Veloena

Joskus löytää pudonneen lehden, joka muistuttaa kirjettä. Se kiinnittää huomion heti, sen poimii, sitä kääntelee kädessään. Lehdessä on erikoista kenties väri, kenties muoto, kenties molemmat. Seisoo lehti kädessään, katselee sitä hämmästellen, vilkaisee sitten ylös - ei, ei tästä puusta. Tuuli voi heittää lehdet puista kauemmas. Suvunjatkamisen takia raskaammat puuntuotteet kuten hedelmä, toisin kuin lehden kahisevaksi roskaksi muuttunut, lakkautettu sokeritehdas, jyskähtävät puun juurelle, mutta lehdet lentävät säässä, takertuvat vieraiden pensaiden tiheikköön, kertyvät viemäreiden suille, liimautuvat autojen ikkunalaseihin, matkustavat.

Lehti on punainen ja kahdella tasolla liuskoittunut. Mutta latvus yläpuolella on vihreä. Harhailemme puiden välissä, tähyilemme yläilmoihin poutaa arboretumin värien lävitse. Lehvästö muodostaa eloisan mosaiikin, kahahtelee kuin maan helmasilkki planeetan taivaltaessa valtavaa, mustaa avaruutta. Vaellamme pystysuorien kaarnapeitteisten vesisuonien väleissä. Viimein palaamme siihen, mistä lähdimmekin. Annan käteni hakeutua oksaan yläpuolellani, nyppäisen irti lehden. Se on samanmuotoinen kuin kirje kädessäni, mutta kesänvihreä.

Sydän läpättäen koetan tähyillä ylös. Pelkkää vihreää. Paitsi että - yksi oksa sojottaa sivulle, katoaa toisen puun latvuksen päälle, siellä voisi olla jotakin punaista. Ei auta koettaa hahmottaa asiaa täältä käsin. Meidän on poistuttava alueelta, jotta näemme kunnolla, miten puun latvuksen yläreuna on punastunut, vaikka maan tasolta sitä ei huomaakaan.

Hiljaa se pudottelee kirjeitään, jakaa salaisuuttaan.

Mantsurianvaahtera sen lähellä punastuu, hehkuu päivä päivältä voimakkaammin kuin pidätetystä naurusta tai salaisuudesta. Sen hiilloksen alle olisi ihanaa nostaa sänky, järjestää sängyn viereen pieni tarjoilupöytä ja sen päälle pannumyssyn suojiin pannullinen hyvää valkoista teetä ja sellainen linnunpesän muotoinen kuppi, jonka ympärille sormet on mahdollista kietoa saumattomasti. Sitten voisi vain maata ja katsoa taivasta mantsurianvaahteramosaiikin lävitse ja siemailla teetä, keskittyä hetkeen.

Mutta me seisomme jo kadulla ja näemme latvukset kauempaa ja ihmiset kiirehtivät ohitsemme. Aurinko pakottaa heitä esiin mustista syystakeista, jotka ovat usein ruumisarkkumaisen muotoonleikkaamattomia, jäykkiä universaaleja. Jalat sättivät katukiveystä kuuroina ja ihmismassat väistyvät keskustaa kohti korkeapaineen tieltä. Kaukaakin erotan tai kuvittelen erottavani lehtien leijailevan yksi kerrallaan, tarkoituksetta, kohti maanpintaa.

Joskus lukiessa törmää ihan hassuihin kivahduksiin ja murinoihin, kun sinänsä avomielisen tekstin joukossa on äkisti lause, joka törröttää tutkiskelevan otteen tekstivirrasta ehdottomana ja erottuu siksi, ettei itse voi mitenkään onnistua samastumaan sen asenteeseen.

Luen Juha Varron ja Hakim Attarin teosta Syvä laulu. Vaikka kirjoittajat porautuvat johonkin perinjuurin tuttuun ja helposti samastuttavaan ajatukseen ihmisen ulkopuolisuudesta ja kauhun sanattomuudesta ja äänensävyjen muuttumisesta korahteluksi ja huudoksi tässä tilanssa, töksähdän seuraavaan fragmenttiin:

vinoutuneiden ihanteiden (terveys, pitkä ikä - kaikki ikävystyttävä!)

Ehkä on parasta siteerata kohtaa hieman laajemmin:

On outoa, kuinka vaikea meidän on huomata, että jokaisessa ihmiskulttuurissa - ja monissa eläinkulttuureissa, ihme ja kumma - humaltuminen on tärkeä osa ihmisenä olemista. Ihmiselle on annettu osa, jossa saa selvästi näkyville rajallisuutensa: tietää, ettei ole kaikkia mahdollisuuksia mutta voi ne kuvitella. Kukaan ei kestä sitä kaiken aikaa selvin päin.

Vasta kulttuuristen väärinkäsitysten - kirkkouskontojen, elämänpuhdistusliikkeiden, vinoutuneiden ihanteiden (terveys, pitkä ikä - kaikki ikävystyttävä!) - mukana voi tulla vaatimus kieltäytyä humaltumisesta. Se on itsensä ja yhteisönsä rankaisemista synneistä, joita ei kukaan ole tehnyt, eräänlaista hybristä, ylimielisyyttä, jossa ihmisen rajat nähdään väärin, ikäänkuin ihminen olisi jumala, kone, kaikki, vain itsensä.

Jos kuitenkin joku suostuu näkemään humaltumisen ytenä ihmisen eksistentiaalina, olemista kuvaavana piirteenä, koko käsitys muuttuu. Samalla tavalla kuin tarvitsemme kuunteluhetkiä (jumalan, kaiken, toisen, luonnon, ihmeen edessä), tarvitsemme humaltumista.

Kyse on myös sanan metaforallisesta käytöstä: joka kieltäytyy kokemasta alkoholin ja huumaavien aineiden aiheuttamaa humaltumista, on myös kykenemätön humaltumaan kauneudesta, äänistä, mauista, tuoksuista, rakkaudesta, toisesta ihmisestä, luonnosta. Kyse ei ole keinotekoisesta tilasta, “kemiallisesta myrkytyksestä”, vaan antautumisesta, antautumisen harjoittelusta, antautumisen rajojen tunnustelemisesta, antautumisen oppimisesta, oppimiseen antautumisesta.

Kyse on samasta kuin rukouksessa. Jos uskaltaa antaa toisen olla äänessä eikä itse koko ajan puhu (ota tilaa, määrää sisältöä, hallitse), saattaa voittaa itsensä maailmaan.

Tuo kohta hämmentää minua suunnattomasti. Vaikka pidänkin selvänä, että olen monessa mielessä ulkopuolinen yhteiskunnassa ja tunnistan ulkopuolisuuden niin työhaastatteluissa kuin sivistyneillä päivälliskutsuillakin ja pääsen siitä oikeastaan vain kävellessäni ajatuksiini vaipuneena sekä käsitellessäni eläimiä tai ystävyyden helähtäessä oikein kirkkaalla tavalla, en ymmärrä, miksi tästä kaikesta pitäisi seurata halu antautua asian kurjalle tilalle. Sillä on myös niitä hetkiä, jolloin tunnen syvää yhteyttä toisiin ja maailmaan, ja voin tehdä melko paljon edistääkseni näiden hetkien toteutumista. Tietysti joku voi nyt väittää, etteivät nämä hetket muuta kohtalonomaista perusyksinäisyyttäni miksikään, mutta suoraan sanottuna moinen vivahteettomuus ja ehdottomuus ei kuulosta minusta järkevältä, kun kuitenkin huomaan selkeästi, miten ilahdun ja saan voimia tuollaisista hetkistä. Enkä osaa hahmottaa, miksi tällaisille ystävyyden iloille antautuminen ja kauneuden välillä suorastaan painostavana kokeminen olisi ristiriidassa sen kanssa, että tahtoisin elää kivutonta elämää.

Niin minä näet terveyden ajattelen - kivuttomuudeksi, ennen kaikkea. Tarkoitan nyt fyysisiä kipuja sikäli kuin hermoverkon kivut nyt voidaan erottaa fyysisiksi ja psyykkisiksi. En siis puhu epätoivosta enkä surusta kaikkine kehollisine oireineen, sillä vaikka en niitäkään toivo, en sentään tahdo niiden täysin katoavankaan, vaikka haluankin ne kernaasti vaimeudeltaan käsiteltävinä. (Niiden täyden lakkaantumisen toivominen lienisi varmin keino hankkia epäonnistuneisuuden tuntemuksia.) Mutta kivuton tahtoisin olla. Ajattelen lapsuutta sinä jaksona, jolloin ajatus kivusta tai kipu ei ollut läsnä juurikaan. Murrosiässä kaikki muuttui, ensin polvien rasitusvammojen ja myöhemmin lonkan murtumisen ja sitten nykyisten jalkateräongelmien kanssa.

Minusta kivuttomuudessa ei ole mitään ikävystyttävää. Pikemminkin päinvastoin: on äärimmäisen ikävystyttävää, jos ei voi kivuiltaan kävellä ystävän luokse tai keskustaan. On vaikeaa keksiä ikävystyttävämpää, epähurmiollisempaa ja katkeroittavampaa asiaa kuin kipu. Siksi tuntuu jotenkin hassulta, että joku vastustaa niin kovasti terveyttä ja pitkää ikää ihanteina. Se kuulostaa korvissani murrosikäiseltä tai jotenkin jopa lapselliselta, vaikka arvelenkin, että siitä tuskin kuitenkaan lienee kyse. Ehkä kirjoittajat vain hahmottavat terveyden ja pitkän iän toisin, jotenkin kahlitsevina ja ällöttävinä, eikä hurmiona siitä, että pystyy nousemaan jaloilleen sävähtämättä tuskin näkyvästi.

Ja mitä pitkään ikään ja vanhuuteen tulee, minusta vanhuksissa on jotakin hyvin vaikuttavaa, heillä on toisinaan kärsivällisyyttä ja kokemusta ja uskallusta pitää päänsä; sitä näkee harmittavan harmoin nuoremmissa ihmisissä, jotka tuntuvat halukkailta vääntymään ties mihinkä sirkustemppuun, jos vain joku taputtaa käsiään. (Raivostuttaa, kun saan itseni kiinni tästä, mutta se on vain häivähdys ja annan sen anteeksi saman tien - en halua yli-inhimilliseksi enkä täydelliseksi, tämä riittää.)

Yksi asia, jota teksti saa minut makustelemaan, on asioiden monimutkaisuus. Sillä vaikka voisi ajatella, että jos ei tahdo kipuja, pitäisi samalla välttää myös vanhaksi tulemista ja kammoksua sen lähes automaattisesti mukanaan tuomaa toisten huollettavaksi jäämistä, sairalloisuutta, kipua. Mutta omat kipuni ovat oikeastaan kääntäneet mieltäni aivan toiseen suuntaan: Juuri nuorempana, kun en ajatellut juurikaan kipuja tai kuvittelin, että ne saa hallintaan tai haltuun joillakin yksinkertaisilla harjoitteilla tai operaatioilla (tyyliin konemetafora), ajattelin, että ei ole totisesti mitään mieltä elää yli kaksikymmentäviisivuotiaaksi tai ainakaan yli kolmikymppiseksi, koska sen ikäisenä selvästi ihmisillä alkaa olla kremppoja ja elämän mittakaavassa sen täytyy tarkoittaa ikävystyttävyyttä sekä itselle että muille. Mutta vähitellen kipuihin onkin tottunut, ja vaikka toivonkin kivuttomia tiloja mahdollisimman pitkäkestoisesti, yllättäen huomaan kipujen oikeastaan antaneen vanhuudelle ihan erilaisen imagon. Tiedän jo, etteivät kivut tarkoita kaiken hyvän ja mielenkiintoisen loppumista, ja vaikka toivonkin niiden pysyvän siedettävinä tai mieluiten häviävän tiehensä haittaamasta kävelemistä, en pelkää vanhuutta samalla tavalla kuin ennen. Sen sijaan olen alkanut pitää rappioromantiikkaa vähän pitkästyttävänä, koska vuoronperäinen hurmio ja paskana oleminen tuntuu telkeävän ainakin omat voimavarani silkan selviytymisen tasolle, vaikka olisi paljon pitkäjänteistäkin työstettävää.

