Veloena

Lainaan kirjastosta ison peltirasiallisen Billie Holidayn musiikkia. Mainiota, ajattelen, sillä koneellani on pari hänen kappalettaan entisestään ja pidän niistä kaikista. (Sen sijaan en muista, miksen ole samantien kopioinut koneelle tiuhempaan kuunteluun koko levyä, vaan vain muutaman kappaleen.) Kuudessa ceedeessä luulisi riittävän kuunneltavaa! Ja miten mainiota, jopa Cole Porterin kappaleita mukana.

Melko pian kuuntelu-urakka saa kuitenkin outoja piirteitä. Aloitan tunnollisesti jokaisen kappaleen, mutta huomaan kuuntelevani vain hetken ja sitten skippaavani seuraavaan. Pakottaudun kuuntelemaan kappaleita läpi kokonaan, mutta sitten totean vain hieman ärtyväni niistä. Jotenkin minusta tuntuu kummalta, miten surullista ja valittavaa meno on. Samassa muistan, miksen kopioinut aiemmaltakaan levyltä kuin ne muutaman toiveikkaan oloisen kappaleen: en vain koe mielekkääksi kuunnella musiikkia, jossa piehtaroidaan tuollaisessa “kukaan ei koskaan rakasta minua, ota kaikki tai älä puutu elämääni, ja oikeastaan parhaat ajat ovat jo kaukana” -fiiliksessä. Edes pahimpina yhyy byhyy -kausinani en voi ihannoida enkä toistuvasti kuunnella tuollaista musiikkia, vaikka hyvinkin saatan ajatella silloin hirviömäisimpinä hetkinä samanlaisin (harmillisen usein) itseään toteuttavin ennustein. (Siitä on todistuksena kaiken lisäksi aika moni blogikirjoitus. Jos minulla olisi sensurointitaipumuksia, aloittaisin varmaan näistä. Mutta ei minusta ole hyväksi poistaa kirjoituksia, vaikka pitäisinkin niitä jossain määrin vahingollisina itselleni ja omalle mielialalleni - ehkä ne jossakussa toisessa vaikuttavatkin toisin, kampeavat häntä ylös tuollaisista syövereistä?)

Huomaan myös jotakin muuta kiinnostavaa: ne biisit, jotka minulla (tai oikeastaan nykyisin eksällä, hänelle jäivät kaikki vinyylini, koska minulla ei ole vinyylisoitinta) on vain vinyyleillä jonkun muun tulkitsemana, ja joita etukäteen ajattelen iloisesti ja lämpimästi, eivät iskekään lainkaan. Billie Holidayn tulkintatyyli on niin erikoinen ja hänen äänensä jotenkin karmiva. (Kun lukee hänen elämänvaiheistaan, äänen karmivuus ei enää tunnu niin yllättävältä - ääni kuten muutkin keholliset seikat ja oikeastaan koko tyyli kantavat menneisyyttä matkassaan.) Iloisesti hämmästelevätkin laulut, kuten vaikka “I get a kick out of you“, vääntyvät hänen käsittelyssään jotenkin puuroisiksi ja tuskaisiksi tilityksiksi. Huomaan, etten tahdo taltioida näitä kappaleita enkä kuunnella niitä uudelleen.

Miksi? Onko kyse siitä, että tuska jotenkin siirtyy tuosta huumatusta, vaikertavasta äänestä vastaanottavaiseen kuuntelijaan? (Ja että siitä on vaikeaa ravistautua kuivaksi?) Uskonko kärsineeni ihan tarpeeksi? Uskonko nykypsykologien lailla, että on järkevintä suhtautua elämään ja sen mahdollisuuksiin niitä hieman positiiviseen suuntaan värittäen? (Mistä voin tietää, mihin lopulta uskon tällä hetkellä?) Uskonko, että illusorisen hehkun ylläpitäminen vaatii kohdallani tuekseen tunteiden käsittelyn välineitä, kuten toiveikkaan musiikin ja iloisenvärisiä vaatteita? Mutta eikö pidä paikkaansa sekin, että silloinkin kun pari vuotta sitten asuin talven harmaassa eronjälkeisessä kuopassa, ponnistelin silloinkin iloon ja että en silloinkaan tahtonut kuunnella valittavia tai vihaisen kuuloisia lauluja? Syntyykö vastenmielisyys niihin siitä, että tajuan itsessäni valittavan ja vihaisen puolen, enkä tahdo vahvistaa niitä, sillä niiden puikkoihin päästämisestä harvemmin seuraa mitään ilahduttavaa tai ymmärrystä syventävää?

Uskon kyllä suremisen tapahtumiseen. En kirjoita “välttämättömyyteen”, koska olen tavannut ihmisiä, jotka eivät tarkkailuni perusteella sure silloinkaan, kun ulkoiset edellytykset olisivat kohdallaan. (Voi tietysti olla, että he surevat jotenkin niin piilotetusti, ettei sitä vain näe. Ja varmasti jokin osa heistä sävähtää, vaikka asenteen osalta suru kääntyisikin tyytymättömyydeksi, omien oikeuksien penäämiseksi ja vihaksi.) Ennemmin tai myöhemmin tulee surtua. Mutta surun aiheet ovat erilaisia: joku suree kuolemia, toinen sitä, etteivät elävät näytä tajuavan elävänsä ainutta kertaansa, joku muu abstraktimmin, ehkä. (En osaa sanoa varmasti, aihetta pitäisi ehkä selvittää lisää.) Itse suren aika paljon sitä, miten vaikeaa ihmisten tuntuu olevan tarttua elämäänsä ja muuttaa sen epätyydyttäviksi kokemiaan piirteitä siinä määrin kuin se nyt heidän vallassaan on. (Havaitsen tämän vaikeuden myös itsessäni: joskus se esiintyy pelkona, että sitten kukaan ei rakasta minua enää ikinä yhyy byhyy, ja joskus se ottaa julman rationalisoinnin naamion: “oikeastaan tahdonkin että asiat ovat näin koska en näytä saavan muutosta aikaan” - vaikka on aivan selvää, että en useimmiten tahdo käyttäytyä aivan sillä tavalla kuin käyttäydyn.)

Mutta huomaan myös toisen seikan: ymmärrän surun äänettömäksi tunteeksi. Tunteeksi, joka ei valahda asenteeksi saakka eikä siten saa oikeastaan kommunikatiivista ilmaisuaan. Suruun voi viitata, mutta viittaus on ikään kuin etäännytetty. “En jaksa nyt tulla, olen surullinen.” Ja silti surun näkee ja kuulee ja silloin sitä on jotenkin helpompi kunnioittaa. Jotenkin Billie Holidayn ääni tuntuu itselleni sopimattomalta juuri sen kantaman surun asenteellisuuden takia. Hänen surunsa on niin rasittavan vaikertavaa ja toivotonta verrattuna vaikka Sarah Vaughanin äänen hiljaiseen suruun, jossa uhma ja ilo ovat yhtaikaa läsnä. (Maailma on sillä lailla epäreilu, että lähtökohdat ilmaista tunteita elämässä ja tulkita tunteita taiteessa ovat hyvin erilaiset. Ihmisten elämät poikkeavat hurjasti toisistaan. Melkein hämmentää, että voimme kuulua samaan lajiin.) Luulen, että jos reagoisin vähemmän herkästi musiikin tunnetilaan, en ärsyyntyisi. Mutta vaikka tiedän, etten voi kuinkaan auttaa vaikeroivaa laulajaa, tulen levottomaksi.

Surussa on eräs kummallinen piirre. Niin kauan kuin siitä vaikenee, se pysyy ainakin omalla kohdallani toiveikkaana suruna: suruna jolla on loppupiste, lopputulema. Mutta jos surusta erehtyy puhumaan silloin kun se on hyvin akuutti ja loppupisteen näkee vaitikin vain vaivoin, loppupiste äkisti katoaa. On vain suru ja epätoivo ilman mitään valonpilkahdusta, ja sitten tuossa tuo toinen, joka istuu ja kuuntelee tai kävelee kanssa ja kuuntelee, tai lukee tämän tekstin tai näkee, miten keho ei pysty kannattelemaan tätä tunnetilaa. Koko olemus ikään kuin repeää epätoivoon.

Ja kun toinen sanoo jotakin auttavaa, harmillisen usein käy niin, että ajattelee surunsa nimettömässä raivossa, että sinun on niin helppo sanoa noin ja noin se toki sinun kohdallasi menisikin, mutta että minun kohdallani toipuminen on turha toive. En tiedä, miksi halu kampeutua surusta eteenpäin tulee niin helposti projisoiduksi tuohon toiseen, joka tarkoittaa pelkästään hyvää lohduttaessaan. Ehkä se johtuu siitä, että suruun on suututtu niin monta kertaa ja että kokee itse oudosti velvollisuudekseen puolustaa oikeuttaan tuntea näin? Tuo projisointi on kuitenkin epäreilu ja siksi minusta tuntuu kurjalta, jos minua lohdutetaan - se vain pidentää surun helposti. Minua pitää kutittaa tai johdattaa huomio aivan jonnekin toisaalle, tehdä iloisia asioita. Niin suru hitaasti väistyy ja siihen voi palata hiljaisina hetkinä, nukahtamisissa ja heräämisissä, turvalliseen ja itselle sopivaan tahtiin, identifioitua itse tuohon toiveikkaaseen ääneen, joka kehottaa ajattelemaan muutakin kuin satuttaneita seikkoja. (Tunteita tutkineet psykologit ovat kirjoittaneet siitä, kuinka vaikeat tunteet tarvitsevat käsittelynsä tueksi valoisan mielentilan - aivojen hermoverkoston tasolla suru ja ilo/tyytyväisyys/turva ovatkin erilliset, toisistaan riippumattomat prosessit, eivät saman ulottuvuuden kaksi ääripäätä. Ne eivät siis sulje toisiaan pois, kuten jokainen tunteitaan keskittyneesti tarkastellut on epäilemättä huomannut. Mutta tuntuu aina hassunkurisen hyvältä, kun jokin kokemuksen totuus vakuutetaan mahdolliseksi myös tieteen piirissä. Silloin ei tarvitse enää ajatella, että kenties on jotenkin tunnistanut ja nimennyt tilansa väärin, kun esimerkiksi kaihoisana tuntee mielialansa samalla erää kevyeksi ja äärimmäisen raskaaksi.)

Kun huomaan, että suurin osa Billie Holidaysta saa minut vain epämääräisen ärtyneeksi, olen luiskahtaa itsesyytöksiin: Mitä, sensuroisit tuskan maailmasta, vai? Eikö tuo ole aika epäeettinen asenne, kun toinen antaa kaikkensa? Mutta sitten väitän vastaan tuolle syyllistävälle äänelle: Saan pitää siitä, mistä pidän. En osaa pitää kaikesta musiikista. (Samalla tavalla kuin en osaa pitää kaikista ihmisistäkään ja samalla tavalla kuin huomaan joskus jonkun kanssa puhuessani, etten ole hänen kanssaan lainkaan samaa mieltä siitä, miten keskustelunalainen tilanne tulisi jäsentää.) Minulla ei myöskään voi olla kenenkään muun asettamaa velvollisuutta opetella pitämään kaikesta maailman musiikista. Ja itse en tuota velvollisuutta aio asettaa. Kuinka huiman erilaisia tulkinnat ovatkaan, varmasti (ja myyntilukujen valossa) Billie Holiday on monelle äärettömän tärkeä ja taatusti on myös niitä, jotka jotenkin kaipaavat juuri hänen tuskaisuuttaan. Ja onko minun asiani kysyä, lopultakaan, miksi pidän näistä kappaleista ja miksi en saa näihin kosketusta?

(En usko osaavani vastata tyhjentävästi. Tai että tuollaiseen kysymykseen voisi vastata tyhjentävästi. Tai että ainakaan myöntäisin vastaukselle tuollaista statusta…)

Silti tuntuu siltä, että ärtymys jonkin tulkinnallisen sävyn kohdalla merkitsee jotakin. Ei tarvitse kuin kuunnella läheisten ystäviensä kuuntelemaa musiikkia, kun jo huomaa, miten erilainen heidän mielensä kenttä on. Heidän assosiaationsa kulkevat aivan eri teitä. Heistä jokin minusta tunkkaisen ja vihamielisen kuuloinen kappale on “herkkää tulkintaa” tai “elämänmakuinen”, tai sitten jokin aivan karmivasti sanoitettu ralli “ihana rakkauslaulu, siis just noinhan se menee”. Tuo erilaisuus on jotenkin tavattoman kiehtovaa! Mutta ei se tarkoita, että kuuntelisin ystävien musiikkia, ehei. Kuuntelen mieluummin ystäviä. Mutta joskus minusta saattaa tuntua, että ymmärtäisin heitä paljon paremmin, jos kuuntelisimme heidän suosikkilistaansa ja inhokkilistaansa läpi ja jos puhuisimme musiikin herättämistä mielteistä pitkään ja huolellisesti. (Niin saattaisin oppia myös pitämään heidän musiikistaan - esimerkiksi Hurina opetti minut pitämään Lhasasta eritellessään tarpeeksi, miksi tämän ääni - joka tuntui minusta aluksi vähän pelottavalta ja dramaattiselta - kiehtoo häntä.)

Oudosti surun tapauksessa tuntuu käyvän siten, että mietin paitsi oman haluttomuuteni kuunnella sitä asenteeksi kivettyneenä myös eettisyyttä siltä kantilta, onko reilua saattaa toinen sellaiseen tilaan, jossa hän vuodattaa suruaan siinä määrin, että tuo tunnetila jähmettyy asenteeksi, kuin hänen naamiokseen, identifioituu hänen äänekseen ja hänen mielekseen tai perusmielentilakseen. Mitä sivullinen voi tehdä kohdatessaan surun vuodatuksen? Onko oikein lohduttaa? Kuinkahan yleinen lopulta on tuo taipumus projisoida lohdutus toiseen ja tarrautua sen vuoksi omaan suruun yhä piintyneemmin ja äkäisemmin? Toisaalta olen huomannut, että osa ihmisistä suuttuu jollakin lailla, jos kieltäydyn lohduttamasta heitä ja sen sijaan sanon, että he varmasti tarvitsisivat nyt jotakin iloista ja vahvistavaa tekemistä ja ajateltavaa. Varmaankin he kuulevat sen jotenkin piittaamattomuutena, vaikka itse koetan vain osoittaa kuunnelleeni ja ymmärtäneeni heidän makaavan mahallaan kuralätäkössä ja yritän saada heidän oman lohtuun ponnistelunsa hyrähtämään käyntiin. (Lopulta tuntuu näet olevan niin, että jaloilleen ponnistautuminen on viime kädessä sen käynnistymisestä kiinni.) Ehkä en osaa jotenkin tarpeeksi vakuuttavasti ensin sanoa, että totta kai he saavat tuntea näin. Ehkä tuo osaamattomuus johtuu siitä, että minusta on täysin absurdi ajatus, ettei joku saisi tuntea jotakin. Mitä kieltäminen auttaisi? (Minua on koitettu kieltää eikä siitä tule mitään.) Tunne tulee ja menee mahtavana ja kevyenä ja tonnienpainoisena kuin pilvet, yhtä arvaamatta ne muuttavat mielialaa, ei niistä laadita noin vain kymmenen päivän ennusteita.

En ole koskaan ajatellut mitään niin hassua kuin että surra ei saisi. (Ikään kuin minulla olisi valtuuksia jakaa tuollaisia lupia.) Mutta ajattelen kyllä, että surun rinnalla olisi hyvä esiintyä iloa. Se tekee surusta käsiteltävämmän, pilkottavamman, nieltävämmän. Enkä toivo kellekään lisää surua - se on jo tässä kaikkialla läsnä, ei tarvitse kuin mennä kauppaan ja katsella tuotteita ja ajatella hävikkiä, ympäristövaikutuksia, ilmastonmuutosta, eläintuotantoa, lapsityövoimaa, alkoholismia, murheiden syömiseen hukuttamista ja niin edelleen, antaa sen kaiken kolahtaa pohjaan koko painollaan, katsoa tavaroita kärreihinsä kauhovia ihmisiä ja heidän urautuneisuuttaan, kun he eivät tahdo muuttaa tottumuksiaan, joista on tullut maagisia rituaaleja (ja huomata sama ilmiö itsessään). Minusta tuntuu, että suru on päällystänyt maailman jo niin sankasti (ja vaikkei perinteisessä mielessä henkkoht murheita edes olisi), ettei sitä tarvitse lainkaan vahvistaa. En tarkoita, että se pitäisi torjua tai unohtaa. (Ja olisiko se edes mahdollista, sekään? Monille kai onkin, mutta minulle ei.) Ehkä pikemminkin, että sen asettaminen vallitsevaksi minäntilaksi ei ole kannatettavaa.

Haluaisin jotenkin auttaa niitä ihmisiä, joille käy näin ja jotka tuntevat, etteivät he itse aseta surua minäntilakseen vaan että se vain asettuu ja etteivät he voi sille mitään. Mutta en osaa, en sitten mitenkään, vaikka heidän levottomuutensa liukuu minuun ja koen, että he suorastaan huutavat apua vaietessaankin. Heihin eivät näytä purevan samat konstit kuin itseeni ja vähitellen alan kokea, että loukkaan heitä joka ikisellä eleelläni. Se, minkä itse koen rakentavaksi ja reiluksi, näyttää ilmeisesti heistä kovalta ja vaativalta. Ja mikä tuntuisi minusta pimittämiseltä ja ylisuojelevuudelta, ja mistä raivostuisin ehkä sekunniksi sen minuun kohdistuessa (ja sitten leppyisin, koska olisin kuitenkin varma hyvistä aikeista), on kai se, mitä he toivovat. Se on jotenkin hirveän hämmentävää. Kaikki se erilaisuus - miten helposti sen unohtaakaan ja ajattelee jossakin kiperässä kysymyksessä vain, että “tästä minun mielestäni ei voi kuin ilahtua”. Ja niin sitä mennään pieleen.

(Onneksi nykyään osaan ajatella, että rikkoontuneet asiat voidaan myös korjata.)

Billien jälkeen on ihan pakko kuunnella vähäsen Sarah Vaughania. Tasapainon vuoksi. Hän kuulostaa niin ihanan sopuisalta Billien tulkintojen jälkeen. Häntä kuullessani tulen äkisti ajatelleeksi Sapfon säkeitä, tuosta noin vain:

Ei sovi että runoilijan talosta
kuuluu valitusta

Äkkiä olen kauhean pahoillani siitä, että minun on täytynyt välillä valittaa ja olla levoton. Luultavasti sekin on ollut tarpeen hetkellisesti. Kieleni olen onneksi kohtaamisissa pitänyt kurissa tarkasti mutta sitten olen senkin edestä ollut hankala kirjoittaessani, koska olen ajatellut viestin vastaanottajaa sellaisena kuin hänet muistan, iloisena ja hymyilevänä, enkä ole tajunnut, että hän onkin lukiessaan toisessa minäntilassa eikä osaa tulkita tekstiä luottamuksen ja läheisyyden osoituksena vaan jotenkin konstikkuutena ja vaativuutena. Mieliala vaikuttaa tulkintaan niin kovasti. Välillä olen esimerkiksi tuon Sapfon kanssa purrut hammasta ja miltei itkeskellyt, mutta useimmiten ajattelen sitä viisaana neuvona. Miksi kierrättää murhetta, jos voi kierrättää iloa?

