Veloena

Joskus lukiessa törmää ihan hassuihin kivahduksiin ja murinoihin, kun sinänsä avomielisen tekstin joukossa on äkisti lause, joka törröttää tutkiskelevan otteen tekstivirrasta ehdottomana ja erottuu siksi, ettei itse voi mitenkään onnistua samastumaan sen asenteeseen.

Luen Juha Varron ja Hakim Attarin teosta Syvä laulu. Vaikka kirjoittajat porautuvat johonkin perinjuurin tuttuun ja helposti samastuttavaan ajatukseen ihmisen ulkopuolisuudesta ja kauhun sanattomuudesta ja äänensävyjen muuttumisesta korahteluksi ja huudoksi tässä tilanssa, töksähdän seuraavaan fragmenttiin:

vinoutuneiden ihanteiden (terveys, pitkä ikä - kaikki ikävystyttävä!)

Ehkä on parasta siteerata kohtaa hieman laajemmin:

On outoa, kuinka vaikea meidän on huomata, että jokaisessa ihmiskulttuurissa - ja monissa eläinkulttuureissa, ihme ja kumma - humaltuminen on tärkeä osa ihmisenä olemista. Ihmiselle on annettu osa, jossa saa selvästi näkyville rajallisuutensa: tietää, ettei ole kaikkia mahdollisuuksia mutta voi ne kuvitella. Kukaan ei kestä sitä kaiken aikaa selvin päin.

Vasta kulttuuristen väärinkäsitysten - kirkkouskontojen, elämänpuhdistusliikkeiden, vinoutuneiden ihanteiden (terveys, pitkä ikä - kaikki ikävystyttävä!) - mukana voi tulla vaatimus kieltäytyä humaltumisesta. Se on itsensä ja yhteisönsä rankaisemista synneistä, joita ei kukaan ole tehnyt, eräänlaista hybristä, ylimielisyyttä, jossa ihmisen rajat nähdään väärin, ikäänkuin ihminen olisi jumala, kone, kaikki, vain itsensä.

Jos kuitenkin joku suostuu näkemään humaltumisen ytenä ihmisen eksistentiaalina, olemista kuvaavana piirteenä, koko käsitys muuttuu. Samalla tavalla kuin tarvitsemme kuunteluhetkiä (jumalan, kaiken, toisen, luonnon, ihmeen edessä), tarvitsemme humaltumista.

Kyse on myös sanan metaforallisesta käytöstä: joka kieltäytyy kokemasta alkoholin ja huumaavien aineiden aiheuttamaa humaltumista, on myös kykenemätön humaltumaan kauneudesta, äänistä, mauista, tuoksuista, rakkaudesta, toisesta ihmisestä, luonnosta. Kyse ei ole keinotekoisesta tilasta, “kemiallisesta myrkytyksestä”, vaan antautumisesta, antautumisen harjoittelusta, antautumisen rajojen tunnustelemisesta, antautumisen oppimisesta, oppimiseen antautumisesta.

Kyse on samasta kuin rukouksessa. Jos uskaltaa antaa toisen olla äänessä eikä itse koko ajan puhu (ota tilaa, määrää sisältöä, hallitse), saattaa voittaa itsensä maailmaan.

Tuo kohta hämmentää minua suunnattomasti. Vaikka pidänkin selvänä, että olen monessa mielessä ulkopuolinen yhteiskunnassa ja tunnistan ulkopuolisuuden niin työhaastatteluissa kuin sivistyneillä päivälliskutsuillakin ja pääsen siitä oikeastaan vain kävellessäni ajatuksiini vaipuneena sekä käsitellessäni eläimiä tai ystävyyden helähtäessä oikein kirkkaalla tavalla, en ymmärrä, miksi tästä kaikesta pitäisi seurata halu antautua asian kurjalle tilalle. Sillä on myös niitä hetkiä, jolloin tunnen syvää yhteyttä toisiin ja maailmaan, ja voin tehdä melko paljon edistääkseni näiden hetkien toteutumista. Tietysti joku voi nyt väittää, etteivät nämä hetket muuta kohtalonomaista perusyksinäisyyttäni miksikään, mutta suoraan sanottuna moinen vivahteettomuus ja ehdottomuus ei kuulosta minusta järkevältä, kun kuitenkin huomaan selkeästi, miten ilahdun ja saan voimia tuollaisista hetkistä. Enkä osaa hahmottaa, miksi tällaisille ystävyyden iloille antautuminen ja kauneuden välillä suorastaan painostavana kokeminen olisi ristiriidassa sen kanssa, että tahtoisin elää kivutonta elämää.

Niin minä näet terveyden ajattelen - kivuttomuudeksi, ennen kaikkea. Tarkoitan nyt fyysisiä kipuja sikäli kuin hermoverkon kivut nyt voidaan erottaa fyysisiksi ja psyykkisiksi. En siis puhu epätoivosta enkä surusta kaikkine kehollisine oireineen, sillä vaikka en niitäkään toivo, en sentään tahdo niiden täysin katoavankaan, vaikka haluankin ne kernaasti vaimeudeltaan käsiteltävinä. (Niiden täyden lakkaantumisen toivominen lienisi varmin keino hankkia epäonnistuneisuuden tuntemuksia.) Mutta kivuton tahtoisin olla. Ajattelen lapsuutta sinä jaksona, jolloin ajatus kivusta tai kipu ei ollut läsnä juurikaan. Murrosiässä kaikki muuttui, ensin polvien rasitusvammojen ja myöhemmin lonkan murtumisen ja sitten nykyisten jalkateräongelmien kanssa.

Minusta kivuttomuudessa ei ole mitään ikävystyttävää. Pikemminkin päinvastoin: on äärimmäisen ikävystyttävää, jos ei voi kivuiltaan kävellä ystävän luokse tai keskustaan. On vaikeaa keksiä ikävystyttävämpää, epähurmiollisempaa ja katkeroittavampaa asiaa kuin kipu. Siksi tuntuu jotenkin hassulta, että joku vastustaa niin kovasti terveyttä ja pitkää ikää ihanteina. Se kuulostaa korvissani murrosikäiseltä tai jotenkin jopa lapselliselta, vaikka arvelenkin, että siitä tuskin kuitenkaan lienee kyse. Ehkä kirjoittajat vain hahmottavat terveyden ja pitkän iän toisin, jotenkin kahlitsevina ja ällöttävinä, eikä hurmiona siitä, että pystyy nousemaan jaloilleen sävähtämättä tuskin näkyvästi.

Ja mitä pitkään ikään ja vanhuuteen tulee, minusta vanhuksissa on jotakin hyvin vaikuttavaa, heillä on toisinaan kärsivällisyyttä ja kokemusta ja uskallusta pitää päänsä; sitä näkee harmittavan harmoin nuoremmissa ihmisissä, jotka tuntuvat halukkailta vääntymään ties mihinkä sirkustemppuun, jos vain joku taputtaa käsiään. (Raivostuttaa, kun saan itseni kiinni tästä, mutta se on vain häivähdys ja annan sen anteeksi saman tien - en halua yli-inhimilliseksi enkä täydelliseksi, tämä riittää.)

Yksi asia, jota teksti saa minut makustelemaan, on asioiden monimutkaisuus. Sillä vaikka voisi ajatella, että jos ei tahdo kipuja, pitäisi samalla välttää myös vanhaksi tulemista ja kammoksua sen lähes automaattisesti mukanaan tuomaa toisten huollettavaksi jäämistä, sairalloisuutta, kipua. Mutta omat kipuni ovat oikeastaan kääntäneet mieltäni aivan toiseen suuntaan: Juuri nuorempana, kun en ajatellut juurikaan kipuja tai kuvittelin, että ne saa hallintaan tai haltuun joillakin yksinkertaisilla harjoitteilla tai operaatioilla (tyyliin konemetafora), ajattelin, että ei ole totisesti mitään mieltä elää yli kaksikymmentäviisivuotiaaksi tai ainakaan yli kolmikymppiseksi, koska sen ikäisenä selvästi ihmisillä alkaa olla kremppoja ja elämän mittakaavassa sen täytyy tarkoittaa ikävystyttävyyttä sekä itselle että muille. Mutta vähitellen kipuihin onkin tottunut, ja vaikka toivonkin kivuttomia tiloja mahdollisimman pitkäkestoisesti, yllättäen huomaan kipujen oikeastaan antaneen vanhuudelle ihan erilaisen imagon. Tiedän jo, etteivät kivut tarkoita kaiken hyvän ja mielenkiintoisen loppumista, ja vaikka toivonkin niiden pysyvän siedettävinä tai mieluiten häviävän tiehensä haittaamasta kävelemistä, en pelkää vanhuutta samalla tavalla kuin ennen. Sen sijaan olen alkanut pitää rappioromantiikkaa vähän pitkästyttävänä, koska vuoronperäinen hurmio ja paskana oleminen tuntuu telkeävän ainakin omat voimavarani silkan selviytymisen tasolle, vaikka olisi paljon pitkäjänteistäkin työstettävää.

Kummalta tuntuu myös kohta, jossa väitetään, ettei humaltumaton voisi nauttia tuoksuista, väreistä, mauista. Omalla kohdallani näet huomaan, kuinka paljon tarkempi olen yksityiskohdille selvin päin. Antaudun tilanteille ja maailmalle helpommin selvänä, koska silloin maailma ei tunnu yhtä uhkaavalta. Ehkä kirjoittajat kokevat tämän toisinpäin? Olen toki kuullut, kuinka moni kokee maailman ahdistavuuden hellittävän vain aineissa, mutta minulla siirtymä tuntuu menevän toisinpäin. Minun humalamaailmani on jokseenkin pelottava enkä pidä monista sen piirteistä. Yksi piirteistä, joista pidän erityisen vähän - se ei oikeastaan ole pelottava piirre vaan ainoastaan vastenmielinen kaikessa epäkohteliaisuudessaan - liittyy siihen, mitä siteeratun otteen viimeisessä kappaleessa käsitellään - antautumista, kuuntelemista ja tilan antamista. Humalassa saattaa nimittäin äkisti joutua sellaiseen minäntilaan, jossa muuttuu loputtomaksi puhekoneeksi ja kesken selitystään tajuaa äkisti dominoivansa tilannetta puheellaan ja ettei osaa lopettaa puhumistaan juuri kuinkaan ja kaiken lisäksi selittävänsä jotakin, mikä ei edes tunnu tärkeältä käsitellä (ei siinä eikä myöhemminkään). Sellainen tila on minusta jotenkin rukouksen äärimmäinen vastakohta, ja olen huomannut, etten ole ainoa humalassa puheripuloiva. (Jotkut tekevät tätä jopa selvinpäin eivätkä koe sitä ongelmaksi; en tarkoita, että se pitäisi kokea ongelmaksi, mutta minä kyllä koen sen sellaiseksi omalla kohdallani, ellen sitten puhu jostakin elintärkeästä, ja useimmiten en. Se ei ole vaarallista, mutta riittävän ärsyttävää mykistääkseen minut joksikin aikaa täysin.)

Huooh, rappioromantiikka ei vain kosiskele minua näemmä lainkaan. Ei se tarkoita, etten joskus maistelisi viiniä ja kikattaisi tai itkisi maailman pahuuden ja hyvyyden ja kauneuden ja rumuuden sekoitusta. Mutta huomaan äkisti tätä kirjoitusta vasten, kuinka yksinkertaisesti on niin, että minusta terveyden ja pitkän iän väheksyminen on suunnattomasti pitkästyttävämpää kuin totaalinen väheksymättömyys. Miksi ihmeessä terveydestä ja pitkästä iästä ei voisi humaltua siinä missä muustakin? Kyllä minäkin olen sitä mieltä, että hurmiolla ja humaltumisella on paikkansa, mutta tarvitseeko sen tarkoittaa, että on jotakin, joka ei sovi tämän humaltumisen kohteeksi (kivustakin voi tehdä perversion) ja tuo muu on pitkäveteistä ja tylsistyttävää? Minusta on esimerkiksi jännittävää ja avartavaa koettaa esiintyä kunnon ihmisenä jossakin työpätkässä, joka tehdään ihan oikealla työpaikalla, jossa on työunivormut ja muut meikkaavat ja pesevät hiuksensa päivittäin. Epäonnistun näemmä kerta toisensa jälkeen viimeistään siinä vaiheessa kun toiset kysyvät, mitä olen aiemmin tehnyt ja mitä oikein elämältä haluan, mutta sehän tekee jutusta vain haastavamman ja vaikka saatankin välillä uupua ponnistelussa ja kokea syvää ja totaalista ulkopuolisuutta, löydän pian itsestäni halun hakeutua uudelleen tuollaiseen koetokseen, koska eihän sellaisessa epäonnistuminen niin vakavaa ole eikä minun tarvitse olla samanlainen kuin nuo toiset (ja ehkä hekin kaikki kokevat itsensä salaisesti ulkopuolisiksi, vaikka kertovatkin elämäntavoitteistaan uratermein).

Se saattaisi tuntua vakavammalta, jos en luottaisi kykyyni löytää kyllä jotakin työtä. Mutta huomaan olevani aika paljon kaikkiruokaisempi kuin moni tuttava töiden suhteen; se toki lieventää paineita. Minusta on vain niin helppoa ajatella, että todellinen arvokkuuteni riippuu aivan muista asioista kuin siitä, mitä teen. Olkoonkin, että toki järkytyn, kun minua kohdellaan alentavasti tai huonosti, kuten joihinkin ammatteihin näemmä kuuluu lähes oletusarvoisesti. Mutta luulen, että tuo järkytys on hyödyllistä - se muistuttaa siitä, miten vaikeaa elämä saattaa olla niille, joille on syötetty ajatus ihmisarvon työstä riippumisesta ja jotka eivät voi jostakin syystä hakea muuta kuin hanttihommia. Se muistuttaa elävästi ja konkreettisesti siitä, että ihmisiä tulisi kohdella ystävällisesti ja asiallisesti piittaamatta siitä, näyttävätkö he oudoilta tai tekevätkö he sellaista työtä, jota ei itse haluaisi tehdä.

