Veloena

“On vaikeaa rentoutua käskystä”, nauran sairaanhoitajalle ja asetun näytteenottotuoliin, joka samastuu mielessäni lähinnä seksuaaliterveysinkvisitioon. Ei siinä mitään; minua kohdellaan taas asiallisesti eikä kukaan puhu enää vauvakuumeesta eikä vastusta, kun ilmoitan tahtovani uusia kierukan - ilmeisimmin olen nyt heidän mielestään jo toivoton tapaus, liian myöhässä joka tapauksessa. (Yöllä Lohi on laulanut ja Vompsu saanut valtavan, joskin hyvin ajatusten sisällä pidellyn aggression sitä kohtaan. Aamulla hän on kysynyt, mitä kissalle voi tehdä ja olen vastannut tyynesti, että sitä voi sietää ärsyyntymättä, ja muistuttanut, miten paljon kovempaa ja useammin vauvat mekastavat. “Vauvoille voi sentään tehdä jotakin”, on Vompsu sanonut. “Niin, mutta se ei aina tuota mitään tulosta”, olen muistuttanut.) Mutta tuoli assosioituu liian voimakkaasti kierukan vaihtamiseen, jotta voisin suhtautua sen hahmoon neutraalisti.

“Ihan hyvinhän sinä rentoudut”, väittää sairaanhoitaja, vaikka tunnen sydämeni sykkeen ikenissäni, sormenpäissäni, hiuspohjassa, ja vihlonnasta tiedän, kuinka kohdunsuutani raavitaan. “Tämä sattuu vähän, tässä on sellaisia harjaksia”, hoitaja selittää. Pääni ei suostu rentoutumaan, se kohoaa nähdäkseen, kuinka hoitaja rapsuttaa kärsivällisesti näytettä kohdunsuusta. Tietysti näkymä on potilaan puolelta rajatumpi eikä siinä ole mitään epäsäädyllistä: näen paitani helman takaa kaljut jalkani koukussa, polvet vähän ulospäin lenksottaen, ja niiden välissä keski-ikäisen sairaanhoitaja-asuisen naisen, jolla on kädessään valkea tikku, jota hän liikuttelee kohti keskustaani ja poispäin nipistysten tahtiin. “Mutta sinullahan on kierukkakin, olet sinä tätä harjoitellut.” Lantioni pysyy ilmeisesti rentona, vaikken tiedäkään, millä keinoin, sillä pää tahtoo nähdä kaiken, millä kehoa satutetaan.

“Kierukka-asia just tekee tästä rentoutumisesta vaikean”, tunnustan. “Jotenkin tämän kaiken rinnastaa siihen kipuun.” Hoitaja katsoo silmiin, hymyilee. “Tämä on viimeinen näyte. Oikein hyvin sinä rentoudut. Laske vaan se pää alas, ettei kaula kipeydy. No, onneksi kierukka kestää useamman vuoden kerrallaan.” Lasken pään alas. Nyt silmäni tapailevat katon päällystelevyjä, niiden saumoja. Niistä ei tunnu löytyvän epämieluisaa tunnetta voittavaa informaatiota, joka imisi huomioni magneetin tavoin kuulemistani äänistä ja ennen kaikkea tuntoaistimuksista. (Minusta tuntuu, että ne olisi helpompi kestää näköaistin antaman lisäinformaation kera. Toimitus näet näyttää oikein epädramaattiselta.) Valkeaa ja saumoja. Mutta sitten kuvittelen mielessäni Klimtin kuvan Danaesta, se auttaa aina. Danaelta otetaan papa-näytettä. Kuulen ääneni vastaavan paksuna puuron virtana: “Niin, viisi vuotta… se kestää viisi vuotta, se kuparikierukka… kivun voi mielessään jakaa viidelle vuodelle, ei se sitten niin paljolta tunnu.”

Miten kipu jaetaan? Ei kipua voi jakaa viidellä tai muillakaan luvuilla, vuosista puhumattakaan. Huomaan höpöttäväni, se on merkki siitä, että on keskityttävä hengittämiseen, Danaeen, lantion leveyteen ja painoon, ilman maininkiin, joka imeytyy sisääni ja painaltuu ulos, torson pupupalkeeseen, joka väsymättä jämssyttää ilmaa eestaas. On keskityttävä keuhkon onteloihin eikä sinne, mistä kipu porautuu tajuntaan heikkona, mutta tunnistettavana.

Sitten kaikki on ohi, juuri kun olen ehtinyt ottaa rentoutumiskäsittelyyni sen harjan, joka jynssää arastelevaa kohdunkaulakanavaparkaa. Olen kuvitellut harjaa vain sekuntin murto-osan, olen kuvitellut sen ripsiharjan näköiseksi, mutta valkoiseksi. Sen pitää olla valkoinen, jotta sairaanhoitaja näkee, milloin limakalvo on juurittu vereslihalle saakka, sillä vasta se riittää. Saan luvan nousta seisomaan, ja kerrankin makuulta seisomaan noustessa silmissäni ei mustene. Siitäkin huomaa, miten koko kehoni on virittynyt pakenemaan vain mielen säädyllisyys- ja hyödyllisyysperusteiden pidätellessä sitä paikallaan, näennäisrentona. Verenpaine kohisee korvissa ja huulissa. Hoitaja ojentaa terveyssiteen estämään verta tahrimasta housuja. Koska olen liikkeellä yöverkkareissa ja ilman alushousuja, liistraan siteen suoraan verkkareihin.

Mäkeä ylös kävellessäni näen kuvajaiseni taittavan matkaa ja kulkevan taas turvallisessa, ennustettavassa maailmassa, jossa jokainen kuolee varmasti. (Ei papa-kokeessa voi oikein käydä pallottelematta sillä mahdollisuudella, että olisi jostain onnistunut poimaisemaan jonkin karmivan taudin, joka valmistelee tietä syövälle. Estäähän esimerkiksi kondomi papilloomaviruksia vain noin 70 prosentin todennäköisyydellä.) Erotan eräästä komean syysvärittyneestä vaahterasta kahden oksanriipan väliin pingottuneen hämähäkinlangan, yhden kimaltavan säikeen tummaa taustaa vasten. Ajattelen hämähäkkiä, sen loikkaa oksalta toiselle. Aurinko kimmeltää, pieni tuuli lennättää pitkälle keveää eläintä, jolla on turvaköysi edellisessä oksassa. Se jättää jälkeensä kimaltavan polun, siteen kahden oksan välille, silkki purkautuu siitä kuin itsestään. (Ovatko sanat sen kummempia muistille? Tuosta hyppäsin.)

Kotona sähköpostissani odottaa Angelin puhelinnumero. Ylihuomenna soitan Angelille vieraaseen maahan saavuttuani. Kummallista, että joissakin maissa ihmisen nimenä voi olla enkeli. Voisinko pitää myös puheen häissä, kysyy ystävä, jonka häihin menemme häämatkallamme. Koska häät ovat monikulttuuriset eikä yhteistä kieltä löydy, päätän tarttua mahdollisuuteen. Ajattelen tanssia - mehän voisimme Vompsun kanssa pitää jonkin hiljaisen tai vain kehon ääntä hyödyntävän performanssin tai tanssin tuona parina minuuttina, jonka ystävä tahtoo varata sanoilleni. Enemmän he eleitäni kuitenkin uskovat kuin sanojani, tulen ajatelleeksi.

Sitten muistan kävelleeni reippaasti ja ryhdikkäästi mäkeä ylös ja onnistuneeni rentouttamaan lantionseutuni laboratoriossa ja tulen ajatelleeksi, kuinka kummallista on, että muut uskovat eleitäni enemmän kuin minä itse, minä joka asetan säännönmukaisesti eleet sanojen edelle, sanottiin mitä hyvänsä. Totisesti, häivähtää mieleni halki kuin kurillinen elosalama, totisesti Mead on oikeassa kirjoittaessaan, että minä on maailman viimeisimpänä saavutettava kohde ja että sen saavuttaminen objektina on alinomaa kesken ja mahdoton tehtävä.

Mutta ei hätää. Kello ei ole vielä yhtätoistakaan.

Tänään kuulemme huonot uutiset, joita varmasti suuri osa talon asukkaista tervehtii ilolla. Seinänaapureinamme asunut poikaremmi on saanut häädön taloyhtiön hallituksen käynnistämän kampanjoinnin tuloksena. (Kirjoitin tästä viikko sitten.) He matkaavat hississä ylös mäyräkoiraa roikuttaen, ja Vomp kysyy heiltä, onko juhlat tulossa. “Ei syytä juhlaan”, yksi vastaa, “me saatiin just häätö.” Vompin tiedustellessa häädön syytä pojat kertovat, että viimeinen pisara on ollut hissiin ilmestynyt tägi. (Kalsareissa rapuissa hortoileminen ja kotioven etsiminen ilmeisesti oli aiempi raskauttava teko.) Mutta he eivät tiedä, kuka tägin on tehnyt. Joku heidän juhliinsa osallistuneista kyllä, se on todennäköistä, mutta kuka, sitä he eivät osaa sanoa. (Minusta se kuulostaa uskottavalta - vaikka joku olisikin kerskunut tekosellaan, he tuskin normaalikunnossaan muistaisivat sellaista kuulleensakaan.)

Me olemme poikien ainoat seinänaapurit. He ovat muutaman kerran pitäneet äänekkäät bileet, mutta sen kerran, kun Vompsu rinkutti ovikelloa ja pyysi heitä kohteliaasti hiljentämään meningin, kaikki sujui aivan maineikkaasti. Toki pojat liihottelevat sisään ja ulos ja välillä kalsareillaankin rappukäytävässä silmät päihtymyksestä toljottaen, mutta ei heissä mitään aggressiivistakaan ole. He sentään aina moikkaavat ihan ystävällisesti ja kaikkea. Minusta tuntuu aivan käsittämättömältä, että heidät nyt häädetään 1) koska heillä on ilmiselvä päihdeongelma (joskin hiljainen ja ei-aggressiivinen sellainen), 2) koska joku heidän ystävänsä on tehnyt hissiin tägejä ja - pahoin pelkään - 3) koska he ovat nuoria miehiä. Veikkaan, että aineista sekaisin oleviin nuoriin tyttöihin, jotka käyttäytyisivät kuin nämä pojat, ei sovellettaisi ihan näin kovia otteita. Tilanne tuntuu sikälikin kummalta, että meidän nyt luulisi ainoina seinänaapureina hiiltyneen, jos jonkun.

Sen sijaan olen täysin tyrmistynyt kuullessani häädöstä. Minun ystäväni ovat joskus bileissäni kusseet parvekkeelta kadulle (kielloista huolimatta - olen kuvitellut, etteivät he ole olleet minun vastuullani, mutta näköjään niinkin voisi joku ajatella) ja olen itse ampunut sairaana uutenavuotena parvekkeelta raketin, joka ei sinkaissutkaan taivaalle vaan huteran kukkapurkkialustansa takia rynnisti päin naapurin autoa ja räjähti sen kylkeen. (Ilman näkyviä vammoja, onneksi.) Silti mistään häädöstä ei ole ikinä puhuttu, ilmeisesti sen takia, että olen enimmäkseen selvänä, minulla on eläimiä ja muita vastuullisen kansalaisen tunnusmerkkejä.

Huomaan tässä asiassa, kuinka yksi noista tunnusmerkeistä minulta sentään puuttuu: sellainen tunne, että olen yksi kunnon ihmisistä, jotka eivät halua asua roskasakin keskellä. En osaa liittyä joukkohysteriaan enkä haluta jonkun häätämistä vain siksi, että hän selvästi on päihderiippuvainen. Hyvänen aika, pitäähän päihderiippuvaisenkin jossakin asua! Eikä pojista ole ollut sen vertaa häiriötä tai meteliä kuin esimerkiksi lapsiperheestä tai meistä herkkähaukkuisen koiran kanssa herkästi saattaa olla. Kun toinen naapuri toitottaa, että kaikkihan me ne haluamme pois talosta ja mahdollisimman pian, en voi sanoa muuta kuin että meille noista ihmisistä ei ole ollut mitään haittaa ja että he ovat aina käyttäytyneet mukavasti meitä kohtaan. “Jaa”, sanoo naapuri hämmentyneenä ja rutistaa kulmiaan. “No kuitenkin, toivottavasti heille saadaan pian häätö. Älkää unohtako soittaa, jos kuulette tai näätte jotakin!”

Voi olla, että osaisin suhtautua tähän tapahtumasarjaan rauhallisemmin, jos en istuisi oikeudessa lautamiehenä ja näkisi silloin tällöin, kuinka tiettyyn stereotypiaan saumatta istuva ihminen tahdotaan leimata etnisen ryhmänsä, tyylinsä tai ikänsä puolesta lähes varmaksi syylliseksi ennen yhdenkään todisteen esittämistä. Minusta se on helvetin pelottavaa. Samalla tavalla pelottavia ovat suomalaisissa gallup-kyselyissä saadut tulokset, joiden mukaan suuri osa ihmisistä ei haluaisi naapurikseen mielenterveyskuntoutujaa. (Tyypillinen mielenterveyskuntoutuja lienee ihmiskontakteja jännittävä masentunut, mutta se ei tunnu paljon vaikuttavan - ehkä ihmiset ajattelevat mielenterveyskuntoutujat kirvesmurhaajiksi tai vastaaviksi.)

Mistä sitä tietää, mikä päivä jokin lynkkausjoukko saa päähänsä, että joku itse hyväksi ja järkeväksi katsomani käytäntö edustaakin jotakin tuomittavaa? (Margaret Atwoodin kirja Orjattaresi kertoo tällaisesta maailmasta todella karmivalla tavalla.) Vaikka naapurusto tuskin onkaan mikään kovin järjestäytynyt väkivaltaan tai mielivaltaan yllyttävä ryhmä, on kauhistuttavaa ajatella, mitä tapahtuisi, jos ihmisten ärtymys saataisiin systematisoidusti kanavoitua jotakin ryhmää vastaan. Ja ei, en pidä “tavallista kunnon kansalaista” erityisen väkivallattomana. Syöhän heistä suurin osa sen kummemmin problematisoimatta lihaa, joten he hyväksyvät kyllä systematisoidun kärsimyksen tuottamisen, kun se esitetään yleisesti hyväksyttävänä käytäntönä.

Mitä ihmettä tälle kaikelle voisi tehdä? Ehkä pitäisi askarrella poikarimpalle edes jokin “olen pahoillani, meitä ette ainakaan häirinneet” -tyyppinen kortti?

Tänään on hyvin vaikeaa uskoa, että meno tästä edistyisi ja muuttuisi inhimillisemmäksi. Muistan ulkona kävellessänikin sen, kuinka raivokkaasti eräässä seurueessa paheksuttiin värikkäitä vaatteita käyttäviä aikuisia naisia (”Ymmärtäisivät jo, että teini-ikä on ohitse!”) ja kuinka helposti minut nitistettiin tuossa keskustelussa, kun yritin vähän lepytellä sanoen, ettei nyt värikkäiden vaatteiden käyttämisen luulisi vahingoittavan ketään. Luulen silti, että jokin heissä kuuli minut, pakkohan heidän oli ymmärtää se, että moinen summittainen vihaaminen ei-juuri-minkään-merkityksellisen takia kuulostaa kummalliselta. Joskus mietin sitäkin, onko juuri tuollainen summittainen vihailu, ärtyily ja inhoaminen syynä siihen, että monet reagoivat niinkin voimakkaasti siihen, että joku on kasvissyöjä. Ehkä he ajattelevat, että jotenkin vihaan lihaa syöviä tai muuta sellaista. (Ehkä he ovat kotoisin ympäristöstä, jossa vihailu on hyväksyttävämpi reaktio kuin siinä ympäristössä, jossa olen itse kasvanut, ja siten he ehkä kuvittelevat, että vihailu ja ärtyisyys on universaali tapa reagoida erilaisuuteen ja käsittämättömyyteen.) Ei, ei: en vain luota heidän väkivallattomuuden periaatteeseensa edes sen vertaa kuin omaani, koska he ryhmittelvät maailman kivun tuottaminen ok/ei saa satuttaa -luokkiin sen mielestäni paljon mielivaltaisemmin kuin itse yritän tehdä. (Vaikka omatkin jakoni ovat tosi surkeita, karkeita ja alustavia, sen myönnän auliisti.)

En tiedä, mistä tuo “minä olen kunnon kansalainen” -mentaliteetti syntyy, mutta sen sentään osaan sanoa, etten keksi mitään toista yksittäistä ideaa, joka tuntuu yhtä räjähdysherkältä ja vaaralliselta. Sehän on hieman kuin asettuisi itse arvostelun yläpuolelle omine käytäntöineen ja tuomitsisi harvinaisen armottomasti toiset sellaisten sääntöjen mukaan, jotka eivät suinkaan ole samat kaikille. Tai siltä se ainakin kuulostaa. Voi olla, että olen ihan pihalla ja oikeastaan tältä kuulostavat ihmiset eivät ajattele olevansa arvostelun yläpuolella.

Tuntuu aivan kammottavalta muutenkin kirjoittaa tätä tekstiä, koska en ole hyvä pitelemään omaa toivottomuuden ja raivostuksen oloani. Itkettää. Ja pelkään - tietysti pelkään - että kun kirjoitan näin, joku tulee ja kommentoi, että enkö minäkin nyt tavallaan asetu jonkun yläpuolelle. Mutta ei se siltä tunnu! Minusta tuntuu, että olen itsekin siinä ryhmässä, joka on luiskahtamaisillaan kiroukseen ja epäilysten kohteeksi. Ymmärrän kyllä, että keski-ikäistyessäni livun yhä kauemmas suoralta kädeltä epäillyttävien ryhmästä mutta en näytä pääsevän siitä mentaalisesti yhtään mihinkään. Sisimmässäni näet tiedän, etten osaa mennä mukaan siihen kunnon kansalaisuuteen ja säröttömän julkisivun vaalimiseen. En ihannoi enkä tavoittele sitä, vaan pidän sitä kammottavana ja järkytyn huomatessani, kuinka mukavina pitäminäni ihmiset tekevät niin. Ja pelkään, että kun en osaa enkä tahdo pelata sitä peliä, minut määritellään vastapuoleksi ennen pitkää.

Joskus tämä asenne tuntuu niin hyödyttömältä, niin epäonnistuneelta, liian hiljaiselta ja pelokkaalta. Sillä eihän nytkään hyödytä mitään se, että meistä naapurin pojat olivat ihan harmittomia, naapureita siinä missä muutkin. En usko, että minua tekee kovinkaan paljon jalommaksi se, etten halunnut heille häätöä. Konkretiaan se ei ainakaan tässä tapauksessa vaikuta, koska he saivat häädön. Enkä tiedä, auttaako ketään missään ikinä tämä kummallinen asenteellisen vihan puute, joka minussa on. Auttaako se edes minua tai lähimpiäni? Mutta toisaalta - voisinko luottaa itseeni hitustakaan ilman sitä?

