Veloena

Näkymätön tyttö kirjoittaa hauskasta juttusarjasta ja intoutuu esittelemään hieman kotiaan sen hengessä. Koska makaan sängyssä kylmänhikisenä ja pää räästä vähintään halkaisijaltaan metrin mittaisena, tämän päivän ystävien päivälliskestien peruuduttua liikojen sairastapausten vuoksi ja täysin kykenemättömänä keksimään kiinnostavia aiheita omin päin (virikkeitä ei liiemmin saa, kun elämänsisältö supistuu niistämiseen ja nenän huuhtelemiseen sarvikuonokannulla), tartun innolla laina-aiheeseen. (Aivan kuin jokin aiheeni ei olisi lainaa, vaikka ehkä niiden lainaaminen ei ole itsellenikään kovin ilmeistä.)

Mitähän meidän kodistamme voisi päätellä? Hmm. No, luultavasti tulija arvioisi, että täällä asuu vain yksi ihminen, sillä vaikka minusta 120 cm leveä sänky onkin aivan riittävän leveä kahdelle aikuiselle, useimmat sen levyisessä nukkuvat tuntuvat varaavan koko tilan itselleen. Tila on muutenkin aika pieni. Tosin ehkä tarkkaavaisempi vierailija hämmästelisi, miksi täällä on kaksi sylitietokonetta ja kahden eri koon kenkiä. Vaatteet sen sijaan ovat niin samankokoisia, että niiden pienen kokoeron voisi selittää jojolaihduttamisella. Espanjan-matka on ainakin helppo pätellä, koska matkaoppaita ja Andalusian arkkitehtuuria käsitteleviä kirjoja lojuu ympäriinsä.

Kirjallisuutta ja ikkunalautoja tarkastelemalla voisi päätyä siihen, että täällä pidetään kasveista. Eteisen pahvilaatikollinen itsekeitettyä hilloa ja sukankuivatustelineessä edelleen roikkuvat valkosipulit kielivät siihen, että kasveihin liittyy myös hyötyaspekteja. Kissojen tyhjä ruokakuppi kielii joko siitä, että kattiparat on laiminlyöty tai ne ovat laihdutuskuurilla. Sotku taas puhuu omaa kieltään siitä, että joko täällä ei välitetä siisteydestä tai ei onnistuta saavuttamaan sitä. Päivästä riippuu, kumpi on tilanne… tänään sillä ei ole mitään väliäkään oikeastaan, koska sijaitsen sängyssä.

Tavaroiden vanhuus kertoo joko rahatilanteesta tai arvoista tai molemmista. Enemmän kai arvoista, eiväthän kalusteet jossain Ikeassa paljon maksaisi. Entä keramiikka? Kertoisiko se jostakin, tai se, että eteisen seinät ja kylppärin seinät ja katto on maalattu murretun punaisiksi vastoin kaikkia ohjeita siitä, millainen väritys saa tilan näyttämään suuremmalta. (En ymmärrä, miksi tilan pitäisi näyttää suuremmalta, minusta pieni pesämäinen koti on parempi.) Mistä satukirjat kertovat?

Äh, en osaa oikein nähdä kotia toisen silmin. Kai toinen katsoisi sitä näet siitä kodin mallista, jonka hän tuntee ja tunnistaa. Samalla lailla kuin tunnen itseni varovaiseksi tiloissa, jotka jollakin tavalla ovat kolkkoja ja kalsoja väritykseltään tai liian siistittyjä tai liian seitsemänkymmenlukulais-marimekkoisia, he eivät ehkä kokisi tilaa hyvänsuopana sen silkkaa outoutta.

Ja ehkä vieras ei tulisi ajatelleeksi, että tämä asunto on aikanaan ostettu sen ikkunan perusteella.

Osaisiko hän kiinnittää huomiota lainkaan niihin asioihin, jotka ovat relevantteja? Entä jos hän kiinnittäisikin huomionsa johonkin satunnaiseen ja antautuisi siitä lähtien pitkiin päätelmäketjuihin? Näin epäilen itse tekeväni säikähtäessäni Marimekon vahakangasta tai valkoinen-vaalea puu -väriskaalaa; ehkä ne ovat näkymättömiä tai silkkaa sattumaa. Ja silti en osaa olla ajattelematta, että se informaatio, jonka kerään ihmisistä, perustuu enimmäkseen tällaisiin nimettömiin ja epätarkkoihin vihjeisiin: vaatetukseen, kodin sisustukseen ja järjestykseen, eleisiin, äänensävyyn - hassua, skeematerapian kirjassa huomautetaan, kuinka jotkut skeemat ja skeemamoodit tunnistaa parhaiten juuri äänensävystä, ei siitä, mitä sillä lausutaan - ryhtiin, toimien ripeyteen ja niin edelleen. Ja jos joku sanoo jotakin, joka ei sovi yhteen näiden kanssa, huomaan usein ajattelevani: hän ajattelee noin nyt siksi että juttelee tässä minun kanssani ja virittäytyy tähän tilanteeseen, mutta hän ei ollut virittynyt näin silloin kun hän valitsi nuo verhot tai kehitti tuon hermostuneen tavan silittää hiuksiaan. Ei siinä ole mitään tuomitsevaa eikä valehtelemisesta epäilyä, koska tiedän itsekin olevani monia erilaisia virityksiä ja henkilöitä, vaihtelevani enemmän tilanteiden ja minäntilojen mukaan kuin voin käsittää tai selittää yksittäisen, yhtenäisen persoonan viitekehyksessä. Ja pidän sitä vieläpä hyvänä asiaintilana, koska mitä useammanlaisia asenteita ja asentoja olen elänyt, kaipa sitä harvempi tila jää minulle täysin käsittämättömäksi ja epäsympaattiseksi. (Olisi esimerkiksi aika karmeaa löytää itsensä tuomitsemasta ankarasti seksuaalista holtittomuutta tai lyhytnäköistä kännitörmäilyä ja rymistelyä vain siksi, ettei ole pariin vuoteen harrastanut sellaista itse, kun ei ole ollut niissä tilanteissa, jotka kutsuvat sitä puolta esiin.)

Joskus silti osuu kotiin, josta tietää heti pitävänsä jotenkin ongelmattomasti ja saumatta, kuten esimerkiksi Lupiinin kodin kanssa kävi heti. Tuntuu riemastuttavalta löytää koti, johon voisi muuttaa tuosta noin kokematta häivähdyksenkäänomaista tuntemusta, että tätä ja tätä olisi kiva muuttaa, että täällä on liian avaraa tai että tuo seinä kaipaa jonkin väriläiskän, jotta tämä voisi tuntua kodilta.

Huh, saapa nähdä, millainen rumba siitäkin alkaa, kun häämatkalta palattuamme syvennymme taas intensiivisesti talojen katsomiseen Vompsun kanssa. Onneksi mukana on sentään Vompsu, joka osaa ajatella sellaisia käytännön järjestelyitä kuin lämmitysjärjestelmiä. Minä saattaisin muuten ostaa jonkin ihanan irrationaalisen rötiskön vain siksi, että siellä on punaiset kaapinovet ja dumpata järkevät talot siitä hyvästä, että niihin on tehty korostetun valkoinen keittiö. Ei nyt ehkä ihan tällä karkeusasteella, mutta huomaan kyllä, miten tarkka olen ilmapiirille ja vaikutelmalle, vaikka toistaiseksi ne eivät olekaan olleet niin musertavan hienoja, että ne olisivat ummistaneet silmäni laholle kattotuoleissa tai alapohjassa tai homeelle betonissa.

On jännittävää ajatella, mitä maalle muuttaminen tarkoittaa ja miten se ehkä vaikuttaa itseen silkan vaikutelmien kerrostumien kautta.

Maistraatin ovet vaativat tarkkaa silmää. Vain yksi vierekkäisistä ovista on lukitsematon. Siihen on maalattu vihreä ympyrä ja kellonajat. Koetan useampaa muuta ovea ensin. Lukossa ovat. Kun näen kellonajat, hymähdän mielessäni, että no tietysti näin, kelloaikaovi on ainoa avoin, pelkistetyt ovet lukossa. Niihin ei tarvitse maalata aukioloaikoja koska ne eivät ole auki. Mutta miksi tehdä noin monta ovea, jos tarvitaan vain yksi?

Nimenmuutosnuoli osoittaa oikealle. Luen taas mieluummin suurta laattataulua kuin kysyn infosta. Jos infovirkailijalla on netti edessään, häneltä saattaa kulua tähän tilaan palaamiseen kauemmin kuin minulta kuluu etsiä nimenmuutokset opastintaulusta.

Kysyn virkailijalta, kuinka helposti etunimen muuttaminen onnistuu. Kerron, että aion ottaa virallisten nimieni rinnalle sen nimen, jolla joka tapauksessa kaikki minua puhuttelevat ja jota minusta käytetään. (Paitsi äiti silloin kun hän puhuu minusta jollekulle aikuiseksi luokittelemalleen vieraalle, eli jollekulle joka on vanhempi kuin minä tai ainakin ulkoisin mittapuin aikuisempi. Ja paitsi ne joille olen ilmoittanut ristimänimeni yrittäessäni totutella siihen aivan turhaan.) Virkailija ei suostu vastaamaan kysymykseeni, sanoo vain etunimen muutoksen olevan mahdollista kerran, ja työntää lapun, joka pitää täyttää. Täyttelen lapun mahdollisimman selkeällä käsialalla ja jonotan uudestaan tiskille. Ojennan lapun: “No, tässä tämä nyt on täytettynä!” Virkailija varmistaa vielä, että lukee uuden nimen oikein, nyökkää ja katoaa lapun kanssa.

Kuulen hänen puhuvan huonekasvien takana jollekulle: “Niin, ei kalenterinimi… ensimmäiseksi nimeksi… ei, ei mielestäni ole. Eikä ole kenenkään sukunimenä. Hyvä, selvä juttu, kiitos, hei.” Sitten hän marssii tiskille ja sanoo: “No, se on sinun nimesi tästä hetkestä alkaen.” Nyökkään hämmästyneenä. Olen odottanut muutoksen vievän ainakin muutaman viikon, mutta se tapahtuikin jo. “Pitääkö vielä tehdä jotakin?” kysyn, mutta virkailija pudistaa päätään. “Se menee automaattisista isoille pankeille, vakuutusyhtiöille, poliisille ja niin edelleen. Ja sinulle tulee uusi kela-kortti postissa”, hän opastaa ja kääntyy sitten aavistuksen verran ja huutaa: “Ja kellä vuoro?”

Se tapahtui ennen kuin osasin oikein odottaa. Ja emmin näin monta vuotta peläten, ettei tästä voisi tulla mitään, että nimi ei kelpaisi viranomaisille tai että se ainakin joutuisi johonkin raskaaseen lautakuntakäsittelyyn. Typerryttävää. Nyt tuo nimi on vain muuttunut. Tuosta noin vain.

Kun astun kadulle, minusta ei tunnu yhtään miltään, ei yhtään erilaiselta. En tunne pelkoa enkä iloa. Askeleet eivät tunnu erityisen keveiltä eikä oloni päättäväiseltä. Oikeastaan ei ole tapahtunut juuri mitään, koska minulle tässä identifikaatiossa ei ole mitään uutta. Luultavasti koen riemun vasta siinä vaiheessa, kun joku minulle soittava vieras ihminen puhuttelee minua sillä nimellä, jonka tunnistan edes likiarvoisesti itseeni viittaavaksi. Tai jos joku, jolle ilmoitan nimeni, kysyy, onko tuo tosiaan ristimänimi, ja voin vastata, että on se virallinen nimi ja etten kuulu kirkkoon ja sikäli ristimänimi olisi outo määre kohdallani. Tuntuu kyllä helpottavalta ajatella, etten enää joudu kuulemaan kertaakaan lisäkysymyksiä “oikeasta” nimestä (joka minusta on “väärä” enemmän kuin “oikea”) ja päivittelyjä siitä, että sehän on ihan mukava nimi (ja kenties, puhujasta riippuen, paljon kotoisempi, naisellisempi tai aikuisempi tai mitä nyt sanoja sitten pitääkään autonomiaa tärkeämpänä ulottuvuutena).

Se kyllä hieman surettaa, että saan automaattisesti kotiin nyt ensin tämän kela-kortin ja sitten heti perään toisen, jossa on myös uusi sukunimi. Minähän koetin oikeastaan vain kysyä, onnistuuko muutos tuolla nimellä, ja kuvittelin, että jos vastaus on myöntävä, voisin toivoa, että muutos tapahtuisi hääpäivänä. Mutta sitten se olikin jo viety väestörekisteriin, kun virkailija palasi tiskille. Nyt toivon vain, että kela-kortin toimitusten viive olisi sitä luokkaa, että uusi sukunimikin kerkiäisi mukaan eikä luonnonvaroja tarvitsisi haaskata turhaan yhden sijasta kahteen muovilätkään. Eihän varsinaiseen vihkimiseen ole kuitenkaan enää kuin kymmenen päivää.

Oikeastaan vasta kotiin päästyäni huomaan jotenkin oloni epätodelliseksi ja väsähtäneeksi. Tuntuu kummalliselta, että pelot siitä, että nimenmuutos kiellettäisiin, raukeavat tuosta noin vain. Tuntuu oudolta saada tahtonsa läpi. Saada olla se, joka on. Menneisyyksineen kaikkineen - vanhat nimet kulkevat mukana toisena ja kolmantena nimenä, toissijaisena identiteettinä. Jonkun lapsi. Jonkinlaisesta perheestä. Ladattu tietynlaisin odotuksin. Mutta ensisijaisesti jotakin muuta: voittanut yhden tärkeimmistä peloistaan, ettei koskaan voisi saada nimeä, josta osaa pitää. Ettei koskaan uskaltaisi loukkaamisen pelossaan tehdä kuten kätevintä olisi.

