Veloena

“On vaikeaa rentoutua käskystä”, nauran sairaanhoitajalle ja asetun näytteenottotuoliin, joka samastuu mielessäni lähinnä seksuaaliterveysinkvisitioon. Ei siinä mitään; minua kohdellaan taas asiallisesti eikä kukaan puhu enää vauvakuumeesta eikä vastusta, kun ilmoitan tahtovani uusia kierukan - ilmeisimmin olen nyt heidän mielestään jo toivoton tapaus, liian myöhässä joka tapauksessa. (Yöllä Lohi on laulanut ja Vompsu saanut valtavan, joskin hyvin ajatusten sisällä pidellyn aggression sitä kohtaan. Aamulla hän on kysynyt, mitä kissalle voi tehdä ja olen vastannut tyynesti, että sitä voi sietää ärsyyntymättä, ja muistuttanut, miten paljon kovempaa ja useammin vauvat mekastavat. “Vauvoille voi sentään tehdä jotakin”, on Vompsu sanonut. “Niin, mutta se ei aina tuota mitään tulosta”, olen muistuttanut.) Mutta tuoli assosioituu liian voimakkaasti kierukan vaihtamiseen, jotta voisin suhtautua sen hahmoon neutraalisti.

“Ihan hyvinhän sinä rentoudut”, väittää sairaanhoitaja, vaikka tunnen sydämeni sykkeen ikenissäni, sormenpäissäni, hiuspohjassa, ja vihlonnasta tiedän, kuinka kohdunsuutani raavitaan. “Tämä sattuu vähän, tässä on sellaisia harjaksia”, hoitaja selittää. Pääni ei suostu rentoutumaan, se kohoaa nähdäkseen, kuinka hoitaja rapsuttaa kärsivällisesti näytettä kohdunsuusta. Tietysti näkymä on potilaan puolelta rajatumpi eikä siinä ole mitään epäsäädyllistä: näen paitani helman takaa kaljut jalkani koukussa, polvet vähän ulospäin lenksottaen, ja niiden välissä keski-ikäisen sairaanhoitaja-asuisen naisen, jolla on kädessään valkea tikku, jota hän liikuttelee kohti keskustaani ja poispäin nipistysten tahtiin. “Mutta sinullahan on kierukkakin, olet sinä tätä harjoitellut.” Lantioni pysyy ilmeisesti rentona, vaikken tiedäkään, millä keinoin, sillä pää tahtoo nähdä kaiken, millä kehoa satutetaan.

“Kierukka-asia just tekee tästä rentoutumisesta vaikean”, tunnustan. “Jotenkin tämän kaiken rinnastaa siihen kipuun.” Hoitaja katsoo silmiin, hymyilee. “Tämä on viimeinen näyte. Oikein hyvin sinä rentoudut. Laske vaan se pää alas, ettei kaula kipeydy. No, onneksi kierukka kestää useamman vuoden kerrallaan.” Lasken pään alas. Nyt silmäni tapailevat katon päällystelevyjä, niiden saumoja. Niistä ei tunnu löytyvän epämieluisaa tunnetta voittavaa informaatiota, joka imisi huomioni magneetin tavoin kuulemistani äänistä ja ennen kaikkea tuntoaistimuksista. (Minusta tuntuu, että ne olisi helpompi kestää näköaistin antaman lisäinformaation kera. Toimitus näet näyttää oikein epädramaattiselta.) Valkeaa ja saumoja. Mutta sitten kuvittelen mielessäni Klimtin kuvan Danaesta, se auttaa aina. Danaelta otetaan papa-näytettä. Kuulen ääneni vastaavan paksuna puuron virtana: “Niin, viisi vuotta… se kestää viisi vuotta, se kuparikierukka… kivun voi mielessään jakaa viidelle vuodelle, ei se sitten niin paljolta tunnu.”

Miten kipu jaetaan? Ei kipua voi jakaa viidellä tai muillakaan luvuilla, vuosista puhumattakaan. Huomaan höpöttäväni, se on merkki siitä, että on keskityttävä hengittämiseen, Danaeen, lantion leveyteen ja painoon, ilman maininkiin, joka imeytyy sisääni ja painaltuu ulos, torson pupupalkeeseen, joka väsymättä jämssyttää ilmaa eestaas. On keskityttävä keuhkon onteloihin eikä sinne, mistä kipu porautuu tajuntaan heikkona, mutta tunnistettavana.

Sitten kaikki on ohi, juuri kun olen ehtinyt ottaa rentoutumiskäsittelyyni sen harjan, joka jynssää arastelevaa kohdunkaulakanavaparkaa. Olen kuvitellut harjaa vain sekuntin murto-osan, olen kuvitellut sen ripsiharjan näköiseksi, mutta valkoiseksi. Sen pitää olla valkoinen, jotta sairaanhoitaja näkee, milloin limakalvo on juurittu vereslihalle saakka, sillä vasta se riittää. Saan luvan nousta seisomaan, ja kerrankin makuulta seisomaan noustessa silmissäni ei mustene. Siitäkin huomaa, miten koko kehoni on virittynyt pakenemaan vain mielen säädyllisyys- ja hyödyllisyysperusteiden pidätellessä sitä paikallaan, näennäisrentona. Verenpaine kohisee korvissa ja huulissa. Hoitaja ojentaa terveyssiteen estämään verta tahrimasta housuja. Koska olen liikkeellä yöverkkareissa ja ilman alushousuja, liistraan siteen suoraan verkkareihin.

Mäkeä ylös kävellessäni näen kuvajaiseni taittavan matkaa ja kulkevan taas turvallisessa, ennustettavassa maailmassa, jossa jokainen kuolee varmasti. (Ei papa-kokeessa voi oikein käydä pallottelematta sillä mahdollisuudella, että olisi jostain onnistunut poimaisemaan jonkin karmivan taudin, joka valmistelee tietä syövälle. Estäähän esimerkiksi kondomi papilloomaviruksia vain noin 70 prosentin todennäköisyydellä.) Erotan eräästä komean syysvärittyneestä vaahterasta kahden oksanriipan väliin pingottuneen hämähäkinlangan, yhden kimaltavan säikeen tummaa taustaa vasten. Ajattelen hämähäkkiä, sen loikkaa oksalta toiselle. Aurinko kimmeltää, pieni tuuli lennättää pitkälle keveää eläintä, jolla on turvaköysi edellisessä oksassa. Se jättää jälkeensä kimaltavan polun, siteen kahden oksan välille, silkki purkautuu siitä kuin itsestään. (Ovatko sanat sen kummempia muistille? Tuosta hyppäsin.)

Kotona sähköpostissani odottaa Angelin puhelinnumero. Ylihuomenna soitan Angelille vieraaseen maahan saavuttuani. Kummallista, että joissakin maissa ihmisen nimenä voi olla enkeli. Voisinko pitää myös puheen häissä, kysyy ystävä, jonka häihin menemme häämatkallamme. Koska häät ovat monikulttuuriset eikä yhteistä kieltä löydy, päätän tarttua mahdollisuuteen. Ajattelen tanssia - mehän voisimme Vompsun kanssa pitää jonkin hiljaisen tai vain kehon ääntä hyödyntävän performanssin tai tanssin tuona parina minuuttina, jonka ystävä tahtoo varata sanoilleni. Enemmän he eleitäni kuitenkin uskovat kuin sanojani, tulen ajatelleeksi.

Sitten muistan kävelleeni reippaasti ja ryhdikkäästi mäkeä ylös ja onnistuneeni rentouttamaan lantionseutuni laboratoriossa ja tulen ajatelleeksi, kuinka kummallista on, että muut uskovat eleitäni enemmän kuin minä itse, minä joka asetan säännönmukaisesti eleet sanojen edelle, sanottiin mitä hyvänsä. Totisesti, häivähtää mieleni halki kuin kurillinen elosalama, totisesti Mead on oikeassa kirjoittaessaan, että minä on maailman viimeisimpänä saavutettava kohde ja että sen saavuttaminen objektina on alinomaa kesken ja mahdoton tehtävä.

Mutta ei hätää. Kello ei ole vielä yhtätoistakaan.

Joskus lukiessa törmää ihan hassuihin kivahduksiin ja murinoihin, kun sinänsä avomielisen tekstin joukossa on äkisti lause, joka törröttää tutkiskelevan otteen tekstivirrasta ehdottomana ja erottuu siksi, ettei itse voi mitenkään onnistua samastumaan sen asenteeseen.

Luen Juha Varron ja Hakim Attarin teosta Syvä laulu. Vaikka kirjoittajat porautuvat johonkin perinjuurin tuttuun ja helposti samastuttavaan ajatukseen ihmisen ulkopuolisuudesta ja kauhun sanattomuudesta ja äänensävyjen muuttumisesta korahteluksi ja huudoksi tässä tilanssa, töksähdän seuraavaan fragmenttiin:

vinoutuneiden ihanteiden (terveys, pitkä ikä - kaikki ikävystyttävä!)

Ehkä on parasta siteerata kohtaa hieman laajemmin:

On outoa, kuinka vaikea meidän on huomata, että jokaisessa ihmiskulttuurissa - ja monissa eläinkulttuureissa, ihme ja kumma - humaltuminen on tärkeä osa ihmisenä olemista. Ihmiselle on annettu osa, jossa saa selvästi näkyville rajallisuutensa: tietää, ettei ole kaikkia mahdollisuuksia mutta voi ne kuvitella. Kukaan ei kestä sitä kaiken aikaa selvin päin.

Vasta kulttuuristen väärinkäsitysten - kirkkouskontojen, elämänpuhdistusliikkeiden, vinoutuneiden ihanteiden (terveys, pitkä ikä - kaikki ikävystyttävä!) - mukana voi tulla vaatimus kieltäytyä humaltumisesta. Se on itsensä ja yhteisönsä rankaisemista synneistä, joita ei kukaan ole tehnyt, eräänlaista hybristä, ylimielisyyttä, jossa ihmisen rajat nähdään väärin, ikäänkuin ihminen olisi jumala, kone, kaikki, vain itsensä.

Jos kuitenkin joku suostuu näkemään humaltumisen ytenä ihmisen eksistentiaalina, olemista kuvaavana piirteenä, koko käsitys muuttuu. Samalla tavalla kuin tarvitsemme kuunteluhetkiä (jumalan, kaiken, toisen, luonnon, ihmeen edessä), tarvitsemme humaltumista.

Kyse on myös sanan metaforallisesta käytöstä: joka kieltäytyy kokemasta alkoholin ja huumaavien aineiden aiheuttamaa humaltumista, on myös kykenemätön humaltumaan kauneudesta, äänistä, mauista, tuoksuista, rakkaudesta, toisesta ihmisestä, luonnosta. Kyse ei ole keinotekoisesta tilasta, “kemiallisesta myrkytyksestä”, vaan antautumisesta, antautumisen harjoittelusta, antautumisen rajojen tunnustelemisesta, antautumisen oppimisesta, oppimiseen antautumisesta.

Kyse on samasta kuin rukouksessa. Jos uskaltaa antaa toisen olla äänessä eikä itse koko ajan puhu (ota tilaa, määrää sisältöä, hallitse), saattaa voittaa itsensä maailmaan.

Tuo kohta hämmentää minua suunnattomasti. Vaikka pidänkin selvänä, että olen monessa mielessä ulkopuolinen yhteiskunnassa ja tunnistan ulkopuolisuuden niin työhaastatteluissa kuin sivistyneillä päivälliskutsuillakin ja pääsen siitä oikeastaan vain kävellessäni ajatuksiini vaipuneena sekä käsitellessäni eläimiä tai ystävyyden helähtäessä oikein kirkkaalla tavalla, en ymmärrä, miksi tästä kaikesta pitäisi seurata halu antautua asian kurjalle tilalle. Sillä on myös niitä hetkiä, jolloin tunnen syvää yhteyttä toisiin ja maailmaan, ja voin tehdä melko paljon edistääkseni näiden hetkien toteutumista. Tietysti joku voi nyt väittää, etteivät nämä hetket muuta kohtalonomaista perusyksinäisyyttäni miksikään, mutta suoraan sanottuna moinen vivahteettomuus ja ehdottomuus ei kuulosta minusta järkevältä, kun kuitenkin huomaan selkeästi, miten ilahdun ja saan voimia tuollaisista hetkistä. Enkä osaa hahmottaa, miksi tällaisille ystävyyden iloille antautuminen ja kauneuden välillä suorastaan painostavana kokeminen olisi ristiriidassa sen kanssa, että tahtoisin elää kivutonta elämää.

Niin minä näet terveyden ajattelen - kivuttomuudeksi, ennen kaikkea. Tarkoitan nyt fyysisiä kipuja sikäli kuin hermoverkon kivut nyt voidaan erottaa fyysisiksi ja psyykkisiksi. En siis puhu epätoivosta enkä surusta kaikkine kehollisine oireineen, sillä vaikka en niitäkään toivo, en sentään tahdo niiden täysin katoavankaan, vaikka haluankin ne kernaasti vaimeudeltaan käsiteltävinä. (Niiden täyden lakkaantumisen toivominen lienisi varmin keino hankkia epäonnistuneisuuden tuntemuksia.) Mutta kivuton tahtoisin olla. Ajattelen lapsuutta sinä jaksona, jolloin ajatus kivusta tai kipu ei ollut läsnä juurikaan. Murrosiässä kaikki muuttui, ensin polvien rasitusvammojen ja myöhemmin lonkan murtumisen ja sitten nykyisten jalkateräongelmien kanssa.

Minusta kivuttomuudessa ei ole mitään ikävystyttävää. Pikemminkin päinvastoin: on äärimmäisen ikävystyttävää, jos ei voi kivuiltaan kävellä ystävän luokse tai keskustaan. On vaikeaa keksiä ikävystyttävämpää, epähurmiollisempaa ja katkeroittavampaa asiaa kuin kipu. Siksi tuntuu jotenkin hassulta, että joku vastustaa niin kovasti terveyttä ja pitkää ikää ihanteina. Se kuulostaa korvissani murrosikäiseltä tai jotenkin jopa lapselliselta, vaikka arvelenkin, että siitä tuskin kuitenkaan lienee kyse. Ehkä kirjoittajat vain hahmottavat terveyden ja pitkän iän toisin, jotenkin kahlitsevina ja ällöttävinä, eikä hurmiona siitä, että pystyy nousemaan jaloilleen sävähtämättä tuskin näkyvästi.

Ja mitä pitkään ikään ja vanhuuteen tulee, minusta vanhuksissa on jotakin hyvin vaikuttavaa, heillä on toisinaan kärsivällisyyttä ja kokemusta ja uskallusta pitää päänsä; sitä näkee harmittavan harmoin nuoremmissa ihmisissä, jotka tuntuvat halukkailta vääntymään ties mihinkä sirkustemppuun, jos vain joku taputtaa käsiään. (Raivostuttaa, kun saan itseni kiinni tästä, mutta se on vain häivähdys ja annan sen anteeksi saman tien - en halua yli-inhimilliseksi enkä täydelliseksi, tämä riittää.)