Kummalta tuntuu myös kohta, jossa väitetään, ettei humaltumaton voisi nauttia tuoksuista, väreistä, mauista. Omalla kohdallani näet huomaan, kuinka paljon tarkempi olen yksityiskohdille selvin päin. Antaudun tilanteille ja maailmalle helpommin selvänä, koska silloin maailma ei tunnu yhtä uhkaavalta. Ehkä kirjoittajat kokevat tämän toisinpäin? Olen toki kuullut, kuinka moni kokee maailman ahdistavuuden hellittävän vain aineissa, mutta minulla siirtymä tuntuu menevän toisinpäin. Minun humalamaailmani on jokseenkin pelottava enkä pidä monista sen piirteistä. Yksi piirteistä, joista pidän erityisen vähän - se ei oikeastaan ole pelottava piirre vaan ainoastaan vastenmielinen kaikessa epäkohteliaisuudessaan - liittyy siihen, mitä siteeratun otteen viimeisessä kappaleessa käsitellään - antautumista, kuuntelemista ja tilan antamista. Humalassa saattaa nimittäin äkisti joutua sellaiseen minäntilaan, jossa muuttuu loputtomaksi puhekoneeksi ja kesken selitystään tajuaa äkisti dominoivansa tilannetta puheellaan ja ettei osaa lopettaa puhumistaan juuri kuinkaan ja kaiken lisäksi selittävänsä jotakin, mikä ei edes tunnu tärkeältä käsitellä (ei siinä eikä myöhemminkään). Sellainen tila on minusta jotenkin rukouksen äärimmäinen vastakohta, ja olen huomannut, etten ole ainoa humalassa puheripuloiva. (Jotkut tekevät tätä jopa selvinpäin eivätkä koe sitä ongelmaksi; en tarkoita, että se pitäisi kokea ongelmaksi, mutta minä kyllä koen sen sellaiseksi omalla kohdallani, ellen sitten puhu jostakin elintärkeästä, ja useimmiten en. Se ei ole vaarallista, mutta riittävän ärsyttävää mykistääkseen minut joksikin aikaa täysin.)

Huooh, rappioromantiikka ei vain kosiskele minua näemmä lainkaan. Ei se tarkoita, etten joskus maistelisi viiniä ja kikattaisi tai itkisi maailman pahuuden ja hyvyyden ja kauneuden ja rumuuden sekoitusta. Mutta huomaan äkisti tätä kirjoitusta vasten, kuinka yksinkertaisesti on niin, että minusta terveyden ja pitkän iän väheksyminen on suunnattomasti pitkästyttävämpää kuin totaalinen väheksymättömyys. Miksi ihmeessä terveydestä ja pitkästä iästä ei voisi humaltua siinä missä muustakin? Kyllä minäkin olen sitä mieltä, että hurmiolla ja humaltumisella on paikkansa, mutta tarvitseeko sen tarkoittaa, että on jotakin, joka ei sovi tämän humaltumisen kohteeksi (kivustakin voi tehdä perversion) ja tuo muu on pitkäveteistä ja tylsistyttävää? Minusta on esimerkiksi jännittävää ja avartavaa koettaa esiintyä kunnon ihmisenä jossakin työpätkässä, joka tehdään ihan oikealla työpaikalla, jossa on työunivormut ja muut meikkaavat ja pesevät hiuksensa päivittäin. Epäonnistun näemmä kerta toisensa jälkeen viimeistään siinä vaiheessa kun toiset kysyvät, mitä olen aiemmin tehnyt ja mitä oikein elämältä haluan, mutta sehän tekee jutusta vain haastavamman ja vaikka saatankin välillä uupua ponnistelussa ja kokea syvää ja totaalista ulkopuolisuutta, löydän pian itsestäni halun hakeutua uudelleen tuollaiseen koetokseen, koska eihän sellaisessa epäonnistuminen niin vakavaa ole eikä minun tarvitse olla samanlainen kuin nuo toiset (ja ehkä hekin kaikki kokevat itsensä salaisesti ulkopuolisiksi, vaikka kertovatkin elämäntavoitteistaan uratermein).

Se saattaisi tuntua vakavammalta, jos en luottaisi kykyyni löytää kyllä jotakin työtä. Mutta huomaan olevani aika paljon kaikkiruokaisempi kuin moni tuttava töiden suhteen; se toki lieventää paineita. Minusta on vain niin helppoa ajatella, että todellinen arvokkuuteni riippuu aivan muista asioista kuin siitä, mitä teen. Olkoonkin, että toki järkytyn, kun minua kohdellaan alentavasti tai huonosti, kuten joihinkin ammatteihin näemmä kuuluu lähes oletusarvoisesti. Mutta luulen, että tuo järkytys on hyödyllistä - se muistuttaa siitä, miten vaikeaa elämä saattaa olla niille, joille on syötetty ajatus ihmisarvon työstä riippumisesta ja jotka eivät voi jostakin syystä hakea muuta kuin hanttihommia. Se muistuttaa elävästi ja konkreettisesti siitä, että ihmisiä tulisi kohdella ystävällisesti ja asiallisesti piittaamatta siitä, näyttävätkö he oudoilta tai tekevätkö he sellaista työtä, jota ei itse haluaisi tehdä.

Eksyinpä taas kauas aiheesta - tai oikeastaan en, sillä Syvässä laulussa kirjoitetaan paljon romanikulttuurista, josta flamencokulttuuri kasvoi. Romanikulttuuri tuntuu pitkälti koostuvan juuri ulkopuoliseksi jättämisen kokemuksesta. (Ihmisoikeusliiton mukaan romanit ovat meilläkin yksi ennakkoluuloja rankimmin kohtaavista ryhmistä.)

Jään lukemaan kirjaa eteenpäin ja miettimään, miksi ulkopuolisuuden tuntemuksista tarvitsisi seurata halu valittaa ja ulvoa. Tunnistan tuon tuntemuksen ja jopa tuon halun hetkittäin, mutta enimmäkseen en jaksa kuunnella esimerkiksi valittavansävyistä laulua. (Vaikka suomalainen iskelmämusiikki nyt onkin kaukana syvästä laulusta, sen valittava, alistunut sävy ei vetoa minuun ihan samasta syystä - tiettyjen tunteiden paisuttaminen ja kivettäminen asenteiksi ei minusta tunnu hyvältä idealta. En tarkoita tietenkään, että nämä laulut tulisi kieltää tai muuta sellaista, mutta minusta tuntuu, ettei minulle tee hyvää velloa niiden mielialassa ja tehdä itsestäni kaikukoppaa sille; mielestäni käyn täysin kestämättömäksi, jos ajattelen elämän lipuneen ohi jo ja että tuoppi on paras ystäväni.) Tunnistan tunteen, mutta haluan toisenlaisen asenteen. Herkän, lohduttavan, mietteliään, helpommin iloon kääntyvän, monisyisemmän. (Liian suoraviivaisella tavalla iloisia lauluja en niitäkään pidä kauhean mielenkiintoisina kuunnella, tanssia kylläkin. Ehkä ne on tarkoitettukin liikahdeltaviksi, ei kontemploitaviksi, kuten Shusterman esittää.)

Tuntuu hauskalta lukea kirjaa flamencolaulusta, johon suhtaudun kuitenkin aika ambivalentisti. (En jaksa kuunnella sitä kovin pitkiä aikoja ärsyyntymättä lievästi.) Tuntuu kiinnostavalta tunnustella, aiheuttaako aiheesta lukeminen muutoksia suhtautumisessa. Toivoisin laulun avautuvan minulle ärsyttämättä lainkaan. (En pidä itsestäni ärsyyntyneenä, se tuntuu umpimielisyyden ja ymmärtämättömyyden osoitukselta.) Samalla mietin, miten olisi käynyt, jos polveni olisivat kestäneet flamencon ja olisin jatkanut sitä jatkokursseille ja ehkä tänne saakka. Olen kuitenkin oppinut pitämään monesta jazzkappaleestakin nimenomaan niitä stepaten tanssimalla, niihin eläytymällä, niiden maailmassa liikkumalla, puhumattakaan afrikkalaisesta ja itämaisesta musiikista, jotka ovat avautuneet juuri tanssin kautta kokonaan. Ehkä olisin virittynyt flamencoon? Miten se olisi muuttanut esteettistä käsitystäni? Minulla on monia ystäviä, jotka diggaavat flamencoa ja ovat tanssineet sitä. Ehkä voisi kysyä heiltäkin. Mutta tietysti heidän luonteensa ja luontumuksensa ovat erilaiset kuin omani; ehkä he tarvitsevat flamencon nimetöntä huutoa ja karheutta siinä missä minä tarvitsen lohduttavaa ääntä?

Ehkä nämä kysymykset on hyvä muistaa kirjaa lukiessa ja myöhemmin flamencoon törmätessä. Joka tapauksessa kirja, töksähdyksestäkin huolimatta, käsittelee tärkeitä aiheita ja avaa monta käsitettä mielenkiintoisella tavalla ja enimmäkseen huomaan olevani sen kanssa yhtä mieltä siitä, että elämässä pitää olla riittävästi hiljaisuutta, sanallistamatonta, järjetöntä, säröä:

…voi nähdä, kuinka samuus säröilee, murtuu paikoin, päästää esille jotakin, joka on kokonaan outoa ja entiseen sopimatonta. Juuri säröileminen on tärkeää, jopa säröjen tekeminen, rikkominen on tärkeää, jotta elävä pysyisi elävänä.

Syvä laulu osoittaa, kuinka tämän voi tehdä. Voi kieltäytyä ottamasta maailmaa valmiina, voi rikkoa kaikki yritykset jatkuvuuteen, lainomaisuuteen, toistoon. Ihminen voi ottaa todesta elämänsä katkelmallisuuden ja alkaa rakentaa siitä elämänsä yhteyttä. Kuitenkin on niin, että kaikki paljastuu kohtauksittain, fragmentteina jostakin suuremmasta, jota ei koskaan elämänsä aikana näe. Miksi ajatella sitä suurempaa, kun käsissä on kaikki, mitä on?

Ehkä tässä on jokin suuri mentaliteettien ero takana - minä en onnistu näkemään maailmaa valmiina juuri kuinkaan ja toiston ja lainomaisuudenkin näkeminen edellyttää valtavia ponnisteluita, joita ilman maailma rikkoutuu todella pelkäksi kiiltäväksi sirujen kasaksi. Ja nuo sirut viiltävät kipeästi. Mutta ne voivat muuttua.

Ehkä ero on siinä, että oletan, että elämä voi muuttua ja että se voi kaivata muunkinlaista kuin rikkovaa, rempovaa ja äkillistä muutosta. (Itse asiassa olen aika varma siitä; en kiellä rempaisujen tarpeellisuutta mutta huomaan, että yleensä olen remponut enemmän ja tarttunut sattumiin kuin koettanut edetä harkiten ja niin koko muu perheeni toimii myös - huomaan sen selvästi verratessani meidän elämiämme joidenkin toisen perheen ihmisten elämiin.) Ei se ehkä muutu paljon, mutta vähäkin voi olla merkityksellistä. Luopuminen ajatuksesta, että täytyy olla tietynlainen, esimerkiksi. Tai luopuminen ajatuksesta, että on tällainen eikä voisi muuttua mitenkään. Ehkä se tarkoittaa sitä, että tarvitsen juuri päinvastaista suuntaa - olen toisella suunnalla kuin rivien välissä neuvojaan jakavat kirjoittajat uskovat lukijan olevan. (Ei ole universaalia reittiä rautatieasemalle mistä hyvänsä kaupungin kadunkulmasta käsin ja vielä vaikeampi on tietysti neuvoa sitä, joka tahtoo vain kuljeksia ympäriinsä kiireettä ja määränpäättä, eksyä ajatuksiin ja ajattelemattomuuteen satunnaisesti ja kaikesta vastaantulevasta jollakin tavalla elähtyen.)

Yhtä kaikki, tunnistan monet huolenaiheet mutten huolenaihetta siitä, että joku pitäisi terveyttä ja pitkää ikää ei-pikästyttävinä seikkoina.