(Tosin mitä enemmän olen kirjoittanut ja nähnyt reaktiot, ja tietysti lukenut lukemistani, sitä enemmän minusta alkaa tuntua, että ilon kierrättäminen saattaa olla likipitäen mahdottomuus, ainakaan kirjoituksen kautta. Tai että se ainakin on huimasti vaikeampaa kuin murheen tai kapinamielen kierrättäminen ja siksi paljon hurjempi laji.)

Ihanaa, miten Sarah Vaughan laulaa ja pääskyset leikkaavat ilmaa ikkunan takana kiitävinä mustina täplinä. Ulkona näyttää myös olevan sees. Aamu, ei epäilystäkään. Silloin on helppoa virittyä iloon vaikka vain muutaman kappaleen avulla. Jostakin syystä se on tila, jota itse eniten tunnun kaipaavan, olin valmiiksi missä moodissa hyvänsä. Ilo, keveys, jonka turvin on mahdollista kannatella muutkin tunteet niitä tukahduttamatta ja niitä toisaalta asenteiksi kivettämättä. Ja koska tahdon kivettää ilon ja keveyden perusasenteeksi - no, suurin osa Billien kappaleista saa paluautua kirjastoon kerran puoliksi kuunneltuina ja huomaan taas pitkästä aikaa kuuntelevani Sarah Vaughania ja hämmästeleväni, miksi välillä en häntä muistanut kuunnella lainkaan.

Uuden Me-lehden parisuhdejutussa on hämmentävä lause:

Tutkimuksissa on todettu, että parisuhteessa miehelle on erittäin tärkeää kokea, että vaimo kunnioittaa ja arvostaa häntä.

Vaikka jutussa on haastateltu parisuhdekouluttajaa, tuohon lauseeseen ei liitetä luontevaa jatkoa, että kyllä varmasti naisestakin tuntuu olennaiselta saada kunnioitusta ja arvostusta puolisoltaan. Ehkä tilaa on ollut hintsusti ja tuollainen itsestäänselvyys (onko se itsestäänselvyys, mikä on itsestäänselvyys) on leikattu pois. Silti tuntuu hassulta, että tuollainen toispuoleinen ajatus esitetään, olkoonkin, että kenties tutkimusta on tosiaan olemassa vain tuosta miesten tarpeesta.

Luen juttua vessassa ja huudan huoneen puolelle: “Kuule tuntuuks susta et mä arvostan ja kunnioitan sua tarpeeksi?” Vompsu vastaa: “Joo! Ehdottomasti! Entä kunnioitanko ja arvostanko mä sua tarpeeksi?” Mietin hetken ja vastaan: “Joskus tuntuu että miltei liikaa.” Ehkä tuo liikuus on vain tottumattomuutta siihen, että joku tosiaan kunnioittaa ja arvostaa minua sellaisena pelokkaana pienenä lapsena, jollainen pohjimmiltani olen, herkästi säikähtävä ja suuntaa vailla. Että esiin ei nouse jokin oletettu lahjakkuus (joita minun on tavattoman vaikeaa itse hahmottaa ja joita en oikeastaan osaa liittää itseeni juuri mitenkään - koen että esimerkiksi jokin runon kirjoittaminen tai aikanaan matematiikka ikään kuin tapahtui minun ulkopuolelleni tai ilmeni tajuntaani valmiina ja ponnistelematta, ilona ja lahjana eikä niinkään kerro mitään minusta) tai toive siitä, että kykenen kestämään tiettyjä olosuhteita paremmin kuin joku mukavuudenhaluisempi tai konformisemmin ajatteleva (luultavasti en halua tuollaista kestävyysottelua) tai oletus, että minun todistuksillani ja lukeneisuudellani (tai joskus varhemmin, ulkonäölläni) kiehtova, täyttymyksen tuntemuksistani huolen pitävä ura on vain päättäväistä aloittamista vailla. En osaa identifioitua juuri kuinkaan tuohon lahjakkaaseen ja kunnianhimoiseen puurtajaan. Hänelle suotu arvostus ja kunnioitus eivät siten kosketa lainkaan minua vaan ainoastaan tuota haavekuvaa. Joka ei ole minun haavekuvani, tosiaankaan.

Minusta on paljon helpompaa identifioitua siihen pikkutyttöön, joka tarkastelee aikuisten vaatteita puolipaniikissa eikä oikein ole varma, pukeutuako tähän vai tuohon paitaan tänään. Ja joka silti saattaa joskus väittää ymmärtävänsä jostakin jotakin tai ainakin osaavansa sanallistaa jonkin tunnelman.

Liikaa, voiko toista kunnioittaa ja arvostaa liikaa? Eipä kai, ajattelen huoneen puolelle kävellessäni. Sekin on vain sanonta, harmillinen sanonta. Kunhan saan vain olla tämä erehtyväinen ja hieman villi lapsi, kaikki on okei. Ja jos joku sitä vielä jaksaa arvostaa ja kunnioittaa tuon lapsen kurittomuutta ja päättämättömyyttä mutta toisaalta myös hyväntahtoisuutta, se on jotakin aivan uutta ja ihmeellistä eikä siitä kannattaisi oikeastaan olla lainkaan huolissaan.

Samassa muistan toisen ikävän sanonnan, joka on jokseenkin poltettu mieleeni. “Miksi haluat satuttaa minua?” Olen kuullut kysymyksen lukemattomia kertoja ja esittänyt sen itsekin epäilemättä usein. Mutta vasta kun kuulin sanovani sen joitakin kuukausia sitten, kuulin äkisti, mitä tarkalleen sanat väittävät. Miksi ihmeessä en sano: “Tuo satuttaa!” Tai: “Tiedätkö ollenkaan, miten pahalta tuo tuntuu?” Koska kun sanon sanat tuon kerran, kun kuulen ne äkkiä taustaoletuksineen, en lainkaan ajattele, tai ainakaan miellä tietoisesti ajattelevani, että toinen tosiaan haluaisi satuttaa. Se on vain sanonta, jota on käytetty ja joka on käynyt niin tutuksi, etten ole kuullut sanoja sanonnalta. Miksi haluat satuttaa minua? Miksi haluat, että tulen hulluksi? Miksi haluat, että kaikki menee pieleen? Miksi haluat suututtaa minut?

Kukaan ei ole koko elämäni aikana tarttunut minua tuollaista sanoessani käsivarresta ja kysynyt, uskonko ihan tosissani, että toinen haluaa satuttaa. (Ehkä he ovat katsoneet sanojen läpi, syvemmälle, kuten oikein onkin. Mutta silti - en haluaisi sanoa asioita, joita en tarkoita.) Olisin vastannut kysymykseen ei, ja ollut ehkä vähän kiukkuinen, koska en varmaankaan olisi halunnut uskoa, että olen sanonut jotakin niin oletuksieni vastaista, kummallista, typerää ja syyttävää. Sinänsä aivan hyvä, että kuulen itse äkkiä sanat suustani vuotavina kuin jonkun toisen lausumana, kuin olisin joku toinen, hyvin kaukaa. Noiden sanojen kuuleminen synnyttää äkisti levottomuuden: En usko, että haluat satuttaa, miksi siis sanon näin? Kenen ovat nämä sanat? Kuka ne sanoo? Mistä ne tulevat? (Tietysti tiedän, mistä ne tulevat. Kuulen äänensävynkin tarkkaan. Sanat, oven paukahduksen, yksin jäämisen kaikkeen siihen nimettömään kauhuun, joka toistaa kerta toisensa jälkeen, ettei ole mitenkään mahdollista, että joku voisi rakastaa minua, viimeiset sanat ennen oven paukausta.) Tuntuu hurjalta tajuta äkkiä, että on opetellut äidinkieltään samalla tavalla kuin vierastakin kieltä, sokkona ja luottavaisena sanakirjan fraaseja toistaen, tietämättä oikein, mitä tarkalleen sanookaan.

Lukemattomien sketsien aihe, ja niin näkymättömänä tragediana elämien kietoutuessa toisiinsa ja sanojen jäädessä kalkattamaan tajuntaan jonkin kiistan päätteeksi. Ja olen pitänyt itseäni sanoista tarkkana, jopa liiallisissa määrin yksityiskohtiin takertuvana. (Sekään ei ole oma syytökseni, mutta olen jotenkin onnistunut nielaisemaan sen osaksi mielenmaisemaani. Että pitäisi olla enemmän jeesnainen ja hyvätyyppi, mutta toisaalta, en voi estää itseäni kysymästä, miten sitten käy jos teen hyvätyyppiasioita ja teeskentelen, että jotkut mieltäni askarruttavat asiat eivät vain ole olemassa, enkö muka silloin tule vihaiseksi ja arvaamattomaksi tai turraksi ja onnettomaksi ja eivätkö nuo asiat itse asiassa silloin häiritse minua vain enemmän, koska ne rynnistävät näyttämölle täysin hallitsemattomina ja arvaamatta, eikö minun pitäisi tuntea läpikotaisin nämä tilanteet ja tulkintani niistä, nuuskia tarkasti ne sanat, jotka tuntuvat sopivan tilanteeseen niin saumattomasti, että ne kadottavat sanattomuuden kauhun.)

Istun tekstin ääreen, ajattelen sen helppolukuisuutta. (En tämän tekstin, tässä en pyri helppolukuisuuteen vaan osuvuuteen. Ne ovat toisistaan erilliset hyveet.) Ajatukseni eivät tahdo pysyä tuossa vieraiden sanojen massassa, koska sanattomuuden kauhu on muistunut äkisti, se mustaa huonetta ja tekee vaikeaksi ymmärtää, että istun rauhallisessa huoneessa miehen, kissan ja koiran kanssa, istun satulatuolilla ja teen työtäni, viimeistä kirjaa ennen palkankorotusta, jota en uskonut uskaltavani pyytää ennen kuin tein niin tuosta noin vain, sähköpostilla, hetken mielijohteesta. Hus, haamut. Hus, menneisyys. Pakotan tarkkaavaisuuteni noihin sanoihin, fraaseihin, lauseisiin.

Eikä riitä edes se, että ne ovat selviä ja myönteisiä, koska ne voidaan silti lukea epäilevällä mielellä. (Tai ei edes niin, en lue pariterapeutin haastattelua epäilevällä mielellä ja minusta siinä esitetyt neuvot ovat relevantteja ja mainioita, mutta silti aluksi siteeraamani lause pistää tekstistä esiin kuin vappuhuiska, ainoa sukupuolitetun käytännön lause.) Miten tämä ajatus käännettäisiin positiiviseksi? Riittää, etten tiedä, miten tämä lause luetaan? Tyydyn siihen, että tajuan ihmisten lukevan sitä, mikä heidän oletuksiinsa sopii? Tyydyn siihen, koska vaihtoehtoa ei ole, koska viestinnän ideaalitilanne toteutuu kauhean harvoin, koska en voi tehdä kuin oman osuuteni, joskus en sitäkään.

Äkkiä tunnen, kuinka työskentelen räjähdysherkän aineen kanssa. Järjestelen sitä pinoihin, jotka olevinaan eivät romahda yhtä herkästi kuin aiemmat muodostelmat.

Ja sitten kirjoitan tämän tekstin, kun on jo ilta ja koko päivän mieltä on painanut muistikuva, jonka asetan pikniknurmelle korvapuustien väliin: Muistikuva siitä, kuinka istun sohvassa jalat koukussa ja luen kirjaa sanojen etymologiasta ja äkkiä ajattelen kieltä pintana, siistinä rakenteena, jonka alle kätkeytyy yhteyksiä, jotka tarvitsee vain hahmottaa, joita pitää osata etsiä. Toinen muistikuva toisesta oivalluksesta, kun tajuan, että kieli on pintaa toisellakin tavalla, liukasta ainesta, joka sanoo paljon muutakin kuin tarkoitan sanoa. Sinä päivänä päätin opetella toisinaan koskettamaan (kädellä tai halaten, konkreettisesti) ihmisiä, jotka koskettivat minua tunnetasolla. Joskus koskettaminen tuntuu vaikealta, koska moni ihminen, joka koskettaa minua tunnetasolla, myös pelottaa. Olen edistynyt hitaasti tässä oivalluksessa, että kieli on pintaa, joka kätkee alleen kehitystarinoita sille, joka viitsii katsoa tarkemmin.

Joskus tuntuu, että kirjoittaminen ja puhuminen on pelottavinta, mitä on. Kirjoittaen tuntee tavoittavansa helpommin vivahteita, koska tilanne on rauhallisempi. Ja kun kirjoittaa, sanat jäävät, niihin voi palata, niitä on helpompaa tarkastella puolueettomasti toisesta päivästä käsin kuin puhetta. Puhe tallentuu ehkä johonkin toiseen, vahingoittaa häntä pahemmin.

En osaa olla ajattelematta, että kivahdus miksi haluat satuttaa minua ei olisi vahingoittanut minua. Jos olisin nähnyt sen kirjoitettuna, olisin ehkä paremmin ymmärtänyt sen loukkaavuuden syöverit. Se on saanut minut pelkäämään, ettei kukaan voisi kunnioittaa ja arvostaa minua, saati sitten rakastaa, ja että läheisyydessäni on jotakin vaarallista ja syövyttävää. (Minusta rakastaminen ja huolehtiminen on paljon vaikeampaa kuin kunnioittaminen ja arvostaminen. Kunnioitan ja arvostan ainakin itse huomattavasti suurempaa joukkoa kuin keistä huolehdin ja keitä rakastan ja suojelen.) Ja olen levittänyt lausetta kuin ruttotartunnan saanut, tartunnastani tietämättä.

Kuten muutkin.

Kun lopetan työn tältä päivältä, jään miettimään kunnioitusta ja arvostusta. Miksi niitä on niin vaikeaa ottaa vastaan? Siksikö, että niitä kohdatessaan usein pelkää - näin itselleni tuntuu käyvän, jos kunnioitus ja arvostus kytketään suorituksiin, sellaisiinkin, joita ei itse ajattele suorittamisena, kuten vaikka blogin kirjoittaminen tai ihmissuhteissa toilaileminen ja niiden miettiminen, mutta jotka tunnutaan jotenkin jähmettävän joksikin hienoksi ja persoonallisuuden kypsyydestä kieliväksi - että niiden myötä evätään minun oikeuteni tuntea haavoittuvuutta, erehtyväisyyttä ja lapsellisuutta? Jotenkin itsestäni tuntuu kovin paljon tärkeämmältä, että saan olla haavoittuva ja erheellinen kuin että toinen tunnustaa, että minulla on jotakin järkevää sanottavaa aina välillä. (Ehkä kyse on vain siitä, että olen saanut kuulla jälkimmäisiä toteamuksia enemmän kuin aiempia lupauksia ja että osaan kiukustua, jos joku kieltäytyy myöntämästä, että minullakin voisi olla ihan järkevää sanottavaa. Sillä tavalla kai olen omavaraisempi kunnioituksessa ja arvostuksessa kuin rakkaudessa. Paitsi että kunnioitukseni ja arvostuksenikin on aika romahdusherkkää mutta toisaalta ylösrakentuu melko sukkelaan uudelleenrakennuskokemuksen kerryttyä mittavissa määrin. Sen sijaan en ole osannut oikein tarpeeksi pitää huolta siitä, että tunnetason tarpeeni otetaan huomioon ja olen kuvitellut, että kestän vaikka mitä. Mutta en halua kestää, en enää. En usko enää sen olevan kellekään hyväksi.)

Nyt lopetan kirjoittamisen, koska haluan käydä nukkumaan. En osaisi oikein muuten, koska mielessäni myllertää varsinainen myrsky. Kuinka hassunkurista: juuri kun koen sanat oikein potentiaalisesti vahingoittavina ja harmillisina, koen hurjaa tarvetta kesyttää ne tässä ja nyt. Ikään kuin sellainen voisi onnistua!

Joskus päivät paakkuuntuvat sellaisiksi, että yksinkertaisesti murtuu. Jokin pieni kilaus riittää siihen, että koko rakennelma sortuu sellaiseksi pölyäväksi tomuksi, jota maa palstalla on, jos sadetta ei ala kuulua. (Meillä sentään täällä rikkaassa länkkärilässä on vesijohto palstan reunalla. Eikä meidän olisi edes pakko viljellä itse - mutta toisaalta, jos syön muualta ostettua ruokaa, siihen liittyy todennäköisemmin enemmän luonnonvarojen kulutusta ja leipäännystä oman maanmuokkausiloni sijasta.)

Äiti pälpättää puhelimessa hyväntuulisesti häämekosta ja pöytäliinoista, hänestä ne on ostettava uusina, yhtenäistä kuosia. Eikä lapsuudenaikainen lakana käy häämekon kankaaksi, koska ei niin pehmeästä kankaasta tule edustavan näköistä pukua. Meinaan parkaista puhelimeen, etten pysty edustamaan muutenkaan. Ei se ole tärkeää! En onnistu sellaisessa kuitenkaan enkä tahdo yrittää! En halua, että kenenkään peltoihin ajetaan myrkkyjä pukuni ompelemiseen käytettävän kankaan takia! Yritän mutista jotakin vastaan, mutta samalla bussit ajavat äidin ohitse. “Sanotko uudestaan, en kuullut.”

Sanon jotakin sen tyyppistä kuin että ekologisuuteen haluaisin pyrkiä. Se ei herätä samanlaista vastustusta kuin se, että sanon, etten tahtoisi vahingoittaa ketään enkä mitään. (Mahdoton tavoite, pitäisi kuolla saman tien. Mutta suuntana - en oikein osaa muutakaan.) Ekologinen on kätevä lokero, se ei syyllistä sitä, joka hakee syyllistymisen aiheita. (Hitto, että on vaikeaa olla syyllistymättä. Eikä se auta pätkääkään, menneisyys on potkaistava kumoon. Mutta kun potkaisee menneisyyden kumoon, jääkö sitä ilmaan leijumaan? E-hei.) “Juu tietysti ekologista”, sanoo äiti ja puhuu samaan vetoon Hempan pöytäliinoista, joissa oli pieniä kukkia.

