Veloena

Netissä - tällä kertaa Naamastossa - törmää usein hemaisevaan suomeen, jonka tunnistaminen melkein jää jonkun muun tehtäväksi:

Te aari saaja ajaksi nykyisin Jul 03
Te kohtuullinen VOITTO ainoa -lta iPhones kimmoisuus rikki nykyisin
Paina kammeta!

Loma on alkanut oudon heiluvasti. Vuoroin olen painanut kovaa päivää, pyöräillyt kymmeniä kilometrejä ja kitkenyt tuntikausia, vuoroin sitten on käynyt kuten tänään eli olen jotenkin täysin kyvytön pääsemään sängystä: väsymys vain lyö ylitse ja on vaikeaa jaksaa yhtään mitään. (Paitsi kävellä intialaiseen ravintolaan syömään.)

Tietokoneen virtajohto on jälleen jumppautunut poikki. Koska uusi maksaa noin satasen (mäkkikoneissa on piirteitä, jotka hämmentävät roimasti), päätän viedä johdon ensin paikalliseen tv-huoltoon, josko siellä osattaisiin korjata se. Isän firman varhaisten koneiden näyttöjohdon mies oli osannut korjata; se oli maksanut alle kymmenyksen merkkihuollon laskuttamasta summasta. Mutta kenties johdot ovat käyneet monimutkaisemmiksi. Ainakin virtajohdon pää näyttää aivan kummalliselta!

Myös mökkihäät aiheuttavat hämmennystä. Ystävät eivät noin yleensä ole autoiluihmisiä, mutta nyt yllättäen järjestettyämme tilausajon (kilpailuttaminen kannattaa: eroja tarjouksissa oli 50 %) lähimmältä rautatieasemalta mökille suuri joukko onkin ilmoittanut saapuvansa autolla. Pahimmassa tapauksessa autoja seisoo ison tien poskessa vielä useampi kilometri mökistä tien levennyksissä… Ei auta kuin kysellä ihmisiltä, onko heidän mahdollista tulla sittenkin junalla ja tilausajolla ja haluavatko he tosissaan ajaa satoja kilometrejä ehkä kuumanakin päivänä. Ehkä he kuitenkin ovat ajatelleet vain hyvää hyvyttään, että autoja tarvitaan ja että ne ovat käteviä juoman, ruoan jne. kuskauksiin. (Kahdelta etukäteen kysyinkin automahdollisuutta, kun en osannut mitenkään aavistaa, että moinen parkkiongelma voisi tulla mahdolliseksi.) Huooh, ehkä ihmiset vain vanhentuvat eri tavoin: jotkut tulevat autoilla, jotkut menevät naimisiin. Onneksi sentään yksi kahden pikkulapsen perhe ilmoittaa saapuvansa junalla ja siitä eteenpäin peräkärryllisillä pyörillä.

Tuntuu hauskalta joka tapauksessa tietää, että vajaan kuukauden kuluttua voi juhlia ystävien kanssa, saunoja ja uida, kokata ja tanssia laiturilla. Jotenkin en osaa jännittää koko maistraattia enkä perhehäitä etukäteen; nehän ovat aivan sivuseikka mökkiviikonloppuun verrattuna! En ole sillä lailla sukurakas ihminen, vaikka pidänkin sukulaisistani. Mutta ystäviin olen itse ystävystynyt, osaan Vompsu, heidän kanssaan on jaettu paljon sellaista, mitä perhe ei ehkä hyväksyisi tai on suoraan jopa ilmaissut, ettei se halua kuulla näistä teemoista.

Hoh, alan näemmä vähitellen herätä päiväunilta tässä kirjoittaessa. Nyt on lähdettävä eteenpäin hoitamaan asioita. Tietokoneen akussa on enää pari minuuttia jäljellä ja saan ehkä uuden johdon vasta viikon alussa, jos tv-korjaaja hyväksyy johdon korjattavakseen. Muutenkin voi olla, etten ehdi lauantaina enkä sunnuntaina kirjoittaa - menemme häihin maaseudulle, enkä tiedä, onko siellä mitään nettiyhteyksiä. Huomenna uskon silti saavani lainayhteyden. Haluaisin päättää kirjoituksen tyylikkäämmin, mutta ei ole aikaa ajatella ja akku loppuu!

Hitto, ei pitäisi vissiin nukkua päiväunia.

Samalla kun kevät käy määräisemmäksi ja sohjo alkaa vaikuttaa (toiveissa) katoavalta luonnonvaralta, kun virkistyy ystävän kanssa kahvilabrunssilla ja ulos sukeltaessaan häikäistyy valosta, aktivoituu klimppi, jota kutsun all-in-one-ongelmiksi.

Olemme näet löytäneet aika mielenkiintoisen myytävän talon maalta. Hinta ei ole paha ja pirttikin yli satavuotias, mutta tervehirsinen, maa etelärinnettä. Ajatus talon ostamisesta jähmettää minut silti kauhulla - mistä ihmeestä kaikki ne rahat voi kauhoa kokoon, jos asuu maalla? Entä jos toimitushommat lopahtavatkin tai tapahtuu jotakin arvaamatonta? Pitäisikö maalle muutettaessa olla erityisiä maaseututaitoja? (Osaan kyllä viljellä omiin tarpeisiin, mutta asuntolainaakin olisi voitava kuolettaa.) Riittääkö neljänkymmenen neliön talo, jos vaikka päätämmekin lisääntyä? (Kuka osaa sanoa, vaikuttaako maalla asuminen sillä lailla rauhoittavasti, että moinen vaihtoehto alkaisi houkutella?) Jaksaisiko sieltä raahautua paikallisbussilla lähikaupunkiin sillointällöintöihin, jos rahapula alkaa kuristaa?

Toisaalta, kuten Vompsulle irvistän, en näytä saavan täältäkään töitä. En osaa oikeastaan mitään hyödyllistä. (Kirjoittamista ja tekstin editointia en oikein osaa pitää hyödyllisenä; ainakaan niitä ei mainita mol.fi -työpaikkailmoituksissa.) Ehkä pitäisi opetella graafista suunnittelua, mutta en oikein usko, että pääsisin sellaiseen koulutukseen. Muutenkin täydennyskoulutuksilla näyttää olevan tietty hinta, joka on selvästi suunniteltu yritysten, ei työttämien työnhakijoiden budjetin mukaan.

Olisiko maalla kuitenkin halvempaa elää? Keksisikö jostakin etätöitä, kun olisi pakko? Voisin kyllä siivota koteja, pitää vegaanista pitopalvelua ja ajaa nurmikoita, jos sellaiselle olisi kysyntää kävelymatkan päässä valitusta paikasta. Mutta olemme päättäneet, ettei maalle muuttaminen voi tapahtua autottomuuden kustannuksella. (Tietysti voisi liittoutua jonkun yksityisautoilijan kanssa, muttei sekään oikein tuntuisi ekologiselta.)

Ja silti en tahtoisi jäädä kaupunkiin, tähän pieneen asuntoon, vain siksi, etten uskalla. Se ei näet tunnu hyvältä syyltä valita mitään elämäntapaa, ja toisaalta, olen ennenkin osoittanut uskaliaisuutta suurissa linjoissa - muuttanut yhteen epäröimättä ja valinnut juuri sen opiskelualan, joka on sattunut kiinnostamaan, huolimatta huomisesta. Aina kaikki on myös jotenkin järjestynyt. Ja huomaan, että tunnen itseni nyt häkitetyksi. Kierrän ympyrää, janoan haasteita, enkä keksi, mistä ne saisin mielekkäällä tavalla.

Paitsi muuttamalla maalle ikään kuin all-in-one-ongelmaa ei olisikaan olemassa, ikään kuin en kotiin sohjossa tarpoessani ajattelisi, kuinka kummallinen maailma onkaan, kuinka erilailla elän kuin joskus kuvittelin. Kuinka nopeasti aika kuluukaan. Talon olisi löydyttävä pian, mutta samalla sen olisi täytettävä tiukat kriteerit: joukkoliikenteen saavutettavissa, aika lähellä isompaa kaupunkia, edullinen, tarpeeksi suuri ja lämmin tontti, eteläisiltä kasvillisuusvyöhykkeiltä, oman näköinen paikka. Ei saa kiirehtiä ja on kiirehdittävä.

Olen lueskellut työpaikalla kahdeksankymmentäkolmevuotiaan naisen kirjoitusta, jossa hän ilmaisee, että toivoo, että olisi elänyt hullummin ja kummallisemmin eikä aina stressannut kaikesta ja jättänyt asioita sen vuoksi tekemättä. En tahdo, että joutuisin ajattelemaan niin joskus. Siksi kääntelen all-in-one-ongelmaani ja koetan muistaa, ettei kukaan muukaan voi oikeasti ennustaa elämäänsä, ja jos voi, sääli häntä. En tiedä, mitä tahdon, paitsi tätä: kukkapenkkiä ovenpielessä, tuolia omenapuiden alla.

Mutta sitä varten on tiedettävä monta seikkaa: paljonko maksaa vesijohdon ja viemäröinnin järjestäminen, lämpöpumppu, voiko varaavan takan muurata itse, voiko työmatkakulut vähentää verotuksessa, entäpä kotona tehtävän työn kulut, entä asuntolainan, kuinka suuria ovat vanhojen puutalojen vakuutukset, miten hometalon tunnistaa ja niin edelleen.

”En voi kyllä taata, kulkevatko nämä bussit ollenkaan”, sanoo respan nainen ikävystynyt ilme kasvoillaan osoittaessaan aikatauluja seinällä. Aikataulumoniste saattaa olla miltä vuodelta hyvänsä seitsemänkymmentäluvun jälkeen. Tiedustellessamme joukkoliikennettä henkilökunta reagoi kummallisesti: muuten ystävällisissä ja jopa hieman makeilevan oloisissa asiakaspalvelijoissa kohtaa nyrpeän vastarinnan. ”Suosittelen, että otatte hotellin minibussin ainakin kaupunkiin ja takaisin.”

Hotellin minibussi maksaa tietysti älyttömiä summia ja jättää kaupungissa käymiseen vain muutaman tunnin (päivässä on vain yksi lähtö kaupunkiin ja takaisin). ”Okei, otamme sen kaupunkiin”, myönnymme. ”Ehkä sitten saatte bussin takaisin, en voi luvata mitään. Tai otatte taksin.” Ilme kertoo, että naisen puolesta voisimme unohtua kaupunkiin saman tien hölmöine kysymyksinemme. Nainen soittaa puhelimella ja viiksekäs vanha setä noutaa meidät hymyillen ja nyökkäillen ja ohjaa meidät istumaan pick-upiinsa. Ojennamme hänelle respasta saamamme kupongit, ja ukko käynnistää auton, surahtaa moottoritielle ja pujahtaa kaupunkiin sisään kehätieltä. ”Kummallisin bussikyyti, missä olen ollut”, sanon Vompatille. ”Minusta tämä näyttää ihan avolavalta.”

Matkalla istumme takapenkillä ja keskustelemme asennoitumisesta joukkoliikenteeseen. Lieneekö niin, että kaikilla työtä tekevillä on täällä auto ja bussilla kulkeminen mielletään jotenkin inhottavaksi kerjäläisten, loisten, rappioalkoholistien, alaikäisten ja mummojen touhuksi? ”Voi kyllä olla, että se reaktio johtuu vain rahastusmentaliteetista”, arvelen. ”Tai sitten se ei vain tiedä paikallisbussista mitään”, vastaa Vompsu. Nyökyttelemme toisillemme.