Seuraan huvittuneena sitä intensiteettiä, jolla Vompsu pohjustaa matkaamme. Hän on lainannut parikymmentä kirjaa ja muutaman kielikurssin ja perehtyy niihin innokkaasti. (Toisaalta, onhan hän nyt ollut pian kuukauden sairaslomalla, joten hän taitaa kaivata tekemistä.) Osa kirjoista kiinnostaa kyllä minuakin. Muutama opus käsittelee Andalusian maurilaista taideteollisuutta ja arkkitehtuuria, ja erityisesti niihin on mukavaa uppoutua nyt kun hengittäminen sattuu eikä minusta ole itämaisen tanssin tunnille opettelemaan sulokkaasti liikkumista monen vuoden tauon jälkeen.

Mikähän siinä on, että koen Pohjois-Afrikan kulttuurit niin vetovoimaisiksi? Niissä on jotakin tavattoman hienostunutta, mikäli niiden tanssi- ja ruokakulttuurista voi päätellä mitään. Ja hieman samalla tavalla kuin ystäväni Swendolyne näkee välttämättömäksi turvata Venäjään huolimatta sen kestämättömästä ihmisoikeuspolitiikasta, minäkin turvaan monessa suhteessa Pohjois-Afrikkaan huolimatta naisen asemasta siellä. Rationaalisuus on minusta täällä vain liiallisessa huudossa. Kuinka monesti täällä voi kuulla hehkutusta siitä, että ruoka on tuoksuvaa? (Ajattelen nyt ruusuveden, Attar of Roses -pelargonin lehdistä tehdyn veden ja appelsiininkukkaveden tuoksua, en mitään suoraviivaista rasvankäryä.) Pahinta koko jutussa taitaa olla se, etteihän tällainen hehkutus millään tavoin poissulje mahdollisuutta rationaalisuuteen. Päinvastoin, kapea hyötyajattelu, jota usein kutsutaan rationaalisuuden nimellä, tuntuu sulkevan pois aika olennaisia eläimenä olemisen kerroksia. (En kirjoita ihmisenä olemisen kerroksia, sillä monet näistä poissuljetuista piirteistä on poissuljettu nimenomaan eläimellisinä ja hyväksytytkin piirteet, kuten kaukoaistiset - en usko jaotteluun kauko- ja kontaktiaistit, mutta käytettäköön tässä oikotienä - nautinnot, on rajattu tarkasti, jottei eläimellisyys pääsisi lurahtamaan takaovesta tuhraamaan puhtaan sielullisia liikahduksia.)

Koska mielikuvani Pohjois-Afrikasta on huomattavan positiivinen (ehkä siksi, ettei minun tarvitse asua siellä ja kokea sitä ainoaksi todellisuudeksi eikä myöskään kokea, että minun pitäisi omaksua sieltä ihan kaikki - ei kai ole kulttuuria eikä henkilöä, jolta haluaisin omaksua kaikki hänen ongelmansa ja oikkunsa; haluaisin kyllä joskus päästä käymään siellä, ja olen varma, että se tilaisuus vielä koittaakin), minusta on aina tuntunut aivan sopivalta kertoa espanjalaisille tuttavilleni, kuinka viehättävä heidän kulttuurinsa on juuri sen maurilaisten vaikutteiden vuoksi. Joskus olen saanut tästä osakseni kauhistusta ja välillä minulle on selitetty lähes pinnistetyn rauhallisesti, kuinka espanjalaisille vertaaminen noihin eteläisiin elukoihin (ystävä käyttää heistä termiä “animals”) jäsentyy helposti loukkaukseksi ja että vaikka sanoja nyt ymmärtääkin, etten koettanut loukata, minun on hyvä ymmärtää, että näen harhoja kuvitellessani espanjalaisen kulttuurin muka noilta elukoilta jotakin saaneeksi ja että pikemminkin nuo elukat olivat saaneet kaiken mainittavan sivistyksensä heiltä.

Tuollainen väite sotii niin paljon vastaan kaikkea sitä, mistä olen lukenut antiikin filosofien kirjoitusten säilymiseen liittyen, etten oikein tiennyt, kuinka asiaan suhtautua. Ja kun vielä keittokirjat ja keramiikasta tai musiikista ja tanssista kertovat teokset (jotka ovat lähestulkoon ainoaa historiaa, jota intoonnun lukemaan - ei minua sillä lailla kiinnosta politiikka, sota, tiede eikä keksintöjen historia) ovat epäsystemaattisia ja usein husivat vaikutussuhteissa päästäkseen kuvailemaan pian reseptejä tai jotakin astiaa, ei niistäkään saa välttämättä kovasti tukea sen selvittämiselle, kuka vaikutti kehen ja onko mitään yhteyksiä oikeastaan ollut.

Onneksi tänään lukemani kirja Moorish Architecture in Andalucia listaa yhden syyn tällaiseen epäselvään ja ristiriitaiseen informaatioon:

From a purely Spanish point of view, there have been many attempts since the 19th century to present Andalucian culture as specifically iberian creation. The theory of the more or less Spanishness which arose on Spanish soil has long dominated Spanish historiography. However this may be, there can be no doubt whatever that the Spanish Muslims regarded themselves first and foremost as Muslims who happened to live on the Iberian peninsula, and not at all as Islamis Spaniards. … One can with reasonable confidence deny the presence of any territorially-based national feelings on the part of Spanish Muslims; their deeper sense of identity was based rather on their membership of a tribal and religious community. …

One could spend hours discussing the most appropriate way to pigeonhole this architecture in some classificatory scheme. Whether it is described as Moorish, Hispano-Islamic or Hispano-Maghrebian, it is clear that none of these attributes does justice to a reality in which Arabic, Spanish and Berber elements subjected each other to mutual influence of varying intensity on the fertile soil of Islam, and in so doing gave rise to unparalleled peaks of achievement.

Lähde

Eikös vain täälläkin lurki kansallinen tai oikeammin kansallistamisprojekti! Olen ehkä jauhanut aiheesta tarpeeksi, mutta uudemmille lukijoille todettakoon, etten ole minkään “kansallisen identiteetin” ylin ystävä. En koe itseäni erityisen suomalaiseksi muuten kuin kieleltäni, helsinkiläiseksi ja tytöksi kylläkin, ja ymmärrän paljon paremmin harraste- ja paikallisuusidentiteettiä kuin jotakin epämääräistä kansallista projektia. Toki muutkin identiteetit ovat keinotekoisia, useathan niistä rakennetaan ihan tietoisestikin johonkin pyrkien, opetellen ja harjoitellen (ja lapsina meitä oloutetaan lupaa kysymättä tiettyyn perhesysteemiin ja jo sikiövaiheessa ilmeisesti meitä oloutetaan tiettyyn stressitasoon ja siihen, tukahdutetaanko stressipiikkejä roskaruoalla vai ei), mutta minua jotenkin pännii kansalliseen projektiin toisinaan liittyvä teeskentely, että kyseessä olisi jokin taivaasta tipahtanut neitseellinen ja sekoittumaton kulttuuri, jokin aito ja alkuperäinen. Minun on vaikeaa olla ajattelematta tätä vahingollisena ideana, sillä eikö juuri se ole takana tuollaisessa historiankirjoituksessa, jossa koetetaan kieltää lainat ja yhteydet ja siten eristetään eri paikoissa asuvia, eri uskontoa tunnustavia ihmisiä toisistaan? Onko maailmassa varaa sellaiseen? Miksi niin moni kokee edelleen jotenkin loukkaavaksi sen, että häntä luullaan esimerkiksi ulkomailla venäläiseksi tai ruotsalaiseksi?

Tuntuu, että aidon ja alkuperäisen ja puhtaan kulttuurin ajatus käyttelee jonkinlaista saastumismetaforaa sekoittumisen ja vaikutteiden ottamisen tapauksessa. Se tuntuu kovin hämmentävältä, jos on tottunut ajattelemaan elämäntapaa enemmän pataruoka- tai täytekakkumetaforan mukaan: kyllä pieni roiskaus paprikaa ja appelsiininkukkavettä näiden padassa eri ajan hautuneiden ainesten päälle antaa lisäryytiä / taikinaan voi ripsauttaa viekoittelevaa kardemummaa ja täydentää kostutusveden tuoksuvuutta rusentamalla veteen hetkeksi muutaman tuoksupelargonin lehden. (En tiedä muuten, mistä on peräisin se monen keittokirjan ja jopa ystäväni jonkinlaisena raamatunlauseena toistelema ohje, että ruoan maun pitäisi olla selkeä ja että sen vuoksi kannattaa käyttää vain yhtä, kahta maustetta rinnakkain per soppa. Minun makukäsityksiini tuo ohje ei ainakaan sovi, ja olenkin hylännyt sen aikoja sitten hupsuna dogmaattisuutena. Mutta kuten Hurina joskus totesi, minulla on taipumusta ylihekumallisuuteen…)

Hmm, näyn harhautuneen taas ruokaan. Jaaha, mitähän tästä pitäisi ajatella? Olen nimittäin jo kieliopinnoissakin huomannut sen huvittavan tosiseikan, että Vompsu oppii kyllä kommunikaatiofraasit ja joitakin ruokiakin, minä taas napsaisen muistiini ilman mitään ongelmia ruokien ja ruoka-aineiden nimet mutta mitään muuta en sitten muistakaan. Huooh. Ei kovin ahdistavaa (koska sopii mainiosti käsitykseeni hyvästä ja stressittömästä elämästä) mutta ei kyllä kovin mairittelevaakaan, jos elämää tahtoisi mitata jollakin intellektuaalisen uskottavuuden tikulla. (Oh, intellektuaalisen uskottavuuden tikku. Minkähän värinen ja pituinen se olisi? Ehkä jonkinlainen zoomattava antenni?)

Tunnen oloni kuitenkin varsin tyytyväiseksi kaikessa maanläheisyydessäni (tai oikeastaan jääkaapinläheisyydessäni, olen sentään viidennessä kerroksessa ja jääkaappi taas on alle metrin päästäni, jonka kautta sulautan himojeni kohteet tarvetyydytykseni muotoihin) koska olen havainnut espanjalaisen kansallisen projektin, jota voin hämmästellä ja verrata päässäni siihen suomalaiseen poliittiseen historiaan, jota viimeksi puursin painokuntoon. Siinä heitettiin ohimennen ilmaan ajatus, että vielä viisi-kuusikymmenlukujen taitteessa kansainvälisyyden ajateltiin tarkoittavan sitä, että jonnekin mentiin ylpeinä omasta aidosta kulttuurista ja kunnioittaen toisen aitoa kulttuuria (pahoittelen sanavalintaa niille, jotka saavat “kulttuurista” näppyjä; minäkin saan näppyjä “kaukoaisteista” etenkin itse sitä käytellessäni) ja sitten myöhemmin asiat repesivät toiseen malliin. Mihin, sitä ei kerrottu, mutta oletan, että johonkin tällaiseen kuin itse hahmotan: että piirteiden alkuperäiset omistajat ovat jo aikaa sitten unohtuneet ja sekoittuneet ja piirteetkin on kehitelty likipitäen tunnistamattomiksi uusien sovellustapojensa myötä… ajatellaan nyt vaikka sitä, että pian taas Portin karjalanpiirakkaa saa vegaanisena tauon jälkeen; olisi kiinnostavaa tietää, montako asiakasta ne menettivät lisättyään valmistusaineisiin maitoproteiinin, sillä eihän osa menetetyistä asiakkaista palaa takaisin, jos eivät lue Vegaiaa, jossa kerrottiin, että pian piirakat käyvät taas syötäviksi meille maitoa karttavillekin… Itse en ainakaan niin usein käy tarkistamassa, onko jokin kerran ei-syötäväksi todettu tuote muuttunutkin syötäväksi.

