Veloena

Se, että suhtaudun elämään nykyään jotenkin problematisoimatta - ainakin aiempaan verrattuna, johonkuhun toiseen verrattuna ehkä silti teen tikuista ongelmia - enkä takerru siihen, mikä siinä on olennaisinta, ilo vai kärsimys, ulkoiset teot vai sisäisen jäsennyksen eheys, hupi vai täyttymyksen löytäminen työstä, tuntuu antavan liikkumavaraa. (Toki problematisoin ja toki ongelmatilanteita tulee ja toki tunnen itseni silloin tällöin hirviöksi edelleen, mutta huomaan ajatteluni notkistuvan vuosi vuodelta ja se ilahduttaa, vaikka samalla tajuankin, että käyn kohta yhtä raivostuttavan ympäripyöreäksi ja maanläheiseksi kuin isoäiti aikanaan; nyt ihailen ja jopa tavoittelen tuota piirrettä, jota ajattelin teininä vanhuudenhöperöyden ilmentymänä ja särmien puutteena.)

Sekin tuntuu auttavan, että sallin itselleni erilaiset puolet. Etenkin sen puolen, joka osaa asettua aloilleen, suostuu ottamaan pohdittavaksi jonkin vaikean tilanteen tai olon, jota tuntuu olevan mahdotonta sanallistaa aina siihen saakka että viitsii yrittää. (Ei sanallistus tietenkään tyhjennä oloa, mutta sitä voi myöhemmin hioa ja täydentää ja ainakin sanallistus auttaa useasti paikantamaan ongelmat, olkoonkin että usein pari vuotta jälkikäteen - esimerkiksi skeemojen kanssa minun olisi ollut helppoa väittää, etten ole kokenut sitä enkä tätä skeemaa, ellen olisi tänne blogiin kirjannut ylös juuri noita samoja esimerkkien ajatuskuvioita ja sanoja. En silloin vielä tiennyt, että psykologeilla on nimiäkin näille solmuille, kuvasin ne vain kokemuksen tasolla ja puutteellisesti, mutta se on auttanut syventymään niihin, kairautumaan itse oloon. Kuvaus on kuin polku sen luokse.) Tunnistan Lupiinin uusimmasta kirjoituksesta (johon linkki yllä sanoista “erilaiset puolet”) sen saman raivon, joka välillä nousee minussakin sättimään itseäni siitä, että kehtaan ottaa tilanteisiin etäisyyttä ja esittää itseni jonkinlaisena, kuten seesteisenä ja pohtivana. Toisaalta olen kyllä kirjannut tänne vaikeitakin tuntoja sen verran kuin olen kokenut pystyväni ja haluavani.

Kuinka kummallinen onkaan tuo halu torpedoida välittömästi oman ajattelun sovinnollinen, rauhallinen ja hyvää tavoitteleva puoli! Mutta eikö se juuri ole sitä, minkä toivoisi useammin pulpahtavan esiin niissä tilanteissa, kun silmiä kirvelee ja kurkkua kuristaa ja mielessä pyörii sekavana kirkkoisä Augustuksen tempaat minut tulesta -fraasi; niin polttava olo joskus on, niin toivoton ja kuuma ja asettumaton? Ja miten sen saisi vahvistettua, ellei harjoittamalla sitä ja identifioimalla siihen yhä saumattomammin? Ja eikö itseään muka saisi kiittää pienistäkin edistysaskeleista? (Niihän juuri oppimispsykologia neuvoo: jos jokin temppu on kerralla liian vaikea, pilko se pienempiin osiin ja palkitse jokaisen oppimisesta.) Mikä ihme tutkimus tukee sitä ajatusta, että itseä rankaisemalla, ruoskimalla ja vähättelemällä (jossa kai melkein kaikki ovat hyvin taitavia, itsehän sitä yleensä tietää omat tunnenappinsa tarkimmin) oppi menisi perille ja muutokseen motivoituisi? Toki kurin aikakautena tällaista on oletettu, mutta tutkimuksen valossa tuo oletus kuulostaa lähinnä tekosyyltä sille, että kasvattaja menettää malttinsa, kun ei saa kasvatettavia motivoitumaan oppimiseen hänen itsensä kärsivällisyyden rajoissa. Modernin, kokeellisen oppimispsykologian tulokset ovat aivan toisenlaisia. Tarvitaan juuri kiitosta ja rohkaisua ja positiivista asennetta, vähitellen rakentuvaa luottamusta omiin kykyihin.

Ja silti, ongelmiin pitäisi jaksaa puuttua ja niihin pitäisi uskaltaa heittäytyä niiden välttelemisen sijaan. Pitäisi kokea kaikki ne tunteet ja muistot ja oppia sietämään ja suvaitsemaan niitä ja lukemaan ne omaan persoonaansa sen eri puolina, samalla kun voisi suhtautua tuohon sietävään, suvaitsevaan ja kokoavaan mielialaan niin ikään itsen puolena. Ja pitäisi hyväksyä, että jotkut tuon puolen kokoavat tapahtumat esittävät itsen iloisena tai armollisena, provokaatioihin vastaamattomana ja sovinnollisena. Eikä pitäisi vain märehtiä ongelmia vaan pitäisi myös tehdä hauskoja asioita ja tavata ystäviä niin että positiiviset asiat tulisivat selvästi ja torjumatta näkyviin, että muistaisi, että toivoa on, koska on ystäviä, jotka selvästi pystyvät rakastamaan minua ja hyväksymään tapani toimia. Ja että toisaalta parannettavaa on, koska on myös ihmisiä, joiden kanssa toimiessa tuntee aina jotenkin vaivaantuvansa ja ärtyvänsä, vaikkei syytä osaakaan tarkasti paikantaa. Olisi kuunneltava tarkemmin ja muistettava tarkemmin ja tajuttava, mitkä omista niskakarvojen pystyssä harottamisesta liittyvät oikeastaan ihan johonkin muuhun kuin kohdattuun ihmiseen - että ne voi laukaista äänensävy, muisto, jopa jokin fyysinen ele kuten tapa nostaa kulmakarvoja, ja että ne niskakarvat pitäisi pörhistää jollekulle menneisyydessä, ei tälle ihmiselle, joka yrittää sovinnollisesti jutella tässä ja nyt.

Eikä mikään näistä ole pakko vaan ikään kuin kohtia sellaisessa listassa, johon on kirjoitettu otsikoksi “oleellista muttei kiireellistä”. Sitä mukaa kun arjessa on tilaa ja tilanteita, kohtia voi tarkistaa ja harjoittaa. Ja voisi muistaa syödä tasaisesti ja jättää juomatta kofeiinipitoiset ja alkoholipitoiset juomat vaikealta tuntuvissa tilanteissa ja kohdata ne psyykeä tuolla tavoin turruttaen manipuloimatta. (Jos tuntuu, että siihen pystyy; minusta tuntuu.) Ja voisi olla tyytyväinen itseensä ja hemmotella itseä, pitää itseä hyvällä tuulella ja virkkuna ja miettiä, mitkä asiat kuormittavat ja miten niistä voisi saada vähemmän kuormittavia. Ja välillä voisi antaa palttua koko listalle ja vain vesijuosta tai maata nurmella tai juoda lasin punkkua ystävän kanssa ja velloa maailman hyvyydessä ja tavassa, jolla ilma tai vesi silittää jalkakarvojen tynkiä. Tai nukahtaa päiväunet.

Ottaa vaikeudet sitä mukaa kuin ne tulevat. Niitä tulee joka tapauksessa. Auttaa kun pystyy ja kun pyydetään, mutta olla ahdistumatta siitä, jos ei osaa auttaa jotakuta tässä ja nyt. Aika usein kykenee kuitenkin auttamaan, miksei olla mieluummin kiitollinen siitä? Ja jos en osaa tätä ja tätä asiaa, ehkä se, että koetan toisella tavoin osoittaa rakastamiseni ja välittämiseni onkin aivan okei? Jos se tuntuu toisista tukalalta, kai he osaavat sen sanoa, tai opettelevat (ja se hyödyttäisi heitäkin). Pyytää apua vaikeissa oloissa, olla pakenematta ajatukseen raitiovaunun alle kävelemisestä. Tuntea ylpeyttä hyvin tehdystä työstä ja olla syyttelemättä itseään siitä, että rakentaa luottamustaan “ulkoisille asioille ja suorituksille”, sillä eikö tuo työ ole myös minua ja minun aikaani, monen päiväni pääasiallinen sisältö? Mikä edes on sisäistä ja minua ja mikä ulkoista ja maailmaa? Ei se raja ole määräinen ja kaikkialla samassa kohdin kulkeva, ja ehkä voidaan kysyä sitäkin, onko se tietyssä kokemuksessa pakotettu, salakuljetettu ihan toisenlaisista tiloista tai kielen vokottelua, joka vain jää huomaamatta. Voisi myös muistaa iloita jokaisesta hymystä, jonka voi saada tai antaa, muistaa että hymy on halaus kaukaa. Ja muistaa, että vaikka jokainen meistä on erilainen, tuskallisen monissa kohdissa likipitäen käsittämätön mielteiltään ennen haparoivia kuvauksia ja selityksiä, silti on vielä enemmän samaa, ja että kun tuosta samasta näkee pilkahduksenkin, jaksaa ponnistella erilaisuuksien ja ymmärrysvaikeuksien yli, haluaa ymmärtää ja hyväksyä erilaiset tavat olla ja käsittää.