Kuultuaan häädöstä pojat alkavat soitella kavereilleen, joiden tägien epäilevät aiheuttaneet häädön. Nyt heistä pääsee aikaa pahaa ja vihaista ääntä, ensimmäinen heistä kuulemani pelottava ääni. Niin viha etenee, ajattelen. Ehkä sittenkin on merkitystä sillä, että katkaisen edes yhden tai kaksi vihan linjaa? Jätän työnteon siksi aikaa kun pojat huutavat uhkauksiaan ja äänistä päätellen rikkovat jonkun huonekalun, ja liimaan käytettyyn, reunoiltaan tasaiseksi paineltuun säilyketölkkiin pinkkiä, kukallista serviettimosaiikkia. Kolme eläintä, kaikki luultavasti väkivaltaa kohdanneita, ovat kiertyneet sängylle erivärisiksi ja -kokoisiksi keriksi. Mielivaltaa ne ovat ainakin kohdanneet, ajattelen niitä silloin tällöin vilkuillessani. Eläimet kohtaavat sitä maailmassa, jossa ajatellaan, että ihmisten pitäisi hallita niitä ja päättää asiat niiden puolesta. (Tänään olemme ulkoilleet koiran kanssa niin että se sai päättää aina, mihin mentiin. Se väisti kaikki toiset koirat kaukaa kaartaen ja teki lenkin puistossa ja haisteli erityisen kauan erästä muumioitunutta kakkaa ja tepsutti sitten hyväntuulisesti kotiin minun seuratessani kuuliaisena perässä.) Mutta eivät kaksi kissaa ja koira vaikuta säikähtävän äänistä.

Valmiina purkki näyttää oikein hienolta, mutta mieleni ei siitä sen kummemmin kohene. Ongelmat ovat purkkiin verrattuna niin kaoottisia ja suuria. Eivät omiani, kenties, mutta jos eivät, miksi ne sitten vaivaavat minua?

Joskus lukiessa törmää ihan hassuihin kivahduksiin ja murinoihin, kun sinänsä avomielisen tekstin joukossa on äkisti lause, joka törröttää tutkiskelevan otteen tekstivirrasta ehdottomana ja erottuu siksi, ettei itse voi mitenkään onnistua samastumaan sen asenteeseen.

Luen Juha Varron ja Hakim Attarin teosta Syvä laulu. Vaikka kirjoittajat porautuvat johonkin perinjuurin tuttuun ja helposti samastuttavaan ajatukseen ihmisen ulkopuolisuudesta ja kauhun sanattomuudesta ja äänensävyjen muuttumisesta korahteluksi ja huudoksi tässä tilanssa, töksähdän seuraavaan fragmenttiin:

vinoutuneiden ihanteiden (terveys, pitkä ikä - kaikki ikävystyttävä!)

Ehkä on parasta siteerata kohtaa hieman laajemmin:

On outoa, kuinka vaikea meidän on huomata, että jokaisessa ihmiskulttuurissa - ja monissa eläinkulttuureissa, ihme ja kumma - humaltuminen on tärkeä osa ihmisenä olemista. Ihmiselle on annettu osa, jossa saa selvästi näkyville rajallisuutensa: tietää, ettei ole kaikkia mahdollisuuksia mutta voi ne kuvitella. Kukaan ei kestä sitä kaiken aikaa selvin päin.

Vasta kulttuuristen väärinkäsitysten - kirkkouskontojen, elämänpuhdistusliikkeiden, vinoutuneiden ihanteiden (terveys, pitkä ikä - kaikki ikävystyttävä!) - mukana voi tulla vaatimus kieltäytyä humaltumisesta. Se on itsensä ja yhteisönsä rankaisemista synneistä, joita ei kukaan ole tehnyt, eräänlaista hybristä, ylimielisyyttä, jossa ihmisen rajat nähdään väärin, ikäänkuin ihminen olisi jumala, kone, kaikki, vain itsensä.

Jos kuitenkin joku suostuu näkemään humaltumisen ytenä ihmisen eksistentiaalina, olemista kuvaavana piirteenä, koko käsitys muuttuu. Samalla tavalla kuin tarvitsemme kuunteluhetkiä (jumalan, kaiken, toisen, luonnon, ihmeen edessä), tarvitsemme humaltumista.

Kyse on myös sanan metaforallisesta käytöstä: joka kieltäytyy kokemasta alkoholin ja huumaavien aineiden aiheuttamaa humaltumista, on myös kykenemätön humaltumaan kauneudesta, äänistä, mauista, tuoksuista, rakkaudesta, toisesta ihmisestä, luonnosta. Kyse ei ole keinotekoisesta tilasta, “kemiallisesta myrkytyksestä”, vaan antautumisesta, antautumisen harjoittelusta, antautumisen rajojen tunnustelemisesta, antautumisen oppimisesta, oppimiseen antautumisesta.

Kyse on samasta kuin rukouksessa. Jos uskaltaa antaa toisen olla äänessä eikä itse koko ajan puhu (ota tilaa, määrää sisältöä, hallitse), saattaa voittaa itsensä maailmaan.

Tuo kohta hämmentää minua suunnattomasti. Vaikka pidänkin selvänä, että olen monessa mielessä ulkopuolinen yhteiskunnassa ja tunnistan ulkopuolisuuden niin työhaastatteluissa kuin sivistyneillä päivälliskutsuillakin ja pääsen siitä oikeastaan vain kävellessäni ajatuksiini vaipuneena sekä käsitellessäni eläimiä tai ystävyyden helähtäessä oikein kirkkaalla tavalla, en ymmärrä, miksi tästä kaikesta pitäisi seurata halu antautua asian kurjalle tilalle. Sillä on myös niitä hetkiä, jolloin tunnen syvää yhteyttä toisiin ja maailmaan, ja voin tehdä melko paljon edistääkseni näiden hetkien toteutumista. Tietysti joku voi nyt väittää, etteivät nämä hetket muuta kohtalonomaista perusyksinäisyyttäni miksikään, mutta suoraan sanottuna moinen vivahteettomuus ja ehdottomuus ei kuulosta minusta järkevältä, kun kuitenkin huomaan selkeästi, miten ilahdun ja saan voimia tuollaisista hetkistä. Enkä osaa hahmottaa, miksi tällaisille ystävyyden iloille antautuminen ja kauneuden välillä suorastaan painostavana kokeminen olisi ristiriidassa sen kanssa, että tahtoisin elää kivutonta elämää.

Niin minä näet terveyden ajattelen - kivuttomuudeksi, ennen kaikkea. Tarkoitan nyt fyysisiä kipuja sikäli kuin hermoverkon kivut nyt voidaan erottaa fyysisiksi ja psyykkisiksi. En siis puhu epätoivosta enkä surusta kaikkine kehollisine oireineen, sillä vaikka en niitäkään toivo, en sentään tahdo niiden täysin katoavankaan, vaikka haluankin ne kernaasti vaimeudeltaan käsiteltävinä. (Niiden täyden lakkaantumisen toivominen lienisi varmin keino hankkia epäonnistuneisuuden tuntemuksia.) Mutta kivuton tahtoisin olla. Ajattelen lapsuutta sinä jaksona, jolloin ajatus kivusta tai kipu ei ollut läsnä juurikaan. Murrosiässä kaikki muuttui, ensin polvien rasitusvammojen ja myöhemmin lonkan murtumisen ja sitten nykyisten jalkateräongelmien kanssa.

Minusta kivuttomuudessa ei ole mitään ikävystyttävää. Pikemminkin päinvastoin: on äärimmäisen ikävystyttävää, jos ei voi kivuiltaan kävellä ystävän luokse tai keskustaan. On vaikeaa keksiä ikävystyttävämpää, epähurmiollisempaa ja katkeroittavampaa asiaa kuin kipu. Siksi tuntuu jotenkin hassulta, että joku vastustaa niin kovasti terveyttä ja pitkää ikää ihanteina. Se kuulostaa korvissani murrosikäiseltä tai jotenkin jopa lapselliselta, vaikka arvelenkin, että siitä tuskin kuitenkaan lienee kyse. Ehkä kirjoittajat vain hahmottavat terveyden ja pitkän iän toisin, jotenkin kahlitsevina ja ällöttävinä, eikä hurmiona siitä, että pystyy nousemaan jaloilleen sävähtämättä tuskin näkyvästi.

Ja mitä pitkään ikään ja vanhuuteen tulee, minusta vanhuksissa on jotakin hyvin vaikuttavaa, heillä on toisinaan kärsivällisyyttä ja kokemusta ja uskallusta pitää päänsä; sitä näkee harmittavan harmoin nuoremmissa ihmisissä, jotka tuntuvat halukkailta vääntymään ties mihinkä sirkustemppuun, jos vain joku taputtaa käsiään. (Raivostuttaa, kun saan itseni kiinni tästä, mutta se on vain häivähdys ja annan sen anteeksi saman tien - en halua yli-inhimilliseksi enkä täydelliseksi, tämä riittää.)

Yksi asia, jota teksti saa minut makustelemaan, on asioiden monimutkaisuus. Sillä vaikka voisi ajatella, että jos ei tahdo kipuja, pitäisi samalla välttää myös vanhaksi tulemista ja kammoksua sen lähes automaattisesti mukanaan tuomaa toisten huollettavaksi jäämistä, sairalloisuutta, kipua. Mutta omat kipuni ovat oikeastaan kääntäneet mieltäni aivan toiseen suuntaan: Juuri nuorempana, kun en ajatellut juurikaan kipuja tai kuvittelin, että ne saa hallintaan tai haltuun joillakin yksinkertaisilla harjoitteilla tai operaatioilla (tyyliin konemetafora), ajattelin, että ei ole totisesti mitään mieltä elää yli kaksikymmentäviisivuotiaaksi tai ainakaan yli kolmikymppiseksi, koska sen ikäisenä selvästi ihmisillä alkaa olla kremppoja ja elämän mittakaavassa sen täytyy tarkoittaa ikävystyttävyyttä sekä itselle että muille. Mutta vähitellen kipuihin onkin tottunut, ja vaikka toivonkin kivuttomia tiloja mahdollisimman pitkäkestoisesti, yllättäen huomaan kipujen oikeastaan antaneen vanhuudelle ihan erilaisen imagon. Tiedän jo, etteivät kivut tarkoita kaiken hyvän ja mielenkiintoisen loppumista, ja vaikka toivonkin niiden pysyvän siedettävinä tai mieluiten häviävän tiehensä haittaamasta kävelemistä, en pelkää vanhuutta samalla tavalla kuin ennen. Sen sijaan olen alkanut pitää rappioromantiikkaa vähän pitkästyttävänä, koska vuoronperäinen hurmio ja paskana oleminen tuntuu telkeävän ainakin omat voimavarani silkan selviytymisen tasolle, vaikka olisi paljon pitkäjänteistäkin työstettävää.

Kummalta tuntuu myös kohta, jossa väitetään, ettei humaltumaton voisi nauttia tuoksuista, väreistä, mauista. Omalla kohdallani näet huomaan, kuinka paljon tarkempi olen yksityiskohdille selvin päin. Antaudun tilanteille ja maailmalle helpommin selvänä, koska silloin maailma ei tunnu yhtä uhkaavalta. Ehkä kirjoittajat kokevat tämän toisinpäin? Olen toki kuullut, kuinka moni kokee maailman ahdistavuuden hellittävän vain aineissa, mutta minulla siirtymä tuntuu menevän toisinpäin. Minun humalamaailmani on jokseenkin pelottava enkä pidä monista sen piirteistä. Yksi piirteistä, joista pidän erityisen vähän - se ei oikeastaan ole pelottava piirre vaan ainoastaan vastenmielinen kaikessa epäkohteliaisuudessaan - liittyy siihen, mitä siteeratun otteen viimeisessä kappaleessa käsitellään - antautumista, kuuntelemista ja tilan antamista. Humalassa saattaa nimittäin äkisti joutua sellaiseen minäntilaan, jossa muuttuu loputtomaksi puhekoneeksi ja kesken selitystään tajuaa äkisti dominoivansa tilannetta puheellaan ja ettei osaa lopettaa puhumistaan juuri kuinkaan ja kaiken lisäksi selittävänsä jotakin, mikä ei edes tunnu tärkeältä käsitellä (ei siinä eikä myöhemminkään). Sellainen tila on minusta jotenkin rukouksen äärimmäinen vastakohta, ja olen huomannut, etten ole ainoa humalassa puheripuloiva. (Jotkut tekevät tätä jopa selvinpäin eivätkä koe sitä ongelmaksi; en tarkoita, että se pitäisi kokea ongelmaksi, mutta minä kyllä koen sen sellaiseksi omalla kohdallani, ellen sitten puhu jostakin elintärkeästä, ja useimmiten en. Se ei ole vaarallista, mutta riittävän ärsyttävää mykistääkseen minut joksikin aikaa täysin.)

Huooh, rappioromantiikka ei vain kosiskele minua näemmä lainkaan. Ei se tarkoita, etten joskus maistelisi viiniä ja kikattaisi tai itkisi maailman pahuuden ja hyvyyden ja kauneuden ja rumuuden sekoitusta. Mutta huomaan äkisti tätä kirjoitusta vasten, kuinka yksinkertaisesti on niin, että minusta terveyden ja pitkän iän väheksyminen on suunnattomasti pitkästyttävämpää kuin totaalinen väheksymättömyys. Miksi ihmeessä terveydestä ja pitkästä iästä ei voisi humaltua siinä missä muustakin? Kyllä minäkin olen sitä mieltä, että hurmiolla ja humaltumisella on paikkansa, mutta tarvitseeko sen tarkoittaa, että on jotakin, joka ei sovi tämän humaltumisen kohteeksi (kivustakin voi tehdä perversion) ja tuo muu on pitkäveteistä ja tylsistyttävää? Minusta on esimerkiksi jännittävää ja avartavaa koettaa esiintyä kunnon ihmisenä jossakin työpätkässä, joka tehdään ihan oikealla työpaikalla, jossa on työunivormut ja muut meikkaavat ja pesevät hiuksensa päivittäin. Epäonnistun näemmä kerta toisensa jälkeen viimeistään siinä vaiheessa kun toiset kysyvät, mitä olen aiemmin tehnyt ja mitä oikein elämältä haluan, mutta sehän tekee jutusta vain haastavamman ja vaikka saatankin välillä uupua ponnistelussa ja kokea syvää ja totaalista ulkopuolisuutta, löydän pian itsestäni halun hakeutua uudelleen tuollaiseen koetokseen, koska eihän sellaisessa epäonnistuminen niin vakavaa ole eikä minun tarvitse olla samanlainen kuin nuo toiset (ja ehkä hekin kaikki kokevat itsensä salaisesti ulkopuolisiksi, vaikka kertovatkin elämäntavoitteistaan uratermein).

Se saattaisi tuntua vakavammalta, jos en luottaisi kykyyni löytää kyllä jotakin työtä. Mutta huomaan olevani aika paljon kaikkiruokaisempi kuin moni tuttava töiden suhteen; se toki lieventää paineita. Minusta on vain niin helppoa ajatella, että todellinen arvokkuuteni riippuu aivan muista asioista kuin siitä, mitä teen. Olkoonkin, että toki järkytyn, kun minua kohdellaan alentavasti tai huonosti, kuten joihinkin ammatteihin näemmä kuuluu lähes oletusarvoisesti. Mutta luulen, että tuo järkytys on hyödyllistä - se muistuttaa siitä, miten vaikeaa elämä saattaa olla niille, joille on syötetty ajatus ihmisarvon työstä riippumisesta ja jotka eivät voi jostakin syystä hakea muuta kuin hanttihommia. Se muistuttaa elävästi ja konkreettisesti siitä, että ihmisiä tulisi kohdella ystävällisesti ja asiallisesti piittaamatta siitä, näyttävätkö he oudoilta tai tekevätkö he sellaista työtä, jota ei itse haluaisi tehdä.

Eksyinpä taas kauas aiheesta - tai oikeastaan en, sillä Syvässä laulussa kirjoitetaan paljon romanikulttuurista, josta flamencokulttuuri kasvoi. Romanikulttuuri tuntuu pitkälti koostuvan juuri ulkopuoliseksi jättämisen kokemuksesta. (Ihmisoikeusliiton mukaan romanit ovat meilläkin yksi ennakkoluuloja rankimmin kohtaavista ryhmistä.)

Jään lukemaan kirjaa eteenpäin ja miettimään, miksi ulkopuolisuuden tuntemuksista tarvitsisi seurata halu valittaa ja ulvoa. Tunnistan tuon tuntemuksen ja jopa tuon halun hetkittäin, mutta enimmäkseen en jaksa kuunnella esimerkiksi valittavansävyistä laulua. (Vaikka suomalainen iskelmämusiikki nyt onkin kaukana syvästä laulusta, sen valittava, alistunut sävy ei vetoa minuun ihan samasta syystä - tiettyjen tunteiden paisuttaminen ja kivettäminen asenteiksi ei minusta tunnu hyvältä idealta. En tarkoita tietenkään, että nämä laulut tulisi kieltää tai muuta sellaista, mutta minusta tuntuu, ettei minulle tee hyvää velloa niiden mielialassa ja tehdä itsestäni kaikukoppaa sille; mielestäni käyn täysin kestämättömäksi, jos ajattelen elämän lipuneen ohi jo ja että tuoppi on paras ystäväni.) Tunnistan tunteen, mutta haluan toisenlaisen asenteen. Herkän, lohduttavan, mietteliään, helpommin iloon kääntyvän, monisyisemmän. (Liian suoraviivaisella tavalla iloisia lauluja en niitäkään pidä kauhean mielenkiintoisina kuunnella, tanssia kylläkin. Ehkä ne on tarkoitettukin liikahdeltaviksi, ei kontemploitaviksi, kuten Shusterman esittää.)

Tuntuu hauskalta lukea kirjaa flamencolaulusta, johon suhtaudun kuitenkin aika ambivalentisti. (En jaksa kuunnella sitä kovin pitkiä aikoja ärsyyntymättä lievästi.) Tuntuu kiinnostavalta tunnustella, aiheuttaako aiheesta lukeminen muutoksia suhtautumisessa. Toivoisin laulun avautuvan minulle ärsyttämättä lainkaan. (En pidä itsestäni ärsyyntyneenä, se tuntuu umpimielisyyden ja ymmärtämättömyyden osoitukselta.) Samalla mietin, miten olisi käynyt, jos polveni olisivat kestäneet flamencon ja olisin jatkanut sitä jatkokursseille ja ehkä tänne saakka. Olen kuitenkin oppinut pitämään monesta jazzkappaleestakin nimenomaan niitä stepaten tanssimalla, niihin eläytymällä, niiden maailmassa liikkumalla, puhumattakaan afrikkalaisesta ja itämaisesta musiikista, jotka ovat avautuneet juuri tanssin kautta kokonaan. Ehkä olisin virittynyt flamencoon? Miten se olisi muuttanut esteettistä käsitystäni? Minulla on monia ystäviä, jotka diggaavat flamencoa ja ovat tanssineet sitä. Ehkä voisi kysyä heiltäkin. Mutta tietysti heidän luonteensa ja luontumuksensa ovat erilaiset kuin omani; ehkä he tarvitsevat flamencon nimetöntä huutoa ja karheutta siinä missä minä tarvitsen lohduttavaa ääntä?