Hemmetti, olen taas ruoassa! Minun taisi olla ajatus kirjoittaa jotakin siitä, miten nykyään elämäntyylien moninaisuus tuntuu kai useimmista enemmän kiinnostavalta ja hauskalta asialta kuin jotakin ryhmäidentiteettiä uhkaavalta. Vai? Usein itselläni tämä mieltymys erilaisiin tapoihin ja usko niiden siunauksellisuuteen karahtaa näyttävästi yhteen sen kanssa, että jotkut tavoista näyttävät minusta vahingollisilta, mutta sitten en osaa kuitenkaan tuomita niitä mielessäni ankarasti, päätänpä vain olla itse ryhtymättä citymaasturin ajajaksi tai muuta tuollaista. Mutta ihan selvää on, että niin kovasti kuin olenkin sitä mieltä, että tehoeläintuotanto on kestämätöntä paitsi ekologisesti, myös moraalisesti, en siltikään tahtoisi, että äkisti kaikki luopuisivat lihansyönnistä. Miksi? En oikein osaa vastata. Epäilisin varmasti jonkinlaista pakottamista. Ehkä siksi, etten osaa kuvitella maailmaa niin valistunein ihmisin… tosin tietysti vain kapeasti valistunein, en pidä esim. itseäni kovinkaan valistuneena, vaikken syökään lihaa. Minulle vain tämä ruoka-asia on keskeinen, ainakin tästä kirjoituksesta päätellen ;)

Äh, en oikein tiedä, olenko kipeä vai terve. Ajatukseni tuntuu vain palautuvan ruokaan. Ei hyvä päivä moraalisille pohdinnoille…

Tähän aikaan vuodesta pyöräileminen alkaa tuntua uimista ja vesijuoksemista mielekkäämmältä harrastukselta. Vesijuostessa näet olkapäät alkavat ikävästi krampata silkasta ilman kylmyydestä, eikä se oikein tunnu tarkoituksenmukaiselta, koska juoksen altaassa lähinnä vetreyttääkseni ja voimauttaakseni niska-hartiaseutua ja yläselkää. Eikä muutenkaan aurinko kimmellä samalla lailla veden pinnassa eikä tuoksu ole kesäinen. Toki altaan vedenrajassa on edelleen kiinnostavaa bionöyhtää, kuten männynneulanen (vai mikähän olisi oikea termi, männynneulasia kun on aina kaksi yhdessä; wiki sanoo tästä: “Neulaset ovat pareittain kääpiöversoissa.”) joka laskee ja nousee lipleen mukana eikä jostain syystä osaa irtautua seinästä, kiereksiipä vain sitä ylös ja alas. Mutta tulee kylmä.

Pyöräillessä sen sijaan ei enää tule kuuma ja hikevä olla. Ja jos jotakin, syksy on voimakkaiden tuoksujen aikaa. Ajan Kumpulassa puutalojen välistä ja haistan omenat pihoista. Koko kylän yllä oikein leijuu omenantuoksu, samanlainen kuin löyhähti viikkaamastani muovipussista, jossa oli ollut omenoita. Omenan tuoksu on ihana, oikein täyteläinen ja viekoitteleva. Omena, kuten kahvikin, on niitä aineita, joita on ihanaa nuuhkia, mutta joiden elimistöönsä tunkemisesta seuraa yleensä vain ikävyyksiä (ainakin jos omena on raakaa). Jo maku suussa on uhmakkaan hapokas eikä tunnu olevan mitään sukua herkän aromikkaalle tuoksulle, ja vatsassa ja suolistossa hapot vasta alkavatkin tuntua. (Mutta ei siitä sen enempää. Luotan kuvittelukykyysi.)

Omenoiden lisäksi tuoksuvat mätäneminen ja maatuminen. Metsän läpi polkiessa syksyn kirpeät ja raikkaat tuoksut oikein lennättävät jalkoja vinhaan tahtiin. Tämä syksy on kummallinen - koko tämä vuosi on ollut kummallinen, niin paljon erilaisia kiireitä, ja nyt Vompsu makaa vain sängyssä käsipotilaana, emmekä voi mennä sieneen, koska vaikka minä voisinkin, kuka sitten tekisi hänelle puuroa ja voileipiä kotosalla? Metsä tuoksuu houkuttelevalta, mutta on vain poljettava pyörää kotiinpäin ja oltava vastaamatta kutsuun vaellella kaikessa rauhassa puujättiläisten välissä ämpärin ja veitsen kanssa, edetä maastoa silmät ympyriäisiä muotoja etsien. Palstalla on sentään käytävä. Madot ovat kiskoneet paksun ruohosilppukerroksen maan sisään, ja kyllä ne ovatkin hyvin syöneen näköisiä. Herneet ovat luhistuneet lehtihomeiseksi keoksi, mangoldit sen kun kasvattavat vahamaisia kuohujaan. Sade on läiskinyt mätiä pisteitä tuoksuherneiden silkinhienoihin terälehtiin ja tahrinut unikon punaisen keltaisin siitepölyläikin. Kurpitsan oranssit kukat ovat repaleisia jo.

En näe kaupunkia kaikilta näiltä yksityiskohdilta, livun enimmäkseen maisemien ohi tai läpi, ne muuttuvat joksikin imaginaariseksi, kunnes sitten juhlista tullessa yö on äkkiä niin kylmä, ettei oikein tuoksu miltään. Kylmä tunkee kuviosukkahousujen ja kevytrakenteisten lenkkareiden sisään, pysähdymme katselemaan kaniineja. Ohikulkija luulee miesseuran pissivän urheilukentän nurmelle aidan raosta ja kieltää tekemästä niin. En saa selvää sanoista, koska en odota kenenkään puhuvan pissimisestä, mehän katselemme kaneja. Ja kun sitten käännymme, näen äkisti maiseman: talojen muurin, risteyksen ylle kuroutuvat raitiovaunujen sähkölinjat. Yksi vaijereista on kiinnitetty talon tupakanruskeaan seinään ovenkahvan näköisestä pidikkeestä, muut lähtevät kahvattomasta möykystä. Tuossa suuressa risteyksessä tunnelma jäsentyy äkisti epähelsinkiläisesti, joten maisema pysäyttää sen sijaan että sen sisään vain kävelisi hyräillen, tallustelisi sen läpi kotiin nukkumaan.

Miksi vänkyräinen tertturanka kypsässä punaisessa tomaatissa näyttää taiteelliselta tyhjällä pöydällä tai ikkunalaudalla, mutta ei mikron viereisessä kaaoksessa? Onko tanssiva joukko taidetta, jos sillä ei ole näyttämöä, jolle yleisö ei voisi periaattessa astua esityksen aikana? Entäpä lavatanssit - ovatko ne taidetta muuten kuin elämäkin on?

Tarvitseeko minun kehystää nämä valokuvat ja naulata niiden kehyksille paikat seinälle, jotta voin nauttia niistä täydemmin kuin nyt, kun ne ovat kiepillä taistelevien metsojen teekannun päällä, runohyllyn ylisillä? Entäpä nämä runot - nämä kirjat, joita en ole availlut pariin vuoteen? Ei kai muistamiseni nyt sentään taidetta ole? (Etenkin kun muistini väärentää etevästi asioita, kuten kai parasta mielenterveydelle onkin. Vai onko?) Tai tuo taulu, joka tuossa jo riippuu, grafiikanlehti Venäjänmaalta, lahja taiteilijalta, milloin oikeastaan pysähdyn havaitsemaan sen esteettisiä kvaliteetteja sellaisenaan? Eikö se pikemminkin ole osa seinää, eikö huomioni polveile siihen vain huoneen osana, maailman osana?

Kun keskityn johonkin, enkö silloin katoa? Mikä on tämä paniikki, kun kuuntelen Vompsun terapeutin ystävällisesti meille lainaamaan mindfulness meditation -setin ensimmäistä ceedeetä ja rauhallinen miesääni kehottaa keskittymään hengitykseen mitenkään hengitystä muuttamatta? Onko sellainen mahdollista? Eikö muka huomioni ole voima, joka jähmettää tapahtumisen esineiksi, suorituksiksi, muodoiksi? Joka johonkin minussa suuntautuessaan työntää tuota kohdetta sijoiltaan? Joka johonkin tuntoaistittomaan ja kanssani hermoverkkoa jakamattomaan kohdistuessaan työntää tuon toisen kutsun syrjään ja kohtaa tuon toisen vastuksen sinne saakka, että unohtaa suuntautuvansa ja tulee osaksi tuota toista? Ja millä lailla tuo toinen on silloin muka erillinen minusta, enkö muka kanna yhteyttämme sisälläni lopun elämääni ja suuntaudu uudelleen siitä muistuttaviin tuokioihin, tilanteisiin, tansseihin, näytelmiin, painu ihoa vasten ja unohda kaikkia rumia sanoja?

Onko mitään intiimimpää kuin alkaa hengittää toisen tahtiin tahtomattaan ja huomaamattaan?

Osaako joku hengittää pakottamatta asiaan keskittyessään?

Ovatko minua enemmän ne asiat, jotka tiedän ja joista päätän, vai sellaiset seikat kuin tapani kävellä tai ojentaa käsi, hymyillä tai väräyttää nenääni? Olenko enemmän se joka ajattelen olevani vai se, josta yllätyn, ja kuinka usein unohdan yllättävät seikat? Ja enkö joka tapauksessa luota hahmottomaan elämänvoimaan tai minuuteen tai kokemukseen tai lihasmuistiin, sillä en erityisemmin murehdi, osaanko tänään kävellä kauppaan ja takaisin enkä sitä, tunnistanko äitini hänet tavatessani tai siitä, ymmärränkö sinun sanojasi summittaisesti, kun vastaat kysymykseeni?

Ja miksi käy niin, että kun hengitys ensin vaikeutuu ja levottomuus kuohahtaa, pian rentous valtaa maailman ja ceedeetä on mahdotonta kuunnella loppuun nukahtamatta tai ainakin laskeutumatta jonnekin hyvin hiljaiseen ja liikkumattomaan tilaan, jossa hengityksen keinu on ainoa aistimus? Onko tämä jokin pienimuotoinen katharsis?

Miksi voin tanssia yleisölle vain niin, että yleisö on pimeässä tai suljen silmät tai päättäväisesti kohdistan mieleni siihen, miltä tanssiminen tuntuu lihaksissa ja nivelissä, luiden kulmauksissa ja tasapainoaistillisesti? Irtoavatko nämä sanat minusta sillä tavalla, että kukaan niiden lukija ajattelee niiden voivan olla hänen omia sanojaan, esimerkiksi sellaisia, jotka hän aiemmin kirjoitti lapulle, ja sitten lappu hukkui ja nyt joku on laittanut ne nettiin?

Mikä on tämä huomio, joka kohdistuu ja liikahtelee? Jos se pystyy näkemään rytmin eristämättömässä tomaatinrangassa sekasotkun keskellä, miksi se tahtoisi siivota? Haluaako se oikeastaan vaikuttaa miltään tai tulla tarkastelluksi? Olen melko varma siitä, että se haluaa jakaa hetkiä ja tunnelmia, unohtua tuntemuksiin, lakata skannaamasta, rauhoittua, mutta eikö tämäkin varmuus päde vain joihinkin hetkiin?

Ja jos minuus on jotakin näin hataraa tunnettuna ja toisaalta monoliittimaisen luotettavaa tuntemattomana ja ohjaavana, jotakin näin tilanteista ja hengitysvaikeuksista erottumatonta, miksi olisin huolissani siitä tai suostuisin kuvaamaan sitä työhaastattelussa muutamin adjektiivein? Eikö riitä, että hengitän ja että stressihormonini huuhtovat näitä pehmeitä rantoja ja että yö ja päivä tahdistavat maailman ja että tahtiin on helppoa myöntyä? Osaisinko edelleenkään vastata niille, jotka sanovat, ettei tällaisella hiljaisella kysymisellä ole väliä? Onko vastaamisella väliä?

Mitä tapahtuisi, jos vaikeus hengittää luonnollisesti käskettäessä lakkaisi?

Jokin minussa vastustaa välillä aika kovasti tekstiä, jota siistin. Näin käy esimerkiksi, kun kohtaan kaksi johdannaista “keppiä ja porkkanaa” -sanonnasta: “porkkanoita, mutta laihoja ja multaisia” ja “kovasti kepin muotoinen porkkana”. (Sama kirjoittaja jatkaa kasvismetonymian muuntelulinjallaan: “kuuma - ja uusi - peruna”.)