Eksyinpä taas kauas aiheesta - tai oikeastaan en, sillä Syvässä laulussa kirjoitetaan paljon romanikulttuurista, josta flamencokulttuuri kasvoi. Romanikulttuuri tuntuu pitkälti koostuvan juuri ulkopuoliseksi jättämisen kokemuksesta. (Ihmisoikeusliiton mukaan romanit ovat meilläkin yksi ennakkoluuloja rankimmin kohtaavista ryhmistä.)

Jään lukemaan kirjaa eteenpäin ja miettimään, miksi ulkopuolisuuden tuntemuksista tarvitsisi seurata halu valittaa ja ulvoa. Tunnistan tuon tuntemuksen ja jopa tuon halun hetkittäin, mutta enimmäkseen en jaksa kuunnella esimerkiksi valittavansävyistä laulua. (Vaikka suomalainen iskelmämusiikki nyt onkin kaukana syvästä laulusta, sen valittava, alistunut sävy ei vetoa minuun ihan samasta syystä - tiettyjen tunteiden paisuttaminen ja kivettäminen asenteiksi ei minusta tunnu hyvältä idealta. En tarkoita tietenkään, että nämä laulut tulisi kieltää tai muuta sellaista, mutta minusta tuntuu, ettei minulle tee hyvää velloa niiden mielialassa ja tehdä itsestäni kaikukoppaa sille; mielestäni käyn täysin kestämättömäksi, jos ajattelen elämän lipuneen ohi jo ja että tuoppi on paras ystäväni.) Tunnistan tunteen, mutta haluan toisenlaisen asenteen. Herkän, lohduttavan, mietteliään, helpommin iloon kääntyvän, monisyisemmän. (Liian suoraviivaisella tavalla iloisia lauluja en niitäkään pidä kauhean mielenkiintoisina kuunnella, tanssia kylläkin. Ehkä ne on tarkoitettukin liikahdeltaviksi, ei kontemploitaviksi, kuten Shusterman esittää.)

Tuntuu hauskalta lukea kirjaa flamencolaulusta, johon suhtaudun kuitenkin aika ambivalentisti. (En jaksa kuunnella sitä kovin pitkiä aikoja ärsyyntymättä lievästi.) Tuntuu kiinnostavalta tunnustella, aiheuttaako aiheesta lukeminen muutoksia suhtautumisessa. Toivoisin laulun avautuvan minulle ärsyttämättä lainkaan. (En pidä itsestäni ärsyyntyneenä, se tuntuu umpimielisyyden ja ymmärtämättömyyden osoitukselta.) Samalla mietin, miten olisi käynyt, jos polveni olisivat kestäneet flamencon ja olisin jatkanut sitä jatkokursseille ja ehkä tänne saakka. Olen kuitenkin oppinut pitämään monesta jazzkappaleestakin nimenomaan niitä stepaten tanssimalla, niihin eläytymällä, niiden maailmassa liikkumalla, puhumattakaan afrikkalaisesta ja itämaisesta musiikista, jotka ovat avautuneet juuri tanssin kautta kokonaan. Ehkä olisin virittynyt flamencoon? Miten se olisi muuttanut esteettistä käsitystäni? Minulla on monia ystäviä, jotka diggaavat flamencoa ja ovat tanssineet sitä. Ehkä voisi kysyä heiltäkin. Mutta tietysti heidän luonteensa ja luontumuksensa ovat erilaiset kuin omani; ehkä he tarvitsevat flamencon nimetöntä huutoa ja karheutta siinä missä minä tarvitsen lohduttavaa ääntä?

Ehkä nämä kysymykset on hyvä muistaa kirjaa lukiessa ja myöhemmin flamencoon törmätessä. Joka tapauksessa kirja, töksähdyksestäkin huolimatta, käsittelee tärkeitä aiheita ja avaa monta käsitettä mielenkiintoisella tavalla ja enimmäkseen huomaan olevani sen kanssa yhtä mieltä siitä, että elämässä pitää olla riittävästi hiljaisuutta, sanallistamatonta, järjetöntä, säröä:

…voi nähdä, kuinka samuus säröilee, murtuu paikoin, päästää esille jotakin, joka on kokonaan outoa ja entiseen sopimatonta. Juuri säröileminen on tärkeää, jopa säröjen tekeminen, rikkominen on tärkeää, jotta elävä pysyisi elävänä.

Syvä laulu osoittaa, kuinka tämän voi tehdä. Voi kieltäytyä ottamasta maailmaa valmiina, voi rikkoa kaikki yritykset jatkuvuuteen, lainomaisuuteen, toistoon. Ihminen voi ottaa todesta elämänsä katkelmallisuuden ja alkaa rakentaa siitä elämänsä yhteyttä. Kuitenkin on niin, että kaikki paljastuu kohtauksittain, fragmentteina jostakin suuremmasta, jota ei koskaan elämänsä aikana näe. Miksi ajatella sitä suurempaa, kun käsissä on kaikki, mitä on?

Ehkä tässä on jokin suuri mentaliteettien ero takana - minä en onnistu näkemään maailmaa valmiina juuri kuinkaan ja toiston ja lainomaisuudenkin näkeminen edellyttää valtavia ponnisteluita, joita ilman maailma rikkoutuu todella pelkäksi kiiltäväksi sirujen kasaksi. Ja nuo sirut viiltävät kipeästi. Mutta ne voivat muuttua.

Ehkä ero on siinä, että oletan, että elämä voi muuttua ja että se voi kaivata muunkinlaista kuin rikkovaa, rempovaa ja äkillistä muutosta. (Itse asiassa olen aika varma siitä; en kiellä rempaisujen tarpeellisuutta mutta huomaan, että yleensä olen remponut enemmän ja tarttunut sattumiin kuin koettanut edetä harkiten ja niin koko muu perheeni toimii myös - huomaan sen selvästi verratessani meidän elämiämme joidenkin toisen perheen ihmisten elämiin.) Ei se ehkä muutu paljon, mutta vähäkin voi olla merkityksellistä. Luopuminen ajatuksesta, että täytyy olla tietynlainen, esimerkiksi. Tai luopuminen ajatuksesta, että on tällainen eikä voisi muuttua mitenkään. Ehkä se tarkoittaa sitä, että tarvitsen juuri päinvastaista suuntaa - olen toisella suunnalla kuin rivien välissä neuvojaan jakavat kirjoittajat uskovat lukijan olevan. (Ei ole universaalia reittiä rautatieasemalle mistä hyvänsä kaupungin kadunkulmasta käsin ja vielä vaikeampi on tietysti neuvoa sitä, joka tahtoo vain kuljeksia ympäriinsä kiireettä ja määränpäättä, eksyä ajatuksiin ja ajattelemattomuuteen satunnaisesti ja kaikesta vastaantulevasta jollakin tavalla elähtyen.)

Yhtä kaikki, tunnistan monet huolenaiheet mutten huolenaihetta siitä, että joku pitäisi terveyttä ja pitkää ikää ei-pikästyttävinä seikkoina.

Kylmyvä tuo mukanaan tuntemuksia, jotka onnistun näemmä unohtamaan kesä toisensa jälkeen. Äkisti nenänielukäytävä alkaa tihkua kummallista pistelevää, venyvää limaa, selällä maatessa silmien alla tykyttää ja puolet sisälläoloajastakin sujuu fleecetakissa ja pipo päässä, ellei sitten tahdo hytistä. Koetan tunnustella, onko kyse esi- vai jälkiflunssasta, mutta ei tämä mitään vakavaa ole, kunhan vain niistän koko ajan ja kurkussa tuntuu paha maku.

Tuntemuksista huolimatta, tosin niitä puolisen tuntia punniten, suuntaan vesijuoksemaan vielä tänäänkin, vaikka eilenkin lilluin altaassa runoilijan kanssa. (Hänellä on aivan ufon kuuloisia työkeikkoja - kuten kirjoittaa tilausruno, ja palkkioon sisältyy juhlapukulisä, koska lausuntatilaisuudessa edellytetään tietyn etiketin mukaista pukeutumista.) Onhan viimeinen päivä, kun ehdin vesijuosta täällä ulkosalla, eikä ilman kylmyys viillä kuin sen hetken, kun kiirehtii suihkuhuoneesta kylmien laattojen ylitse altaan syliin.

Sään kylmetessä tuntuu myös ihmisistä kaivautuvan esiin jotenkin piikikkäämpi ja suorasukaisempi puoli. Talomme rapussa käydään salaista poterosotaa erään asukkaan savustamiseksi ulos asunnostaan. Taloyhtiön hallituksen edustaja rinkuttaa meidänkin ovikelloamme ja pyytää meitä ilmoittamaan hänelle kaikesta näkemästämme tai kuulemastamme epäillyttävästä. Samaan hengenvetoon hän mainitsee kyseisen (ilmiselvästi sekakäyttäjän) nuoren miehen heiluneen rapussa väkivaltaisesti ja kehottaa soittamaan poliisille aina heti kun miehen läsnäolo saa aikaan turvattomuuden tuntemuksia. Nyt tarvitaan kovia otteita, hän sanoo. Vompsu kyseenalaistaa suoremmin, tuottavatko kovat otteet välttämättä hyvää tulosta (kyseinen tyyppi on suhtautunut ystävällisesti ja asiallisesti meidän pyyntöihimme elää hieman hiljaisemmin, ehkä siksi että mekin suhtaudumme häneen ystävällisesti ja asiallisesti, emme ylhäältäpäin tylyttävästi) ja minä puolestaan sanon hieman ärtyneenä mutta pintatasolla sovittelevaan sävyyn, että se on vain niin, että jos tästä seuraa jotakin oikeusjuttuja asukasta kohtaan, näytön pitää olla pitävää - mainitsen istuneeni vuosikausia lautamiehenä, joten tiedän asiasta jotakin. (Samalla tulen ajatelleeksi, että lautamiehenä istuminen voi toimia ennakkoluuloisuuksia laimentaen osoittaessaan ja muistuttaessaan kerran kuussa siitä, ettei toisia sovi syytellä ja tuomita ilman pitäviä todisteita siitä, että syy on attribuioitu oikealle henkilölle. “Ainahan ne on tuommoisia” ei riitä.)

Myös uimalassa kohtaan kaksi vihaista asennetta. Saunan lattialla on ilmiselvää kuivunutta kaoliinipohjaista kasvonaamiota roiskeina. Naiset suhtautuvat siihen kuin sinihappoon tai spermaan, yököttyneesti. “No, onneksi se ei ole vaarallista”, sanon heille hymyillen. Se kirvoittaa vain maininnan, että tuollaisen takana voivat olla vain ryssät. (Ja nimenomaan tällä termillä kutsuttuna.) Siihen vastaan puolestaan, että olen kyllä nähnyt suomalaistenkin käyttävän kasvonaamiota uimalan saunassa. “Naamiota, kaikkea sitä kuulee, ei tämä mikään kauneushoitola ole!” taivastelee täti, “Ja onko sinusta muka kivaa, että me muut saadaan kylpeä niiden jätteissä?” Hymyilen takaisin edelleen rauhallisena: “No toki olisi kohteliasta ja tahdikasta siivota jälkensä, jos sotkee. Eivätköhän kaikki siitä ole samaa mieltä. Ehkä ne eivät vain ole tulleet ajatelleeksi ja ehkä kyse on myös erilaisesta saunakulttuurista. Esimerkiksi venäläisissä yleisissä saunoissa kyllä naiset tekevät mani- ja pedikyyrit ja laittavat naamiot…” Nainen lauhtuu hieman ja alkaa kysellä venäläisistä saunahatuista. Keskustelu päättyy ihan sopuisasti. Ajatus siitä, että huopahattu voisi eristää myös kuumaa, selvästi vie tädin tarmon outoudellaan.

Pukuhuoneessa eräs nainen haukkuu minulle hitaasti vesijuoksevat pääteltyään kai ensin vesijuoksukengistäni ja -säärystimistäni, että olen jotenkin vihkiytyneempi ja kunnianhimoisempi lajin harjoittaja. Eihän hän tietysti tiedä, että minä olen juuri näitä hitaasti juoksevia (juoksen pystysuorassa ja enemmän ylös- kuin eteenpäin; se on vain raskaampaa ja ergonomisempaa niin) enkä käy sitä hänelle sanomaankaan, ettei hän kiivaan purkauksensa jäljiltä turhaan nolostuisi. Sen sijaan ehdotan, että ehkä erilainen etenemistahti johtuu erilaisesta liikkeen suuntautumisesta ja asennosta ja että ihmisillä on niin monenlaisia syitä ja tapoja vesijuosta, ettei ole ihme, että he etenevät eri tahtiin. Nainen on kuitenkin ehdottomana: hitaasti juoksevat ottavat päähän, mitäs ne ovat tulleet kuntoilemaan, jos kerran eivät halua yrittää liikkua ripeästi. Hän lähtee hyllyvälistä huikaten mennessään, että kyllä häntä hitaat juoksijat ottavat kovasti päähän, niin kovasti, että se haittaa jo harrastamista.