Olen kävellyt illan ostoskeskuksen käytäviä, haeskellut mekkoa ja katsellut ihmisiä, paennut myyjän ystävällistä heitä takaisin käytävän anonyymiin tilaan, miettinyt mitä ihmettä tehdä tälle elämälle, onko sittenkään hyvä ajatus mennä naimisiin, jos hajoan näin pieneksi ja tomuavaksi enkä pysty juuri kuinkaan luottamaan siihen, että minulla on tahto tai että jokin tahtomiseni voi olla perusteltu niin, että voisin itse hyväksyä sen riittävän hyvin ja vakuuttavasti esitetyksi; ei kai ainoaan vaihtoehtoon tyytyminen mitään tahtomista ole. Vai voiko olla, jos tuohon suuntaansa sitoutuu vilpittömästi? Olen myös raivoissani siitä, että annan teoreettisen kunnostautumattomuuteni tällä tavoin järkyttää itseäni - enkö muka jo useita vuosia sitten sanonut hyvästejä koko ajatukselle, että ajatuksillani voisi olla mitään relevanssia täsmällisen ajattelun piireissä, jossa ollaan kiinnostuneita ihan eri tason kysymyksistä? Miksi hitossa koko asia järkyttää? Kuinka monta vuotta joutuu tekemään surutyötä jonkun sellaisen vuoksi, josta kuvittelee luopuneensa jo kymmenet kerrat? Miksi minun pitäisi kaikki ymmärtää? Miksi minun pitäisi kyetä teoreettiseen keskusteluun? Enkö muka jo päättänyt antaa abstraktioista murehtimiselle kenkää? Enkö ole saanut riittävästi osoituksia siitä, että se jos mikä tekee minut onnettomaksi? Miksi ihmeessä en anna itselleni lupaa siihen, että pidän tärkeimpänä rakastavaa asennetta ja annan muiden ahdistella itseään sen ehtojen rakentelulla? Ei kai minun hitto vie pidä ryhtyä ajattelun suhteen omavaraiseksi? (Siitä ei kyllä voisi tulla mitään.) Eikö riitä, että tuo yksi mies uskaltautuu rakastamaan minua, vaikka olen lainattujen ajatuspätkien sotkuinen kasa enkä osaa tehdä yhtenäistä kudosta, en edes sitoa lankoja peräkkäin ja kääriä sievälle kerälle ja parun siitä johdosta?

Mutta - entä jos asenteeni ei olekaan rakastava mutten vain itse näe sen tuhoavuutta? Jos menisin naimisiin jonkun vakaan kanssa jota en onnistuisi järkyttämään - mutta sellaista en osaa kuvitella, tiedän väsyväni aika pian sellaiseksi itsensä mieltävän ihmisen tapaan käsitellä asioita, mieltää minut pikku raukaksi, jota pitää suojella hankalilta tilanteilta sen sijaan, että minun annettaisiin ahdistua, itkeä itkuni ja sitten toipua. (Tunne ei kestä kauan mutta sen jälkeinen pomminlyömä tyhjyys lienee aika piinallista seuralle, sen myönnän. Minusta on ihmeellistä, että joku uskaltautuu elämään kanssani, näiden voimakkaiden suuntien ristivedossa. Käyttäytyä järkevästi ja olla tukahduttamatta tuntemaansa… huuooh.) Olen onnellinen kihlauksesta, se on tärkeintä ikinä elämässäni tapahtunutta siinä mielessä että se merkitsee, ettei ponnisteluni koettaa luottaa itseeni ja muihin ole ollut aivan turhaa, mutta samalla kuvittelen itselleni tärkeäksi ponnistaa iloon, koska asun sentään (tutkitusti) mielenterveyskuntoutujan kanssa; saan näyttää suruni ja epätoivoni ja suunnanpuutteeni ja saan niihin apua, mutta minun on itse silti tehtävä päätyö niiden käsittelemisessä, koska toisella on omissa tunteissaan ja asenteissaan tekemistä. (Ei hän kyllä mielenterveyskuntoutujalta tunnu, ihanalta vain, mutta tiedän kerrottuna, mitä häneen heijastuvat ylenmääräiset paineet ovat ennemmin saaneet aikaan enkä tahtoisi aiheuttaa tuollaista painetta, enhän kestä nyt itsekään edes äidin pöytäliinatohotusta.) Kuukautiset ovat myöhässä enkä tavoita sormin kierukan lankaa, sekin saa levottomaksi. En haluaisi tulla raskaaksi juuri tässä vaiheessa, luulen etten tekisi nyt aborttia - ja eikö se kuulostaisi lapsesta juuri siltä, että hänen vanhempansa ovat menneet naimisiin hänen takiaan (ja ne syyllisyydentunteet, joita lapsi attribuoisi itselleen perheen sisäisistä kahnaustilanteista - huh, olen itse taistellut ihan tarpeeksi jo sen kanssa, että toivottuna lapsenakin olen estänyt vanhempiani eroamasta silkalla olemassaolollani, kun he kuitenkin ovat selvästi vaikuttaneet onnettomilta parisuhteensa vaikeimpina kausina ja sanoneet syykseen olla eroamatta yhteiset lapset). En tiedä myöskään lainkaan, pitäisikö minun nyt vain nöyrtyä ja kouluttautua sähkömieheksi tai joksikin mitä tarvitaan, paitsi että pitäisin vihoviimeisenä piikata seiniin väyliä yhä uusille pistorasioille yhä uusia kuluttavia laitteita varten. Koen asian taas kerran mieleeni palatessa koulutukseni menneen täysin hukkaan ja suhtautuneeni hirvittävän vastuuttomasti panoksiini yhteiskunnan kehittämiseen; miksi ihmeessä tuhlasin aikaa johonkin aivan toivottomaan yritykseen senkin jälkeen kun tajusin, että olen lopulta kiinnostunut paljon konkreettisemmista asioista? Siksikö etten tiedä, missä parhaiten olisin hyödyksi? Eikä tuolla kaikella ahdistuneella pohdinnalla ostoskeskuksen käytävillä ole merkitystä, se katoaa kivettymättä miksikään päätökseksi, korkeintaan ajatukseksi siitä, että voisin hakeutua uudelleen ammatinvalintapsykologin pakeille. Hän on kuitenkin siinä erityisessä asemassa, että kuuntelee kiinnostuneena muttei esitä mitään spesifejä ehdotuksia, avaa vain väyliä kysymyksin. Kun ei tarvitse koettaa mukautua toisen intresseihin, voi vähitellen alkaa erottaa tästä sotkuisesta spagettioksennuksesta (jollaiseksi ajatukseni miellän sekä hyvinä että huonoina päivinä) jotakin suuntaa. Viimeksi sain häneltä sentään aika hyvin tukea ja aloin suhtautua jotenkin positiivisesti ajatukseen, että seison edelleen pelin lähtöruudussa itseni elättämisen ja pätevyyden kannalta. Aloin miltei ajatella sitä enemmän mahdollisuutena kuin vankilana, josta tuskin löydän tietä mihinkään. (Kuinka ihanaa olisi, jos olisi myös runojenkoostamispsykologi, joka osaisi valaa luottamusta siihen, että saisin järjestettyä tuon kaoottisen materian kasan jotenkin rakenteisemmaksi paakuksi, jonka voisi lähettää pois, jos ei muuta, niin todettavaksi, ettei sekään naula vedä.) (Olisi myös kiinnostavaa, jos voisi tosissaan palata täysin lähtöruutuun, sillä tavalla että osaisi jättää huolestuksen aiemmista valinnoista ja niiden pieleen menemisestä, että voisi vaihtaa nimensä, osoitteensa, puhelinnumeronsa, asuinpaikkakuntansa ja niin edelleen. Mutta kaikkialle minne kulkee, ihmiset kysyvät: “Ai, mitä sinä sitten sitä ennen teit? Etkö pitänyt siitä?” ja niin edelleen. Jopa hautausmaalla parin viikon duunissa minusta puristettiin ystävällisyydellä ulos kaikki se, mistä olin ajatellut vaieta. No, turhaa spekuloida ajatuksella, jota ei voi toteuttaa. Sillä vaikka kukaan ei kysyisi mitään, muistan itse. Enkä toisaalta haluaisi muistini katoavan - silloinhan tekisin ehkä samat virheet uudelleen.)

Aamulla saan sähköpostia siitä, että yksi kirjoituksistanikin on kadonnut melkein kokonaan. Se tosiaan näyttää tehneen niin, ja poistan alun tyngänkin, koska eihän siinä yksin mitään mieltä ole. Kirjoitus käsittelee Jorma Ollilaa ja muutosoptimismin tukemista intellektuaalisesti kutkuttavana kysymyksenä ja syväekologian miksi-kysymystä ja median velvollisuutta jaksaa kysyä tuota miksiä ja teknologiapolitiikkaa (laitan uudestaan linkin ystävän mainioon kirjoitukseen, jossa käsitellään alhaalta ylöspäin kulkevaa kehittelyä ja sitä kuinka se on tuulivoimassa ollut tehokkaampaa kuin suuren rahan kunnianhimoisemmat tutkimushankkeet). Muistan ärtyneeni tyyliini tuossa kirjoituksessa, koska joskus kun reagoin johonkin lehdessä kirjoitettuun, saatan reaktiossani käyttää ihan kummaa tyyliä, ikään kuin olisin hetkellisesti jostakin varma. Siitä kyllä olen ehdottoman varma, etten ole poistanut tuon kirjoituksen loppua. Ajattelen, että tässä olisi helppoa alkaa uskoa salaliittoteorioihin, mutta sitten päästän ajatuksen menemään, koska se on silkkaa höpöhöpöä eikä salaliittoteorioista tunnu sopivalta huvittua, niin ilkeästi ne vaikuttavat rasittavan ihmisten elämää. Tekninen ongelma, tai sitten jollakin muulla on salasanani, ehkä se on unohtunut johonkin yleiskäytössä olevista koneista, luultavasti silläkään ei olisi merkitystä. Ajatusten luonne on kadota. Se on jopa toivottavaa, jotta jää tilaa kuunnella. Vai puuttuiko loppu alunperinkin kirjoitus julkaistaessa? Kommenttilaatikossa kukaan ei huomauttanut sellaisesta mitään, vaikka lause katkesi keskeltä jo ihan alussa. Hämmentävää. No, nyt tuota kirjoitusta ei enää ole muuta kuin epämääräisenä muistona.

(En tallenna näitä mihinkään, koska se olisi vähän samanlaista kuin varpaankynnen palojen tallentaminen sieviin pieniin rasioihin. Ne laitan kukkaruukkuihin lannoittamaan pitkävaikutteisesti; eipä tarvitse ostaa teurasteollisuuden jätteenä syntyvää sarvilastua. Kynnet ovat samaa luonnon keratiinia. En kyllä tiedä hitto vie mitä pyytämättä putkahtelevilla ajatuksillani lannoitan. Internetin kaatumispotentiaa?)

Koetan koota voimat mennä kirjastoon tai vesijuoksemaan, mutta toistaiseksi olen vain syönyt ruisleivän ja kaksi kulhollista tattarimuroja ja mietin, voiko ulos mennä näin turvonnein silmin. Olen myös kirjoittanut pari työhakemusta, mutta en oikein saa niihin tarmokasta otetta, koska en osaa ajatella tällä hetkellä, että osanani olisi elämässä mikään muu kuin mitä erilaisimpien vaihtojen jokseenkin sokea kokeileminen (ja ehkä niissä perä perään epäonnistuminen). Ilo siitä siinä määrin kuin onnistun kohentamaan iloani. Näen Vompsun vasta myöhään illalla ja hän on silloin aivan väsynyt töistään, joten en voi tulla halatuksikaan.

Tuntuu raskaalta, kun ikkunatkin on huputettu julkisivuremonttilakanoihin ja poramiesten sora rapisee muovituksia vasten. The Ditty Bopsin kappaleen Walk or ride kuunteleminen sentään tuntuu hyvältä. Siinä on tajuttoman hienot sanat, melodia ja tunnelma.

Muistelen blogitutkijaa, joka kysyi, tuntuuko kirjoittaminen joskus raskaalta tai onko joistakin aiheista vaikeaa kirjoittaa. Kyllä vain! Esimerkiksi tällaisen tuntemuksen kirjaaminen, kun äkisti kokee valtavaa klönttimäistä uupumusta ja ahdistusta kyseenalaistaessaan ainoaa tuntemaansa suuntaa ja asennetta, on erittäin ikävä tehtävä. Se täyttää väsymyksellä, epätoivolla ja asiaan ja muuhun tunnelmaan täysin sopimattomalla kummalla, ulkokohtaisella huvittuneisuudella. On vaikeaa olla ottamatta askelta kauemmas, olla kieltämättä suru ja pettymys. Halu olla vaivaton, tehokas ja positiivinen on istutettu niin syvälle - se on toisten istuttama halu minussa. (Ei minällä ole täsmällisiä rajoja. Ei tämä keho ole minun sillä tavalla että se uhmaisi kaikkea ulkopuolista.) En löydä halua vastustaa tuota toivetta, halua suruun tai pettymykseen. Ja silti hankalia tunteita on pideltävä sen ajan, että ne saa tongittua, rajattua, varjostettua. Jotta muistaa sanat lukemalla, miksi tarkalleen en toivo surua. (Jos siitä olisi pulaa, sitten ehkä… omassa elämässäni tämä tuntemus ei ole ollut kortilla, pikemminkin päinvastoin: mille tahansa muulle on raivattava tilaa puutarhurin röyhkeydellä ja nopeudella ennen kuin suru kukkii ja kylvää siementään, muuten on vain suru, ilonkin lävitse iloa selvemmin kuultavana.)

Kirjoittaessa on vaikeaa pysyä surullisena. Sanat suikertavat niin itsepintaisesti kohti iloa. Mutta kun istuu hetkenkin kirjoittamatta ja tuijottaa tattarimurorasiaa miettien, vieläkö yksi lautasellinen - sellainen lähes tainnuttaa. En haluaisi turvota myöskään ihan palloksi häihin mennessä ja minulla on koko ajan karmea nälkä, haluaisin syödä niin paljon, että voisin nukkua pois koko päivän. Kunnes kirjoitan edes hieman. Edes tätä vaikeaa tauhkaa.

Ajattelen kello kahdeksaa, sinne on vielä melkein seitsemän tuntia. (Pystyn selkeään ajatukseen, koska teen sen kappaleenjaossa.) Ehdin vesijuosta, jos uskaltaudun ulos. Uimastadionilla olisi saunakin. Mutta ajatus siitä, että joutuu kohtaamaan ihmisiä, tuntuu nyt aivan liialta. Ei hiljainen yhdessäoleminen mitään, mutta entä jos saunassa on taas se nainen, joka on ottanut epämieluisaksi velvollisuudekseen valvoa siviilihenkilönä kaikkien käyttävän peflettiä, ja joka valittaa kohtaloaan ja haukkuu muut vastuuttomiksi ja raakkuu jatkuvasti, miten nykyään nuorilla on paljon sukupuolitautejakin, ja ettei hän niitä tahdo? Saattaa olla, että alkaisin itkeä tai sanoisin: “Turpa tukkoon.” En pitäisi kummastakaan. Luulen, että häntä kohtaan pitäisi vain olla ymmärtäväisempi ja ystävällisempi, mutta pelkään tuota naista aika tavalla enkä ole vielä rohkaistunut juttelemaan hänen kanssaan. Olisi mukavaa pystyä siihen. Olisi mukavaa, että hän voisi joko olla iloisen ylpeä ottamastaan tehtävästä, tai sitten jos se ahdistaa häntä kerran paljon, että hän onnistuisi jotenkin luopumaan siitä. Tai sitten hän pitää siitä, että saa mesota. Mutta ei ole mukavaa katsoa, kuinka säikyiksi ihmiset menevät hänen lähellään. Tunnen tänään tuon pelon itsessänikin tiheänä.

Työmiehet liikkuvat ikkunan ja samean suojamuovin takana. Märän betonin rökäleitä tipahtelee. Sitten vesi juoksee muovia pitkin, muovin ulkopuolella. Äkisti tajuan, että ikkunat ovat auki, vesi saattaa tulvia sisään. Kissa on jo kaivautunutkin turvaan housuhyllylle. Kunpa mahtuisin sen kanssa, kunpa se uskaltautuisi olemaan tässä, kuten se usein on, jos huomaa minut surulliseksi. Mutta miehet pelottavat sitä enemmän, iltaisin se on kuolemanväsynyt, sammuu kyljelleen sängylle ja antaa työntää itseään jaloilla silloin kun me menemme nukkumaan Vompsun kanssa.

Huomenna ajatus ehkä kulkee, tänään se vain äilehtii ja kiertää kehää samalla tavalla kuin yölläkin. Kunpa saisin nukahdettua tänä iltana. Tarvitaan syvää unta, jotta kykenen hahmottamaan sisältäni suuntaa.

On noustava, vedettävä farkut jalkaan, pakattava vesihölkkyykamat, tunnettava itsensä hankalaksi mutta kohentuvaksi, ehdottomasti kohentuvaksi. (Yksi hankaluuden tunteista liittyy siihen, että en surullisena uskaltaisi irtautua kirjoittamisesta. Niin kauan kuin pysyn kirjoittamisessa, pysyn siedettävässä tilassa.) Ei edustavuuteen saakka kohentuvaksi, ounastelen edustavuuden synnyttävän enemmän ahdistusta kuin ymmärrystä, mutta ehkä sen verran kohentuvaksi, että kirjoitan taas uskottavamman työhakemuksen tai nukahdan vaivatta tai onnistun nousemaan sängystä iloisena tai saan sanottua äidille, etten tahdo hössöttää häistä ennen kuin vasta heinäkuussa. Jumatsuika, nehän ovat vain yhdet juhlat.

Runoilijan talossa käy helposti niin, että itse runoilija jää vähemmälle huomiolle. Ensin on näet leivottava ja sitten onkin vuorossa sauna. Saunan toisen syrjän lauteen päälle on nostettu penkki piippuhyllyksi. Se tekee saunomisesta mielekästä. Kun vielä pesuhuoneen jälkeen voi astua turkoosina kiiluvan, kolmetoista-asteisen uima-altaan luo ja portaita alas veteen, voi olla jokseenkin varma, että saunameditaatio onnistuu tuossa paikassa paremmin kuin missään muualla.

Saunominen on kestävyyslaji, jossa olennaisimmalta tuntuu kehon muuttuneen tilan hyväksyminen sellaisenaan. Se muistuttaa monessa suhteessa pitkänmatkanjuoksua. (Minulle parhaimpina juoksuvuosina kymmenenkin kilometriä tuntui pitkältä. Mutta aina ne kolme, neljä ensimmäistä kilometriä vaikuttivat kaikista lannistavimmilta.) Saunoessakin on hyvä puhua tai laulaa, jottei unohda hengittää ja jotta osaa tauottaa kuumuudessa käpristelyn kylmyyksin.

Kuinka kummallisia tiloja se tuottaakaan! Ensin keho käy hikeväksi, painavaksi, hyvin konkreettiseksi. Ihoa pistelee ja kihelmöi, sisäänhengitysilma miltei korventaa keuhkot. Hiukset imevät löylyn kosteuden ja käyvät raskaiksi. Keho haraa vastaan, ponnistelee tietoisista rentouttamisyrityksistä huolimatta. Siinä vaiheessa, kun happi tuntuu loppuvan ja pää käy kuumasta liian raskaaksi kannatella, on paras astua suihkun kautta altaaseen. Kylmä hulvahtaa jäsenten ympärille. Äkisti todelliselta tuntuu kehon sijasta vesi, sen jäinen tukisukka. Sisäiset tuntemukset katoavat, vain kehon raja piirtyy säkenöivän kirkkaana. Hengittäminen oikealla tekniikalla, kyljet sivulle ja taakse laajeten, käy helpoksi ja vain vesi ihon tuolla puolen vastustaa lempeästi, mutta sekin on keveydeltään melkein kuin ilmaa. Koska kehon tuntemukset keskittyvät sisäisten havaintojen sijasta rajapintaan, keho tuntuu ihmeellisen kevyeltä. Toki vedessä painovoima tarttuu siihen muutenkin lempeämmin. Lipuessaan altaan halki suu veden alla ja vesiraja juuri sierainten alapuolella voi tuntea hiusten latvojen silittävän pyörteilevin liikkein yläselkää ja olkavarsia, liukuu maailmojen rajapinnassa vaivatta ja tarkkaavaisena kuin uiva kyy.

