Veloena

Laukut seisovat lattialla tyhjänä. “Ilman tietokonetta?” kysyy ystävä järkyttyneen kuuloisesti. “No, ajattelin et se on loma”, puolustaudun varovasti. Kerkiäähän sitä kirjoittaa myöhemminkin. (Vaikka toisaalta voisi tuntua mukavalta muistaa jälkikäteen, mitä koimme häämatkalla.) Voisi kyllä ottaa lehtiön ja kynän ja piirtää. Muistaakseni viimeksi Espanjassa istuin tuntikausia parvekkeella maalaten granaattiomenaa. Yläterassin mies tarjoutui ostamaan akvarellin, mutten myynyt.

(Akvarelli on siinä suuressa pahvikansiossa, jossa muutkin piirustukseni majailevat. Kukaan ei tunnu tietävän, missä kansio sijaitsee.)

Tuntuu kuin olisin lähdössä pidemmällekin. Mieleeni muistuu se päivä, kun muutin edellisen kerran. Olimme luutunneet kaikki kaapitkin ja lattiat reunoja myöten ja taisi sataa hieman räntää. Ojensin sanomalehtiin käärityn orkidean toveri Timolle ja kapusin vanhempien autoon. Ajoimme puistonlaitaa täyteen kuormatussa autossa, vilkutin ikkunasta Timolle. “Ettei Timon tule sinua ikävä?” kysyi äiti ikään kuin olisin muuttamassa maapallon toiselle puolen.

Jokin liikahti vapaaksi sinä hetkenä, kun jätin lapun pöydälle leivän kera ja lukitsin oven punaisten portaiden yläpäässä perässäni, matkasin autossa puolitoista tai kaksi kilometriä.

Nyt minulla on sellainen olo, vaikken tiedä miksi. Yleensä hermoilen ennen lähtöjä enkä tahdo saada nukahdettua. Nyt en jaksaisi pakata, koska kaikki tuntuu niin vääjäämättömältä. Tuntuu kuin kaikki ponnistelu olisi turhaa, sillä joka tapauksessa tuuli on kääntynyt ja tempaisee minut toisaalle. Unohdan välillä unissa senkin, että Vompattikin on lähdössä matkalle, onhan sentään kyse häämatkasta. Eikä unille voi kuin antaa anteeksi. Ne eivät suostu ajattelemaan Vompsua ja minua yhtenä kappaleena. Unessa olen yhtä yksin kuin aina ennenkin, kenties eläimet tai kauhu seuranani.

(Valveillakin saatan kyllä hämmästellä, etenkin nukkumaanmenon aikaan, tuota toista kehoa tässä samassa tilassa, sitä jännityksettömyyttä, jolla asetumme tuoleille tai sängylle. Tutun ihmisen läsnäolo ei täytä koko maailmaa ja viritä sitä vaan kutistuu päivä päivältä huomaamattomammaksi. On ponnisteltava, ettei vahingossa koeta kävellä toisen lävitse.)

Matkatavaralistalla on suuri joukko lääkeaineita. Se tuntuu kummalta, koska muistan hyvin, millaista matkalle lähteminen oli teini-iässä: ainoa apteekkitavara olivat laastarit, joita taas en enää pakkaisi matkaan. Laastareitahan saa kaikkialta. Laukutkin ovat muuttuneet. Missä vaiheessa lakkasin pakkaamasta kaiken itsepäisesti rinkkaan? (Oikeastaan en ole elänyt rinkkamatkaajaelämää muuten kuin rinkkapakkaamisen osalta, koska arvostan yksityisyyttä niin paljon, että mieluummin varaan huoneen yhden tähden hotellista ja skippaan viinin aterialla kuin nukun dormitoriossa. Minun matkustamiseni on hyvin ei-ihmiskeskeistä ja saatan suhtautua hyvinkin torjuvasti tunkeileviin matkailijoihin, joiden käsitys hyvästä matkasta sisältää runsaasti uusien kontaktien solmimista.)

Säätiedotuksen tarkkaileminenkin tuntuu pitkästyttävältä: seitsemäntoista astetta ja sadetta voi tarkoittaa lähes mitä hyvänsä. Tunisiasta juuri palanneet vanhempani selittivät pitkällisesti, että kolmekymmentäneljä astetta tuntui miltei viileältä eikä siinä säässä huvittanut oikein uida. Seitsemäntoista astetta - tarkoittako se sitä, että hameen alle on puettava pitkikset? Kauanko sandaalit kuivuvat? Onko järjettömyyttä pakata jalkoihin ne kolme päivää sitten saapuneet sandaalit, joissa käveleminen tuntuu ensimmäistä kertaa vuosiin täysin kivuttomalta? Entä jos jalat äkisti, salaperäisesti ja varoittamatta (mikä näkyy olevan niiden tapa) rätsähtävät hajalle alkulupaavuuksista huolimatta? Riittävätkö kahdet bikinit? Pitääkö niille, joiden luona nukumme neljä yötä, viedä ehkä joitakin tuliaisia Suomesta vai olisiko avuliaampaa viedä muassaan soijajugurttia ja tartexia, kun joka tapauksessa syömme hankalia ja kummallisia asioita heidän mielestään?

Ja niin edelleen. Kysymyksiä, tyhjät matkalaukut, tapahtumisen tuntu. Mutta mikään ei liikahda, ei vielä.

“On vaikeaa rentoutua käskystä”, nauran sairaanhoitajalle ja asetun näytteenottotuoliin, joka samastuu mielessäni lähinnä seksuaaliterveysinkvisitioon. Ei siinä mitään; minua kohdellaan taas asiallisesti eikä kukaan puhu enää vauvakuumeesta eikä vastusta, kun ilmoitan tahtovani uusia kierukan - ilmeisimmin olen nyt heidän mielestään jo toivoton tapaus, liian myöhässä joka tapauksessa. (Yöllä Lohi on laulanut ja Vompsu saanut valtavan, joskin hyvin ajatusten sisällä pidellyn aggression sitä kohtaan. Aamulla hän on kysynyt, mitä kissalle voi tehdä ja olen vastannut tyynesti, että sitä voi sietää ärsyyntymättä, ja muistuttanut, miten paljon kovempaa ja useammin vauvat mekastavat. “Vauvoille voi sentään tehdä jotakin”, on Vompsu sanonut. “Niin, mutta se ei aina tuota mitään tulosta”, olen muistuttanut.) Mutta tuoli assosioituu liian voimakkaasti kierukan vaihtamiseen, jotta voisin suhtautua sen hahmoon neutraalisti.

“Ihan hyvinhän sinä rentoudut”, väittää sairaanhoitaja, vaikka tunnen sydämeni sykkeen ikenissäni, sormenpäissäni, hiuspohjassa, ja vihlonnasta tiedän, kuinka kohdunsuutani raavitaan. “Tämä sattuu vähän, tässä on sellaisia harjaksia”, hoitaja selittää. Pääni ei suostu rentoutumaan, se kohoaa nähdäkseen, kuinka hoitaja rapsuttaa kärsivällisesti näytettä kohdunsuusta. Tietysti näkymä on potilaan puolelta rajatumpi eikä siinä ole mitään epäsäädyllistä: näen paitani helman takaa kaljut jalkani koukussa, polvet vähän ulospäin lenksottaen, ja niiden välissä keski-ikäisen sairaanhoitaja-asuisen naisen, jolla on kädessään valkea tikku, jota hän liikuttelee kohti keskustaani ja poispäin nipistysten tahtiin. “Mutta sinullahan on kierukkakin, olet sinä tätä harjoitellut.” Lantioni pysyy ilmeisesti rentona, vaikken tiedäkään, millä keinoin, sillä pää tahtoo nähdä kaiken, millä kehoa satutetaan.

“Kierukka-asia just tekee tästä rentoutumisesta vaikean”, tunnustan. “Jotenkin tämän kaiken rinnastaa siihen kipuun.” Hoitaja katsoo silmiin, hymyilee. “Tämä on viimeinen näyte. Oikein hyvin sinä rentoudut. Laske vaan se pää alas, ettei kaula kipeydy. No, onneksi kierukka kestää useamman vuoden kerrallaan.” Lasken pään alas. Nyt silmäni tapailevat katon päällystelevyjä, niiden saumoja. Niistä ei tunnu löytyvän epämieluisaa tunnetta voittavaa informaatiota, joka imisi huomioni magneetin tavoin kuulemistani äänistä ja ennen kaikkea tuntoaistimuksista. (Minusta tuntuu, että ne olisi helpompi kestää näköaistin antaman lisäinformaation kera. Toimitus näet näyttää oikein epädramaattiselta.) Valkeaa ja saumoja. Mutta sitten kuvittelen mielessäni Klimtin kuvan Danaesta, se auttaa aina. Danaelta otetaan papa-näytettä. Kuulen ääneni vastaavan paksuna puuron virtana: “Niin, viisi vuotta… se kestää viisi vuotta, se kuparikierukka… kivun voi mielessään jakaa viidelle vuodelle, ei se sitten niin paljolta tunnu.”

Miten kipu jaetaan? Ei kipua voi jakaa viidellä tai muillakaan luvuilla, vuosista puhumattakaan. Huomaan höpöttäväni, se on merkki siitä, että on keskityttävä hengittämiseen, Danaeen, lantion leveyteen ja painoon, ilman maininkiin, joka imeytyy sisääni ja painaltuu ulos, torson pupupalkeeseen, joka väsymättä jämssyttää ilmaa eestaas. On keskityttävä keuhkon onteloihin eikä sinne, mistä kipu porautuu tajuntaan heikkona, mutta tunnistettavana.

Sitten kaikki on ohi, juuri kun olen ehtinyt ottaa rentoutumiskäsittelyyni sen harjan, joka jynssää arastelevaa kohdunkaulakanavaparkaa. Olen kuvitellut harjaa vain sekuntin murto-osan, olen kuvitellut sen ripsiharjan näköiseksi, mutta valkoiseksi. Sen pitää olla valkoinen, jotta sairaanhoitaja näkee, milloin limakalvo on juurittu vereslihalle saakka, sillä vasta se riittää. Saan luvan nousta seisomaan, ja kerrankin makuulta seisomaan noustessa silmissäni ei mustene. Siitäkin huomaa, miten koko kehoni on virittynyt pakenemaan vain mielen säädyllisyys- ja hyödyllisyysperusteiden pidätellessä sitä paikallaan, näennäisrentona. Verenpaine kohisee korvissa ja huulissa. Hoitaja ojentaa terveyssiteen estämään verta tahrimasta housuja. Koska olen liikkeellä yöverkkareissa ja ilman alushousuja, liistraan siteen suoraan verkkareihin.

Mäkeä ylös kävellessäni näen kuvajaiseni taittavan matkaa ja kulkevan taas turvallisessa, ennustettavassa maailmassa, jossa jokainen kuolee varmasti. (Ei papa-kokeessa voi oikein käydä pallottelematta sillä mahdollisuudella, että olisi jostain onnistunut poimaisemaan jonkin karmivan taudin, joka valmistelee tietä syövälle. Estäähän esimerkiksi kondomi papilloomaviruksia vain noin 70 prosentin todennäköisyydellä.) Erotan eräästä komean syysvärittyneestä vaahterasta kahden oksanriipan väliin pingottuneen hämähäkinlangan, yhden kimaltavan säikeen tummaa taustaa vasten. Ajattelen hämähäkkiä, sen loikkaa oksalta toiselle. Aurinko kimmeltää, pieni tuuli lennättää pitkälle keveää eläintä, jolla on turvaköysi edellisessä oksassa. Se jättää jälkeensä kimaltavan polun, siteen kahden oksan välille, silkki purkautuu siitä kuin itsestään. (Ovatko sanat sen kummempia muistille? Tuosta hyppäsin.)