Yksi asia, jota teksti saa minut makustelemaan, on asioiden monimutkaisuus. Sillä vaikka voisi ajatella, että jos ei tahdo kipuja, pitäisi samalla välttää myös vanhaksi tulemista ja kammoksua sen lähes automaattisesti mukanaan tuomaa toisten huollettavaksi jäämistä, sairalloisuutta, kipua. Mutta omat kipuni ovat oikeastaan kääntäneet mieltäni aivan toiseen suuntaan: Juuri nuorempana, kun en ajatellut juurikaan kipuja tai kuvittelin, että ne saa hallintaan tai haltuun joillakin yksinkertaisilla harjoitteilla tai operaatioilla (tyyliin konemetafora), ajattelin, että ei ole totisesti mitään mieltä elää yli kaksikymmentäviisivuotiaaksi tai ainakaan yli kolmikymppiseksi, koska sen ikäisenä selvästi ihmisillä alkaa olla kremppoja ja elämän mittakaavassa sen täytyy tarkoittaa ikävystyttävyyttä sekä itselle että muille. Mutta vähitellen kipuihin onkin tottunut, ja vaikka toivonkin kivuttomia tiloja mahdollisimman pitkäkestoisesti, yllättäen huomaan kipujen oikeastaan antaneen vanhuudelle ihan erilaisen imagon. Tiedän jo, etteivät kivut tarkoita kaiken hyvän ja mielenkiintoisen loppumista, ja vaikka toivonkin niiden pysyvän siedettävinä tai mieluiten häviävän tiehensä haittaamasta kävelemistä, en pelkää vanhuutta samalla tavalla kuin ennen. Sen sijaan olen alkanut pitää rappioromantiikkaa vähän pitkästyttävänä, koska vuoronperäinen hurmio ja paskana oleminen tuntuu telkeävän ainakin omat voimavarani silkan selviytymisen tasolle, vaikka olisi paljon pitkäjänteistäkin työstettävää.

Kummalta tuntuu myös kohta, jossa väitetään, ettei humaltumaton voisi nauttia tuoksuista, väreistä, mauista. Omalla kohdallani näet huomaan, kuinka paljon tarkempi olen yksityiskohdille selvin päin. Antaudun tilanteille ja maailmalle helpommin selvänä, koska silloin maailma ei tunnu yhtä uhkaavalta. Ehkä kirjoittajat kokevat tämän toisinpäin? Olen toki kuullut, kuinka moni kokee maailman ahdistavuuden hellittävän vain aineissa, mutta minulla siirtymä tuntuu menevän toisinpäin. Minun humalamaailmani on jokseenkin pelottava enkä pidä monista sen piirteistä. Yksi piirteistä, joista pidän erityisen vähän - se ei oikeastaan ole pelottava piirre vaan ainoastaan vastenmielinen kaikessa epäkohteliaisuudessaan - liittyy siihen, mitä siteeratun otteen viimeisessä kappaleessa käsitellään - antautumista, kuuntelemista ja tilan antamista. Humalassa saattaa nimittäin äkisti joutua sellaiseen minäntilaan, jossa muuttuu loputtomaksi puhekoneeksi ja kesken selitystään tajuaa äkisti dominoivansa tilannetta puheellaan ja ettei osaa lopettaa puhumistaan juuri kuinkaan ja kaiken lisäksi selittävänsä jotakin, mikä ei edes tunnu tärkeältä käsitellä (ei siinä eikä myöhemminkään). Sellainen tila on minusta jotenkin rukouksen äärimmäinen vastakohta, ja olen huomannut, etten ole ainoa humalassa puheripuloiva. (Jotkut tekevät tätä jopa selvinpäin eivätkä koe sitä ongelmaksi; en tarkoita, että se pitäisi kokea ongelmaksi, mutta minä kyllä koen sen sellaiseksi omalla kohdallani, ellen sitten puhu jostakin elintärkeästä, ja useimmiten en. Se ei ole vaarallista, mutta riittävän ärsyttävää mykistääkseen minut joksikin aikaa täysin.)

Huooh, rappioromantiikka ei vain kosiskele minua näemmä lainkaan. Ei se tarkoita, etten joskus maistelisi viiniä ja kikattaisi tai itkisi maailman pahuuden ja hyvyyden ja kauneuden ja rumuuden sekoitusta. Mutta huomaan äkisti tätä kirjoitusta vasten, kuinka yksinkertaisesti on niin, että minusta terveyden ja pitkän iän väheksyminen on suunnattomasti pitkästyttävämpää kuin totaalinen väheksymättömyys. Miksi ihmeessä terveydestä ja pitkästä iästä ei voisi humaltua siinä missä muustakin? Kyllä minäkin olen sitä mieltä, että hurmiolla ja humaltumisella on paikkansa, mutta tarvitseeko sen tarkoittaa, että on jotakin, joka ei sovi tämän humaltumisen kohteeksi (kivustakin voi tehdä perversion) ja tuo muu on pitkäveteistä ja tylsistyttävää? Minusta on esimerkiksi jännittävää ja avartavaa koettaa esiintyä kunnon ihmisenä jossakin työpätkässä, joka tehdään ihan oikealla työpaikalla, jossa on työunivormut ja muut meikkaavat ja pesevät hiuksensa päivittäin. Epäonnistun näemmä kerta toisensa jälkeen viimeistään siinä vaiheessa kun toiset kysyvät, mitä olen aiemmin tehnyt ja mitä oikein elämältä haluan, mutta sehän tekee jutusta vain haastavamman ja vaikka saatankin välillä uupua ponnistelussa ja kokea syvää ja totaalista ulkopuolisuutta, löydän pian itsestäni halun hakeutua uudelleen tuollaiseen koetokseen, koska eihän sellaisessa epäonnistuminen niin vakavaa ole eikä minun tarvitse olla samanlainen kuin nuo toiset (ja ehkä hekin kaikki kokevat itsensä salaisesti ulkopuolisiksi, vaikka kertovatkin elämäntavoitteistaan uratermein).

Se saattaisi tuntua vakavammalta, jos en luottaisi kykyyni löytää kyllä jotakin työtä. Mutta huomaan olevani aika paljon kaikkiruokaisempi kuin moni tuttava töiden suhteen; se toki lieventää paineita. Minusta on vain niin helppoa ajatella, että todellinen arvokkuuteni riippuu aivan muista asioista kuin siitä, mitä teen. Olkoonkin, että toki järkytyn, kun minua kohdellaan alentavasti tai huonosti, kuten joihinkin ammatteihin näemmä kuuluu lähes oletusarvoisesti. Mutta luulen, että tuo järkytys on hyödyllistä - se muistuttaa siitä, miten vaikeaa elämä saattaa olla niille, joille on syötetty ajatus ihmisarvon työstä riippumisesta ja jotka eivät voi jostakin syystä hakea muuta kuin hanttihommia. Se muistuttaa elävästi ja konkreettisesti siitä, että ihmisiä tulisi kohdella ystävällisesti ja asiallisesti piittaamatta siitä, näyttävätkö he oudoilta tai tekevätkö he sellaista työtä, jota ei itse haluaisi tehdä.

Eksyinpä taas kauas aiheesta - tai oikeastaan en, sillä Syvässä laulussa kirjoitetaan paljon romanikulttuurista, josta flamencokulttuuri kasvoi. Romanikulttuuri tuntuu pitkälti koostuvan juuri ulkopuoliseksi jättämisen kokemuksesta. (Ihmisoikeusliiton mukaan romanit ovat meilläkin yksi ennakkoluuloja rankimmin kohtaavista ryhmistä.)

Jään lukemaan kirjaa eteenpäin ja miettimään, miksi ulkopuolisuuden tuntemuksista tarvitsisi seurata halu valittaa ja ulvoa. Tunnistan tuon tuntemuksen ja jopa tuon halun hetkittäin, mutta enimmäkseen en jaksa kuunnella esimerkiksi valittavansävyistä laulua. (Vaikka suomalainen iskelmämusiikki nyt onkin kaukana syvästä laulusta, sen valittava, alistunut sävy ei vetoa minuun ihan samasta syystä - tiettyjen tunteiden paisuttaminen ja kivettäminen asenteiksi ei minusta tunnu hyvältä idealta. En tarkoita tietenkään, että nämä laulut tulisi kieltää tai muuta sellaista, mutta minusta tuntuu, ettei minulle tee hyvää velloa niiden mielialassa ja tehdä itsestäni kaikukoppaa sille; mielestäni käyn täysin kestämättömäksi, jos ajattelen elämän lipuneen ohi jo ja että tuoppi on paras ystäväni.) Tunnistan tunteen, mutta haluan toisenlaisen asenteen. Herkän, lohduttavan, mietteliään, helpommin iloon kääntyvän, monisyisemmän. (Liian suoraviivaisella tavalla iloisia lauluja en niitäkään pidä kauhean mielenkiintoisina kuunnella, tanssia kylläkin. Ehkä ne on tarkoitettukin liikahdeltaviksi, ei kontemploitaviksi, kuten Shusterman esittää.)

Tuntuu hauskalta lukea kirjaa flamencolaulusta, johon suhtaudun kuitenkin aika ambivalentisti. (En jaksa kuunnella sitä kovin pitkiä aikoja ärsyyntymättä lievästi.) Tuntuu kiinnostavalta tunnustella, aiheuttaako aiheesta lukeminen muutoksia suhtautumisessa. Toivoisin laulun avautuvan minulle ärsyttämättä lainkaan. (En pidä itsestäni ärsyyntyneenä, se tuntuu umpimielisyyden ja ymmärtämättömyyden osoitukselta.) Samalla mietin, miten olisi käynyt, jos polveni olisivat kestäneet flamencon ja olisin jatkanut sitä jatkokursseille ja ehkä tänne saakka. Olen kuitenkin oppinut pitämään monesta jazzkappaleestakin nimenomaan niitä stepaten tanssimalla, niihin eläytymällä, niiden maailmassa liikkumalla, puhumattakaan afrikkalaisesta ja itämaisesta musiikista, jotka ovat avautuneet juuri tanssin kautta kokonaan. Ehkä olisin virittynyt flamencoon? Miten se olisi muuttanut esteettistä käsitystäni? Minulla on monia ystäviä, jotka diggaavat flamencoa ja ovat tanssineet sitä. Ehkä voisi kysyä heiltäkin. Mutta tietysti heidän luonteensa ja luontumuksensa ovat erilaiset kuin omani; ehkä he tarvitsevat flamencon nimetöntä huutoa ja karheutta siinä missä minä tarvitsen lohduttavaa ääntä?

Ehkä nämä kysymykset on hyvä muistaa kirjaa lukiessa ja myöhemmin flamencoon törmätessä. Joka tapauksessa kirja, töksähdyksestäkin huolimatta, käsittelee tärkeitä aiheita ja avaa monta käsitettä mielenkiintoisella tavalla ja enimmäkseen huomaan olevani sen kanssa yhtä mieltä siitä, että elämässä pitää olla riittävästi hiljaisuutta, sanallistamatonta, järjetöntä, säröä:

…voi nähdä, kuinka samuus säröilee, murtuu paikoin, päästää esille jotakin, joka on kokonaan outoa ja entiseen sopimatonta. Juuri säröileminen on tärkeää, jopa säröjen tekeminen, rikkominen on tärkeää, jotta elävä pysyisi elävänä.

Syvä laulu osoittaa, kuinka tämän voi tehdä. Voi kieltäytyä ottamasta maailmaa valmiina, voi rikkoa kaikki yritykset jatkuvuuteen, lainomaisuuteen, toistoon. Ihminen voi ottaa todesta elämänsä katkelmallisuuden ja alkaa rakentaa siitä elämänsä yhteyttä. Kuitenkin on niin, että kaikki paljastuu kohtauksittain, fragmentteina jostakin suuremmasta, jota ei koskaan elämänsä aikana näe. Miksi ajatella sitä suurempaa, kun käsissä on kaikki, mitä on?

Ehkä tässä on jokin suuri mentaliteettien ero takana - minä en onnistu näkemään maailmaa valmiina juuri kuinkaan ja toiston ja lainomaisuudenkin näkeminen edellyttää valtavia ponnisteluita, joita ilman maailma rikkoutuu todella pelkäksi kiiltäväksi sirujen kasaksi. Ja nuo sirut viiltävät kipeästi. Mutta ne voivat muuttua.

Ehkä ero on siinä, että oletan, että elämä voi muuttua ja että se voi kaivata muunkinlaista kuin rikkovaa, rempovaa ja äkillistä muutosta. (Itse asiassa olen aika varma siitä; en kiellä rempaisujen tarpeellisuutta mutta huomaan, että yleensä olen remponut enemmän ja tarttunut sattumiin kuin koettanut edetä harkiten ja niin koko muu perheeni toimii myös - huomaan sen selvästi verratessani meidän elämiämme joidenkin toisen perheen ihmisten elämiin.) Ei se ehkä muutu paljon, mutta vähäkin voi olla merkityksellistä. Luopuminen ajatuksesta, että täytyy olla tietynlainen, esimerkiksi. Tai luopuminen ajatuksesta, että on tällainen eikä voisi muuttua mitenkään. Ehkä se tarkoittaa sitä, että tarvitsen juuri päinvastaista suuntaa - olen toisella suunnalla kuin rivien välissä neuvojaan jakavat kirjoittajat uskovat lukijan olevan. (Ei ole universaalia reittiä rautatieasemalle mistä hyvänsä kaupungin kadunkulmasta käsin ja vielä vaikeampi on tietysti neuvoa sitä, joka tahtoo vain kuljeksia ympäriinsä kiireettä ja määränpäättä, eksyä ajatuksiin ja ajattelemattomuuteen satunnaisesti ja kaikesta vastaantulevasta jollakin tavalla elähtyen.)

Yhtä kaikki, tunnistan monet huolenaiheet mutten huolenaihetta siitä, että joku pitäisi terveyttä ja pitkää ikää ei-pikästyttävinä seikkoina.

Nyt kun Vompsu on vain kotona ja sängyssä kaiken aikaa, huomaan kaipaavani hitusen rauhaa ja hiljaisuutta. En tarkoita, että hän erityisesti melskaisi, ei. Mutta vietämme kuitenkin samassa huoneessa lähes vuorokaudet ympäriinsä. Kun tiskaan, hän lukee ääneen Maija Poppasta. Se on esimerkiksi miellyttävä ratkaisu - saan jalompaa ajateltavaa kuin omat päähänpinttymäni ja samalla Vompsu tulee huomaamatta lukeneeksi noita paksuja kirjoja, joihin hän ei ehkä muuten tarttuisi ja joista hän kuitenkin tuntuu jollakin lailla pitävän nyt, kun niihin perehtyy. Jokin tässä asetelmassa on hyvin hullunkurista - olin kuvitellut, että toipilaille luetaan, mutta minulla onkin toipilas, joka puhkuu halusta tehdä jotakin muuta kuin vain maata ja toisaalta alan olla itse sen verran kuormittunut kiireisestä työkeikasta ja kahden ihmisen asioiden hoitamisesta, ettei minusta ehkä ole kovin virittäväksi keskustelukumppaniksikaan vaan kuuntelen varsin mielelläni tuota ääntä, joka rytmittää tiskaamisen etenemistä.