Olemme toki etukäteen lukeneet, että kyproslaisten elintaso on noussut huimasti viimeisen kolmenkymmenen vuoden kuluessa ja että täällä panostetaan nimenomaan suuriin ja nelivetoisiin autoihin; täällä citymaasturit ovatkin kaupunkiautoa tavallisempi näky, ja mieltymykset painottuvat selkeästi sellaisiin panssarivaunun kokoisiin citymaastureihin, joissa on tummennetut lasit ja kori korkealla. Silti tuntuu kummalliselta, että bussiliikenteestä ollaan näin tietämättömiä. Täytyyhän täälläkin olla seitsemänkymppisiä leskinaisia, joilla ei ole ajokorttia. Jollakin hekin liikkuvat. Sitä paitsi olemme nähneet kylässä kahvilan ulkopuolella seisovan, jalkakäytävälle puoliksi jyräistyn bussin kaupunkiin – tiedämme bussien kulkevan, muttemme sitä, onko hotellin aikataulu vuosituhannen vaihdetta edeltävältä ajalta.

Emme käy kinaamaan hotellihenkilökunnan kanssa emmekä vaadi heitä ottamaan asioista selvää. On näet niin, että turistitoimisto sijaitsee määränpäässämme, Lemesoksessa. (Jota kutsutaan myös Limassoliksi; kuka hemmetti on keksinyt monille kaupungeista kaksoisnimet? Pääkaupunkikin on joko Nicosia tai Lefkosia. Ehkä toinen nimi on englanninkielinen muoto? Mikään opaskirjoista ei ole vielä viitsinyt selittää tätä seikkaa.) He kenties ovat tottuneet budjettimatkalaisten kysymyksiin paremmin kuin luksuriöösin lomakeskuksen työntekijät, joiden keskimääräinen asiakaskunta näyttää olevan 60-80-vuotiaat britit, jotka taittavat vartin kävelymatkan hedelmäkauppaankin citymaasturilla.

Otaksumamme osoittautuu oikeaksi. Turistitoimistossa osataan antaa pyörävuokraamon esite ja bussiaikataulut nyrpistelemättä ja silmiä pyörittelemättä. Muutenkin kaupunki vaikuttaa mukavalta ja eläväiseltä. Löydämme heti vaatekirppiksen, jossa kaikki on puoleen hintaan ja ostamme talossa vietettyjen tuntien iloksi minulle paksun villatakin ja Vompsulle pitkän villaisen tupakkatakin; heti auringon laskettua eristämättömän talon sisälämpötila laskee näet sellaiseen kymmeneen-viiteentoista asteeseen. (Oikeastaan asuminen on hieman kuin telttailisi Suomessa juhannuksen tienoissa. Sää on samanlainen ja talon eristeet telttatasoa.) Löydämme myös vanhan kauppahallin ja kaksi luomukauppaa, joista ostamme yhteensä viisi eri purkkia hilloa (täällä on monenlaisia hilloja, joita ei saa Suomesta eikä toisaalta myöskään kyläkaupasta), paria eri laatua tummaa suklaata, vuohenmaitoa, paikallista luomupunkkua ja sideritisteetä, joka on jotain toista sideritis-suvun lajia kuin kaikkialla myytävä tsai vounou (joka on englanniksi greek mountain tea tai shepherd’s tea ja latinaksi Sideritis syriaca ja jota ei Suomesta oikein saa ja joka haluaisi lämpimämmän talven – olen kahdesti saanut siitä taimen mutta epäonnistunut molemmat kerrat yrtin talvettamisessa palstalla, vaikka se onkin hyvin lämmin paikka ja olen suojannut taimen varsin huolellisesti).

Toisen luomukaupan naisen kanssa ystävystymme välittömästi, teemme sinunkaupat ja puhumme uusiutuvasta energiasta Kyproksella. Käy ilmi, että kaikilla katoilla aurinkoa heijastelevat ja taltioivat pienet aurinkopaneelit eivät suinkaan ole lakisääteisiä, kuten niiden yleisyydestä voisi päätellä. Kaasu ja sähkö vain ovat hyvin kalliita ja toisaalta aurinkoa tulee keskitalvenkin päivänä varsin lämpimästi (Suomen kesäkuuta vastaavasti) keskimäärin kuusi tuntia, joten aurinkokennon asentaminen vedenlämmittimeen tulee paljon halvemmaksi kuin veden lämmittäminen kaasulla tai etenkään sähköllä. ”It’s a shame they are used so little”, valittelee nainen, ”as we SO much sun here. Just for the water, that’s all. And there is no insulation in the houses at all.” Nainen on asunut Saksassa monta vuotta, joten osaa vertailla kokemuksiaan. Kuinka sääli, että suurin osa kyproslaisista nuorista käy yliopistonsa Kreikassa tai Isossa-Britanniassa, jossa talojen eristäminen on aivan yhtä surkeassa kuosissa. (Toisaalta sen huomaaminen, kuinka helposti energiaa voitaisiin säästää yksinkertaisin ratkaisuin, antaa toivoa – kunhan vain ankarammat rakentamista ja yhdyskuntarakennetta säätelevät määräykset, verot tai kannustimet tai vaikka ne kaikki etevästi yhdisteltyinä otettaisiin käyttöön, energiankulutusta saataisiin monissa maissa leikattua melko helposti.)

Iloksemme huomaamme myös, että luomukaupan strategisessa läheisyydessä sijaitsee Kyproksen Maan Ystävien toimisto – ainakin jotakin liikehdintää täälläkin siis tapahtuu ekologisen elämäntavan eteen!

Pullistelevin kassein ja täyteen ahdetuin repuin etsiydymme takaisin kauppahallin läheisyyteen, josta bussi kylään lähtee turistitoimiston mukaan. Istumme katokseen muiden kanssa, koetamme naputtaa infokopin ikkunaan, mutta ukko sisällä vain viittoo ja elehtii ”kulman taakse”. Onneksi eräs ystävällinen vanha tweedasuinen herra kysyy kummallisella englannillaan, mitä olisimme kysyneet. Bussia 16-17, vastaamme (jostain syystä bussit ovat enimmäkseen yksinumeroisia, mutta meidän bussimme on kuudestatoista seitsemääntoista). ”Tästä se lähtee, odotan sitä itsekin”, setä vastaa arvokkaasti ja mulkaisee halveksuvasti infokopin ukkoa. Kiitämme ja jatkamme odottamista.

Bussi kaartaa paikalle hivenen myöhässä. Kilautamme rahat kuljettajalle, hurjannäköiselle viiksiäijälle. Koska hotellista on sanottu, että paikallisbussit voivat heittää hotellille saakka pyydettäessä, Vompsu uskaltautuu sanomaan sedälle, että asumme Afrodite Clubissa. Heti käy selväksi, että paikan mainitseminenkin on kuljettajalle loukkaus. Hän karjaisee: ”No, no! Erimi village yes, Aphrodite definitely no. NO, NO, NO!” Naksauttelemme nopeasti ja mahdollisimman pehmeästi takaisin edaksi, edaksi, eli ookoo ja kömmimme istuimille. Kuski jää kiroilemaan kuuluvasti, kunnes tweedsetä saa rauhoitettua hänet.

Sisustuksen perusteella bussi on ehkä viisikymmentä- tai kuusikymmentäluvulta. Ainoat matkustajat kanssamme ovat kohtelias tweedsetä sekä kolme torikassein kuormattua mummoa. Bussikuski käynnistää köhivän koneen ja ampaisee liikenteen sekaan. Peruutuspeilistä näen jatkuvasti hänet hurjasti leimuavat hullunsilmänsä. Rynnistämme kaasupoljin pohjassa risteyksistä yli vanhoilla vihreillä, nytkähtelemme äkkijarrutuksissa ja tärisemme kurveissa. Toisella kädellä kuski pitelee kännykkää, säätää radiosta valittavaa laulua kovemmalle ja pyörittää sätkää. Ensimmäiset hermosauhut loppuvat jo ennen kehätien ylittämistä, ja äkkiä bussi heilahtaa tiensivuun kioskin viereen ja kuljettaja loikkaa ulos tupakkaostoksille. Mummot eivät viitsi edes huokaista, sisään kipuaa niukasti vaatetettu ja hurjasti meikattu teinityttö.

Tweedsetä ja mummot jäävät kaikki pois ennen kehätietä, bussissa on kanssamme enää tyttö, jolle kuljettaja alkaa huudella. Ymmärrän vastauksesta, että tyttö on menossa Kolossiin. Bussi kiitää kaasu pohjassa ohi modernien kuntokeskusten, autokauppojen, pikapesuloiden, leipomoiden, kaiken kehäteiden automarket-tavaran. Äkkiä kuljettaja nirskauttaa taas jarrut pohjaan ja alkaa raivota. Teinityttö nousee seisomaan pahastuneen näköisenä ja sanoo jotakin vastaan, mutta kuljettajan ääni kohoaa ja kohoaa ja tyttö katsoo parhaimmaksi poistua. Ovet sulkeutuvat hänen takanaan, ja bussi heilahtaa takaisin pimeälle maantielle.

”Tuo kuljettaja on hullu”, arvioi Vompatti. Nyökkään, mutta kummallinen rauha siivittää ajatuksiani. Istumme bussissa, jolla on numero ja reitti, pääsemme kyllä kylään, oli kuljettaja hullu tai ei. Ehkä häntä vain väsyttää, tämä on illan viimeinen vuoro, ehkä hänellä on nälkäkin. Yskän olemmekin jo kuulleet. Ainakin hän pitää enemmän perinteisestä musiikista kuin diskojumputuksesta. Rämisemme kaasu pohjassa maaseudun halki, kuljettajan silmät välkkyvät mustina peilissä, radio vaikertaa liian lujaa. Vilkaisen kelloa – olemme matkustaneet jo kolme varttia matkaa, joka vei toiseen suuntaan moottoritietä pitkin kymmenen minuuttia. Mutta olemme lomalla eikä meillä ole mihinkään kiire.

Ja sitten taas varoittamatta bussi heittäytyy tienlaitaan ja seisahtuu, ja kuski avaa oven. Tunnistamme kylänraitin alun, kohdan josta lähtee valaisematon epämääräinen kuja kohti loma-asumuksia ylempänä rinteessä, ja kiiruhdamme ostoksinemme ovelle. ”Efkharistoo, kalinikta!” huudamme ja astumme yöhön. Pimeys sulkeutuu kuin huppu ympärille, kun raitin alusta astuu oikotiellemme. Mutta taivaalla tähdet lepäävät kirkkaampina kuin muistaakseni missään muualla. Pimeässä tie takaisin on vaikea löytää, mutta sitten tunnistamme johtolankoja: rikkinäinen muovikupu eräällä pihanurmella, epätasaisesti vinoon laatoitettu jalkakäytävä, kummallinen jättömaa, jolla lojuu betonin raudoitusverkkoa ja sementtipusseja sotkuisena asetelmana.

Matka kaupungista takaisin on maksanut vain kolmanneksen minibussiin verrattuna, ja päätämme suosia joukkoliikennettä vastakin.

Boringport city

Paljonko ennemmin meidän pitää mennä kentälle, kysymme lentokentän infosta. Kaksi tuntia, he vastaavat. Se tarkoittaa, että meidän on oltava kentällä kello neljä kaksikymmentä aamulla. Herätyskello soi hotellihuoneessa kahtakymmentä vaille kolmelta, ja säpsähdämme toimintaan. Herätyssoittoa ei missään nimessä voi luonnehtia auditiiviseksi kokemukseksi: keho putoaa sointiin usean metrin korkeudesta ja kummallisiin suuntiin sojottavien jäsenten selvittelyyn menee aikaa.

Selviydymme kadulle ja taksilla keskusaukiolle niin nopeasti, että ehdimme kolme kaksikymmentäviiden bussin sijaan tasan kolmen lentokenttäbussiin. Se jyrähtää liikkeelle kaksi minuuttia sisääntulomme jälkeen ja posottaa kummallista suurta tietä kohti lentokenttää sitä vauhtia, että kone huutaa ja kori tärisee hervottomasti. Autot liikkuvat moottoritienopeutta, vaikka katu ei motari olekaan vaan suojateitä ja risteyksiäkin on. Toisaalta kenties suuntaansa kolmekaistaisen, keskeltä matalalla aidalla suunnat erottavan kadun keskikaistalla meno on aika turvallista.