Kotona sähköpostissani odottaa Angelin puhelinnumero. Ylihuomenna soitan Angelille vieraaseen maahan saavuttuani. Kummallista, että joissakin maissa ihmisen nimenä voi olla enkeli. Voisinko pitää myös puheen häissä, kysyy ystävä, jonka häihin menemme häämatkallamme. Koska häät ovat monikulttuuriset eikä yhteistä kieltä löydy, päätän tarttua mahdollisuuteen. Ajattelen tanssia - mehän voisimme Vompsun kanssa pitää jonkin hiljaisen tai vain kehon ääntä hyödyntävän performanssin tai tanssin tuona parina minuuttina, jonka ystävä tahtoo varata sanoilleni. Enemmän he eleitäni kuitenkin uskovat kuin sanojani, tulen ajatelleeksi.

Sitten muistan kävelleeni reippaasti ja ryhdikkäästi mäkeä ylös ja onnistuneeni rentouttamaan lantionseutuni laboratoriossa ja tulen ajatelleeksi, kuinka kummallista on, että muut uskovat eleitäni enemmän kuin minä itse, minä joka asetan säännönmukaisesti eleet sanojen edelle, sanottiin mitä hyvänsä. Totisesti, häivähtää mieleni halki kuin kurillinen elosalama, totisesti Mead on oikeassa kirjoittaessaan, että minä on maailman viimeisimpänä saavutettava kohde ja että sen saavuttaminen objektina on alinomaa kesken ja mahdoton tehtävä.

Mutta ei hätää. Kello ei ole vielä yhtätoistakaan.

Joskus lukiessa törmää ihan hassuihin kivahduksiin ja murinoihin, kun sinänsä avomielisen tekstin joukossa on äkisti lause, joka törröttää tutkiskelevan otteen tekstivirrasta ehdottomana ja erottuu siksi, ettei itse voi mitenkään onnistua samastumaan sen asenteeseen.

Luen Juha Varron ja Hakim Attarin teosta Syvä laulu. Vaikka kirjoittajat porautuvat johonkin perinjuurin tuttuun ja helposti samastuttavaan ajatukseen ihmisen ulkopuolisuudesta ja kauhun sanattomuudesta ja äänensävyjen muuttumisesta korahteluksi ja huudoksi tässä tilanssa, töksähdän seuraavaan fragmenttiin:

vinoutuneiden ihanteiden (terveys, pitkä ikä - kaikki ikävystyttävä!)

Ehkä on parasta siteerata kohtaa hieman laajemmin:

On outoa, kuinka vaikea meidän on huomata, että jokaisessa ihmiskulttuurissa - ja monissa eläinkulttuureissa, ihme ja kumma - humaltuminen on tärkeä osa ihmisenä olemista. Ihmiselle on annettu osa, jossa saa selvästi näkyville rajallisuutensa: tietää, ettei ole kaikkia mahdollisuuksia mutta voi ne kuvitella. Kukaan ei kestä sitä kaiken aikaa selvin päin.

Vasta kulttuuristen väärinkäsitysten - kirkkouskontojen, elämänpuhdistusliikkeiden, vinoutuneiden ihanteiden (terveys, pitkä ikä - kaikki ikävystyttävä!) - mukana voi tulla vaatimus kieltäytyä humaltumisesta. Se on itsensä ja yhteisönsä rankaisemista synneistä, joita ei kukaan ole tehnyt, eräänlaista hybristä, ylimielisyyttä, jossa ihmisen rajat nähdään väärin, ikäänkuin ihminen olisi jumala, kone, kaikki, vain itsensä.

Jos kuitenkin joku suostuu näkemään humaltumisen ytenä ihmisen eksistentiaalina, olemista kuvaavana piirteenä, koko käsitys muuttuu. Samalla tavalla kuin tarvitsemme kuunteluhetkiä (jumalan, kaiken, toisen, luonnon, ihmeen edessä), tarvitsemme humaltumista.

Kyse on myös sanan metaforallisesta käytöstä: joka kieltäytyy kokemasta alkoholin ja huumaavien aineiden aiheuttamaa humaltumista, on myös kykenemätön humaltumaan kauneudesta, äänistä, mauista, tuoksuista, rakkaudesta, toisesta ihmisestä, luonnosta. Kyse ei ole keinotekoisesta tilasta, “kemiallisesta myrkytyksestä”, vaan antautumisesta, antautumisen harjoittelusta, antautumisen rajojen tunnustelemisesta, antautumisen oppimisesta, oppimiseen antautumisesta.

Kyse on samasta kuin rukouksessa. Jos uskaltaa antaa toisen olla äänessä eikä itse koko ajan puhu (ota tilaa, määrää sisältöä, hallitse), saattaa voittaa itsensä maailmaan.

Tuo kohta hämmentää minua suunnattomasti. Vaikka pidänkin selvänä, että olen monessa mielessä ulkopuolinen yhteiskunnassa ja tunnistan ulkopuolisuuden niin työhaastatteluissa kuin sivistyneillä päivälliskutsuillakin ja pääsen siitä oikeastaan vain kävellessäni ajatuksiini vaipuneena sekä käsitellessäni eläimiä tai ystävyyden helähtäessä oikein kirkkaalla tavalla, en ymmärrä, miksi tästä kaikesta pitäisi seurata halu antautua asian kurjalle tilalle. Sillä on myös niitä hetkiä, jolloin tunnen syvää yhteyttä toisiin ja maailmaan, ja voin tehdä melko paljon edistääkseni näiden hetkien toteutumista. Tietysti joku voi nyt väittää, etteivät nämä hetket muuta kohtalonomaista perusyksinäisyyttäni miksikään, mutta suoraan sanottuna moinen vivahteettomuus ja ehdottomuus ei kuulosta minusta järkevältä, kun kuitenkin huomaan selkeästi, miten ilahdun ja saan voimia tuollaisista hetkistä. Enkä osaa hahmottaa, miksi tällaisille ystävyyden iloille antautuminen ja kauneuden välillä suorastaan painostavana kokeminen olisi ristiriidassa sen kanssa, että tahtoisin elää kivutonta elämää.

Niin minä näet terveyden ajattelen - kivuttomuudeksi, ennen kaikkea. Tarkoitan nyt fyysisiä kipuja sikäli kuin hermoverkon kivut nyt voidaan erottaa fyysisiksi ja psyykkisiksi. En siis puhu epätoivosta enkä surusta kaikkine kehollisine oireineen, sillä vaikka en niitäkään toivo, en sentään tahdo niiden täysin katoavankaan, vaikka haluankin ne kernaasti vaimeudeltaan käsiteltävinä. (Niiden täyden lakkaantumisen toivominen lienisi varmin keino hankkia epäonnistuneisuuden tuntemuksia.) Mutta kivuton tahtoisin olla. Ajattelen lapsuutta sinä jaksona, jolloin ajatus kivusta tai kipu ei ollut läsnä juurikaan. Murrosiässä kaikki muuttui, ensin polvien rasitusvammojen ja myöhemmin lonkan murtumisen ja sitten nykyisten jalkateräongelmien kanssa.

Minusta kivuttomuudessa ei ole mitään ikävystyttävää. Pikemminkin päinvastoin: on äärimmäisen ikävystyttävää, jos ei voi kivuiltaan kävellä ystävän luokse tai keskustaan. On vaikeaa keksiä ikävystyttävämpää, epähurmiollisempaa ja katkeroittavampaa asiaa kuin kipu. Siksi tuntuu jotenkin hassulta, että joku vastustaa niin kovasti terveyttä ja pitkää ikää ihanteina. Se kuulostaa korvissani murrosikäiseltä tai jotenkin jopa lapselliselta, vaikka arvelenkin, että siitä tuskin kuitenkaan lienee kyse. Ehkä kirjoittajat vain hahmottavat terveyden ja pitkän iän toisin, jotenkin kahlitsevina ja ällöttävinä, eikä hurmiona siitä, että pystyy nousemaan jaloilleen sävähtämättä tuskin näkyvästi.

Ja mitä pitkään ikään ja vanhuuteen tulee, minusta vanhuksissa on jotakin hyvin vaikuttavaa, heillä on toisinaan kärsivällisyyttä ja kokemusta ja uskallusta pitää päänsä; sitä näkee harmittavan harmoin nuoremmissa ihmisissä, jotka tuntuvat halukkailta vääntymään ties mihinkä sirkustemppuun, jos vain joku taputtaa käsiään. (Raivostuttaa, kun saan itseni kiinni tästä, mutta se on vain häivähdys ja annan sen anteeksi saman tien - en halua yli-inhimilliseksi enkä täydelliseksi, tämä riittää.)

Yksi asia, jota teksti saa minut makustelemaan, on asioiden monimutkaisuus. Sillä vaikka voisi ajatella, että jos ei tahdo kipuja, pitäisi samalla välttää myös vanhaksi tulemista ja kammoksua sen lähes automaattisesti mukanaan tuomaa toisten huollettavaksi jäämistä, sairalloisuutta, kipua. Mutta omat kipuni ovat oikeastaan kääntäneet mieltäni aivan toiseen suuntaan: Juuri nuorempana, kun en ajatellut juurikaan kipuja tai kuvittelin, että ne saa hallintaan tai haltuun joillakin yksinkertaisilla harjoitteilla tai operaatioilla (tyyliin konemetafora), ajattelin, että ei ole totisesti mitään mieltä elää yli kaksikymmentäviisivuotiaaksi tai ainakaan yli kolmikymppiseksi, koska sen ikäisenä selvästi ihmisillä alkaa olla kremppoja ja elämän mittakaavassa sen täytyy tarkoittaa ikävystyttävyyttä sekä itselle että muille. Mutta vähitellen kipuihin onkin tottunut, ja vaikka toivonkin kivuttomia tiloja mahdollisimman pitkäkestoisesti, yllättäen huomaan kipujen oikeastaan antaneen vanhuudelle ihan erilaisen imagon. Tiedän jo, etteivät kivut tarkoita kaiken hyvän ja mielenkiintoisen loppumista, ja vaikka toivonkin niiden pysyvän siedettävinä tai mieluiten häviävän tiehensä haittaamasta kävelemistä, en pelkää vanhuutta samalla tavalla kuin ennen. Sen sijaan olen alkanut pitää rappioromantiikkaa vähän pitkästyttävänä, koska vuoronperäinen hurmio ja paskana oleminen tuntuu telkeävän ainakin omat voimavarani silkan selviytymisen tasolle, vaikka olisi paljon pitkäjänteistäkin työstettävää.