Huomaan hiljaisuuden kaipuun oikeastaan vasta vesijuostessa ja reaktiostani ystävien Taiteiden yö -kyselyyn. En halua mihinkään, missä ihmiset tungeksivat, tulveksivat ja pörräävät. Haluan korkeintaan maata sängyssä mitään sanomatta, kuunteleminen on okei, mutta en jaksaisi kommentoida mitenkään, tai sitten tahdon kävellä tai olla veden varassa yksin. Vaikka altaassa polskii vakkarikävijöiden lisäksi liuta lukiolaisia ja vaikka kadut ja lenkkipolut ovat täynnä ihmisiä, olen aika taitava sulkemaan heidät mielestäni ja keskittymään ryhtiin, hengittämiseen ja vain etenemiseen tai vesijuoksun tapauksessa lähestulkoon paikallaan polkemiseen.

Se on oikeastaan aika kummallista, koska yleensä pidän ystävien seurasta ja kaipaan sitä enemmän kuin saan. Mutta ehkä on niin, että deadlinen kiristäessä samalla kun minun pitää yksin pyykätä, kokata, imuroida, pedata, maksaa laskut ja hoitaa ostokset suorituskykyni yksinkertaisesti horjuu ja keho koettaa kertoa sen seisauttamalla ajan auvoisesti juuri vesijuoksualtaassa, jossa etenen yksin ja hitaasti. En tahtoisi oikeastaan nousta altaasta lainkaan. Tulen ajatelleeksi siinä niin junnatessani toistakin seikkaa - sitä, miten unohtelen tavaroitani juuri jonkun seurassa. En yksin käydessäni yleensä unohda tavaroita, mutta jos olen liikkeellä jonkun toisen kanssa, tilanne jotenkin hermostuttaa minua sen verran, että kadotan lähestulkoon kroonisesti vähintään bikinit. Ei toisen tarvitse kuin sanoa, ettei hän jaksa enää saunoa, kun jo päätän, et joo varmaan se on hyväks mullekin jos en istu tääl koko päivää ja sitten kävelen ulos ja jotenkin hermostuksissani omasta hitaudestani jätän tavaroita jälkeeni vanan. Kotona koetan muistaa, olenko ottanut ne mukaan, mutta en onnistu muistamaan kuin huolen siitä, etenenkö jotenkin liian hitaasti ja onko tavaroita mukana liikaa. Jälkikäteen saatan harmistua kohtuuttomissa mitoissa tajutessani, että joudun taas kysymään henkilökunnalta, onkohan tätä ja tätä tavaraani tuotu löytötavarakoppaan. Tiedän, ettei se ole kovin vakavaa, mutta tajuan myös, että jos jatkan samaan tahtiin, parinkymmenen vuoden päästä ystävät pyörittelevät päitään takanapäin ja hämmästelevät, miten nuorena kärsin dementian alkuoireista. No, ei kai sekään niin vakavaa ole…

Hiljaisuuden kaipuu näkyy nyt hyvin myös niistä liikunnan ja kehotietoisuuden kursseista, joiden rohmuaminen on hyvä/paha tapani. Toisaalta ne tukkivat illat ja kadottavat tiiviimmän sosiaalisen elämän ja ystävyyksien syventämisen mahdollisuudet, toisaalta ne tarjoavat kehonravintoa ja välttämätöntä rentoutusta sekä tarjoavat paikan toisenlaiselle sosiaalisuudelle, sille nimettömälle ja vain kasvojen ja vartaloiden muotojen mukaan etenevälle tuttavuudelle, jossa norkoillaan ovensuussa oman tunnin alkua odottamassa ja ehkä vaihdetaan pari varovaisen ystävällistä sanaa ennen kuin astutaan suureen saliin ja valitaan siitä oma paikka, yleensä sama viikosta toiseen. Se, että kaikki liikkuvat samojen ohjeiden mukaisesti, on jollakin tavalla hyvin rentouttavaa. Tuo asiantilahan ei yleensä toteudu muunlaisessa sosiaalisuudessa, jossa on odotettavissa törmäyksiä ennen pitkää. Samojen ohjeiden mukaan liikkuessa erilaisuuden näkee helposti mutta se ei törmää kipeästi vaan on hauska, pikantti mauste.

Yhden varaamani kurssin nimikin viittaa eksplisiittisesti hiljaisuuteen ja hiljentymiseen. Oikeastaan vasta nyt, kun annan itselleni luvan mennä tuollaisille kursseille ja pohtia tätä teemaa, huomaan, kuinka kauan - kohta kolmisen vuotta - se on ollut sysättynä ihan huomioni marginaaliin. Se tuntuu kummalta, koska olen kautta elämäni etsinyt hiljaisuutta hyvinkin ehdottomasti. Ehkä tämä kaikki bloggaaminen kohdistaa huomiota kovasti kommunikatiivisuuteen? En osaa sanoa, mutta tuntuu hyvältä, että muistan taas hiljaisuudenkin. Se on kuitenkin juuri sama tila, jossa oivallukset tulevat pakottamatta. Minusta kommunikaation oivallukset tuntuvat usein pakotetuilta - kuin askelmien hakemiselta hirveän liukkaalla ja kaltevalla kalliolla. En halua liikkua sillä lailla koko ajan enkä halua myöskään tulla valtavan surulliseksi saavuttaakseni hiljaisuuden. On oltava pehmeämpiäkin keinoja. Olen joskus osannut niitä ison joukon, on vain muisteltava kehon kautta, sallittava sille yksinolo ja nitistettävä se itselleni muodostunut uusi pelko, että jos en riittävästi näe ihmisiä isoissa lösseissä, oloni jotenkin huonontuu (mikä kai riippuu lähtötilanteesta) ja unohdan kaikki vaivalla oppimani sosiaaliset taidot (mikä tuskin kovin suoraviivaisesti on uhkana, jos vain pysyn valppaana kehoni merkeille).

Siinä missä myrskyä kuvitellessani näin kaikki pisarat ja välähdykset ja käsivarret tarkasti, huomaan tänään unohtavani altaassa lähestulkoon kaiken kehoni ulkopuolisen. Etenenkö? Ohittaako joku minut? Miten muotoilisin sanat erääseen sähköpostiin? Ne kaikki lakkaavat kysymästä kysymistään. On vain vesi, ja hiljaisuus, ja jalat, jotka kauhaisevat kuin hevosen jalat kirkasta vettä, mieli hevosen selässä sen harjaksissa rystyset valkeina roikkuen, hevosen armoilla, kesän loppu - se on enemmän mielentila kuin maailman tila - ja halu maata tai kävellä tai ajatella hiljaa, olematta iloinen tai surullinen tai innoissaan tai voipunut. Olla vain määrittelemättä ja oikeastaan lähestulkoon tuntemattakin mitään muuta kuin sen, että keholle on riittävästi tilaa ja että kaikki on ihan hyvin ja että jos nukuttaa, uni tulee vitkuttelematta.

Se, että suhtaudun elämään nykyään jotenkin problematisoimatta - ainakin aiempaan verrattuna, johonkuhun toiseen verrattuna ehkä silti teen tikuista ongelmia - enkä takerru siihen, mikä siinä on olennaisinta, ilo vai kärsimys, ulkoiset teot vai sisäisen jäsennyksen eheys, hupi vai täyttymyksen löytäminen työstä, tuntuu antavan liikkumavaraa. (Toki problematisoin ja toki ongelmatilanteita tulee ja toki tunnen itseni silloin tällöin hirviöksi edelleen, mutta huomaan ajatteluni notkistuvan vuosi vuodelta ja se ilahduttaa, vaikka samalla tajuankin, että käyn kohta yhtä raivostuttavan ympäripyöreäksi ja maanläheiseksi kuin isoäiti aikanaan; nyt ihailen ja jopa tavoittelen tuota piirrettä, jota ajattelin teininä vanhuudenhöperöyden ilmentymänä ja särmien puutteena.)

Sekin tuntuu auttavan, että sallin itselleni erilaiset puolet. Etenkin sen puolen, joka osaa asettua aloilleen, suostuu ottamaan pohdittavaksi jonkin vaikean tilanteen tai olon, jota tuntuu olevan mahdotonta sanallistaa aina siihen saakka että viitsii yrittää. (Ei sanallistus tietenkään tyhjennä oloa, mutta sitä voi myöhemmin hioa ja täydentää ja ainakin sanallistus auttaa useasti paikantamaan ongelmat, olkoonkin että usein pari vuotta jälkikäteen - esimerkiksi skeemojen kanssa minun olisi ollut helppoa väittää, etten ole kokenut sitä enkä tätä skeemaa, ellen olisi tänne blogiin kirjannut ylös juuri noita samoja esimerkkien ajatuskuvioita ja sanoja. En silloin vielä tiennyt, että psykologeilla on nimiäkin näille solmuille, kuvasin ne vain kokemuksen tasolla ja puutteellisesti, mutta se on auttanut syventymään niihin, kairautumaan itse oloon. Kuvaus on kuin polku sen luokse.) Tunnistan Lupiinin uusimmasta kirjoituksesta (johon linkki yllä sanoista “erilaiset puolet”) sen saman raivon, joka välillä nousee minussakin sättimään itseäni siitä, että kehtaan ottaa tilanteisiin etäisyyttä ja esittää itseni jonkinlaisena, kuten seesteisenä ja pohtivana. Toisaalta olen kyllä kirjannut tänne vaikeitakin tuntoja sen verran kuin olen kokenut pystyväni ja haluavani.

Kuinka kummallinen onkaan tuo halu torpedoida välittömästi oman ajattelun sovinnollinen, rauhallinen ja hyvää tavoitteleva puoli! Mutta eikö se juuri ole sitä, minkä toivoisi useammin pulpahtavan esiin niissä tilanteissa, kun silmiä kirvelee ja kurkkua kuristaa ja mielessä pyörii sekavana kirkkoisä Augustuksen tempaat minut tulesta -fraasi; niin polttava olo joskus on, niin toivoton ja kuuma ja asettumaton? Ja miten sen saisi vahvistettua, ellei harjoittamalla sitä ja identifioimalla siihen yhä saumattomammin? Ja eikö itseään muka saisi kiittää pienistäkin edistysaskeleista? (Niihän juuri oppimispsykologia neuvoo: jos jokin temppu on kerralla liian vaikea, pilko se pienempiin osiin ja palkitse jokaisen oppimisesta.) Mikä ihme tutkimus tukee sitä ajatusta, että itseä rankaisemalla, ruoskimalla ja vähättelemällä (jossa kai melkein kaikki ovat hyvin taitavia, itsehän sitä yleensä tietää omat tunnenappinsa tarkimmin) oppi menisi perille ja muutokseen motivoituisi? Toki kurin aikakautena tällaista on oletettu, mutta tutkimuksen valossa tuo oletus kuulostaa lähinnä tekosyyltä sille, että kasvattaja menettää malttinsa, kun ei saa kasvatettavia motivoitumaan oppimiseen hänen itsensä kärsivällisyyden rajoissa. Modernin, kokeellisen oppimispsykologian tulokset ovat aivan toisenlaisia. Tarvitaan juuri kiitosta ja rohkaisua ja positiivista asennetta, vähitellen rakentuvaa luottamusta omiin kykyihin.

Ja silti, ongelmiin pitäisi jaksaa puuttua ja niihin pitäisi uskaltaa heittäytyä niiden välttelemisen sijaan. Pitäisi kokea kaikki ne tunteet ja muistot ja oppia sietämään ja suvaitsemaan niitä ja lukemaan ne omaan persoonaansa sen eri puolina, samalla kun voisi suhtautua tuohon sietävään, suvaitsevaan ja kokoavaan mielialaan niin ikään itsen puolena. Ja pitäisi hyväksyä, että jotkut tuon puolen kokoavat tapahtumat esittävät itsen iloisena tai armollisena, provokaatioihin vastaamattomana ja sovinnollisena. Eikä pitäisi vain märehtiä ongelmia vaan pitäisi myös tehdä hauskoja asioita ja tavata ystäviä niin että positiiviset asiat tulisivat selvästi ja torjumatta näkyviin, että muistaisi, että toivoa on, koska on ystäviä, jotka selvästi pystyvät rakastamaan minua ja hyväksymään tapani toimia. Ja että toisaalta parannettavaa on, koska on myös ihmisiä, joiden kanssa toimiessa tuntee aina jotenkin vaivaantuvansa ja ärtyvänsä, vaikkei syytä osaakaan tarkasti paikantaa. Olisi kuunneltava tarkemmin ja muistettava tarkemmin ja tajuttava, mitkä omista niskakarvojen pystyssä harottamisesta liittyvät oikeastaan ihan johonkin muuhun kuin kohdattuun ihmiseen - että ne voi laukaista äänensävy, muisto, jopa jokin fyysinen ele kuten tapa nostaa kulmakarvoja, ja että ne niskakarvat pitäisi pörhistää jollekulle menneisyydessä, ei tälle ihmiselle, joka yrittää sovinnollisesti jutella tässä ja nyt.

Eikä mikään näistä ole pakko vaan ikään kuin kohtia sellaisessa listassa, johon on kirjoitettu otsikoksi “oleellista muttei kiireellistä”. Sitä mukaa kun arjessa on tilaa ja tilanteita, kohtia voi tarkistaa ja harjoittaa. Ja voisi muistaa syödä tasaisesti ja jättää juomatta kofeiinipitoiset ja alkoholipitoiset juomat vaikealta tuntuvissa tilanteissa ja kohdata ne psyykeä tuolla tavoin turruttaen manipuloimatta. (Jos tuntuu, että siihen pystyy; minusta tuntuu.) Ja voisi olla tyytyväinen itseensä ja hemmotella itseä, pitää itseä hyvällä tuulella ja virkkuna ja miettiä, mitkä asiat kuormittavat ja miten niistä voisi saada vähemmän kuormittavia. Ja välillä voisi antaa palttua koko listalle ja vain vesijuosta tai maata nurmella tai juoda lasin punkkua ystävän kanssa ja velloa maailman hyvyydessä ja tavassa, jolla ilma tai vesi silittää jalkakarvojen tynkiä. Tai nukahtaa päiväunet.

Ottaa vaikeudet sitä mukaa kuin ne tulevat. Niitä tulee joka tapauksessa. Auttaa kun pystyy ja kun pyydetään, mutta olla ahdistumatta siitä, jos ei osaa auttaa jotakuta tässä ja nyt. Aika usein kykenee kuitenkin auttamaan, miksei olla mieluummin kiitollinen siitä? Ja jos en osaa tätä ja tätä asiaa, ehkä se, että koetan toisella tavoin osoittaa rakastamiseni ja välittämiseni onkin aivan okei? Jos se tuntuu toisista tukalalta, kai he osaavat sen sanoa, tai opettelevat (ja se hyödyttäisi heitäkin). Pyytää apua vaikeissa oloissa, olla pakenematta ajatukseen raitiovaunun alle kävelemisestä. Tuntea ylpeyttä hyvin tehdystä työstä ja olla syyttelemättä itseään siitä, että rakentaa luottamustaan “ulkoisille asioille ja suorituksille”, sillä eikö tuo työ ole myös minua ja minun aikaani, monen päiväni pääasiallinen sisältö? Mikä edes on sisäistä ja minua ja mikä ulkoista ja maailmaa? Ei se raja ole määräinen ja kaikkialla samassa kohdin kulkeva, ja ehkä voidaan kysyä sitäkin, onko se tietyssä kokemuksessa pakotettu, salakuljetettu ihan toisenlaisista tiloista tai kielen vokottelua, joka vain jää huomaamatta. Voisi myös muistaa iloita jokaisesta hymystä, jonka voi saada tai antaa, muistaa että hymy on halaus kaukaa. Ja muistaa, että vaikka jokainen meistä on erilainen, tuskallisen monissa kohdissa likipitäen käsittämätön mielteiltään ennen haparoivia kuvauksia ja selityksiä, silti on vielä enemmän samaa, ja että kun tuosta samasta näkee pilkahduksenkin, jaksaa ponnistella erilaisuuksien ja ymmärrysvaikeuksien yli, haluaa ymmärtää ja hyväksyä erilaiset tavat olla ja käsittää.