Koska hän poistuu tilanteesta, minulle jää epäselväksi, onko hän edes koettanut suhtautua mitenkään muuten kuin ärtyen ja pitääkö hän ärtymystään kenties jotenkin oikeutettuna tai hyvää tekevänä lähestymistapana. Minusta tuntuu kurjalta, kun keskustelu päättyy niin äkisti ja ilman sen kummempia oivalluksia. (Olen monesti kuullut ihmisten puhuvan myös altaassa lujalla äänellä siitä, kuinka raivostuttavaa on, kuinka ihmiset eivät etene tarpeeksi nopeasti, vihje vihje, joten kuulemani asenne ei sinänsä tuo mitään uutta informaatiota tilanteesta, joka muistuttaa elävästi pyöräilijöiden ja jalankulkijoiden sovittautumista samoille kevyen liikenteen väylille. Siinä on jotakin hämmentävää, että monissa Suomen kaupungeissa jalkakäytävillä pyöräilyä ei katsota ollenkaan pahasti, kun taas täällä Helsingissä siitä voi seurata likimain nujakka.) En ehdi edes sanoa, että en minä ainakaan tule oikeastaan niinkään kuntoilemaan kuin kuulostelemaan liikettä ja hiljentymään liikkeen kautta ja ettei minua ainakaan häiritse, vaikka ihmiset ohittavat minut otsasuonet pullistellen - kyllä kaikki ovat aina altaaseen mahtuneet erilaisine tyyleineen.

Jotenkin muiden ärtymys yhdessä syksyistymisen kanssa saa minut jotenkin surumieliseksi ja huolestuneeksi (nuhailun lisäksi), koska haluaisin avata ihmisten silmiä sille, että itsehän he nyt kuitenkin valitsevat ärtymyksen ja ettei pienistä ärtymätön elämänasenne välttämättä tarkoita täyttä anything goes -hunninkoa, joka valuu ympäristöön naamiotahroina, tägeinä ja muuna kuonana. Mutta en usko, että minulla on mitään keinoa avata kenenkään silmiä ja varmasti yrityskin saattaisi raivostuttaa nämä ihmiset. Ja onhan se heidän oikeutensa, tavallaan, mutta tuntuu samalla niin turhalta voimankäytöltä, kun kaikki, mitä vaadittaisiin tilanteesta selviämiseen, olisi levollisuus ja ehkä kujeellinen hymynhäive erilaisuuteen törmätessä. (Mutta ei ole totta, ettei ystävällisyys maksa mitään. - Tätä minulle on toisteltu koko lapsuuteni: ystävällisyys ei maksa mitään, hymy ei maksa mitään. - Kyllä se maksaa, totta vie. Mutta antaaa myös.) Enkä ole oikein varma siitäkään, voidaanko nyt ylipäänsä edes sanoa niin, että on parempi olla ärtymättä kuin ärsyyntyä pienistä asioista; toki itse sanoisin niin, mutta johtuuko se vain siitä, etten ärry vaan pikemminkin huolestun, jos jotakin, ja enimmäkseen ajattelen vain, että voi hyvänen aika, ei kai tämä niin iso juttu oo? Olen aika jäävi ja puolueellinen, vaikka olenkin sitä mieltä, että minullakin on hirmuisen pitkä matka kohti täyttä mielenrauhaa. Joka tapauksessa, helposti ärtyminen tekee mietteliääksi. (Ja silloin kun omat vanhempani ärtyvät pikkuseikoista jollekulle ulkopuoliselle, uppoan surumielisiin ajatuksiini usein viikoiksi, koska heistä välkähtävä viha heijastuu myös minuun, ja oloni on hyvin sekava, koska tavallaan tiedän, että jos tekisin kaiken juuri kuten he tahtovat ja eläisin sellaista heidän elämäänsä, heillä olisi vähemmän stressiä ja syytä katkeroitua, mutta toisaalta, se ei ole minun elämääni enkä tahdo sellaista elämää eikä ole oikein vaatia minua uhrautumaan jokaisessa tilanteessa vain pitääkseni vanhemmat tyyninä, jotta he eivät sitten pahoittaisi täysin sivullisten mieliä. Enkä edes usko, että voisin pitää heidät rasvatyyninä, yrittäisin miten kovasti tahansa. Heissä on niin paljon enemmän kiukkua kuin minussa, etten vain oikein osaa ymmärtää sitä. Ja sikäli, toisin kuin he aika usein, en pidä omaa kasvatustani epäonnistuneena vaan ihan mukiinmenevänä.)

Niinpä uimaretki, jonka ajattelen rauhalliseksi ja kirkkaankuulaksi hyvästienjätöksi turkoosille suorakaiteelle ja sille pari vuotta sitten pystyynkuolleelle koivulle, ei saakaan hiljaisuuden suloista leimaa vaan lievän huolestuneisuuden sävyn. Miksi vihamielinen tai kiukkuinen suhtautuminen? Jos näin pienet seikat ärsyttävät, saamme olla kiitollisia, todentotta, siitä, että ainakin nimellisesti elämme convivenciassa eikä täällä riehu minkään sortin puhdasoppisuutta julistava inkvisitio. Tiedän, että monet tuttavani ovat taipuvaisia näkemään siitä merkkejä ja ainakin etsivät niitä innolla. (Se epäilemättä vastaa heidän käsitystään sivistyneestä elämänmuodosta.) Minusta tuollaisia merkkejä on vaikeaa löytää, koska yhteiskunnassa ei ole yhtä, järkälemäistä auktoriteettia. Ei, edes raha ja työelämän saavutukset eivät muodosta sellaista, ei niin kauan kuin täällä elää ihmisiä, jotka mieluummin supistavat (tai oikeammin järkeistävät) menojaan kuin syöksyvät päätäpahkaa tuohon kunnon ihmisyyden kurimukseen. Eikä mielenterveys, ei niin kauan kuin on mahdollista selvitä hieman kummallisenakin diagnosoimatta tai löytyy riittävästi ihmisiä, jotka ymmärtävät, että mielen heilahdusten luokittelu moraalisesti raskauttaviksi ongelmiksi on kyseenalaista ja ettei “mielenterveyskuntoutujaa” kannata syrjiä missään asiassa - se kun nyt tuskin kuntouttaa yhtään ketään. (Hitto vie, esimerkiksi minun tuntemani kaikista tapaamistani parhaimmalta vaikuttava luonne kuuluu henkilölle, jolla on diagnosoitu pakko-oireinen häiriö ja masennus ja kymmenen vuoden historia näitä.)

Oh, onpa synkkää tekstiä! Kaipa dokkaridvd inkvisitiosta ja syksyistyminen vaikuttavat mielialaani enemmän kuin haluaisinkaan. Toivottavasti synkeys karisee viimeistään siinä vaiheessa, kun yöilma tuntuu pimeänlämpimältä, koska en kestä, jos häämatkallanikin vain tuijottelen tapaslistoja ja mietin, miten karmivaa on, että osasyy kinkun tunkemiselle ihan kaikkeen on joidenkin historioitsijoiden mukaan se, että sillä koetettiin varmistaa, että pakon edessä katolisiksi käännytetyt muslimit ja juutalaiset myös joutuivat luopumaan vanhoista taikauskoisista höpötyksistään kuten sianlihan karttamisesta. Kun sianlihaa ja -ihraa tungetaan myös kasvisruokiin, sitä on vaikeampi välttää. Katolinen kirkko antoi suosituksensa siitäkin, mitä ihmisten piti syödä minäkin päivänä.

Onneksi meillä on lomahuoneistossa keittokomero, joten voimme kokata itse.

Huolimatta flunssasta ja sateisesta säästä, huolimatta aavistuksista siitä, että retki osoittautuu väsyttäväksi, huolimatta illan pimentymisestä, huolimatta kaikista lieventävistä ja raskauttavista asianhaaroista, huolimatta tämän raitiovaunulinjan liikenteen harventamisesta istumme raitiovaunussa sateenvarjot sylissä ja kissanhäkki lattialla. Ajamme sään läpi hakemaan pientä tuhisevaa pannumyssykissaa. Aamulla on piipannut tekstiviesti: paitsi että katsoo tavaroita, myös kissan voisi hakea tänään.

Käpylä näyttää samalta kuin ennenkin. Unohdan vilkaista, lukeeko sen merkkikyltissä edelleen Kottbyn sijaan Köttby. (Oikeastaan Lihala on äänteellisesti aika kaunis sana, jos pystyy häivyttämään sen merkityksen tai ajattelemaan sitä seksuaalisena, ei kuolettavana.) Entinen asunto näyttää sekin samalta. Oikeastaan huonekalujen poistumista on vaikeaa hahmottaa, koska ne ovat kadonneet vähän kerrallaan ja olenhan nähnyt huoneiston ennenkin tyhjillään, kymmenen vuotta sitten sitä remontoidessa. Katselen uteliaana olohuoneen seiniä enkä edelleenkään tajua, kuinka ystävä saattoi hahmottaa ne maalaamattomaksi ja tasoittamattomaksi raakabetoniksi. Väri on enemmän sinitarran kuin betonin, jos minulta kysytään.

Eksällä ja tämän uudella on muuttoahdistus. He ovat vieneet uuteen asuntoon jo oikeastaan kaiken tarpeellisen ja käyvät nyt läpi sitä valtavaa ryönävuorta, joka asuntoihin kerääntyy. Tässä vaiheessa mekin saavumme paikalle hieman kuin ilmaiskirpparille, jossa on yllättäen minun tekemääni keramiikkaa ja monta rakasta esinettä - intialainen hevosveistos, jonka sain äidiltä kaksitoistavuotislahjaksi, se lelueläinapina, jonka ostin UFFista kun sen iloisuus siellä romulaareissa alkoi itkettää minua (sen täytyi olla kuukautisia edeltävä viikko, sanan eksän uudelle, ja kun Vompsu pyytää, että otamme rikkoontuneen trooppista kalaa esittävän puuveistoksen mukaan, saamme kaikki nauraa sille, että ehkä hänellä on kuukautisia edeltävä viikko meneillään), vanhoja valokuvia, se punainen tekonahkamatkalaukku, jota käytin Italian-matkoilla alakoululaisena.

Huomaan siinä tavaroita rohkeasti kasatessani, kuinka paljon näkemykseni erosta kolmisen vuotta sitten on muuttunut. Kun muutin pois, en rohjennut pyytää paljon mitään mukaan, koska pidin itseäni aivan karmeana ihmisenä, minähän se päätin lähteä ja pidin pääni, vaikka eksä ei olisi halunnut minun muuttavan pois. Jotenkin vieritin koko epäonnistumisen omalle kontolleni ainakin emotionaalisesti, vaikka toki ymmärsinkin muodollisesti ja älyllisesti sen, että suhteen ongelmiin (kuten suhteeseenkin) tarvitaan kaksi osapuolta, ja vasta myöhemmin ja vähän kerrassaan olen tajunnut, miten monia itseni olennaisia puolia jouduin piilottamaan tai oikeammin halusin piilottaa kaikki ne vuodet välttääkseni arvostelua ja miten se ihminen, jonka elämää asetuin elämään suurella päättäväisyydellä, erottuu lapsuuden minusta ja tässä-nyt-minusta pelottavan monissa kohdissa. Enää minusta ei tunnu siltä, että olen haudanryöstäjä, jos sanon, että voisin ottaa tämän kirjan tai tämän kasvin, jos te ette siitä niin välitä. Nyt ajattelen myös, että se, että halusin pois tukehtumisen tuntemuksista, oli oikeastaan hyvä asia eikä jotakin mitä pitäisi surra ja minkä vuoksi pitäisi pitää itseään epäonnistuneena ja liian herkkätunteisena.

Rohmuamme myös monta sellaista tavaraa, jotka ovat käytännöllisiä ja auttavat säästämään rahaa ja hermoja: haudutuslaatikko ja leipäkone esimerkiksi. En voi uskoa korviani, kun he sanovat, etteivät tahdo leipäkonetta, etteivät he kuitenkaan saa aikaan leivotuksi sillä mitään. Sitten ajattelen uudestaan: niin, he elävät toisenlaista elämää, sellaista johon en itse koskaan osannut sopeutua, tietenkään siinä ei ehdi lapata illalla leipäkoneeseen aineksia. Leipäkone täyttää minut riemulla: nyt voimme leipoa pullaa vaikka meillä ei olekaan uunia! Onhan leipäkonepulla tosin aikamoinen palikka, mutta parempi sekin kuin ei mitään. Sitä paitsi pullantuoksuun on vain niin ihanaa herätä. Saamme myös ison kasan mausteita ja laadukkaita teitä, jotka eivät heillä kulu. Jasmiiniteetäkin. Ihanuus!

Hirvitys iskee vasta siinä vaiheessa kun pakkaamme laatikkoihin ja kasseihin sullottuja tavaroita autoon. Tila-auton takaosa vastaa ehkä puolta asuntomme vapaasta lattiapinta-alasta ja se on aivan täynnä kamaa. Suuri, minua vanhempi limoviikuna, jonka muistan jo lapsuudesta, on surkeana rankana, mutta piristyy kyllä. Se husii naamaan, kun sen taakse koettaa nostaa varovasti kliivian ja sen rahapuun, joka on tottunut kesäilemään parvekkeella ja kaatumaan siellä tuulessa tuon tuosta.”Älä pelkää”, lohduttaa Vompsu, “pian me saadaan se talo maalta ja osan jutuista voi joka tapauksessa pakata kellariin sinne saakka.” Hän lupaa vielä: “Puoli vuotta!” mutta mistä sen voi muka tietää?

Viimeisenä autoon lastataan pieni pannumyssykissa, joka marisee koko automatkan raivokkaasti. Se myös puretaan ensimmäisenä lastista. Vien sen hissillä ylös, asetan häkin lattialle ja avaan verkko-oven. Lohi seisoo kauempana, sen häntä huiskii hermostuneesti ja sen korvat ovat syvässä luimussa. Mutta pian se tunnistaa tulijan, ja jätän kissat seurustelemaan, koska jonkun on nostettava tavarat hissiin ja sieltä huoneistoon, ja jotkut tavarat suoraan kellarikomeroon.