Kummalta tuntuu myös kohta, jossa väitetään, ettei humaltumaton voisi nauttia tuoksuista, väreistä, mauista. Omalla kohdallani näet huomaan, kuinka paljon tarkempi olen yksityiskohdille selvin päin. Antaudun tilanteille ja maailmalle helpommin selvänä, koska silloin maailma ei tunnu yhtä uhkaavalta. Ehkä kirjoittajat kokevat tämän toisinpäin? Olen toki kuullut, kuinka moni kokee maailman ahdistavuuden hellittävän vain aineissa, mutta minulla siirtymä tuntuu menevän toisinpäin. Minun humalamaailmani on jokseenkin pelottava enkä pidä monista sen piirteistä. Yksi piirteistä, joista pidän erityisen vähän - se ei oikeastaan ole pelottava piirre vaan ainoastaan vastenmielinen kaikessa epäkohteliaisuudessaan - liittyy siihen, mitä siteeratun otteen viimeisessä kappaleessa käsitellään - antautumista, kuuntelemista ja tilan antamista. Humalassa saattaa nimittäin äkisti joutua sellaiseen minäntilaan, jossa muuttuu loputtomaksi puhekoneeksi ja kesken selitystään tajuaa äkisti dominoivansa tilannetta puheellaan ja ettei osaa lopettaa puhumistaan juuri kuinkaan ja kaiken lisäksi selittävänsä jotakin, mikä ei edes tunnu tärkeältä käsitellä (ei siinä eikä myöhemminkään). Sellainen tila on minusta jotenkin rukouksen äärimmäinen vastakohta, ja olen huomannut, etten ole ainoa humalassa puheripuloiva. (Jotkut tekevät tätä jopa selvinpäin eivätkä koe sitä ongelmaksi; en tarkoita, että se pitäisi kokea ongelmaksi, mutta minä kyllä koen sen sellaiseksi omalla kohdallani, ellen sitten puhu jostakin elintärkeästä, ja useimmiten en. Se ei ole vaarallista, mutta riittävän ärsyttävää mykistääkseen minut joksikin aikaa täysin.)

Huooh, rappioromantiikka ei vain kosiskele minua näemmä lainkaan. Ei se tarkoita, etten joskus maistelisi viiniä ja kikattaisi tai itkisi maailman pahuuden ja hyvyyden ja kauneuden ja rumuuden sekoitusta. Mutta huomaan äkisti tätä kirjoitusta vasten, kuinka yksinkertaisesti on niin, että minusta terveyden ja pitkän iän väheksyminen on suunnattomasti pitkästyttävämpää kuin totaalinen väheksymättömyys. Miksi ihmeessä terveydestä ja pitkästä iästä ei voisi humaltua siinä missä muustakin? Kyllä minäkin olen sitä mieltä, että hurmiolla ja humaltumisella on paikkansa, mutta tarvitseeko sen tarkoittaa, että on jotakin, joka ei sovi tämän humaltumisen kohteeksi (kivustakin voi tehdä perversion) ja tuo muu on pitkäveteistä ja tylsistyttävää? Minusta on esimerkiksi jännittävää ja avartavaa koettaa esiintyä kunnon ihmisenä jossakin työpätkässä, joka tehdään ihan oikealla työpaikalla, jossa on työunivormut ja muut meikkaavat ja pesevät hiuksensa päivittäin. Epäonnistun näemmä kerta toisensa jälkeen viimeistään siinä vaiheessa kun toiset kysyvät, mitä olen aiemmin tehnyt ja mitä oikein elämältä haluan, mutta sehän tekee jutusta vain haastavamman ja vaikka saatankin välillä uupua ponnistelussa ja kokea syvää ja totaalista ulkopuolisuutta, löydän pian itsestäni halun hakeutua uudelleen tuollaiseen koetokseen, koska eihän sellaisessa epäonnistuminen niin vakavaa ole eikä minun tarvitse olla samanlainen kuin nuo toiset (ja ehkä hekin kaikki kokevat itsensä salaisesti ulkopuolisiksi, vaikka kertovatkin elämäntavoitteistaan uratermein).

Se saattaisi tuntua vakavammalta, jos en luottaisi kykyyni löytää kyllä jotakin työtä. Mutta huomaan olevani aika paljon kaikkiruokaisempi kuin moni tuttava töiden suhteen; se toki lieventää paineita. Minusta on vain niin helppoa ajatella, että todellinen arvokkuuteni riippuu aivan muista asioista kuin siitä, mitä teen. Olkoonkin, että toki järkytyn, kun minua kohdellaan alentavasti tai huonosti, kuten joihinkin ammatteihin näemmä kuuluu lähes oletusarvoisesti. Mutta luulen, että tuo järkytys on hyödyllistä - se muistuttaa siitä, miten vaikeaa elämä saattaa olla niille, joille on syötetty ajatus ihmisarvon työstä riippumisesta ja jotka eivät voi jostakin syystä hakea muuta kuin hanttihommia. Se muistuttaa elävästi ja konkreettisesti siitä, että ihmisiä tulisi kohdella ystävällisesti ja asiallisesti piittaamatta siitä, näyttävätkö he oudoilta tai tekevätkö he sellaista työtä, jota ei itse haluaisi tehdä.

Eksyinpä taas kauas aiheesta - tai oikeastaan en, sillä Syvässä laulussa kirjoitetaan paljon romanikulttuurista, josta flamencokulttuuri kasvoi. Romanikulttuuri tuntuu pitkälti koostuvan juuri ulkopuoliseksi jättämisen kokemuksesta. (Ihmisoikeusliiton mukaan romanit ovat meilläkin yksi ennakkoluuloja rankimmin kohtaavista ryhmistä.)

Jään lukemaan kirjaa eteenpäin ja miettimään, miksi ulkopuolisuuden tuntemuksista tarvitsisi seurata halu valittaa ja ulvoa. Tunnistan tuon tuntemuksen ja jopa tuon halun hetkittäin, mutta enimmäkseen en jaksa kuunnella esimerkiksi valittavansävyistä laulua. (Vaikka suomalainen iskelmämusiikki nyt onkin kaukana syvästä laulusta, sen valittava, alistunut sävy ei vetoa minuun ihan samasta syystä - tiettyjen tunteiden paisuttaminen ja kivettäminen asenteiksi ei minusta tunnu hyvältä idealta. En tarkoita tietenkään, että nämä laulut tulisi kieltää tai muuta sellaista, mutta minusta tuntuu, ettei minulle tee hyvää velloa niiden mielialassa ja tehdä itsestäni kaikukoppaa sille; mielestäni käyn täysin kestämättömäksi, jos ajattelen elämän lipuneen ohi jo ja että tuoppi on paras ystäväni.) Tunnistan tunteen, mutta haluan toisenlaisen asenteen. Herkän, lohduttavan, mietteliään, helpommin iloon kääntyvän, monisyisemmän. (Liian suoraviivaisella tavalla iloisia lauluja en niitäkään pidä kauhean mielenkiintoisina kuunnella, tanssia kylläkin. Ehkä ne on tarkoitettukin liikahdeltaviksi, ei kontemploitaviksi, kuten Shusterman esittää.)

Tuntuu hauskalta lukea kirjaa flamencolaulusta, johon suhtaudun kuitenkin aika ambivalentisti. (En jaksa kuunnella sitä kovin pitkiä aikoja ärsyyntymättä lievästi.) Tuntuu kiinnostavalta tunnustella, aiheuttaako aiheesta lukeminen muutoksia suhtautumisessa. Toivoisin laulun avautuvan minulle ärsyttämättä lainkaan. (En pidä itsestäni ärsyyntyneenä, se tuntuu umpimielisyyden ja ymmärtämättömyyden osoitukselta.) Samalla mietin, miten olisi käynyt, jos polveni olisivat kestäneet flamencon ja olisin jatkanut sitä jatkokursseille ja ehkä tänne saakka. Olen kuitenkin oppinut pitämään monesta jazzkappaleestakin nimenomaan niitä stepaten tanssimalla, niihin eläytymällä, niiden maailmassa liikkumalla, puhumattakaan afrikkalaisesta ja itämaisesta musiikista, jotka ovat avautuneet juuri tanssin kautta kokonaan. Ehkä olisin virittynyt flamencoon? Miten se olisi muuttanut esteettistä käsitystäni? Minulla on monia ystäviä, jotka diggaavat flamencoa ja ovat tanssineet sitä. Ehkä voisi kysyä heiltäkin. Mutta tietysti heidän luonteensa ja luontumuksensa ovat erilaiset kuin omani; ehkä he tarvitsevat flamencon nimetöntä huutoa ja karheutta siinä missä minä tarvitsen lohduttavaa ääntä?

Ehkä nämä kysymykset on hyvä muistaa kirjaa lukiessa ja myöhemmin flamencoon törmätessä. Joka tapauksessa kirja, töksähdyksestäkin huolimatta, käsittelee tärkeitä aiheita ja avaa monta käsitettä mielenkiintoisella tavalla ja enimmäkseen huomaan olevani sen kanssa yhtä mieltä siitä, että elämässä pitää olla riittävästi hiljaisuutta, sanallistamatonta, järjetöntä, säröä:

…voi nähdä, kuinka samuus säröilee, murtuu paikoin, päästää esille jotakin, joka on kokonaan outoa ja entiseen sopimatonta. Juuri säröileminen on tärkeää, jopa säröjen tekeminen, rikkominen on tärkeää, jotta elävä pysyisi elävänä.

Syvä laulu osoittaa, kuinka tämän voi tehdä. Voi kieltäytyä ottamasta maailmaa valmiina, voi rikkoa kaikki yritykset jatkuvuuteen, lainomaisuuteen, toistoon. Ihminen voi ottaa todesta elämänsä katkelmallisuuden ja alkaa rakentaa siitä elämänsä yhteyttä. Kuitenkin on niin, että kaikki paljastuu kohtauksittain, fragmentteina jostakin suuremmasta, jota ei koskaan elämänsä aikana näe. Miksi ajatella sitä suurempaa, kun käsissä on kaikki, mitä on?

Ehkä tässä on jokin suuri mentaliteettien ero takana - minä en onnistu näkemään maailmaa valmiina juuri kuinkaan ja toiston ja lainomaisuudenkin näkeminen edellyttää valtavia ponnisteluita, joita ilman maailma rikkoutuu todella pelkäksi kiiltäväksi sirujen kasaksi. Ja nuo sirut viiltävät kipeästi. Mutta ne voivat muuttua.

Ehkä ero on siinä, että oletan, että elämä voi muuttua ja että se voi kaivata muunkinlaista kuin rikkovaa, rempovaa ja äkillistä muutosta. (Itse asiassa olen aika varma siitä; en kiellä rempaisujen tarpeellisuutta mutta huomaan, että yleensä olen remponut enemmän ja tarttunut sattumiin kuin koettanut edetä harkiten ja niin koko muu perheeni toimii myös - huomaan sen selvästi verratessani meidän elämiämme joidenkin toisen perheen ihmisten elämiin.) Ei se ehkä muutu paljon, mutta vähäkin voi olla merkityksellistä. Luopuminen ajatuksesta, että täytyy olla tietynlainen, esimerkiksi. Tai luopuminen ajatuksesta, että on tällainen eikä voisi muuttua mitenkään. Ehkä se tarkoittaa sitä, että tarvitsen juuri päinvastaista suuntaa - olen toisella suunnalla kuin rivien välissä neuvojaan jakavat kirjoittajat uskovat lukijan olevan. (Ei ole universaalia reittiä rautatieasemalle mistä hyvänsä kaupungin kadunkulmasta käsin ja vielä vaikeampi on tietysti neuvoa sitä, joka tahtoo vain kuljeksia ympäriinsä kiireettä ja määränpäättä, eksyä ajatuksiin ja ajattelemattomuuteen satunnaisesti ja kaikesta vastaantulevasta jollakin tavalla elähtyen.)

Yhtä kaikki, tunnistan monet huolenaiheet mutten huolenaihetta siitä, että joku pitäisi terveyttä ja pitkää ikää ei-pikästyttävinä seikkoina.

Huolimatta flunssasta ja sateisesta säästä, huolimatta aavistuksista siitä, että retki osoittautuu väsyttäväksi, huolimatta illan pimentymisestä, huolimatta kaikista lieventävistä ja raskauttavista asianhaaroista, huolimatta tämän raitiovaunulinjan liikenteen harventamisesta istumme raitiovaunussa sateenvarjot sylissä ja kissanhäkki lattialla. Ajamme sään läpi hakemaan pientä tuhisevaa pannumyssykissaa. Aamulla on piipannut tekstiviesti: paitsi että katsoo tavaroita, myös kissan voisi hakea tänään.