Ja kuinka hyvä olo tulee, kun joskus saa sanottua sen minkä haluaakin, saa sen sanottua juuri siinä tilanteessa ja näkee toisen rentoutuvan, vaikka hän sanojen tasolla väittäisikin, ettei ymmärrä. Tai miten riemastuttavaa on lukea tekstiä ja tajuta, että on nähnyt sen kuvaaman prosessin, esimerkiksi eleiden keskustelun eskaloitumisen rähinäksi koirapuistossa. Kaikki alkaa usein niin pienestä: verkkoaidan takana toinen koira jännittyy, ja jos toinen on epävarma, se murahtaa, minkä ensimmäinen jännittäjä tulkitsee vihamieliseksi ja alkaa syytää haukkuja, mihin toinen vastaa, ja lopulta kohtaaminen voi johtaa haavojen tikkaamiseen. Mutta jos portille tullaan äkkiarvaamatta muiden koirien leikkiessä leikkejään, livahdetaan sisään kenenkään huomaamatta, jännitettä ei kerry lähikontaktia ennen ja koirat tervehtivät siivosti, joskin jännittyneinä, ja rentoutuvat ennen pitkää huomatessaan toisen ystävällismieliseksi. Ja mikä rikkaus huomata, että on koiria, jotka eivät vain suostu provosoitumaan, jotka antavat toisen jännitellä, murahdella tai huutaa täyttä kurkkua ja itse vain seuraavat sympaattisesti tätä väistymättä tai lähentymättä ja tekevät rauhoittavia eleitä kuten haukoittelevat tai istahtavat; ennen pitkää toisen pelkokiukku laantuu. On ihanaa huomata, kuinka monissa tilanteissa pystyy itse pysyttelemään tuon rauhallisen koiran roolissa sen hetken, kun toinen kuohahtaa. Olla läsnä hyväksyen ja rauhallisena ja nähdä, kuinka äkisti sopu ja rentous löytyy.

Ja huomata, että joskus se kaikki tuntuu mahdottomalta, hyväksyä se, ettei kukaan ole elämän suola kaikkialla, mutta jokainen on joskus ja jossain tilanteessa. Riittää, että joskus onnistuu ja toimii tyylikkäästi, että voi olla siitä ylpeä ja iloinen. Ja että hyväksyy sen, että joskus tilanteet vain paisuvat liian suuriksi ja on liian kuormittunut ja provosoituu ja sitten vihaa itseään viikon, kaksi… ja se menee vähitellen ohitse, äkisti ei ole pakko enää ahmia ruokaa sitä tahtia voidakseen hengittää hyperventiloimatta eikä itkeskellä omaa hirviömäisyyttään. Se kaikki käy nykyään niin harvoin ja nykyään uskallan olla joskus sitäkin mieltä, että toisessakin on aimo annos urpoutta, sillä jos toinenkin toimisi kuin rauhallinen, provosoimaton koira koirapuistossa, taistelua ei yksinkertaisesti synny, olin kuinka ääliö tahansa. Olen nähnyt sen niin monta kertaa koirapuistoissa konkreettisesti, että uskon sen voivan onnistua myös ihmisten kesken. Mutta tietysti me ihmiset provosoidumme kärkkäästi… ponnisteltavaa riittää.

Muistan, kun kerroin elämäntarinani kahdellekin eri naiselle eri yhteyksissä, ja he alkoivat itkeä lohduttomasti ja halusivat halata, heihin se siirtyi jotenkin voimakkaasti, he säikähtivät kuulemaansa. Ja äkkiä tajusin, että saan olla surullinen joistakin asioista, joiden olisi ollut parempi jäädä tapahtumatta ja jotka olivat varsinaisia huonon onnen potkuja. Ei minun tarvitse koko ajan olla reipas ja asiallinen ja ajatella, että olen ansainnut kaiken kokemani ja ettei se saa vaikuttaa minuun mitenkään koska on jotenkin “ulkoista”. Miten se olisi muka minussa ulkoista, kun se noille kahdelle vieraalle ihmiselle oli niin sisäistä, että he alkoivat itkeä tuosta noin vain? (Joskus huomaan, että minun on paljon helpompi järkyttyä toisten vaikeuksista kuin omistani, joihin olen sentään tottunut; on esimerkiksi blogeja, joita en yksinkertaisesti jaksa lukea, koska minut valtaa tunne, että minun pitäisi jotenkin auttaa, mutta en oikein tiedä miten, ja tulen vain aivan voimattomaksi ja surulliseksi ja sitten laiminlyön käytännön velvollisuudet, mikä on omiaan johtamaan tuntemukseen kaiken pieleen menemisestä. Ehkä nuokin naiset itkivät, koska heidän kuulemansa oli jotakin uutta mutta muistutti samalla jostakin, johon he olivat jo tuttuuttaan turtuneet?)

Viime aikoina on tapahtunut niin paljon, en jaksa laskea sormin. Mutta sen osaan sanoa, etten muista ennemmin tunteneeni hengittäväni näin vapaasti. En ole varmaankaan koskaan pelännyt asioita näin vähän. Tuntuu ihmeelliseltä, ettei siitä seuraa rangaistusta. Toisaalta, miksi seuraisi? Huomaan itse pitäväni enemmän ihmisistä, jotka uskaltautuvat sanomaan vaikeitakin asioita (mutta pehmeästi) kuin niistä, jotka nielaisevat kaiken ja sitten saavat myöhemmin jonkin käsittämättömältä tuntuvan kohtauksen siitä, kuinka heitä aina poljetaan (heidän ensin suostuttuaan kaikkeen auliisti ja mistään valittamatta tai edes vaihtoehtoisia ehdotuksia tarjoamatta).

Huomenna on luvassa hupia, jonka on tarkoitus pitää mieltä yläilmoissa. Menemme vesipuisto Serenaan koko päiväksi. Minusta tuntuu hauskalta, kun saan opettaa Vompsulle uudestaan, miten iloita ja hassutella lapsenomaisesti. (Välillä hän näet ehti unohtaa sen siinä määrin, että masentui.) Siksi en meinaa välillä tajuta, että kuulostan todella tökeröltä, koska eihän Vompsu sitä voi tietää, että ajattelen itseäni aika paljon lapsellisuuden oppaana ja olen välillä huolissani, voiko hän pitää minusta, kun olen niin suurilta osin kikertelevä lapsukainen. (Tämä on taas näitä menneisyyden haamuja: kumpikaan vakavampi eksäni ei juuri pitänyt siitä, että saatoin käyttäytyä lapsenomaisesti silloinkin kun he eivät sitä pyytäneet. Kyllä tuo minäntila oli heistä ihan hauska ja herttainen, mutta heistä sitä selvästi vain tuntui olevan liikaa. Ja minä taas kaipaan paljon leikkiä.) Yhtenäkin iltana luin Kumppania vessassa. Siinä kerrottiin tutkimuksesta, jossa on kartoitettu nuorten aikuisten aivoalueiden kehitystä. Lopullisesti aikuisen muotonsa aivot saavat siinä kahdenkymmenenviiden ikävuoden kieppeillä. “Kuinka vanha sinä olitkaan?” huusin huoneen puolella istuvalle Vompsulle. “Täytän ihan just kakskytviis, joo kiitos vaan, olen siis kyllä ihan aikuinen, jos sitä tarkoitat!” (Vompsulla on runsaasti vanhempien sisarustensa takia vaikeana paikkana se, että hän helposti kokee itsensä kypsymättömäksi pikku lapsoseksi, joka ei tajua mistään mitään. Sellaista palautettahan hän koko lapsuutensa sai.) Kävelen huoneeseen ja pyydän anteeksi, mutta nauraen: “Jaaha, taidat lukea mun ajatuksia…” Mihin Vompsu vastaa huolestuneena: “Tuntuuko susta, että sä elät ihan lapsen kanssa?” Mietin hetken ja vastaan rehellisesti: “Kyllä, totta kai. Aina välillä. Ja sitten välillä ei yhtään. Joissain asioissa sä olet vaan niin paljon taitavampi kuin mä. Ja eikö susta muka tunnu, että elät ihan lapsen kanssa?” Hän miettii hetken, ja virnistää sitten iloisesti: “Joo, aika usein tuntuu!” Vastaan siihen: “No, siksi tietysti mietinkin, että oletko riittävän vanha harkitaksesi kypsästi sellaista asiaa kuin avioliittoa tällaisen ison kakaran kanssa…”

Tuntuu lähes pelottavan hyvältä, että voimme puhua tuollaisista vaikeista kohdista ääneen ja oikaista mahdolliset väärinkäsitykset niiden suhteen. Se on luksusta, jota en ole aiemmissa lähimmissä suhteissani juurikaan kokenut, niin paljon muita hyviä asioita kuin niihin onkin liittynyt, paljon rakkautta ja halua ymmärtää toisen kummallisuuksia.

Nyt minun on alettava syyssiivota. Huomiseen.

Pahinta on, kun joutuu selittämään ystävälleen, että jokin tämän tavassa kommunikoida töksähtää pahasti. Vaakalaudalla tuntuu olevan liikaa painoa, se jähmettää moneksi tunneksi toimimasta. Luen tekstiä ja ajattelen koko ajan tätä häiritsevää seikkaa, muotoilen alustavaa vastausta, jonka toivon kuulostavan muulta kuin aggressiiviselta. Siitä, kuulostaako vastaus naurettavalta, en osaa välittää. Minulle on muutaman kerran huomautettu, että poltan pinnani liian herkästi tai että pitäähän ihmisen nyt leikkiä ymmärtää, mutta toisaalta tiedän kyllä, etten harmistu ollenkaan niin nopsasti ja helposti kuin moni muu. Minusta ivallisuus ei vain ole omiaan lähentämään ihmissuhteessa. Ei: se karkottaa, työntää kauemmas, saa epäröimään.

En oikeastaan osaa tarkalleen määritellä tunnetilaani. Olen enemmän ymmälläni ja ärtynyt kuin varsinaisesti loukkaantunut. En odota kenenkään pyytävän anteeksi tai muuta melodramaattista, mutta haluan silti tuoda ilmi ystävälle, etten pidä hänen tavastaan piikitellä ja kiusoitella alituiseen ja että jos se ei ota loppuakseen, teen asiasta omat johtopäätökseni. Eihän aikuisten ihmisten ole mikään pakko pitää yhteyttä, jos kommunikointi tuottaa ärtymystä ja mielipahaa useammin kuin ystävyyssuhteissa normaalisti. (Toki kaikkiin ystävyyssuhteisiin kuuluu osittainen omien tarpeiden ja mieltymysten nielaiseminen ja toisen maailmaan heittäytyminen, mikä saattaa välillä tuntua kohtuuttoman kovalta. Välillä syntyy kahnausta ja kipunointia, mutta toisen hyvistä motiiveista voi olla jokseenkin varma.) Jos olisin täysin tasapainossa kaikkien ratkaisujeni ja maailmankaikkeuden kanssa, en kai välittäisi piikittelyistä lainkaan, mutta en ole. (Tuskin kukaan muukaan on, sen puoleen.) Enkä tahdo antaa hiljaisen epätyytyväisyyden ja ärtymyksen kasvaa sisälläni, mieluummin sanon, että jokin asia tuntuu minusta vaikealta.

Entä jos ystävä loukkaantuukin? Tai ei ymmärrä, miten pitkällisen pohdinnan ja tuskallisen jähmettymisen takana protestointini on? Tokihan minä sen ymmärrän, että tuo kärkkäästi ja ivallisesti sanaileva puoli on vain yksi hänen minäntiloistaan, ja että samassa nahassa piileskelee myös useita sympaattisia ystäviä: se surumielinen, joka näyttäytyy harvoin, ja sitten vakava ystävä, joka kokee välillä velvollisuudekseen oikaista joitain ajatuksiani.

Mutta tiedän, että minulle tuollaiset puheenvuorot ovat tehneet vain hyvää, niin kamalilta kuin ne yleensä ovat välittömässä tilanteessa tuntuneetkin. Olen ymmärtänyt, miten loukkaavilta ja kauhukakaramaisilta jotkut iloisessa välinpitämättömyyden tilassa tai toisaalta liikaa sanoja asetellessa lausutut puheenparret voivat kuulostaa. Ripityksen jälkeen olen kokenut vaikeaksi ajatella, että minussa olisi mitään hyvää, mutta vähitellen olen hahmottanut, että kritiikki kohdistui vain johonkin varsin kapeaan menettelytapaan, jolle on yleensä aika helppoa keksiä vaihtoehtoja. Minussa on hyviä ja karmeita puolia kuten kaikissa muissakin ihmisissä.

On pahinta vastata ystävälle tilanteessa, jossa huomaa hänen jatkuvasti tölvivän, tarkoituksella tai tarkoituksetta. (Minusta tuntuu, että ihmiset ajattelevat tölvivänsä paljon harvemmin kuin he onnistuvat tekemään.) Se on pahinta, koska äkkiä tajuan, kuinka vähän hänestäkin tiedän. En osaa juuri lainkaan arvata, kuinka hän reagoi. Tuo reaktio ratkaisee niin paljon siitä, lähennymmekö vai etäännymmekö. Itse toivon, että lähentyisimme. Se tuntuu kuitenkin nyt vaikealta, kun olen kokenut hänen tyylinsä ivalliseksi. Sellainen ei synnytä halua uskoa salaisuuksiaan.

Itse asiassa se saa minut haluamaan, etten olisi ikinä valmistunut, mennyt naimisiin tai muutakaan, mihin voidaan tarttua ivallisesti. Haluaisin samantien, ettei minulla olisi sukupuolta eikä ikää, ei yhtään harrastetta eikä mielipidettä, ei kertakaikkisesti mitään, mihin joku voi tarttua kommunikaatiossa. Kun hän tekee niin, minusta tuntuu, että hän kommunikoi vain minun kuoreni kanssa, kampeaa sen esiin jonkinlaiseksi kilveksi, jonka takana… en tiedä, mitä sen takana on tarkoitus tehdä. Mutta tunnen joka tapauksessa, että se tilanne, jossa voisimme kohdata, katoaa.

Milloin se palaa?