Vedessä ei auta viipyä kauan. Kylmyys pyörryttää. Portaita ilmaan kavutessa kehon reunat ja niiden muoto hahmottuvat selkeinä. Saunassa ne pätevät vielä hetken. Mutta jo pian ne liudentuvat, käyvät osaksi rajoittamatonta tilaa. (Samalla tavalla voi ajatella esimerkiksi ovellisen seinän esteen tai rajoitteen asemesta tihentymäksi tilassa.) On vaikeaa sanoa, mikä erottaa kehoni piippuhyllystä ja kiukaasta, löylykauhasta ja lumisateesta ikkunan takana. Makaan piippuhyllyn kapeudella selälläni ja suljen silmät.

Odotettu saapuu monen kylmän ja kuuman toistamisen jälkeen: maailma pyörii tai minä pyörin; ehkä pitäisi vain todeta, että pyörii. Sen sijaan, että aistisin makaavani paikoillani pää yhteen ilmansuuntaan ja jalat toiseen vatsapuoli taivasta kohden, koen pyörimisen kahdessakin mielessä: ensinnä pyörin kellonsuuntaisesti vaakatasossa kuin lp-levy levylautasella, ja toiseksi tuo kuviteltu levylautanen pyörii vielä hitaammin ympäri siten, että jalkani sojottavat vuoroin kohti taivasta, vuoroin kohti räntäistä maata. Lapsena tilaa haettiin aktiivisesti kastautumalla vuoroin kevätkylmään mereen, vuoroin makaamalla viistolla silokalliolla aurinkoa kohden kuin mutkikas ja pehmeä aurinkopaneeli. Silloin saman tilan saavuttamiseen kului paljon pitempi aika.

En tiedä, hakevatko muut saunassa tuota pyörimisen aistimusta. Monet pitävät kai pyörryttämistä inhottavana tuntemuksena. Minusta se tuntuu inhottavalta lähinnä silloin, jos tuntemukseen liittyy alkoholi, jolloin hengittäminen takkuilee ja suussa tuntuu paha, oksettava maku (ja ainakin itsestäni tuntuu siltä, etten tuolla tavalla kemiallisesti tuntemuksiani muuntelemalla ja samentamalla saavuta kovinkaan oleellista informaatiota kokemuksesta ylipäänsä). Mutta esimerkiksi joissakin kuumetilanteissa pyörtymiseen liittyy paljon kiinnostavia ja puoleensavetäviä piirteitä. Värit väreilevät ja näyttävät paljon kirkkaammilta, hajut korostuvat, kirkkaus käy suorastaan viiltäväksi, ja äkisti aistii putoamisen. Seuraavassa hetkessä, kun avaa silmät, yläpuolella leijuu hämäriä kasvoja vastavalossa, heidän sanomansa kuulostaa hyvin hitaalta ja äkisti tuntee, kuinka kädet ovat taittuneet kummalliseen rentouteen kehon sivuilla. Pyörtymistä seuraa toki inhottava päänsärky, jos pään onnistuu jyskäyttämään johonkin kovaan pintaan (ja yleensä onnistuu). Mutta se on pieni hinta noista muutamista sekunnin kymmenyksistä ennen pyörtymistä, kun todellisuuden terävyyden särmä tunkeutuu ajatuksiin ja olemiseen kaiken muun tukahduttavalla intensiteetillä.

Saunan ja kylmän veden yhdistelmä on ainoita paikkoja, joissa pyörrytystä voi säädellä jokseenkin luotettavasti, pidellä tuota tilaa, toistaa sitä ja laskeutua siihen riittävän pitkästi siinä täysin rentoutuakseen. Kun tuohon tilaan asettuu, kaikki muu katoaa. Ajatus katoaa, sammuu. Ja silti olen hereillä, valpas ja rento, avoimena kaikelle kokemukselle. Kuulen äänet toisesta huoneesta, ystävän katkeamattoman puheenparren. (Mitä muuta puhe sitten on ellei jotakin sanojen parteen sidottua? Yhdistävä voima? Sananparsi on kummallinen sana!) Tunnen asiat nimeämättä niitä, aistin ne rytmeinä ja muotoina, jotka silaavat tyydyttävällä tavalla pyörimisen hahmoa.

Jossain vaiheessa muut rupeavat syömään. On pestävä hiukset, annettava suihkun huuhdella rippeetkin edellisestä tilasta, kiedottava pyyhe hiuksiin, kiskottava merinovillaiset trikoot nihkeisiin sääriin. Ruoan jälkeen istumme vielä pöydän ääressä ja makustelemme liian monta chili-suklaabrowniesia. Ystävä kertoo erään kirjailijan palautteesta, jonka mukaan tämä blogi on käsittämätöntä jaarittelua, ja tiukkaa, että eikö kuitenkin ole kyse kirjallisesta jäsennyksestä eikä vain tapahtumien yksityiskohtaisesta kirjaamisesta tai kaikesta mahdollisesta höpöttämisestä translitteroituna (tai näin ainakin kysymyksen ymmärrän ja muistan).

Koska olen edelleen pyörimistä lähellä, kiinnittynyt tilaan ilman jaotteluita, itseäni siitä muistuttanut, on tavattoman vaikeaa pohtia äkisti mitään metatasoista. Niinpä koetan vastata kysymykseen tässä ja nyt tai ainakin selventää, miten kysymyksen ja sen mielekkyyden hahmotan. (Jos et halua lukea pohdiskelua siitä, mitä kirjoittaminen on, kehotan skippaamaan lopun.) Tavallaan ymmärrän hyvin kirjailijan reaktion; se on vastakkainen sille, jonka itse nykyään saan useimpien fiktiivisten kirjojen parissa. (”Hyvät oivallukset ja kuvaukset on aivan turhaan niputettu yhteen juonella, niille ei jää tilaa tematisoitua löysemmässä kudoksessa, kuten ilmiöille elämässä tapahtuu.” - Jotenkin noin.) On tietysti kauhean lukijapiittaamatonta keskittyä juuri elämän juonettomiin elementteihin, jos oletetaan, että lukija tahtoo koukuttua ja seurata lähestulkoon sokkona kerrottua. Mutta toisaalta - eivät kaikki lukijat tahdo sellaista. (Sitäpaitsi sellaisesta materiaalista on ylitarjontaa.) Enkä tiedä, mitä se merkitsisi, että pyrkisin kirjallisuudellisuuteen. Nuorempana tapasin hahmottaa asiat selkeämin juonikertomuksen malliin, mutta siitä seurasi vain tragedioita. Enkä ole varma, kannattaako elämän ei-juonelliset elementit sanallistaa erityisen tarinallisesti, jännittää ne alun, keskikohdan ja lopun rakenteeseen. Jotenkin tuntuu järkevältä noudattaa Aristoteleen kehotusta antaa tutkimuksen kohteen määrittää tarvittavat metodit. Erilaiset ilmiöt vaativat erilaisen tarkastelemisen tavan. (Ja toisinpäin: tietty tarkastelemisen tapa esittää ilmiöt tällaisina-ja-tällaisina, osana tällaista maailmaa.)

Esimerkiksi pyörryttäminen: siihen syventyminen vaatii tarkastelutavakseen saunan ja kylmän uima-altaan, saunaosastolla viipymisen vielä kauan muiden lähdettyä. Tuo huimaus lähestyy pyhän kokemusta.

Tarinaksi saattamisen tervehdyttävistä vaikutteista on kyllä olemassa runsaastikin tutkimusta (esimerkiksi Pennebaker, josta olen aiemminkin kirjoittanut, ja hakusanalla narratiivinen terapia löytyy yhtä sun toista). Mutta en kykene vakuuttumaan siitä, että kaikesta olisi tehtävä juuri tarina. Asioita on hyvä jäsentää, niitä kannattaa tutkiskella, niiden merkitykseen syventyä. Niihin liittyvien mielikuvien kartoittaminen asettaa ne osaksi merkitysten universumia, elämismaailmaa, josta näennäisen mystiset ja perustelemattomat tunnetut arvostukset ja preferenssit kumpuavat. Ilman tuota keskittymisen, syventymisen ja ei-tarinallisen aineksen jäsentämisen työtä tarinat tuskin pystyvät toistamaan mitään muuta kuin opittuja, kulttuurisia malleja. Tämä ei ole sillä tavalla arvottava kommentti, että ajattelisin etabloituneiden mallien toistamisen pahaksi asiaksi - ei suinkaan, onhan esimerkiksi osoitettu, että kulttuurisia malleja omassa elämässään tiiviisti noudattavat kokevat vähemmän kuormittuneisuutta. Mutta toisaalta, kun ajattelee tämän planeetan tilaa, elinehtojemme jatkuvaa kalvamista, ainakin minusta on ilmiselvää, että nämä kulttuuriset mallit työntävät meitä useissakin kohdin haitallisiin suuntiin. Itse olen kokenut mielekkäämmäksi sen, että kaiken järkevältä vaikuttavan hylkäämisenkin ja uppiniskaisuudestani kuormittumisen uhalla keskityn tunnin, pari päivässä joihinkin kokemieni asioiden (sekä kohokohtien, alhojen että yhdentekevyyksien) ruotimiseen hahmottaakseni selkeämmin vaihtoehtoja niille reaktioille, joissa ajattelen epäonnistuneeni. (Usein käy niinkin, että hahmotan, kuinka se, mitä ensin ajattelin epäonnistumisena, oli epäonnistumista vain jostakin aika kapeasta ja suorituskeskeisestä näkökulmasta, ja että oikeastaan aluksi vaikealta tuntuneessa reaktiossa oli monia hyviäkin piirteitä.)

Mutta kun pitäisi vastata, onko tämä kirjallista jäsentämistä, tai MITÄ tämä ylipäänsä nyt on, en tiedä. Onhan tämä sanallista jäsentämistä, sanallistamista. Mutta kirjallista? Jaa-a. En oikeastaan ajattele sitä, mitä tästä syntyy, lopputulosta, vaan ainoastaan etenemistä. Tiedätkö miksi? Koska juostessani kymmenen kilometrin lenkin palaan kuitenkin kotiovelle. Samoin: käyn tanssitunnilla ja kävelen mäkeä ylös kotitalolle ja rappuset ylös ja nukun yöni samassa sängyssä kuin edellisenkin. Vain kunto kasvaa, vasteiden hienostuneisuus. Ehkä. Tai sitten opin jotakin käytännössä harmilliseksi osoittautuvaa, josta on vaikeaa poisoppia. Jos minulla olisi opettaja, ajattelen usein, hän voisi heti alkuunsa sanoa: tuosta seuraa vielä hankaluuksia tai hyvä, olet menossa oikeaan suuntaan. Mutta en ole tavannut vielä ketään, jonka mielipiteeseen luottaisin niin paljon, joka säteilisi sellaista sisäistä rauhaa ja tasapainoa, että pitäisin juuri hänen ohjeitaan varteenotettavina. Niinpä on vain kokeiltava.

Tämä blogi on yksi noista kokeiluista. Minusta on kummallista, että ihmiset reagoivat siihen usein niin voimakkaasti. Eivät he sillä lailla pillastu tai kouhkaa tai hämmenny, jos sanon käyväni vesijuoksemassa tai viljeleväni vuokrapalstaa tai aikovani muuttaa omakotitaloon vielä jokin päivä. Ehkä he eivät näe yhteyttä näiden toimien välillä. Ehkä he eivät ajattele, että tämäkin on vain yksi praksiksen muoto. (Ehkä he ajattelevat, että tämä on theoriaa tai poiesista. Tai eivät ajattele tätä tavallaan meditatiivisena toimintana.)

Vastaaminen metatason kysymykseen tuntuu ikävältä. Tiedän näet, miltä kirjoittaminen tuntuu, mutta kukaan muu ei tunnu pitävän sitä oleellisena. Ja silti olen melko varma siitä, että jotakin tuosta tuntemuksesta tihkuu tekstin lävitse eteenpäin noiden intuitiivisten sananvalintojen ja lauserytmin myötä. (Kiinnitän itse huomiota sellaiseen toisten tekstien kohdalla ja voi sitä, joka koettaa vaikuttaa tyylikkään minimalistiselta ja piilottaa kaiken mielenkiintoisen voimakkaiden kertomisrakenteellisten jännitteiden taakse!) Pohjimmiltaan kai kyseessä on se, mitä länsimaisesta taide-estetiikasta hyvin kauas sijoittuva esteettinen arvojärjestelmä (kokemusta ja jatkuvuutta, ei määritelmiä, objektiivisuutta ja kohteen ja kokijan tarkkaa erottelua, korostava ympäristöestetiikka) saa aikaan praksikseen painuessaan? Mutta se, mistä tässä on oikestaan kyse, on historioitsijan kiinnostamaton kysymys. (En näe kysymyksen merkitystä, koska sehän pyrkii lokeroimaan ja itse taas ajattelen lokerointien kertovan lähinnä asennoitumisesta ja ennakko-oletuksista ja koetan höllentää omia lokeroitani sinne saakka kuin se nyt ylipäänsä on kommunikatiivisissa tilanteissa mahdollista jättääkseni akuuteille tuntemuksille ja tunteille tilaa asenteiden pakkopaidoilta.)

Kysymys väsyttää minut perinpohjin. Tahtoisin mennä oikeastaan takaisin saunaan ja altaaseen, saunaan ja altaaseen, saunaan ja altaaseen, kadottaa nuo sanat ja kysymykset, ongelmat ja jäsennykset, tuntea kehoni elävän joutumatta ajattelemaan, että “sehän on vain vaste, sanoja, kysymys, se merkitsee niin olemattoman vähän tässä maailmassa toisin kuin saunameditaatio”. Miten joku vieras ihminen hahmottaa, että olen olemassa ja kirjoitan? Miten ihmeessä se häntä voi kiinnostaa? Ehkä hän ajattelee, että kuvittelen näitä juttuja jotenkin kiinnostaviksi. Mutta eihän siitä ole kyse: osittain kyse on juuri siitä, että annan itselleni terapeuttisessa mielessä luvan olla kiinnostamaton, tylsä, pikkuseikkoihin kiintynyt ja samoihin asioihin tuon tuosta palaava. (Elämä rohkaisee myös näitä piirteitä, miksipä en siis hyväksyisi niitä osana sitä. Tietysti on kummallista, että minulle maksetaan tästä; minustakin se on äärimmäisen kummallista. Mutta ei ainoa kummallinen seikka elämässä, ei suinkaan, ja tuskin yhtä vahingollinen kuin monet muut outoudet.) Annan itselleni luvan myös pelätä sitä, että kaikesta tästä kiinnostamattomuudesta seuraa, että ihmiset saattavat pitää minua naiivina tai käsityksiltäni aivan sopimattomana. (Se on heidän päätöksensä ja jollakin tavalla pidän siitä enemmän kuin tilanteesta, jossa joutuisin olemaan kaiken aikaa varuillani, jottei minusta voisi muodostua muuta kuin asiallinen ja älykäs kuva.) Mutta en usko, että lopultakaan tämä kokeilu vahingoittaa itseäni tai niitä, jotka tutustuvat tähän. (Jos alan uskoa niin, voit olla varma, että lopetan kokeilun. Mutta en satunnaisesta mielijohteesta, vaan vasta muutaman viikon pyörittelyn jälkeen.)

Saunan jälkeen, samoin kuin elokuvan jälkeen, olisin mieluiten yksin, puhumatta kenenkään kanssa. Sanat eivät sovi pyhään, kokemuksen maailmaan. Ja mitä enemmän liikun ihmisten parissa taas, sen enemmän kaipaan hiljaisuutta, sanatonta tekemistä, tilassa liikahtelemista, kosketusta, sitä että saan elää osana maailmaa kenenkään koettamatta tunkea minua mihinkään lokeroon (jotka kaikki, kunnioittavat ja rakastavatkin, näyttävät vankikopeilta). Koetan ajatella pyörivää tuntemusta, mutta se on jo kadonnut. Haluan vain nukkua. Juhlat jatkuvat, kun istumme nelin autossa ja matkaamme kohti kotia liukkaita teitä lumisateen halki.

Aamulla luen raitiovaunussa lauantaitöistä lainattua kirjaa. Eräs kappale ilahduttaa melkoisesti:

Väestölle tarkoitettuja terveysohjeita laadittiin ja julkaistiin tiheään renessanssin aikana. Ruokavaliot ja liikuntaohjeet olivat melkein yhtä yleisiä kuin nykyään. Eri säädyille ja ammatinharjoittajille osoitettiin erilaisia terveysneuvoja. Esimerkiksi Marsilio Ficinon kirjoittamassa De triplici vita -teoksessa (1489) oppineet saavat heille sopivia terveysneuvoja. Oppineiden piti ehkäistä liman eritystä ja sapen muodostusta, koska he olivat taipuvaisia ajattelua tukahduttavaan liman eritykseen ja melankoliaa lisäävään mustaan sappeen. Opiskelijat puolestaan kärsivät liman ja mustan sapen lisäksi liialllisesta sukupuolielämästä, ylensyönnistä, ryyppäämisestä ja pitkään nukkumisesta. Näitä terveysuhkia estämään Ficino esittää ruokavalio-ohjeiden lisäksi musiikkia, iloista seuraa, miellyttäviä tuoksuja ja kävelyä kauniilla niityillä. Kyse on siis esteettisten elämysten terveysvaikutuksista.

Lähde

Niinpä! Ei mitään uutta auringon alla näissäkään seikoissa. Niitty- ja metsäterapia lisäksi toimii. Samoin iloinen seura. Mieliala liukuu ihmisestä toiseen tunnustamatta kehojen rajoja. (Ja mikä raja iho muka on, kun sille kerran voidaan kiinnittää laastari, joka poistaa kipua, ehkäisee hedelmöittymistä tai erittää elimistöön vitkalla nikotiinia?)