Ehkä nämä kysymykset on hyvä muistaa kirjaa lukiessa ja myöhemmin flamencoon törmätessä. Joka tapauksessa kirja, töksähdyksestäkin huolimatta, käsittelee tärkeitä aiheita ja avaa monta käsitettä mielenkiintoisella tavalla ja enimmäkseen huomaan olevani sen kanssa yhtä mieltä siitä, että elämässä pitää olla riittävästi hiljaisuutta, sanallistamatonta, järjetöntä, säröä:

…voi nähdä, kuinka samuus säröilee, murtuu paikoin, päästää esille jotakin, joka on kokonaan outoa ja entiseen sopimatonta. Juuri säröileminen on tärkeää, jopa säröjen tekeminen, rikkominen on tärkeää, jotta elävä pysyisi elävänä.

Syvä laulu osoittaa, kuinka tämän voi tehdä. Voi kieltäytyä ottamasta maailmaa valmiina, voi rikkoa kaikki yritykset jatkuvuuteen, lainomaisuuteen, toistoon. Ihminen voi ottaa todesta elämänsä katkelmallisuuden ja alkaa rakentaa siitä elämänsä yhteyttä. Kuitenkin on niin, että kaikki paljastuu kohtauksittain, fragmentteina jostakin suuremmasta, jota ei koskaan elämänsä aikana näe. Miksi ajatella sitä suurempaa, kun käsissä on kaikki, mitä on?

Ehkä tässä on jokin suuri mentaliteettien ero takana - minä en onnistu näkemään maailmaa valmiina juuri kuinkaan ja toiston ja lainomaisuudenkin näkeminen edellyttää valtavia ponnisteluita, joita ilman maailma rikkoutuu todella pelkäksi kiiltäväksi sirujen kasaksi. Ja nuo sirut viiltävät kipeästi. Mutta ne voivat muuttua.

Ehkä ero on siinä, että oletan, että elämä voi muuttua ja että se voi kaivata muunkinlaista kuin rikkovaa, rempovaa ja äkillistä muutosta. (Itse asiassa olen aika varma siitä; en kiellä rempaisujen tarpeellisuutta mutta huomaan, että yleensä olen remponut enemmän ja tarttunut sattumiin kuin koettanut edetä harkiten ja niin koko muu perheeni toimii myös - huomaan sen selvästi verratessani meidän elämiämme joidenkin toisen perheen ihmisten elämiin.) Ei se ehkä muutu paljon, mutta vähäkin voi olla merkityksellistä. Luopuminen ajatuksesta, että täytyy olla tietynlainen, esimerkiksi. Tai luopuminen ajatuksesta, että on tällainen eikä voisi muuttua mitenkään. Ehkä se tarkoittaa sitä, että tarvitsen juuri päinvastaista suuntaa - olen toisella suunnalla kuin rivien välissä neuvojaan jakavat kirjoittajat uskovat lukijan olevan. (Ei ole universaalia reittiä rautatieasemalle mistä hyvänsä kaupungin kadunkulmasta käsin ja vielä vaikeampi on tietysti neuvoa sitä, joka tahtoo vain kuljeksia ympäriinsä kiireettä ja määränpäättä, eksyä ajatuksiin ja ajattelemattomuuteen satunnaisesti ja kaikesta vastaantulevasta jollakin tavalla elähtyen.)

Yhtä kaikki, tunnistan monet huolenaiheet mutten huolenaihetta siitä, että joku pitäisi terveyttä ja pitkää ikää ei-pikästyttävinä seikkoina.

Ensimmäinen tekstiviesti piippaa jo ennen kuin olen selvinnyt tokkurastani ihmisten ilmoille. En jaksa lukea sitä, mutta kun herään ja kello on vähän vaille aamukahdeksan, saan lukea, että Vompsu on leikkausjonossa ensimmäisenä.

En osaa kuvitella, kuinka olkapään nivelsiteiden kiristys suoritetaan tähystyksenä. Onko kenties kamerapuikon päässä myös pieni, pyörivä lihasirkkeli ja veri-imuri? Kai lihaa on jotenkin leikattava, jotta jänteiden oikeisiin kohtiin päästään ompelemaan ne nylontuet, jotka myöhemmin sulavat elimistöön, mutta vasta kun jänteet ovat lyhentyneet? (Silloin kun ensimmäiselle koiralleni tehtiin tuo leikkaus - joskaan ei tähystyksessä - eläinlääkäri käski minua kuvittelemaan kiristysnailoneita “vähän kuin sukkahousuina - joustaa, mutta on aika jämäkkä”.) Ystävämme sairaalafyysikko on myös kertonut, että joskus leikkauksissa pukeudutaan avaruusasujen näköisiin suojavarusteisiin. (Fyysikko käy avaruusasussa rukkaamassa kaatunutta tietokonetta ja leikkausväki odottaa, koska eihän tähystimestä ole mitään hyötyä, jos kuvaruutu ei suostu näyttämään minikameran kuvaa. Mikseiväthän ne hanki mäkkikonetta? Sen ja peeceen kaatuvuusominaisuuksissa raskaita ohjelmia pyöritettäessä on kuitenkin aivan ratkaiseva ero.)

On hieman häiritsevää syödä aamiaista kotona tietämättä, mitä Vompsulle tarkalleen tehdään. Onko hän anestesiassa? Pitikö iPod ottaa mukaan heräämistä, ei leikkausta varten? Jos olisin itse hereillä leikkauksessa, en taatusti suostuisi kuuntelemaan musiikkia vaan höristäisin korviani rusausten ja kliksausten suuntaan. Se kai on harvinaista. Ainakin verta otettaessa sairaanhoitajat väittävät aina, että kaltaisiani veren putkeen valumisen tuijottajia on harvassa. “Eikö tulisi parempi olo, jos katsoisit muualle?” he saattavat ehdottaa, mutta minulla se sujuu juuri noin päin: kun näen, mitä tarkalleen tehdään ja mistä nipistys johtuu, en ole lainkaan niin hermostunut kuin mystisten nipistysten suhteen. Joskus hammaslääkäri on melkein hermostunut, kun olen niin tarkasti kysellyt, minkä muotoisia päitä hänen käyttämissään porissaan tällä kerralla on ja miksi sinne reiän pohjalle laitetaan matriisinauha. (Kaiken huipuksi unohdan vastaukset, joten minun on kysyttävä uudestaan ja uudestaan.) Tieto lievittää minusta tuskaa enemmän kuin lisää sitä.

Nyt olen täällä eristettynä kotiin ja pian vesijuoksualtaaseen ja ajatukseni askartelevat Vompsun lihassa vähintään yhtä tiiviisti kuin tähystyslaitekin. Samalla joudun kohtaamaan sen, miten paljon herkemmäksi olen käynyt kivulle ja lihan elävyydelle lapsuuteen ja nuoruuteen verrattuna. Yläasteella mietin vakavasti, että voisin ryhtyä oikeastaan kahdelle uralle: joko jonkun sortin taiteilijaksi tai sitten sellaiseksi lääkäriksi, joka kohtaa potilaat tainnutettuina tai kuolleina, eli kirurgiksi tai patologiksi. (Patologi kuulosti paremmalta koska siinä ei voisi mogata niin pahasti.) Vielä kymmenen vuottakin sitten mietin puolitosissani, että voisin filosofiasta valmistuttuani toteuttaa tuon leikkelijälääkärivaihtoehdonkin.

En ole tarkalleen selvillä siitä, mikä kehitys sitten alkoi jyllätä mielessäni. En tiedä, liittyykö se siihen, että sain viimein useiden epäonnistuneiden yritysten jälkeen ryhdyttyä kasvissyöjäksi ja minulla oli viimein akuutista syyllisyydestä ja voimattomuuden tunteesta tyhjentynyt mieli, joka saattoi tarttua ideaan, että liha tuntee ja että sen tulisi siksi saada armollista ja lempeää kohtelua. Vai liittyykö se kehotekniikoiden opiskeluun, kehon hahmottamiseen muunakin kuin lihaklönttinä, nimittäin hermotuksen ja ärsykkeiden kenttänä? Vai liittyykö se vanhenemiseen, siihen kuinka olen onnistunut kipua laiminlyömällä rikkomaan itsestäni osia, jotka eivät kai koskaan parane ihan entiselleen? Joka tapauksessa, äkkiä ajatus lihan leikkelemisestä, rikkomisesta ja korjaamisesta, alkoi etoa.

Sen huomaa helposti käytännön asioissa. Ennen saatoin esimerkiksi kaivaa ilmeen värähtämättä tikun jalkapohjastani neulalla. (Luulen, että tämä liittyy jotenkin sosiaaliseen paineeseen; kun kaivoin tikun ulos, ajattelin olevani urhea ja näkymättömien katseiden kääntyvien hyväksyvinä toisaalle.) Nyt katselen ehkä tikkua, mutta ajatus neulasta nostaa niin suuren pahoinvoinnin aallon, että annan mieluummin tikun koteloitua jalkaan ja mätiä sitten ulos. Kyllähän keho osaa sen tuolla tavalla käsitellä. (Ja pidän itseäni urheana aivan toisella tavalla, koska uskallan myöntää, ettei neulan työntäminen omaan kehoon ja lihan ronkkiminen sillä ole aivan neutraali tapahtuma vaan synnyttää halun perääntyä.)

On aivan selvää, etten enää voisi opiskella leikkelijälääkäriksi. Minussa on liikaa hellyyttä ja huolta, liikaa herkkyyttä kivulle ja halua välttää sitä. Vaikka tiedän, että Vompsukin leikataan nyt siksi, että hänen olkapäänsä olisi kivuttomampi ja käytettävämpi, ja että leikkaus on ainoa mahdollisuus tuottaa tuollainen parempi tila, en osaa työntä huolta ja kuvotusta sivuun. Toiseen viiltyvät haavat tuntuvat joka tapauksessa vielä pahemmilta kuin se, mikä kohtaa oman kehon. Oman kivun sentään tuntee ja tietää, se on rajallinen eikä sen hahmottaminen tuota mitään vaikeuksia. Toisen kivusta ei voi tietää kuin välillisesti, tiettyjen merkkien avulla. Ja jostakin syystä reagoin noihin merkkeihin voimakkaasti. (Osa psykologian tutkijoista puhuu sellaisestakin kuin “temperamentista, johon sisältyy kyky huomata herkästi toisen tuskainen olo”. Minusta ei oikeastaan ole kiinnostavaa, onko kyse jostakin synnynnäisestä vai varhain omaksutusta: riittää, että tiedän tilanteen nyt.)

Oikeastaan kun ajattelen sitä aikaa, jolloin en kuvottunut lihan leikkelemisen ajatuksesta enkä itkenyt kantaessani lopetettua koiraa jätesäkissä kotiin, kohtaan kummallisen mykän kieltäymyksen tuosta huolesta ja kuvotuksesta. Luulen, että sama säpsähtäminen ja loituntumisen halu on vallinnut jo silloin, mutta olen raivoissani ylikompensoinut sen näkymättömiin. Olen kieltäytynyt asennoitumasta tunteen johdattamana. Halusinhan muutenkin silloin olla kuin robotti, täsmällisesti päämääriä suorittava ja tunteisiin tahriutumaton. Esimerkiksi hevosten kanssa sellainen asenne oli joskus jopa välttämätön vaaratilanteiden välttämiseksi. Tunteiden kurissa pitäminen ja jopa niiden tuntemisesta kieltäytyminen jäsentyi tuolloin mielessäni tervepäiseksi, välttämättömäksi ja ehkä myös miehekkääksi. (Naiseksihan en tahtonut kasvaa, se kävi vahingossa.)

Nykyään en taida oikein osata ajatella päämääriä minään niin tärkeinä, että minun pitäisi tukahduttaa oloni ja aavistukseni, kipuni ja epäilyni. Onneksi on niin monia, jotka tahtovat lääkäreiksi. Olisi aivan turhaa kantaa huolta ja syyllisyyttä siitä, etten enää tahdo leikellä lihaa, etten halua olla mikään suuri sankari kaiken aikaa ja kaikessa.

Hieman kyllä huolestuttaa, että Vompsu palaa yöksi sairaalasta kotiin ja olen hänen omaishoitajanaan. Olen luvannut tehdä hänelle nuudeleita ja vihanneksia maapähkinäkastikkeessa ja olen koettanut muutenkin miettiä asunnon käytettävyyttä ilman oikeaa kättä, mutta en ole aivan varma, mitä lähipäivien myötä on luvassa ja kuinka nopeasti hiillyn siihen, että joudun tekemään kaikki taloustyöt. Samaan aikaan olisi kuitenkin edistettävä myös palkkatyötä ja pidettävä toipilasta hyvällä mielellä. Levottomuutta ei vähennä se, että silloin kun hain fysioterapeuttikoulutukseen, putosin psykologisen profiilini takia - se ei kuulemma sovi hoiva-ammattiin, empatiaprofiili on vääränlainen. (Luulen, että tuo suppea maininta puhelimessa tarkoitti alttiutta kietoutua - se mielestäni selittää ison joukon siitä, mikä voitaisiin nimetä myös altruismiksi.) Toisaalta, jos olen huoltanut sairaat eläimet hyvin kuntoon, miksei se onnistuisi myös Vompsun tapauksessa?

Levottomuus paisuu ja askartelee luukalvojen, jänteiden ja lihasten parissa. Mielen sirkkeli paloo maailmaa ja ompelee sitä kokoon. Aamiainen ei tahdo vajua alas vatsaan.

Lainaan kirjastosta ison peltirasiallisen Billie Holidayn musiikkia. Mainiota, ajattelen, sillä koneellani on pari hänen kappalettaan entisestään ja pidän niistä kaikista. (Sen sijaan en muista, miksen ole samantien kopioinut koneelle tiuhempaan kuunteluun koko levyä, vaan vain muutaman kappaleen.) Kuudessa ceedeessä luulisi riittävän kuunneltavaa! Ja miten mainiota, jopa Cole Porterin kappaleita mukana.

Melko pian kuuntelu-urakka saa kuitenkin outoja piirteitä. Aloitan tunnollisesti jokaisen kappaleen, mutta huomaan kuuntelevani vain hetken ja sitten skippaavani seuraavaan. Pakottaudun kuuntelemaan kappaleita läpi kokonaan, mutta sitten totean vain hieman ärtyväni niistä. Jotenkin minusta tuntuu kummalta, miten surullista ja valittavaa meno on. Samassa muistan, miksen kopioinut aiemmaltakaan levyltä kuin ne muutaman toiveikkaan oloisen kappaleen: en vain koe mielekkääksi kuunnella musiikkia, jossa piehtaroidaan tuollaisessa “kukaan ei koskaan rakasta minua, ota kaikki tai älä puutu elämääni, ja oikeastaan parhaat ajat ovat jo kaukana” -fiiliksessä. Edes pahimpina yhyy byhyy -kausinani en voi ihannoida enkä toistuvasti kuunnella tuollaista musiikkia, vaikka hyvinkin saatan ajatella silloin hirviömäisimpinä hetkinä samanlaisin (harmillisen usein) itseään toteuttavin ennustein. (Siitä on todistuksena kaiken lisäksi aika moni blogikirjoitus. Jos minulla olisi sensurointitaipumuksia, aloittaisin varmaan näistä. Mutta ei minusta ole hyväksi poistaa kirjoituksia, vaikka pitäisinkin niitä jossain määrin vahingollisina itselleni ja omalle mielialalleni - ehkä ne jossakussa toisessa vaikuttavatkin toisin, kampeavat häntä ylös tuollaisista syövereistä?)

Huomaan myös jotakin muuta kiinnostavaa: ne biisit, jotka minulla (tai oikeastaan nykyisin eksällä, hänelle jäivät kaikki vinyylini, koska minulla ei ole vinyylisoitinta) on vain vinyyleillä jonkun muun tulkitsemana, ja joita etukäteen ajattelen iloisesti ja lämpimästi, eivät iskekään lainkaan. Billie Holidayn tulkintatyyli on niin erikoinen ja hänen äänensä jotenkin karmiva. (Kun lukee hänen elämänvaiheistaan, äänen karmivuus ei enää tunnu niin yllättävältä - ääni kuten muutkin keholliset seikat ja oikeastaan koko tyyli kantavat menneisyyttä matkassaan.) Iloisesti hämmästelevätkin laulut, kuten vaikka “I get a kick out of you“, vääntyvät hänen käsittelyssään jotenkin puuroisiksi ja tuskaisiksi tilityksiksi. Huomaan, etten tahdo taltioida näitä kappaleita enkä kuunnella niitä uudelleen.

Miksi? Onko kyse siitä, että tuska jotenkin siirtyy tuosta huumatusta, vaikertavasta äänestä vastaanottavaiseen kuuntelijaan? (Ja että siitä on vaikeaa ravistautua kuivaksi?) Uskonko kärsineeni ihan tarpeeksi? Uskonko nykypsykologien lailla, että on järkevintä suhtautua elämään ja sen mahdollisuuksiin niitä hieman positiiviseen suuntaan värittäen? (Mistä voin tietää, mihin lopulta uskon tällä hetkellä?) Uskonko, että illusorisen hehkun ylläpitäminen vaatii kohdallani tuekseen tunteiden käsittelyn välineitä, kuten toiveikkaan musiikin ja iloisenvärisiä vaatteita? Mutta eikö pidä paikkaansa sekin, että silloinkin kun pari vuotta sitten asuin talven harmaassa eronjälkeisessä kuopassa, ponnistelin silloinkin iloon ja että en silloinkaan tahtonut kuunnella valittavia tai vihaisen kuuloisia lauluja? Syntyykö vastenmielisyys niihin siitä, että tajuan itsessäni valittavan ja vihaisen puolen, enkä tahdo vahvistaa niitä, sillä niiden puikkoihin päästämisestä harvemmin seuraa mitään ilahduttavaa tai ymmärrystä syventävää?