Ja kuinka hyvä olo tulee, kun joskus saa sanottua sen minkä haluaakin, saa sen sanottua juuri siinä tilanteessa ja näkee toisen rentoutuvan, vaikka hän sanojen tasolla väittäisikin, ettei ymmärrä. Tai miten riemastuttavaa on lukea tekstiä ja tajuta, että on nähnyt sen kuvaaman prosessin, esimerkiksi eleiden keskustelun eskaloitumisen rähinäksi koirapuistossa. Kaikki alkaa usein niin pienestä: verkkoaidan takana toinen koira jännittyy, ja jos toinen on epävarma, se murahtaa, minkä ensimmäinen jännittäjä tulkitsee vihamieliseksi ja alkaa syytää haukkuja, mihin toinen vastaa, ja lopulta kohtaaminen voi johtaa haavojen tikkaamiseen. Mutta jos portille tullaan äkkiarvaamatta muiden koirien leikkiessä leikkejään, livahdetaan sisään kenenkään huomaamatta, jännitettä ei kerry lähikontaktia ennen ja koirat tervehtivät siivosti, joskin jännittyneinä, ja rentoutuvat ennen pitkää huomatessaan toisen ystävällismieliseksi. Ja mikä rikkaus huomata, että on koiria, jotka eivät vain suostu provosoitumaan, jotka antavat toisen jännitellä, murahdella tai huutaa täyttä kurkkua ja itse vain seuraavat sympaattisesti tätä väistymättä tai lähentymättä ja tekevät rauhoittavia eleitä kuten haukoittelevat tai istahtavat; ennen pitkää toisen pelkokiukku laantuu. On ihanaa huomata, kuinka monissa tilanteissa pystyy itse pysyttelemään tuon rauhallisen koiran roolissa sen hetken, kun toinen kuohahtaa. Olla läsnä hyväksyen ja rauhallisena ja nähdä, kuinka äkisti sopu ja rentous löytyy.

Ja huomata, että joskus se kaikki tuntuu mahdottomalta, hyväksyä se, ettei kukaan ole elämän suola kaikkialla, mutta jokainen on joskus ja jossain tilanteessa. Riittää, että joskus onnistuu ja toimii tyylikkäästi, että voi olla siitä ylpeä ja iloinen. Ja että hyväksyy sen, että joskus tilanteet vain paisuvat liian suuriksi ja on liian kuormittunut ja provosoituu ja sitten vihaa itseään viikon, kaksi… ja se menee vähitellen ohitse, äkisti ei ole pakko enää ahmia ruokaa sitä tahtia voidakseen hengittää hyperventiloimatta eikä itkeskellä omaa hirviömäisyyttään. Se kaikki käy nykyään niin harvoin ja nykyään uskallan olla joskus sitäkin mieltä, että toisessakin on aimo annos urpoutta, sillä jos toinenkin toimisi kuin rauhallinen, provosoimaton koira koirapuistossa, taistelua ei yksinkertaisesti synny, olin kuinka ääliö tahansa. Olen nähnyt sen niin monta kertaa koirapuistoissa konkreettisesti, että uskon sen voivan onnistua myös ihmisten kesken. Mutta tietysti me ihmiset provosoidumme kärkkäästi… ponnisteltavaa riittää.

Muistan, kun kerroin elämäntarinani kahdellekin eri naiselle eri yhteyksissä, ja he alkoivat itkeä lohduttomasti ja halusivat halata, heihin se siirtyi jotenkin voimakkaasti, he säikähtivät kuulemaansa. Ja äkkiä tajusin, että saan olla surullinen joistakin asioista, joiden olisi ollut parempi jäädä tapahtumatta ja jotka olivat varsinaisia huonon onnen potkuja. Ei minun tarvitse koko ajan olla reipas ja asiallinen ja ajatella, että olen ansainnut kaiken kokemani ja ettei se saa vaikuttaa minuun mitenkään koska on jotenkin “ulkoista”. Miten se olisi muka minussa ulkoista, kun se noille kahdelle vieraalle ihmiselle oli niin sisäistä, että he alkoivat itkeä tuosta noin vain? (Joskus huomaan, että minun on paljon helpompi järkyttyä toisten vaikeuksista kuin omistani, joihin olen sentään tottunut; on esimerkiksi blogeja, joita en yksinkertaisesti jaksa lukea, koska minut valtaa tunne, että minun pitäisi jotenkin auttaa, mutta en oikein tiedä miten, ja tulen vain aivan voimattomaksi ja surulliseksi ja sitten laiminlyön käytännön velvollisuudet, mikä on omiaan johtamaan tuntemukseen kaiken pieleen menemisestä. Ehkä nuokin naiset itkivät, koska heidän kuulemansa oli jotakin uutta mutta muistutti samalla jostakin, johon he olivat jo tuttuuttaan turtuneet?)

Viime aikoina on tapahtunut niin paljon, en jaksa laskea sormin. Mutta sen osaan sanoa, etten muista ennemmin tunteneeni hengittäväni näin vapaasti. En ole varmaankaan koskaan pelännyt asioita näin vähän. Tuntuu ihmeelliseltä, ettei siitä seuraa rangaistusta. Toisaalta, miksi seuraisi? Huomaan itse pitäväni enemmän ihmisistä, jotka uskaltautuvat sanomaan vaikeitakin asioita (mutta pehmeästi) kuin niistä, jotka nielaisevat kaiken ja sitten saavat myöhemmin jonkin käsittämättömältä tuntuvan kohtauksen siitä, kuinka heitä aina poljetaan (heidän ensin suostuttuaan kaikkeen auliisti ja mistään valittamatta tai edes vaihtoehtoisia ehdotuksia tarjoamatta).

Huomenna on luvassa hupia, jonka on tarkoitus pitää mieltä yläilmoissa. Menemme vesipuisto Serenaan koko päiväksi. Minusta tuntuu hauskalta, kun saan opettaa Vompsulle uudestaan, miten iloita ja hassutella lapsenomaisesti. (Välillä hän näet ehti unohtaa sen siinä määrin, että masentui.) Siksi en meinaa välillä tajuta, että kuulostan todella tökeröltä, koska eihän Vompsu sitä voi tietää, että ajattelen itseäni aika paljon lapsellisuuden oppaana ja olen välillä huolissani, voiko hän pitää minusta, kun olen niin suurilta osin kikertelevä lapsukainen. (Tämä on taas näitä menneisyyden haamuja: kumpikaan vakavampi eksäni ei juuri pitänyt siitä, että saatoin käyttäytyä lapsenomaisesti silloinkin kun he eivät sitä pyytäneet. Kyllä tuo minäntila oli heistä ihan hauska ja herttainen, mutta heistä sitä selvästi vain tuntui olevan liikaa. Ja minä taas kaipaan paljon leikkiä.) Yhtenäkin iltana luin Kumppania vessassa. Siinä kerrottiin tutkimuksesta, jossa on kartoitettu nuorten aikuisten aivoalueiden kehitystä. Lopullisesti aikuisen muotonsa aivot saavat siinä kahdenkymmenenviiden ikävuoden kieppeillä. “Kuinka vanha sinä olitkaan?” huusin huoneen puolella istuvalle Vompsulle. “Täytän ihan just kakskytviis, joo kiitos vaan, olen siis kyllä ihan aikuinen, jos sitä tarkoitat!” (Vompsulla on runsaasti vanhempien sisarustensa takia vaikeana paikkana se, että hän helposti kokee itsensä kypsymättömäksi pikku lapsoseksi, joka ei tajua mistään mitään. Sellaista palautettahan hän koko lapsuutensa sai.) Kävelen huoneeseen ja pyydän anteeksi, mutta nauraen: “Jaaha, taidat lukea mun ajatuksia…” Mihin Vompsu vastaa huolestuneena: “Tuntuuko susta, että sä elät ihan lapsen kanssa?” Mietin hetken ja vastaan rehellisesti: “Kyllä, totta kai. Aina välillä. Ja sitten välillä ei yhtään. Joissain asioissa sä olet vaan niin paljon taitavampi kuin mä. Ja eikö susta muka tunnu, että elät ihan lapsen kanssa?” Hän miettii hetken, ja virnistää sitten iloisesti: “Joo, aika usein tuntuu!” Vastaan siihen: “No, siksi tietysti mietinkin, että oletko riittävän vanha harkitaksesi kypsästi sellaista asiaa kuin avioliittoa tällaisen ison kakaran kanssa…”

Tuntuu lähes pelottavan hyvältä, että voimme puhua tuollaisista vaikeista kohdista ääneen ja oikaista mahdolliset väärinkäsitykset niiden suhteen. Se on luksusta, jota en ole aiemmissa lähimmissä suhteissani juurikaan kokenut, niin paljon muita hyviä asioita kuin niihin onkin liittynyt, paljon rakkautta ja halua ymmärtää toisen kummallisuuksia.

Nyt minun on alettava syyssiivota. Huomiseen.

Jampsutan yksin vesijuoksemaan, koska koira on kylässä ja Vompatti ilmoittaa tarmokkaasti preferoivansa asioiden hoitamista koiran seuraherrana. Kävellessä kaunista kesäpäivää ehdin miettiä tunteiden kummallisuutta - mikä tunne kelläkin on sekoittuneempi ja mikä puhtaampi (tämän saa aikaan kommentti surun sekoittuneisuudesta muihin tunteisiin - minulla ilo ja ärtymys ovat sekoittuneita, ikään kuin miedolla, siedettävällä surulla laimennettuja, ärtymykseen liittyy pelko, mutta suru ehkä tunteista puhtain hiljaisen tyytyväisyyden ohella), mikä tunne nuljahtaa säännönmukaisesti toiseen tunteeseen (kuten viha häpeään ja tyytymättömyyteen siinä maailmassa, jota elän) - ja itsensä määrittelemisen totuudellisuutta ja valheellisuutta.