Eksä auttaa nostamaan laatikoita ja nyssäköitä. Vompsuhan ei tietenkään voi nostaa mitään käsi paketissa. Ajattelen helpottuneena siinä tavaroita nostellessamme, että pian eron kaikki materiaaliset jäljet on pyyhitty pois eikä minun ehkä enää tarvitse palata sen läpikäymiseen tällaisin konkreettisin menoin. En saa eksästä selville, miten hän on selvinnyt erosta, ei hän tahdo puhua kanssani sellaisia. Hän vaikuttaa kovin pidättyvältä ja vakavalta, mutta en toisaalta muista enää, käyttäytyykö hän niin muulloinkin kuin tuntiessaan olonsa huteraksi tai loukatuksi. Ehkä, ajattelen, ehkä hän oli tällainen koko suhteemme ajan. Tarkastelen häntä välimatkan päästä ja tajuan, etten voi saada kysymykseen ikinä keneltäkään vastausta. Minusta tuntuu, että hän oli vakava ja pidättyvä silloinkin, kun seurustelimme, ja ainakin muistan sen, että usein pelkäsin suututtaneeni hänet jollakin tavalla (ja että aiheesta oli turhaa kysyä koska hän ei kuitenkaan myöntäisi niin käyneen) ja että silloin oli vain parasta nousta omien epäilystensä ylitse, pakottautua iloiseksi, laulaa jokin hassu laulu tai rutistaa häntä, mutta nyt en tietenkään voi tehdä mitään sellaista, paitsi pakottautua iloiseksi. Ehkä tuolla kaikella ei ole enää mitään väliäkään, mutta on hämmentävää, miten nopeasti sitä unohtaa, millainen jokin vuosikausien olotila tarkalleen oli.

Tavaroita raijatessani toivon, ettei minun enää monta kertaa tarvitsisi muuttaa tai erota. Epämääräisten laatikoiden nosteleminen on vain niin rasittavaa, enkä muista ikinä muuttaneeni yhtä tyylillä kuin Pau, jolla oli vuokrattuna pro-muuttolaatikoita. (Eivät nekään täydellisiä ole - ne ovat niin suuria, että niitä lienisi viisainta liikutella työntökärryillä.) Tunnen myös pientä huvitusta siitä, etten uskaltanut mennä flunssan jälkimainingeissa afrotanssiin - tässä nyt kuitenkin rehkin, puhkin ja ähisen ja hiki virtaa.

Mutta kuin ihmeen kaupalla tavarat asettuvat. Ja kun herään aamulla, hassut kassit ja laatikot ja leipäkoneen möhkälemäinen hahmo seisovat keskilattialla ja pöydän alla ja pieni pannumyssykissa nukkuu kukkapöydän jalkojen muodostamassa suojaisassa sopessa ja Lohi seisoo pöydällä ja karjuu ja kurnuttaa. Selvitettävän, kotiin - vinttiin - kellariin lajiteltavan tavaran määrä ei vaikuta ollenkaan epätoivoiselta. Sataa edelleen. Nostan kaihtimet ylös kesän jäljiltä. (Kesäisin punaiset bambukaihtimeni ovat alhaalla koko ajan, talvella ne ovat ylhäällä koko ajan. Niinpä kun nostan kaihtimet, se tarkoittaa talven alkaneen.)

Oliko tämä viimeinen kerta, kun käyn tuossa asunnossa, jossa asuin vuosikaudet? Kukaan ei tiedä. Linnut viistävät taivaan tasaharmaata suurissa ikkunoissa, värjyn peiton sisässä, kello ei ole vielä aamuseitsemää, koirakin tahtoo nukkua vielä.

Se, että suhtaudun elämään nykyään jotenkin problematisoimatta - ainakin aiempaan verrattuna, johonkuhun toiseen verrattuna ehkä silti teen tikuista ongelmia - enkä takerru siihen, mikä siinä on olennaisinta, ilo vai kärsimys, ulkoiset teot vai sisäisen jäsennyksen eheys, hupi vai täyttymyksen löytäminen työstä, tuntuu antavan liikkumavaraa. (Toki problematisoin ja toki ongelmatilanteita tulee ja toki tunnen itseni silloin tällöin hirviöksi edelleen, mutta huomaan ajatteluni notkistuvan vuosi vuodelta ja se ilahduttaa, vaikka samalla tajuankin, että käyn kohta yhtä raivostuttavan ympäripyöreäksi ja maanläheiseksi kuin isoäiti aikanaan; nyt ihailen ja jopa tavoittelen tuota piirrettä, jota ajattelin teininä vanhuudenhöperöyden ilmentymänä ja särmien puutteena.)

Sekin tuntuu auttavan, että sallin itselleni erilaiset puolet. Etenkin sen puolen, joka osaa asettua aloilleen, suostuu ottamaan pohdittavaksi jonkin vaikean tilanteen tai olon, jota tuntuu olevan mahdotonta sanallistaa aina siihen saakka että viitsii yrittää. (Ei sanallistus tietenkään tyhjennä oloa, mutta sitä voi myöhemmin hioa ja täydentää ja ainakin sanallistus auttaa useasti paikantamaan ongelmat, olkoonkin että usein pari vuotta jälkikäteen - esimerkiksi skeemojen kanssa minun olisi ollut helppoa väittää, etten ole kokenut sitä enkä tätä skeemaa, ellen olisi tänne blogiin kirjannut ylös juuri noita samoja esimerkkien ajatuskuvioita ja sanoja. En silloin vielä tiennyt, että psykologeilla on nimiäkin näille solmuille, kuvasin ne vain kokemuksen tasolla ja puutteellisesti, mutta se on auttanut syventymään niihin, kairautumaan itse oloon. Kuvaus on kuin polku sen luokse.) Tunnistan Lupiinin uusimmasta kirjoituksesta (johon linkki yllä sanoista “erilaiset puolet”) sen saman raivon, joka välillä nousee minussakin sättimään itseäni siitä, että kehtaan ottaa tilanteisiin etäisyyttä ja esittää itseni jonkinlaisena, kuten seesteisenä ja pohtivana. Toisaalta olen kyllä kirjannut tänne vaikeitakin tuntoja sen verran kuin olen kokenut pystyväni ja haluavani.

Kuinka kummallinen onkaan tuo halu torpedoida välittömästi oman ajattelun sovinnollinen, rauhallinen ja hyvää tavoitteleva puoli! Mutta eikö se juuri ole sitä, minkä toivoisi useammin pulpahtavan esiin niissä tilanteissa, kun silmiä kirvelee ja kurkkua kuristaa ja mielessä pyörii sekavana kirkkoisä Augustuksen tempaat minut tulesta -fraasi; niin polttava olo joskus on, niin toivoton ja kuuma ja asettumaton? Ja miten sen saisi vahvistettua, ellei harjoittamalla sitä ja identifioimalla siihen yhä saumattomammin? Ja eikö itseään muka saisi kiittää pienistäkin edistysaskeleista? (Niihän juuri oppimispsykologia neuvoo: jos jokin temppu on kerralla liian vaikea, pilko se pienempiin osiin ja palkitse jokaisen oppimisesta.) Mikä ihme tutkimus tukee sitä ajatusta, että itseä rankaisemalla, ruoskimalla ja vähättelemällä (jossa kai melkein kaikki ovat hyvin taitavia, itsehän sitä yleensä tietää omat tunnenappinsa tarkimmin) oppi menisi perille ja muutokseen motivoituisi? Toki kurin aikakautena tällaista on oletettu, mutta tutkimuksen valossa tuo oletus kuulostaa lähinnä tekosyyltä sille, että kasvattaja menettää malttinsa, kun ei saa kasvatettavia motivoitumaan oppimiseen hänen itsensä kärsivällisyyden rajoissa. Modernin, kokeellisen oppimispsykologian tulokset ovat aivan toisenlaisia. Tarvitaan juuri kiitosta ja rohkaisua ja positiivista asennetta, vähitellen rakentuvaa luottamusta omiin kykyihin.

Ja silti, ongelmiin pitäisi jaksaa puuttua ja niihin pitäisi uskaltaa heittäytyä niiden välttelemisen sijaan. Pitäisi kokea kaikki ne tunteet ja muistot ja oppia sietämään ja suvaitsemaan niitä ja lukemaan ne omaan persoonaansa sen eri puolina, samalla kun voisi suhtautua tuohon sietävään, suvaitsevaan ja kokoavaan mielialaan niin ikään itsen puolena. Ja pitäisi hyväksyä, että jotkut tuon puolen kokoavat tapahtumat esittävät itsen iloisena tai armollisena, provokaatioihin vastaamattomana ja sovinnollisena. Eikä pitäisi vain märehtiä ongelmia vaan pitäisi myös tehdä hauskoja asioita ja tavata ystäviä niin että positiiviset asiat tulisivat selvästi ja torjumatta näkyviin, että muistaisi, että toivoa on, koska on ystäviä, jotka selvästi pystyvät rakastamaan minua ja hyväksymään tapani toimia. Ja että toisaalta parannettavaa on, koska on myös ihmisiä, joiden kanssa toimiessa tuntee aina jotenkin vaivaantuvansa ja ärtyvänsä, vaikkei syytä osaakaan tarkasti paikantaa. Olisi kuunneltava tarkemmin ja muistettava tarkemmin ja tajuttava, mitkä omista niskakarvojen pystyssä harottamisesta liittyvät oikeastaan ihan johonkin muuhun kuin kohdattuun ihmiseen - että ne voi laukaista äänensävy, muisto, jopa jokin fyysinen ele kuten tapa nostaa kulmakarvoja, ja että ne niskakarvat pitäisi pörhistää jollekulle menneisyydessä, ei tälle ihmiselle, joka yrittää sovinnollisesti jutella tässä ja nyt.

Eikä mikään näistä ole pakko vaan ikään kuin kohtia sellaisessa listassa, johon on kirjoitettu otsikoksi “oleellista muttei kiireellistä”. Sitä mukaa kun arjessa on tilaa ja tilanteita, kohtia voi tarkistaa ja harjoittaa. Ja voisi muistaa syödä tasaisesti ja jättää juomatta kofeiinipitoiset ja alkoholipitoiset juomat vaikealta tuntuvissa tilanteissa ja kohdata ne psyykeä tuolla tavoin turruttaen manipuloimatta. (Jos tuntuu, että siihen pystyy; minusta tuntuu.) Ja voisi olla tyytyväinen itseensä ja hemmotella itseä, pitää itseä hyvällä tuulella ja virkkuna ja miettiä, mitkä asiat kuormittavat ja miten niistä voisi saada vähemmän kuormittavia. Ja välillä voisi antaa palttua koko listalle ja vain vesijuosta tai maata nurmella tai juoda lasin punkkua ystävän kanssa ja velloa maailman hyvyydessä ja tavassa, jolla ilma tai vesi silittää jalkakarvojen tynkiä. Tai nukahtaa päiväunet.

Ottaa vaikeudet sitä mukaa kuin ne tulevat. Niitä tulee joka tapauksessa. Auttaa kun pystyy ja kun pyydetään, mutta olla ahdistumatta siitä, jos ei osaa auttaa jotakuta tässä ja nyt. Aika usein kykenee kuitenkin auttamaan, miksei olla mieluummin kiitollinen siitä? Ja jos en osaa tätä ja tätä asiaa, ehkä se, että koetan toisella tavoin osoittaa rakastamiseni ja välittämiseni onkin aivan okei? Jos se tuntuu toisista tukalalta, kai he osaavat sen sanoa, tai opettelevat (ja se hyödyttäisi heitäkin). Pyytää apua vaikeissa oloissa, olla pakenematta ajatukseen raitiovaunun alle kävelemisestä. Tuntea ylpeyttä hyvin tehdystä työstä ja olla syyttelemättä itseään siitä, että rakentaa luottamustaan “ulkoisille asioille ja suorituksille”, sillä eikö tuo työ ole myös minua ja minun aikaani, monen päiväni pääasiallinen sisältö? Mikä edes on sisäistä ja minua ja mikä ulkoista ja maailmaa? Ei se raja ole määräinen ja kaikkialla samassa kohdin kulkeva, ja ehkä voidaan kysyä sitäkin, onko se tietyssä kokemuksessa pakotettu, salakuljetettu ihan toisenlaisista tiloista tai kielen vokottelua, joka vain jää huomaamatta. Voisi myös muistaa iloita jokaisesta hymystä, jonka voi saada tai antaa, muistaa että hymy on halaus kaukaa. Ja muistaa, että vaikka jokainen meistä on erilainen, tuskallisen monissa kohdissa likipitäen käsittämätön mielteiltään ennen haparoivia kuvauksia ja selityksiä, silti on vielä enemmän samaa, ja että kun tuosta samasta näkee pilkahduksenkin, jaksaa ponnistella erilaisuuksien ja ymmärrysvaikeuksien yli, haluaa ymmärtää ja hyväksyä erilaiset tavat olla ja käsittää.