Koska tahdon sellaisen olotilan palaavan, on vastattava. On kerrottava, miltä ivallinen tyyli kuulostaa ja millaisen loitontumisen se tuottaa kuulijassa. Että se saa epäilemään viestin tarkoitusta ylipäänsä. Että se saa epäilemään, että on onnistunut itse loukkaamaan toista jossakin kohtaa pahasti, mutta kun en ole ajatustenlukija enkä edes kovin taitava käytöksenlukija, niin moni imaisee kolaukset itsevarmuuden haarniskansa alle ennen kuin ehdin huomata, en voi tietää. Että tämä on jonkinlainen puolustautuminen. (En haluaisi ajatella, että kyse on aggressiosta, koska en tahdo ystävikseni aggressiivisia ihmisiä. Terrieriluonteessa on vaikeaa nähdä mitään viehättävää, etenkään jos tuo luonne asettuu ihmisen kehoon.)

Kaiken aikaa olisi kuulostettava ystävälliseltä, ymmärtäväiseltä ja silti peräänantamattomalta: en hyväksy tällaista kielenkäyttöä, mielestäni se ei kuulu ystävyyteen. On vaikeaa kuulostaa ymmärtäväiseltä, kun ei oikein tajua, miksi hän sillä lailla käyttäytyy. (Onhan minulla sitä paitsi vaikeuksia ymmärtää omaakin käytöstäni, joten ei tuo vain toisten kohdalla muodosta ongelmaa. Tulkintoja kyllä riittää, mutta se ymmärrys…) Ja ennen kaikkea, kuinka vaikeaa onkaan kuulostaa jämäkältä kuulostamatta mielivaltaiselta.

Mutta vaakalaudalla on ystävyys. Jos en tuo tuntojani ilmi, hän jatkaa samalla linjalla ja ajaudun yhä kauemmaksi ja vastahakoisemmaksi, sitten emme enää näe ja kymmenen vuoden kuluttua en muista tunteneeni tuota ihmistä. Vastaamalla voin menettää tai säilyttää ystävän, mutta jos en vastaa, menetän hänet joka tapauksessa.

Kaupungissa en kuule melua. Kuulen ulvovat ambulanssit ja hoilaavat ihmiset, mutta en sitä liikennekakofoniaa, joka täältä täytyy puuttua. Hiljaisuus tuntuu vaativan reaktiota, jotakin elettä. Enemmän kuin olemme tehneet, katselleet auton sivutaskun tiekartasta, että mökille ei johda idyllisiä pienempiä teitä asemalta: niin, järvet ovat sellaisia, ne eivät pysy selkeissä muodoissa. Eikä maakaan, soutaminen ei olisi yhtään sen helpompaa. Kummin vain on kiemurreltava vaivalloisesti kohti hiljaisuutta.

Katsomme tiekarttaa aution oloisella huoltoasemalla, sade hakkaa autoa ja ketokasvillisuutta. Bensamittarit ovat mallia, jonka ehdin jo unohtaa: niitä pyöreitä pallopäitä, jotka vaikuttavat hieman ulkoavaruudesta saapuneelta elämältä. Paitsi että mitään muutosta ei näy. Olemme seisahtuneet laskeaksemme vettä kanisteriin. Huoltoasema on sulkeutunut jo neljä tuntia sitten. Kasvien elämä ja toimeliaisuus on vasta saapuneen katseelle liian hidas. Vasta kun lähdemme liikkeelle, supikoira lyllertää auton valokiilasta heinikkoon.

Mökin ja huoltoaseman, tienposkien hiljaisuus tuntuu erilaiselta kuin metsän hiljaisuus. Metsässä tuntuukin siltä, ettei täällä ole tarkoitus tavata ketään. Mutta nyt esillä ovat käymisen jäljet ja kävijät kadonneet. Aamulla herään Vompsua ennen, olo edelleen tahmaisena illan hermostusahmimisesta. (Syön helposti vieraissa paikoissa silkkaa hermostustani kaksinverroin.) Kävelen järven rantaan ja koetan totuttautua tässä olemiseen. Rannan kasvillisuustyyppi on vieras. Jossain täällä odottaa kantarellipaikka, keittiön pöydän piirusteltuun käsivarakarttaan sellainen oli merkattu.

Ylihuomenna tulevat ensimmäiset vieraat. Sitten korjaan: ei, eilen tuli ensimmäinen vieras, minä. Tämä on se paikka, josta Vompsu näkee unet, hänen kotinsa talvikoteja enemmän. Hänelle on tärkeää, että edes osa häistä tapahtuu täällä. Minulle se on tärkeää, koska tajuan sen hänelle tärkeäksi. En oleta voivani ikinä ymmärtää mökkisuhteita ja mökkeilyä täysin sikäli kun olen tutustunut siihen niin myöhään, oikeastaan aikuisena, ellei isoäidin erämökkiä lasketa. (Se tuntuu enemmän sadulta ja olin niin pieni, ja isoäiti niin sairas, ja pelkäsimme ja rukoilimme, ettei ukki ratkeaisi juomaan siellä tiettömän taipaleen takana, koska jos jotain sattuisi ja pitäisi mennä sairaalaan, emme mitenkään voisi päästä sieltä. Ja kyihin ei saanut astua ja niitä oli paljon, piti pystyä ylläpitämään valppautta askelista kaiken aikaa: silkkaa kävelymeditaatiota ja päälleastumisen tutkimusta.) Tämä hiljaisuus, pitkäksi venyneet heinät, sateen pehmentämä maa… krassien vaaleanvihreä ja tulivärit kuusimetsän synkkyyden edessä. (Isoäidin mökille ei ollut lainkaan istutettu kukkia, ainoastaan perunaa ja sipulia.)

Kummasti mieli sukkuloi kahden paikan välillä, kutoo verkkoa, jonka varaan laskeutua osatakseen liikkua tässä paikassa. En enää aamulla koe tarvetta täyttää hiljaisuutta millään. (Illallakin se tuntuu enemmän tottumuksen vaateelta kuin joltakin mitä kaipaan tosissani.) Tahdon vain sulautua hiljaiseen, asettua, lakata syömästä niin paljon hermostusruokaa, että aamulla on paha olla. Kauanko siihen kuluu?

Ja melu, tuo takana, ajattelen sitä välinpitämättömästi, lukemaani sen terveysvaikutuksista. Minkä sille voin, mihin minut oloutettiin? Etten kuule sitä tai reagoi siihen. Että nukuin hissin vieressä koko teini-iän, koska muut eivät osanneet ja olin ylpeä siitä, vaikka olinkin kroonisen väsynyt siitä metelistä. Että asumme nyt bussipysäkin yläpuolella ja ettei kaupunki koskaan vaikene. Mutta pidän hiljaisuudesta, kunhan saan ensin hieman totutella ja korvien humina sammuu. Tahtoisin pysäyttää kellon tikseen seinällä, mutta ehkä kelloa tarvitaan taas juhliessa.

Tänään on päivä, jonka oikeastaan varasin nukkumiselle, mutta en näytä osaavan nukkua täällä vielä. Kehon pitää ensiksi uskoa kaikilla prosessoinnin tasoillaan, ettei tässä hiljaisuudessa ole kätkettynä mitään erityistä vaaraa.

Lainaan kirjastosta ison peltirasiallisen Billie Holidayn musiikkia. Mainiota, ajattelen, sillä koneellani on pari hänen kappalettaan entisestään ja pidän niistä kaikista. (Sen sijaan en muista, miksen ole samantien kopioinut koneelle tiuhempaan kuunteluun koko levyä, vaan vain muutaman kappaleen.) Kuudessa ceedeessä luulisi riittävän kuunneltavaa! Ja miten mainiota, jopa Cole Porterin kappaleita mukana.

Melko pian kuuntelu-urakka saa kuitenkin outoja piirteitä. Aloitan tunnollisesti jokaisen kappaleen, mutta huomaan kuuntelevani vain hetken ja sitten skippaavani seuraavaan. Pakottaudun kuuntelemaan kappaleita läpi kokonaan, mutta sitten totean vain hieman ärtyväni niistä. Jotenkin minusta tuntuu kummalta, miten surullista ja valittavaa meno on. Samassa muistan, miksen kopioinut aiemmaltakaan levyltä kuin ne muutaman toiveikkaan oloisen kappaleen: en vain koe mielekkääksi kuunnella musiikkia, jossa piehtaroidaan tuollaisessa “kukaan ei koskaan rakasta minua, ota kaikki tai älä puutu elämääni, ja oikeastaan parhaat ajat ovat jo kaukana” -fiiliksessä. Edes pahimpina yhyy byhyy -kausinani en voi ihannoida enkä toistuvasti kuunnella tuollaista musiikkia, vaikka hyvinkin saatan ajatella silloin hirviömäisimpinä hetkinä samanlaisin (harmillisen usein) itseään toteuttavin ennustein. (Siitä on todistuksena kaiken lisäksi aika moni blogikirjoitus. Jos minulla olisi sensurointitaipumuksia, aloittaisin varmaan näistä. Mutta ei minusta ole hyväksi poistaa kirjoituksia, vaikka pitäisinkin niitä jossain määrin vahingollisina itselleni ja omalle mielialalleni - ehkä ne jossakussa toisessa vaikuttavatkin toisin, kampeavat häntä ylös tuollaisista syövereistä?)

Huomaan myös jotakin muuta kiinnostavaa: ne biisit, jotka minulla (tai oikeastaan nykyisin eksällä, hänelle jäivät kaikki vinyylini, koska minulla ei ole vinyylisoitinta) on vain vinyyleillä jonkun muun tulkitsemana, ja joita etukäteen ajattelen iloisesti ja lämpimästi, eivät iskekään lainkaan. Billie Holidayn tulkintatyyli on niin erikoinen ja hänen äänensä jotenkin karmiva. (Kun lukee hänen elämänvaiheistaan, äänen karmivuus ei enää tunnu niin yllättävältä - ääni kuten muutkin keholliset seikat ja oikeastaan koko tyyli kantavat menneisyyttä matkassaan.) Iloisesti hämmästelevätkin laulut, kuten vaikka “I get a kick out of you“, vääntyvät hänen käsittelyssään jotenkin puuroisiksi ja tuskaisiksi tilityksiksi. Huomaan, etten tahdo taltioida näitä kappaleita enkä kuunnella niitä uudelleen.

Miksi? Onko kyse siitä, että tuska jotenkin siirtyy tuosta huumatusta, vaikertavasta äänestä vastaanottavaiseen kuuntelijaan? (Ja että siitä on vaikeaa ravistautua kuivaksi?) Uskonko kärsineeni ihan tarpeeksi? Uskonko nykypsykologien lailla, että on järkevintä suhtautua elämään ja sen mahdollisuuksiin niitä hieman positiiviseen suuntaan värittäen? (Mistä voin tietää, mihin lopulta uskon tällä hetkellä?) Uskonko, että illusorisen hehkun ylläpitäminen vaatii kohdallani tuekseen tunteiden käsittelyn välineitä, kuten toiveikkaan musiikin ja iloisenvärisiä vaatteita? Mutta eikö pidä paikkaansa sekin, että silloinkin kun pari vuotta sitten asuin talven harmaassa eronjälkeisessä kuopassa, ponnistelin silloinkin iloon ja että en silloinkaan tahtonut kuunnella valittavia tai vihaisen kuuloisia lauluja? Syntyykö vastenmielisyys niihin siitä, että tajuan itsessäni valittavan ja vihaisen puolen, enkä tahdo vahvistaa niitä, sillä niiden puikkoihin päästämisestä harvemmin seuraa mitään ilahduttavaa tai ymmärrystä syventävää?

Uskon kyllä suremisen tapahtumiseen. En kirjoita “välttämättömyyteen”, koska olen tavannut ihmisiä, jotka eivät tarkkailuni perusteella sure silloinkaan, kun ulkoiset edellytykset olisivat kohdallaan. (Voi tietysti olla, että he surevat jotenkin niin piilotetusti, ettei sitä vain näe. Ja varmasti jokin osa heistä sävähtää, vaikka asenteen osalta suru kääntyisikin tyytymättömyydeksi, omien oikeuksien penäämiseksi ja vihaksi.) Ennemmin tai myöhemmin tulee surtua. Mutta surun aiheet ovat erilaisia: joku suree kuolemia, toinen sitä, etteivät elävät näytä tajuavan elävänsä ainutta kertaansa, joku muu abstraktimmin, ehkä. (En osaa sanoa varmasti, aihetta pitäisi ehkä selvittää lisää.) Itse suren aika paljon sitä, miten vaikeaa ihmisten tuntuu olevan tarttua elämäänsä ja muuttaa sen epätyydyttäviksi kokemiaan piirteitä siinä määrin kuin se nyt heidän vallassaan on. (Havaitsen tämän vaikeuden myös itsessäni: joskus se esiintyy pelkona, että sitten kukaan ei rakasta minua enää ikinä yhyy byhyy, ja joskus se ottaa julman rationalisoinnin naamion: “oikeastaan tahdonkin että asiat ovat näin koska en näytä saavan muutosta aikaan” - vaikka on aivan selvää, että en useimmiten tahdo käyttäytyä aivan sillä tavalla kuin käyttäydyn.)

Mutta huomaan myös toisen seikan: ymmärrän surun äänettömäksi tunteeksi. Tunteeksi, joka ei valahda asenteeksi saakka eikä siten saa oikeastaan kommunikatiivista ilmaisuaan. Suruun voi viitata, mutta viittaus on ikään kuin etäännytetty. “En jaksa nyt tulla, olen surullinen.” Ja silti surun näkee ja kuulee ja silloin sitä on jotenkin helpompi kunnioittaa. Jotenkin Billie Holidayn ääni tuntuu itselleni sopimattomalta juuri sen kantaman surun asenteellisuuden takia. Hänen surunsa on niin rasittavan vaikertavaa ja toivotonta verrattuna vaikka Sarah Vaughanin äänen hiljaiseen suruun, jossa uhma ja ilo ovat yhtaikaa läsnä. (Maailma on sillä lailla epäreilu, että lähtökohdat ilmaista tunteita elämässä ja tulkita tunteita taiteessa ovat hyvin erilaiset. Ihmisten elämät poikkeavat hurjasti toisistaan. Melkein hämmentää, että voimme kuulua samaan lajiin.) Luulen, että jos reagoisin vähemmän herkästi musiikin tunnetilaan, en ärsyyntyisi. Mutta vaikka tiedän, etten voi kuinkaan auttaa vaikeroivaa laulajaa, tulen levottomaksi.

Surussa on eräs kummallinen piirre. Niin kauan kuin siitä vaikenee, se pysyy ainakin omalla kohdallani toiveikkaana suruna: suruna jolla on loppupiste, lopputulema. Mutta jos surusta erehtyy puhumaan silloin kun se on hyvin akuutti ja loppupisteen näkee vaitikin vain vaivoin, loppupiste äkisti katoaa. On vain suru ja epätoivo ilman mitään valonpilkahdusta, ja sitten tuossa tuo toinen, joka istuu ja kuuntelee tai kävelee kanssa ja kuuntelee, tai lukee tämän tekstin tai näkee, miten keho ei pysty kannattelemaan tätä tunnetilaa. Koko olemus ikään kuin repeää epätoivoon.