Käpylä näyttää samalta kuin ennenkin. Unohdan vilkaista, lukeeko sen merkkikyltissä edelleen Kottbyn sijaan Köttby. (Oikeastaan Lihala on äänteellisesti aika kaunis sana, jos pystyy häivyttämään sen merkityksen tai ajattelemaan sitä seksuaalisena, ei kuolettavana.) Entinen asunto näyttää sekin samalta. Oikeastaan huonekalujen poistumista on vaikeaa hahmottaa, koska ne ovat kadonneet vähän kerrallaan ja olenhan nähnyt huoneiston ennenkin tyhjillään, kymmenen vuotta sitten sitä remontoidessa. Katselen uteliaana olohuoneen seiniä enkä edelleenkään tajua, kuinka ystävä saattoi hahmottaa ne maalaamattomaksi ja tasoittamattomaksi raakabetoniksi. Väri on enemmän sinitarran kuin betonin, jos minulta kysytään.

Eksällä ja tämän uudella on muuttoahdistus. He ovat vieneet uuteen asuntoon jo oikeastaan kaiken tarpeellisen ja käyvät nyt läpi sitä valtavaa ryönävuorta, joka asuntoihin kerääntyy. Tässä vaiheessa mekin saavumme paikalle hieman kuin ilmaiskirpparille, jossa on yllättäen minun tekemääni keramiikkaa ja monta rakasta esinettä - intialainen hevosveistos, jonka sain äidiltä kaksitoistavuotislahjaksi, se lelueläinapina, jonka ostin UFFista kun sen iloisuus siellä romulaareissa alkoi itkettää minua (sen täytyi olla kuukautisia edeltävä viikko, sanan eksän uudelle, ja kun Vompsu pyytää, että otamme rikkoontuneen trooppista kalaa esittävän puuveistoksen mukaan, saamme kaikki nauraa sille, että ehkä hänellä on kuukautisia edeltävä viikko meneillään), vanhoja valokuvia, se punainen tekonahkamatkalaukku, jota käytin Italian-matkoilla alakoululaisena.

Huomaan siinä tavaroita rohkeasti kasatessani, kuinka paljon näkemykseni erosta kolmisen vuotta sitten on muuttunut. Kun muutin pois, en rohjennut pyytää paljon mitään mukaan, koska pidin itseäni aivan karmeana ihmisenä, minähän se päätin lähteä ja pidin pääni, vaikka eksä ei olisi halunnut minun muuttavan pois. Jotenkin vieritin koko epäonnistumisen omalle kontolleni ainakin emotionaalisesti, vaikka toki ymmärsinkin muodollisesti ja älyllisesti sen, että suhteen ongelmiin (kuten suhteeseenkin) tarvitaan kaksi osapuolta, ja vasta myöhemmin ja vähän kerrassaan olen tajunnut, miten monia itseni olennaisia puolia jouduin piilottamaan tai oikeammin halusin piilottaa kaikki ne vuodet välttääkseni arvostelua ja miten se ihminen, jonka elämää asetuin elämään suurella päättäväisyydellä, erottuu lapsuuden minusta ja tässä-nyt-minusta pelottavan monissa kohdissa. Enää minusta ei tunnu siltä, että olen haudanryöstäjä, jos sanon, että voisin ottaa tämän kirjan tai tämän kasvin, jos te ette siitä niin välitä. Nyt ajattelen myös, että se, että halusin pois tukehtumisen tuntemuksista, oli oikeastaan hyvä asia eikä jotakin mitä pitäisi surra ja minkä vuoksi pitäisi pitää itseään epäonnistuneena ja liian herkkätunteisena.

Rohmuamme myös monta sellaista tavaraa, jotka ovat käytännöllisiä ja auttavat säästämään rahaa ja hermoja: haudutuslaatikko ja leipäkone esimerkiksi. En voi uskoa korviani, kun he sanovat, etteivät tahdo leipäkonetta, etteivät he kuitenkaan saa aikaan leivotuksi sillä mitään. Sitten ajattelen uudestaan: niin, he elävät toisenlaista elämää, sellaista johon en itse koskaan osannut sopeutua, tietenkään siinä ei ehdi lapata illalla leipäkoneeseen aineksia. Leipäkone täyttää minut riemulla: nyt voimme leipoa pullaa vaikka meillä ei olekaan uunia! Onhan leipäkonepulla tosin aikamoinen palikka, mutta parempi sekin kuin ei mitään. Sitä paitsi pullantuoksuun on vain niin ihanaa herätä. Saamme myös ison kasan mausteita ja laadukkaita teitä, jotka eivät heillä kulu. Jasmiiniteetäkin. Ihanuus!

Hirvitys iskee vasta siinä vaiheessa kun pakkaamme laatikkoihin ja kasseihin sullottuja tavaroita autoon. Tila-auton takaosa vastaa ehkä puolta asuntomme vapaasta lattiapinta-alasta ja se on aivan täynnä kamaa. Suuri, minua vanhempi limoviikuna, jonka muistan jo lapsuudesta, on surkeana rankana, mutta piristyy kyllä. Se husii naamaan, kun sen taakse koettaa nostaa varovasti kliivian ja sen rahapuun, joka on tottunut kesäilemään parvekkeella ja kaatumaan siellä tuulessa tuon tuosta.”Älä pelkää”, lohduttaa Vompsu, “pian me saadaan se talo maalta ja osan jutuista voi joka tapauksessa pakata kellariin sinne saakka.” Hän lupaa vielä: “Puoli vuotta!” mutta mistä sen voi muka tietää?

Viimeisenä autoon lastataan pieni pannumyssykissa, joka marisee koko automatkan raivokkaasti. Se myös puretaan ensimmäisenä lastista. Vien sen hissillä ylös, asetan häkin lattialle ja avaan verkko-oven. Lohi seisoo kauempana, sen häntä huiskii hermostuneesti ja sen korvat ovat syvässä luimussa. Mutta pian se tunnistaa tulijan, ja jätän kissat seurustelemaan, koska jonkun on nostettava tavarat hissiin ja sieltä huoneistoon, ja jotkut tavarat suoraan kellarikomeroon.

Eksä auttaa nostamaan laatikoita ja nyssäköitä. Vompsuhan ei tietenkään voi nostaa mitään käsi paketissa. Ajattelen helpottuneena siinä tavaroita nostellessamme, että pian eron kaikki materiaaliset jäljet on pyyhitty pois eikä minun ehkä enää tarvitse palata sen läpikäymiseen tällaisin konkreettisin menoin. En saa eksästä selville, miten hän on selvinnyt erosta, ei hän tahdo puhua kanssani sellaisia. Hän vaikuttaa kovin pidättyvältä ja vakavalta, mutta en toisaalta muista enää, käyttäytyykö hän niin muulloinkin kuin tuntiessaan olonsa huteraksi tai loukatuksi. Ehkä, ajattelen, ehkä hän oli tällainen koko suhteemme ajan. Tarkastelen häntä välimatkan päästä ja tajuan, etten voi saada kysymykseen ikinä keneltäkään vastausta. Minusta tuntuu, että hän oli vakava ja pidättyvä silloinkin, kun seurustelimme, ja ainakin muistan sen, että usein pelkäsin suututtaneeni hänet jollakin tavalla (ja että aiheesta oli turhaa kysyä koska hän ei kuitenkaan myöntäisi niin käyneen) ja että silloin oli vain parasta nousta omien epäilystensä ylitse, pakottautua iloiseksi, laulaa jokin hassu laulu tai rutistaa häntä, mutta nyt en tietenkään voi tehdä mitään sellaista, paitsi pakottautua iloiseksi. Ehkä tuolla kaikella ei ole enää mitään väliäkään, mutta on hämmentävää, miten nopeasti sitä unohtaa, millainen jokin vuosikausien olotila tarkalleen oli.

Tavaroita raijatessani toivon, ettei minun enää monta kertaa tarvitsisi muuttaa tai erota. Epämääräisten laatikoiden nosteleminen on vain niin rasittavaa, enkä muista ikinä muuttaneeni yhtä tyylillä kuin Pau, jolla oli vuokrattuna pro-muuttolaatikoita. (Eivät nekään täydellisiä ole - ne ovat niin suuria, että niitä lienisi viisainta liikutella työntökärryillä.) Tunnen myös pientä huvitusta siitä, etten uskaltanut mennä flunssan jälkimainingeissa afrotanssiin - tässä nyt kuitenkin rehkin, puhkin ja ähisen ja hiki virtaa.

Mutta kuin ihmeen kaupalla tavarat asettuvat. Ja kun herään aamulla, hassut kassit ja laatikot ja leipäkoneen möhkälemäinen hahmo seisovat keskilattialla ja pöydän alla ja pieni pannumyssykissa nukkuu kukkapöydän jalkojen muodostamassa suojaisassa sopessa ja Lohi seisoo pöydällä ja karjuu ja kurnuttaa. Selvitettävän, kotiin - vinttiin - kellariin lajiteltavan tavaran määrä ei vaikuta ollenkaan epätoivoiselta. Sataa edelleen. Nostan kaihtimet ylös kesän jäljiltä. (Kesäisin punaiset bambukaihtimeni ovat alhaalla koko ajan, talvella ne ovat ylhäällä koko ajan. Niinpä kun nostan kaihtimet, se tarkoittaa talven alkaneen.)

Oliko tämä viimeinen kerta, kun käyn tuossa asunnossa, jossa asuin vuosikaudet? Kukaan ei tiedä. Linnut viistävät taivaan tasaharmaata suurissa ikkunoissa, värjyn peiton sisässä, kello ei ole vielä aamuseitsemää, koirakin tahtoo nukkua vielä.

En yleensä liiku perjantai-iltaisin ulkona, koska en pidä voimakkasti juopuneista ihmisistä, ja heihin taas ei voi olla törmäämättä perjantai-iltaisin. Voimakkaasti juopuneet menettelevät lähinnä jos on itse samassa tilassa, ja minä taas olen jo seitsemättä vuotta lauantain kokopäivätyössä kirjastossa, jossa on tarpeeksi haastavaa istua ryhdikkäästi ja selkää kipeyttämättä ilman darraakin. (Siellä ei tietenkään ole satulatuoleja.)

Tänään nukahdan päiväuneen hurjan pitkäksi aikaa, koska unohdamme laittaa siinä tyytyväisen kylläisyyden tilassa (wokattuja kimchi-nuudeleita) herätyskellon soimaan. Niinpä lähden vesijuoksemaan hyvin myöhään ja hyvin hitaassa tilassa. (Päikkärien jälkeen stressitaso tuntuu romahtaneen niin alas, että kaikki liikkuminen ja ajattelu tuntuu olevan pitkällisen ja verkkaisen motivoimisen takana.) Näen matkalla altaalle ja takaisin koko joukon tuttavia ja valtavasti vieraita ihmisiä, jotka vaeltavat jonnekin.