En tiedä, onko kyse huumorista ja sen puutteesta, mutta jotenkin nuo porkkanat ja perunat jättävät minut ihan kylmäksi ja saavat aikaan epämääräisen tunteen, että haaskaan elämääni siivoten tällaista tekstiä. Se ei pidä paikkaansa, ei elämää voi haaskata. Ja ainakaan en ole päihteissä eli muistan puolenkin tunnin kuluttua nämä kielelliset juurekset ja mukulat. Mistään pää täyteen -vakavuustason tyytymättömyydestäkään ei siis ole kyse, kunhan kipuilen ajankulukseni.

Vannon maurinmalva-sitruunaruohoteetä keitellessäni itselleni, etten enää koskaan ala väännellä tuolla lailla kuluneita metonymioita. En muista, olenko tehnyt niin, mutta epäilen tehneeni, enkä oikeastaan haluaisi muistaa, vaikka ja mitä olisin tehnyt. (Ainakin olen leikkinyt Occamin partaveitsi -sanaparilla ihan liikaa. Miten tylsää, mutta ei auta kuin hyväksyä, että sellaista on tapahtunut.) Kielen pintatason nokkeluus ei nyt tunnu lainkaan hauskalta jutulta.

Jätän porkkanat ja perunat tekstiin koskemattomina. Ei ole asiani toimia esteettisenä poliisina. Ovathan ne aivan ymmärrettäviä ja monen mielestä varmasti oikein hauskojakin ilmauksia. Enkä osaa itsekään perustella, mikä niissä tarkalleen tuntuu ärsyttävältä. Nehän ovat, taivas paratkoon, vain tekstin viaton mauste.

On hyvin vaikeaa huomata, ettei pidä jostakin asiasta. En tarkoita, että se olisi faktatasolla vaikeaa - sillä tasolla huomio tuskin voisi olla suorempi ja selkeämpi - mutta tuntuu jotenkin vaikealta hyväksyä, etten onnistu pitämään jostakin tyylikeinosta, niin kovasti kuin ponnistelenkin suhtautuakseni siihen avarakatseisesti ja niin tarmokkaasti kuin yritänkin löytää siihen tulokulmaa, josta se avautuisi positiivisesti. Tänään en vain onnistu. Ymmärrän, että kirjoittaja jollakin tavalla leikkii, ja hätkähdän sitä, miten kylmästi ja kriittisesti siihen suhtaudun. Tuntuu kamalalta huomata itsessään tuollaista etäisyyttä ja viileyttä, kun kyse on kuitenkin käytännöstä, joka ei pyri loukkaamaan ketään ja tuskin onnistuu ketään loukkaamaan edes vahingossa. Enkä ajattele myöskään, että sanoilla leikkiminen tarkoittaisi syvällisen ajattelun automaattista alasajoa. Mitä siis on tämä ymmärtämättömyys? Toisaalta - enhän tuomitsekaan noita sanoja, en vain onnistu nauramaan niissä mukana. (Siinä ne muistuttavat suomalaista rock-lyriikkaa.) Se riittää tekemään surulliseksi. Mieluiten taitaisin kuitenkin olla niin avoin, että hyväksyisin ylistäen kaiken, mikä ei suoranaisesti vahingoita ketään. Mutta en osaa.

Onneksi koira saapuu vieraisille. Sen touhottava läsnäolo tekee helpoksi hymyillä, innostua ja nauraa. Se ei piittaa sanoista, ja niin minunkin kai pitäisi tehdä. Se ei myöskään tule surulliseksi siitä, ettei pidä tuosta tai tuosta ihmisestä tai koirasta, ja ehkä minullekin tekisi hyvää olla stressaamatta niin kovasti siitä, etten aina onnistu pitämään ihan kaikesta ja kaikista. (Mikä velvollisuus se nyt edes on, en muista asettaneeni sellaista itselleni, mutta kuitenkin näyn ahdistuvan, jos en siihen pysty.) Enimmäkseen kuitenkin innostun ja ihastun, ja hyvä niin.

Pyörittelen juureksia ja mukuloita koko päivän enkä tule hullua hurskaammaksi tai opi pitämään niistä. Opinko myöhemmin, jää nähtäväksi.

Lainaan kirjastosta ison peltirasiallisen Billie Holidayn musiikkia. Mainiota, ajattelen, sillä koneellani on pari hänen kappalettaan entisestään ja pidän niistä kaikista. (Sen sijaan en muista, miksen ole samantien kopioinut koneelle tiuhempaan kuunteluun koko levyä, vaan vain muutaman kappaleen.) Kuudessa ceedeessä luulisi riittävän kuunneltavaa! Ja miten mainiota, jopa Cole Porterin kappaleita mukana.

Melko pian kuuntelu-urakka saa kuitenkin outoja piirteitä. Aloitan tunnollisesti jokaisen kappaleen, mutta huomaan kuuntelevani vain hetken ja sitten skippaavani seuraavaan. Pakottaudun kuuntelemaan kappaleita läpi kokonaan, mutta sitten totean vain hieman ärtyväni niistä. Jotenkin minusta tuntuu kummalta, miten surullista ja valittavaa meno on. Samassa muistan, miksen kopioinut aiemmaltakaan levyltä kuin ne muutaman toiveikkaan oloisen kappaleen: en vain koe mielekkääksi kuunnella musiikkia, jossa piehtaroidaan tuollaisessa “kukaan ei koskaan rakasta minua, ota kaikki tai älä puutu elämääni, ja oikeastaan parhaat ajat ovat jo kaukana” -fiiliksessä. Edes pahimpina yhyy byhyy -kausinani en voi ihannoida enkä toistuvasti kuunnella tuollaista musiikkia, vaikka hyvinkin saatan ajatella silloin hirviömäisimpinä hetkinä samanlaisin (harmillisen usein) itseään toteuttavin ennustein. (Siitä on todistuksena kaiken lisäksi aika moni blogikirjoitus. Jos minulla olisi sensurointitaipumuksia, aloittaisin varmaan näistä. Mutta ei minusta ole hyväksi poistaa kirjoituksia, vaikka pitäisinkin niitä jossain määrin vahingollisina itselleni ja omalle mielialalleni - ehkä ne jossakussa toisessa vaikuttavatkin toisin, kampeavat häntä ylös tuollaisista syövereistä?)

Huomaan myös jotakin muuta kiinnostavaa: ne biisit, jotka minulla (tai oikeastaan nykyisin eksällä, hänelle jäivät kaikki vinyylini, koska minulla ei ole vinyylisoitinta) on vain vinyyleillä jonkun muun tulkitsemana, ja joita etukäteen ajattelen iloisesti ja lämpimästi, eivät iskekään lainkaan. Billie Holidayn tulkintatyyli on niin erikoinen ja hänen äänensä jotenkin karmiva. (Kun lukee hänen elämänvaiheistaan, äänen karmivuus ei enää tunnu niin yllättävältä - ääni kuten muutkin keholliset seikat ja oikeastaan koko tyyli kantavat menneisyyttä matkassaan.) Iloisesti hämmästelevätkin laulut, kuten vaikka “I get a kick out of you“, vääntyvät hänen käsittelyssään jotenkin puuroisiksi ja tuskaisiksi tilityksiksi. Huomaan, etten tahdo taltioida näitä kappaleita enkä kuunnella niitä uudelleen.

Miksi? Onko kyse siitä, että tuska jotenkin siirtyy tuosta huumatusta, vaikertavasta äänestä vastaanottavaiseen kuuntelijaan? (Ja että siitä on vaikeaa ravistautua kuivaksi?) Uskonko kärsineeni ihan tarpeeksi? Uskonko nykypsykologien lailla, että on järkevintä suhtautua elämään ja sen mahdollisuuksiin niitä hieman positiiviseen suuntaan värittäen? (Mistä voin tietää, mihin lopulta uskon tällä hetkellä?) Uskonko, että illusorisen hehkun ylläpitäminen vaatii kohdallani tuekseen tunteiden käsittelyn välineitä, kuten toiveikkaan musiikin ja iloisenvärisiä vaatteita? Mutta eikö pidä paikkaansa sekin, että silloinkin kun pari vuotta sitten asuin talven harmaassa eronjälkeisessä kuopassa, ponnistelin silloinkin iloon ja että en silloinkaan tahtonut kuunnella valittavia tai vihaisen kuuloisia lauluja? Syntyykö vastenmielisyys niihin siitä, että tajuan itsessäni valittavan ja vihaisen puolen, enkä tahdo vahvistaa niitä, sillä niiden puikkoihin päästämisestä harvemmin seuraa mitään ilahduttavaa tai ymmärrystä syventävää?

Uskon kyllä suremisen tapahtumiseen. En kirjoita “välttämättömyyteen”, koska olen tavannut ihmisiä, jotka eivät tarkkailuni perusteella sure silloinkaan, kun ulkoiset edellytykset olisivat kohdallaan. (Voi tietysti olla, että he surevat jotenkin niin piilotetusti, ettei sitä vain näe. Ja varmasti jokin osa heistä sävähtää, vaikka asenteen osalta suru kääntyisikin tyytymättömyydeksi, omien oikeuksien penäämiseksi ja vihaksi.) Ennemmin tai myöhemmin tulee surtua. Mutta surun aiheet ovat erilaisia: joku suree kuolemia, toinen sitä, etteivät elävät näytä tajuavan elävänsä ainutta kertaansa, joku muu abstraktimmin, ehkä. (En osaa sanoa varmasti, aihetta pitäisi ehkä selvittää lisää.) Itse suren aika paljon sitä, miten vaikeaa ihmisten tuntuu olevan tarttua elämäänsä ja muuttaa sen epätyydyttäviksi kokemiaan piirteitä siinä määrin kuin se nyt heidän vallassaan on. (Havaitsen tämän vaikeuden myös itsessäni: joskus se esiintyy pelkona, että sitten kukaan ei rakasta minua enää ikinä yhyy byhyy, ja joskus se ottaa julman rationalisoinnin naamion: “oikeastaan tahdonkin että asiat ovat näin koska en näytä saavan muutosta aikaan” - vaikka on aivan selvää, että en useimmiten tahdo käyttäytyä aivan sillä tavalla kuin käyttäydyn.)

Mutta huomaan myös toisen seikan: ymmärrän surun äänettömäksi tunteeksi. Tunteeksi, joka ei valahda asenteeksi saakka eikä siten saa oikeastaan kommunikatiivista ilmaisuaan. Suruun voi viitata, mutta viittaus on ikään kuin etäännytetty. “En jaksa nyt tulla, olen surullinen.” Ja silti surun näkee ja kuulee ja silloin sitä on jotenkin helpompi kunnioittaa. Jotenkin Billie Holidayn ääni tuntuu itselleni sopimattomalta juuri sen kantaman surun asenteellisuuden takia. Hänen surunsa on niin rasittavan vaikertavaa ja toivotonta verrattuna vaikka Sarah Vaughanin äänen hiljaiseen suruun, jossa uhma ja ilo ovat yhtaikaa läsnä. (Maailma on sillä lailla epäreilu, että lähtökohdat ilmaista tunteita elämässä ja tulkita tunteita taiteessa ovat hyvin erilaiset. Ihmisten elämät poikkeavat hurjasti toisistaan. Melkein hämmentää, että voimme kuulua samaan lajiin.) Luulen, että jos reagoisin vähemmän herkästi musiikin tunnetilaan, en ärsyyntyisi. Mutta vaikka tiedän, etten voi kuinkaan auttaa vaikeroivaa laulajaa, tulen levottomaksi.

Surussa on eräs kummallinen piirre. Niin kauan kuin siitä vaikenee, se pysyy ainakin omalla kohdallani toiveikkaana suruna: suruna jolla on loppupiste, lopputulema. Mutta jos surusta erehtyy puhumaan silloin kun se on hyvin akuutti ja loppupisteen näkee vaitikin vain vaivoin, loppupiste äkisti katoaa. On vain suru ja epätoivo ilman mitään valonpilkahdusta, ja sitten tuossa tuo toinen, joka istuu ja kuuntelee tai kävelee kanssa ja kuuntelee, tai lukee tämän tekstin tai näkee, miten keho ei pysty kannattelemaan tätä tunnetilaa. Koko olemus ikään kuin repeää epätoivoon.