Saavumme kentälle ainakin ajoissa. Jonotamme Aegean Airlinesin kansainväliselle luukulle, mutta sieltä meidät osoitetaankin jonoon, joka johtaa vielä tyhjälle matkalaukkujen punnituspaikalle. Seisomme, haukottelemme. Viimein haukotteleva virkailija kahvimukeineen saapuu myös ja laukkujen selvitys alkaa. Lähes kaikki saavat jatko-ohjeita. Niin mekin: suuri laukku saa jatkaa matkaa suoraan, mutta kaksi pienempää saavat tarrat ja ne pitää itse kantaa toiselle puolen lentoasemaa. No, onpahan tekemistä.

Turvatarkastuksia ennen on paljon kahviloita ja kauppoja. Musiikkikaupan viereisissä televisioissa pyörii ohjelma, jossa höyhenpuuhkaiset transsut suukottelevat ja vatkaavat peppua kameralle. Kiinalaislapset vieressämme penkillä mussuttavat riisipalleroitaan ilmeettöminä ja aivan hiljaa. Ainoa kuulutus, joka toistuu, muistuttaa matkaajaa siitä, että kyseessä on kansainvälinen lentokenttä, joka noudattaa EU:n turvamääräyksiä. Siksi matkatavaroita ei saa jättää vartioimatta ja boarding cardia ei saa hukata.

Lentokentällä mainostetaan näyttävästi WLANin toimivan. Niinpä marssimme lähtöselvitysaulaan hyvissä ajoin, jo tuntia ennen lähtöä, ja avaamme läppärit. Mutta WLAN tahtookin meidän loggautuvan sisään prepaid-internetkortin numerolla. Lähtöaulassa prepaid-kortteja ei tietenkään enää myydä, joten se netin tarkistamisesta koneen lähtöä odottaessa. Satimessa!

Lähes tyhjässä aulassa jankuttaa instrumentaali-buzuki-funk, joka voisi taustoittaa Kreikan saarille sijoitettua pornopätkää. Saksofoni kuulostaa erityisen tahmaiselta loruillessaan tuollaisen taustan päälle. Huvin tarjoavat vaahtosammutin, sukupuolitetut veeceet ja kolme erilaista juoma-automaattia. (Vessoista on hyötyä, koska vatsani protestoi näyttävästi vuorokausirytmin äkillistä muutosta.) Vähitellen lähtöaulaan tipahtelee muutakin väkeä.

Lähtöaulassa tajuan vasta, että kauluksesta rikki mennyt paitani on kiinnitetty valtavalla hakaneulalla, jonka kanssa olen kävellyt pokkana läpi turvatarkastuksen. Myös voileivät tahinapäällystein on salakuljetettu koneeseen, mutta toisaalta, turvaohjeissa puhutaankin elintarvikkeiden osalta lähinnä juustoista ja hilloista kielletyn vesipitoisina aineksina.

Lentokone

Lentokoneessa on nahkaiset penkit ja runsaasti jalkatilaa. Oikeastaan tuntuu siltä kuin istuisi jossakin aivan toisessa aluksessa; uudet lentokoneet ovat niin paljon massiivisempia ja pakatumpia, että tällainen kevytrakenteisuus ja väljyys tuo enemmän mieleen sen kantosiipialuksen, joka kuljettaa matkaajat Sortavalasta vanhan Valamon saarille. Yhdellä lentoemännistä on valtava afrokampauspallo. Lentoemännät ehtivät juuri ja juuri tarjoilla karkkeja, voileipiä ja marmeladia, myslipatukoita, mehua ja teetä ja kerätä tarjottimet pois, kun valo turvavöiden kiinnittämisestä syttyy taas. Valon syttymistä säestää sama merkkiääni, joka ilmoittaa Ateenassa metron saapuvan asemalle ja kotona vessassamme pyykin valmistuneen.

Kypros

Vastassa on Leda, dallashiuksinen nainen, jonka farkkujen takataskuihin on kirjailtu olympiarenkaat ja jonka kirkuvanpunaisilla kynsillä voisi helposti raadella suuremmankin eläimen. Ledan suu käy lakkaamatta muistaen mainita kolmen minuutin välein, ettei Kyproksella voi tehdä mitään ilman autoa ja että häntä voi vuokrata kyllä kuljettamaan paikkoihin. ”Oh I never could drive on the right side of the road like you do in your country but you know, it is totally easy for you to drive on the left side”, hän vakuuttaa eikä ilmeisesti kuule väitteessään mitään hassua. Ehkä Leda ajattelee, että vaikka olemmekin muualta kuin suurin osa turisteista, ei-Isosta-Britanniasta, sisimmässämme piilee kuitenkin avain brittiläiseen liikennekäytäntöön.

Moottoritiellä liikenteen suuntaa ei kerkiä ajatella. Huomio kiinnittyy eroosioon ja puoliaavikkoon. Toki luemme monista kirjoista ennen matkaa, että Kyproksella on karua, mutta kumpikaan meistä ei ole koskaan nähnyt mitään tämän kaltaista. Katselen lamaantuneena ikkunasta vilistävää, asumatonta puoliaavikkoa. Taustalla pyörii Ledan taukoamaton mainosääni: ”… and you know, we’re so close to Syria and Arab Emirates, you might like to go there as you are staying here that long, it is summer there, not winter like here.” (Ulkona on seitsemäntoista astetta, mutta Ledasta se on talvi.) ”Four days, luxurious hotels and meals and flights and all, might be only for 250 pounds for person, you know. It’s very pleasant to go there…” (Rahayksikkö on vaihtunut viisi päivää aiemmin euroksi, joten kaikki ajattelevat vielä punnissa.) Puoliaavikkoisia kukkuloita, puoliaavikkoisia laaksoja, välillä pilkahdus merta vasemmalla. Ei taloja, eläimiä, puita, ihmisiä. Elämä pihisee säästöliekillä kivenkoloissa ja maa ratkeilee railoille sateiden viipyessä. En voi olla ajattelematta sitä, kuinka lennämme tänne (laiva Pireuksesta ei kulje talvisin ja Turkista laivat menevät saaren miehitetylle puolelle, josta tänne ei päästetä), ilmastonmuutosta ja ennusteita, joiden mukaan Välimeren pohjoispuolta odottaa hiipien etenevä, yhä kiristyvä kuivuus, eroosio, aavikoituminen.

Sitten Leda ohjaa auton rampille. Käännymme asuinalueelle, joka näyttää hieman Amerikalta, keskeneräiseltä amerikkalaiselta lähiöltä. Suuret talot, sellaiset valeminikartanot ovenpäällisine päätykolmioineen, valtavat autotallit, kaksi autoa per piha, kaikki päällystetty betonilla ja laatoituksella, pari hassua puuta ripoteltuina sinne tänne, kapea jalankulkijoiden koroke, jonka rajusti leikatut sitrukset tekevät vaikeaksi kävellä. Talomatto jatkuu, uima-allas vilahtaa, Leda jarruttaa. Kyltissä lukee RECEPTION.

Muutaman tunnin myöhemmin kuljemme kylään, oikeasti asuttuun kylään täällä keskeneräisen lomahelvetin ulkopuolella, ja ostamme kaikkea, mitä keittiöön tarvitaan. Olen jännittänyt monta päivää, mitä tarkoittaa maininta huoneistomme ”teekeittiöstä”. Paikalle päästyämme selviää, että teetä keitellään keittiössä, jossa on mikrouuni, grilli, vedenkeitin, kaksi keittolevyä ja hemmetisti tilaa. Varustelu on parempi kuin kotikeittokomerossani, jota tuskin tämän huoneiston luokittelija laskisi keittiöksi lainkaan. Mikä helpotus! Nyt rahatilanne ei vaikuta huolestuttavalta, kun voimme kokata itse. Kauhon pusseihin tuoretta pinaattia, sidesalaattia, kyssäkaalia, retiisejä, tomaatteja, kurkkuja, greippejä, appelsiineja, halloumia, fetaa, linssejä, spagettia, sipulia, valkosipulia, mausteita, mehuja, viinejä. Etenkin kaiken tuoretavaran hinta hämmentää alhaisuudellaan. Ja silti kaikki on paikallista tuotantoa, kypsänä poimittua, ensiluokkaista. Laatu vastaa samaa, jota Suomessa pääsee nauttimaan vain torilta ostaen tai itse kasvattaen.

Palattuamme kylästä taloon istumme eteläparvekkeella, kilistämme laseissa punkkua ja syömme vuoden ensimmäiset kesälaadun salaatit. Se auttaa unohtamaan hetkeksi näkemämme toimimattoman infrastuktuurin (ja mitä täällä tehdään, kun öljyn hinta nousee moninkertaiseksi?) ja hämmentävän tavan jättää talojen rakennusurakat puoleenväliin sisään muutettaessa. Tuijotamme haaveksien uima-altaan turkoosia.

Pitkä sunnuntai

Seuraavana aamuna syömme lampaanjugurttia kirsikkahillolla ja kiskomme uima-asut päälle. Vompsu kyllä varoittaa, että altaan vesi on hieman kylmän oloista, mutta onhan uimista sentään kokeiltava. Monena vuonna ei voi sanoa heittäneensä talviturkkia loppiaisena. Ei se helpoksi nytkään osoittaudu: on uskaltauduttava kramppikylmään veteen ja päästävä sieltä pois. Nahka turpoaa punaiseksi nakkimakkaraksi, jokainen ihokarva sojottaa ääriasennossaan kananlihalla vielä vartin päästäkin, kun seisomme huoneiston kylpyammeessa ja odottelemme, josko suihkusta jossain vaiheessa alkaisi tulla lämmintä vettä.

Ei sitä ala tulla. Mutta joka tapauksessa kylmä vesi tuntuu aika lämpimältä altaan jälkeen.

Kuivaudumme, teemme ruokaa, syömme, nukumme, teemme ruokaa, syömme, nukumme. Osoittautuu, ettei tietokoneeni töpseli mahdu sovitinpistorasiaan toisin kuin muut vehkeemme. Niinpä kirjoittelen vihkoon Vompsun alkaessa työstää koneellaan gradua. Ateenan jälkeen tuntuu vaikealta vain olla, laskeutua aikaan ja paikkaan ja tajuta, että vietämme täällä seuraavat viisi viikkoa. Respasta meille on kerrottu, ettei täällä voi tehdä mitään ilman autoa. Siinä on hermostuttava kaiku, koska kumpikaan meistä ei pidä autolla ajamisesta tai edes kyydissä istumisesta, eikä kumpikaan ole erityisen vahva kuski oikeanpuoleisessa liikenteessäkään. (Itse esimerkiksi en muista, missä järjestyksessä auton polkimet ovat, puhumattakaan vaihtamisesta… joka täällä pitäisi vielä tehdä vasemmalla kädellä!)

Illansuussa Vompsu lähtee etsimään jotakin viihdykettä ja löytää respan kirjaston. Hän raahaa sieltä minulle George Eliotin Middlemarchin, jossa on seitsemisensataa tiheään präntättyä sivua ja takakannessa Virginia Woolfin suositus, jonka mukaan kyseessä oleva opus on harvoja Englannissa koskaan aikuisille kirjoitettuja kirjoja. Hyvä on, ajattelen, täällähän minun on aikaa lukea tämäkin klassikko, johon Irving uusimmassaan viittaa. Tuskin sitä muualla tulisin ikinä lukeneeksi.

Illalla en malttaisi käydä nukkumaan, koska Middlemarch jää ikävästi kesken.

Maanantai: asiat järjestyvät

Maanantaina on lomakompleksin infotilaisuus, ja saamme viimein vastaukset kysymyksiimme. Kylästä kulkee bussi lähimpään kaupunkiin useammin kuin kerran tunnissa, tietokoneen johdolle sopiva sovitin löytyy, meille luvataan jopa selvittää polkupyörien vuokrausasiaa.