Nyt kun täällä on vain kissa, addiktoidun kenenkään vahtimatta serviettitekniikkaan. Se tarkoittaa, että revin servietistä kuviollisen päällikerroksen, leikkelen siitä mieleisiäni kuvioita, sivelen liimaa esineen pinnalle ja maalaan pensselillä varovasti leikkeen kiinni esineeseen. Erityisesti turkoosein kukin ja vaaleansinisin lehdin päällystetystä kirkkaasta lasipullosta tulee hieno. Koska päällystän esineitä kukikkaalla serviettimotiivilla, tämä sisäily käyköön niittyterapiasta. Mietin työskennellessäni toiminimiajatusta. Jos alan opiskella uutta ammattia pikapuoleen, ehdinkö tehdä niin paljon hommia, että toiminimestä on oikeastaan hyötyä? Luultavasti marssin seuraavaksi jonnekin yritysneuvontaan kysymään asiaa ja esittelen epävarmoja lukujani ja kaistapäisiä suunnitelmiani. (Tuntuu kaistapäiseltä äkkiä alkaa ajatella ihan toisenlaista työuraa, mutta toisaalta en voi olla ajattelematta, mitä äiti aina sanoo: oikeassa työssä ei tunne itseään irralliseksi eikä vaivaantuneeksi, vaan tuntee olevansa hyödyksi ja iloksi. Joskus tunnen niin kirjoittaessani, aika useinkin, mutta toimittaessa toisen tekstiä saan harvoin sen tunteen. Enimmäkseen minusta tuntuu, että pakotan ajatuksia niille vieraaseen muottiin. Käyn yhä vastahankaisemmaksi ajatukselle, että on huonoja ja hyviä tekstejä, huonoja ja hyviä ajatuksia. Eiväthän ajatukset voi tulla valmiiksi ja täydellisiksi! Ja tekstihän on niiden astia, ja jos muotoilee sitä, jokin rivinvälissä itävä saattaa tuhoutua.)

Olen niin innoissani ajatuksesta, että voin hankkia toisiakin ammatteja, että voisin päällystää vaikka koko asunnon kissoineen kaikkineen turkoosein kukin.

Sillä tavalla kerään ensin, ennen neuvontaan hakeutumista, hieman voimaa, jotten mene limasta täysin liiskaan ja mustasta sapesta etupainoisesti kuralälliköihin kaatuvaksi. Huomenna on edessä tiukka ohjelma: ensin verottajalle kysymään, saanko vähentää YEL-maksut viime vuoden verotuksesta vaikkei minulla olekaan toiminimeä ja pyytämään ennakkoveroa asuntoni tammikuuksi alivuokralle antamisesta, sitten oppisopimuskoulutusinfoon, jossa toivon mukaan selviää useampi miettimistäni kysymyksistä.

Hittolainen, työelämään siirtyessä tarvitsisi paljon yliopiston aloittamista enemmän tuhdin tietopaketin, joka vain pakotettaisiin istumaan sen sijaan, että ihmiset vain hätistetään hakemaan töitä ja oletetaan, että heidän asiansa ratkeavat kuin itsestään. Eihän niin kuitenkaan käy ja ylipäänsä siirtymä on ainakin itselläni vaatinut sen verran voimia, että tunnun pääsevän vasta nyt kunnolla jaloilleni kaikista niistä outouden ja kyvyttömyyden tunteista ja saan tartuttua toimeen ja niittyterapiaan, otettua selkoa asioista, jotka kai olisi pitänyt selvittää heti aluksi (mutta silloin yritin vain hakea neuroosia lähennellen toimistoapulaisen paikkoja). Kävinhän toki ammatinvalintapsykologilla, mutta me vain teimme tyhjän tuolin harjoituksia ja juttelimme ja piirtelimme kuvia ja lopuksi minut pelmautettiin pihalle sanoen, että osaan kyllä päätellä sekä loogisesti että intuitiivisesti ja että on ihan varma, että keksin jotakin. Kuten toki on käynytkin, mutta vähän jälkijättöisesti. Ehkä kaikki olisi sujunut mallikkaammin, jos en olisi eronnut juuri silloin, kun olin muutenkin kaikista eniten tyhjän päällä. Mutta tietysti juuri tuollaiset kohdat pistävät parisuhteenkin kovimmalle koetukselle, ja jos toiselta ei heru tukea eikä myötätuntoa ja maailma suhteen ulkopuolellakin on kylmä, on vaikeaa ymmärtää, miksi toinen ei halua edes puhua siitä paniikista, joka kerii rintakehän sisälle ja yltyy viimein myrskyksi, joka riuhtaisee irti vanhasta.

Oloni on kovin helpottunut nyt kun saan liimailla sormet ensin tahmeina, sitten kuorettuneina servieteistä leikeltyjä kukkia esineiden pinnoille. Ajatella, voin kouluttautua ihan sellaiselle alalle, jonka lehtiä luen silkasta mielenkiinnosta, en velvollisuudentunnosta tai johonkin hämärään ja limaiseen itsensivistämisprosessiin liittyen. (Huvittavinta on, etten oikeastaan ole ikinä kyennyt täysin sydämin uskomaan tuollaiseen sivistykseen alkuunkaan mutta olen silti koettanut välillä ahtaa itseäni sen muottiin ajatellen, että ehkä sisältäkäsin sitten ymmärrän sen hauskuuden.) Ihanuus! (Minun on niin vaikeaa kuvitella, että jollekulle jokin akateeminen ammatti voi olla sellainen, itsessään kiinnostava ja innostava jopa vapaa-ajallakin. Tai oikeastaan - osaan kyllä kuvitella sen, osaan kuvitella senkin, että itselleni kävisi niin, että juoksisin studia generalioissa ja lukisin Nuorta Voimaa, mutta jotenkin vain sellaiset yritykset kilpistyvät aina nahkean alakuloiseen lauantaioloon, jossa kaikki tuntuu turhalta, ja kuluu ainakin muutama kuukausi ennen kuin viitsin lähteä mihinkään akateemiseen rientoon.)

Mieleen hiipii kuva isoäidistä, joka istuu talon eteläseinustalla kokoontaitettavassa puutarhatuolissa ja lukee Solzenitsynin Syöpäosastoa pisamaisena aurinkohattunsa lierin alla. Olen levittänyt pyyhkeelle useita eri yrttejä, istun polvien päällä ja katselen niitä. Miten ne kaikki voi oppia tuntemaan? Isoäiti piru, joka sanoo kerta toisensa jälkeen, että minulla on kutsumus, muttei sano, mihin liittyen. (Oliko hänellä? Mikä se oli? Kaalinpäät, sivuun mennyt opettajanura, toivoton ammatti maalaistollukoiden liian avantgardistisena ja suorasukaisena ompelijattarena, saunottajan kohtalo? Jokin näiden yhdistelmä? Viimeiseen saakka isoäiti kirjoitti sillä lailla kuin venäläiset aakkoset ensin oppineet kirjoittavat.)

Pidä huolta kutsumuksestasi, niin hän kirjoittaa, kun olen töissä Englannissa lukion jälkeen. Ja kuljen Kewn puutarhassa joka päivä ja välillä istun penkillä pureksien kynänpäätä, jotta osaisin kirjoittaa jotakin vihkoon. (Kuvittelen näet tuolloin kirjoittamisen kutsumuksekseni. Runojen kirjoittamisen. Päätän kirjoittaa runoja, vaikken osaa. Kaksi sillä tavalla kirjoitettua runoa kulkee edelleen mukana siinä koosteessa, jota karsin vuosi toisensa jälkeen, lisään ja karsin, ja jota en osaa enää oikein kuvitella julkaistavan, vaikka nyt olenkin tavannut runoilijoita ja todennut, että heillä on inhimilliset murheet - en osaa kuvitella itseäni siihenkään.) Ja sitten kuljen niittyjen halki ja epäilykset yksinkertaisesti katoavat, olen yhtä taivaan ja puiden ja liiskaisen ruohon kanssa, hanhilaumojen hassun käynnin kanssa, vaellan mielessäni puiden runkoja ylös murattina ja leijun maahan keltaisen lehden hitaissa silmukoissa, hengitys nousee ja putoaa vesiputouksen pisararyöppyä matkien, ilma vaihtuu kasvihuoneen oven läpättäessä kiinni ja auki, aurinko nousee ja laskee, talveksi on ostettava takki, pelkkä villapaita ei enää pidä yskää toisaalla.

Ajattelen kutsumusta jonakin vaivalloisena ja kamalana, kohtalona. En ajattele niittyjä, olen osa niitä, osa puuryhmiä ja säätä. Enkä tule ajatelleeksi, että tuo helppous hengittää voisi olla kutsumus, helppous pysyä tyytyväisenä maata kynsien alla ja maassa polvillaan.

Sanon puhelimessa ensin isälle, sitten äidille vanhasta ja uudesta ajatuksesta kouluttautua puutarhuriksi. (Alan vähitellen uskoa, etten siinä ainakaan tyhmisty.) He epäilevät, etten saa siitä paljon rahaa. Ikään kuin sillä olisi ennenkään ollut merkitystä. Muistutan heitä, ettei aiempi koulutukseni katoa silti mihinkään. “Onhan sekin totta”, sanoo äiti. Puhelimen suljettuani istun pitkään hiljaa tuolilla ja ajattelen, mitä isoäiti sanoisi, jos eläisi. Äkkiä alkaa itkettää. Kaikki se ikävä, joka on säilötty jonnekin ja joka useimmiten purkautuu vain lempeinä hymähdyksinä ja siinä, miten en osaa kulkea katselematta parantavia kasveja, väkevöityy. Haluaisin istua siinä pienessä toisen kerroksen tiilitalon keittiössä, katsella kaalimaan ylitse tielle, nähdä vaahteran ja rehevän lehdon reunan, kuunnella isoäidin puhetta. Onko kukaan muu rakastanut minua sillä lailla? Tuskin. (Isoäitisuhde on niin paljon äitisuhdetta helpompi, pyyteettömämpi, antamiseen valtataistelun sijaan painottuva. Siinä on helppo pysyä kohteliaana, anteliaana, hyväntahtoisena ja välittömänä.) Joskus minusta tuntuu, ohimennen ja ohuesti, aavistuksenomaisesti, että kaikki alkoi mennä pieleen juuri siinä vaiheessa, kun isoäiti kuoli ja jouduin kuvittelemaan tuollaisen rakastavan hyväksymisen ja täyden luottamuksen mahdollisuudet. Jotenkin tuohon nuoruudessaan sodan repimään ja heittämään säästäväiseen ja maanläheiseen sukupolveen on myös helpompi samastua kuin omien vanhempien sukupolven jälleenrakennus-itsestäänselvyyteen. (Vaikka eihän se kenellekään tietenkään ole itsestäänselvyyttä ollut silloinkaan, äitikin puhelimessa puhuu päivistä, jolloin hän vain istui liikehuoneistossa odottamassa, josko joku ohikulkija pistäytyisi asiakkaaksi.)

Vompatti pohtii paljon sitä, onko oikein, jos hän ei alakaan älylliselle alalle, kun tavallaan hän kuitenkin kykenee päättelemään. Huomautan lempeästi, ettei kenties jako älyllisiin ja ei-älyllisiin aloihin ole kovinkaan hedelmällinen; kaikissa töissä erinomaisuus vaatii aika tavalla paneutuneisuutta, luovuutta ja innostusta. Niinpä perinteinen “älyllinen” työ voi kangistua rutinoidummaksi ja vähemmän mieltä haastavaksi kuin kohopenkkien kaivaminen, jos siitä puuttuu omakohtainen halu - tai kenties tuo kummallinen ilmiö, kutsumus.

Kuulen kysymyksessä niin paljon itse vuosien varrella muodottomammin pohtimaani. Kaikki se ahdistus, joka liittyy siihen, että huomaan ajattelevani aina kasveja niin kehitysyhteistyön, estetiikan kuin terveydenkin kysymyksissä, heijastaa kai pohjimmiltaan samaa epävarmuutta siitä, saanko tehdä sitä, mikä minua kiinnostaa, vaikka kyseessä onkin sellainen asia, josta useimmat tuntemani ihmiset eivät ole kovinkaan kiinnostuneita, eivät ainakaan ammattimielessä. Ja kuitenkin hyvinvointimme riippuu noista kasvinretaleista melko konkreettisesti muutenkin kuin ravinnon mielessä:

Ulrichin useiden kokeellisten tutkimusten mukaan hoitopaikan hyvä fyysinen ympäristö tukee potilasta lääkkeiden ja hoidon rinnalla. Ulrich on muun muassa tehnyt joukon tutkimuksia, joiden mukaan potilas toipui sappileikkauksesta tavallista nopeammin, kun hänellä oli ikkunasta näkymä luontoon. Luonnonmaisemat vaikuttivat myönteisesti ihmisen fysiologiaan alentamalla verenpainetta, vähentämällä lihasjännitystä ja ihon sähkönjohtokykyä.

…

Puutarhakulttuuri (horticulture) on kukkien, hedelmien, puiden ja pensaiden viljelemisen taide ja tiede, joka kehittää ihmisen ajatuksia ja tunteita. Puutarhan merkitys näyttää korostuvan hyvinvointia edistävänä tekijänä. Puutarhatiedettä ja puutarhan viljelyä on pitkään käytetty eri sairauksista kärsivien potilaiden hoidossa erityisesti Yhdysvalloissa. Monet suomalaiset sairaalat on perinteisesti rakennettu kulttuurimaisemaan, jolloin puutarhat ja arboretumit ovat olleet tärkeä osa toiminnallista kuntoutumista. Vaikka hoitoyksiköiden ympäristöt ovat välillä päässeet rämettymään, nykyinen suuntaus korostaa taas viherympäristön merkitystä myös hoidon onnistumiselle.

Lähde

Hetkittäin ajatukset saattavat valita outoja polkuja. Esimerkiksi saatan istua työn jälkeensä jättämässä eteenkelatuksi joutumisen tunteessa - joku on tietämättäni pikakelannut auringon kaaren kattojen yllä ja jättänyt minut iltaan, jossa tummiin taloihin syttyvät ikkunalyhdyt ja saanut istuinluuni kivistämään satulatuolin pinnassa - ja päähäni pälkähtää kysymys siitä, kuinka tarkasti yksikään kuvaukseni voi tavoittaa sen, jolle ensisijaisesti kirjoitan. (Sinulle, hupsu, sinulle tietysti!)

Jos ajattelenkin kuvaavani jotakin jaettua, näkökulmistamme riippumatonta mutta silti niiden kautta suodattuvaa seikkaa, johon ajattelen sinun pääsevän yhtä hyvin tai paremmin kuin itseni, kuvaanko sittenkään tuota seikkaa vai kokemustani siitä? Ja jos kuvaan kokemustani, jota en voi koskaan aukottomasti jakaa, vaikka toki voinkin ponnistella sen kiteyttämiseksi, no - miksi me yleensä kirjoitamme toisillemme kirjeitä. En tahdo juuttua tällaiseen yleispätevään vellomiseen, joten muotoilen kaksi kuvausta ja arvailen sitten, kumpi niistä sinusta tuntuisi ymmärrettävämmältä.

Ensimmäisessä kuvauksessa kertoisin jostakin sellaisesta seikasta, joka tapahtuu hyvin lähellä. Kertoisin vaikkapa siitä hämmennyksestä, jonka eräs lause synnyttää. Että näin on voitu elää ja ajatella, niin, että sitä ei ole tullut sillä tavalla ajatelleeksi, koska on elänyt toisenlaista elämää toisenlaisessa kodissa, ja että silti tunnistaa mekanismin. Että tunnistaa (ja miksi ja miten tunnistaa) vieraannuksen lukiessa pyyteettömyyteen ja hyväänjätkyyteen vyöttäytyvistä tutkijoista, jotka eivät tunnista omia lapsiaan kadulla heihin törmätessään. (Deweysta ja hänen kuuluisasta hajamielisyydestään/keskittymiskyvystään - eihän hajamielisyys ole useinkaan muuta kuin liian hyvää keskittymistä vielä jakamattomiin prosesseihin - kulkee tällainen legenda.)

Voinko ajatella, että luet tämän tarinan (en kirjoita sitä, koska vain kuvittelen sen ohimennen epämääräisenä hahmona - “kuvaan hämmennyksen”) ja koetat kuvitella, miksi olen hämmästynyt tai olisitko itse hämmästynyt? Vai otatko kuvauksen vain vastaan? Näin hän koki siis, sillä hyvä. Ehkä jokin jäi sanomatta, jääköön. Vai haraatko vastaan ja ajattelet, ettei tuo kuulosta todennäköiseltä tapahtumien kululta: se kuvataan näin vain koska se kuulostaa näin jotenkin arvokkaammalta.

Kysytkö samat kysymykset, jos kuvaan jotakin kaukaisempaa - vaikka bumerangilokkeja. (Koetan painaa sanan bumerangi takaisin mieleeni.) Arvailen kysymyksiä: Miksi tästä kerrotaan, miksei siitä, kuinka alushousujen kuminauhat saattavat ärsyttää ihoa tai miten muskottipähkinen tuoksuinen pelargoni on erityisen innokas puskemaan huikentelevaista talvikasvua? Maailmassa olisi tähdellisempiäkin aiheita, sellaisia joista lehdet kirjoittavat. (Meillä lehdet lojuvat kissanvessan katolla eikä niitä tule selailleeksi tarpeeksi, sillä ummetus on meille molemmille vieras vaiva.)

- Olenpa ilkeä, eiväthän ihmiset sellaisia ajattele, kun saavat kirjeen. (Mutta ehkä vain jos he lukevat sitä kirjeenä, henkilökohtaisena kirjeenä?) En muista ikinä kirjettä lukiessa tuskailleeni, miksi siinä ei kerrota siitä ja siitä. Muistan kyllä jääneeni kylmäksi joistakin kielikuvista, kuten siitä, kuinka joku rukoilee Isä Jumalalta siunausta jollekin päättömälle hankkeelleni. En oikein tiedä, millainen tuo personoitu jumaluus on, jonkinlainen summako kaikista hienoista aamuista kuusikoissa ja sadepäivistä meren rannassa? -

Mutta tuletko kysyneeksi, miksi näen lokit bumerangeina? Tai tulenko kuvauksessani ajatelleeksi, että ehkä kaikki eivät ole katselleet niitä samalla tavalla? Että heillä on kenties tarkka näkö tai silmälasit tai piilolinssit, että he ovat suostuneet vanhempien ja opettajien vaatimukseen varustautua tarkoin silmin. On tärkeää hahmottaa asiat kirkkaasti ja selkeästi! Muistan käyttäneeni silmälaseja jonkin aikaa mutta päättäneeni sitten, että pidän enemmän pastelliliitumaailmasta tai akvarellimaailmasta ilman niitä, maailmasta, jossa kaukainen saa epämääräisen hahmon. (Toki käytän silmälaseja silloin kun ajan autoa, ehkä kerran kymmenessä vuodessa.)

Taidemieltymykseni vaikuttivat tähän päätökseeni ja päätös on vaikuttanut epäilemättä sitä seuranneisiin taidemieltymyyksiini. Ja ainakin myönnän suhtautuvani maaimaan pyyteellä. (Ja olen siitä vuoroin ylpeä ja vuoroin nolo, miten se kulloisiinkiin huoliini ja intohimoihini sopii.)