Uskon kyllä suremisen tapahtumiseen. En kirjoita “välttämättömyyteen”, koska olen tavannut ihmisiä, jotka eivät tarkkailuni perusteella sure silloinkaan, kun ulkoiset edellytykset olisivat kohdallaan. (Voi tietysti olla, että he surevat jotenkin niin piilotetusti, ettei sitä vain näe. Ja varmasti jokin osa heistä sävähtää, vaikka asenteen osalta suru kääntyisikin tyytymättömyydeksi, omien oikeuksien penäämiseksi ja vihaksi.) Ennemmin tai myöhemmin tulee surtua. Mutta surun aiheet ovat erilaisia: joku suree kuolemia, toinen sitä, etteivät elävät näytä tajuavan elävänsä ainutta kertaansa, joku muu abstraktimmin, ehkä. (En osaa sanoa varmasti, aihetta pitäisi ehkä selvittää lisää.) Itse suren aika paljon sitä, miten vaikeaa ihmisten tuntuu olevan tarttua elämäänsä ja muuttaa sen epätyydyttäviksi kokemiaan piirteitä siinä määrin kuin se nyt heidän vallassaan on. (Havaitsen tämän vaikeuden myös itsessäni: joskus se esiintyy pelkona, että sitten kukaan ei rakasta minua enää ikinä yhyy byhyy, ja joskus se ottaa julman rationalisoinnin naamion: “oikeastaan tahdonkin että asiat ovat näin koska en näytä saavan muutosta aikaan” - vaikka on aivan selvää, että en useimmiten tahdo käyttäytyä aivan sillä tavalla kuin käyttäydyn.)

Mutta huomaan myös toisen seikan: ymmärrän surun äänettömäksi tunteeksi. Tunteeksi, joka ei valahda asenteeksi saakka eikä siten saa oikeastaan kommunikatiivista ilmaisuaan. Suruun voi viitata, mutta viittaus on ikään kuin etäännytetty. “En jaksa nyt tulla, olen surullinen.” Ja silti surun näkee ja kuulee ja silloin sitä on jotenkin helpompi kunnioittaa. Jotenkin Billie Holidayn ääni tuntuu itselleni sopimattomalta juuri sen kantaman surun asenteellisuuden takia. Hänen surunsa on niin rasittavan vaikertavaa ja toivotonta verrattuna vaikka Sarah Vaughanin äänen hiljaiseen suruun, jossa uhma ja ilo ovat yhtaikaa läsnä. (Maailma on sillä lailla epäreilu, että lähtökohdat ilmaista tunteita elämässä ja tulkita tunteita taiteessa ovat hyvin erilaiset. Ihmisten elämät poikkeavat hurjasti toisistaan. Melkein hämmentää, että voimme kuulua samaan lajiin.) Luulen, että jos reagoisin vähemmän herkästi musiikin tunnetilaan, en ärsyyntyisi. Mutta vaikka tiedän, etten voi kuinkaan auttaa vaikeroivaa laulajaa, tulen levottomaksi.

Surussa on eräs kummallinen piirre. Niin kauan kuin siitä vaikenee, se pysyy ainakin omalla kohdallani toiveikkaana suruna: suruna jolla on loppupiste, lopputulema. Mutta jos surusta erehtyy puhumaan silloin kun se on hyvin akuutti ja loppupisteen näkee vaitikin vain vaivoin, loppupiste äkisti katoaa. On vain suru ja epätoivo ilman mitään valonpilkahdusta, ja sitten tuossa tuo toinen, joka istuu ja kuuntelee tai kävelee kanssa ja kuuntelee, tai lukee tämän tekstin tai näkee, miten keho ei pysty kannattelemaan tätä tunnetilaa. Koko olemus ikään kuin repeää epätoivoon.

Ja kun toinen sanoo jotakin auttavaa, harmillisen usein käy niin, että ajattelee surunsa nimettömässä raivossa, että sinun on niin helppo sanoa noin ja noin se toki sinun kohdallasi menisikin, mutta että minun kohdallani toipuminen on turha toive. En tiedä, miksi halu kampeutua surusta eteenpäin tulee niin helposti projisoiduksi tuohon toiseen, joka tarkoittaa pelkästään hyvää lohduttaessaan. Ehkä se johtuu siitä, että suruun on suututtu niin monta kertaa ja että kokee itse oudosti velvollisuudekseen puolustaa oikeuttaan tuntea näin? Tuo projisointi on kuitenkin epäreilu ja siksi minusta tuntuu kurjalta, jos minua lohdutetaan - se vain pidentää surun helposti. Minua pitää kutittaa tai johdattaa huomio aivan jonnekin toisaalle, tehdä iloisia asioita. Niin suru hitaasti väistyy ja siihen voi palata hiljaisina hetkinä, nukahtamisissa ja heräämisissä, turvalliseen ja itselle sopivaan tahtiin, identifioitua itse tuohon toiveikkaaseen ääneen, joka kehottaa ajattelemaan muutakin kuin satuttaneita seikkoja. (Tunteita tutkineet psykologit ovat kirjoittaneet siitä, kuinka vaikeat tunteet tarvitsevat käsittelynsä tueksi valoisan mielentilan - aivojen hermoverkoston tasolla suru ja ilo/tyytyväisyys/turva ovatkin erilliset, toisistaan riippumattomat prosessit, eivät saman ulottuvuuden kaksi ääripäätä. Ne eivät siis sulje toisiaan pois, kuten jokainen tunteitaan keskittyneesti tarkastellut on epäilemättä huomannut. Mutta tuntuu aina hassunkurisen hyvältä, kun jokin kokemuksen totuus vakuutetaan mahdolliseksi myös tieteen piirissä. Silloin ei tarvitse enää ajatella, että kenties on jotenkin tunnistanut ja nimennyt tilansa väärin, kun esimerkiksi kaihoisana tuntee mielialansa samalla erää kevyeksi ja äärimmäisen raskaaksi.)

Kun huomaan, että suurin osa Billie Holidaysta saa minut vain epämääräisen ärtyneeksi, olen luiskahtaa itsesyytöksiin: Mitä, sensuroisit tuskan maailmasta, vai? Eikö tuo ole aika epäeettinen asenne, kun toinen antaa kaikkensa? Mutta sitten väitän vastaan tuolle syyllistävälle äänelle: Saan pitää siitä, mistä pidän. En osaa pitää kaikesta musiikista. (Samalla tavalla kuin en osaa pitää kaikista ihmisistäkään ja samalla tavalla kuin huomaan joskus jonkun kanssa puhuessani, etten ole hänen kanssaan lainkaan samaa mieltä siitä, miten keskustelunalainen tilanne tulisi jäsentää.) Minulla ei myöskään voi olla kenenkään muun asettamaa velvollisuutta opetella pitämään kaikesta maailman musiikista. Ja itse en tuota velvollisuutta aio asettaa. Kuinka huiman erilaisia tulkinnat ovatkaan, varmasti (ja myyntilukujen valossa) Billie Holiday on monelle äärettömän tärkeä ja taatusti on myös niitä, jotka jotenkin kaipaavat juuri hänen tuskaisuuttaan. Ja onko minun asiani kysyä, lopultakaan, miksi pidän näistä kappaleista ja miksi en saa näihin kosketusta?

(En usko osaavani vastata tyhjentävästi. Tai että tuollaiseen kysymykseen voisi vastata tyhjentävästi. Tai että ainakaan myöntäisin vastaukselle tuollaista statusta…)

Silti tuntuu siltä, että ärtymys jonkin tulkinnallisen sävyn kohdalla merkitsee jotakin. Ei tarvitse kuin kuunnella läheisten ystäviensä kuuntelemaa musiikkia, kun jo huomaa, miten erilainen heidän mielensä kenttä on. Heidän assosiaationsa kulkevat aivan eri teitä. Heistä jokin minusta tunkkaisen ja vihamielisen kuuloinen kappale on “herkkää tulkintaa” tai “elämänmakuinen”, tai sitten jokin aivan karmivasti sanoitettu ralli “ihana rakkauslaulu, siis just noinhan se menee”. Tuo erilaisuus on jotenkin tavattoman kiehtovaa! Mutta ei se tarkoita, että kuuntelisin ystävien musiikkia, ehei. Kuuntelen mieluummin ystäviä. Mutta joskus minusta saattaa tuntua, että ymmärtäisin heitä paljon paremmin, jos kuuntelisimme heidän suosikkilistaansa ja inhokkilistaansa läpi ja jos puhuisimme musiikin herättämistä mielteistä pitkään ja huolellisesti. (Niin saattaisin oppia myös pitämään heidän musiikistaan - esimerkiksi Hurina opetti minut pitämään Lhasasta eritellessään tarpeeksi, miksi tämän ääni - joka tuntui minusta aluksi vähän pelottavalta ja dramaattiselta - kiehtoo häntä.)

Oudosti surun tapauksessa tuntuu käyvän siten, että mietin paitsi oman haluttomuuteni kuunnella sitä asenteeksi kivettyneenä myös eettisyyttä siltä kantilta, onko reilua saattaa toinen sellaiseen tilaan, jossa hän vuodattaa suruaan siinä määrin, että tuo tunnetila jähmettyy asenteeksi, kuin hänen naamiokseen, identifioituu hänen äänekseen ja hänen mielekseen tai perusmielentilakseen. Mitä sivullinen voi tehdä kohdatessaan surun vuodatuksen? Onko oikein lohduttaa? Kuinkahan yleinen lopulta on tuo taipumus projisoida lohdutus toiseen ja tarrautua sen vuoksi omaan suruun yhä piintyneemmin ja äkäisemmin? Toisaalta olen huomannut, että osa ihmisistä suuttuu jollakin lailla, jos kieltäydyn lohduttamasta heitä ja sen sijaan sanon, että he varmasti tarvitsisivat nyt jotakin iloista ja vahvistavaa tekemistä ja ajateltavaa. Varmaankin he kuulevat sen jotenkin piittaamattomuutena, vaikka itse koetan vain osoittaa kuunnelleeni ja ymmärtäneeni heidän makaavan mahallaan kuralätäkössä ja yritän saada heidän oman lohtuun ponnistelunsa hyrähtämään käyntiin. (Lopulta tuntuu näet olevan niin, että jaloilleen ponnistautuminen on viime kädessä sen käynnistymisestä kiinni.) Ehkä en osaa jotenkin tarpeeksi vakuuttavasti ensin sanoa, että totta kai he saavat tuntea näin. Ehkä tuo osaamattomuus johtuu siitä, että minusta on täysin absurdi ajatus, ettei joku saisi tuntea jotakin. Mitä kieltäminen auttaisi? (Minua on koitettu kieltää eikä siitä tule mitään.) Tunne tulee ja menee mahtavana ja kevyenä ja tonnienpainoisena kuin pilvet, yhtä arvaamatta ne muuttavat mielialaa, ei niistä laadita noin vain kymmenen päivän ennusteita.

En ole koskaan ajatellut mitään niin hassua kuin että surra ei saisi. (Ikään kuin minulla olisi valtuuksia jakaa tuollaisia lupia.) Mutta ajattelen kyllä, että surun rinnalla olisi hyvä esiintyä iloa. Se tekee surusta käsiteltävämmän, pilkottavamman, nieltävämmän. Enkä toivo kellekään lisää surua - se on jo tässä kaikkialla läsnä, ei tarvitse kuin mennä kauppaan ja katsella tuotteita ja ajatella hävikkiä, ympäristövaikutuksia, ilmastonmuutosta, eläintuotantoa, lapsityövoimaa, alkoholismia, murheiden syömiseen hukuttamista ja niin edelleen, antaa sen kaiken kolahtaa pohjaan koko painollaan, katsoa tavaroita kärreihinsä kauhovia ihmisiä ja heidän urautuneisuuttaan, kun he eivät tahdo muuttaa tottumuksiaan, joista on tullut maagisia rituaaleja (ja huomata sama ilmiö itsessään). Minusta tuntuu, että suru on päällystänyt maailman jo niin sankasti (ja vaikkei perinteisessä mielessä henkkoht murheita edes olisi), ettei sitä tarvitse lainkaan vahvistaa. En tarkoita, että se pitäisi torjua tai unohtaa. (Ja olisiko se edes mahdollista, sekään? Monille kai onkin, mutta minulle ei.) Ehkä pikemminkin, että sen asettaminen vallitsevaksi minäntilaksi ei ole kannatettavaa.

Haluaisin jotenkin auttaa niitä ihmisiä, joille käy näin ja jotka tuntevat, etteivät he itse aseta surua minäntilakseen vaan että se vain asettuu ja etteivät he voi sille mitään. Mutta en osaa, en sitten mitenkään, vaikka heidän levottomuutensa liukuu minuun ja koen, että he suorastaan huutavat apua vaietessaankin. Heihin eivät näytä purevan samat konstit kuin itseeni ja vähitellen alan kokea, että loukkaan heitä joka ikisellä eleelläni. Se, minkä itse koen rakentavaksi ja reiluksi, näyttää ilmeisesti heistä kovalta ja vaativalta. Ja mikä tuntuisi minusta pimittämiseltä ja ylisuojelevuudelta, ja mistä raivostuisin ehkä sekunniksi sen minuun kohdistuessa (ja sitten leppyisin, koska olisin kuitenkin varma hyvistä aikeista), on kai se, mitä he toivovat. Se on jotenkin hirveän hämmentävää. Kaikki se erilaisuus - miten helposti sen unohtaakaan ja ajattelee jossakin kiperässä kysymyksessä vain, että “tästä minun mielestäni ei voi kuin ilahtua”. Ja niin sitä mennään pieleen.

(Onneksi nykyään osaan ajatella, että rikkoontuneet asiat voidaan myös korjata.)

Billien jälkeen on ihan pakko kuunnella vähäsen Sarah Vaughania. Tasapainon vuoksi. Hän kuulostaa niin ihanan sopuisalta Billien tulkintojen jälkeen. Häntä kuullessani tulen äkisti ajatelleeksi Sapfon säkeitä, tuosta noin vain:

Ei sovi että runoilijan talosta
kuuluu valitusta

Äkkiä olen kauhean pahoillani siitä, että minun on täytynyt välillä valittaa ja olla levoton. Luultavasti sekin on ollut tarpeen hetkellisesti. Kieleni olen onneksi kohtaamisissa pitänyt kurissa tarkasti mutta sitten olen senkin edestä ollut hankala kirjoittaessani, koska olen ajatellut viestin vastaanottajaa sellaisena kuin hänet muistan, iloisena ja hymyilevänä, enkä ole tajunnut, että hän onkin lukiessaan toisessa minäntilassa eikä osaa tulkita tekstiä luottamuksen ja läheisyyden osoituksena vaan jotenkin konstikkuutena ja vaativuutena. Mieliala vaikuttaa tulkintaan niin kovasti. Välillä olen esimerkiksi tuon Sapfon kanssa purrut hammasta ja miltei itkeskellyt, mutta useimmiten ajattelen sitä viisaana neuvona. Miksi kierrättää murhetta, jos voi kierrättää iloa?

(Tosin mitä enemmän olen kirjoittanut ja nähnyt reaktiot, ja tietysti lukenut lukemistani, sitä enemmän minusta alkaa tuntua, että ilon kierrättäminen saattaa olla likipitäen mahdottomuus, ainakaan kirjoituksen kautta. Tai että se ainakin on huimasti vaikeampaa kuin murheen tai kapinamielen kierrättäminen ja siksi paljon hurjempi laji.)

Ihanaa, miten Sarah Vaughan laulaa ja pääskyset leikkaavat ilmaa ikkunan takana kiitävinä mustina täplinä. Ulkona näyttää myös olevan sees. Aamu, ei epäilystäkään. Silloin on helppoa virittyä iloon vaikka vain muutaman kappaleen avulla. Jostakin syystä se on tila, jota itse eniten tunnun kaipaavan, olin valmiiksi missä moodissa hyvänsä. Ilo, keveys, jonka turvin on mahdollista kannatella muutkin tunteet niitä tukahduttamatta ja niitä toisaalta asenteiksi kivettämättä. Ja koska tahdon kivettää ilon ja keveyden perusasenteeksi - no, suurin osa Billien kappaleista saa paluautua kirjastoon kerran puoliksi kuunneltuina ja huomaan taas pitkästä aikaa kuuntelevani Sarah Vaughania ja hämmästeleväni, miksi välillä en häntä muistanut kuunnella lainkaan.

Päivää ennen ystävien häihin lähtemistä tulee se kesäpäivä, mitä on odotettu tänne saakka. Ja huis, niin saavat mennä suuren ruusukuvioisen sateensuojan etsiminen (hääsääksi huomiseen on luvattu kolmeatoista astetta ja kuurosateita), tietokoneen virtajohdon korjautus (eilen emme saaneet tv-miestä kiinni vastaanottoaikoina, liekö lomalla) ja muut hyödylliset puuhat. Kun kesä alkaa, siitä on tartuttava kiinni.

Palstalla jano iskee tuon tuosta ja aurinkovoidetta on lisättävä. Työskentelemme bikineissä. Kaikki näyttää kauhean pieneltä ja janoiselta. On vaikeaa uskoa, että kukat tokenisivat maljakkokuntoisiksi kahdessa viikossa juhlapöydän somistukseksi. Minkä sitä säille voi, ne on kuitenkin kylvetty toukokuun alussa ja niiden pitäisi kukkia jo. Kulttuurin siemenpussiin painaman ohjeen mukaan, siis. Salaattia sentään näytämme juhliin saavan ja mangoldia, ehkä muutaman kesäkurpitsan. Palstalla on helpompaa olla onnellinen kuin pyörän selässä Hämeentien liikenteenjyrinässä eivätkä aikataulutukset tunnu ongelmallisilta, ne vain panee merkille ja sillä hyvä. Pilvet sen kuin purjehtivat kaukana taivaanrannassa korkeina, kimmoisina kumpuina. Kun istuu maassa, muurahaiset hyökkäävät puremaan takareisistä. Ruusupavut päättävät viimein erottua pensaspavuista ja venyä vartta. Kasteveden kaarevaan sumuun piirtyy sateenkaari.

Kuumina ja raskaina poljemme joenvarren uimarannalle. (Vasta jälkeenpäin äkkään polkeneeni bikineissä, mikä ehkä ei ole sovelias kaupunkiasuste.) Vesi makaa uomassa ruskeana mutta kylmänä. Jo pieni pulahdus pesee kehosta väsymyksen ja tekee mahdolliseksi pyörän ylämäkeen työntämisen. On silti niin kuuma, että istumme bangladeshlaisessa ravintolassa mieluummin sisällä. Siniseen seinään on maalattu taulu ja kehykset niitattu kiinni suoraan seinään. Taulun oikean puoliskon päällä roikkuu kankainen siiderimainos. Syömme pinaattia pähkinöillä sekä halkaistuja kikherneitä pähkinöillä. Keskiolutihmiset remuavat kesäpäiväänsä sisätilassa myös.