Jostain syystä ajatus tunteiden sekoituksista ja puhtaudesta tuo mieleen työni Lontoossa lukion ja yliopiston välissä. Minulla oli sattumalta tilaisuus saada ilmaista aromaterapiahoitoa naiselta, joka opiskeli aromaterapeutiksi ja tarvitsi koekaniineja harjoitushoidoilleen. Hän oli suomalainen ja nautti silminnähden voidessaan puhua suomea tuossa vieraassa maassa. Minusta taas oli mukavaa maata hoitopöydällä aluskalsareisillani ja tuntea käsien käyvän lävitse kehoa. Niin harvoin saa siinä määrin keskittynyttä hellyyttä niin pitkän aikaa. Olin kauhistuttavan yksin ja liian nuori kantamaan kaikkia ajatuksiani. Aromaterapeutin kosketus taisi olla ainoa tila, jossa rentouduin koko Lontoon-aikana. (Alkoholi on tuntunut minusta keinona aina liian kalliilta; ei rahassa vaan seuraavan päivän oloissa mitattuna.)

Jotta aromaterapeutti saisi valittua oikeat eteeriset öljyt, hoitokuuri aloitettiin haastattelulla. Kysymykset käsittelivät ammattia, toiveita ja ennen kaikkea luonnetta. Mihin asioihin halusi parannusta? Mitä puolia halusi tukea? Luonnekysymys painui eniten mieleen, koska silloin ajattelin valehtelevani vastauksen. Aromaterapeutti vaikutti kaikin puolin mukavalta ja vilkkaalta ihmiseltä, joten en tahtonut sanoa olevani rauhallinen, järkevä ja ehkä hieman saamaton luonteeltani. (Tämä on se kuva, joka oli piirtynyt eteeni saamastani palautteesta.) Tiesin, että minua pidettiin sellaisena, mutta en halunnut olla sellainen. En tiennyt, miksi en halunnut, mutta en vain halunnut. En halunnut ainakaan, että aromaterapeutti olisi pitänyt minua sellaisena. Tilanteessa, jossa kontakteja on kovin vähän, harvat kohtaamiset saavat suunnattoman painon.

Niinpä vastasin olevani levoton ja päättämätön ja aika kiihkeä. “Ongelmia vihan kanssa?” kysyi terapeutti. “Ei, enemmänkin liikaa innostuvuutta ja toisaalta pelkoa”, vastasin. Kuvailin itseni sellaisena kuin silloin tahdoin olla. “Että sinulla on voimakas temperamentti ja voimakkaat tunteet?” kysyi terapeutti. “Joo”, vastasin. “Joskus tuntuu, että en pysty pitelemään niitä. Etten vain osaa tehdä niille mitään.”

Se oli omituinen vastaus tytöltä, joka nukkui lähes kaiken vapaa-aikansa eikä oikeastaan halunnut yhtään mitään paitsi ehkä saada olla rauhassa. Olin aivan pysähdyksissä ja ajattelin muiden kommenttien perusteella sitä järkevyydeksi ja rauhallisuudeksi. Joskus mietin sitäkin, miksi muut rakastuivat ja suuttuivat ja niin edelleen ja minä vain ajattelin unta ja seuraavaa ateriaa enkä erityisesti tahtonut opiskella mitään tai tulla miksikään.

Mutta kummallista kyllä, sen jälkeen kun vastasin aromaterapeutille tavalla, jonka aluksi ajattelin valehteluksi ja josta tunsin pientä epämukavuutta aina sitä ajatellessani - koska tuntui jotenkin häpeällisemmältä valehdella kuin koettaa muuttua, vaikka en uskonutkaan muuttumisen mahdollisuuksiin, olin vielä niin kiinni lapsuudenkodissa ja lapsuudenystävissä siellä kaukanakin - aloin hitaasti huomata, että tarkalleen ottaen en ollut valehdellut. Minussa todella oli se piilopuoli, jollainen tahdoin olla ja jollaiseksi kukaan ei minua käsittänyt (koska olin oppinut käyttäytymään tietyllä tavalla enkä osannut kyseenalaistaa vielä noita normeja), ja ehkä oli jopa niin, että tuo piilopuoli kutsui minut määrittelemään itseni tuolla tavalla, että saatoin alkaa huomata sen. Sillä eikö ollut niin, että välillä olin niin surullinen, että saatoin kävellä joen rannassa tuntikausia huomaamatta mitään ympärilläni tapahtuvaa, ja enkö muka ollut halunnut sitä ja tätä ja tuota ennen lukioikää, jolloin kaikki kummallisesti hyhmettyi mitäänsanomattomaksi? Ja eikö muka ollut totta, että olin muutaman kerran noussut puolustamaan oikeuksiani hurjalla tarmolla?

Turran olon (tai masennuksen tai suojautujan moodin tai miksi sitä tahdotaankaan sanoa - tarkoitan oloa, jonka vallitessa vaimennuspedaali on kaikkien tuntemusten ja halujen päällä ja maailma seisoo kuolleena ja itse on aivan yhtä kuollut; en edelleenkään tarkalleen tiedä, miksi minulla oli tuo olo ja miten se liikahti ja pääsin pyristelemään siitä irti) murtuessa suunnilleen vuotta tätä myöhemmin sain todeta, että olin antanut oikeastaan aromaterapeutille senhetkistä tilaani paljon pysyvämmän ja osuvamman luonnehdinnan. Silloin piiloon äkisti painui se minuus, joka oli rauhallinen, järkevä ja unelias, toisista näennäisen riippumaton ja itsetyytyväisen oloinen, vaikkakin oikeastaan vain aivan turta.

Jostakin syystä en tahdo ajatella tuota minuuden puolta, sitä, itsenäni. Ehkä se on järkevääkin: olla samastumatta pysähtyneisyyteen ja turtuuteen. En elä nyt niin vaikeaa aikaa, että minun pitäisi turvautua sen apuun.

Ei aavistustakaan, miksi tämä tulee mieleen juuri tänään ja ajatellessani tunteiden sekoittuneisuutta ja puhtautta. Ellei sitten siksi, että olen lukenut paljon skeemamoodien vaihtelusta ja siitä, miten osa psykologeista uskoo, ettei turtuuden vallitessa asioita pysty käsittelemään, että tarvitaan surun esiin kaivaminen, ehkä raivonkin, että niiden kaikkien pitää olla tarkasteltavissa ja hyväksyttävissä ennen kuin niiden sopeutumista edistävyyteen/estävyyteen voidaan pureutua ja rakentaa muutosmotivaatiota. Enkä osaa olla uskomatta, että jossakin mielessä tiesin, tunsin, aavistin tai muistin kaiken turtuuden keskelläkin kannen alla raivoavat paineet. Enkä halunnut olla vain turta vuodesta toiseen, turta ja merkitystä vailla.

Siitä on kauan.

Nyt turtuudenkaan ajattelu ei enää tunnu pahalta, etenkään tällaisena kesän päivänä, kun kuljen yksikseni lehmusten alta kohti uimastadionia. Kaipa kaikilla on vaikeat kautensa ja kummat tapansa oivaltaa leimojen ja määritelmien ainainen riittämättömyys. Ehkä yksi aikuisuuden virstanpylväs (mutta ei ainoa ja niitähän riittää) on tunnustaa oma yllätyksellisyytensä: ettei ole sellainen eikä tällainen, ei oikeastaan paljon minkäänlainen. Kokonaisymmärrystä ei voida saavuttaa. En osaa kuvitella optimismille vakaampaa perustaa.

Maistraatin ovet vaativat tarkkaa silmää. Vain yksi vierekkäisistä ovista on lukitsematon. Siihen on maalattu vihreä ympyrä ja kellonajat. Koetan useampaa muuta ovea ensin. Lukossa ovat. Kun näen kellonajat, hymähdän mielessäni, että no tietysti näin, kelloaikaovi on ainoa avoin, pelkistetyt ovet lukossa. Niihin ei tarvitse maalata aukioloaikoja koska ne eivät ole auki. Mutta miksi tehdä noin monta ovea, jos tarvitaan vain yksi?

Nimenmuutosnuoli osoittaa oikealle. Luen taas mieluummin suurta laattataulua kuin kysyn infosta. Jos infovirkailijalla on netti edessään, häneltä saattaa kulua tähän tilaan palaamiseen kauemmin kuin minulta kuluu etsiä nimenmuutokset opastintaulusta.

Kysyn virkailijalta, kuinka helposti etunimen muuttaminen onnistuu. Kerron, että aion ottaa virallisten nimieni rinnalle sen nimen, jolla joka tapauksessa kaikki minua puhuttelevat ja jota minusta käytetään. (Paitsi äiti silloin kun hän puhuu minusta jollekulle aikuiseksi luokittelemalleen vieraalle, eli jollekulle joka on vanhempi kuin minä tai ainakin ulkoisin mittapuin aikuisempi. Ja paitsi ne joille olen ilmoittanut ristimänimeni yrittäessäni totutella siihen aivan turhaan.) Virkailija ei suostu vastaamaan kysymykseeni, sanoo vain etunimen muutoksen olevan mahdollista kerran, ja työntää lapun, joka pitää täyttää. Täyttelen lapun mahdollisimman selkeällä käsialalla ja jonotan uudestaan tiskille. Ojennan lapun: “No, tässä tämä nyt on täytettynä!” Virkailija varmistaa vielä, että lukee uuden nimen oikein, nyökkää ja katoaa lapun kanssa.