Toisin kuin ne, jotka virittävät silmälasien sijasta piilolinssit juhliin mennessään, en ole niinkään huolestunut siltä, miltä lasit näyttäisivät kasvoilla. (Ne ovat kivat lasit, Giorgio Armanit, kilpikonnanluuta matkivin muovisangoin ja -linssein, tunnultaan kevyet ja vakavamielisen näköiset. Kasvoni saavat niissä älykkään, mutta väsyneen lapsen ilmeen, joka ei tunnu mitenkään vastenmieliseltä, jos satun törmäämään siihen peilissä tai valokuvassa.) Minua kiusaa enemmän se, miltä maailma näyttää linssien läpi. En näet osaa suhtautua näkymiin pyyteettömästi. Jätän mieluummin näkemättä ainakin osan katukuonasta ja olen tottunut näköni puutteelliseen syvyystarkkuuteen niin vankasti, että sen kerran, kun nostan lasit silmilleni, saatan kauhistua ja älähtää, miten ruma maailma onkaan.

Niinpä en oikein osaa hahmottaa, mikä on perustavin ero siinä, että tarkastelen lokkeja tai mielialan muutosta, läheistä tai kaukaista. Luulen, että jos kirjoitan lokeista, et sinä tulisi niistä kirjoittaessasi valitsemaan juuri samoja lauseita ja kielikuvia, samanlaisia tunnelman tihentymiä ja väljentymiä. (Oikeastaan lokit valitsivat tunnelman tihentymät ja väljentymät, tahtoisin sanoa, tahtoisin väittää kuvanneeni ne naturalistisesti, mutta sitten mietin, olisinko huomannut niitä, jos en pitäisi ympäristön virikkeiden itseeni sisällyttämisestä.) Näkisit ne toisin pyytein, kenties. Ehkä fotorealistisesti tai kubistisesti.

Tai sieluina. (Jos haluaisin kutsua ihmisen sisintä sieluksi, sanoisin lokillakin olevan sielun.)

Joskus ajattelen kuvaavani mielialanmuutoksen tai tunnelman naturalistisesti. Mutta sitten tulen ajatelleeksi, että naturalismikin on vain yksi rajoittavista ismeistä, joka väittää nämä pienet liikahdukset ja jännitteet tärkeiksi ymmärrykselle. (Ehkä ne ovat tärkeitä, koska niiden kanssa elämistä ei voi valita ellei sitten valitse päihderiippuvaisuutta sen hyvin turruttavassa muodossa. Ja olisiko silloinkin vain kyse siitä, ettei muistaisi tai välittäisi?) Mutta toisaalta, jos ymmärrys ei auta ennakoimaan niitä eikä suhtautumaan niihin, mikä sen virka on? Kuvata kuvaamisen vuoksi?

Nauran ääneen päivän pikakelauksessa lukiessani kohdan, jossa kirjoittaja sanoo, että kerran saavutettujen “totuuksien” näkökulmaisuuden käsitettyä mihinkään totena esitettyyn on vaikeaa suhtautua vuorenvarmana. (Ja silti mieleeni ei tule, että vuori murentuisi äkisti altani, kun kiemurtelemme kinttupolkua sen miltei pystysuorassa seinämässä, miltei meren päällä. Ei, vaikka näen sen rapautuvan kiviksi poluilla, kiviksi jotka luistavat ja rullaavat ikävästi vaelluskengän alla ja kilahtelevat rinnettä alas polun seuraavalle kierteelle.) Hän kirjoittaa, kuinka jatkuvista näkökulman- ja asennonvaihdoksista seuraa asentohuimaus. Hän ei vain sano, onko tuo huimaus paha- vai hyvälaatuinen. Ehkä siihen pitäisi suhtautua samoin ohjein, joita äiti sai lääkäriltä kärsiessään hyvälaatuisesta asentohuimauksesta: pitää vain viedä pää kerta toisensa jälkeen huimaavaan asentoon ja palauttaa se peilin avustuksella suoraan ja vähitellen totuttaa keho tähän uudenlaiseen “pää on suorassa” -tuntumaan.

“Oppiko sen?” kysyin.
“Oppi”, äiti vastasi. “Hitaasti!”

Tässä vaiheessa - ottaakseni askelen etäämmäs ajatusten hakkaavasta tahdista - ajattelen käveleväni vaelluspolkua ja kärsiväni hivenen huimauksesta, kallistavani ja suoristavani päätä ja näkeväni saaret kaukaisessa hieman muhjuisesti. Kun ystävät puhuvat saarilla pesivistä linnuista, myötäilen, vaikka näen vain vaaleita suhreita. (Luontopoluille pitäisi muistaa vyöttää päänsä likinäköisyyttä ja taittovikaa korjaavin linssein!)

Suljen silmät ja päätän olla kirjoittamatta aiheesta.

Tunnen aika ajoin halua miettiä tarkemmin, mitä oikeastaan teen näin tässä kirjoittaessani. En tiedä, askarruttaisiko asia itseäni yhtä paljon, jos ympäristöni reagoisi tähän työhöni (no, se on työtäni tällä hetkellä, yksi töistäni) tasaisemmin. Mutta palaute, jota saan ei-bloggaavilta ystäviltä, vaihtelee laidasta laitaan ja paljastaa bloggaamisesta paljon sellaisia seikkoja, joita en itse keksisi, vaikka vetäisin pannumyssyn päähäni ja istuisin asiaa miettimässä tuntitolkulla. Tarkoitan sellaisia lausahduksia kuin: “Minä en voisi enää mennä ulos sen jälkeen kun olisin kirjoittanut tuollaisista asioista.” tai “Tosi loistavaa ja rohkeaa, anna palaa!” tai “Toivottavasti tuo johtaa johonkin todelliseen!” tai “Eikö sinua häiritse, ettet saa tietää lukijoistasi juuri mitään ja he sinusta taas melkein kaiken?”

Kun kirjoitan, enimmäkseen puran jotakin asiaa, joka kiinnostaa minua. Usein en tiedä, miksi asia kiinnostaa, se vain jotenkin vaivaa tai houkuttelee. Ja melko usein käy niin, että kirjoittaessani huomaan olostani ja kiinnostuksestani piirteitä, joita en tiennyt ennen kirjoittamistani. Kirjoitus ikään kuin houkuttelee nuo asiat helpommin tarkasteltavaan muotoon hieman samalla tavalla kuin keskustelu sellaisen ihmisen kanssa, johon voi täysin luottaa. (Useimpien ihmisten kanssa huomaan keskustellessani hieman pidätteleväni sanomisiani aivan sitä yrittämättä - kai se on jonkinlaista kokemuksen kasvattamaa arkuutta kielteisistä reaktioista?)

En ajattele tekeväni jotakin rohkeaa - kirjoittaminen on hyvin arkipäiväistä. Enkä oikeastaan ajattele kovinkaan paljon, miltä sanottu kuulostaa, ainakaan tietoisesti, tai jos saan itseni siitä kiinni, saatan harmistua hetkeksi. (Mutta vain hetkeksi, koska tuollainen toisten reaktioiden pelkääminen on lopulta aika luonnollista ja kenties siitä ei ikinä täysin pääse irti, ei edes niissä elämänalueissa, joihin liittyvien ajatusten ei voi oikein kuvitella loukkaavan ketään joka ei erityisesti ole tänään herännyt sillä jalalla, että hakee hakemalla jotakin erimielisyyttä, josta kiskaista vesimeloni nenään.) En usko, että ihmisiä liikuttavat sellaiset asiat kuin vatsamakkarani tai kasvissyöntini tai pelkoni tai oikeastaan mikään mitä voin itsestäni kirjoittaa. Enhän ole heidän elämänsä pääasia, ja hyvä niin. (Jos olisin, he voisivat kohdistaa itseeni vaateita, joista osaan jo etukäteen kertoa, etten pitäisi niiden kaltereista, joihin koettaisin kenties kuitenkin sopeutua.) Niinpä en koe paniikkia “mennä ulos” tai “tavata ihmisiä” kaiken tämän jälkeen. Tietysti on vähäsen outoa, etten tiedä tapaamistani ihmisistä, mitä kaikkea he minusta tietävät, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, etten sitä kyllä tiennyt silloinkaan, kun en vielä kirjoittanut blogia. (Olen kuullut jälkikäteen monia itsestäni sanottuja asioita, joita en olisi ikinä arvannut minusta kerrotun ja jotka enimmäkseen ovat olleet aika villiä spekulaatiota. Jotkut niistä ovat sellaisia, etten ehkä olisi mennyt viikkoon ulos, jos olisin tiennyt niistä, koska ne olivat niin pahasti pielessä todellisesta tilanteesta ja siihen liittyvistä tunteistani ja asenteistani.)

Oikeastaan ainoa järkevä huomautus noissa siteeraamissani kummallisissa vertaiskommenteissa on kysymys, eikö minua häiritse se, etten tiedä lukijoistani sitä, mitä he minusta. Vastavuoroisuutta pidetään ihmissuhteissa hyvin keskeisenä piirteenä. Mutta kun tarkasti mietin omia suhteitani, hyvin harvoissa niistä vastavuoroisuus toteutuu kovinkaan mekaanisesti tai automaattisesti, ja silti saatan pitää noita suhteita varsin tyydyttävinä ja ystävällisen eetoksen luonnehtimina (tyyliin I’ll scratch your back and you’ll scratch my scalp - ihmiset sitoutuvat ja osoittavat ystävyyttään niin monin erilaisin tavoin, että olisi hurjaa kiittämättömyyttä kiukutella heille niistä seikoista, jotka itse osaan ja joita he eivät, kun kuitenkin havaitsen suhteissani jatkuvasti monia viehättäviä sitoumuksen osoittamisen tapoja, joissa tarvitsisin vielä kovasti harjoitusta onnistuakseni niissä luontevasti). Joistakin lukijoistani tiedän monia asioita, koska olen tavannut heidät tai tuntenut heidät jo kauan ennen kuin aloin pitää blogia. Jotkut lukijoistani pitävät itsekin blogia ja voin seurata sen kautta heidän pohdintojaan ja tapaansa jäsentää maailmaa. (Minua sellainen kiinnostaa enemmän kuin “kuulumiset”, vaikken nyt taaskaan osaa sanoa, miksi kiinnostukseni suuntautuu näin ja tuleeko se jatkumaan samansuuntaisena tästä eteenpäin.) Joistakin lukijoistani en tietenkään tiedä yhtikäs mitään - mutta en tajua, miksi se minua häiritsisi. Enhän tiedä heistä mitään häiritsevääkään. (Jostakin syystä minua ei häiritse toisten olemassaolo tai se, että he voivat tarkastella ulkoista käytöstäni - kyllä, kirjoittaminen on ulkoista käytöstäni, joskin liittyy vahvasti sellaisiin ajatuksiin, joita ei kenties heti arvaisi, jos vain näkisi minun istuvan satulatuolilla ja sormieni rynnistelevän läppärin näppäimillä eestaas.) En koe uhkaavaksi tuota katsetta, en edes silloin, kun huomaan loukanneeni jotakuta tai näyttäneeni jonkun silmissä tyhmältä tai epäsympaattiselta. Uhkaava on liian vahva sana. Enemmän epäsympaattiselta vaikuttamisensa tajuaminen tuntuu hieman masentavalta, mutta toisaalta - tähän ikään mennessä kai on pakko oppia, ettei voi kuitenkaan miellyttää kaikkia ja että aivan samoin kuin itse aivan ajattelematta ja ponnistelematta pitää jonkun toisen tyylistä olla ja ajatella, ja toisaalta joutuu ponnistelemaan kovasti ymmärtääkseen ja hyväksyäkseen jonkun toisen, samoin itsen herättämät reaktiot jakavat ihmiset niihin, jotka pitävät minua mukavana ja helppona tyyppinä ja niihin, joista olen vain täysin omituinen ja ehkä luotaantyöntävä. (En osaa oikein pitää ikävänä sitäkään, etteivät kaikki jaksa ponnistella voittaakseen omituisuuden ja luotaantyöntävyyden tuntemuksia. En itsekään aina jaksa, vaikka harvoin niitä ilmaisenkaan, sillä luotan siihen, että pian jo jaksan ryhdistäytyä tutustumaan ja ajattelemaan parhain päin. Mutta yhden seikan olen oppinut - taas Hurinalta - nimittäin: paras tapa motivoida toinen voittamaan nuo omituisuuden ja luotaantyöntävyyden tuntemukset, jotka usein nivoutuvat myös epävarmuuteen, riittääkö ja kelpaako itse toiselle, on ottaa ne puheeksi suoraan ja kiertelemättä ja kertoa toiselle, missä hänen arvionsa omista motiiveista ja ajatuksista menee pieleen.)

Tuntuu kummalliselta kirjoittaa näin, sillä nyt kun työskentelen persoonallisuuspsykologiaa käsittelevän tekstin kanssa, törmään siihen, kuinka tällä hetkellä omat pyrkimykseni liittyvät paljon enemmän välttämiseen kuin uuden tavoittamiseen. Joinakin kausina, kuten eron jälkeisessä kriisissä, en juurikaan vältellyt mitään vaan syöksyin pää edellä hämmentäviin ja pelottaviin tilanteisiin. Nyt taas huomaan, kuinka saatan jättäytyä sosiaalisista riennoista ja siten säädellä stressiäni mutta samalla etukäteen tuhota iloisten uusien ystävyyksien mahdollisuudet. Tämä askarruttaa itseäni, koska toisaalta luulen, että bloggaaminen (en eksynyt teemasta, jee) on opettanut itselleni monia niistä taidoista, jotka osasin aiemmin aika puutteellisesti: omasta mielipiteestä kiinni pitämistä; sen pelon tukahduttamista, ettei miellytäkään toisia, jos kertoo millaisena maailman kokee; kykyä tunnustaa jopa itselleen omat heikkoutensa eli ne kohdat, joihin lempeää, kehittymään tönivää huomiota pitäisi kaikkein eniten suunnata (sen pois kääntämisen sijasta).

Mutta voihan olla, että haluan vain levähtää noista äärikokemuksista, joita sain erottuani. Jossakin vaiheessa näet tunsin lähestulkoon hajoavani kappaleiksi kaikkien uusien vaikutteiden ristitulessa.

Mitä siihen huomautukseen tulee, että “toivottavasti tämä johtaa johonkin todelliseen”, en oikein ymmärrä, mikä tässä on epätodellista. Ehkä tuo epätodellisuus kuvaa sanojan ankarampaa käsitystä vuorovaikutuksesta ja työstä. Kenties bloggaaminen ei mahdu noihin kategorioihin hänen maailmassaan, mikä tuntuu hämmentävältä. (Eikö teorioiden pitäisi ihannetilanteessa muuttua kokemuksen haastaessa ne?) Kai tämä istuminen on todellista? Nämä ajatukset? Tämä kirjoitus, joka tästä hetkestä jää jaettavaksi?

Kaikkein hassuinta on, että tuon ihmisen “todellinen” - totta kai minun oli kysyttävä merkitystä noin hullunkurinen ilmaus kuullessani - tarkoittaa “oikeaa julkaistua kirjoitusta, kuten kirjaa”, minut tuntien kuulemma “fiktiota”. Kyllähän fiktiossa tosiaan ilmaistaan paljon arkitodellista, samoin valehtelussa - esimerkiksi Demorest & Alexander ovat osoittaneet, että kirjoittajat toistavat tuttuja henkilökohtaisen elämänsä skriptejä myös keksittyjä tarinoita kyhätessään. (Demorest A.P. & Alexander, I. E. 1992, “Affective scripts as organizers of personal experience”, Journal of Personality, vol 60, s. 645-663; en ole tarkistanut lähdettä vielä itse, löysin vasta viittauksen siihen, mutta ajattelin tarkistaa, sen verran mielenkiintoiselta tuo tuntuu.) Esimerkiksi itse huomaan yrittäessäni kirjoittaa tarinaa, kuinka toistuvasti haluan edes jonkun henkilön painivan vaikeuksissa ristimänimeensä sopeutumisen kanssa. Vähintäänkin tahdon ilmaista nimeämisen ja annettuun nimeen sopeutumisen vaikeudet nimeämällä hahmot hyvin mielikuvituksellisesti, kuten Lucullus tai Keko. Minun olisi hyvin vaikeaa kirjoittaa tarinaa, jonka päähenkilö olisi nimeltään vaikkapa Anna, Minna, Jenni, Kaisa, Lauri tai Matti. Ja silti tajuan, kuinka hullua olisi kirjoittaa esimerkiksi romaani, jonka päähenkilön nimi olisi Lucullus, vaikka hän nyt olisi täysin suomalainen; muista kulttuureista en näet tiedä tarpeeksi kuvatakseni niitä. Enkä tajua, miten ihmiset niin kotoisasti kiertyvät ristimänimiinsä noin yleensä.

Mutta en edelleenkään tajua, millä tavalla kirja olisi “todellisempi” kuin blogi. Koska se on kiinteä, keskikokoinen esine? Koska sen teksti on toimitettu ja siitä on karsittu ajattelulle tyypillinen hajanaisuus pyrittäessä kiteyttämään sen sisältämiä ideoita tutumpaan ja hyväksi havaittuun kerronnalliseen muotoon? Mutta minä pidän alakohdista ja sivuhuomautuksista (kuten varmasti olet huomannut) enkä tahdo pelkistää ajatuksiani jalokiveksi, joka kyllä on virheettömästi hiottu mutta jonka on vaikeaa kuvitella kuuluneen joskus paljon laajempaan yhtenäiseen kallioperään, joka on vaikeampi hahmottaa osaksi luontoa kuin osaksi kulttuuria.

Pidän jollakin tavalla siitäkin, että aloin tehdä tätä blogeja enemmän tutkineiden ihmisten suosituksesta puolivahingossa ja lukematta kenenkään muun blogia ensin. (Aivan samalla tavalla toisen ihmisen kehotuksesta kävelin ensimmäiselle filosofian luennollekin ja siellä istuessani tajusin, että vaihdan sen pääaineekseni - tietämättä filosofiasta mitään muuta kuin sen, mitä luennoitsija ehti tuon puolentoista tunnin aikana sanoa. Nautin kovasti siitä, että elämäni kääntyy arvaamatta johonkin suuntaan. Pysähtyneisyys tuntuu minusta ilon viholliselta.) Mikään ei tunnu hauskemmalta kuin tehdä asiaa, jota eivät kahlitse mitkään ennakko-oletukset, joiden vaatimuksiin olisi niin helppoa myöntyä. Arvaamattomassa säilyvät leikki ja kokeilujen tuottama ilo helpommin. (Sen vuoksi minusta on hyvä, etteivät ihmiset puhu toisilleen kovinkaan paljon seksielämänsä yksityiskohdista. Seksuaalisuus saattaisi kääntyä suorittamiseksi, jos olettaisi toisen odottavan itseltä sitä, tätä ja tuota seikkaa.)

Vaikka tietysti olen oppinut ounastelemaan tästä toiminnasta monia seikkoja. Ja olen tullut sokeaksi sille, miksi tämä tuntuu ihmisistä kummalliselta toiminnalta. (Oman itsen ja omien puuhien erityisen kummalliseksi hahmottaminen tuntuu hyvin vaikealta, koska toisten painostaman “normaalin” vaatima asenne- ja toimintamaailma ei ole itselle yhtä tuttu kuin se, jonka kanssa elää.)