Aika mataa yhtä vastahakoisesti ja öljyistä tahmaisena kuin joki. Kesä tuntuu pysähtyneen, karehtivan. Pyörällä voi liukua lämmön läpi auringonläikkäistä varjoa, ohittaa motorisoidun rullatuolin kevyen liikenteen kaistalla. Tuntuu vaikealta ymmärtää, mitä tarkoittaa huomiseksi luvattu kymmenen astetta kylmempi sää. Pitäisikö jalkaan kiskoa sukkahousut? Missä hameessa ja kengissä selviäisi parhaiten mahdollisesta mutakahlaamisesta?

Vaikka päiväunien turmiollisuus on usein kokein todistettu ja olemme väsyneet tämän päiväuniviikon aikana entisestään, päiväuni tuntuu olevan tarpeen ja vierähdämme välittömästi kotiin päästyämme kuumalle, paahteiselle futonille. (Kesäleikkiin kuuluu, ettei asioita perustella eikä tehdä pitkäjänteisesti.) Nukumme väärinpäin, ettei aurinko häikäisisi samoissa määrin. Pään takana seisovat mietteliäät, ajatuksiinsa sulkeutuneet taidekirjat. Sisällä on nelisenkymmentä astetta.

Herään vähän vaille iltakahdeksan. Juna lähtee alle kahdentoista tunnin kuluttua. Mitä sitten tapahtuu? Pitääkö mukaan ottaa kipulääkkeet, kun ensin istuu junassa tuntikausia, sitten kirkossa jonkin aikaa ja jonkun auton kyydissä toisen mokoman, ja sitten vielä juhlapaikalla on ohjelma suunniteltu pöydissä istuen pönötettäväksi? (Olemme suunnitelmista selvillä, koska Vompsu on bestman.) Vai onkohan tarjolla niin hyvää viiniä, että sillä voi puuduttaa itsensä iloiseen tilaan liikkumisrajoitteista huolimatta? En tunnu voivan mitään sille, että liian istumispitoiset ohjelmat aiheuttavat minussa aina saman kiukkuisen kiemurtelun tarpeen, joka assosioituu koulupäivien tunnelmaan: Onko pakko vain istua, istua, istua ja istua? Miksi ajatellaan sivistyneemmäksi hiljaa kivuissaan istumista kuin vängyrtelemistä ja vaikka hetkeksi lattialle selkää rentouttamaan käymistä? Ymmärrän vaatimuksen tiettyjen viettien suitsimisesta, mutta kehollisten tuntemusten mitätöinti on kyllä mennyt kulttuurissa aivan liian pitkälle. (Minusta myös tunteiden mitätöinti on monessa tapauksessa mennyt liian pitkälle - ikään kuin tunteet tottelisivat paheksuntaa. Ei. Asenteet kyllä tottelevat, mutta jokin olo vain pulpahtaa pintaan sinne saakka, että onnistuu keräämään sen varoitusmerkit ja reagoimaan jo yhteenkin niistä tilannetta aktiivisesti muokaten.) Toisaalta tajuan myös, että osa kiukustani syntyy siitä, että huomaan kaikesta huolimatta asettavani ympäröivän kulttuurin paheksunnan vaarallisemmaksi ja siten vältettävämmäksi kuin oman näkemykseni. Tuskin kukaan tulisi minua komentamaan istumaan, jos vain liukuisin vaivihkaa pöydän alle. (Ukki teki niin sydänoireiden iskiessä teatterissa, eikä hänen veljensä enää koskaan puhunut hänelle sen jälkeen kun oli antanut tämän kuulla kunniansa suvun maineen tahraamisesta moisella penskojen käytöksellä.)

Jotenkin kaikki ajatukset tuntuvat kaukaisilta ja pölyisiltä nyt kesäleikin aikaan. Mies makaa sängyssä alasti, punainen hapsullinen silkkihuivi kasvojensa päälle kiedottuna. Ajatus sukkahousuista, villatakista ja sateenvarjosta tuntuu kaukaukaiselta, ja silti tiedän tämän olevan vain leikki. Siinä leikin, että teen, mitä tahdon. Että tahdon jotakin muuta kuin tahdon, että ilmenee halu juoda veteen sauvasekoittimella murskattua jäistä vadelmaa ja että tuota halua noudatetaan. Että en muista huomista, ihmisiä naulakoilla ja kaupan paketoimia lahjoja, istumajärjestystä ja muitakin kontrollieleitä, joiden puitteissa onnellisuutta ja menestystä on totuttu osoittamaan. Onneksi kyse on sentään Itä-Suomesta, eli saanemme nähdä runsain mitoin kyynelehtimistä ja naurua.

Vielä lasillinen vadelmahyhmää!

Eric Bernen vuorovaikutuksen peleistä kertova kirja Games people play on ainakin jollakin tasolla vaikuttanut minuun: tunnistan yhden kuvion, johon minun odotetaan astuvan, ja tunnistan myös, että olen tällä erää sen verran vahvoissa kantimissa, etten koe pakkoa ottaa rooliani tuossa pelissä. (Jo lukiessani totean, että tämä on yksi yleisimpiä pelejä, joihin törmään. Tosin olen melko varma, että ymmärrän jotakin pieleen tai vähintään sotken nyt pelit ja ajanvietteet - no, yhtäkaikki, en pidä tuosta kuviosta, jos se toistuu kroonisesti tietyn ihmisen kohdalla joko toisen tai itseni toimesta.) Berne kutsuu peliä nimellä Ain’t it awful.

Nyt peli alkaa happaman naaman asettamisella ja vihjaavalla nyökkäyksellä ulos. Varsinainen kesäilma, lausutaan ja hymyillään niin synkästi, ettei jää arvausta siitä, miellyttääkö ilma sanojaa vai ei. Huomaan toisen odottavan minun myöntelevän, mutta kun pidän sateesta. Poppelit tuoksuvat kävellessä ja iloitsen ruohon ja kasvien puolesta sateesta. Koetan muotoilla vastauksen kohteliaasti mutta konfrontoivasti. “Niin no, ei mikään piknikilma. Mutta toisaalta, poppelit tuoksuivat ihanasti mun kävellessä tänne. Maa on niin kuiva, sade raikastaa ilman taas pariksi päiväksi.” Epäluuloinen mulkaisu - ei sateesta ilmeisesti kuulu pitää. Minkäs teet. Pidän siitä silti. Sinä saat olla pitämättä, minä saan pitää. Tällaisessa maailmassa me vain elämme.

Ensin ajattelen, että ehkä minut leimataan nyt vain oudoksi, kun pidän sateesta, ja so what. Ajattelen näin eritoten siksi, että olen lukenut Bernen kirjan niin vähän aikaa sitten ja minusta tuntuu tavallaan pahalta sovitella sen kirjaamia pelejä käymäni kommunikaation ylle. En tahtoisi leimata vuoropuhelua millään tavalla vaan edetä vähä kerrassaan. Ehkä kyse tosiaan on vain mielipide-erosta tai erosta huumorissa. Mutta pian käy ilmi, että ei, tämä tosiaan on toisen tyyli ainakin esittää asiat.

Toinen nostaa vuoronperään tarkasteltavaksi muitakin seikkoja kuin sateen, vaikka koetan säännönmukaisesti luovia puhetta iloisiin asioihin. Ihmisten motivaatio, pukeutuminen, alistuvuus työelämän kurimukselle - kaikkia luonnehtii sama mätyys kuin sadettakin ja kaikille virnistetään vinosti. Jotenkin tausta-ajatus tuntuu menevän siten, että on suoranainen ihme, ettei tässä maailmassa kajahdeta sen kummemmin, kun kerran meidät pakotetaan nielemään paskaa joka tuutista. Huomaan hämmentyväni ja hieman luimistelevani korviani.

Huomaan näet keskustelun kuluessa, että pidän maailmasta ja sen ihmisistä. Tapahtuu toki paljon julmuuksia ja ylilyöntejä, mutta paljon hyvääkin. Silloinkin kun ihmisten asenne tai teot harmittavat minua hetkellisesti asettuessaan jotenkin poikkiteloin tarpeellisina pitämieni asioiden eteen, en jotenkin osaa ottaa sellaista yleistettyä näkökulmaa, että maailma olisi jotenkin yleisluonteeltaan vastahankainen tai ansaitsisi osakseen synkeän ironisia kommentteja. Toki saatan joskus olla tuohduksissani (ja se on ilmeisesti vain aivan hyvä sen suhteen, että saan puoleni pidettyä minulle tärkeissä kysymyksissä - tuohtumus osoittaa, etten tahdo alistua) ja joskus harvoin jokin asia voi tuntua suorastaan raivostuttavalta, mutta en näytä osaavan pitkittää tuota tuntemusta. Kun olen saanut sanottua kantani ja selitettyä tuohtumukseni, se vain katoaa ja tunnen tyytyväisyyttä ja ehkä jos asia ei kantani ilmaisemisesta mihinkään muutu, avuttomuutta ja surua. (Voi olla, että olen näiden kanssa vähän liian sinut - se liittynee siihen, etten ole pitkävihainen enkä taistele aina riittävästi saadakseni tahtoni läpi.) Jos jonkun ihmisen kohdalla tuohtumus uusiutuu säännönmukaisesti, saan välttää häntä. (Tämä on minulle uusi ajatus, aiemmin olen ajatellut, että jos joku tahtoo nähdä minua vaikka onnistuukin vaikuttamaan negatiivisesti mielialaani joka ainut kerta, minulla on jotenkin velvollisuus olla tavattavissa ja työstää päätäni niin kauan, etten enää mene alavireeseen hänen kommenteistaan. Enää en tahdo ajatella siten. Kaikki muuttumisen vastuu ei voi sijoittua minun pääni sisään.)

Kuunnellessani toista tiedän, että minäkin joskus valitan ja synkistelen. Mutta yleensä tartun kerkeästi siihen, jos toinen tarjoaa iloon vipuavan puheenaiheen. (En erityisemmin pidä siitä, että saan itseni kiinni yksipuolisesta valittamisesta ja pessimismistä. Ne tuntuvat minusta pöljältä välivaiheelta, jossa maailma on muuttunut ja itse pitäisi löytää uusi lähestysmistapa siihen kiinni pureutuakseen, mutta sellaisen sijaan jääkin vain rypemään senhetkisessä surkeudessa. Koetan suvaita tätä puolta itsessäni hetkittäin - muutos vaatii aikaa ja harjoittelua - mutta en tahdo suvaita sitä kroonisesti.) Nyt olen itse tehnyt tällaisen tarjouksen iloon jo monta kertaa, mutta toinen rypee edelleen kuopassaan eikä vastaa oikein mitenkään leikkiinkutsuihini ja huomaan harmistuvani - lievästi, mutta kuitenkin. Eikä yksikään aihe, jota hän käsittelee, mitenkään selitä moista asennetta. (Minusta on ymmärrettävää, että ihmiset tyrmistyvät joidenkin asioiden luona ja ovat hetken epäluuloisia hieman kaikkea kohtaan aina kun tuokin asia tulee puheeseen. Kriisitilanteissa psyyke toimii toisin.) Nyt mitään kriisiasioita ei kuitenkaan ole käsitelty. Kaikki tuntuu toisesta vain olevan kroonisesti pielessä, enkä ole itse lainkaan sillä tuulella, että osaisin mennä sellaiseen mukaan. Tai haluaisin.

Kyllä, luulen, että kyse on haluamisestakin. En usko, että krooninen negatiivisuus ja pessimismi ovat kellekään hyväksi. Olen lukenut riittävän monta viittausta siihen, kuinka ne lyhentävät eliniän odotetta. Eikä se ole edes tärkeintä. Tärkeämmältä tuntuu se, miten hurjasti ne vaikuttavat elämänlaatuun. Tavallaan tahtoisin, mutta toisaalta en tosiaankaan tahtoisi tietää, miltä tuntuisi elää maailmassa, jossa joka ikinen seikka suorastaan kirkuisi: KURJAA! TYHMÄÄ! TYLSÄÄ! EPISTÄ! Tuo tahtominen on kai velvollisuudentunnetta, ja tuo ei-tahtominen se reaktio, joka muodostuu suhteessa tällaisiin ihmisiin aika nopeasti: ei, heidän kanssaan tulee kerta toisensa jälkeen synkkä ja raskas olo, koska koetan ymmärtää ja mennä mukaan heidän kokemukseensa heitä ymmärtääkseni, ja sitten saan ponnistella pari päivää pinnalle, suutahdella itselleni ja toivoa, että joku tulee ja tempaisee minut iloon, kunnes en tahdo enää tietää heidän kuulumisistaan. Kirjoitan nyt kroonisesta ivallisuudesta ja negatiivisuudesta, en siitä, että ihmiset kohtaavat vaikeuksia tai heillä on jonkin aikaa vaikeaa elämässään. Vaikeudet eivät ole syy hylätä ketään, eivätkä ne tunnu minusta pahoilta sietää toista kuunnellessa. (Ilmiasu vaikeuksista kerrottaessa ja valittamisessa eroaa paljonkin - vaikeuksista kerrottaessa esimerkiksi itku on herkässä ja hätä aistittavissa ja ivallisuus ja ironia poissa.) Mutta tuo synkistelevä asenne - se sairastuttaa ainakin minut. Toivoisin olevani kestävämpi sen suhteen, mutta olen opetellut kantapään kautta rajani sen sietämisessä ja tiedän, että noiden rajojen ylittäminen ei ainakaan toistaiseksi tuota järkeviä oloja.

Tuntuu helpottavalta törmätä skeematerapian kirjassa siihen, että reaktioni on ihan tavallinen. Kirjassa kerrotaan, että negatiivisuuden/pessimismin skeemassa on tyypillistä, että ihminen pelaa valittamispeliä, jossa hän saa kumppaneiltaan jatkuvasti emotionaalista tyynnyttelyä ja lohdutusta. Pidemmän päälle muut kuitenkin alkavat pitää valittajaa rasittavana, koska joutuvat kroonisesti lohduttajan asemaan. Jep, en voi kuin nyökätä. Ja silti, kun luen tuon, säikähdän tietysti itse aivan kauheasti - entäpä jos olenkin itsekin aivan liian tyytymätön kaikkeen, vaikka usein kommunikaatiossa säikähdänkin toisten tyytymättömyyttä? Jos en vain kuule omaa valittamistani? (Olen samantien valmis niputtamaan valittamiseksi ihan kaiken minua ikinä suututtaneen.) Äh, on vain kuunneltava tarkemmin - siinä on ainakin yksi suunta, jonka mukaan voi edetä.

Jostain syystä (ehkä omista vinouksistani johtuen) minun on helpompi sietää sitä, että ihminen valittaa itsestään. Ehkä ymmärrän sen jotenkin funktionaalisemmaksi. Ajattelen hänen keräävän kiukkua omaa koettua avuttomuuttaan ja pönttöyttään ja hirviömäisyyttään kohtaan, ja että tuo kiukku saattaa ehkä jotenkin olla tarpeen muutoksen alkuun saattamiseksi. (Tarpeellisiksi uskomustasolla myönnetytkin muutokset vaativat usein liikkeelle tönäisyn.) Itseäänhän jokaisella on oikeus muokata. Tosin jos valitus ottaa muodon “minä aina” tai “minusta ei koskaan voi tulla”, en onnistu kuulemaan siinä muutosvoimaa.

Nyt kun kieltäydyn menemästä mukaan valittamispeliin tuon kohtaamani ihmisen kanssa ja pysyttelen neutraalina ja etäällä, hän ei hymyile minulle kertaakaan. Hänen epäluuloisuutensa paistaa läpi. Yhä uusi aloite, yhä uusi kieltäytyminen sen määräämästä vastaamisen eleestä. Tajuan rasittavuuteni ja koen siitä surua. Ehkä olen hirviömäinen, kun haluaisin kommunikaation sujuvan toisin. (Eikö se olekin jonkin sortin suvaitsemattomuutta, ettei mene toisen avaukseen mukaan?) Äkisti olen aivan väsynyt. On niin paljon vaikeampaa vastustaa hetkessä ja voida pidemmällä jaksolla paremmin kuin mennä mukaan hetkessä ja märeksiä tapahtunutta päiväkaudet. Ja silti ensimmäinen vaihtoehdoista tuntuu paremmalta. Sitten mieleeni pilkahtaa ajatus, että tavallaan on kuitenkin oikein, että estän jotakuta vahvistamasta itseään (minun näkökulmastani) vahingoittavaa käytösmallia, olkoonkin että vain yhden keskustelun ajan - sen verran valtuuksissani on. Tuntuu kurjalta, etten onnistu poimaisemaan häntä iloon. Mutta voihan hän aina valittaa keskustelustamme ja hankaluudestani jälkeenpäin, jos tahtoo ottaa sellaisen asenteen…

Vaikka tietysti tuo tahtoo on kiero sana. Tahtoo ja tahtoo. Kuka tahtoo? Sekö, joka tahtoisi jossain syvällä tasolla onnellisen elämän, iloa enemmän kuin happamuutta? Vai onko sitä enää tämän ja muiden kroonikkohappamien kohdalla? Enää vai vielä vai toistaiseksi? Kuinka paljon happamuus on valittua ja kuinka paljon opetettua? Kuinka helppo siitä on poisoppia? Kun minä jätän asiasta huomauttamatta sivullisuuteni tähden, kohtaako hän koskaan ketään, joka onnistuisi kommunikoimaan, miksi valittaminen ja synkeys ei ehkä sittenkään kannata? Onko minulla oikeutta toivoa, että joku toinen kokisi ilon? Voinko silti olla toivomatta sellaista? Tai voiko hän olla toivomatta, että astuisin mukaan hänen asettamaansa kuvioon, joka ei selvästi näytä sisältävän leikin varioivuutta vaan pelin sääntöehdottomuuden? Kuinka helppoa on oppia huomaamaan maailman ihanuus ja kauneus ja ilahduttavuus ja sykähdyttävyys, jotka kuitenkin ympäröivät meitä kaiken aikaa (ellen sitten luo noita illuusioita jonkin oman pelini osana)? Miten lapsen ilo ja into on onnistuttu sullomaan negatiivisuuden tynnyriin? (En muista koskaan tavanneeni kroonisen valittavaa pikkulasta, mutta kroonisen valittavia teinejä muistan tavanneeni rutosti, samoin aikuisia.) Onko väärin, että hätkähdän tuota asennetta, haluaisin auttaa maailmaa siinä kohdin ja tunnen itseni kuitenkin kyvyttömäksi (ja oikeastaan oikeuksiltanikin rajatuksi - hänen elämänsähän se on) tekemään mitään rakentavaa elettä iloon kutsumisia lukuunottamatta? Vaatia en saa, sen ymmärrän kyllä, mutta saanko toivoa? Miten voisin edistää iloa? Saanko haluta niin? Mitä Maija Poppanen tässä kohden tekisi?

Kysymyksiä, kysymyksiä, tuskin mitään varmuutta.