Oikeastaan vasta takaisin pyöräillessä herään kunnolla. (Altaassa juoksen vain hitaasti ja ajatukset tulevat ja menevät ja katselen pilviä taivaalla ja puiden latvoja katsomon takana ja mieleeni nousee useammin kuin kerran ajatus, että olen itseimmilläni maatessani ruohikossa ja katsellessani pilviä. Ihmekös tuo, että on vaikeaa toisinaan ymmärtää tämän maailman suorituskeskeisyyttä…) Ihmisiä on epäillyttävän paljon kaduilla. Sen lisäksi että kireävalkofarkkuinen teinityttö kiemurtelee nurmikolla keski-ikäisen sedän tiedustellessa huolissaan, onko tämän nyt aivan kunnossa ja pitäisikö mennä kotiin ja että laitetut parit tai sukupuolittuneet seurueet ajelehtivat mäyräkoirien ja käsilaukkuvinkkujen kanssa tai ilman ja muutama koditon äijä lykkii pullonkeräyskuormiaan, myös lapsiperheitä vaeltaa kadulla. Ilta laskeutuu hohtavan sinisenä, maailmanpyörän valot tuikkivat.

Minne he ovat menossa, kaikki nämä? Tuntuu kuin äkisti liikkuisinkin vieraassa kaupungissa todistamassa sen rituaaleja tai kyykistyisin polulla äkisti polvitaipeiden tasolle ja kietoisin käsivarret paljaiden polvien ympäri ja tirkistelisin pitkän ruohon hämärään metsään, jossa heinänkorsien pystysuorissa kaupungeissa elää monenlaisia kovakuoriaisia ja muita öttiäisiä, joiden elintapoja ja edesottamuksia on toisaalta vaikeaa arvailla, toisaalta hyvin palkitsevaa tarkkailla. Hidastan pyörää hieman kuullakseni, mistä tuo seurue puhuu, mutta he puhuvatkin venäjää, joten en ymmärrä sanotusta mitään.

Huomaan arvailevani heidän määränpäätään. Olisiko tänään suuri ilotulitus? Eikö taiteiden yö mennytkin jo? Huomaan hämmentyväni myös omasta pihalla olostani. Enkö muka edellisinä vuosina ole osannut paikantaa tuollaiset suurtapahtumat? Enkö ole muka nauttinut niistä itsekin monina vuosina, lauantaityötä tai ei? (Vaikka pakkoko minun nyt ihan kaikesta on nautiskella, kyllähän saan toisaalta friikkuna tämänkin viikon samoilla vapaana ja nukkua päiväunia muiden ollessa töissä - ja sitten toisaalta nyt iltayhdeksän jälkeen perjantaina kirjoitan töitä.) Ajaudun pohtimaan sitäkin, onko normaalia, etten osaa suoralta kädeltä todeta, onko tämä tavanomaista perjantaitrafiikkia vai ei. (Mutta ne lapsiperheet! Eivät lapset mene dokaamaan vanhempiensa kanssa perjantaisin!)

Koetan muistella, olisiko joku puhunut tästä päivästä. Mutta ei, en muista. Me olemme puhuneet hermosärystä ja jalkapöydän ligamenteista, syvävenyttelystä ja joogasta, ammatinvaihtosuunnitelmista ja tulevista matkoista, ystävyydestä ja netistä ja facebookista. Ja rahapulasta, tietysti. Tämä perjantai ei ole tarkoittanut muuta kuin blogimiittiä, jonne lopulta päätän olla menemättä, koska oma yhteisöllisyyteni toteutuu aika työläästi baariympäristössä enkä löydä itsestäni mitään halua mennä baariin nyt.

Kotona kerron havainnoistani potilaalle, joka on järjestellyt asuntoamme hieman. (Huomenna saattaa tulla yövieraita, joten oli jokin huvi tänään tai ei, minun on siivottava.) Hän hämmästelee myös, mutta löytää pian netistä vastauksen kysymykseen. Petyn hieman vastauksesta, koska jotenkin joukot kaduilla tuntuivat jännittävämmiltä selittämättöminä. Toisaalta, onhan ilmiökin, jota he vaeltavat katsomaan, vaikea käsittää tarkasti. (Ajattelen viehätyksen osaksi ilmiötä.)

Hetken vieraalta, eloisalta ja jännittävältä tuntunut kaupunki jähmettää taas ilmeensä ja muuttuu tunnistettavaksi. Mutta sen väläyttämä ilme muistuttaa siitä, kuinka paljon täällä tapahtuu sellaista, josta olen vain vaivoin jos lainkaan tietoinen. Ihmiset ystävystyvät, istuvat kampaajalla, työväenopiston rentoutuskurssin mainoksessa kehotetaan kriisivaiheessa eläviä jättämään kurssi väliin, lemmikkikilpikonna kieltäytyy syömästä, jos sen päivällinen tarjoillaan puoli viiden jälkeen ja niin edelleen. Kun hiemankin poikkean totutusta rutiinista, huomaan näitä uusia puolia ja häikäistyn niistä päiväkausiksi.

Epätoivo nielaisee äkisti. Juuri kun saan asiat hoidettua ja vapaaviikko voi alkaa, kolahdan jonnekin hyvin syvälle ja juutun sinne. Mielessä risteilevät samat lauseet kuin niin monta kertaa ennenkin, kiukku ja turhautuminen siitä, että taas nämä tyypit surisevat tässä, vaikka niitä on kuinka käsitelty ja nukutettu ja esitetty niiden vastaisia perusteluita. Eivät ne tunnu välittävän. Ne toistavat kyllästykseen ja turtuuteen saakka samoja asioita: Kas niin, mitä hyötyä elää ylipäänsä? Oletko onnistunut missään? Teetkö työtä, jolla on tarkoitus? Osaatko olla hyvä ystävä? Etkö kuitenkin ole hieman liian kalsea ja etäinen, ja samalla sinulla ei ole edes sellaista säkenöivää älyä, jonka takia tuollaisen voisi antaa anteeksi? Katso nyt äitiäsi, hän ajattelee sinun hylänneen hänet, koska elät noin typerästi! Miten voit kuvitella, että osaisit olla tyytyväinen vähään, sinä olet suuruudenhullu! Kaikki kirjoittamasi on paskaa ja et sinä muutakaan osaa edes sen vertaa!

Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Makaan sängyssä kyljelläni, käpertyneenä, enkä osaa lopettaa itkemistä. Mutta jossakin toisaalla suhtaudun aika rauhallisesti tähän epätoivoon ja itsetyytymättömyyteen, koska kaiken tuon epätoivon ja raivon takana tiedän, että tunne menee ohitse. Se venyy lähes sietämättömiin mittoihin, mutta se menee ohitse. Kun se katoaa, pystyn tarttumaan positiivisiin asioihin ja ajatuksiin ja mieleeni nousee myös positiivisia muistoja. Nyt käy toisin: kun Vompsu yrittää lohduttaa sanomalla, että koira tulee onneksi huomenna meille, minäntila sallii pelkästään koiriin liittyvät epäonnistumisen ja surun muistot: tavan, jolla jätin ne erotessani ja sen hillittömän surun ja kaipauksen siitä, etten enää saa tavata kahta kolmesta koirasta, ja epäilyksen, että minun olisi pitänyt pystyä enempään niiden kanssa: muuttaa maalle, hankkia niille piha, jossa ne saisivat päivystää, jaksaa käydä harrastamassa sellaisia asioita, joita aktiiviset koiraihmiset harrastavat, kuten agilityä ja jälkeä. (Mutta minua aina jotenkin kylmää sellaisessa seurassa, jossa koirat tuntuvat olevan koko elämän pääasia; en tiedä, onko kyse vain siitä, että sillä mittapuulla epäonnistun niin railakkaasti ja siksi tunnen itseni epävarmaksi, vai siitä, etten itse tahtoisi tuollaista ulkoiluasuelämää, jossa kaikki tuttavatkin ovat koirahurahtaneita. En vain osaa mennä asioihin niin täysillä ja siinä on sekä hyvät että huonot puolensa. Ehkä tarvitsen liikaa aikaa oman pääni selvittelyyn, ehkä kyse on siitä. Mutta en tahtoisi hakea mielialalääkkeitä vain jonkin epämääräisen “paremmin joukkoon solahtamisen” takia.)

Kun hieman rauhoitun (ja minua alkaa säälittää Vompsu ja raivostuttaa oma käytökseni - hitto vie, olenpa pirteää ja ilahduttavaa seuraa potilaalle) alan askarrella pitkällisesti ja hyvin hitaasti seuraavan kysymyksen kanssa: Jos saisin valita, unohdanko kaikki nämä ajatukset ja kuinka monta kertaa olen koettanut järjestää niitä ja saattaa ne sellaiseen hallintaan, että voin antaa huomiotani joillekin muillekin ja jaksaa ponnistella myötätuntoon vieraita olemisen tapoja kohtaan, haluaisinko unohtaa? Tavallaan tämä on yksi kysymys, joka liittyy mielialalääkkeiden käyttöön ja siihen, miten yhä useamman tuntemani ihmisen käyttäessä niitä mietin, pitäisikö kenties minunkin hyödyntää niitä, kun kerran nämä minua iloisemman ja älykkäämmän oloisetkin kokevat tarvitsevansa niitä: käyttäytymisen tasoa voidaan viilata positiivisia elämyksiä tuottavaan suuntaan, kun lääkityksellä oleva oppii vähitellen, kuinka joistain aiemmin mahdottomalta tuntuvista koetoksista ei seuraakaan takaiskuja. Kun nuo tuntemukset eivät laukea säännönmukaisesti, niitä vähitellen lakataan pelkäämästä ja odottamasta. Ne ovat tavallaan aktiivisesti unohdetut. (Ne voidaan toki muistaa johonkin menneeseen liittyvänä - mutta se on jo selkeästi toinen itse toisessa elämäntilanteessa.)

Toisaalta, jos unohtaisin, mitä kävisi sitten, kun nämä tuntemukset äkisti ehkä hyökkäisivätkin takaisin? Muistaisinko, että osaan kestää ne, että se on yksi oleellisimmista taidoistani, käpertyä sängylle ja vain sietää ne? (Tuossa tilassa minulla ei ole riittävästi toista ääntä, jolla voisin argumentoida niitä vastaan - jälkeenpäin kyllä on, mutta ei minusta silloin enää tunnu yhtä romahtaneelta eivätkä argumentit sinänsä putoa mihinkään sellaiseen maaperään, jossa ne voisivat kasvaa.) Muistaisinko, että aluksi en oikein osannutkaan sietää näitä tuntemuksia mutta että vähitellen tajusin, että ne menevät kyllä ohitse, pitää vain malttaa odottaa?

Surkeinta kai olisi (tämä on nyt ajatuskuvitelma, eihän tahdonalaisen mielen pyyhinnän mahdollisuutta ainakaan vielä liene) jos päättäisin luopua tuosta minua häiritsevästä tiedosta ja muistosta, kuinka monta kertaa olen ollut täysin juuttuneena epätoivoon kykenemättä työntämään sitä mihinkään suuntaan, ja sen kautta saisin hyvän mielialan ja kosolti itsevarmuutta sinne saakka, että äkisti jonkin stressaavan tilanteen laukaisemana putoaisin jälleen pohjalle, ja nyt en tietäisikään, että tämä tunnelma menee ohitse oikeastaan mitään tekemättä, odottaen ja kestäen, ja kuvittelisin, että minun on tehtävä jokin äkillinen ja raju interventio poistaakseni tämän kivunkaltaisen epävarmuuden kaikesta mielekkyydestä elämisessä. (En nyt tarkoita rajulla interventiolla T.S. Eliotin Aution maan lukemista, vaikka rajulta sekin silloin tuntuu. Tein niin eilen, luin sen ja J. Alfred Prufrockin ääneen Vompsulle selittääkseni minäntilaani ja sitten lehteilin kirjaa ja luin esipuheesta, kuinka nämä kuvaavat modernia helvettiä ja ajattelin: voi luoja, ihan totta, tämä on helvetti, tässä ei ole liikettä mihinkään. Ja tätä minä olen pitänyt mielenmaisemanani ne kaikki vuodet… aiemmin myös parempina hetkinä, nykyään silloin kun juutun pohjaan päiväksi, pariksi.)