Ja kuinka hyvä olo tulee, kun joskus saa sanottua sen minkä haluaakin, saa sen sanottua juuri siinä tilanteessa ja näkee toisen rentoutuvan, vaikka hän sanojen tasolla väittäisikin, ettei ymmärrä. Tai miten riemastuttavaa on lukea tekstiä ja tajuta, että on nähnyt sen kuvaaman prosessin, esimerkiksi eleiden keskustelun eskaloitumisen rähinäksi koirapuistossa. Kaikki alkaa usein niin pienestä: verkkoaidan takana toinen koira jännittyy, ja jos toinen on epävarma, se murahtaa, minkä ensimmäinen jännittäjä tulkitsee vihamieliseksi ja alkaa syytää haukkuja, mihin toinen vastaa, ja lopulta kohtaaminen voi johtaa haavojen tikkaamiseen. Mutta jos portille tullaan äkkiarvaamatta muiden koirien leikkiessä leikkejään, livahdetaan sisään kenenkään huomaamatta, jännitettä ei kerry lähikontaktia ennen ja koirat tervehtivät siivosti, joskin jännittyneinä, ja rentoutuvat ennen pitkää huomatessaan toisen ystävällismieliseksi. Ja mikä rikkaus huomata, että on koiria, jotka eivät vain suostu provosoitumaan, jotka antavat toisen jännitellä, murahdella tai huutaa täyttä kurkkua ja itse vain seuraavat sympaattisesti tätä väistymättä tai lähentymättä ja tekevät rauhoittavia eleitä kuten haukoittelevat tai istahtavat; ennen pitkää toisen pelkokiukku laantuu. On ihanaa huomata, kuinka monissa tilanteissa pystyy itse pysyttelemään tuon rauhallisen koiran roolissa sen hetken, kun toinen kuohahtaa. Olla läsnä hyväksyen ja rauhallisena ja nähdä, kuinka äkisti sopu ja rentous löytyy.

Ja huomata, että joskus se kaikki tuntuu mahdottomalta, hyväksyä se, ettei kukaan ole elämän suola kaikkialla, mutta jokainen on joskus ja jossain tilanteessa. Riittää, että joskus onnistuu ja toimii tyylikkäästi, että voi olla siitä ylpeä ja iloinen. Ja että hyväksyy sen, että joskus tilanteet vain paisuvat liian suuriksi ja on liian kuormittunut ja provosoituu ja sitten vihaa itseään viikon, kaksi… ja se menee vähitellen ohitse, äkisti ei ole pakko enää ahmia ruokaa sitä tahtia voidakseen hengittää hyperventiloimatta eikä itkeskellä omaa hirviömäisyyttään. Se kaikki käy nykyään niin harvoin ja nykyään uskallan olla joskus sitäkin mieltä, että toisessakin on aimo annos urpoutta, sillä jos toinenkin toimisi kuin rauhallinen, provosoimaton koira koirapuistossa, taistelua ei yksinkertaisesti synny, olin kuinka ääliö tahansa. Olen nähnyt sen niin monta kertaa koirapuistoissa konkreettisesti, että uskon sen voivan onnistua myös ihmisten kesken. Mutta tietysti me ihmiset provosoidumme kärkkäästi… ponnisteltavaa riittää.

Muistan, kun kerroin elämäntarinani kahdellekin eri naiselle eri yhteyksissä, ja he alkoivat itkeä lohduttomasti ja halusivat halata, heihin se siirtyi jotenkin voimakkaasti, he säikähtivät kuulemaansa. Ja äkkiä tajusin, että saan olla surullinen joistakin asioista, joiden olisi ollut parempi jäädä tapahtumatta ja jotka olivat varsinaisia huonon onnen potkuja. Ei minun tarvitse koko ajan olla reipas ja asiallinen ja ajatella, että olen ansainnut kaiken kokemani ja ettei se saa vaikuttaa minuun mitenkään koska on jotenkin “ulkoista”. Miten se olisi muka minussa ulkoista, kun se noille kahdelle vieraalle ihmiselle oli niin sisäistä, että he alkoivat itkeä tuosta noin vain? (Joskus huomaan, että minun on paljon helpompi järkyttyä toisten vaikeuksista kuin omistani, joihin olen sentään tottunut; on esimerkiksi blogeja, joita en yksinkertaisesti jaksa lukea, koska minut valtaa tunne, että minun pitäisi jotenkin auttaa, mutta en oikein tiedä miten, ja tulen vain aivan voimattomaksi ja surulliseksi ja sitten laiminlyön käytännön velvollisuudet, mikä on omiaan johtamaan tuntemukseen kaiken pieleen menemisestä. Ehkä nuokin naiset itkivät, koska heidän kuulemansa oli jotakin uutta mutta muistutti samalla jostakin, johon he olivat jo tuttuuttaan turtuneet?)

Viime aikoina on tapahtunut niin paljon, en jaksa laskea sormin. Mutta sen osaan sanoa, etten muista ennemmin tunteneeni hengittäväni näin vapaasti. En ole varmaankaan koskaan pelännyt asioita näin vähän. Tuntuu ihmeelliseltä, ettei siitä seuraa rangaistusta. Toisaalta, miksi seuraisi? Huomaan itse pitäväni enemmän ihmisistä, jotka uskaltautuvat sanomaan vaikeitakin asioita (mutta pehmeästi) kuin niistä, jotka nielaisevat kaiken ja sitten saavat myöhemmin jonkin käsittämättömältä tuntuvan kohtauksen siitä, kuinka heitä aina poljetaan (heidän ensin suostuttuaan kaikkeen auliisti ja mistään valittamatta tai edes vaihtoehtoisia ehdotuksia tarjoamatta).

Huomenna on luvassa hupia, jonka on tarkoitus pitää mieltä yläilmoissa. Menemme vesipuisto Serenaan koko päiväksi. Minusta tuntuu hauskalta, kun saan opettaa Vompsulle uudestaan, miten iloita ja hassutella lapsenomaisesti. (Välillä hän näet ehti unohtaa sen siinä määrin, että masentui.) Siksi en meinaa välillä tajuta, että kuulostan todella tökeröltä, koska eihän Vompsu sitä voi tietää, että ajattelen itseäni aika paljon lapsellisuuden oppaana ja olen välillä huolissani, voiko hän pitää minusta, kun olen niin suurilta osin kikertelevä lapsukainen. (Tämä on taas näitä menneisyyden haamuja: kumpikaan vakavampi eksäni ei juuri pitänyt siitä, että saatoin käyttäytyä lapsenomaisesti silloinkin kun he eivät sitä pyytäneet. Kyllä tuo minäntila oli heistä ihan hauska ja herttainen, mutta heistä sitä selvästi vain tuntui olevan liikaa. Ja minä taas kaipaan paljon leikkiä.) Yhtenäkin iltana luin Kumppania vessassa. Siinä kerrottiin tutkimuksesta, jossa on kartoitettu nuorten aikuisten aivoalueiden kehitystä. Lopullisesti aikuisen muotonsa aivot saavat siinä kahdenkymmenenviiden ikävuoden kieppeillä. “Kuinka vanha sinä olitkaan?” huusin huoneen puolella istuvalle Vompsulle. “Täytän ihan just kakskytviis, joo kiitos vaan, olen siis kyllä ihan aikuinen, jos sitä tarkoitat!” (Vompsulla on runsaasti vanhempien sisarustensa takia vaikeana paikkana se, että hän helposti kokee itsensä kypsymättömäksi pikku lapsoseksi, joka ei tajua mistään mitään. Sellaista palautettahan hän koko lapsuutensa sai.) Kävelen huoneeseen ja pyydän anteeksi, mutta nauraen: “Jaaha, taidat lukea mun ajatuksia…” Mihin Vompsu vastaa huolestuneena: “Tuntuuko susta, että sä elät ihan lapsen kanssa?” Mietin hetken ja vastaan rehellisesti: “Kyllä, totta kai. Aina välillä. Ja sitten välillä ei yhtään. Joissain asioissa sä olet vaan niin paljon taitavampi kuin mä. Ja eikö susta muka tunnu, että elät ihan lapsen kanssa?” Hän miettii hetken, ja virnistää sitten iloisesti: “Joo, aika usein tuntuu!” Vastaan siihen: “No, siksi tietysti mietinkin, että oletko riittävän vanha harkitaksesi kypsästi sellaista asiaa kuin avioliittoa tällaisen ison kakaran kanssa…”

Tuntuu lähes pelottavan hyvältä, että voimme puhua tuollaisista vaikeista kohdista ääneen ja oikaista mahdolliset väärinkäsitykset niiden suhteen. Se on luksusta, jota en ole aiemmissa lähimmissä suhteissani juurikaan kokenut, niin paljon muita hyviä asioita kuin niihin onkin liittynyt, paljon rakkautta ja halua ymmärtää toisen kummallisuuksia.

Nyt minun on alettava syyssiivota. Huomiseen.

Pahinta on, kun joutuu selittämään ystävälleen, että jokin tämän tavassa kommunikoida töksähtää pahasti. Vaakalaudalla tuntuu olevan liikaa painoa, se jähmettää moneksi tunneksi toimimasta. Luen tekstiä ja ajattelen koko ajan tätä häiritsevää seikkaa, muotoilen alustavaa vastausta, jonka toivon kuulostavan muulta kuin aggressiiviselta. Siitä, kuulostaako vastaus naurettavalta, en osaa välittää. Minulle on muutaman kerran huomautettu, että poltan pinnani liian herkästi tai että pitäähän ihmisen nyt leikkiä ymmärtää, mutta toisaalta tiedän kyllä, etten harmistu ollenkaan niin nopsasti ja helposti kuin moni muu. Minusta ivallisuus ei vain ole omiaan lähentämään ihmissuhteessa. Ei: se karkottaa, työntää kauemmas, saa epäröimään.

En oikeastaan osaa tarkalleen määritellä tunnetilaani. Olen enemmän ymmälläni ja ärtynyt kuin varsinaisesti loukkaantunut. En odota kenenkään pyytävän anteeksi tai muuta melodramaattista, mutta haluan silti tuoda ilmi ystävälle, etten pidä hänen tavastaan piikitellä ja kiusoitella alituiseen ja että jos se ei ota loppuakseen, teen asiasta omat johtopäätökseni. Eihän aikuisten ihmisten ole mikään pakko pitää yhteyttä, jos kommunikointi tuottaa ärtymystä ja mielipahaa useammin kuin ystävyyssuhteissa normaalisti. (Toki kaikkiin ystävyyssuhteisiin kuuluu osittainen omien tarpeiden ja mieltymysten nielaiseminen ja toisen maailmaan heittäytyminen, mikä saattaa välillä tuntua kohtuuttoman kovalta. Välillä syntyy kahnausta ja kipunointia, mutta toisen hyvistä motiiveista voi olla jokseenkin varma.) Jos olisin täysin tasapainossa kaikkien ratkaisujeni ja maailmankaikkeuden kanssa, en kai välittäisi piikittelyistä lainkaan, mutta en ole. (Tuskin kukaan muukaan on, sen puoleen.) Enkä tahdo antaa hiljaisen epätyytyväisyyden ja ärtymyksen kasvaa sisälläni, mieluummin sanon, että jokin asia tuntuu minusta vaikealta.

Entä jos ystävä loukkaantuukin? Tai ei ymmärrä, miten pitkällisen pohdinnan ja tuskallisen jähmettymisen takana protestointini on? Tokihan minä sen ymmärrän, että tuo kärkkäästi ja ivallisesti sanaileva puoli on vain yksi hänen minäntiloistaan, ja että samassa nahassa piileskelee myös useita sympaattisia ystäviä: se surumielinen, joka näyttäytyy harvoin, ja sitten vakava ystävä, joka kokee välillä velvollisuudekseen oikaista joitain ajatuksiani.

Mutta tiedän, että minulle tuollaiset puheenvuorot ovat tehneet vain hyvää, niin kamalilta kuin ne yleensä ovat välittömässä tilanteessa tuntuneetkin. Olen ymmärtänyt, miten loukkaavilta ja kauhukakaramaisilta jotkut iloisessa välinpitämättömyyden tilassa tai toisaalta liikaa sanoja asetellessa lausutut puheenparret voivat kuulostaa. Ripityksen jälkeen olen kokenut vaikeaksi ajatella, että minussa olisi mitään hyvää, mutta vähitellen olen hahmottanut, että kritiikki kohdistui vain johonkin varsin kapeaan menettelytapaan, jolle on yleensä aika helppoa keksiä vaihtoehtoja. Minussa on hyviä ja karmeita puolia kuten kaikissa muissakin ihmisissä.

On pahinta vastata ystävälle tilanteessa, jossa huomaa hänen jatkuvasti tölvivän, tarkoituksella tai tarkoituksetta. (Minusta tuntuu, että ihmiset ajattelevat tölvivänsä paljon harvemmin kuin he onnistuvat tekemään.) Se on pahinta, koska äkkiä tajuan, kuinka vähän hänestäkin tiedän. En osaa juuri lainkaan arvata, kuinka hän reagoi. Tuo reaktio ratkaisee niin paljon siitä, lähennymmekö vai etäännymmekö. Itse toivon, että lähentyisimme. Se tuntuu kuitenkin nyt vaikealta, kun olen kokenut hänen tyylinsä ivalliseksi. Sellainen ei synnytä halua uskoa salaisuuksiaan.

Itse asiassa se saa minut haluamaan, etten olisi ikinä valmistunut, mennyt naimisiin tai muutakaan, mihin voidaan tarttua ivallisesti. Haluaisin samantien, ettei minulla olisi sukupuolta eikä ikää, ei yhtään harrastetta eikä mielipidettä, ei kertakaikkisesti mitään, mihin joku voi tarttua kommunikaatiossa. Kun hän tekee niin, minusta tuntuu, että hän kommunikoi vain minun kuoreni kanssa, kampeaa sen esiin jonkinlaiseksi kilveksi, jonka takana… en tiedä, mitä sen takana on tarkoitus tehdä. Mutta tunnen joka tapauksessa, että se tilanne, jossa voisimme kohdata, katoaa.

Milloin se palaa?