Kävellessäni asioita eteenpäin tarraudun kiivaasti kaikkeen kauniiseen ja ihanaan kesäsateessa. Suorastaan vauhkoonnun ajatuksesta, että jokin estäisi minua kokemasta näin, haistamasta kasvillisuutta ja märkää asfalttia, rappauksia ja ikkunanpuitteita, etsimästä rakastamisen ja tarttumisen kohtia. Minusta tuntuu, että olisin ilman tuota taipumusta kuollut. Olisin kuollut jo aikoja sitten. Voi olla, että erehdyn tässä, mutta niin joka tapauksessa uskon. Ja siinä kuvittelen ainakin olevani oikeassa, että jos en nyt ja tässä ilahtuisi näistä kaikista seikoista kävellessäni, vaan pitäisin niitä yksinomaan huonoina, mielialani vajuisi paljon matalammas. Ehkä minulle se on pakko, joillekin muille ei, ehkä tarvitsen muita enemmän kauneutta ja kuulumisen tunnetta, sujumisen ja uppoutumisen tunnetta, ehkä ilman niitä en pääsisi jaloilleni useina aamuina tai heräisi iloisena ja innokkaana, vaikken voikaan tietää, miten asiat sujuvat huomenna tai vuoden päästä. Ehkä liioittelen happamuuden ja valittamisen vaarat, koska minulle ne tosiaan tuntuvat vaaroilta.

Yhtäkaikkisesti, nautin siitä, että huomaan poppelien tuoksuvan voimakkaasti, se silaa päivään ja säähän aivan erikoisen hehkun ja auttaa uskomaan, että asiat voidaan hoitaa tyydyttävällä tavalla ja että luvassa on paljon muitakin arvaamattomia iloja. Tunnen onnea siitä, että elän tällaista animistista maailmaa, jossa poppelitkin osallistuvat aktiivisesti minun iloon poimimiseeni. Ajattelen, että minun pitää muistaa tämäkin sitten kun juttelen äidin kanssa peloista, sukulaisista, häistä, ruokatarjoamisista ja kasvatukseni epäonnistumisesta. En osaa ajatella kasvatukseni epäonnistuneen siinä suhteessa, että elän kuitenkin suuria pieniä iloja ja suhtaudun toiveikkaasti ja siksi jaksan sitkeästi yrittää puolimahdottomiakin seikkoja ja tehdä monia asioita, jotka vain tuntuvat mielenkiintoisilta vaikken niitä sen tarkemmin osaakaan perustella (bloggaaminen on juuri tällainen juttu, hauska kokeilu), ja jaksan antaa anteeksi, koettaa muovata maailmankuvaani, ponnistella johonkin suuntaan ja kantaa huolta ja rakastaa. Jaksan iloita.

Iloita, niin - joskus se tuntuu kaikkein vaikeimmalta toiveista kaikissa ristiriitojen puristuksissa. Jos jaksaa, osaa ja halua iloita ja kutsua muitakin (siinä välillä onnistuen, välillä epäonnistuen) iloon, asiat eivät voi olla kovinkaan huonosti. Muistan Karrin sanat vapulta pari vuotta sitten, kuinka hän kertoi jälkeenpäin katsoneensa, miten me Viin kanssa nauroimme ja kuinka hän ajatteli, että olimme me kuinka rikki hyvänsä tuona hetkenä, me sentään nauroimme niin iloisesti, että kaikki ei selvästikään voinut olla huonosti.

Mielenosoituksen sijaan suuntaamme metsään ja illalla Helsingin urkukesän avajaiskonserttiin Tuomiokirkossa. Metsä kirkkoa kirkompi, siellä ei tarvita sivulaivoihin puoliympyräisiä kattoikkunoita feikkaamaan tilaa suuremmaksi. (Se mikä tapahtuu, tapahtuu, ajattelen heti kun tämä ajatus pälähtää päähäni kirkon hävyttömän epäergonomisella istuimella, me ihmiset vain teemme sellaista.)

Mutta kirkossa on musiikki. Kuuntelen urkujen ääniä ja mietin, millaiselta tuntuisi ajetella jumalan ja enkelin äännehtivän tuolla tavalla. (Unohdan jotenkin sen, että heidän piti elää toisessa, sielullisessa todellisuudessa, jossa äänetkään eivät varmaan olisi auditiivisia vaan jotain sielujen sinfoniaa tai muuta hämärää.) Tämän ajatuslinjan katkaisee urkurin viimeinen biisi, joka kuulostaa kännisten kissanpentujen soundtrackilta. Suljen silmät ja ajattelen postmodernia jumalaa, joka samaan aikaan piipittää ja jylisee romahtaakseen sitten lattialle kylpemään kissanpentuina ruoho-oksennuksessa. Muuten konsertissa on hauskaa pitää silmät auki ja katsella ihmisiä, arvuutella keitä he ovat ja mistä tulevat ja mikä sai heidät konserttiin. Tuskin valkopartaiset sedät tulevat facebook-kutsun perusteella.

Mietin myös, millaista olisi ollut käydä tuollasissa konserteissa lapsesta pitäen. Avajaispuheessa mainitaan, että urkukesä on jo neljättäkymmenettä kertaa. Tämä on kolmaskymmenesneljäs kesäni Helsingissä ja istun kuuntelemassa urkuja (joista olen soittimena aina pitänyt) ensimmäistä kertaa. Mikä ihme on pidätellyt minua tänne saakka?

Olen vähän apea metsäkäynnistä huolimatta, koska vessalukemistonani on tällä hetkellä syrjäytymisestä kertova kirja, jossa viitataan erään suomalaisen tutkijan arveluun, että turvaverkkojen ulkopuolelle pudonneiden auttamista ja sietämistä saattaa ehkäistä se, että apu ymmärretään vastavuoroisuutta edellyttäväksi. Niinpä sitten kirkossa mietin, kuinka monta kertaa olen voinut auttaa juuri sitä, joka on onnistunut avaamaan silmäni jollekin itse asettamalleni, pahaa oloa kiristävälle ja melko keinotekoiselle rajalle tai lukolle. Hyvin harvoin! Tai ehkä pikemminkin: tuskin koskaan. Ja että oletanko, että antaessani apua saan sitä juuri tuolta henkilöltä takaisin - en taatusti oleta. En ainakaan silloin, kun autan jotakuta, joka todella tarvitsee apua sillä hetkellä. (Ystävien rakenteellinen tukeminen on vähän eri jutska, koska nautin heistä ja tuen mieluusti heidän jaksamistaan.) Tuntuu jotenkin kauhean kummalliselta ja julmalta, että joku rajaisi noin tiukasti maailmansa, että laskelmoisi tarkasti, saako vasta-apua juuri tältä samalta henkilöltä. Ajattelen ehkä enemmänkin niin päin, että voiko muka olla niin, että tämä ihminen ansaitsisi jäädä täysin vaille apua. (Luultavasti tuohon kysymykseen ei voi ikinä vastata kyllä, joten kysymys on auttamatta retorinen.) En välttämättä ryhdy toimeen itse, en osaa useinkaan auttaa enkä välttämättä edes ymmärrä, mistä on oikeastaan kyse, mutta minusta tuntuu, että velvollisuuteni on sietää hieman hankalampaakin käytöstä ja monia asioita, joista en ymmärrä höläsen pöläystä. (Jossain toki sietämisen rajakin kulkee, mutta melko vakavissa asioissa.)

Olen surumielinen osittain myös siksi, että kirjassa, jonka työstämisen aloitan, kerrotaan taas kerran, kuinka ihmisen mantelitumake varastoi itseensä pelottavien ja uhkaavien tilanteiden emotionaalisia kuvioita, ja kuinka mantelitumake reagoi uusien tilanteiden näitä vaaran malleja muistuttavuuteen ja muodostaa pelon keholliset oireet jo ennen kuin aivojen päätelmiin kykenevät järjestelmät ehtivät sanoa hep tai stop tai mitään muutakaan (ajattelen tätä lukiessani Eric Bernen näkemyksiä peleistä - niitä ei ehkä olisi lainkaan vaikea sovittaa yhteen tiettyjen maladaptiivisten skeemojen kanssa). Mantelitumakkeen reaktioita ei voi edes muuttaa - vain suhtautumista sen tuottamiin, vaikeasti sanallistuviin (ja usein tietoiselle päättelylle vastakkaisiin ja siksi kiusaannuttavan tuntuisiin) oloihin voi muuttaa. Tuntuu kovin raskaalta lukea nuo rivit, vaikka sitten jo pian tekstissä vakuutetaankin, että mitä tehokkaammin noita asioita kognitiivisesti prosessoidaan, sen heikommalta mantelitumakkeen ensireaktio alkaa pian tuntua. Jotenkin tuntuu vain ylivoimaiselta koko ajatus, että seuranani hautaan saakka olisi tämä samskutin epävarmuus, mihinkään kuulumattomuus ja vaikeus kokea itsellään olevan mitään oikeuksia, joiden puolustamisen yrittämisen jälkeen ei tarvitsisi ryömiä maassa ja pyydellä nöyrästi anteeksi joka taholle yritystä sanoa, että tästä käytännöstä tulee minulle paha olo ja voitaisiinko sitä jotenkin justeerata vaikka se teistä olisikin kiva ja hyvä. (En koe niinkään ongelmaksi sitä, etten näe joitain jutskia oikeuksiksini - jos asia ei haittaa itseäni eikä läheisiäni, ehkä ei ole vaarallista, vaikken tahdokaan sitä, tätä ja tuota, kuten kulutuskulttuuri meidät haluaisi opettaa vaatimaan. Ei niin, etten olisi jonkin arvoinen mutta en vain satu haluamaan joitakin asioita. Saatan arvella, että esimerkiksi liika raha korruptoisi minut.) Haluaisin toivoa kuitenkin, että maailmani väljentyisi edelleen.

Tekstissä puhutaan myös ehdollisesta rakastamisesta, johon monet lapset joutuvat kasvamaan. Siinä idea kuuluu suunnilleen näin: Vain kieltämällä joitakin persoonallisuutensa olennaisia puolia ja tarpeitaan lapsi saa hyväksyntää ja rakkautta. Vanhemmat pitävät lapsen ainutkertaisia tuntemuksia tärkeämpänä sosiaalisia normeja, joihin lapsi kiireen vilkkaa runnotaan ja joiden mukaan toimimisesta seuraa rakkauden ja hellyyden osoituksia. Tulen ajatelleeksi tuota tekstikohtaa kirkossa, se tuntuu nivoutuvan jotenkin auttamisen vastavuoroiseksi käsittämiseen: auttaminenkin hahmottuu ehdolliseksi.

Mietin kirkossa myös sitä, miten keskustelimme Eufemian kanssa kauan sitten (liekö viime kesänä) luostareista ja kuinka minua hämmensi se, miten erilaiseksi kuvittelimme luostarin johtajan. Minä kuvittelin hänet jotenkin täysin automaattisesti ja vaihtoehdottomasti ankaraksi ja pettymystään selkeästi ja vähän niskojaan nakkelevalla tavalla osoittaksi, mihin Eufemia totesi, että ei ei, eiköhän hän pikemminkin kysyisi lempeästi, onkohan tämä nyt oikeastaan sinun juttusi tai käskisi vain olemaan liikoja murehtimatta, jotakin sen tyyppistä, en muista tarkasti, mutta äkkiä kun Eufemia oli lausunut nuo sanat, minun oli helppoa kuvitella tosiaan sellainenkin abbedissa, joka osaisi suhtautua viisaasti epäilyihin ja epätoivoon. (Osaan kuvitella itsenäisesti sellaisen pilatesopettajan ja feldenkraisopettajan ja hevosen, koska olen kohdannut sellaiset käytännössä, mutta jostakin syystä ajatus abstraktien asioiden auktoriteetista sisältää minun välittömimmässä ja kerkeimmin tyrkyllä olevassa mielikuvassani paljon, paljon asenteellista tuomitsevuutta ja passiivis-aggressiivista sanankäyttöä.) Nyt kun sellainen ajatus on laitettu päähäni itämään, olen monesti ajatellut tuota iloista abbedissaa ja kuvitellut hänet erään entisen pomoni ja Wislawa Szymborskan sekoitukseksi, toki nunnanpuvussa. Ja olen monesti hämmästellyt sitä, että kun kerran kuvani luostarin johtajattaresta oli aiemmin sellainen kuin oli, miksi ihmeessä halusin niin usein luostariin? En kuitenkaan pidä sellaisesta kohtelusta sitten kun se toteutuu.

Kuuntelen penkissä ja istun ja sävelet juoksentelevat eestaas ja ihmiset heiluvat hieman ja nojaavat päätään jotenkin ja penkkirivien päässä on pienet painokahvaiset ovet ikään kuin kirkkoväki ei muuten pysyisi riittävän paikoillaan. Äkkiä tunnen valtavaa helpotusta, koska voin olla jokseenkin varma, etten tällä kertaa ole sellaisen ihmisen kanssa, joka mielellään tuomitsisi muita tai heittäisi kiviä kehenkään muuhun kuin itseensä. (Olen välillä siinä vähän liian innokas itse. Osun tarkasti. Mutta alan nauraa sille, sillekin, vähitellen.) En tiedä, siksikö minun oli niin vaikeaa rakastua sillä tavalla kuin olin tottunut ajattelemaan rakkauden kulkevan - että ensin pelkään jotakuta ja kunnioitan hänen jokaista mielipidettään ja sitten olen aivan häikäistynyt siitä, että tuo pelottava olento suostuu kanssakäymisiin ja paljastuukin oikeastaan aika inhimilliseksi ja tilanne vakuuttaa minut alkusekunneista lähtien siihen, että kyllä vain, minä pystyn tähän, tämä on sairaan pelottavaa, mutta pystyn, varmasti pystyn. Kummallinen tunne uhkarohkeudelta tuntuvan keskellä - että minut on valittu tähän. (Ei, että minä olen valinnut tämän; nykyään haen sitä tunnetta.)

Nyt olen rakastunut aivan toisella tavalla, vähitellen ja vaivalloisesti ja ajatellut välillä, että äh, tästä ei kyllä tule yhtikäs mitään. Olen tuntenut molemmat välillä vaivalloisiksi, en ole osannut suunnitella pidemmälle enkä kuvitella oikein mitään ja sitten olen äkkiä tajunnut, että hemmetti vie, me pidämme toisistamme paljon ja tahdomme oikeastaan aika samoja asioita. Me jopa pystymme puhumaan asioista. Se on hämmentävää. Se on niin erilaista kuin mikään ennen, paitsi ehkä kuin ystävyys silloin kun oli kuuden tai seitsemän ja kaikki meni hyvin. (Dippauksia ei onneksi nyt tunneta samalla intensiteetillä kuin silloin, siitä on varmaan kiittäminen kognitiivista jumppaamista.) Miten kummallista ja yksinkertaista…

Kirkossa mietin kyllä sitäkin, että ehkä joku, monikin, ymmärtää tällaisia asioita jo vaikka viisitoistavuotiaana tai kaksikymppisenä. (Onhan niitä hyvin tasapainoisen oloisia ihmisiä.) Ja itse kulkee ja kulkee ja kokee ja kipuilee ja hakkaa päätä seinään ja nyt vähitellen alkaa tajuta, että äh, joissain seinissä on ovi myös ja että joihinkin taloihin ei kyllä kannata edes tahtoa sisälle.

Olen samalla kovin helpottunut ja kovin surullinen, koska ajattelen, että pahin on takana mutta että toisalta en koskaan lakkaa olemasta minä, se tarkoittaa, en koskaan lakkaa olemasta hieman surullinen ja ulkopuolinen, iloa janoava, ehkä hivenen liian luottavainen ja huonosti puoliaan pitävä, paniikissa tiehensä karkaava, puolipäivähajamielinen ja enemmän hyväksyvästä ja toiveikkaasta kuin haukkuvasta ja kyynisestä ilmapiiristä pitävä ja siinä jatkuvasti omaan suvaitsemattomuuteeni törmäävä (en vain kestä “turhien” julkkisten haukkumista - eivät he ainakaan syntipukkeina näy turhia olevan; en myöskään tällä erää koe kestäväni Iltalehden lööppiä miten puolisosi pettää sinua tänä kesänä, itse muotoilisin sen ehkä miten puolisosi osoittaa rakkauttaan torvehtimisen sivussa tai vielä veloenischimmin: nämä ovat kesän kiputilanteet, joissa saatat äkisti ajatella et äh miks mä seukkaan, elämä on yhtä hiton vaahtokarkkitestiä). Ehkä on myös niin, että päättämättömyyteni jatkuu ties kuinka pitkälle.

Huh.

Muutos on niin hidasta silloin kun toivoo sen tapahtuvan ja jälkeenpäin sen vain toteaa tapahtuneen tai olevan ainakin aluillaan. Mistä sen voi tietää, missä kohden etenee? Ei kai voi. Voi vain havaita eron edeltäneeseen tilaan, ankaran abbedissan ja suloisesti hymyilevän abbedissan eron. Tai oikeastaan anakaran abbedissan ja kahden vaihtoehtoisen abbedissan (ja ehkä niiden välimuotojen) eron; tulkinnan ja ymmärryksen eron.

Kotimatkalla urkukonsertista ostamme ensin korvapuustit ja sitten vielä puoliksi pitafalafelin.

Mielenkiintoista vain on, että luonnon suuruus ja monimuotoisuus herättää tutkijassa myönteisen tunteen. Cantell kysyy, kenet jättäisi kylmäksi Beethovenin sävellys “Jumalan kunnia luonnossa”. Tiedemiehenkään suhde luontoon ei ole pelkästään järjen ja ymmärtämisen suhde; on myös tunteen side.
Lähde: Väinö Kirstinä, Puutarhassa

Mistä kaikesta tarvitaankaan runoilijoita muistuttamaan? Kirstinä-sitaatti käsittelee tärkeää seikkaa, josta kiintymyssuhteiden tutkijat ovat kirjoittaneet paljon ja vakuuttavasti ja jota on tutkittu lukuisin laboratoriokokein, muun muassa reesusapinoilla, mutta myös käyttäytymislaboratorioissa ihmislasten avulla. (Lapsia ei tietenkään pidetä häkeissä, ehdollisteta ja valvota yhtä tieteellisen tarkasti kuin reesusapinoita, sillä mikään eettinen toimikunta ei antaisi siihen lupaa, ja toisaalta, kyllähän maailmassa riittää kiintymyssuhteeltaan turvattomia lapsia ilman että heitä tarvitsisi erityisesti ehdollistaa tuollaiseen maailmankuvaan tarkoituksella. Riittää, että heidät tuodaan videoituun tilaan. Turvaton kiintymyssuhde on suhteellisen helppo tunnistaa, etenkin pienen lapsen laskelmoimattomassa käytöksessä. Aikuiset peittävät sen tarmokkaasti ja hämmentävän monimuotoisin strategioin. Yleensä peittävät, eivät työstä sitä tietoisesti. Mikä harmi!) Kiintymyssuhde, tunteen side, on ensimmäinen suhtautumisemme maailmaan. Älylliset operaatiot tulevat vasta myöhemmin eivätkä tunnu onnistuvan syrjäyttämään kuuluvuuden, lämmön ja läheisyyden tunteita mihinkään. Älyllisin operaatioin voi yrittää kompensoida, mutta jokainen joskus paikkaan juurtunut, ystävystynyt ja rakastunut tietää, miten paljon ne kuulostavat pihlajanmarjojen happamuutta päivittelevältä ketulta.