Ja kun toinen sanoo jotakin auttavaa, harmillisen usein käy niin, että ajattelee surunsa nimettömässä raivossa, että sinun on niin helppo sanoa noin ja noin se toki sinun kohdallasi menisikin, mutta että minun kohdallani toipuminen on turha toive. En tiedä, miksi halu kampeutua surusta eteenpäin tulee niin helposti projisoiduksi tuohon toiseen, joka tarkoittaa pelkästään hyvää lohduttaessaan. Ehkä se johtuu siitä, että suruun on suututtu niin monta kertaa ja että kokee itse oudosti velvollisuudekseen puolustaa oikeuttaan tuntea näin? Tuo projisointi on kuitenkin epäreilu ja siksi minusta tuntuu kurjalta, jos minua lohdutetaan - se vain pidentää surun helposti. Minua pitää kutittaa tai johdattaa huomio aivan jonnekin toisaalle, tehdä iloisia asioita. Niin suru hitaasti väistyy ja siihen voi palata hiljaisina hetkinä, nukahtamisissa ja heräämisissä, turvalliseen ja itselle sopivaan tahtiin, identifioitua itse tuohon toiveikkaaseen ääneen, joka kehottaa ajattelemaan muutakin kuin satuttaneita seikkoja. (Tunteita tutkineet psykologit ovat kirjoittaneet siitä, kuinka vaikeat tunteet tarvitsevat käsittelynsä tueksi valoisan mielentilan - aivojen hermoverkoston tasolla suru ja ilo/tyytyväisyys/turva ovatkin erilliset, toisistaan riippumattomat prosessit, eivät saman ulottuvuuden kaksi ääripäätä. Ne eivät siis sulje toisiaan pois, kuten jokainen tunteitaan keskittyneesti tarkastellut on epäilemättä huomannut. Mutta tuntuu aina hassunkurisen hyvältä, kun jokin kokemuksen totuus vakuutetaan mahdolliseksi myös tieteen piirissä. Silloin ei tarvitse enää ajatella, että kenties on jotenkin tunnistanut ja nimennyt tilansa väärin, kun esimerkiksi kaihoisana tuntee mielialansa samalla erää kevyeksi ja äärimmäisen raskaaksi.)

Kun huomaan, että suurin osa Billie Holidaysta saa minut vain epämääräisen ärtyneeksi, olen luiskahtaa itsesyytöksiin: Mitä, sensuroisit tuskan maailmasta, vai? Eikö tuo ole aika epäeettinen asenne, kun toinen antaa kaikkensa? Mutta sitten väitän vastaan tuolle syyllistävälle äänelle: Saan pitää siitä, mistä pidän. En osaa pitää kaikesta musiikista. (Samalla tavalla kuin en osaa pitää kaikista ihmisistäkään ja samalla tavalla kuin huomaan joskus jonkun kanssa puhuessani, etten ole hänen kanssaan lainkaan samaa mieltä siitä, miten keskustelunalainen tilanne tulisi jäsentää.) Minulla ei myöskään voi olla kenenkään muun asettamaa velvollisuutta opetella pitämään kaikesta maailman musiikista. Ja itse en tuota velvollisuutta aio asettaa. Kuinka huiman erilaisia tulkinnat ovatkaan, varmasti (ja myyntilukujen valossa) Billie Holiday on monelle äärettömän tärkeä ja taatusti on myös niitä, jotka jotenkin kaipaavat juuri hänen tuskaisuuttaan. Ja onko minun asiani kysyä, lopultakaan, miksi pidän näistä kappaleista ja miksi en saa näihin kosketusta?

(En usko osaavani vastata tyhjentävästi. Tai että tuollaiseen kysymykseen voisi vastata tyhjentävästi. Tai että ainakaan myöntäisin vastaukselle tuollaista statusta…)

Silti tuntuu siltä, että ärtymys jonkin tulkinnallisen sävyn kohdalla merkitsee jotakin. Ei tarvitse kuin kuunnella läheisten ystäviensä kuuntelemaa musiikkia, kun jo huomaa, miten erilainen heidän mielensä kenttä on. Heidän assosiaationsa kulkevat aivan eri teitä. Heistä jokin minusta tunkkaisen ja vihamielisen kuuloinen kappale on “herkkää tulkintaa” tai “elämänmakuinen”, tai sitten jokin aivan karmivasti sanoitettu ralli “ihana rakkauslaulu, siis just noinhan se menee”. Tuo erilaisuus on jotenkin tavattoman kiehtovaa! Mutta ei se tarkoita, että kuuntelisin ystävien musiikkia, ehei. Kuuntelen mieluummin ystäviä. Mutta joskus minusta saattaa tuntua, että ymmärtäisin heitä paljon paremmin, jos kuuntelisimme heidän suosikkilistaansa ja inhokkilistaansa läpi ja jos puhuisimme musiikin herättämistä mielteistä pitkään ja huolellisesti. (Niin saattaisin oppia myös pitämään heidän musiikistaan - esimerkiksi Hurina opetti minut pitämään Lhasasta eritellessään tarpeeksi, miksi tämän ääni - joka tuntui minusta aluksi vähän pelottavalta ja dramaattiselta - kiehtoo häntä.)

Oudosti surun tapauksessa tuntuu käyvän siten, että mietin paitsi oman haluttomuuteni kuunnella sitä asenteeksi kivettyneenä myös eettisyyttä siltä kantilta, onko reilua saattaa toinen sellaiseen tilaan, jossa hän vuodattaa suruaan siinä määrin, että tuo tunnetila jähmettyy asenteeksi, kuin hänen naamiokseen, identifioituu hänen äänekseen ja hänen mielekseen tai perusmielentilakseen. Mitä sivullinen voi tehdä kohdatessaan surun vuodatuksen? Onko oikein lohduttaa? Kuinkahan yleinen lopulta on tuo taipumus projisoida lohdutus toiseen ja tarrautua sen vuoksi omaan suruun yhä piintyneemmin ja äkäisemmin? Toisaalta olen huomannut, että osa ihmisistä suuttuu jollakin lailla, jos kieltäydyn lohduttamasta heitä ja sen sijaan sanon, että he varmasti tarvitsisivat nyt jotakin iloista ja vahvistavaa tekemistä ja ajateltavaa. Varmaankin he kuulevat sen jotenkin piittaamattomuutena, vaikka itse koetan vain osoittaa kuunnelleeni ja ymmärtäneeni heidän makaavan mahallaan kuralätäkössä ja yritän saada heidän oman lohtuun ponnistelunsa hyrähtämään käyntiin. (Lopulta tuntuu näet olevan niin, että jaloilleen ponnistautuminen on viime kädessä sen käynnistymisestä kiinni.) Ehkä en osaa jotenkin tarpeeksi vakuuttavasti ensin sanoa, että totta kai he saavat tuntea näin. Ehkä tuo osaamattomuus johtuu siitä, että minusta on täysin absurdi ajatus, ettei joku saisi tuntea jotakin. Mitä kieltäminen auttaisi? (Minua on koitettu kieltää eikä siitä tule mitään.) Tunne tulee ja menee mahtavana ja kevyenä ja tonnienpainoisena kuin pilvet, yhtä arvaamatta ne muuttavat mielialaa, ei niistä laadita noin vain kymmenen päivän ennusteita.

En ole koskaan ajatellut mitään niin hassua kuin että surra ei saisi. (Ikään kuin minulla olisi valtuuksia jakaa tuollaisia lupia.) Mutta ajattelen kyllä, että surun rinnalla olisi hyvä esiintyä iloa. Se tekee surusta käsiteltävämmän, pilkottavamman, nieltävämmän. Enkä toivo kellekään lisää surua - se on jo tässä kaikkialla läsnä, ei tarvitse kuin mennä kauppaan ja katsella tuotteita ja ajatella hävikkiä, ympäristövaikutuksia, ilmastonmuutosta, eläintuotantoa, lapsityövoimaa, alkoholismia, murheiden syömiseen hukuttamista ja niin edelleen, antaa sen kaiken kolahtaa pohjaan koko painollaan, katsoa tavaroita kärreihinsä kauhovia ihmisiä ja heidän urautuneisuuttaan, kun he eivät tahdo muuttaa tottumuksiaan, joista on tullut maagisia rituaaleja (ja huomata sama ilmiö itsessään). Minusta tuntuu, että suru on päällystänyt maailman jo niin sankasti (ja vaikkei perinteisessä mielessä henkkoht murheita edes olisi), ettei sitä tarvitse lainkaan vahvistaa. En tarkoita, että se pitäisi torjua tai unohtaa. (Ja olisiko se edes mahdollista, sekään? Monille kai onkin, mutta minulle ei.) Ehkä pikemminkin, että sen asettaminen vallitsevaksi minäntilaksi ei ole kannatettavaa.

Haluaisin jotenkin auttaa niitä ihmisiä, joille käy näin ja jotka tuntevat, etteivät he itse aseta surua minäntilakseen vaan että se vain asettuu ja etteivät he voi sille mitään. Mutta en osaa, en sitten mitenkään, vaikka heidän levottomuutensa liukuu minuun ja koen, että he suorastaan huutavat apua vaietessaankin. Heihin eivät näytä purevan samat konstit kuin itseeni ja vähitellen alan kokea, että loukkaan heitä joka ikisellä eleelläni. Se, minkä itse koen rakentavaksi ja reiluksi, näyttää ilmeisesti heistä kovalta ja vaativalta. Ja mikä tuntuisi minusta pimittämiseltä ja ylisuojelevuudelta, ja mistä raivostuisin ehkä sekunniksi sen minuun kohdistuessa (ja sitten leppyisin, koska olisin kuitenkin varma hyvistä aikeista), on kai se, mitä he toivovat. Se on jotenkin hirveän hämmentävää. Kaikki se erilaisuus - miten helposti sen unohtaakaan ja ajattelee jossakin kiperässä kysymyksessä vain, että “tästä minun mielestäni ei voi kuin ilahtua”. Ja niin sitä mennään pieleen.

(Onneksi nykyään osaan ajatella, että rikkoontuneet asiat voidaan myös korjata.)

Billien jälkeen on ihan pakko kuunnella vähäsen Sarah Vaughania. Tasapainon vuoksi. Hän kuulostaa niin ihanan sopuisalta Billien tulkintojen jälkeen. Häntä kuullessani tulen äkisti ajatelleeksi Sapfon säkeitä, tuosta noin vain:

Ei sovi että runoilijan talosta
kuuluu valitusta

Äkkiä olen kauhean pahoillani siitä, että minun on täytynyt välillä valittaa ja olla levoton. Luultavasti sekin on ollut tarpeen hetkellisesti. Kieleni olen onneksi kohtaamisissa pitänyt kurissa tarkasti mutta sitten olen senkin edestä ollut hankala kirjoittaessani, koska olen ajatellut viestin vastaanottajaa sellaisena kuin hänet muistan, iloisena ja hymyilevänä, enkä ole tajunnut, että hän onkin lukiessaan toisessa minäntilassa eikä osaa tulkita tekstiä luottamuksen ja läheisyyden osoituksena vaan jotenkin konstikkuutena ja vaativuutena. Mieliala vaikuttaa tulkintaan niin kovasti. Välillä olen esimerkiksi tuon Sapfon kanssa purrut hammasta ja miltei itkeskellyt, mutta useimmiten ajattelen sitä viisaana neuvona. Miksi kierrättää murhetta, jos voi kierrättää iloa?

(Tosin mitä enemmän olen kirjoittanut ja nähnyt reaktiot, ja tietysti lukenut lukemistani, sitä enemmän minusta alkaa tuntua, että ilon kierrättäminen saattaa olla likipitäen mahdottomuus, ainakaan kirjoituksen kautta. Tai että se ainakin on huimasti vaikeampaa kuin murheen tai kapinamielen kierrättäminen ja siksi paljon hurjempi laji.)