Silmäilen hieman hämmentyneenä Middlemarchia: jaa-a, saankohan sen luettua loppuun saakka loman aikana?

Lähdemme kävelemään puoli yhdeltätoista. Suuntaamme viereiseen, suurempaan kylään etsimään suurempaa supermarkettia (tahdon tahinaa, kokojyväpastaa ja -leipää, eikä niitä saa minimarketista kylästämme) ja pankkiautomaattia. Kuljemme ohi taimitarhojen, mansikkapeltojen vietnamhattuisine ja -kasvoisine siirtotyöläisineen, rengasvarikoiden, ylitämme siltaa pitkin kuivuneen joenuoman, joka lienee tulvinut aika kauan sitten kasvillisuudesta päätellen. Löydämme suuremman kylän, jossa on sentään muutama perinteinenkin rakennus, ei pelkkää amerikkalaislähiön kopiota. Löydämme kaiken haluamamme ruoankin, ja oikeastaan enemmänkin: löydämme esimerkiksi carobsiirappia. Toisaalta pankkiautomaatti, jolle oikeastaan kävelimme, ei toimi. Se ei vielä osaa euroja. ”Bloody hell”, sanoo brittimies automaatille ja meille. ”This has been out of order for over a week now.”

Kun kävelemme verkkaisesti ja tyytyväisinä (joskin uhkaavan alhaisin käteisvarannoin) takaisin kohti kylää, muutamasta autosta huudellaan jotakin. Epäröimme, eikö huutaja ole tunnistanut kiharaista Vompsua mieheksi vai onko hänestä kenties ollut jotenkin loukkaavaa, että kävelemme. (Kävelemme tien oikealla pientareella, kuten liikennesäännöt täällä ohjaavat.) Yhdestä kuorma-autosta mies viittoo meille ja nyökkäilee, ja kun käännymme mutkan ja opuntia-aidan takaa, näemme hänen seisovan ja odottelevan edessäpäin. Hän vilkuttaa ja me vilkutamme takaisin. Mies vilkuttaa uudestaan, nyökkäämme ja hymyilemme tien yli (hän on vasemmalla puolella, me oikealla) ja jatkamme matkaa. Silloin hän kohauttaa harteitaan ja käynnistää autonsa ja jyrähtää eteenpäin. Jää epäselväksi, olisiko mies tarjonnut meille kyydit Lemesokseen vai epäilikö hän meidän automme hajonneen ja meidän etsivän mekaanikkoa tai mitä nyt autoihmiset sitten etsivätkään ongelmatilanteissa.

Emme halua kyytiä, koska olemme juuri tulossa kylänraitille. Löydämme kirjaston, jossa saa käyttää nettiä ilmaiseksi – tosin modeemiyhteys ylittää virkailijan tekniset kyvyt ja saamme itse napsutella kytkimiä ja yhdistellä johtoja, ennen kuin kone pääsee verkkoon, eikä verkossa pääse nopeus huimaamaan. Muuten kirjasto vaikuttaa sympaattiselta paikalta: pienen talon toinen puoli peittyy vitriineihin, joissa esitellään alueelta löytyneitä antiikin keramiikan palasia, ja toinen puoli koostuu siististi hyllytetyistä kirjoista. ”Is it possible to borrow these?” kysymme, ja nainen nyökkää. Kokoamme neljä kiinnostavinta teosta (jotka käsittelevät saarta itseään ja valokuvausta) ja kirjoitamme niistä kuitin. Kysyn, tahtooko hän nähdä ajokorttini todetakseen, että olen se, kuka väitän olevani, mutta ei häntä sellainen kiinnosta. Kunhan ilmoitan puhelinnumeroni oikein.

Kun saavumme hotelliin ruokakassit pullistellen, aurinko alkaa painua. Tuntuu käsittämättömältä, että olemme kulkeneet kuusi ja puoli tuntia tuosta noin vain tutkien lähiympäristöä ja kartoittaen parin tunnin kävelyn sisään mahtuvat supermarketit. (Nyt tiedämme, mistä saa luomumysliä, missä on edullisinta soijamaitoa ja pähkinöitä ja mistä saa ainoana levitettävää lampaanjuustoa. Ruokaostosten suhteen on vaikeaa olla suistumatta perfektionismiin, etenkin kun meillä on nyt hyvin varusteltu ja suuri keittiö, josta aion ottaa kaiken irti näiden viikkojen aikana.)

On aika tehdä ruokaa, pinaatti-linssikeittoa, syödä ja istua alas kirjoittamaan.

Tyttötyttö kääntää selkänsä isolla maisemaikkunalle, jotta olkapäällä hytkyvä vauva näkee alhaalla avautuvan kadun autoineen. Autot, nuo kirkasväriset koppakuoriaiset, tiksuttavat peltikitiineineen pieninä ja ennustettavina. Toiselta puolen asuntoa siintäisi merinäköala, mutta se ei kiinnosta vauvaa. Meri lepää harmaana viivana talojen ja talojen välissä. Ruovikko kellertää hiukan, metsänraja on grafiitinharmaa. Mikään ei liikahda, koska ei sada räntää. Vauva kyllästyisi.

Ihmetteleeköhän värit autoista oppiva vauva myöhemmin, miksi hänelle tulee punaisesta, keltaisesta ja hopeasta mieleen auto? Vai katoaako tuollainen varhainen identifikaatio? Itse nukahdan edelleen ongelmattomimmin auton etuistuimelle, sillä niin minua lapsena nukutettiin. Eskimolapset pulkissa, intialaislapset kantoliinassa, seitsemänkymmentäluvun länkkärilapset auton pelkääjän paikalla. En ole koskaan vakavissani harkinnut auton hankkimista. Ekologiset syyt painavat toki eniten, mutta kyseessä on muutakin: entä jos nukahtaisin rattiin? Seisomme ylhäällä ja tarkkailemme autoja. Kyllä niitä riittää.

Rekrytointihenkilö soittaa puhelimeeni ja sovin huomisaamuksi haastatteluajan. Haastattelija teroittaa, että tutkintotodistus ja työtodistukset pitää ottaa mukaan. Mitähän he niistä oikein näkevät? Että olen olemassa, suoritin tutkinnon ja teen töitä? Ehkä kysyn sitä haastattelijalta huomenna, koska minua on askarruttanut tämä vaatimus jo pidempään.

Myös kuva pitää ottaa. Valitsen vanhan mustavalkoisen passikuvan, josta tuijotan vakavana. Niitä on jäljellä enää kaksi, ja säästän paremman omiin arkistoihini. Vertailen sitä uudempiin kuviin, mutta en malta ottaa niitä - paperikuvia on niin vähän ja haen sentään vain kiireapulaisen paikkaa, joten en tahdo repiä itseäni irti iloisesta tilanteesta ja tulla liitetyksi klemmarilla hakemukseen. En tarvitse työtä sentään niin kipeästi, että repisin rakkaisiin valokuviini naamani kohdalle reiän. Siksi vanhempi passikuva kelvatkoon. Uudemmissa kuvissa näytän kyllä lempeämmältä, hymyilevämmältä ja jotenkin mutkattomammalta. Hassua, jos ne näkyy lävitse, koska tuntuu siltä, että olen muuttunut sisäisestikin sellaiseen suuntaan, pehmentynyt ja hioutunut, tullut myötätuntoisemmaksi ja luottavaisemmaksi. Tai sitten yhdistän erilaiset persoonallisuuden ilmentymät ja jäsentymät ajankohtiensa peili- ja valokuviin ja siten tiedän, että mustavalkoinen, hiuksensa tummaksi sävyttänyt tyttö on läpäissyt vasta yhden elämän tulikokeista muttei ole esimerkiksi seurustellut vakavasti kenenkään kanssa.

Nyt hiukseni ovat melkein autonvälkyt vietettyämme hammam-päivän kotona Vompatin kanssa ja suittuamme hiuksiimme paksua ja ihanan viileää limettimehu-Rajastanilainen henna-cassia -mömmöä (tilasin hennan ja cassian Saksasta; laatu on aivan toinen kuin markethennassa ja postitoimitus oli kivuton ja nopea - suosittelen lämpimästi!) ja kökötettyämme sitten hiukset hedelmäpussin ja pipon sisään piilotettuina, kunnes kärsivällisyys päättyi ja tahna oli huuhdeltava tiehensä. Vaikka kaikki muu näyttäisikin marraskuulta, hiukset hehkuvat lämmintä sävyä ja kimmeltävät valon osuessa niihin.

Kun astelen Hämeentietä kotiin päin märät bikinit ja pyyhe kassissa, ajattelen hiuksia ja joulunalusaikaa yhtenä sekasotkuna. Sitäkin puhelimessa kysytään heti, voisinko ottaa työvuoron jouluaatoksi. Varmasti se käy, koska en aio itse osallistua lahjahässäkkään tänäkään vuonna ja jouluaattovuorosta saa epäilemättä tuplapalkan. Mutta syntymäpäiväni pitäisin kernaasti vapaana. Kuinka kevyttä onkaan kävellä pakkasen halki ja katsoa ruuhka-autojen matelevan toiseen suuntaan kuraisina jonoina.

En jaksa jännittää työhaastattelua, koska molemmissa vaihtoehdoissa - valituksi tulemisessa ja valitsematta jäämisessä - on omat hyvät puolensa, joita en aio uskotella aavistavani ennalta. Jollakin tavalla ymmärrys siitä, kuinka vaikeaa asioiden kulusta on lausua mitään täsmällistä arvostelmaa, rauhoittaa mielen ja tekee toiveikkaaksi pitkästä aikaa. On vaihtoehtoja, joita en tunne läpikotaisin. Itsestäänselvyydet ja tylsyys katoavat. Autokuoriaiset eivät huomaa, ne seisovat kiltisti jonossa pää pohjoista, mantereisempaa ilmastoa päin.

Yksi elämäni iloista (kieltäydyn käyttämästä ilmausta “pienistä iloista” - sellaisia en luultavasti huomaa ennen kuin ne menetän) on ajoissa lähteminen. Olen ennenkin kirjoittanut siitä, kuinka kehoni näyttää vihaavan herätyskellon piipitystä niin suunnattomasti, että se herää säännöllisesti viidestä kymmeneen minuuttia ennen ohjelmoitua herätysaikaa. (Matkoilla tämä ei päde, ainoastaan kotona. Matkoilla herään näet yleensä auringon noustessa, usein tunteja ennen kelloon ohjelmoitua aikaa.) Kenties kehon ajantaju on parempi kuin yleensä tulen ajatelleeksi, jopa unen tilassa. Olen nimittäin istunut ja kuunnellut, naksahtaisiko kello jollakin tavalla ennen tuota herätystään. Ei naksahda. Kehoni siis vain tietää tai olettaa, ravistautuu pystyyn ja toteaa kellon soivan viiden minuutin päästä - niin ettei kello pääse pudottamaan kehoa kolmesta metristä valveen sementtilattialle, koska se suljetaan.

Aikaisin herääminen on ajoissa lähtemisen ennakkoehto. (Asuinkumppanieni ja unta käsittelevän kirjallisuuden perusteella olen melko hyvin selvillä siitä, ettei aikainen herätys luonnistu kaikilta yhtä helposti. Tätä kirjoitusta ei siten kannata käsittää syyllistäväksi - aamu-unisen rytmi ei aamu-unisuudesta tutkimusten mukaan muutu. Sitä paitsi ymmärrän hyvin, mitä unisuus tarkoittaa: minua nukuttaa iltaisin aivan vietävästi enkä suostu tuntemaan siitä syyllisyyttä tai närää, vaikka sitä välillä on koetettukin tarjoilla.) En osaa tarkalleen kuvata, miksi ajoissa lähtemisen tärkeys tuntuu niin fyysiseltä. Olettaisin kuitenkin, että jonnekin lähtemisen tuntemuksella on tekemistä stressihormonien kanssa.