Kuulen hänen puhuvan huonekasvien takana jollekulle: “Niin, ei kalenterinimi… ensimmäiseksi nimeksi… ei, ei mielestäni ole. Eikä ole kenenkään sukunimenä. Hyvä, selvä juttu, kiitos, hei.” Sitten hän marssii tiskille ja sanoo: “No, se on sinun nimesi tästä hetkestä alkaen.” Nyökkään hämmästyneenä. Olen odottanut muutoksen vievän ainakin muutaman viikon, mutta se tapahtuikin jo. “Pitääkö vielä tehdä jotakin?” kysyn, mutta virkailija pudistaa päätään. “Se menee automaattisista isoille pankeille, vakuutusyhtiöille, poliisille ja niin edelleen. Ja sinulle tulee uusi kela-kortti postissa”, hän opastaa ja kääntyy sitten aavistuksen verran ja huutaa: “Ja kellä vuoro?”

Se tapahtui ennen kuin osasin oikein odottaa. Ja emmin näin monta vuotta peläten, ettei tästä voisi tulla mitään, että nimi ei kelpaisi viranomaisille tai että se ainakin joutuisi johonkin raskaaseen lautakuntakäsittelyyn. Typerryttävää. Nyt tuo nimi on vain muuttunut. Tuosta noin vain.

Kun astun kadulle, minusta ei tunnu yhtään miltään, ei yhtään erilaiselta. En tunne pelkoa enkä iloa. Askeleet eivät tunnu erityisen keveiltä eikä oloni päättäväiseltä. Oikeastaan ei ole tapahtunut juuri mitään, koska minulle tässä identifikaatiossa ei ole mitään uutta. Luultavasti koen riemun vasta siinä vaiheessa, kun joku minulle soittava vieras ihminen puhuttelee minua sillä nimellä, jonka tunnistan edes likiarvoisesti itseeni viittaavaksi. Tai jos joku, jolle ilmoitan nimeni, kysyy, onko tuo tosiaan ristimänimi, ja voin vastata, että on se virallinen nimi ja etten kuulu kirkkoon ja sikäli ristimänimi olisi outo määre kohdallani. Tuntuu kyllä helpottavalta ajatella, etten enää joudu kuulemaan kertaakaan lisäkysymyksiä “oikeasta” nimestä (joka minusta on “väärä” enemmän kuin “oikea”) ja päivittelyjä siitä, että sehän on ihan mukava nimi (ja kenties, puhujasta riippuen, paljon kotoisempi, naisellisempi tai aikuisempi tai mitä nyt sanoja sitten pitääkään autonomiaa tärkeämpänä ulottuvuutena).

Se kyllä hieman surettaa, että saan automaattisesti kotiin nyt ensin tämän kela-kortin ja sitten heti perään toisen, jossa on myös uusi sukunimi. Minähän koetin oikeastaan vain kysyä, onnistuuko muutos tuolla nimellä, ja kuvittelin, että jos vastaus on myöntävä, voisin toivoa, että muutos tapahtuisi hääpäivänä. Mutta sitten se olikin jo viety väestörekisteriin, kun virkailija palasi tiskille. Nyt toivon vain, että kela-kortin toimitusten viive olisi sitä luokkaa, että uusi sukunimikin kerkiäisi mukaan eikä luonnonvaroja tarvitsisi haaskata turhaan yhden sijasta kahteen muovilätkään. Eihän varsinaiseen vihkimiseen ole kuitenkaan enää kuin kymmenen päivää.

Oikeastaan vasta kotiin päästyäni huomaan jotenkin oloni epätodelliseksi ja väsähtäneeksi. Tuntuu kummalliselta, että pelot siitä, että nimenmuutos kiellettäisiin, raukeavat tuosta noin vain. Tuntuu oudolta saada tahtonsa läpi. Saada olla se, joka on. Menneisyyksineen kaikkineen - vanhat nimet kulkevat mukana toisena ja kolmantena nimenä, toissijaisena identiteettinä. Jonkun lapsi. Jonkinlaisesta perheestä. Ladattu tietynlaisin odotuksin. Mutta ensisijaisesti jotakin muuta: voittanut yhden tärkeimmistä peloistaan, ettei koskaan voisi saada nimeä, josta osaa pitää. Ettei koskaan uskaltaisi loukkaamisen pelossaan tehdä kuten kätevintä olisi.

Kuvittelen äänen, joka painekattilasta pääsee, kun sen venttiiliä hieman avataan salvoin suljettua kantta avaamatta. Puhun äidin kanssa puhelimessa hääjärjestelyihin liittyen. Koska olen juuri lukenut peleistä ja skeemojen syntymekanismeista, kuulen selvästi, mistä osa päättämättömyyttäni ja loukkaavuuden ja itsekkyyden pelkoani periytyy ja mistä olen oppinut yksinkertaisesti luovuttamaan toisen näkemyksen edessä (koska toisella on aina viimeisin valttikorttinsa, eli siihen vetoaminen, että olen ajattelematon, itsekäs ja muutenkin varsinainen mieliharmi käytöstavoiltani; sen jälkeen lausuttu “rakastan sinua, mutten käytöstapojasi” ei kuulosta niinkään rakkauden tunnustamiselta kuin joltakin kummalliselta värssyltä, koska mikä se minä ilman käytöstapoja oikein on? Onko sitä? Onko se se pieni vauva kauan sitten tai lapsi, joka kuviteltiin ennen sen syntymistä tai se aikuinen, joka olisi kaikesta samaa mieltä?)

Kumpikaan ei korota ääntään, mutta pelimerkit ovat aika massiiviset. Pidättäydyn tietoisesti sinä-kommunikaatiosta ja minkään negatiivisen sanomisesta, kuten äitikin. Silti rivien välissä vaihdamme murinaa ja irvistyksiä. En tiedä, kuuleeko äiti niitä. (Joskus käydessäni vanhempien luona kysyn vanhemmilta, miksi he riitelevät koko ajan, minä näet kuulen sen riitelynä, ja johtaako se joskus johonkin. Äiti vastasi viimeksi - muistaakseni samaan tyyliin kuin ennenkin - etteivät he riitele, että tämä on kuule ihan normaalia parisuhteen kommunikointia.) Äiti kysyy, eikö minusta tunnu siltä, että on aika itsekästä ja ajattelematonta tarjota pelkkää kasvisruokaa. (Koska idea on minun, on aika selvää, kuka on itsekäs ja ajattelematon, vaikkei sinä-sanaa lausutakaan.) Vastaan, että eipä oikeastaan. (Sen voisi aukikirjoittaa näinkin: “Sinä olet väärässä, sinulla ei ole riittävästi autonomiapyrkimyksiä ja olet liian valmis kompromisiin niissäkin asioissa, jotka periaatteessa hyväksyt suotaviksi kuten se, että ihmiset asettavat itse moraaliset rajansa ja elävät niiden mukaisesti. Itsekkyyttä olisi alistaa toiset jatkuvasti tanssimaan minun pillini mukaan, nyt kyse on yhdestä ateriasta. En usko, että kukaan kieltää sukulaisuussuhdetta, vaikkei saisikaan karjalanpataa. Minä en tahdo olla yhtä alistuva kuin sinä olet enkä huolehtia itseäni puolikuoliaaksi siitä, miltä toimintani näyttää ulospäin. On tärkeämpää, että koen yrittäväni toimia oikein, vaikka sitten joku sukulainen siitä närkästyisikin. Minusta lestadiolaisilla saa olla alkoholittomia häitä ja kasvissyöjillä lihattomia häitä ja jos joku sellaisesta loukkaantuu, lähipizzeria on laupias taivas kadun toisella puolen, sieltä saa varmasti lohtupizzaa.”) Kyseessä ovat kuitenkin meidän häämme. (”Saat olla sitä mieltä, että olen itsekäs ja saat hävetä kasvatuksesi epäonnistumista, mutta pidän pääni. Hakkaat nyt vain päätäsi seinään.”)

“Eikö sinusta tunnu siltä, että me emme ota huomioon sitä, että osa on kuitenkin sekasyöjiä?” äiti kysyy. Ovela veto - vedota nyt siihen, että haluan, että kaikki huomioidaan. “Minun käsittääkseni kaikki ovat syöneet kasviksia ja eivät he taida mitään puutostauteja saada, vaikka kerran joutuisivatkin syömään ihan kasvispohjaisen juhla-aterian”, vastaan. Olen näet päättänyt pitää pääni tämän kerran. “Huomaan, että tämä on sinulle periaatekysymys, josta et osaa neuvotella”, toteaa äiti ääni aavistuksen verran kohoten. “Jep”, vastaan, “en tosiaankaan halua.” Mihin äiti: “Mutta minä olen myös häistä vastuussa. Vompsun äiti toivotti onnea juhlajärjestelyihin eilen ja aloin sitten ajatella, että tosiaan, minullahan on tässä myös vastuuta ja että ehkä te ette nyt oikein osaa ajatella sitä, että kaikki juhlavieraat pitäisi ottaa huomioon!” Vastaan, tässä vaiheessa jo täysin kyllästyneenä: “No, minä nyt satun uskomaan, että kaikki vieraat voidaan huomioida jollakin muullakin tavalla kuin laittamalla liharuokaa. Kuule, en halua että meidän juhlien takia tapetaan eläimiä. Koetan huomioida nekin. Jos en halua niiden kärsimystä arkena, en varmasti tahdo juhlassakaan. Nämä on kuitenkin iloiset juhlat eikä sellaisiin tuoda ruumiita.”