Elämässä on kummallisia kausia. Tällä hetkellä tunnun elävän sellaista kautta, etten oikein tiedä, kuka olen ja mitä teen enkä edes, mihin suuntaan minun pitäisi haluta, koska menin minne tahansa tai tein mitä hyvänsä, siinä on aina hirviömäisiä puolia. Kaikki ajatteleminen tuntuu kauhean vaikealta ja minusta tuntuu, että ajattelin ja tunsin mitä hyvänsä, joku tuntuu aina närkästyvän sisällöstä, jos kirjaan sen ylös. (No, oma syyni toki, että kirjaan - mutta uskon, että noiden reaktioiden näkyväksi tuleminen tekee minulle oikeastaan hyvää pidemmällä tähtäimellä.) Tunnen itseni vähitellen äilehtijäksi, joka kaiken aikaa vain vuoron perään ylikompensoi ja antautuu skeemoilleen. Oloani luonnehtii parhaiten ehkä ala-asteella ulkoa hopotetun partikkelilistan negaatio: ei suhdetta, ei suuntaa, ei määrää, ei ynnä muuta seikkaa. (Tuo viimeinen kohta ilahduttaa eritoten.)

Luultavasti olen aivan yhtä ajelehtiva muutenkin, mutta nyt vain jotenkin koen sen korostuneesti kaiken kuormituksen keskellä. Koetan suhtautua tähän ajelehtimiseen toiveikkaasti ja pääsääntöisen neutraalisti. Tarkoitan: ei se tunnu erityisen pahalta eikä vieraalta. Toisaalta se ei tunnu myöskään siltä kuin voimaantuminen tai sisuuntuminen, jotka täyttävät kehon jonkinlaisella poltteella, raisuudella.

En osaa ajatella, että minusta olisi kenellekään tällä hetkellä mitään hyötyä tai apua, koska olen niin pahasti eksyksissä tai mykkä. Suoriudun toki arjen pyörittämisestä ja koetan muistaa olla kohtelias ihmisille heitä tavatessani, mutta siinäpä kaikki sitten onkin. Ja pelkään, että tapani koettaa muistaa olla kohtelias mielletään jotenkin kauheaksi sekin. Ainakin koen itseni hyvin ajattelemattomaksi. Mutta koen niin juuri siksi, että jään ajattelemaan. Jos ajatukset voisi vain poissulkea… Jotenkin on hyvin vaikeaa mieltää, onko tarkkailukulmani maailmaan liian vääristynyt. Ehkä on haitallista, että koetan kuunnella ja ymmärtää muita, ehkä on haitallista, että puhun itsestäni, ehkä on haitallista, että koetan kuvitella toisten käyttöohjeet, kun he eivät itse anna niitä. Ehkä en saisi säikähtää, tai jos säikähdän jotakin, en saisi kertoa siitä. Mutta yhtäkaikki välillä tunnen jotakin ja silloin koen tarvetta käsitellä asiaa, jos tuntemuksiin liittyy ristiriitaa. (Milloin niihin ei liittyisi? Silloin kun jokin minäntila kuljettaa talutusnuorassa?)

Tällaisina päivinä saatan havahtua siitä, että istun työn ääressä ja tuijotan ikkunasta ulos läpikuultavaa pressua, jonka kuvio on kuin pehmytmuovista minilasitiiltä. Olen tuijottanut jo useita kertoja, että teline on nurinperin enilet, se levite, jota suostuin syömään lapsena, koska sen kannessa oli jokin abstrakti kuvio, jonka tulkitsin linnun silmäksi. (Jotenkin linnun silmä edisti syötävyyttä, outoa.) Miksi ihmeessä teen tätä työtä? Mitä tarkoittaa, että elän suhteessa? Entä nämä eläimet täällä? Tämä asunto? Tämä kaupunki? Olen elossa? Ne tuntemukset, jotka leikkaavat päivistä viipaleita?

Hittolainen, en tiedä mistään mitään.

Tänään herään ajatukseen, että olisi todella mukavaa, jos ajatteleminen muistuttaisi enemmän siivoamista. Tarkoitan: että olisi kerran suunniteltu plaani, tietty järjestys, teekupit puhtaita, tänne, ja lattia vapaaksi imurin tulla, ajan merkit pyyhitty, remontin merkit pyyhitty pinnoilta. Että ajatuksissa olisi tuollainen suunta, tuollainen järjestys, ja että kun löytäisi mielensä tällaisesta mykästä kaaoksesta, voisi käydä siivoamaan samalla tavalla kuin huonekin on helppo käydä siivoamaan: kääriä hihat ja ryhtyä toimeen. Tällainen ajatus, jaahas, tämä on vanha ja läpiluettu jo ja sen alle hukkuu avaimet, paperikoriin siis. Lasitölkit kierrätykseen, metallikannet omaan astiaansa. Lopulta ajatusten huone olisi puhdas ja järjestyksessä ja vaikka sitä tilaa jatkuukin vain hetken (taas on täälläkin tiskiallas täynnä, en osaa jatkuvaa kodinhoitoakaan, mutta tunnen siitä epämääräistä voitonriemua, koska vanhempani pelottelivat minua koko lapsuuteni, ettei kukaan ikinä voi mennä kanssani naimisiin kun olen sottapytty, ja vastasin, että ei sitten, olen mieluummin sottapytty, ja kuinkas sitten kävikään) niin kyllä tuon hetken aina tuntee tehneensä jotakin ja voi istahtaa futonille ja silmäillä huonetta ja ajatella, että on täällä sentään tyylikästä ja viihtyisää, mikä onnenpotku asua juuri tässä ja saada toisinaan siivoussätky.

En muista, että ajatusten järjestäminen tuntuisi tuolta. Joskus toki jälkikäteen huomaa, että ennen huoneessa asui mammutti ja että sen reivaaminen rappuun teki tilaa huoneeseen, mutta yhtäkaikki kaaos jatkuu ja täyttää pian mammutinkin tilavuuden epävärisellä sälällään. Tuntuisi kätevältä, jos ajatuksia voisi jotenkin deletoida siististi, nostaa ne roskakoriin ja kantaa pihalle. Mutta miten ne karkotetaan, ellei elämänmuutoksella? Päättämättömyydessäni on slapstickin ainekset.

Toivon vuoronperään, että olisin empaattisempi ja kykenisin paremmin virittymään toisten tunnetiloihin, ja että toisaalta viittaisin taitavammin kintaalla muiden oloille. Olisiko lopulta oikein, että välittäisin vain itsestäni ja ehkä niistä, jotka asuvat kanssani, ja etten reagoisi mitenkään kehenkään muuhun? Saanko haluta auttaa? Saan varmasti haluta apua, mutta saanko haluta auttaa? Saanko haluta olla ajattelematta? Saanko haluta siivota koko roskan pellolle, kaikki huonekalut?

Tuntuu siltä, etten muista enää, kuuluiko pöydän sijaita katossa vain ikkunan luona ja onko hyvä, ettei kattovalossa ole lainkaan lamppua. Kuvittelen sisustusarkkitehdin, joka sanoo, että jep jep, sehän on aivan imaginaarista, että kirjojen pitäisi sijaita hyllyssä - me laitamme nyt hyllyn seisomaan kirjapinojen päälle. Mutta jos pöydän ruuvaa kattoon ja sitten ruuvit pettävät, on kurjaa olla alla… ja jos ei ole huonekaluja lainkaan, irtosälää ei voi muuta kuin lumikolata kasoiksi seinän viereen tai keskilattialle. Ja vain yhdestä seikasta voi olla jotakuinkin varma. Niin kauan kuin huoneessa on tavaraa, se sotkeentuu tuon tuosta, kaaos hiipii etenee huomaamatta.

En tiedä, mistä aloittaisin pääni kirjavan kaaoksen kanssa ja mihin haluaisin tähdätä. Tarvitsisin itseni käyttöohjeet ja tehokkaan teollisuusimurin.

PS. Muistutusasia - tänään on blogikommentoijatapaaminen Helsingissä, olen tulossa sinne. Minusta tuntuu tavallista enemmän siltä, etten osaa sanoa yhtään mitään yhtään mihinkään, mutta ehkä se ei oikeastaan ole edes tarpeen.

Olen ajatellut viime päivinä erästä kummaa seikkaa. Se tulee mieleeni ensiksi, kun kävelemme jokin aika sitten Halkolammen ympäristössä entisen vuokraemäntäni, Tutetitin, Matin ja Kehittyvän sekä omilla teillään tuoksuttelevien koirien kanssa. Huomaan näet aivan kuivaa peurankakkaa kaikkialla ja kun metsässä ei ole oikein muuta kerättävää (kerrettävvee; ei kukaan helsinkiläissukulaisista mitään kerännyt joten kerättävän kuulee pohjoisemmin), alan sitten kerätä sitä koiran tyhjään kakkapussiin Annalan kompostia varten. Kakkoja pussiin poimiessani muistan äkisti, että olen tehnyt tätä ennekin. Isoäidin erämökillä hirvenkakkaa kerättiin suolta mehukattikanisterista leikatulla soutuveneen kuupalla sankoon ja kompostoitiin perunamaan mullaksi. (Tontti oli louhikkoa ja suota joten kaikki perunamaan multa oli kompostoitua ja kipattu yhteen kasaan louhikossa.) Kun muut poimivat marjoja tai sieniä, minä keräsin hirvenkakkaa. Olin tyytyväinen tehtävääni, niin olen nytkin poimiessani peurankakkaa pussiin.

Samalla tavalla mieleen palautuu äidin vastustamisia nyt kun keskustelen tomerasti hänen kanssaan juhlatarjoamisista ja muistakin järjestelyistä. Ei pidä paikkaansa, että olisin aina luovuttanut intressiemme ajautuessa ristiriitaan, vaikka useimmiten toki olenkin tehnyt niin ajatellessani, ettei asia oikeastaan ole itselleni niin olennainen. Muistan äkisti, että murrosikäisenä tappelimme äidin kanssa oikeastaan koko ajan ja ihan kaikesta. Muistan erityisen hyvin sen kerran, kun äidinkielenopettaja kysyi lukion alussa, kuinka monen vanhempi on huolissaan lapsensa pukeutumisesta ja mitä opettajat siitä oikein ajattelevat. Aika moni viittasi. “No, voitte kysyä vanhemmiltanne, eivätkö he usko, että täällä taidelukiossa on jo nähty ihan kaikki mahdollinen. Kyllä me osaamme katsoa vaateparren alle. Ei se kiinnosta. Minua kiinnostaa se, että te osaatte kirjoittaa hyvää suomea.” Seuraavan kerran kun vääntäydyin kotona johonkin harvinaisen kummalliseen vaateviritelmään ja äiti kauhistui, mitä opettajat tuostakin nyt ajattelivat, kysyin häneltä äidinkielenopettajan kehottaman kysymyksen ja kerroin, muutenkin mitä tämä oli sanonut. Siitä seurasi järkyttävä räjähdys ja valitusta siitä, kuinka osa opettajista näyttää haluavan vaikeuttaa kasvattamistehtävää, joka on jo ennestään aivan liian mahdoton. Jälkeenpäin minusta tuntui, että olisi pitänyt tajuta, ettei tuollaista kysymystä voi lausua ääneen tilanteen jo latauduttua ja että vaikka olin kuvitellut sen sovittelevaksi ja kasvatusvastuuta löysääväksi, se oli tosiaan mahdollista kuulla myös provokaationa ja merkkinä tarpeesta otteen tiukentamiselle. Kun olimme nyt ajautuneet eri leireihin, ei mitään oikeastaan ollut enää pelastettavissa. Pukeuduin kummallisemmin päivä päivältä ja aloin ajatella, että jos ihmiset antavat vaatteiden hämätä itseään niin paljon, en ehkä tahdokaan tutustua heihin sitten. Muistan äkisti muitakin kohtia, jossa olen ylittänyt jonkin näkymättömän rajan, aiheuttanut epätoivoa, kauhua ja pillastumista ja siitä huolimatta pitänyt pääni, vaikka ristiriita onkin jollakin tavalla siirtynyt sisääni. Kuinka kummallista, etten nykyään yleensä muista näitä kohtia. (Ehkä se johtuu siitä, ettemme riitele tai nälvi Vompsun kanssa ja saatan siksi pitää yllä illuusiota, että kaikki kommunikaationi on yhtä sovinnollista luonteeltaan.)

Aivan samoin kun en muista keränneeni hirvenkakkaa ennen kuin saan päähäni kerätä peurankakkaa läpinäkyvään pussiin. Yleensä kerään jotakin syötävää tai juotavaa eikä se tunnu vahvistaneen muistikuvaa hirvenkakan keräämisestä, pitäneen sitä mielessä.