Ajattelen kirjoittavani kirjettä, näkeväni sanojen muodostuvan paperille, hahmojen tarkentuvan.

Vompsun työt postitonttuna ovat alkaneet ja hän herää viiden pintaan. Koska minut on herätetty koko lapsuuden ajan siten, että äiti astuu huoneiston toisessa päässä sängystä lattialle, herään tietysti siihenkin, että joku ponkaisee vierestäni pystyyn herätyskellon soidessa ja kolisee pimeässä törmäillen ovenkarmeihin ja narisuttaen lattiaa. Mutta miksi siitä suuttumaan, kuten eräs tuttavista arvelee minun reagoivan asiasta kertoessani. Ehei, venyttelen sängyssä ja laitan puuroa tulemaan itsellenikin.

Vaikka omat työni alkavat törkeän myöhään, useimmiten vasta yhdentoista maissa, voin aina herätä aikaisin. Sillä tavalla ehdin tehdä asioita ennen työtä. Jos koettaisin nukkua Vompsun kolistessa ja mikroaaltouunin pimputtaessa valmista puuroa, saisin todennäköisesti vain päänsäryn nukkumisen yrittämisestä hampaat irvessä. Parempi herätä siis, vähän pöllähtäneenä mutta perushyväntuulisena. Sillä tavalla myös iltaisin voimme nukahtaa edes suunnilleen samaan aikaan.

Uudessa vuorokausirytmissä hauskinta on aamu. Vastapäisten talojen maailma on vielä pimeä, tuikkeeton möhkäle ja kaukaisen maston kaksi punaista silmää hohtavat entistä dominoivammin kaiken tuon mustan keskeltä. Nytkin näen taivaalla useita tähtiä, yhden kirkkaan ja monta himmeämpää. Tuntuu hauskalta olla hereillä tällä tavalla, nukkuneena. Jos olisin valvonut yön ylitse viiteen, tuntuisi kamalalta ja väsyneeltä. (Tämän takia en ole koskaan kunnolla ymmärtänyt bilestyselämää enkä sopeutunut siihen.) Vaikka pidän kyllä illoistakin, siitä kuinka väsyneitä olemme ja kuinka kikatamme jo yhdeksän aikaan puolihervottomina tupsahtaaksemme sitten kumoon vällyjen väliin.

Oikeastaan tuntuu kummalliselta, kuinka hyväksyttyjä ovat sellaiset tokaisut kuin “törkeän aikaisin” tai “I hate mondays”. Koetan päästä sisään siihen ajattelutapaan siinä määrin, että tajuaisin edes etäisesti, mistä niissä on kyse. Siitäkö, että ihmiset ovat tehneet huonoja sopimuksia ja järjestelyitä? On minullakin huonoja hetkiä, mutta eivät ne tunnu ajoittuvan niin selkeästi tiettyyn vuorokaudenaikaan tai viikonpäivään. Itse asiassa esimerkiksi työn kanssa käy siten, että olen levoton sinne saakka, kunnes tartun työhön ja sitä paiskiessa hyvä tuuleni palaa, koska tajuan, että työ on mahdollista saattaa valmiiksi ilman epäinhimillisiä ponnisteluita. Riittää, että keskittyy työhön ja tekee sitä koko olemisensa painolla. Ehkä tässä työkäsityksessä näkyy selkeästi se, että työni ovat olleet projekteja tai keikkoja, selkeärajaisia prosesseja, joilla on alku, keskikohta ja loppu ja jotka saan aikatauluttaa itse? Jokin sen tapainen asiakaspalvelutyö, jota nyt teen, erottuu tästä selkeästi: se on vain yhtä vellovaa massaa, jonka aloittaa ja keskeyttää jonkun toisen tekemä työvuoropäätös ja sen mukainen kellokortin leimaaminen takahuoneessa.

Koska työni on tuollaista muodotonta massaa nyt ja rytmittyy yksittäisten asiakkaiden ja hoidettavien pikkujuttujen mukaan, en jaksa harmitella sitä, että työn alkaessa olen jo päästellyt itsestäni päivän parhaat energiat ja ajatukset. Voin aamulla maata sängyssä kone sylissä ja kirjoittaa, mennä sitten vesijuoksemaan aamuruuhkaiseen uimahalliin ja pyöräillä töihin ja varmistaa siten, etten täysin jämähdä seisomatyössä. Lauantaimakkaraiho saa kyytiä aamuisella vesihölkkäreissulla enkä tarvitse kipulääkettä seisoakseni kahdella jalalla. (Ja jo huomenna pääsen näyttämään aamusta jalkaani jalkoihin erikoistuneelle fysioterapeutille ja kuulen, miksi se kipeytyy ja mitä sille voisi tehdä.)

Saatan iltaa kohden käydä työssä hitaaksi ja tuijottavaksi, mutta se tuskin on kovinkaan vakavaa. Keho vain ilmoittelee yön tulosta, peittelen haukotusta. Hieman kyllä huolestuttaa, kollapsoidunko kesken huomisen skypejoululaulun tai kerinkö jonnekin nojatuolinnurkkaan säestämään laulua kuorsauksella. Mutta toisaalta luotan siihen, että juhlaisa laulutunnelma kyllä tempaisee mukaansa. Laulaminen vain on niin ihanaa ja hauskaa!

Vuorokausirytmin kääntäminen aikaisempaan suuntaan ei itsestäni tunnu lainkaan vaikealta. Toisin päin olisi huomattavasti hankalampaa operoida. Yllättäen myös normaalisti aamutorkku ja iltavirkku (tai ainakin näin asian itse jäsentänyt) Vompatti onnistuu kääntämään vuorokausirytmiään helposti tähän suuntaan tietäessään työn odottavan. Tarkkailen kiinnostuneena hänen aamutarmokkuuttaan ja hämmästelen hieman sitä, eikö hänestä tunnu normaalina aamuna, jolloin pitää itse aikatauluttaa työnsä, että tekemiset odottavat jo tekijäänsä ja on aika ja ilo ponnistautua jalkeille. Nyt hän on selkeästi hyväntuulinen heti herättyään eikä koeta mitenkään pitkittää aikaa vaakatasossa valittaen ja väsymystä oirehtien.

Mietin kaikkea univaikeuksista lukemaani ja sitä unitutkijan minulle haastattelussa myöntämää tosiseikkaa, että kaupallistuneissa kulttuureissa univaikeudet yleistyvät. Mitä enemmän myöhään auki olevia kauppoja, pelejä, viihdettä, mitä myöhempään kattavaa televisio-ohjelmien tarjontaa (puhumattakaan netistä, joka ei sulkeudu kai lainkaan ennen kaatumistaan), sitä suurempi osa ihmisistä kärsii univaikeuksista. (En tiedä, pitäisikö “kaupallistuneiden kulttuurien” piirrelistaan lisätä työ, joka vastuuttaa vapaa-ajallakin ja pitää jännitteessä kunnes projekti on saatettu kunnialla loppuun; liittyyhän osa työn pätkittämistä korostuneen kaupalliseen ajattelutapaan ja tuotannon tehostamiseen. Työelämän viimeaikaisesta projektoitumisestakin on kirjoitettu paljon ja ainakin omiin univaikeuksiini se näyttää liittyvän televisio-ohjelmia, baareja ja sensellaisia enemmän.)

Jotenkin vaikuttaa siltä, että osalle ihmisistä ajatus vapaasta aamusta ja aamupäivästä näyttäytyy kummallisena. Vapaa ymmärretään selvemmin osaksi iltaa tai siltä ainakin vaikuttaa. Iltatyöstä maksetaan suurempi tuntikorvauskin ilmeisesti siksi, että sen ajatellaan tapahtuvan jotenkin epäortodoksiseen aikaan. Minusta se tuntuu yksinomaan hassulta, koska iltaisin työpanokseni on epäilemättä laimeampi. Enemmänhän sitä pitäisi tehokkaasta ajasta kuin toissijaisesta torkkumisesta laskuttaa, eikö vain?

Tuntuu hassulta huomata valmius nukahtaa iltaseitsemän-kahdeksan aikaan. Mutta toisaalta - miksi ei? Ulkona on pimeä, meillä ei ole televisiota, jonka elokuvien tai dokumenttien takia pitäisi valvoa (ja eikö nykyään digibokseissa kai olekin jotkin videoita vastaavat nauhoitusominaisuudet, joilla ohjelmat voi katsoa itselle sopivaan aikaan - toivottavasti olen ymmärtänyt oikein tämän seikan - vaikka toisaalta, moni ohjelma, joka menee läpi iltaryytyneelle, kilpistyisi tylsistykseen aamun virkkuina tunteina). Harmaa kollikin sopeutuu nukkumisaikojen vaihdokseen sulavasti, se kun muutenkin nukkuu suuren osan päivästä ja käy yhä löysemmäksi vanhentuessaan.

Mutta nyt on lähdettävä vesijuoksemaan, jotta ehdin kiirehtimättä etapista toiseen ja tulen töihin taas hyväntuulisena ja veri kiertäen ja tapani mukaan kymmenisen minuuttia etuajassa, sillä minusta on myöhästymishermoilua parempi saapua etuajassa vaikka tajuankin, että se tarkoittaa kaikki sesongin päivät yhteen laskettuna parin tunnin ilmaista työtä työnantajalle. Koska ilmainen työ harmittaa minua vähemmän kuin pakko kiirehtiä ja siihen liittyvä kuristava myöhästymisen pelko, valitsen sen ja pidän valintaani jopa kohtuullisen rationaalisena (etsi nautintoa, vältä kipua, pysy hyväntuulisena, ponnista iloon, ja niin edelleen…), vaikka tajuankin, että suurin osa tuttavista kai valitsisi toisin. Enkä ajattele, että olen oikeassa ja he väärässä tai toisinpäin. Me vain elämme luontumustemme erilaisiksi muotoilemissa maailmoissa ja meidän on vaikeaa pujahtaa toisen maailmaan muuten kuin tarpeeksi detaljoidun kuvauksen avulla. Itse en ole liiemmin huolissani siitä, että työnantaja voi suhtautua itseeni hyödykkeenä. Sellaiseksi minua ei näet kukaan muu kuin minä itse voi lopullisesti pelkistää, enkä koe tarvetta jäsentää itseäni siten.

Voi, aamut! Aamulla oleminen ja havaitseminen on detaljoitua. Illalla viimeisenä ajatuksena ennen sammumista mieleeni tulee, kuinka huonolta kuulostaa puhua puhtaasta olemisesta ja puhtaasta havaitsemisesta, sillä ihmislapsi saa vasta kohdun ulkopuolella, ensimmäisen ikävuotensa aikana, monet niistä taidoista ja ominaisuuksista, joita nisäkäsystäviemme lapset saavat valmiiksi syntymäänsä varten, ja että siten meissä kulttuuristaminen ulottuu syvemmälle. Ja ainakin itselleni “puhdas” luo mielleyhtymiä jostakin luonnollisesta, mahdollisesti haitallisten oppimismallien tahraamattomasta, jostakin perustasosta. Mutta ei ole yhtenäistä perustasoa, ei edes kulttuurin tasolla, enkä tiedä, voiko suvaitsevaisuutta rakentaa millekään muulle kuin ymmärrykselle tästä eroavaisuuksien kirjosta. Oleminen ja havaitseminen: tarkkaa kenties, detaljoitua kenties, ehkä kiireetöntä ja läsnäolevaakin, keskittyvää, mutta ei puhdasta, ei.

Nyt menen ja hölkkään päivän toisiksi parhaat hetket. (Parhaat kirjoitin ja ehkä myöhemmin opin jäsentämään ja tajuamaan, mitä koetin sillä ilmaista.)

Uljasta uutta maailmaa tuntuu olevan mahdoton lukea säpsähtelemättä, ainakin jos suhtautuu (siten kuin itse teen) jo valmiiksi hieman epäillen kulutusyhteiskuntaan ja jos tuntee silloin tällöin viiltävää päänsärkyä siitä, ettei oikeastaan osaa kovinkaan hyvin erottaa, mitkä tuntemistaan haluista ja päähänpistoista niveltyvät siihen mainosmössöön, jolla meitä muokataaan vauvasta saakka, ja mitkä puolestaan sisältävät mahdollisuuksia ulkoaopittujen itsestäänselvyyksien kyseenalaistamisessa voimaantumiseen. Mitkä ratkaisut tuottavat ikäviä kerrannaisvaikutuksia ja mitkä korkeasta hinnastaan huolimatta muodostuvat elämyksiksi, jotka ravistavat elämänkäsitystä niin perinpohjaisesti, että antavat muistoinakin voimaa kieltäytyä pahimmista hupsuuksista.

Mietimme suuria kysymyksiä, katselemme myynti-ilmoitusta talosta, jonka puutarhaan olisi jo valmiiksi istutettu omena- ja luumupuita. Sisustuksen remontointitapa epäillyttää: lämmityksessä on panostettu sähköön ja ilmeisesti leivinuuni raivattu modernin kaupunkilaismaisen keittiön tieltä. Takasta ei pysty päättelemään, varaako se. Koetamme varata joka tapauksessa esittelyajan, vaikka talosta on puolentoista tunnin junamatka Helsinkiin, jonne kai etätyössäkin joutuu silloin tällöin piipahtamaan. Mitä talon ostaminen tarkoittaisi? Velkavankeutta, ainakin. Velkavankeutta missä tahansa tarjotussa työssä, esimerkiksi kunnan marketin kassalla. Onko se liikaa luumupuista? Hitostako tuollaisesta voi tietää! Siellä voisi pitää koiraa enemmän, ajattelen. Kasvimaa olisi siinä heti, ja talossa on lasikuistikin.

En tiedä, toivonko, että talo paljastuisi kauheaksi vai ihanaksi. Siltä varalta, että se paljastuu likipitäen täydelliseksi, on mietittävä etukäteen, kuinka selviäisimme siihen investoiden. Sillä on jokseenkin selvää, ettei oma olouttamiseni mennyt kohdalleen.

Alfana päästetty, alfana oloutettu mies tulisi hulluksi, jos hänen olisi tehtävä epsilon-semimoronin työtä - tulisi hulluksi tai alkaisi lyödä kaikkea pirstoiksi. Alfat voidaan yhteiskunnallistaa täydellisesti - mutta ehtona on, että heidät sijoitetaan alfa-työhön. Ainoastaan epsilonin voidaan olettaa tekevän epsilon-uhrauksia, siitä yksinkertaisesta syystä, että hän ei pidä niitä minään uhrauksina. Epsilonit ovat vähimmän vastustuksen tie. Oloutus on laskenut raiteet, joita epsilonin on kuljettava. Hän ei voi sille mitään. Hänet on tuomittu ennakolta. Pullosta päästettynäkin hän on yhä pullossa - lapsi- ja sikiöfiksaatioiden näkymättömässä pullossa. Tietenkin jokainen meistä, jatkoi ohjaaja mietteliäästi, - elää koko elämänsä pullossa. Mutta jos olemme sattumalta alfoja, ovat pullomme suhteellisesti puhuen suunnattomia. Kärsisimme tuimasti, jos meidät suljettaisiin ahtaampaan tilaan. …

- Suotuisin väestösuhde, sanoi Mustafa Mond, - saadaan jäävuoren esikuvan mukaan: kahdeksan yhdeksäsosaa vesirajan alapuolella, yksi yhdeksäsosa sen yläpuolella.
- Ja vesirajan alapuolella ovat onnellisia?
- Onnellisempia kuin yläpuolella olevat. Onnellisempia kuin nämä ystävänne esimerkiksi. …
- Tuosta kauheasta työstä huolimatta?
- Kauheasta? Heistä se ei ole kauheaa. Päinvastoin, he pitävät siitä. Se on helppoa, se on lapsellisen yksinkertaista. Ei mitään rasitusta hengelle tai lihaksille. Seitsemän ja puoli tuntia kevyttä työtä, joka ei kuluta voimia, ja sitten soma-annos ja pelejä ja rajatonta parittelua ja tuntokuvia. Mitä muuta he voisivat vaatia? - Sitten hän jatkoi: - He saattaisivat kyllä vaatia lyhempää työaikaa. Ja tietenkin me voisimme säätää heille lyhemmän työajan. Koko alakastien työajan vähentäminen kolmeen tai neljään tuntiin päivässä olisi teknillisesti hyvin yksinkertaista. Mutta olisivatko he silloin onnellisempia? Ei, eivät olisi. Koetta yritettiin lähes kaksi vuosisataa sitten. Koko Irlantiin määrättiin neljän tunnin työpäivä. Mikä oli tulos? Levottomuuden ja soman-kulutuksen suuri lisääntyminen, siinä kaikki. Nuo kolme ja puoli tuntia ylimääräistä vapaa-aikaa olivat siinä määrin kaikkea muuta kuin onnen lähteenä, että ihmisten oli pakko lähteä niistä lomalle.

Työtä ja siihen olouttamista sekä työajan lyhentämistä koskevaa kohtaa on tuskaisaa lukea. Uudessa uljaassa maailmassa (ainakin) kahden päähenkilön olouttaminen on mennyt pahasti pieleen, ja seuraukset on helppo tunnistaa: yksinäisyyden ja erilaisuuden kokemus, kyvyttömyys sopeutua työpaikan sosiaaliseen ilmapiiriin… Myös kirjan kuvaus siitä, kuinka toisen virheellisesti oloutuneen sosiaalinen asema kohenee tilapäisesti puhtaasti sosiaalisen statuksen kohenemisen myötä, on äärimmäisen tarkkanäköinen. Kyllä, juuri siltä se tuntuu: että äkisti tuntuu olevan saumattomasti yhtä maailman kanssa, että ihmiset ovatkin ystävällisiä ja niin edelleen. Kuvaus on yhtä osuva kuin H.C. Andersenin Ruman ankanpoikasen loppukohtauksessakin - joskin ankanpoikasesta on tullut joutsen kokonaan ja lopullisesti, kun taas Uljaassa uudessa maailmassa ei joutsenille ole tilaa eikä ymmärrystä, sillä mukavuus (jota kirjassa kutsutaan myös onnellisuudeksi, vaikka selvästi kyse on jonkinlaisesta instant happinessista) on priorisoitu totuuteen ja kauneuteen pyrkimisen edelle.

Muistan miettineeni kovasti, miksi ihmeessä lyhyemmän työajan edestä ei ole rettelöity sen enempää. Vähitellen, epäuskoisena mutta kuitenkin, olen alkanut tajuta, etteivät monet ihmiset tahtoisi lyhyempää työaikaa, koska se tarkoittaisi tietyn palkkasumman varaan rakennetusta elämänmuodosta luopumista. Osaan arvailla myös syitä oman olouttamiseni pieleen menemiselle: Koulussa lukuaineet olivat liian hitaasti edistyviä ja opin unelmoimaan virkun ja tarkkaavaisen oloisena sen sijaan että olisin oppinut ponnistelemaan. Opin kyllä ponnistelemaan, mutta toisaalla, omien valintojeni mukaisissa asioissa. (En ole varma, voidaanko tätä ajatella siunauksena tai kirouksena - ehkä jonkinlaisena niiden sekoituksena.) Ne asiat, joista olen pitänyt, eivät ole saaneet liiemmin tukea ystäväpiiriltä eivätkä vanhemmilta. Työmoraali niissä töissä, joihin olen kouluttautunut (about), on varsin erilainen kuin se, johon olen kotonani oppinut. Kaiken lisäksi minulla on ollut niin paljon aikaa istua ja lukea ja miettiä ja keskustella, etten ole enää varma siitäkään, onko ponnisteleminen oikeastaan hyväksi sekään. Siinäkin on jotakin pakonomaista. Onko jonkin itselle haluaminen hyväksi.