Ja kun toinen sanoo jotakin auttavaa, harmillisen usein käy niin, että ajattelee surunsa nimettömässä raivossa, että sinun on niin helppo sanoa noin ja noin se toki sinun kohdallasi menisikin, mutta että minun kohdallani toipuminen on turha toive. En tiedä, miksi halu kampeutua surusta eteenpäin tulee niin helposti projisoiduksi tuohon toiseen, joka tarkoittaa pelkästään hyvää lohduttaessaan. Ehkä se johtuu siitä, että suruun on suututtu niin monta kertaa ja että kokee itse oudosti velvollisuudekseen puolustaa oikeuttaan tuntea näin? Tuo projisointi on kuitenkin epäreilu ja siksi minusta tuntuu kurjalta, jos minua lohdutetaan - se vain pidentää surun helposti. Minua pitää kutittaa tai johdattaa huomio aivan jonnekin toisaalle, tehdä iloisia asioita. Niin suru hitaasti väistyy ja siihen voi palata hiljaisina hetkinä, nukahtamisissa ja heräämisissä, turvalliseen ja itselle sopivaan tahtiin, identifioitua itse tuohon toiveikkaaseen ääneen, joka kehottaa ajattelemaan muutakin kuin satuttaneita seikkoja. (Tunteita tutkineet psykologit ovat kirjoittaneet siitä, kuinka vaikeat tunteet tarvitsevat käsittelynsä tueksi valoisan mielentilan - aivojen hermoverkoston tasolla suru ja ilo/tyytyväisyys/turva ovatkin erilliset, toisistaan riippumattomat prosessit, eivät saman ulottuvuuden kaksi ääripäätä. Ne eivät siis sulje toisiaan pois, kuten jokainen tunteitaan keskittyneesti tarkastellut on epäilemättä huomannut. Mutta tuntuu aina hassunkurisen hyvältä, kun jokin kokemuksen totuus vakuutetaan mahdolliseksi myös tieteen piirissä. Silloin ei tarvitse enää ajatella, että kenties on jotenkin tunnistanut ja nimennyt tilansa väärin, kun esimerkiksi kaihoisana tuntee mielialansa samalla erää kevyeksi ja äärimmäisen raskaaksi.)

Kun huomaan, että suurin osa Billie Holidaysta saa minut vain epämääräisen ärtyneeksi, olen luiskahtaa itsesyytöksiin: Mitä, sensuroisit tuskan maailmasta, vai? Eikö tuo ole aika epäeettinen asenne, kun toinen antaa kaikkensa? Mutta sitten väitän vastaan tuolle syyllistävälle äänelle: Saan pitää siitä, mistä pidän. En osaa pitää kaikesta musiikista. (Samalla tavalla kuin en osaa pitää kaikista ihmisistäkään ja samalla tavalla kuin huomaan joskus jonkun kanssa puhuessani, etten ole hänen kanssaan lainkaan samaa mieltä siitä, miten keskustelunalainen tilanne tulisi jäsentää.) Minulla ei myöskään voi olla kenenkään muun asettamaa velvollisuutta opetella pitämään kaikesta maailman musiikista. Ja itse en tuota velvollisuutta aio asettaa. Kuinka huiman erilaisia tulkinnat ovatkaan, varmasti (ja myyntilukujen valossa) Billie Holiday on monelle äärettömän tärkeä ja taatusti on myös niitä, jotka jotenkin kaipaavat juuri hänen tuskaisuuttaan. Ja onko minun asiani kysyä, lopultakaan, miksi pidän näistä kappaleista ja miksi en saa näihin kosketusta?

(En usko osaavani vastata tyhjentävästi. Tai että tuollaiseen kysymykseen voisi vastata tyhjentävästi. Tai että ainakaan myöntäisin vastaukselle tuollaista statusta…)

Silti tuntuu siltä, että ärtymys jonkin tulkinnallisen sävyn kohdalla merkitsee jotakin. Ei tarvitse kuin kuunnella läheisten ystäviensä kuuntelemaa musiikkia, kun jo huomaa, miten erilainen heidän mielensä kenttä on. Heidän assosiaationsa kulkevat aivan eri teitä. Heistä jokin minusta tunkkaisen ja vihamielisen kuuloinen kappale on “herkkää tulkintaa” tai “elämänmakuinen”, tai sitten jokin aivan karmivasti sanoitettu ralli “ihana rakkauslaulu, siis just noinhan se menee”. Tuo erilaisuus on jotenkin tavattoman kiehtovaa! Mutta ei se tarkoita, että kuuntelisin ystävien musiikkia, ehei. Kuuntelen mieluummin ystäviä. Mutta joskus minusta saattaa tuntua, että ymmärtäisin heitä paljon paremmin, jos kuuntelisimme heidän suosikkilistaansa ja inhokkilistaansa läpi ja jos puhuisimme musiikin herättämistä mielteistä pitkään ja huolellisesti. (Niin saattaisin oppia myös pitämään heidän musiikistaan - esimerkiksi Hurina opetti minut pitämään Lhasasta eritellessään tarpeeksi, miksi tämän ääni - joka tuntui minusta aluksi vähän pelottavalta ja dramaattiselta - kiehtoo häntä.)

Oudosti surun tapauksessa tuntuu käyvän siten, että mietin paitsi oman haluttomuuteni kuunnella sitä asenteeksi kivettyneenä myös eettisyyttä siltä kantilta, onko reilua saattaa toinen sellaiseen tilaan, jossa hän vuodattaa suruaan siinä määrin, että tuo tunnetila jähmettyy asenteeksi, kuin hänen naamiokseen, identifioituu hänen äänekseen ja hänen mielekseen tai perusmielentilakseen. Mitä sivullinen voi tehdä kohdatessaan surun vuodatuksen? Onko oikein lohduttaa? Kuinkahan yleinen lopulta on tuo taipumus projisoida lohdutus toiseen ja tarrautua sen vuoksi omaan suruun yhä piintyneemmin ja äkäisemmin? Toisaalta olen huomannut, että osa ihmisistä suuttuu jollakin lailla, jos kieltäydyn lohduttamasta heitä ja sen sijaan sanon, että he varmasti tarvitsisivat nyt jotakin iloista ja vahvistavaa tekemistä ja ajateltavaa. Varmaankin he kuulevat sen jotenkin piittaamattomuutena, vaikka itse koetan vain osoittaa kuunnelleeni ja ymmärtäneeni heidän makaavan mahallaan kuralätäkössä ja yritän saada heidän oman lohtuun ponnistelunsa hyrähtämään käyntiin. (Lopulta tuntuu näet olevan niin, että jaloilleen ponnistautuminen on viime kädessä sen käynnistymisestä kiinni.) Ehkä en osaa jotenkin tarpeeksi vakuuttavasti ensin sanoa, että totta kai he saavat tuntea näin. Ehkä tuo osaamattomuus johtuu siitä, että minusta on täysin absurdi ajatus, ettei joku saisi tuntea jotakin. Mitä kieltäminen auttaisi? (Minua on koitettu kieltää eikä siitä tule mitään.) Tunne tulee ja menee mahtavana ja kevyenä ja tonnienpainoisena kuin pilvet, yhtä arvaamatta ne muuttavat mielialaa, ei niistä laadita noin vain kymmenen päivän ennusteita.

En ole koskaan ajatellut mitään niin hassua kuin että surra ei saisi. (Ikään kuin minulla olisi valtuuksia jakaa tuollaisia lupia.) Mutta ajattelen kyllä, että surun rinnalla olisi hyvä esiintyä iloa. Se tekee surusta käsiteltävämmän, pilkottavamman, nieltävämmän. Enkä toivo kellekään lisää surua - se on jo tässä kaikkialla läsnä, ei tarvitse kuin mennä kauppaan ja katsella tuotteita ja ajatella hävikkiä, ympäristövaikutuksia, ilmastonmuutosta, eläintuotantoa, lapsityövoimaa, alkoholismia, murheiden syömiseen hukuttamista ja niin edelleen, antaa sen kaiken kolahtaa pohjaan koko painollaan, katsoa tavaroita kärreihinsä kauhovia ihmisiä ja heidän urautuneisuuttaan, kun he eivät tahdo muuttaa tottumuksiaan, joista on tullut maagisia rituaaleja (ja huomata sama ilmiö itsessään). Minusta tuntuu, että suru on päällystänyt maailman jo niin sankasti (ja vaikkei perinteisessä mielessä henkkoht murheita edes olisi), ettei sitä tarvitse lainkaan vahvistaa. En tarkoita, että se pitäisi torjua tai unohtaa. (Ja olisiko se edes mahdollista, sekään? Monille kai onkin, mutta minulle ei.) Ehkä pikemminkin, että sen asettaminen vallitsevaksi minäntilaksi ei ole kannatettavaa.

Haluaisin jotenkin auttaa niitä ihmisiä, joille käy näin ja jotka tuntevat, etteivät he itse aseta surua minäntilakseen vaan että se vain asettuu ja etteivät he voi sille mitään. Mutta en osaa, en sitten mitenkään, vaikka heidän levottomuutensa liukuu minuun ja koen, että he suorastaan huutavat apua vaietessaankin. Heihin eivät näytä purevan samat konstit kuin itseeni ja vähitellen alan kokea, että loukkaan heitä joka ikisellä eleelläni. Se, minkä itse koen rakentavaksi ja reiluksi, näyttää ilmeisesti heistä kovalta ja vaativalta. Ja mikä tuntuisi minusta pimittämiseltä ja ylisuojelevuudelta, ja mistä raivostuisin ehkä sekunniksi sen minuun kohdistuessa (ja sitten leppyisin, koska olisin kuitenkin varma hyvistä aikeista), on kai se, mitä he toivovat. Se on jotenkin hirveän hämmentävää. Kaikki se erilaisuus - miten helposti sen unohtaakaan ja ajattelee jossakin kiperässä kysymyksessä vain, että “tästä minun mielestäni ei voi kuin ilahtua”. Ja niin sitä mennään pieleen.

(Onneksi nykyään osaan ajatella, että rikkoontuneet asiat voidaan myös korjata.)

Billien jälkeen on ihan pakko kuunnella vähäsen Sarah Vaughania. Tasapainon vuoksi. Hän kuulostaa niin ihanan sopuisalta Billien tulkintojen jälkeen. Häntä kuullessani tulen äkisti ajatelleeksi Sapfon säkeitä, tuosta noin vain:

Ei sovi että runoilijan talosta
kuuluu valitusta

Äkkiä olen kauhean pahoillani siitä, että minun on täytynyt välillä valittaa ja olla levoton. Luultavasti sekin on ollut tarpeen hetkellisesti. Kieleni olen onneksi kohtaamisissa pitänyt kurissa tarkasti mutta sitten olen senkin edestä ollut hankala kirjoittaessani, koska olen ajatellut viestin vastaanottajaa sellaisena kuin hänet muistan, iloisena ja hymyilevänä, enkä ole tajunnut, että hän onkin lukiessaan toisessa minäntilassa eikä osaa tulkita tekstiä luottamuksen ja läheisyyden osoituksena vaan jotenkin konstikkuutena ja vaativuutena. Mieliala vaikuttaa tulkintaan niin kovasti. Välillä olen esimerkiksi tuon Sapfon kanssa purrut hammasta ja miltei itkeskellyt, mutta useimmiten ajattelen sitä viisaana neuvona. Miksi kierrättää murhetta, jos voi kierrättää iloa?

(Tosin mitä enemmän olen kirjoittanut ja nähnyt reaktiot, ja tietysti lukenut lukemistani, sitä enemmän minusta alkaa tuntua, että ilon kierrättäminen saattaa olla likipitäen mahdottomuus, ainakaan kirjoituksen kautta. Tai että se ainakin on huimasti vaikeampaa kuin murheen tai kapinamielen kierrättäminen ja siksi paljon hurjempi laji.)

Ihanaa, miten Sarah Vaughan laulaa ja pääskyset leikkaavat ilmaa ikkunan takana kiitävinä mustina täplinä. Ulkona näyttää myös olevan sees. Aamu, ei epäilystäkään. Silloin on helppoa virittyä iloon vaikka vain muutaman kappaleen avulla. Jostakin syystä se on tila, jota itse eniten tunnun kaipaavan, olin valmiiksi missä moodissa hyvänsä. Ilo, keveys, jonka turvin on mahdollista kannatella muutkin tunteet niitä tukahduttamatta ja niitä toisaalta asenteiksi kivettämättä. Ja koska tahdon kivettää ilon ja keveyden perusasenteeksi - no, suurin osa Billien kappaleista saa paluautua kirjastoon kerran puoliksi kuunneltuina ja huomaan taas pitkästä aikaa kuuntelevani Sarah Vaughania ja hämmästeleväni, miksi välillä en häntä muistanut kuunnella lainkaan.

Eilen kuulemani fraasi jää pyörimään mieleen. Koetan päästää siitä irti, koska on aivan selvää, että enimmäkseen ymmärrän asiat väärin. Mutta fraasi on itsepäinen ja lopulta totean, että ehkä on sitten niin, että haluan ajatella juuri tuota ajatusta hetken. Siksi istun sängyllä ja otan koneen syliin. Tällä tavalla on helpompi keskittyä ajatukseen.

Tuo fraasi on lyhyt, mutta säpsähdän sen kuullessani. Se kuuluu: “Ei tässä mitään lomia keretä pitää.” Kysyn kyllä heti, että eikö tuo kuulosta hieman vaaralliselta, mutta kysymykseen ei vastata. Ehkä kuulen vaaran liioiteltuna, ehkä kuvittelen sen täysin. Mutta tiedän itse ajatelleeni suunnilleen noin aiemmin ja tiedän senkin, mitä siitä seurasi. Nykyään olen vankasti oman ajan, tilan ja levon kannalla. Niiden kanssa on helpompaa säilyttää myötätuntoinen asenne elämään ja maailmaan ja niiden mukanaan tuomiin vaikeuksiin.

Esimerkiksi unet eivät vieraile luonani samalla tavalla, jos en pidä lomaa. Lopulta ne kuitenkin purskahtavat esiin saavutettuaan sellaisen järkytystason, ettei niitä voi olla unohtamatta ja että herään kesken unen huutaen tai itkien. Uskon siis, että keho kyllä pitää huolta tarpeistaan jollakin tavalla. Sen viimeinen keino (minun tapauksessani) tuntuu olevan se, että se lakkaa pitämästä huolta tarpeistaan, jolloin mieli on suistumaisillaan kumoon silkasta unen ja ravinnon puutteesta. Ensiksi fyysiset vajeet ruokkivat turtuutta, mutta turta olo ei voi jatkua päiväkausia tai sitten turtuus itsessään alkaa tuntua vihlovalta vajeelta, joka on rikottava jollakin keinolla.