Samalla tavalla intensiivinen keskustelu terapioista pari viikkoa sitten äkisti nostaa mieleeni, että onhan kriisiä hoitanut lastenpsykiatri tosiaan lausunut minustakin mielipiteen sen jälkeen kun yksi läheisistäni joutui raa’an väkivallan kohteeksi ollessani lapsi ja löysin uhrin enkä oikein edes pystynyt tajuamaan, mitä oli tapahtunut, en edes halunnut tajuta. En muista arvioinnista paljonkaan mutta muistan kyllä lausunnon, jonka äiti myöhemmin kertoi minulle. (Kuulin sen vasta aikuisena ja siinä vaiheessa kun oli käynyt kiistatta ilmi, että lausunnossa esitetty mahdollinen uhkakuva ei näyttänyt toteutuneen. Silti kuullessani uhkakuvan tunnistin monia niitä ongelmallisia tuntemuksia, joiden kanssa olin hiljaa omassa yksityisyydessäni vääntänyt kättä viimeiset kymmenen vuotta ja jotka vieläkin saattavat palata, kutsumattomat vieraat, jos tarpeeksi säikähdän. Tuntui pelottavalta, että joku voi ennustaa niin tarkasti, mitä tietyntyyppisistä tapahtumista saattaa seurata. Toisaalta, ei kai se sittenkään ole yllättävää. Voimakas pelkotila voi tulla käsitellyksi monella tapaa mutta ei se noin vain katoa käsittelemättä.) Useimmiten en muista arjen askareissa, millaisiin asioihin saakka käytökseni juuret ulottuvat. Arki on niin toisenlainen vaihde, siinä on helppoa nostella pyykkejä koneeseen tai paijata kissaa tai keskittyä työhön ja tietää, että selviän, ettei siitä ole mitään epäilystä kenelläkään. Ja mieluiten sitä tietysti unohtaisikin ne kohdat, jossa epäilee, sietääkö omia ristiriitojaan enää sekuntiakaan tai joissa kokee niin syvää epätoivoa, että jokainen aistimus tuntuu kivulta.

Olen jotenkin ilahtunut skeematerapian kirjan ajatuksesta, että itsen voi pilkkoa ikään kuin osapersooniksi, joita voin laittaa puhumaan keskenään (kunhan muistan, että he ovat jo olemassa). Se auttaa minua arvaamaan myös, miksi en mielelläni käytä ristimänimeäni. Olen jotenkin identifioinut sen niihin toiveisiin, joita vanhemmat minulle ovat esittäneet ja joiden mukaan en vain pysty elämään, koska se on luullakseni liian ahdas roolitus kenelle hyvänsä tai ainakin saa minut surulliseksi ja epämääräisellä tavalla tyytymättömäksi ja tuntemaan, että joudun luopumaan paljosta spontaaniudesta, ilosta ja ylpeydestä kuten myös oikeudesta toisinaan pitää pääni, silloinkin kun se noudattaa kummallista intuitiota. (Mietin sitäkin, vaihtaisinko ristimänimeni pois tai ainakin ottaisinko sen rinnalle kutsumanimeni nyt kun joka tapauksessa sukunimeni muuttuu ja joudun hankkimaan uudet passit ja ajokortit. En tiedä, tarvitseeko minun ryhtyä niin pompöösiin eleeseen, vaikka toisaalta, olisi tietysti mukavaa tulla virallisestikin puhutelluksi sillä nimellä, johon identifioidun, sen sijaan että joka ikinen virallinen puhuttelu sisältää viittauksen siihen, missä en voi kuin epäonnistua, koska pohjimmiltani tiedän, etten tahdo elää sillä lailla.)

Kuinka kätevää olisikaan muistaa kaikki nämä kadotetut puolet itsestään. Osata muistaa hankalassa tilanteessa rohkeat ja kurittomat hetket, kaoottinen nauraminen, se hyvä olo jolloin solahtaa toisten seuraan ällistyttävän helposti, päättäväisyys aidatessa omalle yksityisyydelleen tilaa ja aikaa, suru tajusta ettei kaikkia pysty miellyttämään kuitenkaan, ärtymys kun tajuaa itse itseensä kohdistamat vaatimukset epäreiluiksi (näin käy tavallisesti silloin kun ei osaa kuvitella asenteelleen mitään realistisia vaihtoehtoja, tarkoitan tällä: vaihtoehtoja, joihin suostuessaan voisi silti mieltää itsensä rakastettavaksi ja ehkä jotenkin itsekunnioituksen mahdollistavaksi), ja kaikkein tärkein, millaista on maata jonkun vieressä ja uneksua itsensä kadoksiin, tuntea silitys ja muistaa, ettei oikeastaan omien rajojen asettaminen tiukasti tapahdu muulloin kuin pakon edessä. (Kommunikaatio on yksi näistä pakoista, sanallinen kommunikaatio. Siinä on vain muistettava, ettei toinen tiedä, mitä itse tietää, ja jos haluaa toisen tietävän, se on jotenkin muotoiltava ymmärrettävästi ja siirrettävä hänen ulottuvilleen.)

Kun nyt muistan tai huomaan - en muista, olenko ennen huomannut tämän seikan mutta ehkä sillä ei ole edes väliä - miten konkreettinen jonkin asian tekeminen, jollakin tavalla käytännössä asennoituminen muistuttaa niistä erilaisista voimavaroista ja taidoista, jotka on piilotettu tähän viritykseen ja prosessiin, jonka sivutuotteena ajattelen, ryhdyn toki sommittelemaan erilaisia kokeiluja, jotka voisivat muistuttaa minua kadonneista (ja usein sanallistamattomista tai muuten tallentamattomista) puolista. Haluaisin, ettei minua enää hävettäisi yksikään valokuva tai vanhempien kertoma muisto. Haluaisin myös ajatella elämää kokonaisuutenaan oppimisprosessina, enkä ajatella, että välillä elän taantumuksen kausia ja välillä ryskyn eteenpäin arvaamattomaan suuntaan. Jotta voin tietää, missä sijaitsen nyt suhteessa joihinkin tavoitteisiini (kuten puolensa pitämiseen ja jonkin järkevän suunnan etsimiseen), minun olisi muistettava nuo kadonneet puolet tarkemmin.

Nyt kun työ on saapunun sähköpostilla, kuljen yllättävän tyytyväisenä. En osaa jäljittää tarkalleen, mistä on kyse, mutta arvelen sen liittyvän äkilliseen osaamisen ja hyödyllisyyden tuntoihin sekä työn tarjoamaan rooliin, jossa tuntuu jotenkin itsestäänselvyydeltä, että voin samalla aikaa osoittaa sekä jämäkkyyttä (juuri minun käsiini on laskettu kaikki langat joten sen vastuun nojalla voin vaatia muilta aikataulussa pysymistä) että ymmärrystä ja lempeyttä (erehtyminen on inhimillistä eikä ainoita oikeita ratkaisuja vain ole ja hyvistä ratkaisuista paras selviää vasta kun aihetta ja perusteluita on hieman tongittu yhdessä ja hyvällä mielellä). Muistaakseni työasioissa ei ole ikinä käynyt niin, että minulle olisi kiukuteltu vaatimuksesta, että myös etenemme sopimamme mukaan. Se voi kyllä olla kiinni siitäkin, että työasioissa ehkä valveutuneemmin ja selkokielisemmin ilmoitan jo aluksi, että tässä on asiat, joista minun on pidettävä kiinni, jotta voimme onnistua hyvin fiilarein.

Kaiken kaikkiaan koen oloni hämmentävän osaavaksi ja hyödylliseksi ottaen huomioon, kuinka yksinkertaista työtä teen. Samanlaisia tuntemuksia olen kyllä saanut silloinkin, kun siivosin työkseni tai kun haravoin hautoja. Äkisti turvapaikka maailmasta tuntuu löytyneen.

Ajatellessani tätä tuntemusta minun on heikompina hetkinä vaikeaa käsittää, miksi kuitenkin pitelen itseäni hieman kauempana työelämän imusta. Vaikka työ onkin aikaaviepää ja usein sen jälkeen on illalla jotenkin tyhjä olo, elämisensä eteen ponnistelun tuntu on kuitenkin valtapuolin positiivinen hyödyllisyysaspektista. Jotakin pelottavaa siinä, miten hyvältä itsensä hyödylliseksi kokeminen tuntuu, kuitenkin on. Eikö se juuri ole jonkinlaista opitusti ehdollista rakkautta ja armoa itseä kohtaan? Meneekö päätelmä näin: okei, okei, saatan olla vähän paska ihminen välillä ja turhan välinpitämätön ja omapäinen ja omituisuuksiini kiintyntyt ja ehkä pelkään kilahtamista huvittavissa määrin kun melkein kaikki muut ovat syöneet kiltisti masennuslääkkeensä ja ihan varmasti meikäläisessäkin on surullisuuden vikaa ja ehkä se kaikki tulvahtaa vielä yli jokin päivä sellaisella voimalla että kadun etten ole pistänyt tuntemuksiani lääkekuurille hyvän sään aikana, mutta hitto vie, olen tosi tarpeellinen, ilman minua ei tämäkään proggis olisi pysynyt tiimalasin yhdellä puoliskolla, ja mitäs sitten olisi tapahtunut, kyllä minun virheeni ovat totisesti aika pientä tämän erinomaisuuden rinnalla… kyllä voin rakastaa itseäni ja kunnioittaa näitä omituisuuksiani, koska eihän kukaan nyt tosissaan voi uskoa, etten olisi lopultakin aika toimiva psyykeltäni kun kerran olen näin hyödyllinenkin!

Kiusoittelen itseäni mäkeä ylös kavutessa: Entä sitten, vaikka proggikset myöhästyisivät? Vaikka löisin laimin vähän kaiken? Eikö muka monella ystävällä ole vaikeuksia laskujen ajallaan maksamisessa ja pidän silti heitä fiksuina ja pärjäävinä? Tai olinko jotenkin huonompi ihminen sinä hulluna kesänä, kun saatoin jo aamiaiseksi kiskaista huiviin puolet työmarkkinatuella Tallinnasta ostetusta likööripullosta? Enkö muka sinä kesänä jutellut enemmän niiden kanssa, jotka oikeasti tarvitsisivat yhteiskunnassamme tukea ja empaattista suhtautumista? (Tosin en ole varma, kuinka minuun saattoi tuolloin tukeutua.) Eikö tuossa kesässä ole kauhean paljon hyödyllistä, olkoonkin että pintatasolla se tuntuu täydeltä kaaokselta? Solahtaisinko ilman sitä ehkä hyödyllisyyteni korostamiseen niin innokkaasti, etten uskaltaisi kysyä, haluanko jotain muutakin kuin olla hyödyksi? Enkö ole itselleni hyödyksi (ja sitä kautta ehkä muillekin välillisesti avuksi) myös niinä hirvittävinä akkumulaation hetkinä, kun äkisti uusi informaatio nujertaa tainnoksiin suunnista ja voin tarkastella hetken aikaa kuin ulkopuolelta vaelteluni päättömyyttä sen sijaan että vain kasaisin itseeni lisää ja lisää asioita sovittaen ne pönäkkään ainoan vaihtoehdon itsetyytyväisyyteeni?

En usko, että tämä hyödyttömän itsen rakastaminen on itselleni oikeastaan hirvittävän vaikea kipukohta. Olen opetellut sitä aika pitkään (vaikken ehkä aiemmin nimittänytkään sitä ehdottoman rakkauden harjoittelemiseksi) ja harjoitteet jatkuvat. Jos en voikaan vaatia enkä ehkä edes toivoa kenenkään muun tai yhteiskunnan suhtautuvan sallivasti ja suopeasti itseeni myös niinä hetkinä, kun en jaksa ponnistella kaikkien yhteisen hyvän eteen, voin silti suhtautua itseeni noin ja toivoa oppivani sen vielä paremmin. (”Asiat ovat näin, hyväksyn sen ja laitan asiantilan merkille. En rasita itseäni kivulla vaan kuuntelen tarkasti tuntemuksiani.”) Millaista ilman sitä olisivat vanheneminen, autonomian hetkelliset riistot, ystävän syytösten kohteeksi joutuminen, oman kyvyttömyyden kohtaaminen, kysymykset joihin en osaa vastata mitään järkevää, poliittiset asetelmat joissa en kykene muodostamaan mitään kantaa minkään ratkaisun puolesta?

Sitten, koska mielikuvitukseni ravaa valppaana, mieleeni tulee, että niin kauan kuin vaikutan hyödyttömältä, minua on toki myös aika vaikeaa käyttää hyväksi, sätkynukkena jossakin ilkeässä juonessa. (En osaa näet ajatella facebookia sellaisena, en edes blogikulttuuria.) Onko toive asettua epäselvien käsikirjoitusten käyttämättömiin ehkä yhteydessä tällaiseen pelkoon, joka kuulostaa liian nololta ja hupsulta karatakseen normaalisti tietoisuuteen?

Muistan samassa erään tutun huoahduksen kahvilassa: “Kuinka tylsää on, että elämä vain jatkuu ja jatkuu ja on koko ajan sama itse ja tietää tarkasti kuka on ja mitä haluaa ja sitten kun saa sen minkä haluaa tietää jo senkin, mitä seuraavaksi haluaa ja tietää saavansa senkin ennen pitkää ja niin menee elämä.” Minun haluni ja motiivini eivät ole koskaan olleet noin selkeitä, mutta en silti osannut kadehtia ystävää, koska en tiedä, millaista olisi tuntea kuten hän tuntee. Ehkä ne motiivini, jotka suuntautuvat toisiin, ovat selkeitä (minusta oli hauskaa kun nettideitillä pari vuotta sitten deitti määritti minut parin tunnin perusteella “iloiseksi mutta ajatteluun liian naksahtaneeksi hörhöksi joka haluaa kaikkea hyvää kaikille” - en itse pääsisi kovinkaan ponnistuksin tuollaiseen realismin kannalta luotaantyöntävään napakkuuteen mutta tunnistin jotakuinkin itseni hahmotelmasta, vaikka onkin selvää, että olen myös surullinen ja että tajuan varsin hyvin, että hyvän toisille haluamiseni saattaa toisinaan tuntua toisista rasittavalta tai suorastaan pahantahtoiselta), mutta ne, jotka koskevat yksityisen sfäärini (no, se on toki aika keinotekoinen aluevaltaus kuten kaikki omistukset tässä maailmassa) järjestämistä, ovat totisesti hämäriä. En oikein tiedä, mitä haluan tai miksi haluan.