Ihanaa, miten Sarah Vaughan laulaa ja pääskyset leikkaavat ilmaa ikkunan takana kiitävinä mustina täplinä. Ulkona näyttää myös olevan sees. Aamu, ei epäilystäkään. Silloin on helppoa virittyä iloon vaikka vain muutaman kappaleen avulla. Jostakin syystä se on tila, jota itse eniten tunnun kaipaavan, olin valmiiksi missä moodissa hyvänsä. Ilo, keveys, jonka turvin on mahdollista kannatella muutkin tunteet niitä tukahduttamatta ja niitä toisaalta asenteiksi kivettämättä. Ja koska tahdon kivettää ilon ja keveyden perusasenteeksi - no, suurin osa Billien kappaleista saa paluautua kirjastoon kerran puoliksi kuunneltuina ja huomaan taas pitkästä aikaa kuuntelevani Sarah Vaughania ja hämmästeleväni, miksi välillä en häntä muistanut kuunnella lainkaan.

Päivää ennen ystävien häihin lähtemistä tulee se kesäpäivä, mitä on odotettu tänne saakka. Ja huis, niin saavat mennä suuren ruusukuvioisen sateensuojan etsiminen (hääsääksi huomiseen on luvattu kolmeatoista astetta ja kuurosateita), tietokoneen virtajohdon korjautus (eilen emme saaneet tv-miestä kiinni vastaanottoaikoina, liekö lomalla) ja muut hyödylliset puuhat. Kun kesä alkaa, siitä on tartuttava kiinni.

Palstalla jano iskee tuon tuosta ja aurinkovoidetta on lisättävä. Työskentelemme bikineissä. Kaikki näyttää kauhean pieneltä ja janoiselta. On vaikeaa uskoa, että kukat tokenisivat maljakkokuntoisiksi kahdessa viikossa juhlapöydän somistukseksi. Minkä sitä säille voi, ne on kuitenkin kylvetty toukokuun alussa ja niiden pitäisi kukkia jo. Kulttuurin siemenpussiin painaman ohjeen mukaan, siis. Salaattia sentään näytämme juhliin saavan ja mangoldia, ehkä muutaman kesäkurpitsan. Palstalla on helpompaa olla onnellinen kuin pyörän selässä Hämeentien liikenteenjyrinässä eivätkä aikataulutukset tunnu ongelmallisilta, ne vain panee merkille ja sillä hyvä. Pilvet sen kuin purjehtivat kaukana taivaanrannassa korkeina, kimmoisina kumpuina. Kun istuu maassa, muurahaiset hyökkäävät puremaan takareisistä. Ruusupavut päättävät viimein erottua pensaspavuista ja venyä vartta. Kasteveden kaarevaan sumuun piirtyy sateenkaari.

Kuumina ja raskaina poljemme joenvarren uimarannalle. (Vasta jälkeenpäin äkkään polkeneeni bikineissä, mikä ehkä ei ole sovelias kaupunkiasuste.) Vesi makaa uomassa ruskeana mutta kylmänä. Jo pieni pulahdus pesee kehosta väsymyksen ja tekee mahdolliseksi pyörän ylämäkeen työntämisen. On silti niin kuuma, että istumme bangladeshlaisessa ravintolassa mieluummin sisällä. Siniseen seinään on maalattu taulu ja kehykset niitattu kiinni suoraan seinään. Taulun oikean puoliskon päällä roikkuu kankainen siiderimainos. Syömme pinaattia pähkinöillä sekä halkaistuja kikherneitä pähkinöillä. Keskiolutihmiset remuavat kesäpäiväänsä sisätilassa myös.

Aika mataa yhtä vastahakoisesti ja öljyistä tahmaisena kuin joki. Kesä tuntuu pysähtyneen, karehtivan. Pyörällä voi liukua lämmön läpi auringonläikkäistä varjoa, ohittaa motorisoidun rullatuolin kevyen liikenteen kaistalla. Tuntuu vaikealta ymmärtää, mitä tarkoittaa huomiseksi luvattu kymmenen astetta kylmempi sää. Pitäisikö jalkaan kiskoa sukkahousut? Missä hameessa ja kengissä selviäisi parhaiten mahdollisesta mutakahlaamisesta?

Vaikka päiväunien turmiollisuus on usein kokein todistettu ja olemme väsyneet tämän päiväuniviikon aikana entisestään, päiväuni tuntuu olevan tarpeen ja vierähdämme välittömästi kotiin päästyämme kuumalle, paahteiselle futonille. (Kesäleikkiin kuuluu, ettei asioita perustella eikä tehdä pitkäjänteisesti.) Nukumme väärinpäin, ettei aurinko häikäisisi samoissa määrin. Pään takana seisovat mietteliäät, ajatuksiinsa sulkeutuneet taidekirjat. Sisällä on nelisenkymmentä astetta.

Herään vähän vaille iltakahdeksan. Juna lähtee alle kahdentoista tunnin kuluttua. Mitä sitten tapahtuu? Pitääkö mukaan ottaa kipulääkkeet, kun ensin istuu junassa tuntikausia, sitten kirkossa jonkin aikaa ja jonkun auton kyydissä toisen mokoman, ja sitten vielä juhlapaikalla on ohjelma suunniteltu pöydissä istuen pönötettäväksi? (Olemme suunnitelmista selvillä, koska Vompsu on bestman.) Vai onkohan tarjolla niin hyvää viiniä, että sillä voi puuduttaa itsensä iloiseen tilaan liikkumisrajoitteista huolimatta? En tunnu voivan mitään sille, että liian istumispitoiset ohjelmat aiheuttavat minussa aina saman kiukkuisen kiemurtelun tarpeen, joka assosioituu koulupäivien tunnelmaan: Onko pakko vain istua, istua, istua ja istua? Miksi ajatellaan sivistyneemmäksi hiljaa kivuissaan istumista kuin vängyrtelemistä ja vaikka hetkeksi lattialle selkää rentouttamaan käymistä? Ymmärrän vaatimuksen tiettyjen viettien suitsimisesta, mutta kehollisten tuntemusten mitätöinti on kyllä mennyt kulttuurissa aivan liian pitkälle. (Minusta myös tunteiden mitätöinti on monessa tapauksessa mennyt liian pitkälle - ikään kuin tunteet tottelisivat paheksuntaa. Ei. Asenteet kyllä tottelevat, mutta jokin olo vain pulpahtaa pintaan sinne saakka, että onnistuu keräämään sen varoitusmerkit ja reagoimaan jo yhteenkin niistä tilannetta aktiivisesti muokaten.) Toisaalta tajuan myös, että osa kiukustani syntyy siitä, että huomaan kaikesta huolimatta asettavani ympäröivän kulttuurin paheksunnan vaarallisemmaksi ja siten vältettävämmäksi kuin oman näkemykseni. Tuskin kukaan tulisi minua komentamaan istumaan, jos vain liukuisin vaivihkaa pöydän alle. (Ukki teki niin sydänoireiden iskiessä teatterissa, eikä hänen veljensä enää koskaan puhunut hänelle sen jälkeen kun oli antanut tämän kuulla kunniansa suvun maineen tahraamisesta moisella penskojen käytöksellä.)

Jotenkin kaikki ajatukset tuntuvat kaukaisilta ja pölyisiltä nyt kesäleikin aikaan. Mies makaa sängyssä alasti, punainen hapsullinen silkkihuivi kasvojensa päälle kiedottuna. Ajatus sukkahousuista, villatakista ja sateenvarjosta tuntuu kaukaukaiselta, ja silti tiedän tämän olevan vain leikki. Siinä leikin, että teen, mitä tahdon. Että tahdon jotakin muuta kuin tahdon, että ilmenee halu juoda veteen sauvasekoittimella murskattua jäistä vadelmaa ja että tuota halua noudatetaan. Että en muista huomista, ihmisiä naulakoilla ja kaupan paketoimia lahjoja, istumajärjestystä ja muitakin kontrollieleitä, joiden puitteissa onnellisuutta ja menestystä on totuttu osoittamaan. Onneksi kyse on sentään Itä-Suomesta, eli saanemme nähdä runsain mitoin kyynelehtimistä ja naurua.

Vielä lasillinen vadelmahyhmää!

Työympäristössäni on tapahtunut olennainen muutos. Ensin ajattelen unenpöppörössä, että työmiehet ovat korvanneet läpikuultavat julkisivuremonttipressut sinisin pressuin, mutta sitten vähitellen tajuntani suostuu taipumaan uuteen ajatukseen. Pressut ovat kadonneet, tuo on taivas eikä mikään hieno lakana.

Telineet seisovat vielä ikkunan edessä raplingista keltaisina, yläpalkit törröttävät tyhjyyteen ja valoon. Sää tulee sisään aivan eri tavalla nyt kun kaatosateen näkee ja kuulee esteettä. Ikkuna on häpeämättömän likainen, mutta silti huone tuntuu hämmentävän valoisalta ja kirkkaalta. Äkkiä ymmärrän uudestaan Madredeuksen musiikkia, joka tuntui ikkunapimeän ajan jotenkin kummalta. Ja lokit - ulkona lentää lokkeja myös silloin, kun istun sisällä tarkistamassa kieltä! Pilviä on vaikka minkämuotoisia ja yö ja päivä näyttävät erilaisilta!

Ja jos netti kaatuukin, ei tarvitse mennä arpapelillä ulos helle- tai sadevarusteissa. Sään näkee, kuulee, haistaa. Ihmeellistä.

On kuin olisi muuttanut maakellarista ihmisasumukseen. Taivas on tosiaan hienompi kuin mikään lakana. Tänään seuraamme varsinaista näytöstä, mustat pilvet kumpuavat yhä korkeammiksi, salamat räiskyvät kuin parempienkin piirien juhliessa ja sitten sade kaatuu raivokkaana kaduille ja kohisee mennessään ja jostakin alhaalta kuuluu kenkien kiireistä läpytystä, bussien kaasuttelua ja joku valittaa ääneen kiirehtiessään sateen halki. (Siltä se ainakin kuulostaa!) Miten jännittävää ja värisyttävää! Ja juuri kun emme ole tottuneet mihinkään taivasspektaakkeliin vaan himmennettyyn pressuun, joka näyttää harmaalta ja tuhruiselta kaikilla säillä. Pieni ukkosmyräkkä saa meidät tuijottamaan ikkunasta ulos ihastuksesta ymmyrkäisinä. Miten tuollaista voi saada ilmaiseksi? Tuosta noin vain?

Koira ja kissa makaavat pedatulla sängyllä tiiviinä kerinä eivätkä piittaa ukkosesta. Aurinko vuorautuu vuoroin paksuin harmain käärein ja vuoroin tuijottaa sisään armotta - lattiaa ei ole tullut pestyä viikkoihin, nyt vasta sen tahmeuden huomaa ehdottomassa valossa.

Muistan selvästi, että joskus tältä tuntuu myös ymmärryksen tasolla, kun äkkää pressut tuntojensa ympärillä ja repii ne alas raivokkaasti. Ja kuinka joskus sekin tapahtuu unien myötä, niin että herätessään kylpee yllättävässä valossa ja ajattelee: “Hyvänen aika, millainen omituinen pressu… kaunis lakana, miksi se on ripustettu tuohon…” mutta tunnelma tai tuntemus ei väisty, ja vähitellen ymmärtää olevansa vihainen, tyytymätön, epämääräisen surullinen tai kertakaikkisesti lähdössä pois jostakin tilanteesta.

Jospa ajattelisikin, että lemmikkien taivaansini toistaa forget-me-nottinaan oikeutta tuntea kaikki se, mitä on oppinut pitämään huolestuttavana merkkinä lähestyvästä tuhosta, joka seuraa jokaista tyytymättömyyden kuohahdusta. Tuntuu tavallaan väärältä olla tyytymätön näin ihmeellisessä maailmassa, mutta toisaalta, eikö tyytymättömyys ole yksi maailman ihmeistä?

Menee useimmiten vain muutama päivä, kun on unohtanut pressut. Tai lakanan. Ei muista, mikä on todellisempaa tai taaempana eikä sitäkään, onko avaruuden päivänsini pelkkä optinen illuusio, ja ovatko pilvet hattaraa vai vesihöyryä ja kuinka monta vesitonnia yksi tuommoinen pilvi voisi kantaa lastinaan janoisen kaupungin yllä. Mutta hämmennys - siihen on tartuttava silloin kun sen kokee, käänneltävä sitä käsissään kuin kirkasta lasiesinettä, hellittävä äkillistä mielen liikahdusta, unen heittämää annettua.