Koska tahdon sellaisen olotilan palaavan, on vastattava. On kerrottava, miltä ivallinen tyyli kuulostaa ja millaisen loitontumisen se tuottaa kuulijassa. Että se saa epäilemään viestin tarkoitusta ylipäänsä. Että se saa epäilemään, että on onnistunut itse loukkaamaan toista jossakin kohtaa pahasti, mutta kun en ole ajatustenlukija enkä edes kovin taitava käytöksenlukija, niin moni imaisee kolaukset itsevarmuuden haarniskansa alle ennen kuin ehdin huomata, en voi tietää. Että tämä on jonkinlainen puolustautuminen. (En haluaisi ajatella, että kyse on aggressiosta, koska en tahdo ystävikseni aggressiivisia ihmisiä. Terrieriluonteessa on vaikeaa nähdä mitään viehättävää, etenkään jos tuo luonne asettuu ihmisen kehoon.)

Kaiken aikaa olisi kuulostettava ystävälliseltä, ymmärtäväiseltä ja silti peräänantamattomalta: en hyväksy tällaista kielenkäyttöä, mielestäni se ei kuulu ystävyyteen. On vaikeaa kuulostaa ymmärtäväiseltä, kun ei oikein tajua, miksi hän sillä lailla käyttäytyy. (Onhan minulla sitä paitsi vaikeuksia ymmärtää omaakin käytöstäni, joten ei tuo vain toisten kohdalla muodosta ongelmaa. Tulkintoja kyllä riittää, mutta se ymmärrys…) Ja ennen kaikkea, kuinka vaikeaa onkaan kuulostaa jämäkältä kuulostamatta mielivaltaiselta.

Mutta vaakalaudalla on ystävyys. Jos en tuo tuntojani ilmi, hän jatkaa samalla linjalla ja ajaudun yhä kauemmaksi ja vastahakoisemmaksi, sitten emme enää näe ja kymmenen vuoden kuluttua en muista tunteneeni tuota ihmistä. Vastaamalla voin menettää tai säilyttää ystävän, mutta jos en vastaa, menetän hänet joka tapauksessa.

Jokin minussa vastustaa välillä aika kovasti tekstiä, jota siistin. Näin käy esimerkiksi, kun kohtaan kaksi johdannaista “keppiä ja porkkanaa” -sanonnasta: “porkkanoita, mutta laihoja ja multaisia” ja “kovasti kepin muotoinen porkkana”. (Sama kirjoittaja jatkaa kasvismetonymian muuntelulinjallaan: “kuuma - ja uusi - peruna”.)

En tiedä, onko kyse huumorista ja sen puutteesta, mutta jotenkin nuo porkkanat ja perunat jättävät minut ihan kylmäksi ja saavat aikaan epämääräisen tunteen, että haaskaan elämääni siivoten tällaista tekstiä. Se ei pidä paikkaansa, ei elämää voi haaskata. Ja ainakaan en ole päihteissä eli muistan puolenkin tunnin kuluttua nämä kielelliset juurekset ja mukulat. Mistään pää täyteen -vakavuustason tyytymättömyydestäkään ei siis ole kyse, kunhan kipuilen ajankulukseni.

Vannon maurinmalva-sitruunaruohoteetä keitellessäni itselleni, etten enää koskaan ala väännellä tuolla lailla kuluneita metonymioita. En muista, olenko tehnyt niin, mutta epäilen tehneeni, enkä oikeastaan haluaisi muistaa, vaikka ja mitä olisin tehnyt. (Ainakin olen leikkinyt Occamin partaveitsi -sanaparilla ihan liikaa. Miten tylsää, mutta ei auta kuin hyväksyä, että sellaista on tapahtunut.) Kielen pintatason nokkeluus ei nyt tunnu lainkaan hauskalta jutulta.

Jätän porkkanat ja perunat tekstiin koskemattomina. Ei ole asiani toimia esteettisenä poliisina. Ovathan ne aivan ymmärrettäviä ja monen mielestä varmasti oikein hauskojakin ilmauksia. Enkä osaa itsekään perustella, mikä niissä tarkalleen tuntuu ärsyttävältä. Nehän ovat, taivas paratkoon, vain tekstin viaton mauste.

On hyvin vaikeaa huomata, ettei pidä jostakin asiasta. En tarkoita, että se olisi faktatasolla vaikeaa - sillä tasolla huomio tuskin voisi olla suorempi ja selkeämpi - mutta tuntuu jotenkin vaikealta hyväksyä, etten onnistu pitämään jostakin tyylikeinosta, niin kovasti kuin ponnistelenkin suhtautuakseni siihen avarakatseisesti ja niin tarmokkaasti kuin yritänkin löytää siihen tulokulmaa, josta se avautuisi positiivisesti. Tänään en vain onnistu. Ymmärrän, että kirjoittaja jollakin tavalla leikkii, ja hätkähdän sitä, miten kylmästi ja kriittisesti siihen suhtaudun. Tuntuu kamalalta huomata itsessään tuollaista etäisyyttä ja viileyttä, kun kyse on kuitenkin käytännöstä, joka ei pyri loukkaamaan ketään ja tuskin onnistuu ketään loukkaamaan edes vahingossa. Enkä ajattele myöskään, että sanoilla leikkiminen tarkoittaisi syvällisen ajattelun automaattista alasajoa. Mitä siis on tämä ymmärtämättömyys? Toisaalta - enhän tuomitsekaan noita sanoja, en vain onnistu nauramaan niissä mukana. (Siinä ne muistuttavat suomalaista rock-lyriikkaa.) Se riittää tekemään surulliseksi. Mieluiten taitaisin kuitenkin olla niin avoin, että hyväksyisin ylistäen kaiken, mikä ei suoranaisesti vahingoita ketään. Mutta en osaa.

Onneksi koira saapuu vieraisille. Sen touhottava läsnäolo tekee helpoksi hymyillä, innostua ja nauraa. Se ei piittaa sanoista, ja niin minunkin kai pitäisi tehdä. Se ei myöskään tule surulliseksi siitä, ettei pidä tuosta tai tuosta ihmisestä tai koirasta, ja ehkä minullekin tekisi hyvää olla stressaamatta niin kovasti siitä, etten aina onnistu pitämään ihan kaikesta ja kaikista. (Mikä velvollisuus se nyt edes on, en muista asettaneeni sellaista itselleni, mutta kuitenkin näyn ahdistuvan, jos en siihen pysty.) Enimmäkseen kuitenkin innostun ja ihastun, ja hyvä niin.

Pyörittelen juureksia ja mukuloita koko päivän enkä tule hullua hurskaammaksi tai opi pitämään niistä. Opinko myöhemmin, jää nähtäväksi.

Hassunkurisinta häissä on se, että sivulliset hehkuttavat niin kovasti “elämänne mahtavimmasta päivästä”. En oikein tiedä, mihin päivistä se pitäisi paikantaa (maistraattipäivään vai perhehääpäivään vai kaverihääpäivään - me olemme eriyttäneet ne, jottemme täysin saa yliannostusta), mutta ainakin kaksi ensimmäistä ovat tuntuneet vähän ylimainostetuilta. Toki on mukavaa tehdä ruokaa ja järkätä juhlata ja nähdä ihmisiä, mutta huomaan arvostavani arjen sujuvuutta ja symbolista köyhyyttä aivan uudella tavalla tällaisten latautuneiden tilaisuuksien jälkeen. (En oikein tiedä, miksi edes yllätyn tästä, enhän pidä joulustakaan erityisemmin, siihen liittyy aivan liikaa hössötystä makuuni. Ja vaikka kuinka koettaa kieltäytyä hössöttämästä, se ei estä ympäristöä sen kuin kiihdyttämästä vauhtiaan sekunti sekunnilta.) Eihän häissä edes oikein ehdi puhua kenenkään kanssa, hääpari on eristettynä omaan pöytäänsä kaikista muista erilleen. Siinä sitten istumme Vompsun kanssa kuin näyttämöllä ja katselemme, kuinka ihmiset syövät ja seurustelevat. Onneksi perhehäät kestävät vain neljä tuntia. Mitään kiistoja ei vielä ehdi syntyä, kukaan ei ryyppää päätään täyteen ja ennen kaikkea, tilanne ei veny niin pitkäksi, että se alkaisi ottaa päähän.

Kun työpäivät alkavat aamuseitsemältä ja loppuvat iltakymmeneltä, hehkutukset saavat kummastumaan. (Tietysti, jos olisi upporikas tai edes vakitöissä, voisi tilata pitopalvelun, mutta ei meillä ole varaa sellaiseen eli teimme kaikki ruoat itse purkista korkattuja viininlehtikääryleitä lukuunottamatta.) Tänään sentään pääsemme kotiin jo kahdeksan maissa siivottuamme ensin häätilan, nosteltuamme aamulla maljakoihin sievästi asetellut kukat ämpäriin ja pakattuamme kaiken ylijääneen ruoan pakasterasioihin, jotta sen saa kätevästi sujautettua pakkaseen kotona. (Syömme perunasalaattia ja papusalaattia ja mangoldi-avokadosalaattia varmaan vielä kuukausia.) Hehkutamme nukkumaan pääsemistä koko ajan, kun purkitamme ruokaa pakkaseen ja järjestämme jääkaappia, jotta jättimäinen vihersalaatin loppu saadaan sinne huomiseksi lounaaksi.

Ihanaa, huokaamme sitten ja sujahdamme peittoihin. Mutta mahdoton herra Sei -päällä oleva Lohi ei ole asioiden tilaan tyytyväinen. Se naukuu, marisee, mankuu, karjuu, jokeltaa ja itkee. Koetamme houkutella sitä peittoihin kanssamme, mutta se ei sille käy. Se on nämä kaksi pitkää päivää istunut yksin kotona ja nyt kun me olemme siinä, sen mielestä ei lainkaan käy, että vetäydymme unen maille. Hänen kanssaan pitää seurustella! Tarjoamme lisää ruokaa ja vettä, silitystä, mutta ei. Harmaa kolli huutaa kurkku suorana, sen silmät mollottavat lautasenkokoisina ja sen häntä aaltoilee levottomasti.

Lopulta Vompsu-parka, joka kärsii lämpöhalvaukseksi kutsumastaan päänsärystä, heittää märät pyyhkeet otsaltaan ja sanoo: “Saatanan saatana, ei kai tässä auta muu kuin viedä toi ääliö kävelemään ulos.” Nauran hysteerisesti, koska Lohi on niin riivattuna ja Vompsu jaksaa ärtyä siitä. (Minusta vaativassa kissassa on enemmän positiivisia kuin negatiivisia piirteitä: kyllä eläimen sietääkin pitää mielihaluistaan kiinni pontevasti, sillä tavalla sen on mahdollista pysyä tyytyväisenä tässä ihmisten sääntöjen mukaan rakennetussa maailmassa.) Ja kyllä vain: heti kun kiskomme vaatteet päälle ja otamme kissanvaljaat esiin, kolli rauhoittuu. Kävelemme ulkona puoli tuntia, Lohi tarkkailee kaikkea täynnä seikkailua ja yrittää muun muassa tunkeutua erään talon ränniin. Puistoissa istuu kuuman päivän porukkaa kaljatölkkeineen, heidän sosiaalisuutensa tuntuu hassulta oman pönöttämisemme jälkeen. Lohi kävelee kuten kissat kävelevät: seisahdellen, väliin ruohoa laiduntaen.

Sisään tultuamme meitä ei oikeastaan enää nukuta. Vuorokausirytmi ja stressitaso taitavat olla jo niin poissa tolaltaan, että uni vain pakenee. “Mitä nyt?” kysyn mieheltä. “Katsotaan pornoa”, hän vastaa (tarkoittaen kasvipornoa eli David Attenboroughn juontamaa dokkarisarjaa kasvien salatusta elämästä, meillä on se dvd:llä lainassa ystävältä). Mutta sekin jotenkin liukuu ohitse, koska kun tietokoneen avaa, on se täynnään onnitteluviestejä, joiden hehkutukseen vastatessaan tuntee äkisti itsensä jotenkin hyvin kyyniseksi ja epäkiitolliseksi ja ulkopuoliseksi kaikesta onnittelun humusta.

Tunnustelemme varoen toistemme tuntoja asiasta, ja sitten huokaisemme helpotuksesta: no jo vain, toinenkin kokee samalla lailla, ettei tässä ole kyse mistään erityisestä, enemmän jostakin suoriutumisesta ja suorittamisesta, ja että meidänkin yhteiset tärkeät muistomme ovat muodostuneet aivan toisin tavoin. Ja että ehkä juuri siksi ei tunnu tajuttoman pelottavalta tai vieraalta ajatukselta olla naimisissa tuon toisen samantyylisen muhvatin kanssa, vaan että se on ihan kivaa ja hassua ja ihanaa ja että toinen on suloinen, kun se ei hössötä eikä oleta, että juhlissa jotenkin pitäisi kokea emotionaalisia huippuja. (Ehkä kaverihäissä voikin käydä niin, se on ihan mahdollista. Siellä on aikaa istua laiturilla ja ihmetellä varpaita vedessä tai sitten sataa ja tulee mutavyöry josta selviydytään yhdessä sankareina siskonpedissä mökin lattialla jee.) On jotenkin liikuttavaa, miten liikuttuneita ihmiset ovat, vaikkei itse oikein ymmärrä syytä.