En tiedä sitäkään, olisinko kokemuksen tasolla mieluummin kokonaan hyödyllinen vai hyödytön tai onko tällainen pätevyydentunteen vaihtelu itselleni hyväksi, vaikka kuinka se opettaisikin minua karttuisin kourin itsen hyväksymistä molemmissa tiloissa ja kaikissa mahdollisissa asennoissa niiden väliltä. En osaa oikein edes arvata.

Illalla menemme Teatteritelttaan. Suhteeni teatteriin on täynnä epäilyä ja epäonnistumisia (yleensä vain vaivaannun esityksissä), mutta nyt jotakin kolahtaa paikalleen tavalla, jota on sattunut aiemmin vain Tampereen Työväen teatterin Sokrateen puolustuspuheessa ja Kajaanin harrastajateatteri Generaattorin Mustassa Leskessä. (Myös kumpikin niistä käsittelee kuolemaa, kuten nytkin tragediakilpailun osanottajat.) Edes se, että mukana on Napakettu, jonka kulttuurinkuluttamisen tarmokkuus ja into saattaa tuntua välillä lannistavalta - hän lukee etukäteen taustoja ja arvosteluja ja jaksaa ottaa selvää; minun kaikki voimani tuntuvat kuluvan nykyään käytännön asioista selviytymiseen - ei onnistu laukaisemaan arvottomuuden kokemusta. Ja silti huomaan useissa kohdin, kuinka täysin sopimaton maailmanhahmotustapani on teatteriin.

Näen kuvia, jotka voivat näyttää jonkun kuvitellun/koetun tilan kokijan näkökulmasta. Kaikki muu on tavallaan mielenkiinnotonta, paitsi ehkä Lootin vaimo -näytelmää katsoessa syntyvä jumalankaltaisen näkökulma, josta näkee, kuinka kaikki koettavat elää hyvin ja kunnollisesti, muodostaa kantoja ja puolustaa niitä ja kuinka sen seurauksena todellinen hätä ja sen ensimmäisen persoonan sanat jyrätään yli kymmenin poikkeavin tulkinnoin.

Lootin vaimossa pieni, hento nainen kantaa valtavan kokoista, valkoisiin pukeutunutta lapsi-jänistä. Tuntuu ihmeelliseltä nähdä, kuinka jokin havaintokentän tuntuma kääntyy intersubjektiivis-visuaaliseksi kuvaksi: vastuu painaa, sen lähde paisuu kantajaansa suuremmaksi ja kantaja kutistuu, kitistyy, miltei musertuu pienen painon vaatimusten alle.

Myöhemmin Bakkantit 2 -seurue istuu aivan liikkumatta. Erään miehen kasvot muuttuvat ensin naisen kasvoiksi, häivähdyksenomaiseksi, ja sitten hänen kasvojensa liikkumattomuus käy niin hirviömäiseksi, ettei itkua voi enää pidellä käsivarrenmitan päässä kasvoista. En tiedä, onko itkuni katharsista, mutta ainakin se liittyy kauhuun - mekin elämme kaikki kommunikoimattomina pienissä kopeissamme, itse rakantamissamme jäykän kehonkielen vankiloissa sallimatta yleensä minkään ulkopuolisen järkyttää itseä - ja sääliin - haluaisin rynnätä näyttämölle ja halata tanssijoita, jotta he tokenisivat kauheasta jähmettyneisyydestään, jonka yhdistän itse nyt asiasta luettuani siihen jähmettymisreaktioon, jolla jäsentymättömästi hoivaajaansa suhtautuva lapsi reagoi tämän paluuseen tuskallisen odotuksen jälkeen; halu lähestyä kaoottisen helpotuksen vallitessa sekoittuu pelkoon tällaisen lähestymisen seurauksista ja ainoaksi keinoksi käy kangistua kuin kuolleeksi. Itkemisen lopettaminen osoittautuu vaikeaksi nytkin, mutta saan sentään itkettyä sen verran hiljaa, etten häiritse vierustoverieni kokemusta.

Itku tekee hieman vaivaantuneeksi, vaikka tavallaan sopiikin dionyysiseen teatteriin mainiosti.
Hämmennyn jotenkin siitä, että minut saa itkemään samantyyppinen ajan ja liikkeen manipulointi, jollaista esimerkiksi Tarkovski käyttää elokuvissaan ja jota elokuvassa nähdessäni ainoastaan alan nuokkua. (No, toisaalta itken kyllä aina katsoessani Marguerite Durasin India Songin, joka sekin operoi ajan ja liikkeen sumentamisella; ehkä en itkisi, jos en olisi lukenut Durasia? Mutta Duras - hänen tekstinsä onkin aina mennyt suoraan kokemuksen ytimen epämääräiseen, nimettömään huoleen ja ahdistukseen, hahmottomuuteen.) Elokuvassa tietenkin olen täysin ulkopuolinen ja tiedän, että vaikka menisinkin koskettamaan ruutua tai valkokangasta yrittäen vapauttaa sen pinnan olion jähmettyneestä ahdistuksestaan, ei sillä olisi mitään seurausta. Näyttelijöiden luokse sen sijaan voisin mennä, heidän kehonkielensä on liian vahva, että osaisin olla reagoimatta siihen, mutta samalla minut pitää paikallani kirjoittamaton sopimus siitä, ettei yleisö astu lavalle lohduttamaan onnetonta näyttelijää vaan säästelee oivalluksensa ja halunsa auttaa jonnekin toisaalle, missä apua todella tarvitaan, että tämä liikutus tässä on vain lainaa liikutuksista ja kauhuista toisaalla, että oikeastaan tämä olo tässä, tämä asioihin sotkeutumaton itse, ei ansaitse tätä itkua.

Kunpa osaisin eritellä paremmin tuon tuntemuksen, etten ansaitse tällaista liikutusta, nämä ovat toisten murheita. Muilla on niistä vankempi mielipide kuin itselläni silloinkin kun attribuoin ne omiksi murheikseni ja liikutuksikseni. Tunne tavoittaa usein senkin, mihin ymmärrys ei kykene kuinkaan tarttumaan, mille ei vielä ole luotu jaettua sanastoa. (Ja onko mikään sanasto lopulta täysin jaettu, vaikkei täysin yksityistä sanastoa olekaan?) Tunne ei ole yksin minussa eikä tilanteessa, haluaisin nousta ja kolistella portaita alas, viltteihin kääriytyneiden ihmisten ohi, kompuroida lavalle, kulkea ja kosketella käsivarsia, olkavarsia, edes yrittää herättää näyttelijät kaameasta horroksestaan. Mutta samalla olen yhtä jähmettynyt kuin hekin, jähmettynyt katsomoon pelosta, mikä teatterin sääntöjen rikkojaa kohtaisi. Ei jää muuta mahdollisuutta kuin antaa ahdistuksen ja jähmetyksen kasvaa, kunnes se purkautuu tärisevänä itkuna.

Aamulla muistan itkua paremmin suurta jänislastaan kannattelevan äidin. Se on kuvana traaginen, mutta helpommin käsiteltävä. Se ehkä kertoo osittain, miksi sairastuessaan kissat ja koirat näyttävät kasvavan suuremmiksi, miksi unissa ne liikkuvat itseä moninverroin suurempina, miksi puolisot hekin täyttävät helposti maailman mielenliikahduksillaan. Toisia intensiivisesti kannatellessa (sellaisia jaksoja on epäilemättä jokaisen elämässä, välillä sitten on kannateltavana - silloin tuntee itsensä hankalan raskaaksi jänislapseksi joka inttää sillä tavalla kuin äiti on kertonut minun inttäneen hänen vapaapäivänään äiti sinä olet minun äiti sinun pitää viettää koko vapaapäivä minun kanssa minä olen sinun tärkein hoidettava asia) käy kumman läpikuultavaksi, sivulliseksi koko tilanteesta, ja jos joku myöhemmin kiittää, jää miettimään, teinkö minä nyt tosiaan niin, eikö se pikemminkin ollut se asunto, se tunnelma, tilanne, nämä tuolit, puut ikkunan takana, eivätkö nekin olleet enemmän läsnä ja mukana toisen kannattelussa kuin mikään tahtova ja kiinnostunut minä? Sillä minä on tuossa kokemuksessa, toisen kannattelemisessa äkisti niin ohut ja huomaamaton, hyönteismäisen pieni ja persoonaton, ettei sitä oikein muistossa tavoita.

Pieni, hento äiti, joka kantaa jänislastaan selkä yleisöön päin, kasvot piilossa, ja kaikki tietävät, että äiti kantaa lapsensa pois, koska ei jaksa hoitaa häntä enää, että äiti on tyhjentynyt rakkaudesta eikä pysty jakamaan sitä mitenkään.

Se on ymmärrettävä kuva näytelmän osana, mutta maalauksena en sitä ymmärtäisi. Maalauksissa useammin suuri pyhä äiti hymyileekin lempeästi pienelle lapselleen ja katsojan pitäisi oivaltaa kaikki muu.

Joskus päivät paakkuuntuvat sellaisiksi, että yksinkertaisesti murtuu. Jokin pieni kilaus riittää siihen, että koko rakennelma sortuu sellaiseksi pölyäväksi tomuksi, jota maa palstalla on, jos sadetta ei ala kuulua. (Meillä sentään täällä rikkaassa länkkärilässä on vesijohto palstan reunalla. Eikä meidän olisi edes pakko viljellä itse - mutta toisaalta, jos syön muualta ostettua ruokaa, siihen liittyy todennäköisemmin enemmän luonnonvarojen kulutusta ja leipäännystä oman maanmuokkausiloni sijasta.)

Äiti pälpättää puhelimessa hyväntuulisesti häämekosta ja pöytäliinoista, hänestä ne on ostettava uusina, yhtenäistä kuosia. Eikä lapsuudenaikainen lakana käy häämekon kankaaksi, koska ei niin pehmeästä kankaasta tule edustavan näköistä pukua. Meinaan parkaista puhelimeen, etten pysty edustamaan muutenkaan. Ei se ole tärkeää! En onnistu sellaisessa kuitenkaan enkä tahdo yrittää! En halua, että kenenkään peltoihin ajetaan myrkkyjä pukuni ompelemiseen käytettävän kankaan takia! Yritän mutista jotakin vastaan, mutta samalla bussit ajavat äidin ohitse. “Sanotko uudestaan, en kuullut.”

Sanon jotakin sen tyyppistä kuin että ekologisuuteen haluaisin pyrkiä. Se ei herätä samanlaista vastustusta kuin se, että sanon, etten tahtoisi vahingoittaa ketään enkä mitään. (Mahdoton tavoite, pitäisi kuolla saman tien. Mutta suuntana - en oikein osaa muutakaan.) Ekologinen on kätevä lokero, se ei syyllistä sitä, joka hakee syyllistymisen aiheita. (Hitto, että on vaikeaa olla syyllistymättä. Eikä se auta pätkääkään, menneisyys on potkaistava kumoon. Mutta kun potkaisee menneisyyden kumoon, jääkö sitä ilmaan leijumaan? E-hei.) “Juu tietysti ekologista”, sanoo äiti ja puhuu samaan vetoon Hempan pöytäliinoista, joissa oli pieniä kukkia.

Olen kävellyt illan ostoskeskuksen käytäviä, haeskellut mekkoa ja katsellut ihmisiä, paennut myyjän ystävällistä heitä takaisin käytävän anonyymiin tilaan, miettinyt mitä ihmettä tehdä tälle elämälle, onko sittenkään hyvä ajatus mennä naimisiin, jos hajoan näin pieneksi ja tomuavaksi enkä pysty juuri kuinkaan luottamaan siihen, että minulla on tahto tai että jokin tahtomiseni voi olla perusteltu niin, että voisin itse hyväksyä sen riittävän hyvin ja vakuuttavasti esitetyksi; ei kai ainoaan vaihtoehtoon tyytyminen mitään tahtomista ole. Vai voiko olla, jos tuohon suuntaansa sitoutuu vilpittömästi? Olen myös raivoissani siitä, että annan teoreettisen kunnostautumattomuuteni tällä tavoin järkyttää itseäni - enkö muka jo useita vuosia sitten sanonut hyvästejä koko ajatukselle, että ajatuksillani voisi olla mitään relevanssia täsmällisen ajattelun piireissä, jossa ollaan kiinnostuneita ihan eri tason kysymyksistä? Miksi hitossa koko asia järkyttää? Kuinka monta vuotta joutuu tekemään surutyötä jonkun sellaisen vuoksi, josta kuvittelee luopuneensa jo kymmenet kerrat? Miksi minun pitäisi kaikki ymmärtää? Miksi minun pitäisi kyetä teoreettiseen keskusteluun? Enkö muka jo päättänyt antaa abstraktioista murehtimiselle kenkää? Enkö ole saanut riittävästi osoituksia siitä, että se jos mikä tekee minut onnettomaksi? Miksi ihmeessä en anna itselleni lupaa siihen, että pidän tärkeimpänä rakastavaa asennetta ja annan muiden ahdistella itseään sen ehtojen rakentelulla? Ei kai minun hitto vie pidä ryhtyä ajattelun suhteen omavaraiseksi? (Siitä ei kyllä voisi tulla mitään.) Eikö riitä, että tuo yksi mies uskaltautuu rakastamaan minua, vaikka olen lainattujen ajatuspätkien sotkuinen kasa enkä osaa tehdä yhtenäistä kudosta, en edes sitoa lankoja peräkkäin ja kääriä sievälle kerälle ja parun siitä johdosta?