On kai vain opittava sietämään tämä epävarmuus. Eikö se ole aina läsnä? Tekee mieleni sanoa ei, koska siltä se tuntuu. Mutta toisaalta, enhän niinä hetkinä, jolloin nauran tai epäröin hyvästejä sanottaessa, halatako vai ei, ole sen onnistuneempi ystävyyksissäni, tunnesäätelyssäni, stressinsietokyvyssäni enkä herkkyydessäni ideoille. Tarkastelen niitä vain eri mielentilasta ja kuittaan puutteet olankohautuksella ja hieman pahansisuisella tuhahduksella, ettei minun nyt aivan kaikkea tarvitse olla.

Ja silti, juuri tuo toteamus on yksi niistä, jotka tuntuvat pahimmilta niinä hetkinä, kun makaa juuttuneena pohjaan. Sillä mistä on kotoisin elämä, jossa kaikkeen tuhahdetaan niin? Onko tällainen väsähtäneisyys normaalia? Eikö olisi hyvä yrittää tosissaan muuttaa asioita edes joskus ja jossakin? Eikö olisi mukavaa, jos voisin pönkittää hyväntuulisuuttani tiedolla, että olen hyvä näissä ja näissä asioissa? Enkö tarvitsisi juuri tuollaista suojavarustusta? Oliko siitä luopuminen sittenkään hyvä ajatus? Ja eikö jopa äiti tarvitsisi sen, jotta hän voisi kertoa asiakkailleen, miten hänen tyttärensä menestyy näissä määräisissä pyrkimyksissään? Mutta sitten kuohahdus menee ohitse: tartun kyllä seikkoihin sitten kun minulla on niihin voimaa. Ja kun minulla on voimaa enemmän, voin päättää, missä määrin suon itselleni armollisuutta, ja muistan senkin, että mitä voimakkaampi ja tyytyväisempi olo minulla on, sen armollisemmin suhtaudun keskeneräisyyteeni, epämääräisyyteeni ja kertakaikkiseen soveltumattomuuteeni niihin menestymisen kategorioihin, joita en ole missään vaiheessa tahtonut valita omikseni - onnettomuuden hetkiä lukuunottamatta, jolloin takertuisin aivan mihin tahansa. Mutta en tahdo takertua, koska olen kokeillut sitäkin eikä se toimi. Nyt pitää vain odottaa.

Makaan sängyssä kyljelläni. Jossain vaiheessa Vompsu panee minut ilmeisesti lankomaan ja harjaamaan hampaat ja sammuttaa sitten valon. Kun herään aamulla, olen umpiväsynyt. Tänään on syksyn ensimmäinen tanssitunti. Koetan tuntea kiitollisuutta siitä ja koiran hakemisesta (lähden kohta kävelemään kohti sen olinpaikkaa) mutta se kaikki jää vain epämääräiseksi eleeksi. Olen silti kohtalaisen varma siitä, että kun kävelen ulkona kirkkaassa auringonpaisteessa, osaan ojentaa kehoni ja kävellä ja aistia kuin innokas ja tyytyväinen ihminen, ja siten pääsen vähitellen käsiksi näihin ajatuksiinkin, takaoven kautta - muutan tilannetta ja niiden on pakko haalistua ja käydä huomaamattomiksi seuraavaan vierailuunsa saakka.

Kun käännyn hetkeksi työn parista (jolloin näen ulos ja ikkunalaudan ja koneen ja korjausliuskat) kohti huonetta ja totean sängyllä makaavani oikeastaan koko elämäni tärkeimmät olennot, silmitön hellyys tulvahtaa ylitseni. (Ehkä kyse on myös kuukautisten lähestymisestä - juuri niitä ennen saatan liikuttua voimakkaammin kuin muulloin.) Mies, koira ja kissa makaavat sängyllä raukeina, silmät suljettuina, ojennettuina.

Onko mitään tärkeämpää kuin luottamus toisen hellyyteen? Tai luottamus toiseen? Ovatko ne sama asia? Ja: onko mitään niin tyydyttävää, rauhoittavaa ja sitouttavaa kuin tieto siitä, että tuo toinen luottaa minuun, kaikkine ailahduksine, tunteineni ja kummine käsityksinenikin. Kaikki nuo eläimet luottavat siihen, etten potkaise, revi enkä remmo niitä, etten huuda niille täyttä kurkkua, nipistele tai rankaise niitä jostakin syystä, mitä ne voisivat vain arvailla.

Jos näitä eläimiä ei olisi tai ne eivät luottaisi minuun, en tiedä, kuinka jaksaisin kommunikoida rauhallisesti niiden kanssa, jotka eivät luota. (En aina jaksakaan, ei kai kukaan jaksa.)

Ja voisivathan ne olla luottamatta. Olen kuitenkin pakottanut niitä asioihin, joista ne eivät pidä. Olen avannut kissanhäkin, nostanut kissan ovelle ja pidellyt sitä siinä niin kauan, että se lopulta on mennyt ainoaan suuntaan, johon pääsee - sisään häkkiin. Olen pidellyt kehoja lempeästi mutta peräänantamattomasti, kun niitä on rokotettu, otettu verinäytteitä ja ronkittu kipeitä kohtia, painanut kämmenillä ja samaan aikaan rapsuttanut sormilla, selvittänyt kipeitä takkuja ja leikannut kynsiä tassuista, jotka vaivihkaa koettavat nykiä itseään vapaiksi otteesta. Olen vastannut irvistykseen ja murinaan puhuen samalla rauhoittavalla tahdilla, hidastaen liikkeitäni, puhuen puhuen puhuen oikeastaan kai enemmän itselleni, etten säikähtäisi irvistystä ja murinaa. Olen vienyt koiran paikkaan, jossa on toisia koiria, silloin kun se vielä kuollakseen pelkäsi niitä ja painui vain jalkaani vasten ja tärisi nähdessään ne koiralaumat. Olen sanonut Vompsulle asioita, joista hän voisi päättää loukkaantua.

Mutta ei: nämä eläimet ovat päättäneet, että olen niiden luottamuksen arvoinen. Se antaa voimia. Se valaa luottamusta siihen, että vaikeista tilanteista voidaan neuvotella avoimesti, että niiden ylitse on mahdollista edetä. Nämä eläimet luottavat silti minuun enemmän kuin itse teen. Sillä onhan niitä päiviä, jolloin suutun itselleni tai tunnen syvää epätoivoa ja tunnen, etten oikeastaan ansaitsisi niiden iloa ja kiintymystä, tuota varauksetonta luottamusta, joka palautuu välittömästi kriisin jälkeen.

Mutta: Se mikä on, on. Se mikä tapahtuu, tapahtuu. Nämä luottavat siihen, mitä päätän tehdä jossakin tilanteessa.

Mietin sitä, mitä Jorge Bucay kirjoittaa jonkun osalle sattuneesta hyvästä ja pahasta (no, tietysti näkökulmaa vaihtaen ne helposti vaihtavat naamiota, mutta luottamus on yksi seikoista, joita on vaikeaa hahmottaa pahaksi samalla tavalla kuin luottamuksen pettämistä on likipitäen mahdotonta hahmottaa hyväksi) - että ihmiset kyllä ansaitsevat kaiken heidän osalleen koituvan hyvän, kaikki taitonsa ja onnenpotkunsa, koska he ovat tehneet niiden eteen töitä (ehkä tietämättään ja ehkä vain pieninä osallisina kokonaisen ystävien tai lauman tiimin isommassa projektissa, mutta silti), mutta että pahoja, ikäviä ja haitallisia sattumuksiaan he eivät välttämättä eivätkä edes usein ansaitse.

Älyllisellä tasolla tämä on helppo hyväksyä ja sen mukaan on tarpeeksi helppoa toimia toisia kohtaan. (He ansaitsevat vain hyvää.) Mutta joskus sitä on hankalaa tunnetasolla hahmottaa oman itsen tapauksessa, kun tunne saadusta lahjasta, hyvän ylitulvivuudesta vain suhraa maailman lähes hätäiseen kiitollisuuteen ja hämillisyyteen. Miksi saan tällaista, kun joskus näyttää siltä, etteivät kaikki ihmiset saa osakseen tällaista? Saanko edes puhua tai kirjoittaa tällaisista asioista? Mutta jos niistä ei puhuta eikä kirjoiteta, miten niille käy? Tallovatko toisenlaiset arvot ne jalkoihinsa? Miten voisin edistää sitä, että kaikki saisivat osakseen hellyyttä, luottavaisuutta ja iloa? Entä jos he eivät halua vastaanottaa sitä, koska kuvittelevat, että joutuvat maksamaan siitä jonkin hinnan korkojen kanssa myöhemmin? (Bucay kirjoittaa tästä hyvin: se hinta on jo maksettu, siksi on turhaa kursailla.)

Kuljen huoneen läpi vessaan ja lehteilen työsuhdelehteä, jossa on puheenvuoro otsikolla “Luolaihmisen hyveet kunniassa”. Luolaihmisen hyveet tarkoittavat tuossa otsikossa ilmeisesti hirviödarwinistista kilpailevuutta ja kyynärpäätaktiikkaa, joka on aika kaukana sekä Darwinista että käsittääkseni myös luolaihmisistä, joiden arvoja eivät väännelleet iltapäivälehtien kouhotukset eivätkä koululaitoksen hyvää tarkoittavat patistelut ahkeruuteen ja oppineisuuden osoittamiseen. Eihän selviytyminen luola-aikana voinut perustua mihinkään individualismiin eikä lähiryhmän tuuppimiseen vaan ennen kaikkea luottamukseen, koska vaihdon välineet olivat hyvin konkreettisia ja saman lauman kanssa elettiin pitkään. Veikkaan, että luolaihmisten sosiaalinen turvaverkko oli paljon paremmassa kunnossa kuin meillä, noin keskimäärin. Ärtymys otsikosta liittyy toki paljon laajempaan käsitykseen luonnon ja kulttuurin suhteesta - kuinka tyypillistä onkaan ajatella, että kulttuuri on opettanut meille hellyyden, kohtuullisuuden ja muut hyveet. Mutta ei tällaista yksinkertaistusta voi tehdä, ei ainakaan jos uskoo primatologien kirjoituksiin: sekä hellyys että kilpailevuus ovat läsnä myös muissa eläimissä, ja erityisen selkeästi ja helposti ne ovat hahmotettavissa lähisukulaisissamme. Ehkäpä kulttuurimme kieltää tietynlaiset julmuudet, mutta toisiin se tuntuu suorastaan rohkaisevan puheissaan tehostamisista, hyötysuhteista ja sen sellaisista.

Kun astun takaisin huoneeseen, ärtymys katoaa. On taas vain hellyys. Se sama, joka on ollut läsnä alusta saakka, äidin sylissä ja nallen naamassa, kissoissa, koirissa, hevosissa, rotissa. Hellyys ja luottamus, joka saa tuntemaan, että jos työnnän sivuun toisen tärkeät intressit menestyäkseni itse loistokkaammin ja näkyvämmin, vahingoitan itseäni pahemmin kuin kohtuullistamalla toimintaani.

Se on helpointa aistia silloin, kun on juuri näiden eläinten kanssa. Se on niin paksua ja lämmintä, etten hetkeen pelkää mitään.