Se tuntemus, kun tajuaa jonkun aiemmin saavuttamattomalta tuntuneen ihmisen (tai muun eläimen) hyväksyvät minut, pitävän mistä, välittävän siitä, miltä minusta tuntuu, on kai pökerryttävintä, mitä saa kokea. Jotkut teoreetikot ajattelevat uskonnollisen ja esteettisen tunteenkin juontuvan tällaisesta kokemuksesta: kuulun maailmaan, maailma ottaa minut vastaan, osoittaa luonteellaan suhtautuvansa minuun muutoin kuin vihamielisesti. (Esteettinen ja uskonnollinen kokemus ilman animistista elementtiä on jotakin, mitä en osaa kuvitella. Ehkä olisi varminta ajatella, että osan ihmisistä esteettinen kokemus on tällaista. Formalistit eivät varmastikaan olisi tähän kuvaukseen tyytyväisiä, mutta toisaalta - minusta tuntuu, että formalismi on harvinaisen hedelmätön estetiikan teoria rajatessaan esteettisen kokemuksen niin tiukasti länsimaiseen moderniin taiteeseen ja sillekin melko epätyypillisiin vaikutuksiin.)

Tuntuu jotenkin kammottavalta, että Kirstinän on erikseen ihmeteltävä sitä tai todettava se, kuinka tiedemieskin sitoutuu maailmaan. Ehkä hän on tavannut joskus samanlaisissa pyrkimyksissä ponnistelevia, kernaasti tieteelliseksi projektiaan kutsuvia henkilöitä kuin minäkin: lukuisia nuoria ihmisiä (ja taisin silloin olla itsekin nuorempi, jos oikein muistan), jotka nostivat (kovin kapeasti ymmärretyn) rationaalisuuden niin voimakkaasti ihanteekseen, että vaikuttivat melkein kummallisilta suhtautumisessaan lajitovereihin. He selittivät ja aprikoivat toisten käytösmalleja ja imagoja näennäisen etäältä ja välinpitämättöminä. Mutta välillä heidän kuorensa murtui, usein humalassa tai muiden päihteiden vaikutuksesta. Vain noiden murtumien vuoksi heihin saattoi kiintyä. Jos he olisivat onnistuneet täysin pyrkimyksissään olla sitoutumatta (jotkut näet pitävät sitä älyllisen uskottavuuden ja jopa eettisyyden edellytyksenä) ja olisivat ilakoineet sängyissä ja juhlissa koskaan niiden jäljistä masentumatta, hirviöitähän he olisivat olleet. Irrationaalisia hirviöitä. Liian pitkälle välttelevässä kiintymystyylissä edenneitä, tavoittamattomia itsensä glorifioinnissa ja muiden vihaamisessa.

(Erään tutkimuksen mukaan muuten suomalaisen miehen peruskiintymystyyli on välttelevä - siteeraan: Suomalaisten miesten ja naisten kiintymyssuhdejakaumaa ovat tutkineet mm. Nauha ja Silvén (2000). Turvallinen kiintymystyyli oli naisilla yli puolella, miehillä alle puolella. Takertuvia oli naisista alle viidennes, miehistä vain muutama. Miehistä vältteleviä oli noin puolet ja naisista lähes neljännes. Tämän mukaan suomalaisen miehen erityispiirre on välttelevyys kun taas naisilla yleisin kiintymystyyli on turvallinen kiintymystyyli. Lähde. Tämä on vakava poikien kasvatukseen ja mieskuvaan liittyvä ongelma, josta ei kuulu syyllistää välttelevän kiintymystyylin kehittänyttä - tyyli kun vakiintuu lapsuudessa melko pysyväksi ja muuttamisekseen paljon työtä vaativaksi. Välttelevään kiintymystyyliin kuuluva itsen erinomaisuuden korostaminen sopii lisäksi kovin surkeasti yhteen oman kiintymystyylin ongelmallisena ja muutosta kaipaavana kokemiseen. Tämä ei siten ole vain yksittäisen ihmisten ongelma vaan koko kulttuurin murhe. Sillä eikö tämä luonnehdinta kuulostakin aika traagiselta: Välttelevillä on myönteinen käsitys itsestä ja kielteinen käsitys toisista. Kielteinen käsitys muista estää luottamasta muiden apuun ja hyväksyntään silloinkin, kun niitä kipeästi tarvitsisi, mikä vähentää muiden tuen ja seuran etsimistä. Kielteinen käsitys muista kompensoituu korostuneena itsetuntona, haluna pärjätä yksin ja taipumuksena painottaa tiedollisten asioiden hallintaa. Avun pyytäminen ja heikkouden näyttäminen on hyvin vaikeaa. Päällepäin välttelevän itsetietoisuus saattaa näyttää hyvältä itsetunnolta, mutta myönteinen käsitys itsestä ei rakennu ihmissuhteissa saatuun hyvään palautteeseen vaan omien suoritusten kautta luotuun itsetuntoon. Välttelevän kiintymystyylin omaavat uskovat turvaa hakiessaan tulevansa torjutuksi ja siksi he kieltävät kiintymyksen tarpeensa. Välttelevät pyrkivät elämään ilman toisten ihmisten rakkautta ja olemaan riippumattomia tunnetasolla toisista. He onnistuvat ylläpitämään myönteistä kuvaa itsestään etäännyttämällä itsensä toisista ja kieltämällä hylätyksi tulemisen haavoittavuuden. He pyrkivät autonomiaan ja kontrolliin ja ristiriitatilanteessa etäisyyteen. Välttelevän on vaikea hyväksyä suorituksissa epäonnistumista, koska se vie pohjan oman itsen varaan rakennetulta itsetunnolta. Työ ja harrastukset ovat keskeisiä heidän elämässään. Ajan myötä kiintymyksen tarpeiden kieltäminen automatisoituu ja kiintymyskäyttäytymisen aktivoituminen tukahtuu. Lähde sama.)

Noin käyttäytyvä sentään käyttäytyy usein hirviömäisesti lähinnä itseään kohtaan (toisin kuin takertuvaan kiintymystyyliin kiinni kasvanut). Kiintymystyyleistä lukiessa ja niitä pohtiessa ainakin itseni valtaa tuon tuosta ajatus, kuinka vähän vapaalla tahdolla onkaan tekemistä oman psyyken muotoutumisen kanssa. Vanhemmat, kaverit, aikuiset roolimallit harrasteissa ja koulussa - kaikki he vinkaavat meitä johonkin suuntaan ennen kuin ymmärrämme, miten massiiviset vaikutukset noilla suunnilla on. Ja siinä vaiheessa, kun ihminen on älyllisesti ja eettisesti riittävän kypsä huomaamaan tiettyjen harmittavien ilmiöiden toistumisen omassa elämässä, on usein ehtinyt tapahtua jo identifikaatio omiin tapoihin ja maailmaankuvaan. Siitä, mikä kenen tahansa sivullisen mielestä on selvästi kovastikin haittaa, ei tahdotakaan luopua. Ennen, kymmenisen vuotta sitten, ajattelin näin: Eiväthän tunteet ole ongelma, ellei niin varta vasten päätetä. Jos yrittää elää tuntematta, kohtaa kyllä epäilemättä vakavia ongelmia, kun kielletyt tunteet kuitenkin pulpahtelevat. Sitä paitsi, asenteethan muodostuvat aivan kummallisesti, jos niillä ei ole tunteen ohjenuoraa apunaan! Nykyään ajattelen suurin piirtein näin: Useimmat eivät ole koskaan tehneet tietoisesti tuota päätöstä siinä vaiheesa kun heidän hahmonsa olisi vielä ollut pehmeä ja helposti muovattavissa. Tuon päätöksen voi kyllä tehdä ja tuntuu järkevältä sanoa, että olisi eettisesti toivottavaa tutkistella omaa kiintymyssuhdettaan, mikäli siinä toistuvasti törmää jonkin sortin ongelmiin. Mutta tuo päätös ajatella tunteita ongelmana on niin varhainen, ettei sitä kovaan ääneen kuuluttava tai hiljaisesti toteuttava varmastikaan muista valinneensa sitä tietoisesti eikä kenties edes tiedä valinneensa sitä. Hän ei ehkä tiedä lainkaan sitä, että maailman voi hahmottaa toisinkin! Ehkä hänen tunteensa on kuopattu jo niin syvälle, etteivät ne todellakaan häiritse hänen väritöntä maailmaansa! Ja jos hänelle koettaa näyttää tuota toisenlaista maailmaa vaikkapa vain vilaukselta, syyllistäminen ei taatusti ole toimiva taktiikka.

(Olen toki lukenut kiintymyssuhteista paljon, aluksi sosiaalipsykologian opinnoissani, kun minusta tuntui, että itsessäni olisi paljon korjattavaa ja kohennettavaa, mutten toisaalta pitänyt omaa mutkikasta oloani riittävän tärkeäksi ja akuutiksi esimerkiksi terapiaan hakeutumiselle - sitä paitsi läheiseni olivat sitä mieltä, että terapiat ovat huijausta ja että minun kuuluisi vain oppia tukahduttamaan tunteeni, jotka eivät heistä tuntuneet normaaleilta laisinkaan. Nykyään törmään teoriaan jatkuvasti kustannustoimittaessani kirjoja - toimitan enimmäkseen psykologian alan ammattilaisille suunnattuja teoksia, ja joudun niitä tyylitellessäni jatkuvasti pohtimaan lisää kiintymyssuhteiden hämmentävää kaikkialle kokemukseen ulottumista ja sitä, kuinka erilainen kiintymystyyli tekee usein toisesta ihmisestä hyvin vaikean ymmärtää - hän vain kokee maailman NIIN eri tavalla. Välttelevä ja takertuva kiintymystyyli kuulostavat minusta todella kummallisilta, niihin maailmoihin tuntuu hankalalta eläytyä. Mutta pelokkasta kiintymystyyliä ymmärrän kyllä. Sen tyyppisiä tuntemuksia, joskaan ei ehkä niin voimakkaina kuin täysimittaisessa pelokkaassa tyylissä, minulla oli etenkin nuorempana hirvittävän usein. Ne ovat käyneet harvemmiksi nyt. Minusta tuntuu tärkeältä kirjoittaa tähän myös se, että en pelkistä ihmisiä heidän kiintymystyyliinsä - ihminen on paljon muutakin. Ja uskon, että muuttuminen on mahdollista. Omalla kohdallani olen ainakin onnistunut setvimään joitakin solmuja ystävien avulla.)

Joskus maailma tuntuu raskaalta elää, jos jakaa läheisyytensä sellaisen ihmisen kanssa, joka ajattelee ja kokee kovin eri tavalla jo aivan perusasiat siitä, mitä tarkoittaa elää suhteessa tai harjoittaa ystävyyttä. Jos noita tyylejä ei vaivauduta sanallistamaan tai niiden käsitteellistämiseksi ei ole käytettävissä taustateoriaa, ehkä ongelmien tätä syytä ei onnistu löytämään ja päätyy syyttämään itseään (tai toista) liian vähästä yrittämsestä ja lopulta uuvuttaa jomman kumman.

Ajattelen suhdetta, jossa sanoin ainakin kerran päivässä rakastavani ja jossa yritin jatkuvasti kertoa erilaisin viestein, kuinka tärkeä toinen oli. Sain positiivista palautetta mutten juuri koskaan yhtään aloitetta osakseni. Sama ihminen ihmetteli puolivihaiseen sävyyn juhlien jälkeen, miksi ihmeessä kuvittelin, etteivät ihmiset voisi pitää minusta tai etten osaisi seurustella heidän kanssaan älykkäästi ja viehättävästi. Hän ei vain osannut sanoa rakastavansa minua ja kunnioittavansa asioita, joita teen. Ehkä sellaisen toistelu tuntui hänestä kummalliselta. Ehkä hän ajatteli kertasanomisen riittävän. Itse ajattelin toisin: on sanottava riittävän usein, vähän kuten kasvejakin on alinomaa kasteltava, nypittävä, vaihdettava multaa, ruukutettava, käänneltävä suhteessa aurinkoon tasaisen kasvun takaamiseksi. Joskus puhuin suhteen aikana tästä kommunikaation erosta ystävälleni, joka ihmetteli ääneen sitä, merkitseekö “minä rakastan sinua” enää mitään tuhannen toiston tienovilla. Puolustauduin sanoen, että minulle se merkitsee, että nuo sanat leimautuvat joka ilta mielessäni eri tavoin, haalivat mukaansa erilaista kuonaa. Että ne vahvistavat kerta toisensa jälkeen sen, että olen siinä tai ainakin kutsuttavissa. Minusta tuntui tärkeältä vakuuttaa sitä, jotta hän ymmärtäisi, miksi tahdon asua hänen kanssaan ja miksi haluaisin tehdä yhdessä vaikka mitä. Minun on vaikeaa ymmärtää, miksi joku kuulisi nuo sanat mekaanisena toistamisena. Maailmassani on aina tilaa lisälämmölle, ystävyydelle ja rakkaudelle. Hyvältähän rakastetuksi tuleminen tuntuu! Vaikka onhan tietysti niin, että tuollaisten sanojen lausuminen on useille vaikeaa. Minullekin. Mutta olin päättänyt hieman siedättää itseänikin.

Lopulta toki kyllästyin kukkumaan kuin käki. Väsyin jotenkin siihen, että tunneasiat oli täysin sysätty haltuuni. (Sellainen on omiaan kadottamaan suhteesta romantiikan.) Mutta lakkasin puhumasta rakastamisesta vasta kauan eromme jälkeen. Minun tuntuu olevan jotenkin tärkeää muistuttaa itsellenikin, miten suurista tunteista on kyse, miten tärkeää on pystyä kuulumaan yhteen jonkun kanssa. Rakastamisessa on jotakin pelottavaa, mutta luulen, että tuon pelon voi kesyttää vain käsittelemällä ja työstämällä sitä päivä toisensa jälkeen.

Miksi kirjoitan parisuhdeasioista sellaisen sitaatin jälkeen, jossa oikeastaan puhutaan luonnon ihailemisesta ja luontoon kuuluvuuden tunteesta? Ehkä se johtuu siitä, etten erota noita alueita toisistaan omassa mielessäni. Inhimillinen rakkaus ja tervetulleeksi itsen tuntemisen kokemus eivät tunnoiltaan eroa kovin paljon siitä, mitä koen kävellessäni metsässä tai liu’uttaessani sormia rannalta löytyneen simpukankuoren juonteita pitkin. Niinä kausina, kun ihmisten kanssa on mennyt takkuisemmin, metsä on tuntunut varsinaiselta pelastajalta. Se on sulkenut sisäänsä, heittänyt poluille pilvipoudan kaltaista siivilöityä valoa, tehnyt mahdottomaksi itsensä onnettomaksi ajattelemisen. (Hyvässä rakkaussuhteessa on paljon samaa.)

Olemme menossa tänään kävelemään metsiin vanhempieni kanssa. Myös koira on mukana. Vaikka retkelle on kiinnitetty tiettyjä käytännönläheisiä päämääriä - kerätä nokkosia ja tarkistaa, joko korvasienet odottaisivat eräällä hakkuuaukealla ja tienpientareella - sen oikea tarkoitus on syvempi. Olen viime päivinä miettinyt paljon metsäonnea ja metsäsuhdettani. Minulle esteettisen ja pyhän peruskuva ei ole henkilökohtainen usko, lukuhurmio tai modernin taulun kontemplointi vaan metsän poluilla liikkuminen. (Tässä asiassa uskon muistuttavani monia suomalaisia ja eroavani räikeästi niistä eteläisemmistä eurooppalaisista, joille metsä jää usein hieman vieraaksi paikaksi, jossa suoritetaan retkeilyä.) Olen nuuskinut jälkiä kauas lapsuuteen ja miettinyt sitä, kuinka jo ala-asteikäisenä vietin liikenevää aikaa metsässä, usein yksinkin kävellen. Metsä oli toki vaatimaton kaupunkimetsä meren rannalla, mutta aina sieltä löytyi sopukoita, joissa saattoi viipyillä pelkäämättä törmäävänsä kehenkään.

Mistä tuo kaikki on syntynyt? Siitäkö, kuinka väsyneenä töistä kotiutuneet vanhemmat eivät voineet selkäsäryiltään istua vaan halusivat aina päivän päätteeksi lenkille? Ja siinä, missä kotona tunsin usein olevani kiusankappale halutessani esitellä jotakin piirtämääni tai kirjoittamaani (heidän väsätessään kirjanpitoa), metsässä käveltäessä puhuttiin kaiken aikaa hyväksyvään sävyyn. Ehkä ei ole ihme, että tunnen oloni kaikkein rakastettavimmaksi silloin kun liikun metsän halki, mieleni on kevyt ja iloinen ja unohdan jalan kipeyden, maailmaan sopeutumisen kummat kotkotukset ja sen, kuinka pitkä matka on vielä kuljettavana niin elämän kuin yhden iltapäivänkin aikana. Ehkä ei ole ihme, että olen tanssinut ja kävellyt jalkani rasitusmurtumille saakka…

Joka tapauksessa, kun käymme metsään, tiedän kaiken siivilöityvän vihertävää valoa, kulun maistuvan onnellisuudelta. Kuinka monin tavoin metsään voikaan mennä: yksin, kaksin, seurassa, koiran kanssa, hevosen tai pyörän satulassa. Niinäkin kausina, kun olisin voinut inhimillisen kommunikaation seurauksena ajatella, että tunteet ovat oikeastaan turhia ja haitallisia, metsä on kannatellut minut. Se on estänyt minua ajattelemasta, ettei tieteelliseen tai maailmalle uteliaaseen asenteeseen kuuluisi tunteen sidettä. Olen käyttänyt mielikuvaa polulla kävelemisestä useasti, kun jokin ratkaisu on pelottanut: en kulje takaperin side silmillä kaupungissa, pakotettuna, vaan etenen polku, jolla voin valita, että haluan uskaltaa asua yhdessä tai ystävystyä.

Ja kaikki se tieteellinen ja filosofinen uteliaisuus, joka välillä saattaa vaivata, on juurtunut noihin kokemuksiin kuulumisesta. Silloinkin, kun mietin ulkopuolisuuden tunnetta, sen vastakohtana kimmeltää kuuluminen, jonka tunnen sitä paremmin.