Mutta - entä jos asenteeni ei olekaan rakastava mutten vain itse näe sen tuhoavuutta? Jos menisin naimisiin jonkun vakaan kanssa jota en onnistuisi järkyttämään - mutta sellaista en osaa kuvitella, tiedän väsyväni aika pian sellaiseksi itsensä mieltävän ihmisen tapaan käsitellä asioita, mieltää minut pikku raukaksi, jota pitää suojella hankalilta tilanteilta sen sijaan, että minun annettaisiin ahdistua, itkeä itkuni ja sitten toipua. (Tunne ei kestä kauan mutta sen jälkeinen pomminlyömä tyhjyys lienee aika piinallista seuralle, sen myönnän. Minusta on ihmeellistä, että joku uskaltautuu elämään kanssani, näiden voimakkaiden suuntien ristivedossa. Käyttäytyä järkevästi ja olla tukahduttamatta tuntemaansa… huuooh.) Olen onnellinen kihlauksesta, se on tärkeintä ikinä elämässäni tapahtunutta siinä mielessä että se merkitsee, ettei ponnisteluni koettaa luottaa itseeni ja muihin ole ollut aivan turhaa, mutta samalla kuvittelen itselleni tärkeäksi ponnistaa iloon, koska asun sentään (tutkitusti) mielenterveyskuntoutujan kanssa; saan näyttää suruni ja epätoivoni ja suunnanpuutteeni ja saan niihin apua, mutta minun on itse silti tehtävä päätyö niiden käsittelemisessä, koska toisella on omissa tunteissaan ja asenteissaan tekemistä. (Ei hän kyllä mielenterveyskuntoutujalta tunnu, ihanalta vain, mutta tiedän kerrottuna, mitä häneen heijastuvat ylenmääräiset paineet ovat ennemmin saaneet aikaan enkä tahtoisi aiheuttaa tuollaista painetta, enhän kestä nyt itsekään edes äidin pöytäliinatohotusta.) Kuukautiset ovat myöhässä enkä tavoita sormin kierukan lankaa, sekin saa levottomaksi. En haluaisi tulla raskaaksi juuri tässä vaiheessa, luulen etten tekisi nyt aborttia - ja eikö se kuulostaisi lapsesta juuri siltä, että hänen vanhempansa ovat menneet naimisiin hänen takiaan (ja ne syyllisyydentunteet, joita lapsi attribuoisi itselleen perheen sisäisistä kahnaustilanteista - huh, olen itse taistellut ihan tarpeeksi jo sen kanssa, että toivottuna lapsenakin olen estänyt vanhempiani eroamasta silkalla olemassaolollani, kun he kuitenkin ovat selvästi vaikuttaneet onnettomilta parisuhteensa vaikeimpina kausina ja sanoneet syykseen olla eroamatta yhteiset lapset). En tiedä myöskään lainkaan, pitäisikö minun nyt vain nöyrtyä ja kouluttautua sähkömieheksi tai joksikin mitä tarvitaan, paitsi että pitäisin vihoviimeisenä piikata seiniin väyliä yhä uusille pistorasioille yhä uusia kuluttavia laitteita varten. Koen asian taas kerran mieleeni palatessa koulutukseni menneen täysin hukkaan ja suhtautuneeni hirvittävän vastuuttomasti panoksiini yhteiskunnan kehittämiseen; miksi ihmeessä tuhlasin aikaa johonkin aivan toivottomaan yritykseen senkin jälkeen kun tajusin, että olen lopulta kiinnostunut paljon konkreettisemmista asioista? Siksikö etten tiedä, missä parhaiten olisin hyödyksi? Eikä tuolla kaikella ahdistuneella pohdinnalla ostoskeskuksen käytävillä ole merkitystä, se katoaa kivettymättä miksikään päätökseksi, korkeintaan ajatukseksi siitä, että voisin hakeutua uudelleen ammatinvalintapsykologin pakeille. Hän on kuitenkin siinä erityisessä asemassa, että kuuntelee kiinnostuneena muttei esitä mitään spesifejä ehdotuksia, avaa vain väyliä kysymyksin. Kun ei tarvitse koettaa mukautua toisen intresseihin, voi vähitellen alkaa erottaa tästä sotkuisesta spagettioksennuksesta (jollaiseksi ajatukseni miellän sekä hyvinä että huonoina päivinä) jotakin suuntaa. Viimeksi sain häneltä sentään aika hyvin tukea ja aloin suhtautua jotenkin positiivisesti ajatukseen, että seison edelleen pelin lähtöruudussa itseni elättämisen ja pätevyyden kannalta. Aloin miltei ajatella sitä enemmän mahdollisuutena kuin vankilana, josta tuskin löydän tietä mihinkään. (Kuinka ihanaa olisi, jos olisi myös runojenkoostamispsykologi, joka osaisi valaa luottamusta siihen, että saisin järjestettyä tuon kaoottisen materian kasan jotenkin rakenteisemmaksi paakuksi, jonka voisi lähettää pois, jos ei muuta, niin todettavaksi, ettei sekään naula vedä.) (Olisi myös kiinnostavaa, jos voisi tosissaan palata täysin lähtöruutuun, sillä tavalla että osaisi jättää huolestuksen aiemmista valinnoista ja niiden pieleen menemisestä, että voisi vaihtaa nimensä, osoitteensa, puhelinnumeronsa, asuinpaikkakuntansa ja niin edelleen. Mutta kaikkialle minne kulkee, ihmiset kysyvät: “Ai, mitä sinä sitten sitä ennen teit? Etkö pitänyt siitä?” ja niin edelleen. Jopa hautausmaalla parin viikon duunissa minusta puristettiin ystävällisyydellä ulos kaikki se, mistä olin ajatellut vaieta. No, turhaa spekuloida ajatuksella, jota ei voi toteuttaa. Sillä vaikka kukaan ei kysyisi mitään, muistan itse. Enkä toisaalta haluaisi muistini katoavan - silloinhan tekisin ehkä samat virheet uudelleen.)

Aamulla saan sähköpostia siitä, että yksi kirjoituksistanikin on kadonnut melkein kokonaan. Se tosiaan näyttää tehneen niin, ja poistan alun tyngänkin, koska eihän siinä yksin mitään mieltä ole. Kirjoitus käsittelee Jorma Ollilaa ja muutosoptimismin tukemista intellektuaalisesti kutkuttavana kysymyksenä ja syväekologian miksi-kysymystä ja median velvollisuutta jaksaa kysyä tuota miksiä ja teknologiapolitiikkaa (laitan uudestaan linkin ystävän mainioon kirjoitukseen, jossa käsitellään alhaalta ylöspäin kulkevaa kehittelyä ja sitä kuinka se on tuulivoimassa ollut tehokkaampaa kuin suuren rahan kunnianhimoisemmat tutkimushankkeet). Muistan ärtyneeni tyyliini tuossa kirjoituksessa, koska joskus kun reagoin johonkin lehdessä kirjoitettuun, saatan reaktiossani käyttää ihan kummaa tyyliä, ikään kuin olisin hetkellisesti jostakin varma. Siitä kyllä olen ehdottoman varma, etten ole poistanut tuon kirjoituksen loppua. Ajattelen, että tässä olisi helppoa alkaa uskoa salaliittoteorioihin, mutta sitten päästän ajatuksen menemään, koska se on silkkaa höpöhöpöä eikä salaliittoteorioista tunnu sopivalta huvittua, niin ilkeästi ne vaikuttavat rasittavan ihmisten elämää. Tekninen ongelma, tai sitten jollakin muulla on salasanani, ehkä se on unohtunut johonkin yleiskäytössä olevista koneista, luultavasti silläkään ei olisi merkitystä. Ajatusten luonne on kadota. Se on jopa toivottavaa, jotta jää tilaa kuunnella. Vai puuttuiko loppu alunperinkin kirjoitus julkaistaessa? Kommenttilaatikossa kukaan ei huomauttanut sellaisesta mitään, vaikka lause katkesi keskeltä jo ihan alussa. Hämmentävää. No, nyt tuota kirjoitusta ei enää ole muuta kuin epämääräisenä muistona.

(En tallenna näitä mihinkään, koska se olisi vähän samanlaista kuin varpaankynnen palojen tallentaminen sieviin pieniin rasioihin. Ne laitan kukkaruukkuihin lannoittamaan pitkävaikutteisesti; eipä tarvitse ostaa teurasteollisuuden jätteenä syntyvää sarvilastua. Kynnet ovat samaa luonnon keratiinia. En kyllä tiedä hitto vie mitä pyytämättä putkahtelevilla ajatuksillani lannoitan. Internetin kaatumispotentiaa?)

Koetan koota voimat mennä kirjastoon tai vesijuoksemaan, mutta toistaiseksi olen vain syönyt ruisleivän ja kaksi kulhollista tattarimuroja ja mietin, voiko ulos mennä näin turvonnein silmin. Olen myös kirjoittanut pari työhakemusta, mutta en oikein saa niihin tarmokasta otetta, koska en osaa ajatella tällä hetkellä, että osanani olisi elämässä mikään muu kuin mitä erilaisimpien vaihtojen jokseenkin sokea kokeileminen (ja ehkä niissä perä perään epäonnistuminen). Ilo siitä siinä määrin kuin onnistun kohentamaan iloani. Näen Vompsun vasta myöhään illalla ja hän on silloin aivan väsynyt töistään, joten en voi tulla halatuksikaan.

Tuntuu raskaalta, kun ikkunatkin on huputettu julkisivuremonttilakanoihin ja poramiesten sora rapisee muovituksia vasten. The Ditty Bopsin kappaleen Walk or ride kuunteleminen sentään tuntuu hyvältä. Siinä on tajuttoman hienot sanat, melodia ja tunnelma.

Muistelen blogitutkijaa, joka kysyi, tuntuuko kirjoittaminen joskus raskaalta tai onko joistakin aiheista vaikeaa kirjoittaa. Kyllä vain! Esimerkiksi tällaisen tuntemuksen kirjaaminen, kun äkisti kokee valtavaa klönttimäistä uupumusta ja ahdistusta kyseenalaistaessaan ainoaa tuntemaansa suuntaa ja asennetta, on erittäin ikävä tehtävä. Se täyttää väsymyksellä, epätoivolla ja asiaan ja muuhun tunnelmaan täysin sopimattomalla kummalla, ulkokohtaisella huvittuneisuudella. On vaikeaa olla ottamatta askelta kauemmas, olla kieltämättä suru ja pettymys. Halu olla vaivaton, tehokas ja positiivinen on istutettu niin syvälle - se on toisten istuttama halu minussa. (Ei minällä ole täsmällisiä rajoja. Ei tämä keho ole minun sillä tavalla että se uhmaisi kaikkea ulkopuolista.) En löydä halua vastustaa tuota toivetta, halua suruun tai pettymykseen. Ja silti hankalia tunteita on pideltävä sen ajan, että ne saa tongittua, rajattua, varjostettua. Jotta muistaa sanat lukemalla, miksi tarkalleen en toivo surua. (Jos siitä olisi pulaa, sitten ehkä… omassa elämässäni tämä tuntemus ei ole ollut kortilla, pikemminkin päinvastoin: mille tahansa muulle on raivattava tilaa puutarhurin röyhkeydellä ja nopeudella ennen kuin suru kukkii ja kylvää siementään, muuten on vain suru, ilonkin lävitse iloa selvemmin kuultavana.)

Kirjoittaessa on vaikeaa pysyä surullisena. Sanat suikertavat niin itsepintaisesti kohti iloa. Mutta kun istuu hetkenkin kirjoittamatta ja tuijottaa tattarimurorasiaa miettien, vieläkö yksi lautasellinen - sellainen lähes tainnuttaa. En haluaisi turvota myöskään ihan palloksi häihin mennessä ja minulla on koko ajan karmea nälkä, haluaisin syödä niin paljon, että voisin nukkua pois koko päivän. Kunnes kirjoitan edes hieman. Edes tätä vaikeaa tauhkaa.

Ajattelen kello kahdeksaa, sinne on vielä melkein seitsemän tuntia. (Pystyn selkeään ajatukseen, koska teen sen kappaleenjaossa.) Ehdin vesijuosta, jos uskaltaudun ulos. Uimastadionilla olisi saunakin. Mutta ajatus siitä, että joutuu kohtaamaan ihmisiä, tuntuu nyt aivan liialta. Ei hiljainen yhdessäoleminen mitään, mutta entä jos saunassa on taas se nainen, joka on ottanut epämieluisaksi velvollisuudekseen valvoa siviilihenkilönä kaikkien käyttävän peflettiä, ja joka valittaa kohtaloaan ja haukkuu muut vastuuttomiksi ja raakkuu jatkuvasti, miten nykyään nuorilla on paljon sukupuolitautejakin, ja ettei hän niitä tahdo? Saattaa olla, että alkaisin itkeä tai sanoisin: “Turpa tukkoon.” En pitäisi kummastakaan. Luulen, että häntä kohtaan pitäisi vain olla ymmärtäväisempi ja ystävällisempi, mutta pelkään tuota naista aika tavalla enkä ole vielä rohkaistunut juttelemaan hänen kanssaan. Olisi mukavaa pystyä siihen. Olisi mukavaa, että hän voisi joko olla iloisen ylpeä ottamastaan tehtävästä, tai sitten jos se ahdistaa häntä kerran paljon, että hän onnistuisi jotenkin luopumaan siitä. Tai sitten hän pitää siitä, että saa mesota. Mutta ei ole mukavaa katsoa, kuinka säikyiksi ihmiset menevät hänen lähellään. Tunnen tänään tuon pelon itsessänikin tiheänä.