- …Eivätkö he ole käyttäneet hänen miellyttäviä paheitaan alentaakseen hänet?
- Alentaakseen hänet, mutta mistä asemasta? Onnellisena, ahkerasti uurastavana, tavaroita kuluttavana kansalaisena hän on täydellinen. Tietenkin, jos valitsette jonkin muun mittapuun, voisitte ehkä sanoa, että hänet on alennettu. Mutta teidän täytyy pysyä uskollisena yhdelle edellytyksien ryhmälle. Ette voi pelata sähkömagneettista golfia keskipakoisen yhdeksän reiän pallopelin sääntöjen mukaan.

Ehkä ongelma onkin tuo muu mittapuu. Olen istunut elokuvateatterissa, esimerkiksi, ennen valojen himmentymistä, ja puhunut arvojärjestelmästä ja etiikasta ja niiden vakaudesta, joidenkin asioiden tarkastelunkestävyydestä. Ystävyys, käänteli ja tarkasteli sitä vaikka miten, ei esimerkiksi käänny vahingolliseksi. Myötätunto. Ja silloin kun meille hopotettu tuotteliaisuus, itseriittoisuus ja kulutussuuntautuneisuus pettävät, rakoilevat hetkeksi tai suorastaan kääntyvät ihmisen terveyttä ja iloitsemisen ja innostumisen kykyä vastaan, huomaan yhä selkeämmin, kuinka todella miltei kaikella on hintansa, enkä oikein enää osaa asettua sinne, minne kai minut voidaan ajatella oloutetun, täysipäiväisesti ja hyvin tienaavasti jonkin sortin viestinnän hommiin.

Nyt pyöritän mielessäni kysymystä, mitä kaikkea olisin valmis myymään talosta ja puutarhasta. Olenko valmis loikkaamaan ulos sosiaalisesta verkostostani ja asettumaan kenties vihamielisen alkuperäisväestön joukkoon? Pysynkö töissäni iloisena ajatellessani puutarhaa ja arkkupakastimen suojiin säilöttyjä kesän marjoja? Aiemmin olen kuvitellut, että olen onnellinen, kunhan saan kirjoittaa. En ole varma siitäkään. Kirjoitan viiltävimmin onnettomimmillani, enkä toisaalta ole niin pöljä, että tahtoisin maksaa sellaisen hinnan. Jos kuvittelisin, että kirjoittamisessani on potentiaa sadoiksi vuosiksi ja tuhansien ihmisten tueksi, sitten ehkä. Mutta ei minulla sellaisia kuvitelmia ole, ja lisäksi voisin käydä sietämättömäksi marttyyrinasenteen omaksuessani. Mutta toisaalta - jos tavoittelen vain kivuttomuutta ja mukavuutta, miksi en onnistu sopimaan yhdeksästäviiteen ja television ääreen?

Onko järkeviä kompromisseja? Löytyykö työtä, johon sopisin? Pidän monista asioista kovasti ja olen monessa taidossa siedettävällä tasolla, mutta ei ole mitään aluetta, jolle tahtoisin kiinnittyä uhrautuen ja yksipuolisesti. Tuntuu kummalliselta ja kamalalta, että jakaessaan työtä yhteiskunta tahtoo jakaa sen niin täysin, että istumatyö on todella istumatyötä ja oikeastaan melkein kaikki onkin sitä, paitsi seisomatyö (jota kohta kokeilen kolmen viikon ajan).

Ja tiedänkö edes, mitä totuuden ja kauneuden tavoitteleminen tarkoittavat? Eikö vain olekin niin, että asun pullossa ja tarkastelen sen seinän lävitse maailmaa? Näen kyllä selkeästi joistakin muodoista, etten tahdo sitoutua niihin elämäni järjestämiseksi, mutta toisaalta, jos minun pitäisi ilmoittaa se muoto, johon yritän asettautua, en osaa nimetä oikein mitään. En tiedä, kamppailevatko kaikki muutkin tällaisten kysymysten kanssa. Jotkut ainakin pitävät ne sisällään melko hyvin, jos ne heitä vaivaavatkin.

Olen tottunut ajatukseen, etten juurikaan tarvitse rahaa, ennemminkin aikaa ja vapautta. (Saattaisin käyttää ne sen hahmottamiseen, mitä kaikkea ne tuovat tullessaan: epävarmuuden, ulkopuolisuuden tästä elämäntyylistä, halun jotenkin oikeuttaa oma valinta.) Olen tottunut myös elämäntapaan, jossa takaan itselleni runsaasti aikaa ja vapautta, mutta toisaalta en myöskään pysty hankkimaan sellaisia asioita, joita runsaammin ansaitsevat pystyvät. Tuijotan ystäväni äidin maalaamaa ortodoksista pääsiäismunaa, jonka takapuolella on tuoli nurmella omenapuun alla, ja mietin, millaisia uhrauksia olisi tehtävä päästäkseen tuohon tuoliin edes muutamiksi vuosiksi.

Enkä oikein tiedä, mitä ajatella siitäkään, että koen suunnilleen merkityksellisimmäksi elämässäni pimeässä vierekkäin jonkun kanssa makaamisen, tämän hengityksen kuuntelemisen, ja sitten ehkä pyörällä ajamisen rauhallisesti, niveliä kunnioittamisen, ja kitkemisen ja sadon korjaamisen, keittämisen ja leipomisen, pipon virkkaamisen. Ja sanat, nekin merkitsevät paljon luodessaan levollisuutta. (Nämä sanat eivät luo, enkä oikein tiedä, kuinka ne suitsisin.) Kahvipuu on kukkinut huomaamatta ja kaksi papua paisuu nyt vihreinä ja soikulaisina. Ilahdun siitä enemmän kuin mistään muusta aikoihin.

Hätkähdän tätä seikkaa. Ilahdun vääristä asioista, siltä tuntuu - monet odottavat minun ilahtuvan aivan toisenlaisista seikoista. Ihmiset vaikuttavat niin energisiltä ja jaksavilta ja käyvät kaikenmaailman riennoissa ja kissanristiäisissä ja runoilloissa. Varmaankin he ovat oloutuneet sellaisiin tai saavat niistä jotakin? Itse kävelisin mieluiten metsässä, mutta metsään on matkaa. Kävelisin koiran kanssa, mutta koira ei uskalla asua tässä asunnossa. Talossa voisi pitää koiraa, ajattelen.

Huomaan, etten saa ajatuksiani kuitenkaan selkeämään tällä rupeamalla ja tuskin koskaan, tai ainakin: tuskin ajoissa. On vain kuljettava eteenpäin ja kokeiltava asioita ja suljettava niitä yksi kerrallaan pois ja välillä ilahduttava jonkin sopivan asian löytyessä. Kokonaisratkaisun vaatiminen ja jopa toivominen lienee liikaa…

Tällä välin asunnonvälittäjä vastaa, ettei ehdi näyttää meille erikseen taloa ja että näyttö olisi sunnuntaina. Mutta sunnuntaina on muuta sovittuna jo, ja joka tapauksessa olisi hullua ostaa talo juuri matkalle lähtiessä ja huomaan ajattelevani jopa, että jos talo on meille tarkoitettu, saamme sen kyllä matkan jälkeenkin (laupias taivas, mitä fatalismia!) ja että tuleehan niitä uusia taloja ja uusia vuosia ja ja ja.

Katselen pääsiäismunan kuvaa ja mietin, kuinka paljon tuossa kuvassa on totuutta ja kauneutta ja kuinka paljon mukavuutta ja mainoskuonaa.

Olen jo pitkään pureksinut erästä laatikkooni kolahtanutta kommenttia, jonka merkitystä en tarkalleen ymmärrä. Siinä kirjoittaja esitti, ettei tule lukeneeksi tätä blogia, koska se on “fiktiivinen”.

Kommentti on siitä pitäen hätyytellyt minua. Ei sillä tavalla, että mielestäni olisi väärin sanoa noin, vaan siksi, että se tavallaan muistuttaa itseäni siitä monimutkaisesta asetelmasta, joka liittyy kirjoittamiseen ja ylipäänsä asioiden jollakin tavalla käsittämiseen (ja sen myötä esittämiseen - asioiden jäsentäminen on asioiden vähintään itselleen esittämistä).

Tavallaan olen kommentin esittäjän kanssa samaa mieltä: tämä on tarina. Tässä ei ole koko totuus. (En jaksaisi kirjoittaa kaikkea ajattelemaani koneelle ja sitä paitsi sillä tavalla merkinnät tulisivat pian todella tylsiksi kun kierähtelisin kirjoittamisen kuvauksesta metatasoille ja takaisin kirjoittamisen ja kuvaamisen kuvaamiseen. Ei - kirjoittaminen ja kirjoitettu ei ole koko elämä.) Mutta toisaalta: eikö jokainen näkökulmakin ole vain tarina, vain yksi näkökulma? Näkökulma, kuten tarinakin, rajautuu. Pääsemmekö koskaan käsiksi muihin kuin tarinoihin ja näkökulmiin? Ja jos emme, mitä tarkoittaa sanoa jostakin spesifistä tarinasta, että se on fiktiivinen? Että siinä valehdellaan muiltakin osin kuin siinä mielessä, ettei siinä sanota kaikkea? (Mikä on jo lähtökohtaisesti mahdotonta, jos kaikki ymmärretään konkreettisesti. Ja vaikka “kaikki” ymmärrettäisiin metaforisesti “kaikeksi olennaiseksi”, eikö silloinkin kysymys olisi pikemminkin siitä, ettei kerronnassa muodostuva suhde ole vilpitön, kuin valehtelusta - tästä erosta kertoo mielestäni loistavasti Jorge Bucayn kirjan Kuuntele tämä tarina luku “Teloitus”.)

En tiedä, miksi valehtelisin. On paljon helpompaa, yksinkertaisempaa ja vaivattomampaa kirjata ylös ajatukset sellaisena kuin ne esitän itselleni. Tietenkin voi olla, että valehtelen itselleni. Mikä ettei. Mutta en välttämättä enkä edes useimmissa tapauksissa tiedä tekeväni niin. (Huomaan sen vasta myöhemmin.) Tahallisuus ja tahattomuus ovat valehtelun tapauksessa tärkeitä määreitä. Jos joku pitää astrologiaa relevanttina alana ja kertoo minulle, että olen sellainen ja sellainen, sanoisinko hänen valehtelevan? Ei, en oikeastaan, ainakaan jos sattuisin asettelemaan sanani huolellisesti. Sanoisin ehkä, etten itse usko astrologiaan tai ettei hänenkään ehkä kannattaisi, mutta en ajattelisi hänen valehtelevan tahallaan.

Mietin fiktiivisyyden kohdalla oikeastaan valehtelemista enemmän harhauttamista tai lumoamista. Olen pohtinut sitä aiemminkin. Houkuttelemista uskomaan, suostuttelua, retoriikkaa. Tavallaan kyse on aikamuodoista: preesens sieppaa mukaansa, esittää maailman tapahtumassa, aukeamassa. “Kävelen rannalla silmät kiinni.” Tuskin kukaan uskoo, että teen niin kirjoittaessani. Ja miten erilaiselta kuulostaakaan lause: “Kävelin rannalla silmät kiinni.” Parasta ennen -päiväys tuntuu auttamatta vanhentuneelta!

Luulen, ettei kysymys fiktiivisestä ja aikamuodosta ole kovinkaan yksiulotteinen. Tai siis, että on kaksi erilaista todellisuutta, myötäelämisen ja tarinaan sitoutumisen todellisuus ja sitten laajemman tarinan todellisuus (joka on kulttuurisesti konstruoitu enimmäkseen kai niin, että sen ajatellaan vallitsevan silloinkin kun uppoutuu valheellisesti tarinaan - mutta mitä valheellista myötäelämisessä tarkalleen oikeastaan on?). Preesens on läpielämisen, empatian ja esittämisen aikamuoto. (Empatia on esittämistä niinikään; tahatonta esittämistä.) Jos totean imperfektissä, osoitan, etten mene sisään tapahtumiin ja kiellän niiden imun ja lumon. Mielen näyttämön kuvaelmat esitetään sen sijaan aina preesensissä. Tilanne tulvahtaa ylitse, elää uudelleen (nopeutettuna, referoituna) ilon läikähdykset ja hetkellisen tyrmistyksen. Ehkä siksi muistaminen, muistuminen ja mieleen palauttaminen on raskasta. En vain totea, että olin surullinen tuona talvena, vaan suru nielaisee minut tarinan ajaksi, määrää sen tapahtumien sävyn iloon liikahtamiseen saakka.

Tarina, jota mieluusti kutsumme ulkopuoliseksi, liikauttaa toisinaan samalla tavalla. Ja silti - eikö tarinaan uppoutuminen tarkoita, että olen sisällä, en käsivarrenmitan päässä? Muistan elävästi sen kokemuksen, jonka sain ainoan relevantin näkemäni näytelmän aikana. Veikko Sinisalo esitti Sokratesta niin taitavasti, että olisin vastannut hänen esittämäänsä kysymykseen, ellei silloinen miesystäväni olisi kiskaissut minua takaisin tuoliin ollessani jo kohoamassa seisomaan ja vastaamaan. Mikä harmi, että lumo sillä tavalla keskeytettiin, näin varsin pitkän ajan takaa jälkeenpäin ajatellen. Teatteriin olisi tullut aivan yllättävä interaktiivinen elementti, ja olisi ollut kiinnostavaa seurata, kuinka kokenut ja taitava näyttelijä olisi selviytynyt tilanteesta. Vaikka todennäköisesti olisin ryöminyt häpeästä puolikuolleena nurkissa jonkin aikaa moisen tempaantumisen takia. Eihän aikuisten näytelmissä teatterireseptioon kuulu tapahtumiin sekaantuminen, ellei etukäteen ole ilmoitettu, että kyse on improilusta. Saa itkeä ja tirskahdella, muttei uskoa olevansa vapaa Ateenan mies, jolta Sokrates kysyy kohtelunsa oikeudenmukaisuutta. (Tuon tapahtuman jälkeen olen kärsinyt ajatuksesta, etten käyttäydy ennustettavasti, modernin hyväksymällä tavalla, taiteen kanssa kosketuksiin päästessäni.)

Vähän samalla tavalla kuin klassisen musiikin konsertissa ei saa tanssia, vaikka jotkut sävelmistä sopisivat erinomaisesti rauhalliseen liikehtimiseen. Tuollainen halu on painettava jonnekin toisaalle, kiskaistava se puoliväkivalloin imperfektiin, naurahdettava sille: hassua, äsken tuli mieleen ajatus, että tahtoisin nousta huojumaan tämän musiikin tahtiin! Tuo halu on siirretty turvallisesti aikamatkan päähän, etäännytetty.
Osallistumisen ja tarinaan sitoutumisen mielessä preesens on vähemmän fiktiivistä kuin imperfekti - se osoittaa, kuinka tapahtumat läpieletään, ei vain referoida. Etäisyyden päästä, kulttuurin normaalikielen mukaisesti olisi kai järkevää sanoa, että imperfekti on kuitenkin vähemmän fiktiivinen, kun kuvataan jotakin, joka oikeastaan tapahtui jo. Mutta miksi näin tahtoisi sanoa, jos kommunikoi kirjoittamalla ja lukemalla (jotka sinänsä ovat jo etäännytystä välittömästä elämästä ja kommunikaatiosta)?

En osaa sanoa, onko se tavanomaista, mutta huomaan usein lukevani vakavia metafyysisiä kirjoituksia tarinoina ja ja tarinoita metafyysisinä rakennelmina. Tarkoitan: luen filosofiaa tai psykologiaa kuin fiktiota, hassuina tarinoina ja pitäen mielessä, että tämä on vain yksi hypoteesi, joka on syntynyt mielikuvituksen leikeistä, ja sitten toisaalta saatan kyntää hyvää fiktiota jotakin todellisista ihmisten välisistä suhteista kertovana yleisenä teoriana. Tavallaan tuollainen proosan lukeminen psykologiana tai muistamisen ja tutustumisen fenomenologiana avaa uuden tarkastelukulman luettavaan. Se tekee mielekkääksi kysymyksen, mitä tällaisesta jäsennystavasta seuraisi käytännössä, jos omaksuisin sen ymmärryksenä (mikä on eri asia kuin että suhtautuisin siihen yhtenä mahdollisena tulkintana - ymmärryksen kyseenalaistamiseen tarvitaan kriisi). Millaisia käytäntöjä tällaisesta elämismaailmasta seuraisi?

Parasta on silloin, kun teksti tempaisee mukaansa kuten tuo yksi teatteriesitys teki. Että elää sen vivahteet ja käänteet, pidättää hengitystään, rentoutuu, nauraa, itkee ja kauhistuu. (Joku voisi sanoa: kun katharsis toteutuu.) Silloin ei ehdi tajuta eikä kysellä ulkokohtaisesti, vaan tuntuu siltä, että kysymykset, jotka lukukokemuksesta nousevat, nousevat tekstin virittäminä ja soittavat kehoa. (Ja sanotaanhan viisaasti, että kysymys tavallaan sisältää vastauksensa muodon.) Ja vastaavasti: pahinta on jäädä pihalle kylmissään, istua vaivaantuneena katsomossa tai laskea kirja alas tuntien sen hylkivän tarvetta osallistua. Missä silloin on vikaa? Enkö osaa rentoutua tarinan kuljetettavaksi, sisältääkö se joitakin piirteitä, joita vieroksun kokemuspohjani takia, enkö ehkä ole valmentautunut riittävästi juuri tämän tarinan lukemiseen, olenko liian väsynyt näin vaativaa muotoa nähden, vai miksi tarina ja minä eivät kohtaa?

Ehkä kyse on sittenkin pitkälti vastaanottajan asenteesta:

It is only a paper moon
hanging over a cardboard scene
but it wouldn’t be make-believe
if you believed in me

Päätän jopa siteerata jazzstandardia, koska se tuo tähän kaikkeen jotenkin huolettoman tunnun. En tiedä, onko parempi, että ajatuksiani luetaan fiktiona vai dokumenttina. En tiedä oikein edes, ajattelenko itse tuollaista jakoa kirjoittaessani. Enimmäkseen pyrin vaivattomuuteen ja siihen, etten liikaa ajattele. (Mutta huomaan silti tekeväni niin; ei se ole vakavaa.)

Jos alan arastella jotakin teemaa, sitä suuremmalla syyllä tahdon kirjoittaa siitä. Kuten nyt tästä fiktiivisestä, joka ei halua asettua käsitteistölleni yksiselitteisen sievästi.