Äiti rykäisee ja ilmoittaa puhuneensa asiasta sukulaistenkin kanssa. Kyllä vain, heistäkin olisi vain kohtuullista ja kohteliasta, että juhlissamme tarjottaisiin heille liharuokaa. Tässä vaiheessa on kaikista vaikeinta pysyä kohteliaana. Vastaan vain: “Jos he haluavat sellaiset häät, voivathan he aina mennä naimisiin ja järjestää sellaiset. Tulen sinne oikein mielelläni. Nämä nyt vain sattuvat olemaan meidän häät.” Äiti syyttää minua siitä, ettei kanssani voi neuvotella.

“Äläkä nyt ajattele niin, että minä en hyväksyisi teidän kasvissyöntiä, ei ei. Minusta kasvisruoan tarjoaminen juhlissa on aivan luonnollinen juttu, kun te molemmat minun lapsetkin olette kasvissyöjiä.” (Äiti tuntuu unohtaneen, että hän ja isäkin olivat aiemmin kasvissyöjiä - mistähän me asenteitamme olisimme oppineet, ellemme kodista - ja nykyäänkin syövät enimmäkseen kasvisruokaa.) “Mutta?” kysyn, koska tiedän, että kohta muttailu alkaa joka tapauksessa. “Mutta eivät kaikki ole sellaiseen tottuneet. Mitä Vompsun sukulaiset oikein ajattelevat meistä? Entä kuinka moni vieraista nyt sitten oikeastaan edes on vegaani? Toki heille tehdään vegaaniruokaa, mutta kyllä myös enemmän lihasta pitävät pitäisi minun mielestäni huomioida.” Toistan, että heidät voidaan varmasti huomioida muutenkin kuin ruoan avulla ja että tietääkseni kaikki Vompsun puolen sukulaiset osaavat syödä kasvisruokaa, koska enemmistö Vompsun sisaruksista on joka tapauksessa kasvissyöjiä. Mutta ei lukumäärä ole pointsi. “On myös helpompaa, että kaikki voivat syödä samoja ruokia”, koetan perustella. “Helpompaa meille, niin!” sanoo äiti.

“Tämä ei ole neuvoteltava kysymys”, toistan vielä. “Jos sinusta tuntuu, että lapsia varten sinne on hommattava nakkeja, voidaan ostaa soijanakkeja.” Äiti vastustelee; ei ole kyse nakeista vaan huomaavaisuudesta, siitä vaikutelmasta, minkä annamme ulospäin. Mietin hetken, tokaisenko puhelimeen, että ainahan hän voi vierittää syyt omituisuuteni niskoille eli tehdä kuten valmistujaisissani, kulkea vieraalta toisen luo ja pyydellä anteeksi “näitä omituisia ruokia, tuo meidän tytär on vähän omituinen, tuollainen kasvissyöjä”. (Se loukkaa Vompsua, itse olen siihen jo niin tottunut ja ymmärrän sen kuullessani niin monta käytökseni piirrettä, etten suutu tai loukkaannu, huokaanpahan vain. Omaa kasvatustaitoaanhan hän siinä anteeksi pyytelee, omaa riittämättömyyttään. Sillä ei enää ole tekemistä minun kanssani. En pelkää enää samaa pelkoa, että erotun joukosta jotenkin todella kummallisena. Se on äidin pelko, ei minun.) Mutta en tahdo sanoa kaikkea tuota ääneen, vaikka tunnistankin vihaisen kommentin kuplivan kannen alla.

“No, jos joku tahtoo etsimällä etsiä meistä vikoja ja huomaavaisuuden puutetta, varmasti hän niitä löytää”, totean vain. “Mutta en usko, että kukaan haluaa. Nehän ovat häät, iloinen juhla.” Siihen äiti sitten myöntyy, mutta toteaa vielä muutaman kerran “ajatelleensa vain” ja että “ihan hyväähän hän vain”. Tiedän toki, että ihan hyväähän hän vain, ja juuri se tekee puolensa pitämisestä niin vaikeaa. Aistin hänen kokemansa häpeän ja hädän ja hänen minun taholtani odottamansa suojelun ja tottelevaisuuden. Ja silti kieltäydyn käyttäytymästä kiltin tytön tavoin ja se tuntuu samalla hyvältä ja pahalta, hyvältä koska minusta toimin oikein pitäessäni pääni tässä kysymyksessä ja pahalta koska tiedän sen aiheuttavan hänelle ylimääräisiä paineita sen suhteen, mitä muut meistä oikein ajattelevat. Hän ei vain miellä, että oikeastaan me olemme erilliset ihmiset ja että oikeastaan äidit vaikuttavat tyttäriinsä aika vähän enää tässä vaiheessa aikuisuutta. Jotkut piirteet ja käytösmallit malliopitaan tuosta noin vain, joillekin rakennetaan valtavankokoinen vastareaktio, joihinkin äitien piirteisiin sovittaudutaan vastaamaan. En halua äidin pelon siitä, ettei perheemme sovi yhteiskuntaan, pakottavan juhliimme kummallisia miellyttämiselkeitä. Minulla on omat pelkoni sopimattomuudesta, mutta ne eivät pilkistä esiin tässä kohdin enkä muutenkaan mielelläni antaudu niille hervottomasti, sillä tiedän niiden sisältävän liioittelua ja toisten suvaitsevuuden ja hyväntahtoisuuden aliarviointia. Ei toisia kiinnosta niin paljon, ja jos kiinnostaa, se on heidän asiansa.

Lopetettuamme puhelun mietin, tunteeko äiti tukahdutettua vihaa tai epätoivoa. Tunteeko hän edelleen toisinaan niitä samoja voimakkaita ja viiltäviä tunteita, joita hän huusi ilmoille kauan sitten ennen kuin romahti itkeväksi mytyksi? Haluaisiko hän edelleen toisinaan vain karata pois meidän kaikkien hirviöiden ulottuvilta? En jotenkin onnistu uskomaan, kun hän sanoo välillä, että haluaa minun kertovan kaiken asiaan liittyvän, kaikki toiveet, ja ettei hän loukkaannu niistä. Jotenkin ne tuntuvat kuitenkin loukkaavan ja huomaan oman varovaisuuteni tuon loukkaantumisherkkyyden ääressä. En pidä siitä, koska en pidä siitäkään, että ihmiset varovat minun herkkiä kohtiani liikaa. Heillä on oikeus tunteisiinsa ja näkökantoihinsa silläkin uhalla, että suistun itse niistä epätoivoon joksikin aikaa, koska ymmärrän, etten tahdo elää siinä maailmassa, jossa kaikki on niin raakaa ja epätyydyttävää ja hermostuttavaa. Paitsi että välillä toimin itsekin niin enkä tiedä, onko se hyväksi vai ei.

Joka tapauksessa tuntuu hyvältä käydä läpi toimitustyön tekstiä. Käsittelen narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kertovan luvun ja jännitän, sopiiko oireisto itseeni - eräs läheinen nimitti minua taannoin narsistiksi, kun pidin pääni jossakin itselleni tärkeässä kysymyksessä enkä myötäillyt häntä kuten yleensä. (Myös bloggaamisen olen kuullut muutaman kerran tällaisen leiman perusteeksi jo aivan yleisella tasolla; sen tuntuu aika hurjalta, kun blogeja on kuitenkin niin moneen lähtöön ja niitä kirjoitetaan selvästi niin monella asenteella ja monesta maailmankuvasta käsin.) Ei sen oireisto oikein sovi (esimerkiksi tunne-elämältään epävakaan persoonallisuushäiriön maailma kuulostaa paljon tutummalta, mutta pärjään ehkä liian normaalisti voidakseni olla semmoinenkaan; luultavasti kyse on taas vain äidin pelosta, että olen kummallinen). Huokaan helpotuksesta. Pelkään niin kovasti vahingoittavani ihmisiä silkalla ymmärtämättömyydelläni. Toisaalta haluan luottaa kyllä siihen, että ihmiset osaavat huomauttaa, kun pahoittavat mielensä jostakin, ja sitten voin koettaa uudelleensuunnata käytöstäni, miettiä uusia vaihtoehtoja jäsentää tilannetta ja niin edelleen.