Jos en olisi ollut väärässä, en voisi oivaltaa tajuavani nyt jonkin konkreettisemmin, tuijottavammin, lumoavammin. Jos tämä on oivaltamisen hinta, olen mielelläni aika usein ja monissa asioissa väärässä (ainakin jos muistan tämän päätelmän). Luultavasti väärässä oleminen on seikka, josta ei tarvitse kantaa huolta. Väärässä oleminen ja väärin käsittäminen käyvät kuin itsestään.

On vaikeaa uskoa, että taivas näyttää tuolta ja että yleisesti ottaen ihmiset eivät pidä suuria ikkunoita ja esteettömiä taivaita yhtä tärkeänä asunnon kriteerinä kuin neliöitä ja varustetasoa.

Ompelija naureskelee huolettomalle asenteelleni ja toivottaa leppoisia häitä, kun otan puvun käsivarrelleni ja ilmoitan olevani kaikin puolin tyytyväinen. Ja ihan totta, tuntuu kummalliselta, kun lempiserkkuni kyselee sunnuntaipäivällisellä, eikö yhtään jännitä. Mitä tässä jännittelemään, ajattelen.

Seuraavana päivänä eli tänään saan, huvittavaa kyllä, sitten huolekkuuskohtauksen. Sillä ei oikeastaan ole mitään tekemistä jännittämisen kanssa, ennemminkin kontrollifriikkiyden. En näet millään tahdo löytää sellaista häävalssiehdokasta, jonka sanat voisi jotenkin sovittaa avoimin ja iloisin mielin tilaisuuteen. Tämä ongelma sanojen kanssa ei ole mikään uusi juttu - teininä en voinut laulaa yksiäkään isänmaallisia enkä uskonnollisia sanoja vaan koin jotenkin valehtelevani kylmäpäisesti, jos kakaisin nuo sanat suustani ulos yhteislaulunkaan kontekstissa. Nykyään en jaksa känittää moisista pikkuseikoista, koska en usko syyllistyväni lupausaktiin, vaikka laulaisinkin jotakin laulua. Mutta toisaalta, jos nyt kerran vaivaudun suunnittelemaan tilaisuuden alusta loppuun ja tekemään kaikki ruoat ja kasvattamaan kukatkin alusta asti itse kuin mikäkin pieni kirjava kana, vain äidin ja Vompsun avustuksella, niin kyllä mieluusti sovittaisin laulunkin linjaan muun tyylin kanssa.

Oletko huomannut, miten kummallisia sanoja valsseissa on? Saarenmaan valssi käsittelee rivien välissä Viron venäläismiehitystä, Kielon jäähyväisissä palataan kerta toisensa jälkeen siihen, kuinka tulee talvi mutta sitten kukat nousevat uudestaan (vaikken uskokaan yksiavioisuuteen vaan yksi kerrallaan -avioisuuteen, tuntuisi hassunkuriselta raiuttaa sellaista asennetta symboloivaa laulua häissä kaikista juhlista - saman tien voisi soittaa Väliaikaisen) ja Kulkurin valssissa irvaillaan häille ylipäänsä. Kirjavan linnun ihanassa kappaleessa Sinisen taivaan kerjäläinen näkökulma on taas niin naisellinen, että sulhasparka taitaisi jäädä sivuseikaksi, eikä sekään kyllä käy. Complainte de la Buttessa lauletaan kadun prinsessasta ja tämän tissit mainitaan eksplisiittisesti ja La Foulessa kerrotaan väkijoukosta, joka riistää tanssijat erilleen ikuisiksi ajoiksi (mikäli Babelfish sen kääntää lainkaan oikean suuntaisesti). Huooh. (Identifioidun kyllä enemmän katutyttöihin kuin helmikaulamorsiamiin, mutta en oikein usko, että tädit ymmärtäisivät, miksi kummassa menen naimisiin, jos soittelen sellaista häävalssiakin. Hitto, mulla ei vain ole pätkääkään perinteistä morsianidentiteettiä…)

Kesäillan valssin sanoista pidän, koska siinä on miellyttäviä eksistentiaalisia jännitteitä. Pidän erityisesti neljännen ja viidennen valssin kohdasta, jossa pääskysen hurjista syöksähtelyistä ja kesäillan tunnelmoinnista edetään elämänfilosofiseen pohdiskeluun:

Iltahämy maita varjoo, satakieli vaikenee.
Metsä, maa levon saa, tuuli uinahtaa.
Matkamiehen askel sammuu suviöisen sumun taa.
Oksallansa lintu rauhan saa.

Minne kulki, mistä lähti, minne askel ennättää?
Kuka ties matkamies puolitiehen jää.
Taivahalla iltatähti anna suunta, näytä tie,
mistä polku matkamiehen vie.

Ja sitten äkisti surullinen hopotus vaihtuu vihjeeseen, joka ei tulekaan iltatähdeltä jäisistä avaruuden korkeuksista vaan peltojen poikki maisesta maisemasta, karjasta ja paluusta ihmisten ilmoille:

Kuulen iltakellon yli niityn, pellon.
Ääni kauas kantaa sinivettä, rantaa.
Elo parhain, halvin kuni kaiku malmin
täällä hetken helkkää, mitä jälkeen jää?

Viimeinen kysymys palaa iloisesta sävelestä huolimatta aiempaan reflektioon eksymisestä ja suunnattomuudesta sekä elämän lyhyydestä. Mutta sitten laulu pulpahtaa ilon harjalle hetkellisyyden ja läsnäolon ylistykseen:

Ilo sentään olla suvivainiolla
kesäpääskyn lailla huolta, tuskaa vailla.
Punertaissa päivän alla pilvenhäivän
hämyn langetessa yö kun ennättää.

Tuo kohta on vain niin hieno, että päädyn lopulta ostamaan iTunesista Mekalan kuoron version Kesäillan valssista toivoen tämän ratkaisun lopettavan valssien hermostuneen kuuntelemisen. Mekalan kuoron versio on ainoa löytämäni laulettu versio valssista, ja joudun ostamaan sen kuuntelematta (en ole löytänyt iTunesista mahdollisuutta kuunnella kappaleita ennen ostopäätöstä - jos joku osaa neuvoa tämän suhteen, neuvot otetaan kiitollisuudella vastaan; olen vasta alkanut käyttää iTunesin kauppaa). Mutta mitä Mekalan kuoro laulaakaan - se leikkelee valssista pois jännitteitä ja rallatteleekin tämän hienon kohdan näin:

Iltahämy maita varjoo, satakieli vaikenee.
Metsä, maa levon saa, tuuli uinahtaa.
Matkamiehen askel sammuu suviöisen sumun taa.
Oksallansa lintu rauhan saa.
Kuulen iltakellon yli niityn, pellon.
Ääni kauas kantaa sinivettä, rantaa.
Elo parhain, halvin kuni kaiku malmin
täällä hetken helkkää, mitä jälkeen jää?

Tyrmistyksekseni totean, että lyhennelmä hakkaa tiehensä jännitteet syvemmän suuntaa vailla etenemisen ja hetkelliseen iloon kiinnittymisen väliltä. Se kadottaa myös sen sanoituksen loistavan oivalluksen, kuinka vastaus kysymyksiin löytyy usein aivan toisaalta kuin kuvittelisi.

(Yhdistän sen aina mielessäni P. Mustapään runoon filosofiasta ja rakkaudesta, runoon nimeltä Selitys:

“Sinä etsi, sanottiin,
ei pinnalta, vaan alta,
ja filosofialta
ano viisaus laulusi säkeisiin.

En tehnyt niin.

Minun laulussani on
vain kuva kaivattuni
ja kukka, leikki, uni.
Puck. Oberon.

Minun on helppoa identifioitua tuollaiseen ajatukseen, etten etsi suuntaa ja viisautta syvistä periaatteellisista rakennelmista ja metafysiikasta vaan haaveista ja rakkaudesta ja ystävyydestä - niin kai useimpien muidenkin on. Ehkä hakkaan päätäni seinään -henkinen filosofian opiskeluni kuvasi vain haluttomuuttani asettaa mitään asioita vastakkain ja haavetta jotenkin sulauttaa runous ja filosofia toisiinsa - P. Mustapään runon toki tunsin hyvin jo ennen kuin päätin vaihtaa filosofian pääaineeksi).

Tyrmistys tuntuu liioitellulta, koska joka tapauksessa tässä valssissa sanat ovat eniten kohdallaan kaikista kuuntelemistani lauluista. Vaikka voi kyllä olla, ettei Mekalan kuoron ääni oikein kanna salissa, ääni särkyy, jos volan vääntää kovin kuuluvaksi. Äänitys kuulostaa siltä kuin se olisi kaksikymmen-kolmikymmenluvulta. Mutta ehkä tähän lienee tyytyminen, sillä mieleeni muistuu teeveeohjelma, josta ompelija puhui pistellessään pellavan läpi nuppineuloja ja koettaessaan olla osumatta nahkaani. Hän kutsui ohjelmaa bridezillaksi, mutta en tiedä, onko se ohjelman oikea nimi vai pelkkä humoristinen heitto. Häntä kuunnellessani muistin elävästi, miksi minusta tuntuisi hassulta murehtia televisiottomuutta. Ohjelmassa näet morsian saa käyttöönsä henkilökohtaisia avustajia ja suuret summat rahaa ja sitten he alkavat rakentaa täydellisiä häitä, mutta luvassa on lukuisia itkukiukkukohtauksia. (Kuulostaa kummalta, mutta ehkä morsianta pidetään formaatin jännitteen takaamiseksi nälässä tai estetään häntä nukkumasta tai jotain. Tai sitten olen oikeassa epäillessäni, että suuret summat rahaa herkästi pilaavat luonteen, ellei rahanhaltija ole erityisen varuillaan.) Kuulemma morsiamet kokevat syvää eksistentiaaliangstia sen välillä, valitako pöytäkoristeiksi valkoiset silkkipaperista taitellut joutsenet vai murattiköynnökset. Laupias taivas.

Meillä onneksi valikointi on ulkoistettu säille siinä mielessä, että korjaamme pöytiin koristeiksi ne kukat, jotka ovat suvainneet edetä katseltavaan vaiheeseen kuukauden päästä. Onneksi säät ovat ryhtyneet nyt suotuisan kosteiksi ja kasvit oikein tösmistyvät silmissä. Pyöräilen kotiin palstalta säkki täynnä salaattia, rucolaa ja mangoldia ja multaiset housut saavat esipesun jo matkalla.

En tahdo bridedzillaksi edes omassa ivallisessa mielikuvituksessani. Taidan lykätä päätöksen valssista Vompsu-polon harteille kaadettuani ensin hänen eteensä pari säkillistä spagettioksennusmaisia perustelurimssuja, miksi vierastan sitä, tätä ja tuota laulua. Instrumentaalivalssejakin toki on ja eniten tahtoisin asioiden asettuvan selviksi, jottei niitä sitten tarvitsisi enää pohtia. Päättäminen on vain karmivan vaikeaa ja silti on päätettävä monia asioita, jotta juhlat vähitellen muotoutuvat sen verran tunnistettavasti, ettei äidin tarvitse soittaa hermostuneena tuon tuosta ja vahdata, että asiat ovat hoidossa. (Voisin tietysti sanoa, että olen päättänyt, vaikken ole, mutta olen huono valehtelemaan äidille enkä oikeastaan edes tahdo opetella siinä paremmaksi.)

Voih, sanat.

Joskus tuntuu siltä, että olisi helpointa, jos voisi unohtaa koko tyhmän ihmisten kielen, joka kantaa liian monimutkaisia ja usein varsin luotaantyöntäviä maailmankuvia. Että voisi palata siihen maailmaan, jossa tila on helppoa jakaa kokematta epäkohteliaaksi hiljaa pysyttelemistä. Maailmaan, joka perustuu enemmän kosketukselle, hymylle ja kutsua tai pelkoa ilmaiseville eleille kuin monimutkaisille ajatusrakennelmille, joiden toissijaisuus on helppoa unohtaa niiden marssiessa tajunnan halki.