Ajattelen loman eleenä, jolla varaan itselleni ja sisäisyydelleni riittävästi aikaa ja tilaa. Loma seuraa työtä, jaksoa, jolloin alistan kehoni vaihtotalouden kiroihin ja ehdolliseen hyväksymiseen. (”Jos teen näin, saan ruokaa ja asunnon sekä sympatiaa. Jos en tee näin, joudun vaikeuksiin ja ihmiset alkavat ajatella, etten ymmärrä vastuun käsitettä.”) Luulen, että molempia vaihteita, työtä ja lepoa, tarvitaan. On hyvä kantaa vastuuta, mutta en tahtoisi sen muodostavan velvollisuutta, vaan tuottavan iloa ja kumpuavan myötätunnosta, tapahtuvan kuin itsestään. Joskus näin käykin. Aika usein, itse asiassa. Mutta siinä vaiheessa kun paiskii roimasti töitä ehtiäkseen kuroa työn kokoon ennen deadlinea, työ ei tunnu tapahtuvan kuin itsestään. Ja silti tiedän, että pidän sitä hetkellisesti, tässä tilanteessa parempana kuin äkillistä jumittumista ja äkäistä puhelinsoittoa tyyliin pitäkää tekstinne, meikäläinen ei piittaa pätkääkään enää.

Pidänkö sitä parempana siksi, että vain työn jälkeen lepo tuntuu levolta? Sekin tuntuu tärkeältä huomiolta. Pitkästyminen ja tylsistyminen, käpertyminen mitättömien pikku pulmien ympärille käy sekin helposti. Usein niin käy silloin kun ottaa aikaa levolle, saavuttaa levollisuuden ja alkaa ajatella, että ehkäpä olisikin parasta, ettei tarvitsisi enää ikinä tehdä työtä, koska työn tekemiseen liittyy niin monia vaikeita tuntemuksia. Mutta ironista kyllä, silloin itse asiassa ei olekaan onnistunut välttämään pelottavaa epäonnistumista: on näet niin, että on epäonnistunut lepäämisessä, ei ole ottanut omaa aikaa ja tilaa vaan on paennut jonkun muun paaluttamaa ja rytmittämää toimintaa.

Vähän kerrassaan olen alkanut ymmärtää, etten itse asiassa ole kovinkaan laiska ja vastuuton (kuten olen monesti saanut kuulla) vaan oikeastaan enemmänkin herkästi pitkästyvä. Tuntuu siltä, että sisälläni on kosolti toimintatarmoa ja iloa, ja että jos annan niiden virrata esteettä, pysyn melko tyytyväisenä, mutta että pakottautuessani pysähtymään alan helposti pitkästyä ja hermostua. Aamuisin tämä näkyy erityisen selvästi - puoliso nukkuu, hän tarvitsee niin paljon enemmän unta, haluaisin jo lähteä ja tehdä jotakin konkreettista, en vain maata hiljaa jottei toinen heräisi. (Kirjoittaminen on loistava tapa purkaa tarmoa, se käy melko hiljaisesti ja on silti sillä lailla konkreettista, että siitä jää jotakin, mitä voi myöhemmin tarkastella uteliaasti.) Sen sijaan, että olisin laiska ja vastuuton, haluan kyllä jotakin, joka voidaan tulkita laiskuudeksi ja vastuuttomuudeksi: Haluan levon silloin kun tiedän sitä tarvitsevani. Haluan oman aikani ja tilani, haluan seesteisyyden, josta käsin jaksan toimia iloisesti. En halua padota kiukkua enkä ajatella erilailla toimivia tai ajattelevia ihmisiä väärässä olevina. Tiedän vain, mitä itse haluan.

Loman silloin tällöin. Haluan ajan, jolloin voin maata sängyssä ja lukea kirjaa tai ruopsuttaa palstan multaa. Tai voin vain maata nurmella ja katsella, miten pilvet lipuvat majesteettisina taivaan ylevyydessään. Viime aikoina olen taas alkanut vetäytyä juhlista, myöntää etten pidä niistä välttämättä kovasti. Niin usein juhlissa ihmiset ovat kovin humalassa. Se on ihan okei, mutten välttämättä jaksa kuunnella heitä silloin. Voi olla parempi vaihtoehto jättäytyä pois ja kävellä illanhämyssä kaupunkia, tarkkailla talojen ääriviivojen mutkistumista kuvajaisissa ja vain olla.

Silloin kun kävin ammatinvalintapsykologilla, hän kysyi, enkö ole ajatellut mitään ympäristöjärjestöihin tai ympäristökysymykseen liittyvää uraa, kun kuitenkin olen niiden ympärillä tehnyt enemmän vapaaehtoistyötä kuin mitään palkkatöitä tai oikeastaan edes opiskeluita. Psykologi jotenkin ilahtui, kun vastasin, etten halua missään nimessä tunkea itseäni sellaiselle alalle, jossa tietäisin tuovani työt kotiin ja murehtivani maailman tilaa entistäkin perusteellisemmin. Tarkoitan: eihän siinä työssä tule ikinä konkreettisesti valmista ja aina voisi ponnistella enemmän ja ajatella, ettei vielä ole levon aika. Varmasti on monia, joiden psyyken rakenteeseen sopii tuollainen työ ja jotka kykenevät kantamaan kuormitusta paremmin ja pysymään hyvällä mielellä pitkään noitakin asioita pyöritellessään, mutta minuun iskee helposti tunne, että oikeastaan voisin tai että jopa pitäisi tehdä vielä vähän enemmän. Näinhän kävi löytöeläintenkin kanssa: iloitsin siitä, että voin auttaa koditonta kissaa saamaan kodin, sitten koiraa, ja seuraavaksi huomasin ajattelevani, että ehkä voisin auttaa vielä yhtä ja vielä yhtä ja vielä yhtä. Jossain vaiheessa raja olisi varmasti tullut vastaan. Tuolla kertaa se törmäsi siihen, että eksä kielsi minua tuomasta enää yhtään eläintä kotiin. Hänessä kulkee joitakin rajoja, jotka minulta puuttuvat. (Kummassakin tilassa on molemmat puolensa: etunsa ja haittansa.)

En osaa sanoa tarkalleen, kuinka paljon oloni nykyinen parantuminen on seurausta siitä, että olen päättänyt pitää lomat. Eikä vain vuosilomaa, vaan säännöllisin väliajoin päivän tai kaksi, jolloin päätän olla koskematta työhön. (Paitsi tähän kirjoittamiseen; enimmäkseen tämä ei tunnu työltä vaan pikemminkin yhdeltä levon muodoista. Joskus tämäkin tuntuu työltä, mutta oikeastaan vain aloittaessa. Ajatuksia on kuitenkin käsillä kaiken aikaa niin paljon, että riittää kun lakkaa häpeilemästä ja piilottelemasta niitä ja antaa niiden pelmahtaa näppäimistölle sormien liikkeenä.) Työllä tarkoitan tässä sellaista, joka tuntuu velvollisuudelta. Esimerkiksi tiskaaminen voi tuntua levolta tai työltä, samoin tekstin toimittaminen. (Aina työkeikan alussa, kun jo tärisee innosta tarttua hommiin, tekstin toimittaminen tuntuu mukavasti strukturoidulta levolta omaehtoisesta tekemisestä.)

Oikeastaan tuntuu mielenkiintoiselta tarkkailla työn ja levon vaihtelua. On hyvin harvoja hommia, jotka ovat pysyvästi vain toiseen kategoriaan sovitettavissa. Kokoustaminen sopii minun maailmassani vain työn kategoriaan. Kahdenkeskinen palaveri voi kyllä olla lepoakin, mutta yli viiden henkilön asiapainotteiset kokoukset tuntuvat säännönmukaisesti työläiltä. Ehkä ne eivät tuntuisi siltä, jos osaisin olla tarkkailematta valppaana muiden tunnetiloja ja jos osaisin pidättäytyä yrittämästä auttaa tuntemuksia positiivisempaan suuntaan tai edes kokemasta, että se olisi oikein ja että minun pitäisi tehdä niin, jos uskaltautuisin ääneen. Kovin asiapitoisessa kokoustamisessa, jossa pahoja oloja on selvästi havaittavissa, on läsnä alituiseen kysymys siitä, onko sallittua koettaa leudontaa tunnelmaa. Kokouksen haluttaisiin pysyvän asioissa ja loppuvan pian, mutta pahat olot paistavat ainakin omaan silmääni niin puuttumista anovina, että minun on vaikeaa keskittyä asioihin tai saatan mennä täysin lukkoon voimakkaiden yllykkeiden ajautuessa ristiriitaan: Noustako seisomaan ja huutaako täyttä kurkkua, että lopettakaa tuo kinaaminen, kaikki sujuu varmasti hienosti, päätimme mitä hyvänsä (en muista tehneeni näin ikinä, mutta olen halunnut tehdä usein)? Vai kävelläkö tyynesti nokitun luokse ja tarttuako tätä kädestä ja sanoako, että nyt me lähdemme kävelylle? Vai puuttuako keskusteluun näennäisesti asiatermein mutta puolustaen rivien välissä sitä, joka on juuri lytätty ja joka ottaa sen selvästi raskaasti, siitäkin huolimatta, että on oikeastaan toisen vaihtoehdon kannalla? Vai istuako pää suristen ja koettaako selittää itselleen, että ihmiset ovat erilaisia ja että selvästi näistä, jotka täällä istuvat, suurin osa pitää paljon, paljon tärkeämpänä näiden päätösten lukkoonlyömistä kuin sitä, loukkaako suorasukainen ja tiettyjen henkilöiden dominoima keskustelutyyli jotakuta kokoustajista?

Eräs ystävä kertoi jokin aika sitten lakanneensa lukemasta päivälehtiä (kuten minäkin olen lakannut jo kauan sitten). Hän ilmaisi asian yhteydessä, että vapaan tahdon tavoittelu saattaa vaatia näinkin dramaattisia toimenpiteitä. Perustelu tuntui jotenkin helpolta ymmärtää. Minäkin olen lakannut käymästä kokouksissa. Ehkä joskus myöhemmin, harjoiteltuani varovasti ja pienissä seurueissa muunkin kuin sovittelijan roolin ottamista (joka ei toistaiseksi näy vielä tuosta noin vain onnistuvan - luontumukset ovat sitkeitä), voisin kokeilla uudestaan kokoustamista. Mutta ei vielä pitkään aikaan. On oltava muitakin tapoja vaikuttaa asioihin kuin kokoustaminen ja hyödyllisten järjestöjen hallituksissa istuminen. Noiden tapojen rajana täytyy olla vain mielikuvitus.

Luulen myös, etten ole ainoa, jolle kokoustaminen muodostaa vaikean palan. Moni ystävä ja tuttava ihmetteli ennen, miten jaksan käydä kokouksissa vuosi vuoden perään “kaikkien niiden järjestöjyrien” kanssa. Minua he eivät osanneet identifioida järjestöjyräksi, mikä osoittaa heidän taholtaan tarkkanäköisyyttä. Olen ollut huono jyräämään mitään muuta kuin omia oikeuksiani ja näkemyksiäni. (Siinä olen ollut melko hyvä, joskin tempoilevalla tavalla, liukuen kapinoinnista ja jääräpäisyydestä täydelliseen alistumiseen ja itkeskelyyn.) Mutta yllättäen huomaan, että kun en jatkuvasti altista itseäni tuollaiselle sosiaalisesti liian vaikealle tilanteelle, pystyn pitämään puoliani paremmin ja rakentavammin niissä kokousmaisissa tilanteissa, joihin elämän mukana silloin tällöin ajautuu. En myöskään enää ajattele luontumuksiani enkä temperamenttiani samalla tavalla esteinä tai virheinä kuin niinä kausina, jolloin kokouksia oli tuon tuosta ja harmistuin reaktioihini niin usein, että ne jäivät vaivaamaan mieltä kroonisesti: luontumuksillani ja temperamentillani on myös omat hyvät puolensa, ja vaikka koetankin purkaa joidenkin luontumusten vaihtoehdottomuutta, jotta voisin käyttäytyä joustavammin ja tilanteisiin mukautuvammin, on kuitenkin selkeästi järkevintä pitäytyä enimmäkseen tilanteissa ja seurueissa, joissa äärimmäisiä reaktioita ei synny ja joissa luontumuksistani ja temperamentistani tulee esiin enemmän hyviä kuin harmillisia piirteitä. Ajattelen tätä yhtenä osana oman tilan ja ajan ottamista, lepoa.

Voi toki olla, että äiti on oikeassa levontarpeeni suhteen. Hänen mukaansa kutsumusammatissa toimiessa ei tunne levon tarvetta samalla lailla kuin työssä, johon ei osaa solahtaa koko persoonallaan. Toisaalta minun on vaikeaa kuvitella, mikä ammatti voisi olla itselleni kutsumus. En vain onnistu keksimään sellaista. Vielä vaikeampi on uskoa, että tuollainen yksi ammatti voisi kantaa oman elämän eri vaiheissa ja yhteiskunnan rakenteiden pakostikin muuttuessa ympäristökriisin myötä. Ehkä eläminen kokonaisuutena voi olla kutsumus. Kyllä, se tuntuu osuvalta ajatukselta. Ja ehkä se on riittävä suunta.

Mutta ei siinä taida olla kyse ammatista. Mutta toisaalta, eihän ammatti tyhjennä ihmistä. Tyhjentää - miten hauska sana. Lepo sen sijaan juuri tyhjentää ihmisen turhista määreistä, vajeista, toiveista, identifikaatioista. Se auttaa huomaamaan, että tämä tila ja aika tässä ja nyt ovat tässä ja nyt koko ajan, kunhan päätän kääntää tarkkaavaisuuteni niihin. Kun se on se, mitä eniten tahdon. Kuten tässä ja nyt.

Uuden Me-lehden parisuhdejutussa on hämmentävä lause:

Tutkimuksissa on todettu, että parisuhteessa miehelle on erittäin tärkeää kokea, että vaimo kunnioittaa ja arvostaa häntä.

Vaikka jutussa on haastateltu parisuhdekouluttajaa, tuohon lauseeseen ei liitetä luontevaa jatkoa, että kyllä varmasti naisestakin tuntuu olennaiselta saada kunnioitusta ja arvostusta puolisoltaan. Ehkä tilaa on ollut hintsusti ja tuollainen itsestäänselvyys (onko se itsestäänselvyys, mikä on itsestäänselvyys) on leikattu pois. Silti tuntuu hassulta, että tuollainen toispuoleinen ajatus esitetään, olkoonkin, että kenties tutkimusta on tosiaan olemassa vain tuosta miesten tarpeesta.

Luen juttua vessassa ja huudan huoneen puolelle: “Kuule tuntuuks susta et mä arvostan ja kunnioitan sua tarpeeksi?” Vompsu vastaa: “Joo! Ehdottomasti! Entä kunnioitanko ja arvostanko mä sua tarpeeksi?” Mietin hetken ja vastaan: “Joskus tuntuu että miltei liikaa.” Ehkä tuo liikuus on vain tottumattomuutta siihen, että joku tosiaan kunnioittaa ja arvostaa minua sellaisena pelokkaana pienenä lapsena, jollainen pohjimmiltani olen, herkästi säikähtävä ja suuntaa vailla. Että esiin ei nouse jokin oletettu lahjakkuus (joita minun on tavattoman vaikeaa itse hahmottaa ja joita en oikeastaan osaa liittää itseeni juuri mitenkään - koen että esimerkiksi jokin runon kirjoittaminen tai aikanaan matematiikka ikään kuin tapahtui minun ulkopuolelleni tai ilmeni tajuntaani valmiina ja ponnistelematta, ilona ja lahjana eikä niinkään kerro mitään minusta) tai toive siitä, että kykenen kestämään tiettyjä olosuhteita paremmin kuin joku mukavuudenhaluisempi tai konformisemmin ajatteleva (luultavasti en halua tuollaista kestävyysottelua) tai oletus, että minun todistuksillani ja lukeneisuudellani (tai joskus varhemmin, ulkonäölläni) kiehtova, täyttymyksen tuntemuksistani huolen pitävä ura on vain päättäväistä aloittamista vailla. En osaa identifioitua juuri kuinkaan tuohon lahjakkaaseen ja kunnianhimoiseen puurtajaan. Hänelle suotu arvostus ja kunnioitus eivät siten kosketa lainkaan minua vaan ainoastaan tuota haavekuvaa. Joka ei ole minun haavekuvani, tosiaankaan.