En silti oikein tiedä, miten suhtautuisin tällaiseen tilanteeseen, jossa äkisti huomaan, etten tahdo uudelleensuunnata käytöstäni tämän tilanteen sisällä vaan tahdon muokata käytöstäni paljon pidemmällä aikajanalla, jossa olen huomattavasti useammin vain huokaissut ja alistunut ensimmäisen äänensävyn muutoksen myötä ollakseni aiheuttamatta kärsimystä ja huolta. En haluaisi pelätä irrationaalisissa mittakaavoissa huomauttaessani, että hapankaalissa on vanhentunut päiväys tai ostamani leipä oli homeessa ja siitä pitäisi ehkä huomauttaa myyjälle tai että minulla ei ole aikaa puhelinmyyjälle juuri nyt tai että minusta keskustelussa jokin argumentti tuntuu uskottavammalta kuin toinen, vaikka en keksikään sille perusteluita kovin hyvin. Tai sanoessani, että tämä on tosiaan periaatekysymys eikä neuvoteltavissa. Minun pitää selvästi puhua äidin kanssa tästä myöhemmin, tästä suunnasta, että voisin joskus miettiä sitäkin, pahoitanko oman mieleni luovuttaessani päätökset toisille, joita vastaan en koe voivani käydä, kunnes vain päätän tehdä niin ja ehkä välillä jopa teen niin.

Sanoessani asian periaatekysymykseksi tunnen itseni viisivuotiaaksi, joka inttää. Samalla tavalla kun erosin, tunsin päätöksessä pysymisen itsepäisyyden sisältävän lapsenomaista uhmaa. (Jota minut on sosiaalistettu pitämään ikävänä ja pahana asiana, sinä käytöksenä, jota kukaan ei voi rakastaa. Ajattelematon tyttö, tyhmä tyttö, toiset huomioon ottamaton tyttö, lapsellinen tyttö, dominoiva tyttö, tai kuten vanhemmat minua lapsena ennen alistumistani ja vihaisen pikkutytön katoamista pilkalliseen sävyyn kutsuivat, Keisarinna. Hitto että tulen levottomaksi jos ajattelen Keisarinnan olevan äänessä.) Ikään kuin aikuinen ei voisi ärsyyntyä tai olla toisen kanssa eri mieltä. Ikään kuin hänen velvollisuutensa olisi sommitella päänsä sisällä jehovien lentolehtisistä tuttu maailma, jossa leijonat, mormonit ja linnut kaulailevat eikä koulukuntaristiriitoja tai luokkaeroja vallitse.

Tänään vessassa luen työsuhdelehdestäni kolumnin, jonka kirjoittaja ilmoittaa, ettei tahtoisi tyttäriensä kumartelevan nöyränä vanhempien mieshenkilöiden edessä, ja mietin, miten hiivatin monenlaisia kotitaustoja ja suuntia maailmassa vallitseekaan (minusta idea on hyvä, mutta en oikein tiedä, millä keinoin saisin itseni siihen vireeseen kaiken aiemmin ehdollistetun jälkeen - kuinka olla kumartelematta automaattisesti vähän sinne sun tänne välttääkseen tätä kauhua, että nyt kaikki suuttuvat minulle ja se siitä) ja miten vaikeaa nämä kaikki olisi saada kaulailemaan muuten kuin iloisissa valokuvissa. Ja silti luen jokaiseen lukemaani tekstiin ystävällisen kurkotuksen itseäni kohti, kutsun löytää yhtäläinen erilaisessa, kosketuspinta. Kuulen sen silloinkin, kun äiti moittii suunnitelmaa itsekkääksi ja muita huomioimattomaksi. Hän haluaa, että myönnyn, ja voi, kuinka mielelläni myöntyisin, onhan pyytäjänä vielä oma äiti. Paitsi etten voi, koska olen eri mieltä pelkän kasvisruoan tarjoamisen loukkaavuuden asteesta.

Onneksi olen arvannut etukäteen, että aiheesta nousee vielä keskustelu. Tällä kertaa minua ei yllätetä. On vain palattava aiheeseen uudestaan ja uudestaan, kunnes voin olla varma siitä, että äiti ei hajoa itsepäisyyteeni, jota arvatenkin pitää omana vikanaan.

Psihh, sanoo pääni uudestaan. Olen tyytyväinen ja tyytymätön samaan aikaan ja sen käy sietäminen.

Ajattelen tänään taas sitä lorua, jonka kummitäti kirjoittaa kaunolla ystävänkirjaan ollessani seitsemän tai kahdeksan. (Loruilla on merkitystä, ne voivat muodostua loitsuiksi.)

Me olemme kaikki nyt laivalla
ja kynnämme suurta merta.
Me synnyimme tänne vaivalla
ja vaivalla kuolemme kerta.
Mut se mikä niiden on välillä,
se olkohon lämpöä, lempeä.
Kas, yössä kun yhtehen sattuu kaks,
käy kulkukin helpommaks.

Jo lapsena se tuntui osuvan lentäviä ja liitäviä enkeleitä paremmin. Oikeastaan en ajattele syntyneeni vielä, vaikka kuolenkin jo osa osalta, muistikuvien kadotessa ja sidekudosten höltyessä ja niin edelleen. Ainakaan aikuiseksi en selvästi ole vielä syntynyt.

Ulkoilun jälkeen Vompsu romahtaa sängylle koiran kanssa ja käyn huokaisten käsikirjoituksen ääreen. Mutta sitten katson noita kahta ja tajuan, etten tahdo istua tässä, tai että en suorastaan pysty istumaan tässä, että moinen ponnistus vain vahingoittaa meitä kaikkia. Miksi ihmeessä olen kävelylenkillä ja sitä ennen aamulla puhunut noista kovin elävistä ja helposti tunnistettavista sisäisistä roolihahmoista (tuollainen metafora, että on monta itseä, jotka antavat toisilleen korville, sopii äärimmäisen hyvin siihen tuntemukseen, että elää ristiriitaa ja ei oiken pysty sanomaan, millainen oikeastaan on) ja siitä, kuinka vaikeaa minun on liikkua missään muissa moodeissa kuin hylätyn lapsen, (itseäni) rankaisevan vanhemman ja suojautujan moodissa. Ja kuinka suojautujani on sisäistänyt taitavasti kaiken psykologiassa oppimansa ja tunkee sen avulla hylätyn lapsen ja vihaisen lapsen ja rankaisevan vanhemman näkyvistä ja vaikuttaa terveeltä ja mukavalta tyypiltä kunnes romahtaa. Mutta ennen pitkää se romahtaa kuitenkin. Ja kuinka suojautujaa luonnehtii juuri se, ettei hän tiedä, mitä tahtoo tehdä tai mitä oikeastaan tuntee. - Aivan kuten en tiedä. Ja että kun päästän suruni ja hätäni valloilleen, kuinka vaikea minun on päästä siitä yhtään mihinkään ja kuinka surulliseksi minut tekee ajatus, että tuskin koskaan löydän ketään, joka jaksaisi pitää minua sylissä niin paljon kuin oikeastaan lohdutusta kaipaisin.

Tuossa olisi lohdutusta, ja mitä hittoa minä tässä pöydän ääressä istun töineni?

Kompuroin Vompsun ja koiran luokse ja käperryn heihin kiinni. Varmuuden vuoksi selitän vielä, etten tahdo alistaa, vaikka laitankin käsivarren Vompsun mahan päältä; haluan vain puristua mahdollisimman lähelle, se antaa valtavasti lohtua. Väsymys aaltoilee hengityksen tahtiin, valtava helpotus virtaa kehoon. Mutta ei tämä ole laiva, ei täällä ole ketään muita, joita tarvitsisi pelätä. Meri voi olla suuri mutta hetkellisesti tyyni. Airojakaan en kuvittele, tämä ei ole soutuvene. Voin vain maata ja olla ja antaa kosketuksen toisiin parantaa sitä nälkää, joka tuskin koskaan loittonee ja jonka ruokaa en uskalla oikein pyytää, koska siitä on aiemmin seurannut lähinnä ikävyyksiä ja käskyjä käyttäytyä aikuisesti tai suuttumusta, ja olen vastannut siihen vetäytymällä onttouteen, ehkä siivonnut hieman tai istunut parvekkeella tai kävellyt yksin ja miettinyt, onko tosiaan halu maata jonkun vieressä mitään tekemättä typerä ja itsekäs ja vastannut, että onhan sen oltava, kun toinen kerran niin suuttuu ja vakuuttaa, eivät ihmiset turhaan suutu, vika on selvästi minussa. Mutta nyt saan maata siinä, eihän Vompsu tee mitään, ei koirakaan. He vain ovat, eivät omistaudu kiireisille projekteilleen tai töille, jotka saisivat viereen käpertymiseni vaikuttamaan hankalalta esteeltä, etenemistä jarruttavalta kurakäpäläiseltä lapselta, jonka on vaikeaa pidätellä itkuaan.

On jotenkin pelottavaa huomata, kuinka paljon pysyn koossa ja aikuiselta vaikuttavana ihan vain sillä, että kieltäydyn itkemästä ja puren hammasta. Siinä ei tunne iloa. Olen kyllä iloinenkin, mutta niin harvassa seurassa, ja joskus käyttäydyn tavalla, joka saa minut pois tolaltani viikoiksi tai jopa vuosiksi. Nyt minusta tuntuu, että olen käyttäytynyt hyvin elää yrittäessäni tavalla, joka ehkä saa minut tolaltani loppuelämäksi. Ehkä harvoja oikeita valintoja on ollut tapa seistä eläinten luona ja kosketella niistä voimaa, imeä hitunen varmuutta pelkästä koiran, kissan tai hevosen näkemisestä tai haistamisesta tai rakastetun läsnäolosta. Tai kävellä metsän läpi tai nukkua päiväunet. Tai istua ystävän luona ja itkeä ja niistää ja sitten huomata, ettei hän hitto vie lainkaan suutu siitä. Niin harvoissa tekemisissä ei joudu tukahduttamaan valtavia ristiriitoja ja väsymään niistä kuollakseen.