Vompsun terapeutti oli sanonut tälle jotakin, mikä sai tämän purkautumaan kotona pitkällisesti: terapeutti oli sanonut, että kyllähän kommunikaatiossa nyt usein tulee mieleen tosi aggressiivisia mielikuvia ja mielitekoja ja että ne ovat ihan okei, ratkaisevaa on, mihin toimiin ryhtyy. Vompsu istuu sängyllä ja selittää levottomasti. Leikattu käsi on sullottu siniseen kantoliinaan. “Mutta ei mulle tule niitä aggressiivisia mielikuvia! Niitä tulee tosi harvoin! En osaa sitä!”

Nyökkään ja sanon, että sehän se kai minunkin ongelmani, juttuni ja osittain ehkä hyveenikin on. (Ei kai yksikään piirre ole yksinomaan hyödyllinen tai haitaksi.) Kun ajaudun ristiriitatilanteeseen - kuten tänään työssä käy - en osaa suuttua, vaikka ymmärränkin järjellä, että turhaan tässä minulle kiljutaan, koska olen toiminut ohjeistuksen mukaisesti ja tähän toimintamalliin on aina ennen oltu oikein tyytyväisiä. Jos jossain nyt syytä on, niin sitten puutteellisessa kommunikaatiossa kaiken kolmen osapuolen välillä - kaikki ovat olettaneet toimivansa sulassa yhteisymmärryksessä asioiden etenemisestä ja kokeneet toimivansa asiallisesti, mutta kaikilla onkin ollut mielessään aivan erilainen kuva prosessista, ja nyt kun se ei toteudukaan, siitä syntyy kummallisia reaktioita. Minä tulen vain surulliseksi ja näen paljon vaivaa saadakseni tilanteeseen sovinnon.

Jos reagoisin sillä tavalla kuin kai aika monet reagoivat - kiroilevat mielessään, fantasioivat kostoista ja sen sellaista (olen tässä kertomusten varassa; muistan kyllä joitakin verbaalisella tavalla aggressiivisempia jaksoja elämästäni, mutta niistä on kauan enkä enää muista, miksi nimesin ihmisiä sillä lailla päässäni) - saattaisin saada pahaa jälkeä aikaan. Sen sijaan tulen surulliseksi, voi että miten surulliseksi, siitä että minulle huudetaan, mutta en osaa olla vihainen kellekään tai edes asioiden tilalle. Itkeskelen syödessäni vihreitä papuja mutta sitten vähitellen rauhoitun, koska tiedän toimineeni mielestäni reilusti ja ohjeiden mukaisesti ja se on lopulta tärkeintä. Jos olenkin tehnyt virheitä, ne ovat johtuneet perehdytyksen puutteesta sekä fasaaninaivoisuudesta, eivät ilkeydestä tai ylimielisyydestä. (Jostakin syystä näyn pitävän niitä hankalampina seikkoina.) Vastaan syytteisiin harkitusti ja vasta itkeskelyn jälkeen. Ei ole vaikeaa olla pahoillaan kommunikaation huonontumisesta. Itse asiassa en tiedä lainkaan, kuinka olla olematta pahoillaan tuollaisesta seikasta.

Luulen, että tässä (toki vain suhteellisessa) kyvyttömyydessä suivaantua on hyvätkin puolensa. Jotenkin tuntuu siltä, että kun selvitän asioita, toiset todella rauhoittuvat. Aistivatko he ehkä sen, ettei kyse ole vain korulauseista vaan että olen todella pahoillani ja huolissani? Ainakin he rauhoittuvat ja myöntävät kommunikaation toimineen hyvin tuohon kyllästymispisteeseen saakka. Ja että se toimii taas, että he ymmärtävät, missä mennään.

Luulen, etten olisi mennyt Vompsun kanssa naimisiin, jos hän osaisi ilkeillä mielikuvissaan. Olen elänyt sellaisten ihmisten kanssa, mutta meidän välillemme jää aina ammottava kuilu silloin kun toinen alkaa tilittää näistä tunnoistaan ja etenkin jos hän uskoo osaavansa lukea ajatuksiani ja väittää minunkin kokevan niin (tajuisesti, alitajunnan prosesseista on turhaa riidellä tai spekuloida). En usko, että kyse on hyväksymisen puutteesta - mutta tämä on “uskoa”, ei “tietää” - vaan että enemmän kyse on säikähdyksestä, olenhan pelästynyt itseänikin niinä hetkinä, niinä muutamana kertana, kun pinnani on pettänyt ja olen selvittänyt jonkin asian, jonkin ihmissuhteen juurta jaksain. On aivan totta, mitä psykologit kirjoittavat, että viha tuo mukanaan oikeutuksen tunteen: minun on oikeus kokea näin, enää et kohtele minua tuolla tavalla. On totta, että se on voimaa, se on kuin salama, joka sähköistää kehon ja kipinöi hampaissa.

Mutta minulle käy niin hyvin harvoin, Vompsulle varmasti vieläkin harvemmin. Ja silloinkin, kun niin käy, kohde on usein hieman epätarkasti määritetty ja saa niskoilleen sellaistakin jyrinää, joka oikeastaan liity hänen tekemisiinsä kovinkaan tarkasti, vaan enemmän omiin odotuksiini ja sitten joihinkin hämäriin tilanteiden tulkintoihin, jotka saattavat olla aika antiikkisia. Odotukset - niin, sen kai jo ymmärrän, että ne poikkeavat toisistaan.

Sen sijaan monet asiat saavat minut hieman surulliseksi. (Onneksi on vielä enemmän seikkoja, jotka muhivat iloa.)

Elän ukkosenjohdattimena muutamassakin eri tilanteessa, maadoitan tuota toisten oikeutusta ja vihaa, ärtymystä ja odotusten pettymistä. Koetan kuunnella ja kysyä joitakin avaavia kysymyksiä ja huomaan vasta jälkikäteen, kuinka jännittynyt kehoni on - tietysti, koska salamat on nipistelty sen sisään. (Mutta itse tilanteessa se käy luontevasti, koska siinä en yleensä koe mitään muuta kuin halua kuunnella ja kysyä, halua vakuuttaa, että jep, normaaliahan se - ikään kuin ymmärtäisin sellaista jokapäiväisenä ilmiönä - ja että ehkä asiaa voisi tarkastella myös näin ja näin. En koe valitsevani mitään roolia, se vain loksahtaa päälle. Väsymyksen huomaa vasta tilanteen jo mentyä.)

Jotkut psykologit väittävät, että vaikka aggressiivisia mielikuvia ei saakaan tavoitettua tai koettua, ne silti ovat olemassa jossakin syvemmällä, ulottumattomissa. En tiedä siitä, koska tuo ulottumaton on ulottumaton. Se kyllä kiinnostaa, mitä siitä seuraa, ettei voi ottaa säännöllisesti virkistävää viha-oikeutuksen trippiä. (Yhdestä seikasta sentään ärryn takuuvarmasti: siitä, että hyväntahtoisuuteni kyseenalaistetaan tilanteessa, jossa olen ollut hyvällä mielin ja utelias, innokas syventämään tuttavuutta. No, tämä epäilemättä liittyy historiaani, koulukiusaamiseen ja sen sellaiseen.) Tarkoittaako se sitä, että ajattelu tylsyy ja surumielistyy, kuten jotkut veikkaavat? Vai tarkoittaako se sitä, että on halukas kerta toisensa jälkeen tinkimään omista oikeuksistaan, jotka periaatteessa hyväksyy mutta joita ei osaa paikaantaa tähän kehoon tässä ja nyt? Vai tarkoittaako se mitään tuollaista? Tarkoittaako se ehkä, ettei osaa identifioida sillä lailla suuttumisia ja helpotuksia yksittäisiin kehoihin vaan ennemmin ilmapiiriin ja tilanteisiin, yhdessäoloon, lähentymiseen ja kauemmas kavahtamiseen?

Nämä ovat vain kysymyksiä, joihin en osaa vastata. Tiedän vain sen, että tunnistan hyvin Vompsun hämmennyksen ja kun totean siihen hajamielisesti jotakin siitä, kuinka tuo ominaisuus tai piirre tai tosiasia, ettei koe kuin aivan ääritilanteissa raivostusta ja halua pistää toinen maksamaan viimeistä penniä myöten kiljumisensa tai manipulaationsa - hänhän näkyy jollakin tavalla tarvitsevan sen - johtaa helposti siihen, että saa huomata toimivansa ukkosenjohdattimena, hän nappaa ajatuksesta välittömästi kiinni ja sanoo: “Juuri niin!” ja luettelee suhteita, joissa on toiminut juuri sellaisena. Osaan nimetä lähipiiristäni useita ukkosenjohdattimia. Heidän kanssaan on tavattoman helppoa olla, koska joissain asioissa (vaikka ei kaikissa, ei tämä sentään mikään maailmankuvaa tyhjentävä kategoria ole, laupias taivas, kaukana siitä, tämä on lehti tai neulanen kokonaisessa metsässä, eikä metsä ole sama asia kuin neulanen tai lehti) heidän kanssaan puhuu samaa kieltä.

En halua nyt kirjoittaa, että tämä olisi hyvä piirre tai parempi kuin vaihtoehtonsa. Ei, en osaa sillä lailla arvottaa näitä seikkoja (koska on niin monenlaisia konteksteja ja näkökulmia ja epäilemättä piirre kuin piirre on hyödyllinen joissain niistä ja ihminen osaa aika ihailtavasti suunnistaa positiivisen palautteen avulla niihin konteksteihin ja tilanteisiin, joissa hänen piintyneistä luontumuksistaan ja kenties osittain temperamenttipiirteistäänkin on hyötyä harmin sijaan enkä taatusti ole itse niin monitahoinen tai kameleonttimainen, että osaisin nähdä mukavat ja arvostettavat puolet niissä tilanteissa, joiden suhteen omat taipumukseni muodostavat enemmän esteen kuin pääsylipun) enkä usko edes, että tätä voi ainakaan täysin valita (ainakaan aikuisiällä), ja joskus saatan huomata ihailevani suunnattomasti sellaista ihmistä, joka kieltäytyy, osaa kieltäytyä, ukkosenjohdattimen roolista tilanteessa. Hänen ei tarvitse epäilemättä meidän johdattimien lailla säädellä sosiaalisten tapaamistensa määrää yhtä tarkasti, koska hän ei yksinkertaisesti kuormitu samalla tavalla. Tai sitten olen väärässä koko ilmiöstä, sekin on aivan mahdollista.

Mutta tunnistan, mitä Vompsu sanoo, ja hän tunnistaa, mitä minä sanon. Se tuntuu tärkeältä sovun kannalta, koska kumpikaan ei voi kuvitella, että toinen koettaisi tunkea toista johonkin omakseen ja siksi hyödylliseksi kokemaansa, ei tämän asian kohdalla. Ja tilanne työasiankin suhteen rauhoittuu, luulen, että suutahtanut huomaa suuttumuksensa yksinkertaisesti purkautuvan, asioiden on edettävä välittömästi ja sovussa. Ne etenevätkin, ja illalla olen taas tyyni ja ehdin ajatella sitä seikkaa, miten eri lailla eri ihmiset kokevat maailman, ja kuinka vaikeaa on kuvitella jotakin kovin kaukaista maailmanhahmotusta. Siitä voi kuulla tai lukea, sen voi tajuta mahdolliseksi ja jollekin vallitsevaksi. Vähitellen omakin maailma tietysti muuttuu… tuskastuttavan hitaasti ja samalla liian nopeasti, niin kuin kaikki aika kuluu, niin kuin elämä kuluu.