Minusta on paljon helpompaa identifioitua siihen pikkutyttöön, joka tarkastelee aikuisten vaatteita puolipaniikissa eikä oikein ole varma, pukeutuako tähän vai tuohon paitaan tänään. Ja joka silti saattaa joskus väittää ymmärtävänsä jostakin jotakin tai ainakin osaavansa sanallistaa jonkin tunnelman.

Liikaa, voiko toista kunnioittaa ja arvostaa liikaa? Eipä kai, ajattelen huoneen puolelle kävellessäni. Sekin on vain sanonta, harmillinen sanonta. Kunhan saan vain olla tämä erehtyväinen ja hieman villi lapsi, kaikki on okei. Ja jos joku sitä vielä jaksaa arvostaa ja kunnioittaa tuon lapsen kurittomuutta ja päättämättömyyttä mutta toisaalta myös hyväntahtoisuutta, se on jotakin aivan uutta ja ihmeellistä eikä siitä kannattaisi oikeastaan olla lainkaan huolissaan.

Samassa muistan toisen ikävän sanonnan, joka on jokseenkin poltettu mieleeni. “Miksi haluat satuttaa minua?” Olen kuullut kysymyksen lukemattomia kertoja ja esittänyt sen itsekin epäilemättä usein. Mutta vasta kun kuulin sanovani sen joitakin kuukausia sitten, kuulin äkisti, mitä tarkalleen sanat väittävät. Miksi ihmeessä en sano: “Tuo satuttaa!” Tai: “Tiedätkö ollenkaan, miten pahalta tuo tuntuu?” Koska kun sanon sanat tuon kerran, kun kuulen ne äkkiä taustaoletuksineen, en lainkaan ajattele, tai ainakaan miellä tietoisesti ajattelevani, että toinen tosiaan haluaisi satuttaa. Se on vain sanonta, jota on käytetty ja joka on käynyt niin tutuksi, etten ole kuullut sanoja sanonnalta. Miksi haluat satuttaa minua? Miksi haluat, että tulen hulluksi? Miksi haluat, että kaikki menee pieleen? Miksi haluat suututtaa minut?

Kukaan ei ole koko elämäni aikana tarttunut minua tuollaista sanoessani käsivarresta ja kysynyt, uskonko ihan tosissani, että toinen haluaa satuttaa. (Ehkä he ovat katsoneet sanojen läpi, syvemmälle, kuten oikein onkin. Mutta silti - en haluaisi sanoa asioita, joita en tarkoita.) Olisin vastannut kysymykseen ei, ja ollut ehkä vähän kiukkuinen, koska en varmaankaan olisi halunnut uskoa, että olen sanonut jotakin niin oletuksieni vastaista, kummallista, typerää ja syyttävää. Sinänsä aivan hyvä, että kuulen itse äkkiä sanat suustani vuotavina kuin jonkun toisen lausumana, kuin olisin joku toinen, hyvin kaukaa. Noiden sanojen kuuleminen synnyttää äkisti levottomuuden: En usko, että haluat satuttaa, miksi siis sanon näin? Kenen ovat nämä sanat? Kuka ne sanoo? Mistä ne tulevat? (Tietysti tiedän, mistä ne tulevat. Kuulen äänensävynkin tarkkaan. Sanat, oven paukahduksen, yksin jäämisen kaikkeen siihen nimettömään kauhuun, joka toistaa kerta toisensa jälkeen, ettei ole mitenkään mahdollista, että joku voisi rakastaa minua, viimeiset sanat ennen oven paukausta.) Tuntuu hurjalta tajuta äkkiä, että on opetellut äidinkieltään samalla tavalla kuin vierastakin kieltä, sokkona ja luottavaisena sanakirjan fraaseja toistaen, tietämättä oikein, mitä tarkalleen sanookaan.

Lukemattomien sketsien aihe, ja niin näkymättömänä tragediana elämien kietoutuessa toisiinsa ja sanojen jäädessä kalkattamaan tajuntaan jonkin kiistan päätteeksi. Ja olen pitänyt itseäni sanoista tarkkana, jopa liiallisissa määrin yksityiskohtiin takertuvana. (Sekään ei ole oma syytökseni, mutta olen jotenkin onnistunut nielaisemaan sen osaksi mielenmaisemaani. Että pitäisi olla enemmän jeesnainen ja hyvätyyppi, mutta toisaalta, en voi estää itseäni kysymästä, miten sitten käy jos teen hyvätyyppiasioita ja teeskentelen, että jotkut mieltäni askarruttavat asiat eivät vain ole olemassa, enkö muka silloin tule vihaiseksi ja arvaamattomaksi tai turraksi ja onnettomaksi ja eivätkö nuo asiat itse asiassa silloin häiritse minua vain enemmän, koska ne rynnistävät näyttämölle täysin hallitsemattomina ja arvaamatta, eikö minun pitäisi tuntea läpikotaisin nämä tilanteet ja tulkintani niistä, nuuskia tarkasti ne sanat, jotka tuntuvat sopivan tilanteeseen niin saumattomasti, että ne kadottavat sanattomuuden kauhun.)

Istun tekstin ääreen, ajattelen sen helppolukuisuutta. (En tämän tekstin, tässä en pyri helppolukuisuuteen vaan osuvuuteen. Ne ovat toisistaan erilliset hyveet.) Ajatukseni eivät tahdo pysyä tuossa vieraiden sanojen massassa, koska sanattomuuden kauhu on muistunut äkisti, se mustaa huonetta ja tekee vaikeaksi ymmärtää, että istun rauhallisessa huoneessa miehen, kissan ja koiran kanssa, istun satulatuolilla ja teen työtäni, viimeistä kirjaa ennen palkankorotusta, jota en uskonut uskaltavani pyytää ennen kuin tein niin tuosta noin vain, sähköpostilla, hetken mielijohteesta. Hus, haamut. Hus, menneisyys. Pakotan tarkkaavaisuuteni noihin sanoihin, fraaseihin, lauseisiin.

Eikä riitä edes se, että ne ovat selviä ja myönteisiä, koska ne voidaan silti lukea epäilevällä mielellä. (Tai ei edes niin, en lue pariterapeutin haastattelua epäilevällä mielellä ja minusta siinä esitetyt neuvot ovat relevantteja ja mainioita, mutta silti aluksi siteeraamani lause pistää tekstistä esiin kuin vappuhuiska, ainoa sukupuolitetun käytännön lause.) Miten tämä ajatus käännettäisiin positiiviseksi? Riittää, etten tiedä, miten tämä lause luetaan? Tyydyn siihen, että tajuan ihmisten lukevan sitä, mikä heidän oletuksiinsa sopii? Tyydyn siihen, koska vaihtoehtoa ei ole, koska viestinnän ideaalitilanne toteutuu kauhean harvoin, koska en voi tehdä kuin oman osuuteni, joskus en sitäkään.

Äkkiä tunnen, kuinka työskentelen räjähdysherkän aineen kanssa. Järjestelen sitä pinoihin, jotka olevinaan eivät romahda yhtä herkästi kuin aiemmat muodostelmat.

Ja sitten kirjoitan tämän tekstin, kun on jo ilta ja koko päivän mieltä on painanut muistikuva, jonka asetan pikniknurmelle korvapuustien väliin: Muistikuva siitä, kuinka istun sohvassa jalat koukussa ja luen kirjaa sanojen etymologiasta ja äkkiä ajattelen kieltä pintana, siistinä rakenteena, jonka alle kätkeytyy yhteyksiä, jotka tarvitsee vain hahmottaa, joita pitää osata etsiä. Toinen muistikuva toisesta oivalluksesta, kun tajuan, että kieli on pintaa toisellakin tavalla, liukasta ainesta, joka sanoo paljon muutakin kuin tarkoitan sanoa. Sinä päivänä päätin opetella toisinaan koskettamaan (kädellä tai halaten, konkreettisesti) ihmisiä, jotka koskettivat minua tunnetasolla. Joskus koskettaminen tuntuu vaikealta, koska moni ihminen, joka koskettaa minua tunnetasolla, myös pelottaa. Olen edistynyt hitaasti tässä oivalluksessa, että kieli on pintaa, joka kätkee alleen kehitystarinoita sille, joka viitsii katsoa tarkemmin.

Joskus tuntuu, että kirjoittaminen ja puhuminen on pelottavinta, mitä on. Kirjoittaen tuntee tavoittavansa helpommin vivahteita, koska tilanne on rauhallisempi. Ja kun kirjoittaa, sanat jäävät, niihin voi palata, niitä on helpompaa tarkastella puolueettomasti toisesta päivästä käsin kuin puhetta. Puhe tallentuu ehkä johonkin toiseen, vahingoittaa häntä pahemmin.

En osaa olla ajattelematta, että kivahdus miksi haluat satuttaa minua ei olisi vahingoittanut minua. Jos olisin nähnyt sen kirjoitettuna, olisin ehkä paremmin ymmärtänyt sen loukkaavuuden syöverit. Se on saanut minut pelkäämään, ettei kukaan voisi kunnioittaa ja arvostaa minua, saati sitten rakastaa, ja että läheisyydessäni on jotakin vaarallista ja syövyttävää. (Minusta rakastaminen ja huolehtiminen on paljon vaikeampaa kuin kunnioittaminen ja arvostaminen. Kunnioitan ja arvostan ainakin itse huomattavasti suurempaa joukkoa kuin keistä huolehdin ja keitä rakastan ja suojelen.) Ja olen levittänyt lausetta kuin ruttotartunnan saanut, tartunnastani tietämättä.

Kuten muutkin.

Kun lopetan työn tältä päivältä, jään miettimään kunnioitusta ja arvostusta. Miksi niitä on niin vaikeaa ottaa vastaan? Siksikö, että niitä kohdatessaan usein pelkää - näin itselleni tuntuu käyvän, jos kunnioitus ja arvostus kytketään suorituksiin, sellaisiinkin, joita ei itse ajattele suorittamisena, kuten vaikka blogin kirjoittaminen tai ihmissuhteissa toilaileminen ja niiden miettiminen, mutta jotka tunnutaan jotenkin jähmettävän joksikin hienoksi ja persoonallisuuden kypsyydestä kieliväksi - että niiden myötä evätään minun oikeuteni tuntea haavoittuvuutta, erehtyväisyyttä ja lapsellisuutta? Jotenkin itsestäni tuntuu kovin paljon tärkeämmältä, että saan olla haavoittuva ja erheellinen kuin että toinen tunnustaa, että minulla on jotakin järkevää sanottavaa aina välillä. (Ehkä kyse on vain siitä, että olen saanut kuulla jälkimmäisiä toteamuksia enemmän kuin aiempia lupauksia ja että osaan kiukustua, jos joku kieltäytyy myöntämästä, että minullakin voisi olla ihan järkevää sanottavaa. Sillä tavalla kai olen omavaraisempi kunnioituksessa ja arvostuksessa kuin rakkaudessa. Paitsi että kunnioitukseni ja arvostuksenikin on aika romahdusherkkää mutta toisaalta ylösrakentuu melko sukkelaan uudelleenrakennuskokemuksen kerryttyä mittavissa määrin. Sen sijaan en ole osannut oikein tarpeeksi pitää huolta siitä, että tunnetason tarpeeni otetaan huomioon ja olen kuvitellut, että kestän vaikka mitä. Mutta en halua kestää, en enää. En usko enää sen olevan kellekään hyväksi.)

Nyt lopetan kirjoittamisen, koska haluan käydä nukkumaan. En osaisi oikein muuten, koska mielessäni myllertää varsinainen myrsky. Kuinka hassunkurista: juuri kun koen sanat oikein potentiaalisesti vahingoittavina ja harmillisina, koen hurjaa tarvetta kesyttää ne tässä ja nyt. Ikään kuin sellainen voisi onnistua!

Istun aamusta alkaen Hurinan ja tämän luostaritoverin kanssa keskustellen, ensin puiston hiljaisuudessa, sitten hämärässä asunnossa kitaten teetä. Tuntuu hyvältä luiskahtaa kommunikaation sopusointuun aivan kuin viime näkemisestämme (eilistä törmäämistä lukuun ottamatta) ei olisi pian jo vuosi.

Tuntuu turvalliselta ja hyvältä istua seurassa, jossa tietää ihmisten ymmärtävän, etteivät aikuisilta näyttävät oliot käyttäydy kuten aikuisten oletetaan (joissain seurueissa) käyttäytyvän, tai eivät ainakaan ajattele ja tunne perustellusti ja oikeutuksestaan varmoina. Ja yllättäen, juuri silloin kun saa luvan olla eksynyt nelivuotias, kykeneekin katselemaan asioita myötätuntoisesti ja miettimättä, miltä kaikki oikein vaikuttaa, ja ihana rauha laskeutuu kehoon. Tuntuu hauskalta myös kuulla, että ystävä on zenharjoitteiden kautta edennyt aika samoja polkuja kuin itse olen edennyt skeematerapian kanssa, dekonstruoinut uskomuksiaan ja etäännyttänyt piirteitä ja ajattelukuvioita joksikin puolustamisen arvoisesta itsestä erillisiksi.

Tapaamisen jälkeen tiskaan tyytyväisenä neljä päivää odottaneet tiskit ja sijaan sängyn. Nyt odotan Vompsun kävelevän kotiin töistä, kauppa on saatu suljettua vasta kolme varttia varsinaisen sulkemisajan jälkeen. Kun hän tulee, lähdemme bussilla viettämään mökkijuhannusta seurassa, joka ei ole vielä kovin tuttu. Mutta kai se siitä, ihmiset vaikuttavat ohuen tuttavuuden perusteella mukavilta ja siellä on uimaranta ja puulämmitteinen sauna. Alkoholia emme aio ottaa lainkaan mukaan, koska se tavallisesti vain vaikeuttaa rauhallisuutta ja onnellisuutta, etenkin jos seuraa jotenkin jännittää. (Ja on vaikeaa olla hieman jännittämättä.) Ilmakin on ihana, kostea ja lempeä kuin lehmän hengitys. Mökillä ei kai ole mitään yhteyksiä ulkomaailmaan, joten palaan kirjoittamaan vasta sunnuntaina tai maanantaina, riippuen siitä, mihin aikaan sunnuntaina selviämme kaupunkiin. Sekin - parin päivän kirjoitustauko - tuntuu virkistävältä!

Ihanaa juhannusta myös sinulle!