Normaalisti ihmisen kortisolitasot ovat kovimmillaan heti herätessä. Tunnistan tämän mallin selkeästi omasta kehostani: en pystyisi nukahtamaan uudelleen, vaan viritys on niin tiukasti kinnaava, että on kangettava keskivartalo alaraajojen päälle, pystyyn. Aluksi en pysty edes syömään. Vaaditaan puolisen tuntia stressiä lievittävää puuhastelua, että keho asettuu tasolle, jossa nälän pystyy tuntemaan. Jos syömiseen jää liian vähän aikaa, vatsa saattaa kipeytyä tai saa syötyä vain tiran, jolloin tärkeään kokoukseen mennessä saattaa kehkeytyä järkyttävä nälkä eikä toisten kommentteja oikein kuule vatsan elämöinniltä. Niinpä syömiseen valmistautumiselle ja syömiselle on varattava riittävästi aikaa.

Nyt kun tarkastelen työaamurutiinejani niihin kerrankin keskittyen, huomaan jotakin kummallista: aikaa on oltava riittävästi, mutta sitä ei saa olla liikaa. Sillä jos käykin niin, että työstä soitetaan ja siirretään palaveria tunti eteenpäin, syön soijajugurttia ja siihen sotkettua mehua ja pellavansiemeniä liioitellun hitaasti ja kerkiän lukea kirjaa niin pitkään - eihän tässä ole kiirettä mihinkään! - että kun havahdun taas aikamaailmaan, on jo kiire ja joudun loikkimaan portaita alas niin nopeasti, että mieleeni nousevat väkisinkin kuvat kompastumisesta ja niskan katkeamisesta, ja sitten myöhemmin puikkelehdin pyörällä liikenteen seassa läähättäen ja tajuan, kuinka kehoni järjestelmä vaatii vain yhden tuollaisen rohjon tönäisyn tullakseen virattomaksi lihan ja luun kasaksi maassa. Tällaiset ajatukset taas eivät ole omiaan päivän aloittamiseen rauhallisesti ja keskittyneesti.

Pahinta myöhään lähtemisessä on kiukku, joka kohdistuu itseen. Siitä on vaikeaa ponnistautua iloon. Joskus saattaa käydä niinkin, että ehdin koko tapaamisen aikana vain hehkuttaa sitä, että ehdin sittenkin ajoissa ja että kaikkihan menikin aivan hyvin - ja jälkeenpäin huomaan, että kaikesta puhutusta on piirtynyt kovin heikkoja muistijälkiä.

Niinpä pyrin lähtemään ajoissa. Jos kevyen liikenteen reittiopas ilmoittaa matka-ajaksi kaksikymmentä minuuttia, muistan kaikki ne matkan aikana ohi punkeavat sporttihenkiset kahiseva-asuiset polkijat ja lisään matka-aikaa toisen mokoman. Kävelen portaat alas rauhassa, avaan lukon paniikitta, lastaan olkalaukun pyörän koriin. Ehdin ajatella, mitä kautta kannattaa polkea. En meinaa ajaa kenenkään päälle, en tukehdu hengästykseen enkä hikoile.

Voi olla, ettei tämä ole kovin tehokasta liikuntaa, mutta toisaalta saattaa ollakin. Ehdin näet syvähengittää ja ajatella ryhtiä. Siinä tulee lämmin. Ja toisaalta, poljen kuitenkin jatkuvasti pienellä vaihteella ja syke kohoaa korkeammalle kuin levossa.

Tärkeintä on kuitenkin, että mieleni pysyy rauhallisena. Pyörätiellä ohitetaan raivokkaasti. Poljen hitaasti eteenpäin ja ajattelen opettelevani taitoa, josta on hyötyä. Muistan kyllä itsekin olleeni raivokas polkija, joka leukaperät kireinä on suhahtanut mummojen ohitse melkein vanhalla vihreällä autojen nokkien editse (ja yleensä saapunut paikan päälle yli kaksikymmentä minuuttia etuajassa peloteltuaan itseään myöhästymisellä koko matkan ajan). Jotenkin minua ei vain enää jaksa viehättää sellainen pään sisällä kiroilu ja negatiivisuus, joka kiirehtivään asenteeseen liittyy. Luulen myös, että kehoni on vankempi kuin mieleni ja sikäli tuntuu järkevämmältä käyttää tämä aamun hetki mielialan eikä kehon kunnon rakentamiseen.

Pakottaudun rauhalliseksi, vaikka vanhat luontumukset hoputtavatkin takaraivossa. En voi myöhästyä, järkeilen, en tuollaisella lähtöajalla. Ehtisin tässä ajassa kenties nopeasti kävellenkin… en voi myöhästyä, vaikka kumikin puhkeaisi tässä, kolmanneksen matkasta jäätyä taakse. Kiireelle ei ole yhtään tekosyytä. Hermostukselle ei ole yhtään tekosyytä. Jos minua hermostuttaa, sen täytyy johtua jostakin muusta.

Osaan nimetä joitakin syitä: puhuttelun sukunimellä, muodollisuuden, pukeutumisvaatimukset. Meidät on laitettu huoneeseen vahtimaan toisiamme, toistemme moraalista koherenssia. Meidän on oltava oikeudenmukaisella tavalla epäileviä, etäisyyttä pitäviä. Se tuntuu väärältä pelon politiikalta, mutta en toisaalta keksi mitään järkevää vaihtoehtoakaan. Olla inhimillinen… olla pehmeä… olla saavutettavissa, yrittää ymmärtää…

Mieleen nousee jotakin Karrin kohteliaisuudesta sanomaa. Kuinka kohteliaisuus ei vaivaannuta ketään vaan pikemminkin saa tilanteet luistamaan. Samalla oivallan jotakin: tuo muodollisuus ei ole sama seikka kuin kohteliaisuus. Se ei voi jäsentyä kohteliaisuudeksi, sillä eihän se saa tilanteita luistamaan. On totta, ettemme käy toistemme hiuksiin kiinni emmekä sano pahasti, mutta yhtä kaikki istumme kaikki kulissit pystyssä huoneessa pukeutumissääntöinemme. Meillä ei ole aikaa keskustella, ja siksi käyttäydymme kuin pelkäisimme toisiamme.

Oikeastaan siis mieluiten pyörtäisin pyörän, mutta koska kyseessä on luottamustoimi, jatkan ajamista sillan ylitse. Koska aikaa riittää eikä tarvitse kiirehtiä, ehdin huomata jotakin kiinnostavaa: Sillan molemmin puolin kulkevat suuret tiet. Aamuruuhkan monenväriset autot jonottavat kaupunkiin ja kaupungista ulos. Useimmissa autoissa näyttää istuvan yksi ihminen. Tästä perspektiivistä näen hänestä oikeastaan aika pienen viipaleen, mutta rohkenen siitä kuitenkin päätellä, että kyse on ihmisestä eikä jostakin muusta objektista, jota on tuolla tavalla liikutettava fossiilisin polttoainein. Kuten kirjoitan, siltaa reunustaa kaksi aamuruuhkaista tietä. Toisen tien rajaavat uudet lasiterästoimistotalot, toisen kivinen hautausmaan muuri. Panen ilolla merkille ajavani hautausmaan puolta toisin kuin viimeksi. Tältä puolen puut ja pysähtyneen tunnelman erottaa paremmin. Sillan keskikohdalla pyörän kulku vauhdittuu itsestään alamäen kallistumisen vuoksi. Silmäni harhailevat maisemaa eestaas, tie on selvä liikennevalolle saakka.

Yhdessä lasiterästaloista liikkuu. Hissi, tajuan. Mutta kuinka kuvaisin tuota liikettä, jos minun olisi käännettävä näköhavaintoni luonnolliselle kielelle? En sanoisi, että hissi laskeutuu, sillä laskeutumisesta tulee mieleen portaita laskeutuva laahusiltapuvullinen Gilda. Ei, hissi liukuu. Mutta se ei liu’u mitään alas kyljellään tai takapuolellaan, sillä sen seinät eivät kosketa hissikuilun seiniä. Ei, hissi roikkuu jonkinlaisen köyden ja koneiston varassa. Mutta sen liike ei näytä alastulolta köyden varassa, sillä yleensä köyteen kiinnitetyt tavarat laskeutuvat töyssähdellen. Liukumisen vaikutelma syntyy juuri liikkeen tasaisuudesta. Koska ehdin kuvitella, kuinka kääntäisin näkemäni luonnolliselle kielelle, ehdin hämmästyä sanojen konnotaatioista ja kaikesta siitä kokemuksesta, jonka olen onnistunut keräämään liukumiseen, laskeutumiseen ja köyden varassa laskemiseen liittyen. Ehdin muistaa, mitä kaikkea olenkaan laskenut köyden varassa. Huomaan myös, että talo on kaukana ja hissi edelleen korkealla.

Sitten pysähdyn liikennevaloon ja unohdan koko hissin.

Muistan sen vasta myöhemmin, kun pyöräilen hautausmaan puolta kotiin. Hissi! Käännyn katsomaan taaksepäin, mutta en enää muista, missä taloista hissi edes sijaitsi.

Mutta mieleni on edelleen hyvä, koska olen selvinnyt kaikesta aikaisin lähtemällä. Tavallaan kyse on kai jonkinlaisesta yrityksestä hyväksyä itsensä ja luontumuksensa (jotta niitä voisi sitten tarkastelun myötä tarvittaessa muuttaa). Ensin ilmiöt on kuvattava huolellisesti, jotta ymmärtää, miten tarkalleen toimii. Muistan joitakin riitoja edellisten kumppanien kanssa. Riidat koskivat ajoissa lähtemistä. Heitä vitutti, jos lähdimme silloin kun minusta se oli tarpeen. Heitä vitutti, koska matkalla ei ajettu tuhattajasataa, koska paita ei ollut perille tultaessa märkä ja silti oli kymmenen minuuttia turhaa aikaa. (Heistä tuon ajan käyttäminen venyttelyyn tai kassin penkomiseen tai vessassa käynnin vara-aikana oli haaskausta.) Minusta taas oli aivan kauhistus lähteä liikkeelle heidän tahdissaan, näennäisen välinpitämättömänä ajoissa perille saapumisesta ja herätä kellon käymiseen vasta matkan myöhemmällä puoliskolla ja sakata itsensä sitten hikeen ja hengästykseen ja ennen kaikkea kauhuun siitä, että myöhästyy ja joko menettää koko tapahtuman tai ainakin on odotuttanut muita ihmisiä. Nykyään ajattelen, että kyvyttömyydet kommunikoida tuon elämismaailman eron ylitse johtuivat ennen kaikkea siitä, ettei kumpikaan osannut kuvata kovin täsmällisesti, miltä tuntui kello seitsemän nolla viisi, seitsemän kymmenen ja niin edelleen aina kello kahdeksaan saakka, sekä myöhemmin että aiemmin lähtemisen skeenaariossa.

Taisimme kiistellä siitä, mikä on järkevämpi tapa ja onko naurettavaa ja typerää stressata ehtimisestä tai ajoissa heräämisestä. Mutta ei stressi lakkaa sanomalla stressaamista typeräksi. (Kunpa se lakkaisikin niin helposti! Tai ei, ei sittenkään. Ihmiset sanoisivat niin epäilemättä myös kohdissa, jossa stressireaktion lasehtiminen osoittautuisi jälkiviisaudessa vaaralliseksi tai ainakin haitalliseksi.) Ainakaan stressi ei lakkaa, jos tuollaisen tuomion langettaa juuri se ihminen, jonka olettaa auttavan stressinsäätelyssä tai jolta ainakin toivoo tuollaista osallistumista ilmoittaessaan, että lähtemisen lykkääminen tai näin aikaisin lähteminen tuntuu jotenkin hermostuttavalta. Tuomitseminen on niin kaukana säätelystä kuin olla saattaa, ja lisää vain entisestään stressiä. Ajatukset juuttuvat sen myötä helposti negatiivisiin skenaarioihin ja toivottomuuteen. “Tästä ei tule mitään. Emme ehdi edes laivaan. Hitto!” tai vaihtoehtoisesti: “Lomasta on tulossa painajainen tuon kuudelta heräävän stressipellen kanssa… saakohan siellä ollenkaan levätä?”