Siitä tulee vähän samanlainen olo kuin lapsena, kun teki aivan tosissaan jotakin mielestään nerokasta, ja aikuiset alkoivat analysoida tekelettä tavalla, josta kävi ilmi, että heistä siinä parasta oli juuri lapsenomaisuus (tuo käsinkirjoitettu ja piirrusteltu paperi ei siis näyttänytkään oikealta aikuisten lehdeltä, pahus) ja sitten he saattoivat sanoa jotakin sellaista kuin että ihanaa kun vielä jaksat ja sitten kun olet aikuinen sinussa ei enää ole tuota tarmoa ja iloa. Ei vain voinut ymmärtää, miten he onnistuivat näkemään kaiken vain sitä kautta, että sen tekijänä oli lapsi. (Joka kuvitteli itsensä toimittajaksi, Suureksi Toimittajaksi.) Ja että miten niin tarmo ja ilo katovat, pah, jos niin käy, parempi, ettei tule aikuiseksi lainkaan. (Jaa-a, täältäköhän juontaa juurensa se, että sitten kun kirjoitan aikuisten oikean lehtijutun, tunnen itseni viisivuotiaaksi enkä oikein osaa identifioida tuota tekstiä itseeni.) Miksi he niin kuvittelevat? Miksi he liikuttuvat ilosta ja tarmosta noin, silloin? Ja naimisiin menemisestä, nyt? Mitä he siihen kuvittelevat mielessään?

Hassua! En jotenkin osaa kuvitella, että joku näkee minut liikuttavana tai söpönä, ja sitten pidän sitäkin hassuna, etten osaa. Metahuvittuneena syön näkerrän mainiota kauraleipää, jota en raaski normaalisti ostaa, korkeintaan vain vieraiden tullessa tai tuliaisiksi. Tuo leipä on niin ihanaa, ettei vaadi mitään päällisiä, kuten hyvien leipien kanssa on.

Ulkona jotkut hoilaavat kadulla, ei nukuta. Lohi sen sijaan, no, ulkoiluun tyytyväisenä se on sammunut kerälle tyynyni viereen. Vompsu istuu vessassa ja lukee englanniksi ääneen pygmien häätavoista. Kuulostaa siltä, että hänen läppärinsä langaton netti toimii taas.

“Jännittääkö?” kysyy sisko viilatessaan kynsiäni. (Se tuntuu oudolta, en ole tottunut laitattamaan käsiäni, mutta äidistä se on ollut hyvä idea; oikeastaan vasta tuossa tuolissa tulen ajatelleeksi, kuinka kummallista on, että perheeni kaikki muut naiset ovat kauneudenhoidon ammattilaisia.) “Jaa no ei kai”, vastaan. En jännitä tietoisesti, vaikka unesta onkin tullut selvästi vaikeasti tavoiteltava hyödyke. Se on ikävää, sillä kun nukkuu liian vähän, on koko ajan turvoksissa ja silmäpusseilla. Mutta en oikeastaan jaksa stressata siitäkään. Sellainenhan olen kuitenkin kaikissa juhlissa muutenkin. Mitä tärkeämpi tapahtuma ja ankarammat valmistelut, sen varmemmin törähdän paikalle aivan liian vähän nukkuneena ja silmäpussisena.

Nyt en sentään ole itkeskellyt valmistelujen tiimoilta vaan pysynyt reippaana, onhan minulla Vompsusta mainio sivustatuki. Kotiin päästyäni etsin valokynää, koska silmäripisien värjäyksessä väriä on mennyt aika tavalla silmien alle ja se näyttää silmäpusseihin yhdistettynä aika hurjalta. Juoksen asuntoa ympäri alusvaatteisillani ja murisen, ja lopulta valokynä löytyy loogisesti kameralaukusta, joka oli käsilaukkuni edellisissä häissä. Vompsukin on kalsongeillaan, ja komennan häntä pukeutumaan, koska vihkimiseen on enää about tunti. Hän on päiväunien jäljiltä tokkurainen. Ensimmäinen paita näyttää liian kittanalta suorien housujen kanssa. Vompsu epäröi hetken ja vaihtaa sitten valkoisen paidan, jossa on työläät kalvosinnappiviritelmät. Juuri kun hän on saanut napit nykerrettyä, vilkaisen nopeasti paitaa ja kysyn, onko hän lainkaan huomannut, kuinka sen vatsakankaassa on suuren suuri rasvatahra. “Ei”, parahtaa Vompsu ja katsoo peilistä: siinähän se. Paita pois! Ainoa suhtkoht puhdas valkoinen paita on edellisten häiden jäljiltä semilikainen ja haisee vanhalle viinalle, mutta se on tosiaan ainoa suhtkoht puhdas ja siihen on tyydyttävä.

“Älä välitä”, lohdutan Vompsua, “munkin ainoa siisti villatakki” - sillä hellettä emme saaneet - “haisee ihan märälle koiralle, se on varmaan niissä häissä tunkkaistu märkänä kassiin.” Sitten odotamme, että äiti soittaisi heidän odottavan isän autossa alhaalla. Lopulta ajattelen soittaa itse. Mutta puhelin vilkutteleekin jonkun jo soittaneen - äidin. Vompsu onkin laittanut jo puhelimet äänettömälle, etteivät ne keskeytä vihkikaavaa. Sen seurauksena vanhempani ovat jo ajat odotelleet meitä kadulla ja koettaneet soittaa odottavansa, taloon kun ei enää pääse sisään millään ovikoodilla eikä summerilla vaan ainoa keino on soittaa sisään puhelimella ja pyytää asukkia avaamaan ovi. Niinpä vanhemmat ovat ressukat vain istuneet ja odottaneet ja jännittäneet, ilmestymmekö me lainkaan. Kauppaan tavaraa ajanut kaljarekka on pakottanut isän väistymään odotuspaikaltaan ja etsimään uuden paikankin. No, onneksi viimein pörähdämme autoon.

Vompsun äiti istuu jo maistraatissa matkakapsäkkeineen ja lukee odottaessaan pokkaria. Virkailijat tuskastuvat lievästi, kun selviää, että heidän jo valmistelemansa vihkitodistus menee uusiksi, koska ajan tilaamisen ja tämän hetken välillä on muuttunut sekä Vompsun suku- että minun etunimeni. Mutta minkäs he sille voivat… olemme päivän viimeiset asiakkaat ja kaikki tietysti lähtisivät jo mieluusti kotiin. Kun viimein pääsemme vihkimistilaan, oikeastaan joitain minuutteja etuajassa, hysteerinen käkätysvaihde on jo melko lähellä. Henkikirjoittaja on hyvin nuori ja näyttää vähän Pelikaanimies-elokuvan linnulta. Vanhemmat ovat liikuttuneita ja imaisevat tunnettaan räpsimällä kuvia. Tunnen hihityksen kasvavan sisälläni, mutta onnistun pitämään sen kurissa. (Jostain syystä nauru on itselleni varsin usein tapahtuva liian klönttimäisten asioiden käsittelemisen tapa.) Vihkikaava on hurjan juhlallinen ja vanhanaikainen. (Myöhemmin Vompsu kertoo sulkeneensa korvansa heti kuultuaan tyrmäävän alkulauseen: “Avioliiton tarkoitus on perheen perustaminen.”) Vastaamme kuitenkin molemmat myöntävästi, vaikka vihkikaava synnyttääkin lähinnä hihittelyn tarvetta ja epämääräistä myötähäpeää. (Tuntuisi hassulta takertua muotoseikkoihin tuossa vaiheessa.) Sitten Vompsu työntää sormeeni sen isoäidin ruusukvartsisormuksen, joka minulla on ollut jo viimeiset viisitoista vuotta lipastonlaatikossa ja toimitus on ohi.

Tuntuu helpottavalta päästä virastorakennuksesta ulos. Ihan helposti se ei kuitenkaan onnistu, sillä takerrun taas maistraatin oviin, joista vain yksi on avoinna. Unohdan taas katsoa, missä ovessa ei ole punaista palloa ja ryskytän ovea onnettomana kuvitellen hetken, että olemme jääneet vangeiksi tuohon kolhoon aulaan. Näemme uusi siviilisääty ei ole muuttanut asioita mitenkään. Paitsi että sormus kädessä tuntuu kovin kummalliselta ja huomaan varovani vasenta kättä ikään kuin siinä olisi haava, ei sormus.

Kreikkalaisessa ravintolassa Vompsun äiti pitää puheen, joka on sata kertaa parempi kuin vihkikaava. Sitä kuunnellessa on helppoa liikuttua. Ruokailu sujuukin mukavassa ja aika välittömässä, mutta hivenen juhlallisessa tunnelmassa. En ole tottunut käyttämään sormuksia ja huomaan varovani edelleen vasenta kättäni. Ruokaa on tajuttomat määrät ja lopulta meidän on vain jätettävä aivan hitunen syömättä, koska kehenkään ei mahdu hitustakaan lisää.

Kun lähden käymään vessassa, äiti äkisti liimaantuukin takaapäin aivan minuun kiinni ja suhisee, että kävelen tasaista vauhtia, hän suojaa minua takaa. Ensin ajattelen hänen tulleen jollakin lailla hulluksi kaikesta emotionaalisesta stressistä. “Miksi ihmeessä?” kysyn. “Sinulla on ongelma”, hän suhisee. Great, ajattelen, varmasti minulla on montakin ongelmaa, mutta ne eivät kyllä sillä hetkellä tunnu näyttäytyvän yhtä selkeästi kuin hänen kumma päähänpinttymänsä suojella lastaan mitä oudoimmin keinoin. “Jaaha”, sanon ääneen. “Kävele tasaisesti, etteivät muut näe!” hän komentaa hiljaisella äänellä. Vaapumme hanhenmarssia vessaan. Vessassa selviää, että kuukautiseni ovat alkaneet uudestaan useamman päivän tauon jälkeen ja häämekon helmassa on suuri, punainen tahra. Äiti on jotekin tuohduksissaan ja pitää tahraa hävettävänä ja tahtoo pestä mekon. (Minustakin tahra on harmillinen, mutta on toki jutussa huvittavakin puolensa: eikö perinteissä patriarkaalisessa yhteisössä veritahrojen pitäisi syntyä hääyönä lakanoihin, ei ruokapöydässä helmoihin… mieli nelistää lupaa kysymättä puskafarssimaiseen kohtaukseen, jossa patriarkaalisen yhteiskunnan morsian alkaa kirkua pöydässä tulleensa naiseksi kenenkään koskematta. Huooh, tämä mielikuvitus…)

En suostu ottamaan mekkoa pois päältä, väännän vain helmaa lavuaariin ja hankaan sitä käsisaippualla ja vedellä ja raavin verta kankaasta tasaisesti lakatuilla kynsillä, joita en oikein osaa tunnistaa kehoni osiksi. Veri lähtee ohuesta kankaasti kiltisti, mutta koska käsienkuivauslaite on rikki, emme saa helmaa kuivattua ja palaan ruokasaliin sen näköisenä kuin olisin pissinyt housuun tai siis hameeseen. Hihitysalttius on palannut, sillä elämäni slapstick ei noin vain katkea.

Kun viimein pääsemme kotiin (järjestettyämme ensin pöydät hääpaikalla; raskasta ja konkreettista hommaa, joka sujuu hieman väsyneempänäkin), Vompsu rojahtaa futonille. “No, tuntuuko nyt hyvältä?” kysyn. “Valitettavasti on sanottava ei”, hän vastaa ja röyhtäilee. “Ei mustakaan”, sanon, ja sitten kikatamme. Olemme vain syöneet aivan liikaa. “Tuntuu kuin jyrä olisi mennyt yli”, koetan luonnehtia. Sitten korjaan: ei vaan juna! Vompsu nyökkää: “Joo, junassa on useampia vaunuja.” Äidin ostamat uudet satiinilakanat makaavat pussissa lattialla, hän soittaa vielä hoputtaakseen meitä vaihtamaan ne sänkyyn, mutta kieltäydymme moisista manöövereistä. Emme lähde myöskään Linnanmäelle, vaikka olimme ajatelleet, sillä ajatuskin sinne ja takaisin kävelemisestä tuntuu silkalta masokismilta. Nukahdamme likaisiin lakanoihin tyytyväinen kissa jalkopäässä. Seuraavana päivänä on kuitenkin saatava koko lauantain juhlien ateria kokattua ja leivottua. On levättävä ja sitten ponnistettava. Alan yhä enemmän vakuuttua siitä, ettei häissä ole kyse siirtymäriitistä vaan ulkopuolisille esitettävästä näytelmästä, jonka tarkoituksena on osoittaa heille symbolisesti jonkin siirtymän tapahtuneen jo kauan sitten.

Herään aamukuuden pintaan.

Mihin saakka tietyn olon juuret ulottuvat? Alkaako tämä olo siitä, kun astumme ulos ovesta Vompsun ja Nasun kanssa laukussa kamera, ja värähdän kylmästä ja sanon: “Onko täällä pohjoistuuli tai jotain, täällä on kylmä. Ilmatieteen laitos lupasi lämmintä, mutta on kylmä.” Siitäkö? Huomaan jo matkalla, kuinka pohkeiden pienet ihokarvojen tyngät (muistilistaan: epiloi viimeistään keskiviikkona) pönköttävät pystyssä niin tarmokkaasti, että ihoon melkein sattuu. Attribuoin vilun hiuspohjan kosteuteen. Vilu on kuitenkin helppo unohtaa, koska lehmusten kukinta on nyt kivikaupungissa lakipisteessään ja matka metroasemalle kulkee yhdessä yhtenäisessä, lempeän hunajantuoksuisessa parfyymipilvessä.