Runoilijan talossa käy helposti niin, että itse runoilija jää vähemmälle huomiolle. Ensin on näet leivottava ja sitten onkin vuorossa sauna. Saunan toisen syrjän lauteen päälle on nostettu penkki piippuhyllyksi. Se tekee saunomisesta mielekästä. Kun vielä pesuhuoneen jälkeen voi astua turkoosina kiiluvan, kolmetoista-asteisen uima-altaan luo ja portaita alas veteen, voi olla jokseenkin varma, että saunameditaatio onnistuu tuossa paikassa paremmin kuin missään muualla.

Saunominen on kestävyyslaji, jossa olennaisimmalta tuntuu kehon muuttuneen tilan hyväksyminen sellaisenaan. Se muistuttaa monessa suhteessa pitkänmatkanjuoksua. (Minulle parhaimpina juoksuvuosina kymmenenkin kilometriä tuntui pitkältä. Mutta aina ne kolme, neljä ensimmäistä kilometriä vaikuttivat kaikista lannistavimmilta.) Saunoessakin on hyvä puhua tai laulaa, jottei unohda hengittää ja jotta osaa tauottaa kuumuudessa käpristelyn kylmyyksin.

Kuinka kummallisia tiloja se tuottaakaan! Ensin keho käy hikeväksi, painavaksi, hyvin konkreettiseksi. Ihoa pistelee ja kihelmöi, sisäänhengitysilma miltei korventaa keuhkot. Hiukset imevät löylyn kosteuden ja käyvät raskaiksi. Keho haraa vastaan, ponnistelee tietoisista rentouttamisyrityksistä huolimatta. Siinä vaiheessa, kun happi tuntuu loppuvan ja pää käy kuumasta liian raskaaksi kannatella, on paras astua suihkun kautta altaaseen. Kylmä hulvahtaa jäsenten ympärille. Äkisti todelliselta tuntuu kehon sijasta vesi, sen jäinen tukisukka. Sisäiset tuntemukset katoavat, vain kehon raja piirtyy säkenöivän kirkkaana. Hengittäminen oikealla tekniikalla, kyljet sivulle ja taakse laajeten, käy helpoksi ja vain vesi ihon tuolla puolen vastustaa lempeästi, mutta sekin on keveydeltään melkein kuin ilmaa. Koska kehon tuntemukset keskittyvät sisäisten havaintojen sijasta rajapintaan, keho tuntuu ihmeellisen kevyeltä. Toki vedessä painovoima tarttuu siihen muutenkin lempeämmin. Lipuessaan altaan halki suu veden alla ja vesiraja juuri sierainten alapuolella voi tuntea hiusten latvojen silittävän pyörteilevin liikkein yläselkää ja olkavarsia, liukuu maailmojen rajapinnassa vaivatta ja tarkkaavaisena kuin uiva kyy.

Vedessä ei auta viipyä kauan. Kylmyys pyörryttää. Portaita ilmaan kavutessa kehon reunat ja niiden muoto hahmottuvat selkeinä. Saunassa ne pätevät vielä hetken. Mutta jo pian ne liudentuvat, käyvät osaksi rajoittamatonta tilaa. (Samalla tavalla voi ajatella esimerkiksi ovellisen seinän esteen tai rajoitteen asemesta tihentymäksi tilassa.) On vaikeaa sanoa, mikä erottaa kehoni piippuhyllystä ja kiukaasta, löylykauhasta ja lumisateesta ikkunan takana. Makaan piippuhyllyn kapeudella selälläni ja suljen silmät.

Odotettu saapuu monen kylmän ja kuuman toistamisen jälkeen: maailma pyörii tai minä pyörin; ehkä pitäisi vain todeta, että pyörii. Sen sijaan, että aistisin makaavani paikoillani pää yhteen ilmansuuntaan ja jalat toiseen vatsapuoli taivasta kohden, koen pyörimisen kahdessakin mielessä: ensinnä pyörin kellonsuuntaisesti vaakatasossa kuin lp-levy levylautasella, ja toiseksi tuo kuviteltu levylautanen pyörii vielä hitaammin ympäri siten, että jalkani sojottavat vuoroin kohti taivasta, vuoroin kohti räntäistä maata. Lapsena tilaa haettiin aktiivisesti kastautumalla vuoroin kevätkylmään mereen, vuoroin makaamalla viistolla silokalliolla aurinkoa kohden kuin mutkikas ja pehmeä aurinkopaneeli. Silloin saman tilan saavuttamiseen kului paljon pitempi aika.

En tiedä, hakevatko muut saunassa tuota pyörimisen aistimusta. Monet pitävät kai pyörryttämistä inhottavana tuntemuksena. Minusta se tuntuu inhottavalta lähinnä silloin, jos tuntemukseen liittyy alkoholi, jolloin hengittäminen takkuilee ja suussa tuntuu paha, oksettava maku (ja ainakin itsestäni tuntuu siltä, etten tuolla tavalla kemiallisesti tuntemuksiani muuntelemalla ja samentamalla saavuta kovinkaan oleellista informaatiota kokemuksesta ylipäänsä). Mutta esimerkiksi joissakin kuumetilanteissa pyörtymiseen liittyy paljon kiinnostavia ja puoleensavetäviä piirteitä. Värit väreilevät ja näyttävät paljon kirkkaammilta, hajut korostuvat, kirkkaus käy suorastaan viiltäväksi, ja äkisti aistii putoamisen. Seuraavassa hetkessä, kun avaa silmät, yläpuolella leijuu hämäriä kasvoja vastavalossa, heidän sanomansa kuulostaa hyvin hitaalta ja äkisti tuntee, kuinka kädet ovat taittuneet kummalliseen rentouteen kehon sivuilla. Pyörtymistä seuraa toki inhottava päänsärky, jos pään onnistuu jyskäyttämään johonkin kovaan pintaan (ja yleensä onnistuu). Mutta se on pieni hinta noista muutamista sekunnin kymmenyksistä ennen pyörtymistä, kun todellisuuden terävyyden särmä tunkeutuu ajatuksiin ja olemiseen kaiken muun tukahduttavalla intensiteetillä.

Saunan ja kylmän veden yhdistelmä on ainoita paikkoja, joissa pyörrytystä voi säädellä jokseenkin luotettavasti, pidellä tuota tilaa, toistaa sitä ja laskeutua siihen riittävän pitkästi siinä täysin rentoutuakseen. Kun tuohon tilaan asettuu, kaikki muu katoaa. Ajatus katoaa, sammuu. Ja silti olen hereillä, valpas ja rento, avoimena kaikelle kokemukselle. Kuulen äänet toisesta huoneesta, ystävän katkeamattoman puheenparren. (Mitä muuta puhe sitten on ellei jotakin sanojen parteen sidottua? Yhdistävä voima? Sananparsi on kummallinen sana!) Tunnen asiat nimeämättä niitä, aistin ne rytmeinä ja muotoina, jotka silaavat tyydyttävällä tavalla pyörimisen hahmoa.

Jossain vaiheessa muut rupeavat syömään. On pestävä hiukset, annettava suihkun huuhdella rippeetkin edellisestä tilasta, kiedottava pyyhe hiuksiin, kiskottava merinovillaiset trikoot nihkeisiin sääriin. Ruoan jälkeen istumme vielä pöydän ääressä ja makustelemme liian monta chili-suklaabrowniesia. Ystävä kertoo erään kirjailijan palautteesta, jonka mukaan tämä blogi on käsittämätöntä jaarittelua, ja tiukkaa, että eikö kuitenkin ole kyse kirjallisesta jäsennyksestä eikä vain tapahtumien yksityiskohtaisesta kirjaamisesta tai kaikesta mahdollisesta höpöttämisestä translitteroituna (tai näin ainakin kysymyksen ymmärrän ja muistan).

Koska olen edelleen pyörimistä lähellä, kiinnittynyt tilaan ilman jaotteluita, itseäni siitä muistuttanut, on tavattoman vaikeaa pohtia äkisti mitään metatasoista. Niinpä koetan vastata kysymykseen tässä ja nyt tai ainakin selventää, miten kysymyksen ja sen mielekkyyden hahmotan. (Jos et halua lukea pohdiskelua siitä, mitä kirjoittaminen on, kehotan skippaamaan lopun.) Tavallaan ymmärrän hyvin kirjailijan reaktion; se on vastakkainen sille, jonka itse nykyään saan useimpien fiktiivisten kirjojen parissa. (”Hyvät oivallukset ja kuvaukset on aivan turhaan niputettu yhteen juonella, niille ei jää tilaa tematisoitua löysemmässä kudoksessa, kuten ilmiöille elämässä tapahtuu.” - Jotenkin noin.) On tietysti kauhean lukijapiittaamatonta keskittyä juuri elämän juonettomiin elementteihin, jos oletetaan, että lukija tahtoo koukuttua ja seurata lähestulkoon sokkona kerrottua. Mutta toisaalta - eivät kaikki lukijat tahdo sellaista. (Sitäpaitsi sellaisesta materiaalista on ylitarjontaa.) Enkä tiedä, mitä se merkitsisi, että pyrkisin kirjallisuudellisuuteen. Nuorempana tapasin hahmottaa asiat selkeämin juonikertomuksen malliin, mutta siitä seurasi vain tragedioita. Enkä ole varma, kannattaako elämän ei-juonelliset elementit sanallistaa erityisen tarinallisesti, jännittää ne alun, keskikohdan ja lopun rakenteeseen. Jotenkin tuntuu järkevältä noudattaa Aristoteleen kehotusta antaa tutkimuksen kohteen määrittää tarvittavat metodit. Erilaiset ilmiöt vaativat erilaisen tarkastelemisen tavan. (Ja toisinpäin: tietty tarkastelemisen tapa esittää ilmiöt tällaisina-ja-tällaisina, osana tällaista maailmaa.)

Esimerkiksi pyörryttäminen: siihen syventyminen vaatii tarkastelutavakseen saunan ja kylmän uima-altaan, saunaosastolla viipymisen vielä kauan muiden lähdettyä. Tuo huimaus lähestyy pyhän kokemusta.

Tarinaksi saattamisen tervehdyttävistä vaikutteista on kyllä olemassa runsaastikin tutkimusta (esimerkiksi Pennebaker, josta olen aiemminkin kirjoittanut, ja hakusanalla narratiivinen terapia löytyy yhtä sun toista). Mutta en kykene vakuuttumaan siitä, että kaikesta olisi tehtävä juuri tarina. Asioita on hyvä jäsentää, niitä kannattaa tutkiskella, niiden merkitykseen syventyä. Niihin liittyvien mielikuvien kartoittaminen asettaa ne osaksi merkitysten universumia, elämismaailmaa, josta näennäisen mystiset ja perustelemattomat tunnetut arvostukset ja preferenssit kumpuavat. Ilman tuota keskittymisen, syventymisen ja ei-tarinallisen aineksen jäsentämisen työtä tarinat tuskin pystyvät toistamaan mitään muuta kuin opittuja, kulttuurisia malleja. Tämä ei ole sillä tavalla arvottava kommentti, että ajattelisin etabloituneiden mallien toistamisen pahaksi asiaksi - ei suinkaan, onhan esimerkiksi osoitettu, että kulttuurisia malleja omassa elämässään tiiviisti noudattavat kokevat vähemmän kuormittuneisuutta. Mutta toisaalta, kun ajattelee tämän planeetan tilaa, elinehtojemme jatkuvaa kalvamista, ainakin minusta on ilmiselvää, että nämä kulttuuriset mallit työntävät meitä useissakin kohdin haitallisiin suuntiin. Itse olen kokenut mielekkäämmäksi sen, että kaiken järkevältä vaikuttavan hylkäämisenkin ja uppiniskaisuudestani kuormittumisen uhalla keskityn tunnin, pari päivässä joihinkin kokemieni asioiden (sekä kohokohtien, alhojen että yhdentekevyyksien) ruotimiseen hahmottaakseni selkeämmin vaihtoehtoja niille reaktioille, joissa ajattelen epäonnistuneeni. (Usein käy niinkin, että hahmotan, kuinka se, mitä ensin ajattelin epäonnistumisena, oli epäonnistumista vain jostakin aika kapeasta ja suorituskeskeisestä näkökulmasta, ja että oikeastaan aluksi vaikealta tuntuneessa reaktiossa oli monia hyviäkin piirteitä.)

Mutta kun pitäisi vastata, onko tämä kirjallista jäsentämistä, tai MITÄ tämä ylipäänsä nyt on, en tiedä. Onhan tämä sanallista jäsentämistä, sanallistamista. Mutta kirjallista? Jaa-a. En oikeastaan ajattele sitä, mitä tästä syntyy, lopputulosta, vaan ainoastaan etenemistä. Tiedätkö miksi? Koska juostessani kymmenen kilometrin lenkin palaan kuitenkin kotiovelle. Samoin: käyn tanssitunnilla ja kävelen mäkeä ylös kotitalolle ja rappuset ylös ja nukun yöni samassa sängyssä kuin edellisenkin. Vain kunto kasvaa, vasteiden hienostuneisuus. Ehkä. Tai sitten opin jotakin käytännössä harmilliseksi osoittautuvaa, josta on vaikeaa poisoppia. Jos minulla olisi opettaja, ajattelen usein, hän voisi heti alkuunsa sanoa: tuosta seuraa vielä hankaluuksia tai hyvä, olet menossa oikeaan suuntaan. Mutta en ole tavannut vielä ketään, jonka mielipiteeseen luottaisin niin paljon, joka säteilisi sellaista sisäistä rauhaa ja tasapainoa, että pitäisin juuri hänen ohjeitaan varteenotettavina. Niinpä on vain kokeiltava.

Tämä blogi on yksi noista kokeiluista. Minusta on kummallista, että ihmiset reagoivat siihen usein niin voimakkaasti. Eivät he sillä lailla pillastu tai kouhkaa tai hämmenny, jos sanon käyväni vesijuoksemassa tai viljeleväni vuokrapalstaa tai aikovani muuttaa omakotitaloon vielä jokin päivä. Ehkä he eivät näe yhteyttä näiden toimien välillä. Ehkä he eivät ajattele, että tämäkin on vain yksi praksiksen muoto. (Ehkä he ajattelevat, että tämä on theoriaa tai poiesista. Tai eivät ajattele tätä tavallaan meditatiivisena toimintana.)

Vastaaminen metatason kysymykseen tuntuu ikävältä. Tiedän näet, miltä kirjoittaminen tuntuu, mutta kukaan muu ei tunnu pitävän sitä oleellisena. Ja silti olen melko varma siitä, että jotakin tuosta tuntemuksesta tihkuu tekstin lävitse eteenpäin noiden intuitiivisten sananvalintojen ja lauserytmin myötä. (Kiinnitän itse huomiota sellaiseen toisten tekstien kohdalla ja voi sitä, joka koettaa vaikuttaa tyylikkään minimalistiselta ja piilottaa kaiken mielenkiintoisen voimakkaiden kertomisrakenteellisten jännitteiden taakse!) Pohjimmiltaan kai kyseessä on se, mitä länsimaisesta taide-estetiikasta hyvin kauas sijoittuva esteettinen arvojärjestelmä (kokemusta ja jatkuvuutta, ei määritelmiä, objektiivisuutta ja kohteen ja kokijan tarkkaa erottelua, korostava ympäristöestetiikka) saa aikaan praksikseen painuessaan? Mutta se, mistä tässä on oikestaan kyse, on historioitsijan kiinnostamaton kysymys. (En näe kysymyksen merkitystä, koska sehän pyrkii lokeroimaan ja itse taas ajattelen lokerointien kertovan lähinnä asennoitumisesta ja ennakko-oletuksista ja koetan höllentää omia lokeroitani sinne saakka kuin se nyt ylipäänsä on kommunikatiivisissa tilanteissa mahdollista jättääkseni akuuteille tuntemuksille ja tunteille tilaa asenteiden pakkopaidoilta.)

Kysymys väsyttää minut perinpohjin. Tahtoisin mennä oikeastaan takaisin saunaan ja altaaseen, saunaan ja altaaseen, saunaan ja altaaseen, kadottaa nuo sanat ja kysymykset, ongelmat ja jäsennykset, tuntea kehoni elävän joutumatta ajattelemaan, että “sehän on vain vaste, sanoja, kysymys, se merkitsee niin olemattoman vähän tässä maailmassa toisin kuin saunameditaatio”. Miten joku vieras ihminen hahmottaa, että olen olemassa ja kirjoitan? Miten ihmeessä se häntä voi kiinnostaa? Ehkä hän ajattelee, että kuvittelen näitä juttuja jotenkin kiinnostaviksi. Mutta eihän siitä ole kyse: osittain kyse on juuri siitä, että annan itselleni terapeuttisessa mielessä luvan olla kiinnostamaton, tylsä, pikkuseikkoihin kiintynyt ja samoihin asioihin tuon tuosta palaava. (Elämä rohkaisee myös näitä piirteitä, miksipä en siis hyväksyisi niitä osana sitä. Tietysti on kummallista, että minulle maksetaan tästä; minustakin se on äärimmäisen kummallista. Mutta ei ainoa kummallinen seikka elämässä, ei suinkaan, ja tuskin yhtä vahingollinen kuin monet muut outoudet.) Annan itselleni luvan myös pelätä sitä, että kaikesta tästä kiinnostamattomuudesta seuraa, että ihmiset saattavat pitää minua naiivina tai käsityksiltäni aivan sopimattomana. (Se on heidän päätöksensä ja jollakin tavalla pidän siitä enemmän kuin tilanteesta, jossa joutuisin olemaan kaiken aikaa varuillani, jottei minusta voisi muodostua muuta kuin asiallinen ja älykäs kuva.) Mutta en usko, että lopultakaan tämä kokeilu vahingoittaa itseäni tai niitä, jotka tutustuvat tähän. (Jos alan uskoa niin, voit olla varma, että lopetan kokeilun. Mutta en satunnaisesta mielijohteesta, vaan vasta muutaman viikon pyörittelyn jälkeen.)

Saunan jälkeen, samoin kuin elokuvan jälkeen, olisin mieluiten yksin, puhumatta kenenkään kanssa. Sanat eivät sovi pyhään, kokemuksen maailmaan. Ja mitä enemmän liikun ihmisten parissa taas, sen enemmän kaipaan hiljaisuutta, sanatonta tekemistä, tilassa liikahtelemista, kosketusta, sitä että saan elää osana maailmaa kenenkään koettamatta tunkea minua mihinkään lokeroon (jotka kaikki, kunnioittavat ja rakastavatkin, näyttävät vankikopeilta). Koetan ajatella pyörivää tuntemusta, mutta se on jo kadonnut. Haluan vain nukkua. Juhlat jatkuvat, kun istumme nelin autossa ja matkaamme kohti kotia liukkaita teitä lumisateen halki.