Työmiehet liikkuvat ikkunan ja samean suojamuovin takana. Märän betonin rökäleitä tipahtelee. Sitten vesi juoksee muovia pitkin, muovin ulkopuolella. Äkisti tajuan, että ikkunat ovat auki, vesi saattaa tulvia sisään. Kissa on jo kaivautunutkin turvaan housuhyllylle. Kunpa mahtuisin sen kanssa, kunpa se uskaltautuisi olemaan tässä, kuten se usein on, jos huomaa minut surulliseksi. Mutta miehet pelottavat sitä enemmän, iltaisin se on kuolemanväsynyt, sammuu kyljelleen sängylle ja antaa työntää itseään jaloilla silloin kun me menemme nukkumaan Vompsun kanssa.

Huomenna ajatus ehkä kulkee, tänään se vain äilehtii ja kiertää kehää samalla tavalla kuin yölläkin. Kunpa saisin nukahdettua tänä iltana. Tarvitaan syvää unta, jotta kykenen hahmottamaan sisältäni suuntaa.

On noustava, vedettävä farkut jalkaan, pakattava vesihölkkyykamat, tunnettava itsensä hankalaksi mutta kohentuvaksi, ehdottomasti kohentuvaksi. (Yksi hankaluuden tunteista liittyy siihen, että en surullisena uskaltaisi irtautua kirjoittamisesta. Niin kauan kuin pysyn kirjoittamisessa, pysyn siedettävässä tilassa.) Ei edustavuuteen saakka kohentuvaksi, ounastelen edustavuuden synnyttävän enemmän ahdistusta kuin ymmärrystä, mutta ehkä sen verran kohentuvaksi, että kirjoitan taas uskottavamman työhakemuksen tai nukahdan vaivatta tai onnistun nousemaan sängystä iloisena tai saan sanottua äidille, etten tahdo hössöttää häistä ennen kuin vasta heinäkuussa. Jumatsuika, nehän ovat vain yhdet juhlat.

Argumentti menee suunnilleen näin: ”Jos olet joskus mitenkään sotkeutunut asiaan x, olet jäävi esittämään siitä mitään moraalissävyisiä rutinoita ja parannusehdotuksia.” Asia x olkoon lihansyönti, yksityisautoilu, aviorikkomus tai mikä hyvänsä rutinoita esittäneen henkilön huonoksi jutuksi leimaama seikka.

Se, mitä argumentin esittäjä koettaa kai sanoa, liittyy ilmeisesti kaksinaismoraaliin: yhtäältä tuomitaan puheissa jotakin, jota ei kuitenkaan käytännössä osata itsekään välttää.

Tässä argumentissa on mielestäni kaksi virhekohtaa:

Ensiksi, moraalisen arvostelman jäsentäminen tuomitsemiseksi ei useissa tapauksissa ole kovinkaan osuva kuvaus. Jos sanon, että esimerkiksi yksityisautoilua olisi hyvä vähentää, en tarkoita sanoa, että kaikki joskus yksityisauton kyytiin astuneet tai sellaisen omistavat ovat Pahoja tai Ajattelemattomia tai muutoin moraalisen paheksuntani kohteita. Saatan esimerkiksi ajatella paljon enemmän yksityisautoiluun ohjautuvia materiaalivirtoja ja sen hiilidioksidipäästöjä. Samalla ajattelen yhdyskuntasuunnittelun epäonnistumista, en niinkään henkilöä, joka ostaa auton, jotta pääsee päivittäin töihin. Saatan hahmotella mielessäni sitä, kuinka hankalaa on löytää hyvässä joukkoliikenteen linjassa toisiinsa suhteutuvat oikean aikakauden koti, lasten päivähoito, työpaikka - ja mitä asialle voisi ja pitäisi tehdä. (Tosin täytyy kyllä sanoa, että on niitäkin, jotka valitsevat vapaaehtoisesti kauempana työpaikastaan asumisen ja lapsensa ties minne hornan tuuttiin hoitoon kiikuttamisen ja perustelevat sillä – ”Oli niin kova ruuhka taas” – kroonisia myöhästymisiään, vaikka tyypillisesti teillä, joilla ruuhkaillaan, kulkee myös joukkoliikenne.)

En tiedä, miltä muista kuulostaa moraalisen arvostelman esittäminen, mutta itse kuulen sen tuomitsemisen sijasta enemmän muutoksen tervetulleeksi toivottamisena. Toki se on vaikeaa kuulla sellaisena, jos hakee loukkaantumisen kohtia ja osallistuu itse säännöllisesti sen kummemmin ajattelematta tai - kaikkein vahingollisimmin - ajatuksistaan harmistuneena mutta sen salaavana toimiin, jotka nyt ovat joutuneet moraalisen arvioinnin kohteeksi. Mutta eikö juuri tämä taito ja halu siirtää loukkaantumista ja suhteuttaa sanottu yleiseen tilanteeseen itsen sijasta olekin moraalisen ulottuvuuden sietämisen kannalta oleellinen? Moraalinen arvostelma suuntautuu tulevaisuuteen, muutosedellytysten kohentamiseen. Tämä liittyy toiseen virhekohtaan.

Sillä eihän toki voi olla niin, että esittääkseen moraalisen arvostelman ihmisen pitäisi olla jo nyt täydellinen tai tietää jo nyt hyvän elämän ainoa oikea resepti juuri siinä tietyssä kysymyksessä, josta hän arvostelmansa lausuu. Siinä tapauksessahan kukaan meistä ei kai voisi koskaan lausua moraalisia arvostelmia! Joskus epäilen, että juuri tämä onkin tavoitteena argumentissa, jota aloin käydä läpi: yksinkertainen turvan tukkiminen ja ikävien ajatusten häätäminen näköpiiristä. Toinen (itselleni tulkintana uusi) vaihtoehto voisi olla, että voittopuolisesti valtamotivoitunut henkilö kuulisi moraalisen argumentin esittäjän yrityksenä saavuttaa auktoriteettia. Itse hämmästyn tästä kerta toisensa jälkeen; luulen sen kuvastavan eniten sitä, miten vähän valtamotivaatio luonnehtii suunnitelmiani ja arvomaailmaani. (Pian suomeksi ilmestyvässä Jefferson Singerin kirjassa Persoonallisuus psykoterapiassa on herkullinen kuvaus todellisesta avioparista, jossa toinen jäsentää saman, toistuvan ristiriidan valtamotiivien kautta ja toinen läheisyysmotiivien kautta. Vaikka he kommunikoivat keskenään, he tulkitsevat toisensa roimasti pieleen hyvin varmoina tulkintansa virheettömyydestä. Tuo kohta avasi omat silmäni sille, miksi moni kanssani suhteessa ollut on ahdistunut siinä määrin läheisyydenkaipuustani – he ovat kokeneet sen kenties kirjan Dougin tavalla kontrollipyrkimyksenä, ei toiveena viettää mahdollisimman paljon aikaa tilassa, jossa on kaikkein ihaninta olla.)

Mutta takaisin moraalisiin argumentteihin tai niiltä kuulostaviin arvioihin tietyn käytännön haitallisuudesta… Vielä pahempi, jos niitä ei saisi edes mieltää – silloinhan ei näet voisi koskaan arvioida omia tekemisiään ja tulla siihen tulokseen, ettei ole toiminut kovinkaan tyydyttävästi ja että jo silkan itsekunnioituksen vuoksi on hyvä hieman tarkistaa toimiaan. (Itseviha harvemmin poikii kauniita jälkeläisiä.)

Tarkoitan myös tätä: Olen elämässäni tehnyt monia tyhmyyksiä ja oppinut asioita kantapään kautta, ja joskus toistan virheeni kummallisen huolimattomasti. Minusta olisi aika kummallista, jos nyt minulta kiellettäisiin näiden erilaisten lähestymis- ja toimintatapojen mahdollisen loukkaavuuden ja vahingoittavuuden arvioiminen hiljaa tai – vielä tärkeämmin – ääneen. Sillä enkö juuri puhuessani näistä asioista luotetuilleni koeta suhteuttaa omaa toimintaani niihin ja kokeilla, mitä ystäväni niistä ajattelevat ja siten arvioida, olenko itse mieltänyt ne kenties aivan toisella tavoin kuin muut? (Paha kyllä, saattaa kulua viikko tai pari ennen kuin onnistun sovittamaan uudet ajatukset omiini, mutta ainakin näin pidän pääni töissä.) Pitäisikö minun jättää sanomatta, ettei ole järkevää maata toisen kanssa seurustelevan miehen kanssa, esimerkiksi, vain siksi, että olen joskus mennyt tekemään niin ja etten voi kuitenkaan olla ikinä täysin varma, etten suistu sellaiseen uudelleen, jos olen riittävän yksin ja onneton ja ihastunut? Tiedänhän kuitenkin myös, että ainakin itselleni sellaisesta tulee kauhea olo. Ehkä toiselle ei tulisi, mutta tuntuisi reilulta varoittaa, että sellainen tapahtuma ei koskaan jää täysin menneisyyteen vaan kulkee mukana myöhemmin solmittaviin suhteisiin ja saa itsen miettimään niissä hieman surumielisesti, kuinka hurjan määrätietoisesti ja samalla jotenkin sokeasti ihmiset voivat vetää kahta tai useampaa toisensa poissulkevaa roolia ja aidosti haluta sekä jatkaa seurustelua että karata siitä.

Kuvittelen, ja tämä voi olla silkkaa kuvitelmaa, että aktivoimalla tuon käytösmallin tuntemuksia ja muistuttamalla itseäni siitä, kuinka paska fiilis sellaisesta jää, uusimisen todennäköisyys on huomattavasti pienempi. Mutta vain, jos en nivo tuota käyttäytymistä itseä vähättelevällä tai tuhoavalla tavalla, tyyliin minä nyt olen tällainen täysin kelvoton olio, jota ei kiinnosta tippaakaan, mitä muut ajattelevat… en vain osaa. Sellainen itseä vähättelevä tyyli tuntuu moraalisen kehityksen pahimmalta esteeltä – ainakin itse siihen jossakin toisessa törmätessäni menen hyvin neuvottomaksi enkä osaa kuvitella, kuinka hän tuosta reipastuisi ja ymmärtäisi, että menneet ovat menneitä ja ettei yksi toteutunut käytösmalli kerro ihmisen käytöksestä, arvoista ja tavoitteista muissa tilanteissa vielä paljon mitään. Ainakaan en tahdo alkaa hyssytellä ja palkita toisen itsevähättelyä lohduttavalla huomiolla; kyse on moraalisesti niin vahingollisesta askelesta, etten tahdo tukea sen pysyvämmäksi vakiintumista kenessäkään. Mieluummin vaikka vaikutan kylmältä ja kovalta sanoessani suoraan, etten aio kuunnella tuollaista puhetta ja että uskon, että virheistä voi oppia ja etteivät tilanteet ole niin yksinkertaisia, että vastuu – ei syyllisyys – kannattaisi aina vierittää täysimääräisesti paitsi nykyisen, myös tulevan itsen niskaan. Olen huomannut vähitellen, että kun perustelen tämän useista ensin typerryttävältä tuntuvan ei-lohduttamisen (sillä lohduttamiseen he yleensä ovat tottuneet) ja osoitan, että pidän heistä tuosta mielestäni heidän itsensä kannalta vahingollisesta piirteestä huolimatta, eivät he ainakaan kahdenkeskisen käytöksen tasolla vaikuta siltä, että kantaisivat kaunaa odotuksistaan poikkeavasta vasteestani. Ehkä siihen vaikuttaa sekin, että kun koen toimivani moraalisesti vastuullisella tavalla, on helppoa kommunikoida hyvin pehmeästi (odotusten loukkaamisesta huolimatta); paljon kovemmin ja hätäisemmin kommunikoin silloin, kun pelkään, etten oikein ole tilanteen tasalla. Ehkä toinen jotenkin aistii sen, että koen empatiaa hänen toiveitaan ja pyrkimyksiään kohti lohtupyrkimystä laajemmin?

Edellinen kappale toistaa oikeastaan pidemmässä ja eritellymmässä muodossa sen, mitä aiemmin lausuin itsekunnioituksesta. (…jo silkan itsekunnioituksen vuoksi on hyvä hieman tarkistaa toimiaan.) Itsekunnioitus ei taatusti edellytä sitä, että olisi elänyt virheettömästi. Juuri virheistähän voi oppia! Sen sijaan se edellyttää kyllä – ainakin itseni kohdalla näin tuntuu menevän – sinnikkyyttä hyväksyä tapahtuneet virheet virheiksi ja yritystä myös oppia niistä, ei vain selitellä niitä parhain päin ja tunkea ne onnellisten loppujen malliin tai omaksua ne ”toivottoman” ja muuttumattoman klöntti-minänsä imagoon. Virheiden tekemisessä ei sinänsä ole mitään pahaa, usein ne saa korjattua säällisin ponnistuksin. Niistä voi myös huomata tärkeän seikan: kuinka tavattoman hataraa tuntemattomiin tapahtumiin ja olosuhteisiin päätteleminen on, kuinka suuria päätöksiä tehdään kangastusmaisten, usein vain huonosti todellisuuteen ankkuroituneiden mielikuvien perusteella. Ei ole ihme, että usein valitut reitit kohti haaveita muuttuvat kauheiksi virheiksi ja täytyy tehdä täyskäännös tai peräti käydä käsiksi haaveisiinsa, kohdata niiden varjot silmästä silmään ja harkita vakavasti, tätäkö todella tahdon. (Uskon, että kaikilla haaveilla on varjonsa. Kun kokonaisen elämän jäsentää palvelemaan vain elämän tiettyjä piirteitä korostavaa haavetta, muille elämän osa-alueille lankeaa välttämättä haaveen kannattelijan rooli. Vain sellainen haave, johon sitoutuu voimakkaasti, tuntuu mielekkäältä kaikessa, mitä tekee. Mutta olisiko tuolloin jo järkevämpi puhua suunnitelmasta, päämääräsuuntautuneisuudesta ja tahdosta?)