Niin kovasti kuin pidänkin ajoissa lähtemisestä, ja niin tiukasti kuin siitä pidänkin kiinni yksin jonnekin lähtiessäni, huomaan lähtemisrituaaleja tarkastellessani, että ajoissa lähtemiseenkin näyttää liittyvän kiireinen jakso, jossa asiat eivät kerta kaikkiaan pääse havaintokenttään, koska koko keho tohottaa niin suurin kierroksen nythetieipäsviivytelläpakkomennätehokkaammin-mantraansa. Tämä vaihe ajoittuu vain toiseen hetkeen kuin myöhään lähtevillä (jotka saavat sen puolimatkassa tapaamispaikkaan ja joka täyttää selvästi heidän kehonsa räjähtävällä energialla juuri siinä vaiheessa, kun oma stressini on lauennut lamaannukseksi vääjäämättömien katastrofien odotuksen alla). Se ajoittuu hetkiin kotona, ennen rappuun astumista. Kummallista kyllä, havaitsen oireilevani samalla tavalla myös silloin, kun joku toinen on lähdössä jonnekin. Olen itse jäämässä kotiin, mutta vilkuilen silti kelloa ja havaitsen paineen sisälläni kasvavan. Hermostun: Pianhan hän myöhästyy! (Ja tarinan rumempi puolisko kuuluu näin: Ja sitten hän kenties syyttää minua siitä! Kenties niin pahasti, ettemme enää kykene ystävyyteen! - Kuinka höntiltä se kuulostaakaan kirjoitettuna!)

Kun lähtee erirytmisen kanssa liikkeelle varhain, ja kehot saavuttavat kortisolipiikkinsä selvästi eri aikaan, ei ihmekään, että syntyy epämukavuuden tuntemuksia. Ne eivät kuitenkaan tunnu niin ikäviltä, jos ymmärtää, ettei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa lähteä liikkeelle ja mennä jonnekin sovittuna ajankohtana. Jos jonkinlainen sopimus kompromissista saadaan syntymään, kenties pahin stressipiikki taittuu. (Aiemmin en osannut kuvitella, että näin voisi käydä, mutta sen tapahduttua saan onneksi todeta olleeni väärässä.) Riittää, että kumpikin huomaa oman levottomuuden kohtansa, jossa käy helposti kulmikkaaksi ja äreäksi. Huomaa, ja puuttuu siihen. (Kiukun “purkaminen” aggressiivisesti vain lisää kiukun kierroksia.) Ajattelee jotakin aivan muuta…

Huomioi esimerkiksi hissiä tai talojen väliin jäävää tyhjän tilan arkkitehtonista muotoa.

Pahinta on, jos käy siten kuin kai useimmille käy: että omaksuu tutun stressikuvionsa ohelle lisästressin, joka kohdentuu tilanteisiin, jossa matkakumppanin olettaa muodostavan stressiä, ja sitten vielä salakuljettaa tuon aikuisiällä opitun stressin niihinkin tilanteisiin, joissa pitkäaikainen matkakumppani onkin jo toisaalla ja istuu yksin pyörän satulassa. Huomaa vain ärtyvänsä ja kiristyvänsä kykenemättä antamaan tilalleen muuta kuin menneisyyteen liittyvän syyn.

Kun luen kirjasta, että stressireaktion hienosäädön kohdalleen osuminen on mielenterveyden perusta, en voi olla enemmän samaa mieltä. Mutta en voi mitään sille, että jään istumaan hetkeksi ja tuijottamaan tekstin sivuitse tyhjään. Onko oikein vältellä stressiä, siedätänkö itseäni riittävästi siihen, suhtaudunko liian lempeästi luontumusteni hullunkurisuuteen yksin ja muita häiritsemättä liikkuessani? En tiedä, en yksinkertaisesti osaa arvioida tällaista seikkaa. Tiedän vain sen, että jos saan lähteä ajoissa, stressitasoni laskee heräämisestä siedettävälle tasolle, joka sopii mainiosti älylliseen työhön.

Ja täysin riippumatta tästä pohdinnasta herään taas hieman ennen herätyskellon soimista, ikään kuin ajoissa lähtemistä helpottamaan.

Hautajaisissa istun ja tuijotan valoisasta kappelista ulos palvelutalolle päin. Koivut liehuvat tuulessa, lasken papin litanian pakoon, en tahdo uskoa mihinkään isään kaiken takana, en tahdo ärtyä myöskään dualismista maan ja hengen, ruumiin ja sielun välillä. Minua kiinnostaa enemmän psyyke tai mieli, tai elämä, jokin monitahoisempi ja dualismeja vastaan pönkeävä. Henkiin voi uskoa enintään pimeässä rantapöheikössä epäilevällä mielellä, kun on lähes varma siitä, että auto on törmännyt elävään, tuntoiseen kehoon, satuttanut, mutta mitään ei ole löytynyt.

Pihan poikki kiirehtivät sisko ja tämän mies. Siskon hautajaishame peittää hädin tuskin alushousut, korkokengissä on leopardikuvio, mustat hiukset ovat takussa. Tajuan hätkähtäen sisareni näyttävän käyttäjältä, sitten tuntemus katoaa, se on taas sisko, menee väärästä ovesta sisään väärään taloon, vain puolisen tuntia myöhässä isoisänsä hautajaisista. Siskoa ukki tuskin herroitteli, tulen ajatelleeksi, hänhän kävi viimeisen kerran täällä, tai siis muutamien kilometrien päässä, kolmetoistavuotiaana.

Sisko jää miehineen takapenkkiin, ja heitä saadaan viittoa ja huhuilla pitkään arkulle muun perheen kanssa. Tuntuu kummalliselta seistä edessä ja laskea kukat. En osaa olla surullinen tässä. Äiti itkee vähän, koetan lohduttaa häntä koskettamalla häntä olkavarteen pehmeästi ja pysyttelemällä lähettyvillä. Kukaan ei ole ottanut kirkkoon nenäliinaa, sillä äitiä ei ole itkettänyt aiemmin ollenkaan eikä hän ole itkijätyyppiä. Raekuuro hakkaa kirkkoa raivokkaasti. Suuriin maisemaikkunoihin piirtyy pitkiä, harmaita viivoja, sade kumisee niin kovaa, ettei värssyjä meinaa kuulla. Vieraat ihmiset, joiden nimiäkään en ole kuullut, näyttävät arkulla paljon onnettomammilta ja liikuttuneemmilta kuin yksikään perheenjäsenistä. Äkkiä tajuan, että he ovat ukin ystäviä, että ukki on osannut olla myös ystävällinen. Ei meille, mutta joillekuille toisille… ystävällinen, seurallinen, juonittelematon. Jopa naiset itkevät arkun luona, vaikka ukki on muistaakseni vain kerran tavatessamme jättänyt kommentoimatta liiallisen pyöreyteni ja epänaisellisuuteni ja on aina muistanut samantien luetella muidenkin naisten ulkomuodosta mielestään ikävät seikat.

Matkalla äiti on selittänyt ukin naismausta, tämän fiksaatiosta nuoreen naispappiin. Ukin maailmassa naiset jakautuvat nuoriin ja vanhoihin, mutta kummassakaan luokassa määrittävänä tekijänä ei ole ikä vaan laittautuminen. Nuori nainen laittaa itseään, pukeutuu sievästi ja meikkaa, eikä hänestä voi tarkalleen sanoa, minkä ikäinen hän on, vain sen, ettei hän ole mummo eikä lapsi. Vanha nainen taas päästää ryhtinsä lyhistymään, ei jaksa pestä hiuksiaan ja pukeutuu rääsyisesti, eikä hänestäkään tiedä, kuinka vanha hän on. “Niin, tuolla tavalla olen kyllä vanha”, totean. En jaksa laittaa ripsiväriä enkä huulipunaa ja kieltäydyn lainakynsilakastakakin.

Kun arkkua raijataan hautaa kohti ja Tonsatti hikoilee yhdessä arkun kahvoista, iskee toinen sadekuuro saattoväen niskaan. Nyt vain sadetta. Papilla on ainut sateenvarjo.

Yllätyn siitä, että ukin fanittama pappikaan ei näytä meikanneen ja esittelee myöhemmin itsensä niin ikään ekohörhöksi. (En luokittelisi itseäni ehkä sillä tavalla, mutta varmasti moni muu tekee niin kyllä.) Tuntuu kummalliselta kuulla joltakulta aivan vieraalta, että ukki on puhunut minusta selän takana hyvää, ollut ylpeä ja iloinen niistäkin asioista, joista hän on keskustellessamme ainoastaan vinoillut ja ilkeillyt. Silti ei pääse syntymään tunnetta, etten olisi yrittänyt. Tiedän yrittäneeni, suhtautuneeni positiivisesti ja lopulta aina romahtaneeni ukin kanssa kommunikoitaessa. On kuin olisin juossut seinää päin monta kertaa. Jotkut muut ovat selvästi havainneet seinässä oven. Olen tutkinut seinää vuosikausia mutten havainnut edes ikkunaa. Mikä ihme on mennyt pieleen? Onko ukki ajatellut väliensä perheeseen tulehtuneen jo joka tapauksessa niin kovin, ettei mitään hävittävää ole ollut, ei edes silloin, kun olen yrittänyt kysellä hänen kirjoittamisharrastuksestaan ja maailmankuvastaan, rakentaa jotakin siltaa kahden aikuisen välille? (Menneet virheet ovat painavia kantaa.)

No, nyt on joka tapauksessa liian myöhäistä. Äiti sanoo, että ukki on viimeisen kesän ollut mukava, sellainen kuin joskus kauan sitten, ennen kuin kaikki alkoi mennä pieleen. Meidän piti käydä siellä viikko tai kaksi ennen hautajaisia, mutta tietysti silloinkin oli jo liian myöhäistä, isäntä kuollut.

Surettaa heittää ruusu kuoppaan. Ruusun voisi antaa jollekulle elävälle. Katselen kukkia ja mietin kasvihuoneita, joissa niitä kasvatetaan tällaisia tilaisuuksia varten. Ajattelevatko kasvihuoneiden työntekijät kasvattavansa kukkia eläville vai kuolleille? Kumpia varten ne enemmän ovat? Tuoksuvat liljat, ryhdikkäät iirikset, vallattoman suuret auringonkukannaamat. Mitä kukat tuossa arkulla tarkoittavat? Me muistamme, vai muistamme sinua, vai jotakin muuta? Yksi auringonkukista on jo hieman kuihtunutkin.

Tonsatti vääntelehtii hieman levottomana, koska en laula virsiä tai lausu rukouksia. Hän on tottunut ajattelemaan, että on kohteliasta mennä mukaan sellaiseenkin, mikä ei tunnu rehelliseltä, omalta tai sydämestä kumpuavalta. Jos muut ovat surullisia ja itse ei, on ainakin näyteltävä surullista ja tunnettava syyllisyyttä siitä, ettei sure, on hän ajatellut. Siihen nähden ei kai ole lainkaan kummallista, että masennus on piinannut häntä sitkeästi - aikamoinen taakka kannettavaksi, tuollainen velvollisuus. “Sinulle voisi tehdä Spinoza hyvää”, sanon. Itse ajattelen kutakuinkin niin, että jos teeskentelisin uskoa tai surua, loukkaisin vilpillisillä eleilläni toisten aitoja eleitä ja synnyttäisin tarpeen kyseenalaistaa ilmaisujen motiiveja. Ei kai ihmiseltä voida vaatia sellaista tunnetta, jota hän ei tietyssä tilanteessa osaa? Kai enin, mitä voi vaatia, on kunnioittava asenne toisten tunteita kohtaan? Tietenkin äidin suru kahmaisee osan minusta suruun ja hätään, mutta toinen jalkani on jatkuvasti tukevasti kappelin lattialla tai hiekalla haudan luona, eikä äidin usko ole pystynyt kantamaan minua ikinä minnekään luonnollisen tuonne puolen. (En tiedä, ovatko muut asettaneet jumalan ilmestymiselle deadlinea, mutta itse tein niin ala-asteella ja totesin, että jos jumala olisikin, häntä ei ainakaan näytä kiinnostavan, uskonko häneen, ja se siitä.)