Hengitys keinuu merta, väsymyksen lautta liikahtelee. Futonille siroaa himmeää valoa rappauslaasteisten muovien harmaan läpi. Sateen voi kuvitella juuri menneen eikä myrsky ehkä iske. Ei ole kiire mihinkään, ei tarve vaikuttaa objektiiviselta eikä pätevältä, oikeastaan en ajattele yrittäväni sellaista muutenkaan, mutta ehkä melkein samaa tarkoittaa, että yritän kyllä käyttäytyä miellyttävästi ja ystävällisesti ja pystyä puhumaan asioista, vaikka oikeastaan haluaisin vain istua jonkun sylissä tai maata jonkun vieressä hiljaa, tuntea kosketuksen tuoman turvan ja lohdun, liukua tällaiseen lauttamaiseen matkantekoon tai paikallaanoloon, sillä ei nyt oikeastaan ole väliä. Rakennustelineiden ympärille kiedotut pressut läiskyvät tuulessa kuin löysät purjeet. Lautassa on siis myös purjeet… Koira nuolaisee ohimennen isovarvastani, toinen jalka on hautautunut harmaan kollin pehmeään vatsakarvaan.

Putoan raskaaseen uneen purskahtamatta itkuun.

Eric Berne kirjoittaa transaktiosta eräänlaisena silitysten tai kosketusten vaihtona:

“Stroking” may be used as a general term for intimate physical contact; in practice it may take various forms. Some people literally stroke an infant; others hug or pat it, while some people pinch it playfully or flip it with a fingertip. These all have their analogues in conversation, so that it seems one might predict how an individual would handle a baby by listening to him talk.

Entäpä toisinpäin? En oikein osaa arvioida, miten esimerkiksi itse puhun. Eri ihmisten kanssa totaalisen eri tavalla, ainakin. Mutta tiedän kyllä, millainen on suhteeni vauvojen kosketteluun: ei ole mitään niin pelottavaa kuin koskettaa vauvaa tai etenkään pidellä vauvaa. Pelkään satuttavani niin paljon, että mieluummin jätän kokonaan kosketuksen pois ohjelmasta tai jos minulle lykätäänkin jonkun lapsi hetkeksi syliin vanhemman mennessä esimerkiksi vessaan, koetin vielä muutama vuosi sitten sijoittaa vauvan niin, ettei sen tarvitsisi nähdä kasvojani, joista se saattaisi pelästyä, enhän ole sen äiti.

Jos olisin edelleen yhtä säikky kuin vuosi tai kaksi sitten, toimisin epäilemättä edelleen näin. Mutta jotakin on muuttunut sen myötä kun ystävät ovat saaneet vauvoja ja lykänneet niitä pideltävikseni epäilemättä lainkaan kykyäni pidellä pientä, kiemurtelevaa otusta. (Sinänsä järkeenkäypää, että osaanhan pidellä kissaakin - kissa on aika tavalla vauvaa akrobaattisempi.) En ole kehittänyt mitään vauvakuumetta kuten gynekologi väitti tällaisissa tilanteissa käyvän mutta en toisaalta ole kauhunkaan jähmettämä.

Tiedän jotakin siitä, mistä tämä vauvakauhu alkoi - toivoin pikkusiskoa kovasti ja sitten kun hän syntyi, äiti alkoi pelätä, että onnistun vahingoittamaan vauvaa tarkoituksetta, että yksinkertaisesti unohdan pidellä vauvan niskaa vakaasti tai että leikkini ovat liian äänekkäitä vauvan unen kannalta. En usko äidin pitäneen minua erityisenä kiusankappaleena tuossa vaiheessa, onhan hän aina korostanut, kuinka helposti uskoin, kun minulle sanottiin. Mutta tunsin itseni valtavan suureksi, rajuksi ja sopimattomaksi noiden pyyntöjen takia. (Koko perhe eli valtavaa kuormitustilaa, koska sisko oli koliikkivauva eikä kotona oikein pystynyt nukkumaan.) Niinpä saatoin vielä muutama vuosi sitten pelätä, että jotenkin huolimattomuuteni ja ronskiuteni koituu pienen, avuttoman olennon vahingoksi. Sekään ei auttanut, että tiesin, etten tarkoita pahaa - siitä ei vahinkoa pelätessä ole mitään hyötyä. Myös hieman isompien lasten kanssa sama pelko saattoi kytkeytyä äkisti päälle; minut laitettiin toisinaan vahtimaan siskoa ja lähestulkoon yhtä usein tein surkeita virhepäätelmiä siitä, mikä olisi milloinkin hyvä tapa ratkaista jokin ongelma. Jälkeenpäin sitten sain torut ja jouduin toteamaan, etten tosiaankaan osaa olla lasten kanssa.

Tuo sama asetelma virittyi kiusallisen usein silloinkin, kun paikalla oli runsaasti muita aikuisia ja vaikkapa vain yksi lapsi. Saatoin hymyillä ja kujeilla lapselle kaukaa mutta minun oli vaikeaa uskaltautua oikeasti esimerkiksi ottamaan lasta kädestä kiinni, koska en halunnut tälle mitään pahaa ja ajattelin, että jotakin pahaa varmasti tapahtuu, jos kosketan häntä. En luottanut itseeni enkä kehenkään tilassa olevaan muuhun aikuiseen: he eivät vain näe, mitä kaikkea kauheaa voisi tapahtua. Au pairina työskenteleminen oli varsin rasittavaa, koska päävastuuni oli pitää huolta lapsista, ja pelkäsin koko ajan, että he kuolevat tai vammautuvat tai traumoittuvat seurastani. (Lisäksi olin tietysti raivoissani itselleni tuosta pelosta koska olin päättänyt osoittautua saamani luottamuksen arvoiseksi.) Olin kauhean helpottunut lähtiessäni kesken kaiken Lontoosta kotiin.

Lukiessani Bernen kappaleen minulle tulee mieleen eräs valokuva, joka jollakin tavalla kiehtoo ja ärsyttää itseäni. Kuvassa äiti ja äidin sisko istuvat vanhan keittiön pöytämme ääressä. Äidillä on sylissään ehkä parikuukautinen sisko, äidin siskolla siskon ikäinen serkku. Pöydällä seisoo lelulintu, jonka voi vetää soimaan unilaulua. Vauvat tuijottavat lintua ja huitovat iloisennäköisinä käsiään sitä kohti. Äidit puristavat vauvoja kyljistä ja ovat taipuneet kumpikin kurkistamaan vauvansa ilmettä. Minä istun siinä sivussa, katselen jotenkin lumoutuneena tätä näytelmää. Hymy on onnellinen, mutta hieman surumielinen. Jotakin jännitteitä on havaittavissa: väännän vasenta kättäni oikealla aika rajun näköisesti.

Luulen, että kuvaan kiteytyy paljon tuohon aikaan liittyviä ongelmia. Ensiksi olin ensimmäinen lapsenlapsi ja ainoa lapsi. Jokaista edistysaskelta kohti aikuisten maailmaa ylistettiin ja ihmeteltiin ja opin mieltämään, että juuri nopea aikuistuminen on arvostuksen ja huomion lähtökohta (en ehkä näin sanallistetussa muodossa, mutta suuntana kuitenkin). Puhuin kirjakieltä, opettelin lukemaan ja laskemaan reippaasti ennen kouluikää, kuuntelin mielelläni pitkään yöhön keskusteluita aikuismaisen vakavana ja välillä arvokkaasti nyökäten sukulaisten vieraillessa meillä. Sitten äkisti kaikki mullistui, kun kovasti toivottu pikkusisko syntyi. Vauvan kanssa ei saanut eikä edes voinut leikkiä. Ja mikä tyrmistyttävintä, äkisti kaikki nuo taidot, joiden hiomiseen olin panostanut, paljastuivat täysin vääriksi. Sillä jouduin olemaan entistä enemmän yksin ja hiljaa ja kaikkea perusteltiin aina samalla tavalla: “Vauva ei osaa itse, siitä pitää pitää huolta, sinä olet iso tyttö jo, sinä osaat kyllä…” Vauvaa huomioitiin juuri siksi, ettei hän osannut kaikki niitä temppuja kuin minä. Tietenkään vanhemmat eivät lakanneet rakastamasta minua eivätkä elätelleet mitään kummallisia oletuksia siitä, mitä kahdeksanvuotias osaa itse tehdä, mutta yhtäkaikkisesti sain tärkeiltä ihmisiltä huomiota ehkä kymmenesosan siitä mitä ennen, ja se tuntui lapsen maailmankaikkeudessa aikamoiselta romahdukselta, etenkin kun vauvankaan kanssa ei oikein saanut kommunikoida.