En osaa ajatella, että itsekunnioitus olisi mitenkään ristiriidassa tietojemme hataruuden kanssa. Päinvastoin: eikö itseä ole helppo kunnioittaa juuri sen takia, että se urheasti ponnistelee kohti tuntematonta? (Ei sillä toki vaihtoehtoakaan ole, paitsi ehkä pysähtyä ja takertua rutiineihin ja ummistaa silmänsä tärkeiltä kysymyksiltä – se on itsekunnioitukselle paljon pahempi paikka, ja luulen, että juuri pysähtyneisyyden itsekunnioitukseen hakkaamat säröt pieksevätkin itsen taas pian armottomasti liikkeelle. Maailma ei salli kenenkään pysähtyä kuin hetkeksi. Onneksi eteneminen on helpompaa ja iloa tiukkuvampaa kuin pysähtyneisyys!) En ajattele itsekunnioitusta myöskään itsen toisten yläpuolelle kohottamiseksi. Ei siinä ole kyse vertailusta, vaan sen hyväksymisestä, ettei mitään merkittävän kiinteää ja yhtenäistä, valmista itseä ole ja että elämästä voi pitää ja siihen voi suhtautua toiveikkaasti. Hmm. Löytäisinpä hyvän kielikuvan. No, kokeilen: ettei itse ole ikuinen kompastuskivi, ettei sitä ole etukäteen määrätty epäonnistumaan, että se voi kantaa myös niin tervettä ylpeyttä, ettei se häiritse liikaa kommunikaatiota, havaitsemista ja muuta toimintaa - se ikään kuin käy läpinäkyväksi ja luonnostelmamaiseksi. Ajattelen nyt harvan, muutaman vedon hiiliskissin ja jäyhän, kehystetyn öljymaalauksen eroa. (Luulen myös, että oikeastaan vasta tässä vaiheessa voi rakastaa puhtaasti, pelkäämättä, että vahingoittaa toista rakastamisellaan. Kummallista kyllä, alan vasta vähitellen uskoa, että sellainen on itselleni mahdollista. Jotkut saavat jo lapsuudenkodistaan tuollaisen uskon ja me toiset taas vaellamme sen eteen vuosikausia ja joudumme jumppaamaan käsitteellistääksemme tilannetta sen pelkän myötäelämisen tueksi – käsitteet ovat mielikuvien tapaan oivia muutoksen työkaluja, kunhan on muutokseen myös tunteissaan valmis – ja tajuamme vasta vähitellen, miten vihamielisessä maailmassa elimme kymmenen tai viisi vuotta aiemmin, lapsuudesta nyt puhumattakaan. Mutta varmasti kaikilla on omat ongelmakohtansa. Tämä on yksi mahdollinen ja käsittääkseni aika yleinen.)

Äh, eteninpä pitkälle alun koruttomasta argumenttiin tarttumisesta. Toisaalta argumentti tuntuikin pelkältä aloitukselta, joltakin vähemmän läpieletyltä ja abstraktioon pelkistetyltä. Oikeastaan halusin ehkä kirjoittaa näin (mutta tämä on arvailua - kai olisin kirjoittanut niin heti, jos olisin halunnut, ehkä se vaati tänne saakka johdattelun): Joskus hämmentyy, kun huomaa, että toinen kokee minun astuvan varpailleen sanoessani jotakin, jota en lainkaan itse hahmota tuomitsemiseksi tai häneen kohdistuvaksi. Silloin säpsähtää hetkeksi hereille siihen seikkaan, että vaikka olemmekin ystäviä jo vuosien takaa, hän olettaa ja pelkää jostakin syystä edelleen, että vihaan karvaasti häntä joissakin suhteissa, etten hyväksy häntä sellaisenaan ja että jostakin syystä tahdon nöyryyttää häntä käsittelemällä asioita, jotka tekevät hänen olonsa vaikeaksi. Muistaa äkisti, miten pelokkaassa maailmassa itse eli kauan, miten helppoa oli kuulla yhteisen hyvän tukemiseksi tarkoitetut pohdinnat itseä syyllistävinä. Miten helppoa oli ajatella, että jos hän tietäisi, mitä olen tehnyt ja ajatellut, hän kävelisi tiehensä saman tien. Armoton, kylmä ja kova maailma… sellaiselta se tuntui. Tuomitseva, arvosanat jakava maailma, lokeroiva ja luokitteleva maailma. Maailma, jossa täydellisyys on aito, saavutettava mahdollisuus. Olisiko siitä päässyt ilman ystäviä ja ilman viisaita sanoja, sanoihin talletettuja mielteitä, jotka kaikuivat toisenlaista ilmapiiriä? Ja ilman epäonnistumisia, jotka lopullisesti romuttivat ajatuksen täydellisyyden etäisestäkään mahdollisuudesta?

On kummallista huomata, että mitä vankemmin tajuaa oman pienuutensa, päättelynsä horjuvuuden ja jopa ajoittaisen kuuromykkäsokeutensa joissakin kysymyksissä, sitä helpompi on vakuuttua siitä, että saan kyllä anteeksi nämä puolet ja että voin silti esittää jonkin mielipiteen ja rakastaa muiden lisäksi itseäni. (Eivät muut sen kummempia ole. Terävämpiä joissakin kysymyksissä, sumeampia toisissa.) Että oikeastaan kyse on asenteesta, jonka otan itseeni, vaikka kuvittelenkin sen maailman suhtautumiseksi minuun. (Se on luontevaa, sillä asennoidun itseeni sillä tavoin kuin maailma on vihjannut joskus – kauan sitten, kun olen tulkinnut monet asiat lapsen logiikalla. Tuohon asenteeseen on puututtava ainakin jos se tuntuu vähättelevältä, vihamieliseltä, arvostelevalta, tuomitsevalta.)

Niin että kun ystävä sanoo, ettei pidä arvostella asioita, joista ei ole aina pysynyt kaukana – vaikka toki hänkin yhtyy arvostelmaan noiden asioiden haitallisuudesta mutta korostaa ettei kyse ole mistään moraalisesti velvoittavasta arvostelmasta – kuulee äkisti, kuinka hän typistää itseään, suhtautuu itseensä vähättelevästi ja siinä samassa on kieltämässä muiltakin asiat, jotka kieltää itseltään (siksikö, koska se olisi epistä – kukapa ei tuntuisi tuota reaktiota): ei saa esittää asioiden muutosta vaativia huomioita asioiden haitallisuudesta! Ja itse kuulee asian näin: Mikään ei voi koskaan muuttua, koska emme saa jakaa virheitä emmekä pohtia niitä. Kaikkien on tehtävä samat virheet kenenkään varoittamatta. Yhteiskuntaa on turha kehittää tai ainakin sen kehittäjät ovat tekopyhiä paskoja, jotka puhuvat suuremmalla suulla kuin pitäisi ja kärsivät egomaniasta. (Minusta taas on kauhean hienoa, että löytyy ihmisiä, joissa on niin paljon kommunikatiivista, lannistumatonta energiaa ajaa yhteisiä asioita. En osaa itse ainakaan vielä sellaista, ja sen vuoksi en esimerkiksi viihtyisi politiikassa.) Ja moraalisten tekojen on oltava ehdottomia. (Tämä tuo aina mieleen M.A. Nummisen loistavan Energiansäästäjä-laulun. Suosittelen sen kuuntelemista!)

Jotenkin kaikki se kuulostaa siltä, että unohdetaan, kuinka moraali on prosessi, yhteinen, kehittyvä, muotoutuva ideoiden kenttä, joka elää ja jossa me elämme. Ei se ole mikään valmis lakien kokoelma eikä hyväksyttyjen käytäntöjen manuaali. Ei sitä minään objektiklönttinä ole, vaan se kehittyy, siitä puhutaan, sitä ajatellaan. Se muuttuu ajattelijoidensa mukaan ja tiettyjen toimintojen rajojen löystyessä ja tiukentuessa uuden tiedon ja yhteiskunnallisten ihanteiden muutoksen myötä. Pohjimmiltaan ajattelen sen sisältävän itseen ja toisiin kohdistettuja toiveita (muutaman lähes jokaisen hyväksymän vaateen lisäksi). Toiveet ovat lakeja ja tuomioita pelottavampia, koska ne pulpahtelevat sisältäpäin ja kietovat ympärilleen muun elämän.

Minua pelottaa ajatella yhteisöä, jossa moraalista puhuminen on kielletty kaikilta muilta kuin täydellisiltä: kaikilta. Miksi? Koska se kuulostaa yhteisöltä, jossa myös toiveista puhuminen on kielletty. Kenties toivominenkin on kielletty. Jossa teoilta ja ajatuksilta kielletään niiden merkitys ja jossa yritys laajentaa ja tarkistaa niiden merkitystä on kielletty. Jossa ihmiset on lukittu oletuksiinsa ilman mahdollisuutta muuttaa niitä. En usko, että sellaisessa ympäristössä voisi olla hyvä elää.

En usko, että siinä olisi myöskään mahdollista elää.

Tuntuu hyvältä elää ihmissuhteessa, jossa kotiin raahattuja ymmärrä itseäsi -henkisiä kirjoja ei mulkaista pahasti tai ajatella välineinä johonkin ulkoiseen. Jossa villapaidan neulominen ja askartelu on vain “kivaa” eikä kerro mitään henkisestä taantumuksesta. Silloin vastoinkäymiset on paljon helpompi kohdata. Voi aina sutkuttaa paidan tai lukea kirjaa, jossa törmää täsmälleen niihin samoihin asioihin, joiden kanssa joutuu muutenkin painimaan.

Lukiessani tunnen kiitollisuutta siitä, että olen opiskellut pitkän sosiaalipsykologian sivuaineena ja minulla on siten käsitteitä, joiden avulla voi jäsentää oloani. Esimerkiksi nyt olen hyvin kuormittunut, koska muutenkin vaikeasti saavutettavalta tuntuva pätevyyden tunteeni on kokenut aimo kolauksen. Saatan nostaa katseen hetkeksi kirjasta ja kysyä itseltäni, onko tänään se päivä, kun soitan terveyskeskukseen ja varaan ajan omalääkärille ja kysyn hänen mielipidettään siitä, onko tällainen stressi normaalia ja pitäisikö siihen kenties puuttua terapialla ja/tai lääkkein. Mutta sitten vastaan: ei, jos kykenen jäsentämään asian siten, että olen ollut kuormittunut vain tämän viikon (eikä ihme, kun eläkesotkut ovat vaarantaneet taloudellisen riippumattomuuteni ja kaiken lisäksi on selvinnyt, että jos nyt työkeikkoja ei tule, minut saatetaan laskea Kelassa yrittäjäksi, mikä tarkoittaisi neljän kuukauden karenssiaikaa), minun pitää antaa itselleni viikko tai kaksi toipua ja katsoa sitten, haluanko ulkopuolista apua. Elinkeinonharjoitusneuvojan minä tarvitsisin, en psykiatria.

Ja ennen kaikkea, minulla on oikeus tuntea väsymystä, hätää ja osaamattomuutta.

Yhteys sisäiseen tyttöön on avain naisen aitoon identiteettiin. Tämä sisäinen lapsi täytyy nähdä myös sosiaalisessa yhteydessä. Pienten tyttöjen tarpeet on usein laiminlyöty siksi, että heidät on kasvatettu asettamaan muiden tarpeet itsensä edelle ja huolehtimaan vanhemmistaan ja sisaruksistaan. Läheisriippuvuuden ilmiöstä puhuttaessa tämä vaara on usein tuotu esiin, ja se koskee niin poikia kuin tyttöjäkin. Tällöin lapset sairastuvat vahvuuteen voimatta antaa tilaa kaikille tunteilleen, koska he joutuvat olemaan vanhempiensa vanhempia. Vähemmälle huomiolle on jäänyt, että tyttöjen perinteinen kasvatus epäonnistuneimmillaan edellyttää tällaista käytöstä ilman muuta.

Lähde

Lueskelen naisten keski-ikäistymistä käsittelevää kirjaa ja samastun siihen voimakkaasti. Kirjassa siteerataan myös Jungia, jonka lausunto kuulostaa kumman tutulta:

Olin hyvin varhain oivaltanut, että silloin kun elämän vaikeuksiin ei tule vastausta eikä ratkaisua sisältäpäin, niillä ei loppujen lopuksi ole suurtakaan merkitystä. Ulkoiset olosuhteet eivät voi korvata sisäisiä. Sen vuoksi elämäni on köyhä ulkoisista tapahtumista. Niistä en voi paljon kertoa, koska se tuntuisi minusta tyhjältä ja epäolennaiselta. Voin ymmärtää itseäni vain sisäisistä tapahtumista käsin.