Sisko ja tämän mies lähtevät hautajaisista kesken muistotilaisuuden, koska tahtovat ehtiä Ikeaan vielä reilusti ennen sulkemisaikaa. Aprikoimme hetken, mennäkö heidän mukaansa, mutta päätämme sitten tulla vasta toisella kyydillä. Näin ehdimme seistä hetken pihassa serkkujeni ja näiden puolisojen kanssa ja vaihtaa kuulumisia, torjua epäilyksiä tulevista häistä, seurata vanhojen sukulaisten vispilänkauppaa ja muutenkin totuttautua ajatukseen, että nyt tässä pienessä teollisuuskaupungissa ei oikeastaan ole enää sellaista tukikohtaa, johon voisi tulla tuosta noin vain. Muutama vanha sukulainen vain, mutta kaukaisempi. Isosetä, joka on pyytänyt, ettei häntä tultaisi katsomaan. Isotäti, jonka luona saa viipyä maksimissaan kaksi tuntia, ennen kuin hän toteaa vierailun kestäneen jo jonkin tovin, ja olisi tässä vielä tekemistä.

Matkalla takaisin ei osaa sanoa, onko jokin aikakausi tosiaan päättynyt. Äiti ja tämän sisko alkavat kyllä höpöttää kuolemasta ja seuraavana jonossa olemisesta, enkä raaski todeta, ettei ole mitenkään ennenkuulumatonta, että lapsi kuolee ennen vanhempiaan. Sillä tavalla kukaan meistä ei ole turvassa, ei ainakaan tässä maailmassa, jota aistin. Asfaltti vilistää pyöränkumin alla lähes joustamattomana, nirhaavana, liian nopeana. Yksikin huolimaton ajatus, ja on mennyttä. Kotimatkalla huomaan isäni väsyneen niin kovin, ettei hän jaksa enää kuin kiroilla tai istua hiljaa. En uskalla nukkua takapenkillä, sillä jos isä nukahtaa rattiin posottaessaan moottoritietä saataaviittäkymppiä, jonkun on oltava valmiina tarttumaan käsijarruun.

Hämmästyksekseni selviämme kotiin ehjinä.

Yöstressi hellittää, kun seisomme lauantain ja sunnuntain välissä Uspenskin katedraalissa viimein sisällä. Äänet kutovat punosta, katossa risteilee pääsiäisvärikkäitä koristeluita. Vompatti tapailee nuotteja ja basson sävelkulkua, hyrisee matalaa merkityksettömyyttä kyljessäni, toveri Timon takissa on hauskanmuotoiset napit. Karri katselee tarkasti valkoisiin kaapuihin kääriytyneitä mustia miehiä, Vii vajuu seinän vierelle istumaan. Pauliina on kadonnut huiveineen messumassaan.

Ihmisillä on käsissään tuohuksia, joiden varteen on pujotettu pahvikiekko vahan käsille valumista estämään. Ensin katson hätäisesti, että heillä on suuria cocacolapahvimukeja pilleineen. Se on ulkona, hämärässä, ennen kuin he sytyttävät tuohukset. “Täällä on varauduttu tankkaamiseen”, ajattelen. Mutta tankattava onkin valoa: kesävaloa, mehiläisvaloa. Miten erilainen tunnelma tulisikaan, jos kynttilät olisi valmistettu öljytuotteista tai teurastamossa talteen otetuista eläinrasvoista.

“Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voo-itti, ja haudassa oleville elämän aaa aaan a toi”, laulaa kuoro uudestaan ja uudestaan. Papit möykkäävät ja heilauttelevat suitsukeastioita villisti, sieppaavat kuvia ja viilettävät ympäri salia. Jos musiikkia ei olisi, kuvittelisin klezmerin taustalle. Yksi tummista valkokaavuista käy nukkumaan, nostaa kaavun silmilleen.

Lähdemme ennen loppua, ja sitten kuitenkin puhumme pashapöydässä keskellä yötä, onko ortodoksisessa messussa erotettavissa alku, keskikohta ja loppu, juonen kaari. Miksi keskustelu sinne eksyy? Kyllähän taitavasti kirjoitettua tekstiäkin voi lukea fragmenteittain, ja hämmentyä aistimellisesta voimasta, joka usein nousee esiin vasta, kun valitaan riittävän pieni fragmentti eikä juoni vie huomiota. Tai maalauksessa voi tarkastella muutaman neliösenttimetrin aluetta ja nähdä siitä painajaisia. Mutta onko parempi, että keinot huomaa, vai että havaitsemisen tapaa opitaan vahingossa, kohtaloista kiinnostuessa? (Taide on siitä kummallinen todellisuuden alue, että siinä sanalla kohtalo on vissi merkitys.)

Ehkä messusta kesken poistuminen on virhe, sillä pääni soi edelleen, puolitoista vuorokautta myöhemmin, kuoron laulua. Ehkä olisi tullut loppuhuipennus, joka olisi kumittanut aivot taas sievän vastaanottavaisiksi? Ehkä muutaman yön normaaliuni poistaa kuoron äänen kaiken läsnäolevan päältä?

Kuoro ei haittaa runoilijan juhlissa, jonne saavumme junalla ennen kuin isäntä taksilla. Käyskentelemme ovesta sisään, huhuilemme, menemme sitten laittamaan saunan päälle. Osa soittaa uima-altaan kaiteisiin kiinnitettyjä kattiloita ja pannuja. Katamme pöydän, syömme.

“Missähän ne on?” kysyy joku. Mutta koska talo on tyhjä eikä kysymykseen osata vastata, riisuudumme ja menemme saunaan. Näin ollen tapaamme toiset vieraat ensi kertaa alastomina uima-altaaseen samotessamme. Kylmän veden läpi lipuessa on hauskaa miettiä, millaisen kuvan suomalaisesta pääsiäisestä saattaa saada: koteihin tunkeutuu alastomia ihmislaumoja, jotka vain ottavat paikat haltuun ja alkavat rauhanomaisesti saunoa ja uida.

Onneksi vieraat eivät sentään kuule, kuinka messulaulu jatkuu ja jatkuu. Aivoni ovat suloisen varatussa tilassa, koska mietin sävelkulkua silloinkin, kun taustalla soi toinen musiikki.

Ehkä äiti tarkoittaa jotakin tällaista sanoessaan, että on kokenut enkelin?

Emme jää taloon yöksi, vaikka mieli tekisi. Olen niin väsynyt ja messulauluinen, että ulkovaatteisiin pukeutuminen puoli kymmeneltä illalla on jo täyttä sumua. Kuinka päädymme auton takapenkille? Siihen liittyy jokin pieni keskustelu, jonka yksityiskohtia en muista. Joka tapauksessa pian halomme pimeää Uuttamaata erään runoilijan kyydissä, tyhjäksi syöty kikherne-spelttökulho sylissä ja koetamme tunnistaa radion kappaleita.

GPS-laite, jota varovaisesti kyselemme lainaksi Italiaan, johtaa meidät totaalisille kiertoteille. Matka suunnilleen kaksinkertaistuu. Autossa on kuuma, unetus ja messulaulu saavat pään mahdottomaksi kannatella.

Kun poistumme pienellä aukiolla autosta, tähtitaivas on aivan selkeä ja kirkas, kaareutuu harvoille kaljuille rungoille ja latvoille mustan tyhjän rytmittävien timanttien mysteerinä. Kuuta ei näy. Ulkona ilma on huomaamattomampaa paleltaessaankin. Ei tajua, kuinka hengittää, että veri kiertää. Sisäinen ja ulkoinen loksahtavat kohdalleen, kuvittelen uneliaisuushoureissa tajuavani, kuinka ylevä on tähtien taivas, ja kuinka samat mahtavat liikutukset ravistavat maailmaa törmätessä kipuun, köyhyyteen ja kurjuuteen samoin kuin ystävyyteen ja rakkauteen. Tämä kaikki on yhtä, ajattelen, tähdet ja puunlatvat, maa ja ajatukset, pyrkimys iloon ja maailmaa ylös alas jankkaava messulaulu kaksine sävelkuljetuksineen, harhaan johdattava GPS-laite ja koiranpennun pieni suu.

En tiedä, miksi minulle ei koskaan käy tällaista kirkoissa. Mutta olen siitä päätellyt, etteivät institutionalisoidut uskonnot sovi itselleni. Pyhäni ei rajoitu määrättyihin aikoihin ja paikkoihin enkä osaa jakaa sitä laulaen.

Aukion jälkeen on täytynyt tapahtua jotakin, koska herään sängystäni hampaat pestyn oloisina, ja on aamu. Messulaulu tahdittaa valveille liukumista (tästä erottanee pakottamisen kokemukseen ja itsestään syntyvän arvokkuuden kokemuksen - aivot reagoivat pakottamiseen toistamalla ärsyttävyyteen saakka sävelkulkua, kun taas onnistunut esteettinen/pyhän kokemus painuu pois peittämästä aistimusten kenttää). Kun herään, Vompatin silmillä on suoja, joka näyttää kovasta kankaasta ommelluilta, liian tehokkailta aurinkolaseilta.

Kunpa väsymys haihtuisi ennen matkaa.

Naiset ovat luisevanhyllyviä, värähteleviä pystysuoria savannieläimiä kaakeloiduissa huoneissa. Toiset kantavat lasta sisällään, toiset ulkopuolellaan. Toiset eivät kanna muuta kuin sampoota ja hoitoainetönikkää, pyyhettä ehkä. Pyyhe on ehkä äidin tekemä, tämän nimikoima. Siihen aikaan on vielä ajateltu, että naisella on hyvä olla kodinhoidollista pääomaa, jotta joku tämän huolii.

Työnnyn suihkun seinään, hymyilen. Väsymystä jo aamusta, liikuntaväsymystä. Tuntuu, että kaikki jähmettyy, lasittuu, että ajatus ei kulje. Toista on turkoosissa, toista on tunnin kuluttua, kun keho äkisti hätkähtää elämisensä todellisuuteen. Kattilan ääressä ei voi syventyä ajatukseen, että kaikki tuntuu edelleen epätodelliselta. Eikö olekin epätodellista valmistua korkeakoulusta (siitä on pian kaksi vuotta), muuttaa takaisin kotiin, jossa aloitti tuon koulun, eikö olekin epätodellista herätä selkä toiseen kumppaniin päin ja tunnistaa ensimmäiseksi hengitysäänestä, ettei sängyllä ole yhtään koiraa?

Pukuhuoneessa nainen ihailee pyyhettä, niitä ei saa enää mistään. Asiat muuttuvat, väliaikaistuvat, kulutussyklin odotetaan lyhentyvän, pian jokaista kuukautiskiertoa varten tarvitaan omat aluspaitansa. Tuota pellavaa, lopulta se repeää, sanoo nainen, yksi pyyhe on vielä mökillä, se kuivaa niin nopeasti aamu-uinnin jälkeen, sitä saa käyttää vain kesäisin jotta se kestäisi vielä vuosia.

“Sä olet ruuhkavuosissa jo”, sanoo Vompatti sukupuolittamattomalla alueella, osoittaa sanomalehden kappaletta. Ruuhkavuosissa naisten elämää luonnehtivat kiireen lisäksi usein työttömyys, köyhyys, väsymys ja perheongelmat. “Noista on helppo luopua”, sanon. Olisikin, ajattelen.