Haen koiran eksän luota ja kävelen hitaasti entisen kotini huoneesta toiseen ja en tavoita sitä, joka asui siellä silloin. Muistikuva on niin kalpea ja melkein kokonaan kadonnut. Muistan kyllä kuvan seinästä ja varjostani siinä, mutta monet vuodet ovat kadonneet täysin. Olenko ajatellut silloin tällaisia ajatuksia? Joitakin toisia? Millaisia? Miksi näin jo vuosia ennen eroa unia, joissa olin eronnut, mutten oikein tiennyt miksi? (Kuten sitten kävikin. En tiedä edelleenkään, tiedän vain sen, että minun oli päästävä pois, koska en pystynyt enää nukkumaan enkä syömään.) Miksi minua silloin huoletti niin kovin, mitä ihmiset ajattelisivat, jos tietäisivät - kun tarvitsee vain kertoa, ja sitten he tietävät, eikä tarvitse enää huolehtia? Tuntuu siltä, että oloni tuossa asunnossa on jo saavuttamaton. Ja silti jotkut ovat sanoneet, että heitä kammottaisi sitoutua niin pian eroamisen jälkeen, koska tuo aika tuossa asunnossa vaikuttaa. Saavuttamaton. Kohta asunto on saavuttamaton konkreettisestikin, se myydään.

Koira ei säteile vihaa eikä ärtymystä enää, sen pahasta olosta on vuosia jo, se on täynnä iloa ja tohottaa kovaa vauhtia. Koetan pysyä perässä kesäflunssineni ja huomaan, miten ilon voima tuntuu paremmalta kuin vihan sokaiseva voima. Ilossa näet voi liikkua yhdessä.

Herään kuuden maissa paiskimaan töitä, jotta ehtisin ruoanlaiton, siivoamisen, vesijuoksun ja palstalla möyrimisen ohella tehdä palkkatöitä sitä tahtia kuin sovittu aikataulu vaatii. Kaikesta on nyt selvittävä yksin, sillä Vompsun pitää vain maata kolme seuraavaa viikkoa. (Ennen kuin tämä taottiin sairaalassa hänen päähänsä, hän siivosi pelkällä vasemmalla kädellä sotkuisen lipaston silkkaa haluttomuuttaan olla vaivoiksi.)

Kun saan viimein urakan tämän päivän osion päätökseen, poljen hikevässä ilmassa kaupungin halki palstalle. Kaikki (paitsi tänä kesänä mököttämislinjan ottaneet kurpitsat ja munakoisot) on paisunut valtavaksi trooppiseksi sekamelskaksi, jossa oopiumunikko ja silkkikukka loistavat sekaisin. (Nyt ne siis kukkivat.) Ruusupapujen salot ovat romahtaneet sateissa, mutta itse pavut kukkivat punaisin pilvin ja kimalaiset purjehtivat kukasta kukkaan kuin näkymättömien narujen tanssittamina. Kyykistyn ja kitken puoli kuutiometrillistä tiukkaan sullottua vesiheinää, ruohoa, voikukkaa ja ohdaketta. Kompostikehikko pursuaa ylitse. Tuoksuherneet kiipeilevät sen seiniä pitkin. Yllättävää kyllä, komposti tuoksuu siten makealta ja suloiselta.

Maasta vain pieni hetale on nyhdetty siistiksi, mutta en aio ottaa stressiä, en tästä enkä tänään. Istun arkun kannella ja heiluttelen jalkoja, unohdan pestä kasvot. Kaikki loksahtaa kohdalleen näin. Kohdunsuu kuroutuu vaivihkaa auki, supistukset puristavat nivusten tienoilta, helle läähättää paidan pinnassa, ei tämä hellettä ole, mutta tuuleton, aurinkoinen rinne, se kerää lämmön, Vompsun korkeiksi lapioimat harjut.

Tyhjäksi nyhdetty maa ei näytä samalta kuin haavat miehen olkapäässä, siistit sentinmittaiset reiät, joista tähystysleikkaus on suoritettu. Kussakin reiässä on kaksi tikkiä, ja vain reikien pullotuksesta ja ympäröivästä turvotuksesta arvaa, että lihaa on ronkittu syvältä, sheivattu ja karhennettu, laitettu kolme ankkuria. (Ajattelen silti edelleen itsepäisesti laitettu kolmet kompostoituvat nailonit, koska kyse on biohajoavasta muovista ja sukkahousumaisista stripeistä. Ei olkapäähän mahdu kolme ankkuria, kirjoitti lääkäri olkapään tuoteselosteeseen mitä hyvvään.) Tyhjä maa näyttää odottavalta, luontevalta.

Kummallisempi on tämä viidakko, ajattelen, annan silmieni liukua kasvista toiseen. Lehtiplyymeihin naamioituneet kyssäkaalimerimiinat, mangoldin muovimaiset töyhdöt, ruusupapujen romahdus, kivikkokäenmintun lilat kukkatähdet, valtavat yrttihetteiköt persiljaa, korianteria, sitruunakissanminttua, sitruunamelissaa, rakuunaa ja salviaa, parsojen sievät hunnut, parsakaalin sitkeä yritys kukkia, kukalle ehtinyt rucolarivi, kehäkukkien oranssit auringot, tuulen kaatamat jättiauringonkukat jotka ovat suorin vartaloin kangenneet tantereesta maapaakut mukaansa kuin korskeat puut, krassien takkuinen kiharikko, kesäkurpitsan ja kurkkujen lymyävät vihreät krokotiilinpullukat, kaikkea on niin paljon, ranskalaisten maatiaispapujen lihavat sapelit, joihin on piirtynyt yllätyksenä sinisiä läiskiä ikään kuin ne olisivat syöneet salaa mustikkapiirasta öisin…

Tämä kaikki oli keväällä autiota. Istun ja tuijotan väsymystäni, sitten nousen seisomaan, huokaisen, alan sulloa pyörän koria ja reppua täyteen tätä kaupunkiviljelijän pikku satoa, terveyttä ja aurinkoa toipilaalle, joka saa vain maata, jostainhan hänen kehonsa pitää tehdä se puuttuva rustonpalanen, jonka versomiseen on pyritty ärsyttämällä luukalvoa ja rustoa. Tuntuu kurjalta, ettei hän pääse tänne viidakkoon. Mutta ainakin minä pääsen!

Kotona tiskaan hyvillä mielin ja kerron papujen pulleudesta. On kuin aikainen herätys pyyhkiytyisi pois sillä lailla edetessä. Palstalla näkee niin selvästi, miten kannattavaa on jaksaa silloin tällöin ponnistella kummia asioita kuten nostaa maata mainingeille ja piilottaa siemeniä sen sisään, sitten piilottaa maata ruohosilpun alle, odottaa, kitkeä, odottaa, kitkeä. Ja sitten on tämä viidakko, en tunnista sitä samaksi kuin ne siemenet ja ruohosilput. Voin poimia pyörän koriin keinolannoittamattomat kurpitsat ja mangoldit ja pavut ja yrtit ja polkea ne lihasvoimalla kotiin sen sijaan että ostaisin öljystä tehdyllä lannoitteella kasvatetun ja öljypolttoisin ajoneuvoin kuljetettuja vihanneksia kaupasta ja pakkaisin ne ohueen pussiin, joka sekin on alkuperältään öljylähteistä. Miten tyydyttävää.

Kolme viikkoa - yksi hujaus! Kahden viikon päästä on työni deadline, sinne saakka olen kotona vaitonainen ja paperien parissa tai sitten uimastadionilla tai palstalla tai juhlissa - nyt on juuri juhlien vuodenaika, ja miesparka vain makaa. Aavistan hänen viikkojensa pituuden, koska olenhan minäkin maannut, ontunut vain välillä vessaan ja sitten taas maannut ja ottanut lisää särkylääkettä.

Koetan pysyä hyvällä tuulella, hänenkin puolestaan. Pelkkä makaaminen lienee raskain työ, minkä keksiä voi.

Laitteiden välejä kulkiessa muistot hulvahtavat kehoon ja järjestävät sen tilaan, jossa nykyinen ja mennyt ovat yhtä. Villiin lapseen ei ole pitkä matka, hän tarvitsee vain hieman virikkeitä varastaakseen koko tajunnan. Jotenkin myös pyöritys ja pyörrytys auttavat. Mikä tämä oikein on, tämä halu nauraa hervottomana ja juosta paikasta toiseen, saada ravistelua ja tuntea päänsä menevän täysin pyörälle? Miten se kaikki voikaan tuntua niin hyvältä ja kiinnostavalta ja tarpeelliselta? Onko tällä kaikella evolutiivinen perusta? Mitä evolutiivistä etua halusta kikertää voisi olla?

Juoksemme vesilaitteesta toiseen, vaikka sataa muutenkin. Siinä on jotakin absurdia, niin kummallista, että harkinta ja epäröinti katoavat. Lopulta on pakko valita vesilaitteessa se paikka, johon tietää suurimpien loiskausten iskevän. Kaikki sujuu muutenkin niin hassujen sääntöjen mukaisesti, että äkisti tahtoo tehdä juuri niin kuin ei muutoin millään tahtoisi. Viimeiseksi laitteeksi jätetään se, joka arvellaan oksennuslingoksi, mutta jossa ei ole vielä uskallettu käydä.

Porteille kävellessä vahtimestari seisoo siellä jo ja odottaa viimeisiä ulostulijoita. Olemme tehneet työpäivän mittaan verrattuna ylitöitä jo joitakin tunteja. Hassua, aika kuluu niin nopeasti. Ja silti joka ikinen kerta, kun on alkanut miettiä, mitähän kello on, on arvioinut ajan kulun melko täsmällisesti. Samalla tavalla kuin jollakin tasolla jokaisessa laitteessa tietää olevansa kolmenkymmenen ja risat, muutama vuosi ja alkaa muistuttaa neljääkymmentä enemmän, ja silti on se sama lapsi, jolla on kaakaoviikset ja kylmästä helposti kalkattavat hampaat ja joka valehtelee kyllä Linnanmäellä ikänsä sujuvasti. (Ennen laitteisiin oli pituusrajojen sijaan ikärajat.)

Kummallinen minäntila valtaa huvipuistossa - yhtä aikaa loputtoman toiveikas, välitön ja hieman surumielinen, villi ja kikatuksen aiheita vain odottava. (Aikuisen mielentilana se on hyvin seksuaalinen - ehkä siksi, että seksuaalisuus on ihmisessä kaikkein haavoittuvinta, sisintä ja samalla villeintä ja hurjimmin nautinnonhakuista? Mitä vakavimmat ihmisetkin ovat intiimissä tilassa kuin hurjat kakarat. Sitä on ilo tarkkailla. Usein myös syvä ystävyys vie tuohon tilaan, ja osa ihmisistä näyttää reagoivan tällaiseen voimakkaaseen intiimiin alkamalla kokea sen jakaneista mustasukkaisuutta ikään kuin jotakin seksuaalista sitoutumista olisi tapahtunut. Jotenkin näin sen jäsennän, ulkopuolisena tarkkailijana. Itse en jotenkin vain osaa ajatella, että minulla olisi oikeus vaatia jonkun intiimiyttä itselleni. Vierailenhan itsekin toisten ihmisten kanssa tuollaisissa välittömyyksissä.) Villin ja iloisen lapsen tilasta on tukalaa palautua aikuiseksi, joka pakkaa laukun huomista työkeikkaa varten. Ja vielä keikkaa oikeudessa, jossa ei saa itkeä eikä nauraa, kirkua eikä juosta läpöttää sateessa vetkuttimesta toiseen.