Paha kyllä juuri tuo sisäisen painotus oli kotoa pois muuttamisen jälkeen pannassa niissä piireissä, joissa liikuin. Ja itse taas ajattelen juuri kuten Jung, vaikka en vuosikausiin halunnutkaan tunnustaa sitä ympäristössä, joka suhtautui pilkallisesti “itsensä kehittämiseen” ja terapialässytykseen. Onneksi olen päässyt pois niistä piireistä. Tuntuu hirvittävän helpottavalta antaa itselleen lupa ryhtyä kukkahattutädiksi, joka puolustaa oikeuttaan itsepäisyyteen ja tuoliin omenapuun alla, haluaan lukea naisen elämänvaiheista kertovia kirjoja ja iloaan huomatessaan, etteivät nämä vaikeudet, jotka on mieltänyt hyvin yksityisiksi ja henkilökohtaisiksi, kenties kerrokaan niin paljon omista luonteenpiirteistä kuin sosiaalisista odotuksista, jotka on nielaissut tarpeeksi pureksimatta. (Tästä seuraa kyllä hupaisa ja vähemmän runollinen kielikuva, jossa sosiaaliset odotukset sitten myöhemmin nousevat märepalana suuhun uudelleen jäystettäviksi, jotta ne voitaisiin sulattaa kunnollisesti osaksi omaa hyvinvointia.) Ja juuri niinhän se tuntuu menevän - kun joku kertoo oikein yksityisistä, syvän tason tuntemuksistaan ja kokemuksistaan, symboleista unissaan ja sensellaisista, niihin kytkeytyy usein varsin helposti. Riittävän yksityinen muuttuukin äkisti universaaliksi, välittyväksi. Ja samalla tavalla, riittävän abstrahoitu kuva ottaa helposti sisäänsä monenlaiset tunnekokemukset ja elämäntilanteet, siihen on helppo oikaista olosuhteensa ja tarkastella niitä sitten abstraktion osana. Vain keskitason kuvaus osoittautuu ongelmalliseksi - tyylit, kulutusvalinnat. Niihin on vaikeampi samastua, niissä törmää kerran toisensa jälkeen siihen, että kyse on ulkokuoresta, itsen tietyllä tavalla esittelemisestä, tietoisesta minästä, roolista. Ne on tarkoitettu erottamaan, ei yhdistämään. Tai näin ainakin minulle käy: näen ihmiset erillisinä juuri heidän tyyliensä kautta, ja vasta kun tyylejä selitetään arvopohjaan tai elämänkatsomukseen vedoten, inhimillisyys nousee esiin. Siksi minusta tuntuu jotenkin hieman keinotekoiselta ajatella kulutusvalintojen rajaavan ihmiset pätevästi ja kätevästi helposti tyypiteltäviin ryhmiin. Mutta ehkä kyse on vain siitä, etten pidä itse tuota tyypittelyä kovinkaan kiinnostavana enkä (syvän ystävyyden ja asioiden jakamisen intressieni kannalta) kovinkaan käytettävänä. (Ajattelen nyt kirjahyllyä, joka on järjestetty takakansien värin mukaan. Etsipä sieltä se tietty teos…)

Kirjassa puhutaan unista ja niiden viesteistä:

Piilotajunta auttaa meitä tunnistamaan elämämme kehityssuunnitelmaa, joka tulee esiin muun muassa unien kautta. Jos koemme herättyämme: “Onneksi se oli vain uni”, meidän on erityisen tärkeää pysähtyä kuuntelemaan unen viestiä meille. Ihminen ei ole ymmärtänyt tai ei ole halunnut ymmärtää niiden sanomaa kerralla, ja unet toistuvat ikään kuin sanoen: “Tässä tämä viesti tulee uudelleen, kuuntele!”

Ensiksi mieleen tulee uni, joka piinasi edellisen suhteen viimeisiä vuosia. Unessa olin eronnut ja kaikki oli pielessä, aivan kaikki, ja heräsin huutaen ja itkien ja juuri sitaatin tavalla ajatellen, että onneksi se oli vain unta. Ja sitten en äkisti kestänyt tuota suhdetta vaan erosin. (Ja kärsin lähes kaksi vuotta tunteesta, että pian varmaankin herään ja kaikki on taas sillä lailla kapeakatseisesti-hyvin, en osaa lähteä suhteesta mutten myöskään elää siinä tuntematta syyllisyyttä siitä, että näen unia ja reagoin niihin levottomuudella, että en osaa olla kysymättä, mistä kaikki nuo kuvat tulevat. Nyt sitä tunnetta ei ole tullut enää muutamaan kuukauteen. Ehkä alan ymmärtää, että olen valveilla, en tuon unen sisässä toisessa ajassa ja olosuhteissa. Että olen valveilla, ei “että tämä on todellisuus” tai “tämä on totta”; unet ovat osa todellisuutta, eikä unen vastapari oli tosi vaan valve. Välillä on ollut vaikeaa luottaa siihen, että unenomaisuuden tunne katoaa, mutta olen nyt iloinen, että jaksoin odottaa kärsivällisesti ja siitä turhaan stressaamatta. Sillä katosihan se.) Ajattelen niitä kaikkia värikkäitä, hurjia unia, jotka repäisivät minut edellisestä suhteesta ja joita näin yksinäisyyden pahimmassa kurimuksessa. Ja sitä, kuinka unet äkisti taas katosivat tai muuttuivat laimeiksi elämän asettuessa. Nyt tällä viikolla, kun tunnen oloni taas uhatuksi, olen alkanut nähdä unta. Viime yönä ajoin taas tyhjässä raitiovaunussa kaupungin halki ja jostain kuului kaukaisia räjähdyksiä. Vaunun valot särisivät himmeinä ja painuivat välillä kiinni. Talot pikemminkin aisti läsnäoloina kuin näki pimeään piirtyvinä. Ja vaunun sisällä oli niin paljon köynnöstävää kasvillisuutta, että saatoin nostaa komeetan hiuksistani pyörimään niiden massassa, ja hiukset valahtivat kasvojen suojaksi molemmille puolille. Piilossa, suojassa, räjähteli tai ei. En usko tämän unen toistuvan, vaikka siinä onkin toistuvia teemoja (raitiovaunu sodan riivaamassa kaupungissa, räjähdysten äänet, unen kaupungin tietyt kulmat, komeetta hiuksissa). Unen kuvat eivät olleet sillä tavalla niin kuristavan voimakkaita kuin toistuvissa unissa, joista herää hiestä märkänä ja huohottaen.

Aamulla katselin kukkia Vompsun lähdettyä luennolle ja mietin, miksi minulle on niin tärkeää, ettei yksikään niistä kuolisi talvella. (Monet muuten aivan sympaattisen ja täysjärkisen tuntuiset ihmiset heittävät eläviäkin kasveja täysin surutta roskiin.) Tammikuun alivuokralainenkin, johon törmäsin sattumalta, kysyi ensimmäiseksi, oliko jokin kasveista kuollut - hän oli saanut sen vaikutelman, että niiden hyvinvointi oli minusta hyvin tärkeää. Mitä tarkalleen hoivaan hoitaessani niitä, hankkiessani niistä ikkunalle yhä tiuhemman metsän? Mitä säikähdän kodeissa, joissa ei ole kasveja tai joissa ne on korvattu muovikukin?

Ajatella, voin ajatella tällaista tuntematta kalvavaa syyllisyyttä. Se merkitsee paljon.

Vompsu lähtee auttamaan äitiään muutossa ja me Lohen kanssa jäämme kotiin. Istun selkä kylmää seinää vasten futonilla, näen ikkunan eteen piirtyvät lehtien ja rankojen massat. Kuulen julkisivuremontin monelta taholta kärisevät porat. Seinä selän takana tärisee aavistuksen verran, vaikka poraajat seisovat toisella puolella taloa.

Kokeilen tätä oloa, solahdan siihen kuin liukaskankaiseen avarapäänteiseen mekkoon (astun mekkoihin sisään jalat edellä, se on koreografisesti helpompi tie tällä keholla). Solahtaminen on tietysti vain kuvittelua, koska istun edelleen sängyssä sukattomat jalat peiton alla. Mitä löysyyttä, kello on jo puoli kymmenen. Mutta ulkona on melko sees, linnut kaartavat savupiippujen yli. Vai mitä nuo piiput talojen katoilla ovat? Eihän niistä savua koskaan tule. Ilmastointipiippuja? Osatapa vain katsoa maisemaa kysymättä, asettua.

Harmaa kolli nuoleksii jalkojaan. Se kuntoutuu päivä päivältä. Vaikka sen reisiluun ääriviiva näkyy edelleen paksun turkin päälle ja selkänikamat törröttävät, se on hypännyt jo pöydälle ja alas ja saattaa pyytää ruokaa. Akuutin anoreksian vaihe on ainakin ohitse.

Mietin kasveja ikkunalla, runohyllyn päällä, shakkipöydällä. Sitrus asuu eristyksissä systeeminen myrkkytikku jalkatilassaan. Odotan, että villakilpikirvat ehtivät varmasti kuolla, ennen kuin sitrus päästetään toisten luokse. Kahvissa kypsyy kaksi punaista papua. Se kukkii aina salaa, vain kerran olen huomannut sen tuoksuvan valkoisen kukan. Enimmäkseen se ilmaisee kukintaansa vain pavuin. (Jotkut ihmiset ovat samanlaisia. Eivät he kerro rakastumisistaan, mutta sitten erään kerran heidät tavatessaan huomaa, kuinka heidän keskivartalonsa kielii pullistumisellaan menneestä kanssakäymisestä. Ja hätkähtää: tällä ihmisellä on joku, kuinka hän saa sen pidettyä sisässään, salattua sen ilon ja onnen?) Kahvi on siirtynyt täältä kolmen kodin kautta takaisin samalle ikkunalaudalle. Tullessaan kolmen kasvin muovisessa tarjouskassissa se oli ehkä viidenneksen nykyisestä koostaan.

En voi olla kuvittelematta kulkuetta, jossa Vompsun äidin kukat matkaavat asunnosta toiseen. Kasvien kohdalla liikkumista on vielä hankalampaa jäsentää kuin ihmisten kohdalla, sillä kasvit kloonaantuvat niin helposti. Esimerkiksi posliinikukka tuossa ikkunalla: se on geneettiseltä perimältään oikeastaan sama yksilö kuin se, joka muuttaa Vompsun äidin mukana. Pistokkaat ovat niin hämmentäviä metafyysisessä mielessä, ettei auta kuin kuvitella, millaiseksi individualismi olisi voinut kehittyä, jos ihmisiäkin voitaisiin lisätä kasvullisesti. (Kun tarkastelee teorioita maailmasta, olemassaolosta ja havaitsemisesta, ihmisen näkökulma tietysti korostuu - mihinkä me siitä pääsisimme? Mutta ei sen silti tarvitsisi aivan niin dominoiva olla.)

Kasvien kulkeminen herättää ensin väärän mielikuvan: on niin helppoa ajatella, että kasvi astahtaa ulos ruukustaan ja vaeltaa juurijaloin. Mutta eiväthän kasvit niin tee. (Maanalaisin rönsyin kyllä vaelletaan, mutta emokasvi ei liiku, kasvaa vain etäpesäkkeitä.) Ne kannetaan tai sitten ne siementävät tai niistä otetaan oksa tai juurenpala ja painetaan toisaalla maahan uudeksi aluksi. Kasveja on jollakin tavalla turvallista ajatella juuri siksi, että ne antavat toisenlaisen metaforan muuttamisesta, muuttumisesta ja muutoksesta. Jos esimerkiksi kouluttaudun nyt puutarha-alalle (toivon, että niin käy, ja olen ryhtynyt jo alustaviin toimenpiteisiin), en suinkaan siirry kaikista aiemmista tekemisistäni etäämmälle. Kunhan vain jakaannun… eivät aiemmat tekemiseni ja niissä saavutetut valmiudet katoa mihinkään. (Ei luontumuksista noin vain pääse!)

On hyvä, että Vompsu on pari päivää toisaalla. Ei siksi, etten kaipaisi häntä, vaan aivan siitä syystä, että miettiessäni suunnanmuutoksia on kenties hyvä, että aikaa ja hiljaisuutta riittää. Näin en hätiköi samalla tavalla kuin joskus ennemmin, esimerkiksi yliopistoon hakeutuessa, jolloin aivan liian moni sanoi, mitä minun olisi järkevää opiskella. (Jostain syystä ihmisten on vaikeaa hyväksyä sitä, että vaikka matemaattis-looginen äly riittäisi, joku voi haluta siistin sisätyön sijaan mutaroiskeisen käytännön työn.)

Toistaiseksi pysymme vielä näiden ikkunoiden sisäpuolella, kasvit, kissa ja minä. Mutta kunhan vetäisen housut jalkaan ja selviän kävelemään ja näen pensaiden nuput (ne ovat käsittämättömässä kunnossa maaliskuuksi), on vaikeaa enää pysyä nahoissaan. Luulen saavani ruosteenvärisen villapaidan illalla valmiiksi tai sitten päällystän pienen lipaston servieteillä ja serviettiliimalla. Joka tapauksessa olen päättänyt tehdä jotakin käytännöllistä ja hauskaa ennen huomista sisätyökeikkaa, jossa pitää vain kuunnella ja järkeillä, miettiä oikeudenmukaisuutta ja vaihtoehtoisia tapahtumakulkuja.