Jos menisi valtavirran mukana, luiskahtaisi uraan ja omistusasuntoon ja antaisi haaveilleen palttua, pysyisikö särmikkäämpänä, olisiko varaa olla lyhytnäköisempi? Jos liittyisi virtaan, tuntisiko olevansa ajelehtiva vai virran vanki? Entä jos ei edes tunne haaveitaan, mutta kuvittelee tunnistavansa lukittuuden tunteen, jonka valtaan ei tahdo alistua?

Matkalla yläkertaan saan toruja siitä, että olen myötäillyt pyyhenaista siinä, ettei noita pyyhkeitä saa enää mistään. Ekokaupoista saa pellavapyyhkeitä, sanoo Vomp. Mutta ovatko ne noita ohuita karheita reikäisiä, muistelen nähneeni vain tiiviitä sileitä ja pellavafroteeta, ne ovat paksuja laukussa ja hankalia kuivamaan. Joku ajattelee, että paksu ja suuri pyyhe on elintasoa, vaikka se on raskas kantaa ja huono kuivata.

Sujahdamme pyörien kanssa liikenteeseen märin päin. Ihmiset autoissaan ovat turvakuoren sisällä, seuraavat kaistamerkintöjä. Pyörällä joutuu osan matkasta ajamaan pysäköityjen ja liikkuvien autojen välissä kaistaviivaa pitkin. Autoista on vaikeaa nähdä, aikovatko ne kääntyä äkisti eteen tai avautuuko ovi kaksikymmentä senttiä eturenkaasta. Taju omasta kehosta fysikaalisena kappaleena, pehmeänä ja helposti vääntyvänä, venyy ja dominoi tilannetta. Toisaalta saattaa kääntyä asioille miettimättä, mihin pyörä mahduttaa.

Ja ilo, ilo siitä, kuinka yksinkertainen kapine vastaa päkiän painallukseen ja painonsiirtoon istuinluulta toiselle, sitä ei voi vähätellä. Liikumme läpi kävelijöille ja autoilijoille suunnitellun tilan koettaen tehdä linjoista arvattavan suoria. Ja silti on kuin olisimme toisaalla, näköalatasanteella. Tai ainakin minä olen siellä.

Seison ja katselen ruuhkavuosia, ruuhkavuotisia, likaisia kylkiä, jotka eivät koskaan pullistu läähätyksestä ja alusia, jotka on sommiteltu siten, etteivät istuinluut tuntuisi, vaikka takapuoltaan kuinka hieroisi alustaan. Liikenteen melun ylitse kuuluu linnun vihellys. Taksi reuhaa ohi. Viikonlopun pouta ei ole vielä havaittavissa.

Kuinka näköalatasanteilta laskeudutaan kaupunkeihin? Ovatko ne kaupunkien osia? Tai puutarhojen, aidattujen paratiisien? Miltä tuntuu parvekkeella seisojasta, kun hän näkee ystäviensä kulkevan labyrintin pensasaidottuja käytäviä rakastuen, peläten ja toivoen? Riittääkö, että seisoo ja katsoo, riittääkö se ymmärtämiseen? Viimeinen mäki, hengitys sakkaa, on vasta aamu.

Kummallinen päivä: tuskin huomaa sen alkaneen kun se on ohi jo. Ja silti, en ole ollut töissä.

Olen vain hajamielinen. Luen kaupan kassalla Trendi-lehden kannesta esittelyssä kevätmuoti - stalinistien valinnat. Hätkähdän hereille: Trendi on alkanut tiedostaa. Mutta ei, siinä lukeekin stailistien, ei stalinistien. Ikään kuin stailistien valinnat voisivat olla kiinnostavia. Hehän valitsevat vaatteet muutenkin juttuihin. Stalinistit sen sijaan - kun kerron lukemisyrityksestäni Vompatille, tämä nauraa ja sanoo, että sen jutun hän kyllä ostaisi. Ehkäpä jonkun trendiyrityksen kataloogeista löytyisi kunnon taksipusakka, nepparikotsa ja lompakkoperstaskulliset prässihousut? Minulle taas tulee mieleen vain naistenvaatteita. Ei ole mikään salaisuus, että juuri vanhat kommunistitädit ovat hyvin säilyneitä. Heissä on terää, he eivät ole sujahtaneet laivastonsinisiin messinkinappisäkkeihin ja heidän hiuksensakaan eivät useimmiten ole kuohkeaa raitahattaraa. Olisi ihan kiinnostavaa, mitä he nostaisivat kevätmuodista esiin.

Tosin en ole varma, ovatko tuntemani tädit olleet stallareita. Harvoinpa sillä termillä esittäydytään.

Päivä hujahtaa. Istumme tuomiokirkon portailla, vai onko se suurkirkko, se suuri valkoinen? Ihan kuin olisin joskus ollut varma sen nimestä, mutta enää en ole. Istumme portailla koiran kanssa, koiran mielestä jotkut ihmisistä haukahtelevat sille ja se vastaa heille hermostuneesti lousk lousk. Viulukotelollinen tyttöjoukko lähtee ylittämään toria. Seuraan heitä kameran etsimellä. Puolessa välin yksi tytöistä kääntyy takaisinpäin ja räpsäisee kuvan portaista ja ihmisistä. Hänen käännyttyään takaisin tytöt mahtuvat varjoineen etsimeen ja on minun vuoroni kuvata.

Nämä ovat siteitä, jotka tekevät meistä samojen kaupunkien asukkaita, vai kuinka? Ujot tunnistamiset ja kiinnittämiset?

Luen vuoroin ammoin tekemääni tutkimusta Helsingin paikallisagendan kansalaiskommenttien esteettisistä mieltymyksistä, vuoroin vaivaan vegaanista pashaa. (Se on helppo tehdä maustamattomasta tofuttista ja soijajugurtista ja sitten niistä muista, jotka ovat jo itsestäänkin vegaanisia.) Pääsiäiseen on vielä aikaa, mutta pasha on hyvää.

Tutkielmassakin on paljon hyvää, mutta myös huvittavia piirteitä. Huomaan pehmentyneeni ja tulleeni realistisemmaksi politiikan suhteen. Se on tavallaan ikävä asia. Toisaalta vaikka olen kenties varovaisempi sanomaan suoraan joitakin asioita, joita näyn kymmenisen vuotta sitten toitottaneen aika suoraan, olen monesta asiasta edelleen samaa mieltä. Kuten että yksityisautoilu on kovin negatiivinen asia, sillä se on syönyt kaupunkien mahdollisuuksia tuottaa me-tunnetta (kuten Kimmo sen hienosti nimeää Hurinan haastattelussa), tai että asumisväljyyden nipistys olisi yksi parhaita tapoja tiivistää kaupunkia. (Ja ei, ei minulla olisi mitään käytännön ehdotuksia tähän. Ei mitään muuta kuin kulttuuristen odotusten muutos. En lakkaa hämmästymästä sitä, että ihmiset kysyvät edelleen, kauan me aiomme jaksaa asua pienesti. Ikään kuin asunnon suuruus olisi jotenkin objektiivisesti ja välttämättä tavoiteltavaa…)

Ilahdun kirjoittamastani esteettisen kokemuksen kuvauksesta:

Esteettinen kokemus sulkee pois ainoastaan itsen objektivoinnin - sen, että olen tällainen, ja kuulun näihin ryhmiin, ja haluan siis sitä ja tätä. Se avaa meidät maailmalle normaalikokemusta paremmin, valmiimpana ymmärtämään se. Kokemuksen ollessa intensiivisempää meidät valtaa hämmästys siitä, millaisessa paikassa oikein olemmekaan ja miten se voikaan meihin vaikuttaa. Se ikään kuin pyyhkäisee pois hetkellisesti sen sosialisaation ikävän tasapäistävän kelmun, jonka lävitse kokemusmaailmaamme enimmäkseen hahmotamme - sekä sen huonon puolen eli arvattavuuden, mutta myös hyvän puolen eli helppouden käsitteellistää.

Joskus on hyvä lukea itsen manuaalia, ettei tarvitse keksiä pyörää uudestaan ja uudestaan. Arvattavuus on pahasta - niinhän se on. (Ainakin elämäni on tällä mittapuulla hyvää, sillä kaupunkitutkijaahan minusta ei tullut.) Mutta harvoinpa kokemus on arvattavaa, jos sille antautuu. Myös se, mitä olen todennut asiantuntijavallasta Joseph Meekerin huomautusten perusteelta, tuntuu järkevältä: Jos miljoonat ihmiset nauttivat jostakin, asiantuntijan on aivan turhaa urputtaa heille, että he ovat väärässä. Nautinto on suoraa eikä jotakin perusteltua. Luontumus voi olla haitallinen, mutta sen tuottama nautinto ei ole valheellista. Vaikka tietysti asiantuntijalla on velvollisuutensa: hän voi kenties avartaa näköaloja ja esittää perusteltuja väitteitä siitä, miksi itse asiassa tämän asian X nautinnolliseksi arvottaminen ei ehkä ole järkevää - ehkä X koetaan nautinnollisesti esimerkiksi koska kulttuurimme sulkee aktiivisesti aistejamme (tai yleisemmin tietoisuuttamme) tosiseikoilta, jotka estäisivät nautinnon? Ainakin hän voi argumentoida, ettei asiaa X tarvitse tukea valtion varoin, tms. Hänen velvollisuutensa on myös tarkastella kulttuuria laajemmin: jos X kehittyy hyvän maun paradigmaksi, mikä on vuorossa seuraavana. Maku kehittyy. En enää esimerkiksi kiinnittäisi seinälleni presidenttiä esittävää julistetta, vaikka lapsena näin teinkin. Enkä huolisi My Little Ponya. Eikä kukaan kai enää vakavissaan sonnustautuisi jazztyttövaatteisiin, vai kuinka.

Asiantuntija voi suostutella. Muuhun hän ei pysty - ellei ole virkamies päättävällä paikalla. Tulloinhan hän voi suoraan muuttaa todellisuutta ja sitä kautta mieliä. Ei tämä ole scifiä, tätä tapahtuu jatkuvasti. On käytäntöjä, jotka luettelen vallitsevaan todellisuuteen normaaleina kuuluviksi vaivautumatta miettimään, millaista ihmiskuvaa ne ilmaisevat. Vain harvoin sattuu tilanne, jossa näen peräkkäisinä päivinä kaksi tyystin erilaista, täysin erityyppistä eetosta ilmentävää ratkaisua samaan käytännön pulmaan. Usein vain tällöin havahdun hereille hetkeksi ja tähän yhteen seikkaan liittyen, kysyn miksi hyväksymme niin monia huonoja käytäntöjä, jos parempiakin olisi olemassa.

Ja mitä stalinistien asukokonaisuuksiin tulee - niissä voisi olla kiinnostavaa nostalgiaa, jos he ajattelisivat valitessaan nimenomaisesti jotakin stalinismia ilmentävää. Tai kenties valinnat osoittaisivat heidän ihmiskuvansa aivan yhtä hullunkuriseksi kuin muotitoimittajien?

En ole edelleenkään hakenut vinniltä kevättakkia. Tunnen itseni melkoiseksi jääräksi punaisessa hoikkuudessa, mutta olkoon. Huomisen jälkeen, lupailen itselleni. En tahdo pissitulehdusta tai muita aikaisen keväistymisen vaivoja. Matkalla toiseen suuntaan otsikon, jossa sanotaan jonkin - halleluujaa tätä muistini vähyyttä, informaation kaataminen minuun on näemmä loputon hanke - kasvavan suuremmaksi. Kasvan pienemmäksi ja kutistun jättiläiseksi, ajattelen kävellessäni mäkeä ylös kahden rakkaan eläimen kanssa. Huvitun silminnähden seikasta, että kiinnitän huomiota karsimisen tarpeeseen. Minä, jonka piti olla karsimista vastaan ja joka en koske omiin lauseisiini ennen kuin olen unohtanut, mitä tarkoitin sanoa.

Ja eikö tuossakin kolme sanaa sano enemmän kuin kaksi. Eivät vain lukijat ole keväthulluja, myös toimitukset pullistelevat maalisjäniksistä.