Vai alkaako olon tunneviritys paljon aiemmasta? Muistan lastenkutsut, joilla Xana oksensi ja me muut juoksimme kirkuen pakoon hajua. Xana-paran kasvot hehkuivat kummaa vihreyttä ja äiti hoivasi häntä, minkä taisi. “Kukaan ei koske oksennukseen!” hän huusi, ikään kuin se olisi ollut käskynä tarpeen. (Toisissa juhlissa Xana pissasi housuun piilosleikin jännityksestä. En hyvännyt häntä näistä eritetaipumuksista huolimatta: Xana oli iloinen ja raju kikattaja ja hän on edelleen ainoa muistamani lapsi ajalta ennen koulua.) Oksennus oli jotakin vaarallista, kuhisi taudinaiheuttajia ja sitä tuli pitää sisässä mahdollisimman kauan, etenkin jos sattui istumaan autossa. Autoon EI saanut oksentaa, piti sanoa heti, kun huono olo tuli, ja sitten odotettiin tien poskessa ja isä kiroili ja roikkui ovesta ulkona ja kakoi ja jos mitään ei tullut, lähdettiin eteenpäin ja koko pikkutytön keho vapisi paitsi pahasta olosta, myös häpeästä siitä, ettei oksennusta sillä lailla pystynyt täysin ennustamaan.

Sieltäkö, kaukaa, tulee halu niellä paha olonsa, kieltäytyä myöntämästä sitä? Mutta ei se ole tämä paha olo, tämä olo, joka tekee minusta kummallisen flegmaattisen, vaikka liikumme viehättävässä puutarhassa ja ihanassa mökissä. Panen merkille monia asioita, joista saattaisin innostua kovasti. Mutta jotenkin kamera pysyy laukussa, en tule ottaneeksi sitä esiin. Asiat sijaitsevat ikään kuin kaukana, kuin jonkin kelmun takana. Huomaan ajattelevani, että mitä sekin auttaa, jos otan kuvia näkemästäni. Miten se maailmaa muka muuttaa paitsi kuluttaa sähköä ja sitten myöhemmin kuormittaa nettiä? Ruoka sentään maistuu ihanalta, syön sitä kummallisella vimmalla, mutta laitan nälän kuukautisten piikkiin.

Huomaan istuvani aika hiljaa ja tuntevani kaiken jotenkin vaisusti. Ihmettelen, mistä se johtuu, mutta ihmetys häilähtää ja katoaa ja selitän itselleni, että tiedän pitäväni Vompsusta ja meidät vieraisille kutsuneesta Lupiinista, eikä minun siksi tarvitse etsiä syitä ja voin vain ottaa olon tällaisenaan. He ovat aikuisia ihmisiä ja tietävät, kuinka ihmiset ovat välillä puheliaampia, välillä mietteliäämpiä. Ja tämäkin olo häilyy. Välillä tunnen ihokarvojen jännittyvän pidättelemään ilmaa ihon lähellä, vajoan jonnekin kauemmas kaikesta, vaikka istunkin siinä, välillä taas kiristävä rengas katoaa ja hymyilen ja nauran ja ajattelen: ei tämä mitään, minä vain kuvittelen. Ja kaikki tämä empiminen on niin heikkoa vielä tässä kohdin, etten ajattele minkään alkaneen.

Myöhemmin, ehkä tunnin myöhemmin tai kaksi tai kolme tuntia, en osaa arvioida ajan kulua (ja jo sen pitäisi hälyttää, selvin päin osaan yleensä sanoa puolen tunnin tarkkuudella, paljonko kello on, vaikken olisi vilkaissut sitä tuntikausiin), huomaan tietoisesti ja keskitetysti muutoksen kehossani. Vatsa tuntuu paisuneelta ja kivistävältä, vaikka juuri äsken olen syönyt hyvällä ruokahalulla. Pää tuntuu painavalta, vilunväristykset ovat tihentyneet. Mutta huomio siirtyy ennen kaikkea vatsan seudulle, sen kipeään tykytykseen. En tahdo myöntää ensiksi kuvotusta itsellenikään, se ei tunnu mahdolliselta, mutta sitten kuvotus iskee voimalla, jota ei voi olla huomioimatta. Seurue pohtii huolestuneena, olenko syönyt jotakin epäsopivaa, mutta ei, missään ei ole ollut maitoa. Ulkona sataa, lähdemme yhtä matkaa: Vompsu töihin ja minä kotiin.

Heti päästyämme siirtolapuutarhamökin pihasta käytävälle, ehkä kymmenen askeleen jälkeen, yökkäilen kaksin kerroin. Jotenkin vierailutilanteesta vapautuminen tuntuu luvalta taittua, yskiä ja kakoa. Kurkusta tulee valtavia määriä sitkeää, kirkasta limaa, jota tuntuu erittyvän vain silloin kun oksettaa. Yökkäilen limaa koko matkan metroasemalle. Metrossa istun hiljaa, kuulen välillä Vompsun puhuvan, avaan hetkeksi silmät ja näen koiran istuvan kiltisti, se ymmärtää jonkin olevan vialla. Kuinka monet kerrat olen silittänyt sitä lohduttavasti, kun se oksentelee. Nyt se on siinä, läsnä ja odottaa, samalla tavalla. Vompsukin on siinä, ajattelen selviäväni kyllä. En voi pitää silmiä pitkään auki koska jotenkin se käynnistää kuvotuksen, metro heilahtelee ja maisemat vilkkuvat. Eikä minusta tunnu siltä, että saisin oksentaa metroon. Ihmisiä kuvottaa sellainen, ja jos kyse on vatsaflunssasta, on ajateltava myös epidemologista puolta.

Sörnäisten asemalla silmät on avattava, koska nyt mennään. Kävelen ensimmäisen roskiksen ohi, mutta jo toiseen kumarrun oksentamaan. On vaikeaa ajatelle muuta kuin vatsaa. Silti onnistun oksentamaan roskiksiin, en kertaakaan lattialle enkä hissiin. Maailma keinuu ja ainoa vakaa, luotettava asia on vatsa, joka tykyttää, ja vilu, joka juoksee kehoni läpi lupaa kysymättä. Selvitän asioita puuroisella äänellä, päivän aikataulutus kaatuu, ei voi kuin mennä sänkyyn makaamaan. Isä hoitakoon sen, minkä voi, Vompsu soittaa hänelle, kun makaan kuumemittari kainalossa kotona ja horkkaan, sitten Vompsu kiirehtii töihin luvaten, että saan nukkua ja levätä ja vain olla. Mittari on tukevasti alilämmön puolella, vaikka mittaan useamman kerran. Onneksi muistan jo, ettei se tarkoita mitään vaarallista. Palelee hurjasti, kiskoudun peittojen sisään kerälle, koira kerii viereen tiiviisti patterikseni. Sen viisaus ja kiltteys lohduttaa: yleensä se on levottomampi täällä, mutta kun se tietää minun sairastavan, se vain asettuu odottamaan rauhassa.

Uni keskeytyy, kun vanhemmat soittelevat ja kyselevät hääjärjestelyasioita, joihin koetan vastata täältä kaivosta. Sitten nukahdan heti uudelleen. Vasta äsken herään ja totean, että ulkona sataa rankasti. Näin edes yksi tänään aikataulutetuista hommista (kastele palsta perinpohjaisesti) tulee hoidettua silkasta maailmankaikkeuden armosta. Mittaan lämmön, se on kohonnut normaaliksi täysissä pukeissa useiden peittojen alla maaten. En edelleenkään pysty juomaan vettä voimatta pahoin, mutta muuten olo tuntuu kohenneen. Silti vatsa pysyttelee edelleen tunnullaan maailmankaikkeuden keskipisteenä. Se liittää minut moniin päiviin ja öihin tässä ja muissa asunnoissa, tämä salaattikulho tai joku toinen ämpäri sängyllä tai sängyn vieressä varotoimenpiteenä. Tällä kerralla, outoa kyllä, en pelkää kuolevani enkä usko olon kestävän huomiseen.

Ehkä se johtuu aikataulutuksesta. On parannuttava, se on tärkeämpää kuin tämä olo nyt. Tai sitten se johtuu siitä, että muistan oksennustaudin, jonka sain Eufemian luona brunssattuani. (En pidä samankaltaisuuksista enkä tahdo alkaa ounastella oksennustauteja aina brunsseja sopiessani. Brunssaan harvoin, ja nyt kahdella viimeisellä kerralla olen kehitellyt ykän.) Sinä aamuna en ollut syönyt puuron kera puolalaisia pakastevadelmia kuumentamatta. (Äiti syyllistää ne heti niistä kuultuaan. Mutta - Vompsu söi niitä myös, ja hän lähti töihin aivan mainiossa vedossa.) En tiedä - tämä on uudenlainen, ainutkertainen olo, vatsatautiolo, joka vähitellen helpottuu hikiseksi sängyssä makaamiseksi aiemmista oksentamisista heikkona ja hämmästykseksi siitä, miten samalla tavalla olo nytkin syveni äkisti epämääräisestä vilusta ja kovasta nälästä raivokkaaksi oksentamiseksi. Ja miten voimakas on mielen vastustus, miten epäuskoisesti oloon reagoi aluksi: ei tämä käy, ei vieraisilla! (Luulen, että näin käy usein paljon muunkin kuin vatsataudin suhteen.)

Saapa nähdä, mitä muuta maailmankaikkeus pyöräyttää vielä tälle viikolle osoitukseksi siitä, että aikatauluttaminen on aina hypoteettista ja alistuu ympäristön olosuhteille. Toistaiseksi juhla ja sen ruokatarjoamiset eivät voisi minua vähemmän kiinnostaa, ajatuskin yököttää. En aloita hummuksen valmistamista tänään, koska en tahdo kenenkään muun nappaavan tätä oloa. On vain maattava, käperryttävä ja odotettava kuin koira vieressäni, hyväksyttävä tosiasiat.

Netissä - tällä kertaa Naamastossa - törmää usein hemaisevaan suomeen, jonka tunnistaminen melkein jää jonkun muun tehtäväksi:

Te aari saaja ajaksi nykyisin Jul 03
Te kohtuullinen VOITTO ainoa -lta iPhones kimmoisuus rikki nykyisin
Paina kammeta!

Loma on alkanut oudon heiluvasti. Vuoroin olen painanut kovaa päivää, pyöräillyt kymmeniä kilometrejä ja kitkenyt tuntikausia, vuoroin sitten on käynyt kuten tänään eli olen jotenkin täysin kyvytön pääsemään sängystä: väsymys vain lyö ylitse ja on vaikeaa jaksaa yhtään mitään. (Paitsi kävellä intialaiseen ravintolaan syömään.)

Tietokoneen virtajohto on jälleen jumppautunut poikki. Koska uusi maksaa noin satasen (mäkkikoneissa on piirteitä, jotka hämmentävät roimasti), päätän viedä johdon ensin paikalliseen tv-huoltoon, josko siellä osattaisiin korjata se. Isän firman varhaisten koneiden näyttöjohdon mies oli osannut korjata; se oli maksanut alle kymmenyksen merkkihuollon laskuttamasta summasta. Mutta kenties johdot ovat käyneet monimutkaisemmiksi. Ainakin virtajohdon pää näyttää aivan kummalliselta!

Myös mökkihäät aiheuttavat hämmennystä. Ystävät eivät noin yleensä ole autoiluihmisiä, mutta nyt yllättäen järjestettyämme tilausajon (kilpailuttaminen kannattaa: eroja tarjouksissa oli 50 %) lähimmältä rautatieasemalta mökille suuri joukko onkin ilmoittanut saapuvansa autolla. Pahimmassa tapauksessa autoja seisoo ison tien poskessa vielä useampi kilometri mökistä tien levennyksissä… Ei auta kuin kysellä ihmisiltä, onko heidän mahdollista tulla sittenkin junalla ja tilausajolla ja haluavatko he tosissaan ajaa satoja kilometrejä ehkä kuumanakin päivänä. Ehkä he kuitenkin ovat ajatelleet vain hyvää hyvyttään, että autoja tarvitaan ja että ne ovat käteviä juoman, ruoan jne. kuskauksiin. (Kahdelta etukäteen kysyinkin automahdollisuutta, kun en osannut mitenkään aavistaa, että moinen parkkiongelma voisi tulla mahdolliseksi.) Huooh, ehkä ihmiset vain vanhentuvat eri tavoin: jotkut tulevat autoilla, jotkut menevät naimisiin. Onneksi sentään yksi kahden pikkulapsen perhe ilmoittaa saapuvansa junalla ja siitä eteenpäin peräkärryllisillä pyörillä.

Tuntuu hauskalta joka tapauksessa tietää, että vajaan kuukauden kuluttua voi juhlia ystävien kanssa, saunoja ja uida, kokata ja tanssia laiturilla. Jotenkin en osaa jännittää koko maistraattia enkä perhehäitä etukäteen; nehän ovat aivan sivuseikka mökkiviikonloppuun verrattuna! En ole sillä lailla sukurakas ihminen, vaikka pidänkin sukulaisistani. Mutta ystäviin olen itse ystävystynyt, osaan Vompsu, heidän kanssaan on jaettu paljon sellaista, mitä perhe ei ehkä hyväksyisi tai on suoraan jopa ilmaissut, ettei se halua kuulla näistä teemoista.

Hoh, alan näemmä vähitellen herätä päiväunilta tässä kirjoittaessa. Nyt on lähdettävä eteenpäin hoitamaan asioita. Tietokoneen akussa on enää pari minuuttia jäljellä ja saan ehkä uuden johdon vasta viikon alussa, jos tv-korjaaja hyväksyy johdon korjattavakseen. Muutenkin voi olla, etten ehdi lauantaina enkä sunnuntaina kirjoittaa - menemme häihin maaseudulle, enkä tiedä, onko siellä mitään nettiyhteyksiä. Huomenna uskon silti saavani lainayhteyden. Haluaisin päättää kirjoituksen tyylikkäämmin, mutta ei ole aikaa ajatella ja akku loppuu!

Hitto, ei pitäisi vissiin nukkua päiväunia.