Koin pitkään syyllisyyttä tuon jakson vaikeudesta. Mutta vähitellen olen ymmärtänyt, ettei kokemassani ole mitään erityistä tai erikoista: on aika luontevaa tuntea itsensä hylätyksi, kun on tottunut johonkin ja sitten yhtäkkiä kaikki muuttuukin ja vielä osa siitä vähästäkin huomiosta, jota saa, on ärtyisää ja lähinnä omia toiveita kieltävää. Tuntui vapauttavalta lukea viitisen vuotta sitten lehtijuttu, jossa kerrottiin, että monessa perheessä tuore isäkin kokee vastaavia kokemuksia. Kuinka itse kahdeksanvuotiaana olisi osannut ajatella positiivisesti ja suhtautua aikuistumiseen edelleen samalla innolla, jos kerran moni aikuinenkin tuossa tilanteessa jotenkin väsyy äidin ja vauvan klimppaantuessa tiiviiksi symbioosikseen? Osasyynsä siinä, ettei tilannetta mitenkään käsitelty, oli varmaan äidin kehumassa helppoudessani ja hienotunteisuudessani: yksinkertaisesti koteloin nuo asiat syvälle itseeni niistä metelöimättä koska olin iso tyttö ja osasin tehdä niin. Toki vanhemmat huomasivat muutoksia käytöksessä, aloin kuulemma lässyttää ja halusin äkisti paljon pienempien lapsien leluja itselleni ja saatoin takertua vanhempien käteen ulkoillessa sen sijaan, että olisin juoksennellut omia asioitani. (Myös parisuhteideni alkaessa syöksyä kohti tuhoaan olen kummankin kerran tehnyt jotakin vastaavaa: alkanut tuntea yhä suurempaa vetoa lapsenomaiseen pukeutumiseen ja pitänyt hyvin tiukasti kiinni kädestä ulkona kävellessä.) Aloin myös pelätä, että vanhemmat kuolevat auto-onnettomuudessa. Pelko saattoi iskeä milloin hyvänsä, kesken koulupäivän, illalla kotona, balettitunnilla.

Äiti suhtautui hyvin ymmärtävästi näihin oireisiin, onhan hänellä samanlainen ikäero omaan sisareensa. Hän muisti hyvin, miten ärsyttäviltä pikkusiskot saattavat tuntua, kuinka kaikki huomio suuntautuu heidän toilailuihinsa ja kuinka jossakin vaiheessa tuntuu, ettei ikinä saa olla rauhassa. Silti on raskasta kuulla koko ajan olevansa tärkeä roolimalli toiselle. Jos saa raivokohtauksen, se setvitään sivussa ja tehdään selväksi, ettei kyse nyt ole vain omasta käytöksestä ja sen sopivuudesta: “Sinun siskosi katsoo tuossa vieressä silmät suurina; et kai tahdo, ettei hänkään opi käyttäytymään kauniisti?” En ole missään vaiheessa oppinutkaan kai ajattelemaan, että käytökseni jotenkin rajoittuisi kehooni tai imagooni vaan isosiskon roolin tuo puoli seuraa minua kaikkialle minne kuljen: Käytökseni vuotaa rajojeni ylitse ja leviää maailmaan. Ei ole asiaa, joka ei liittyisi toisiin. Pieninkin valintani voi tuottaa jollekulle toiselle äärimmäistä tuskaa ja epätoivoa tai toisaalta antaa toivoa muutoksesta, yhden mahdollisen vaihtoehdon, jonka matkiminen on mahdollista. En oikein tiedä, miten pääsisin tästä ajatuksesta. En ehkä pääsekään. Vaikken enää uskokaan, että sisko välittäisi mistään, mitä teen, tiedän esimerkiksi äidin välittävän. Toisaalta olen päättänyt, etten voi rakentaa elämääni tätä liiaksi korostaen ja esimerkiksi se, että sanoin ammatinvalintapsykologille pari vuotta sitten, että uudessa ammatissa tärkeintä on se, ettei se pahastuta puolison eikä äidin mieltä, tuntuu nyt aivan käsittämättömältä. (Käsittämättömyyden tunteessa on se hyvä puoli että se osoittaa, että liikun tässä asiassa johonkin suuntaan. Nyt minusta on tärkeintä, että itse viihdyn.) Tuollainen liiallinen omien toimien vaikutusten korostus jähmettää ja tekee onnettomaksi. Toisinaan tuntuu hyvältä tehdä rauhallisesti ja harkiten jotakin arvelluttavaa kuten juoda aterian kanssa lasillinen viiniä; huomaan, ettei tähän nyt tosiaankaan kuole ja ettei kukaan ehkä tämän vuoksi pelkää minua alkoholiongelmaiseksi, suistu alkoholismiin tai muuta kummallista. Toisinaan voi matkustaa myös ulkomaille matkailun epäekologisuudesta huolimatta - osoittaakseen itselleen, ettei se vielä riitä romuttamaan ajatusta, ettei sellainen ole hyväksi. Jollakin tavalla moraalisen ristiriidan salliminen elämässään tuntuu helpotukselta.

Isosiskous ei ole kasvattajan rooli eikä aikuisen rooli vaan vanhemman sisaruksen rooli. Se ei ole erityisen miellyttävä roolina: Ei saa päättää mistään, on vain mukauduttava aikuisten vaatimuksiin ja lapsellinen ei ainakaan saa olla, vaikka juuri sillä näyttäisi heruvan hellyyttä. (Lapsellisuus on huomion hakemista ja se taas ilmaisee - näin sen käsitin - itsekkyyttä, lyhynäköisyyttä, mustasukkaisuutta, dominoivuutta. Aivan kuin ihminen ei tarvitsisi jonkin verran apua, hellyyttä ja lohtua hankalien asioidensa kanssa!) Jatkuvasti tulee tehtyä virheitä, vaikka kuinka pinnistelisi. Se johtuu siitä, ettei ole riittävän kypsä eikä harkitseva. Koko ajan arvostelevat silmät seuraavat pienimpiäkin päätöksiä ja ratkaisuja, jotka heijastuvat kausaalisesti eteenpäin ja kertautuvat muiden, nuorempien, teoissa. (Ei ihme, että kantilaisen velvollisuusetiikan kysymykset tuntuivat helpoilta käsittää.) Tie lapsenomaiseen hassuuteen ja hellyyteen on suljettu, mitä perhepiiriin tulee. Jos jotakin uutta tahtoikin tehdä, se oli osattava perustella kasvatuksellisesta näkökulmasta. (Muistan näitä keskusteluita, joissa esitän jonkin ratsastusleirin tai kielikurssin tai oman koiran kasvattavan vastuuta ja omatoimisen selviämisen kykyjä ja vanhemmat lopulta päättävät, että käyhän se sitten joo.)

Ja sitten kun sisko kasvaa siihen ikään, jossa odottaa hänen nyt seuraavan näitä tarkasti harkittuja ja massiivisin perusteluin läpivyörytettyjä harrasteiden ja toimintamallien kuvioita, eikö hän vain teekin kaiken aivan toisin! Hän kyllä tanssii hetken balettia mutta loikkaakin cheerleaderiksi ja putoaa hevosen selästä jo toisella ratsastustunnillaan ja saa paniikit eikä suostu nousemaan hevosen selkään takaisin. (Muistan hävenneeni kohtuuttomasti jälkimmäistä tapahtumaa ja ajatelleeni, että epäilemättä talleilla nyt tajutaan, että olen tuon raukkamaisen olion isosisko ja että olen jotenkin antanut hänelle huonon esimerkin sisun vähyydessä.) Ja äiti vastaa huolestuneeseen kysymykseen, pitäisikö tilanteelle nyt tehdä jotakin, vain viitaten siihen, miten erilaisia olemme. Joskus hänkin huolestuu siskon ratkaisuista ja itkee puhelimessa ja kysyy neuvoja, ja siitä tulee täysin riittämätön olo, koska en osaa auttaa. No, itkee hän minunkin ratkaisuistani.

Käytökseni ei totisesti jää kehon rajojen sisäpuolelle…

Jotenkin siskon erilaisuus ja hänen täysi huolettomuutensa valintojensa järjellisyydestä ja kehittävyydestä masensi itseäni kovasti ennen. Niin kovin kuin olinkin yrittänyt äidin pyynnöstä olla hyvä roolimalli, joka teki kaiken järjellisesti, rakentavasti ja kehittävästi, nuo uhraukset eivät siirtyneetkään suoraan sen ihmisen hyväksi, jolle ne oli kohdistettu. Enää tuon tajuttuani en olekaan suostunut elämään niin selkeästi jonkun toisen eduksi tai kuvittelemaan itseäni jatkuvasti tarkkailluksi roolimalliksi. En tiedä, yrittäisinkö tehdä niin, jos uskoisin, että minusta on sellaiseen. Mutta en usko, se riittäköön.

Vapautuminen isosiskon roolista tuntuu hyvältä sen jälkeen kuin luopumisen aiheuttaman kriisin yli pääsee. Mutta ensin on luovuttava, ja se herätti ainakin itsessäni vain paljon kyvyttömyyden ja vastuuttomuuden tuntemuksia vuosien ajan. Eikö minun olisi vielä pitänyt yrittää auttaa lisää äitiä, joka soitti ja kysyi, voisinko puhua siskolle siitä tai tästä asiasta? Ehkä tällä kerralla olisin voinutkin onnistua? Miksen vain yrittänyt kovemmin? Mutten enää halunnut. Olin jo vakuuttunut siitä, etten osannut sanoa siskolle oikein mitään. En myöskään enää elänyt sillä tavalla, että olisin mielestäni kelvannut kellekään malliksi: opiskelin epäillyttävän abstraktia ainetta, seurusteluuni liittyi kaikenmoisia ei-niin-rakentavia virityksiä ja lisäksi join alkoholiakin useammin kuin kerran kuussa, yleensä vielä pään täyteen. Tiesin myös olevani jollakin tavalla onneton ja rikkinäinen, vaikken oikein osannutkaan määritellä tai jäsentää tätä surua, nimittää sitä millään täsmällisellä termillä.

Meni vuosia, joina vihasin tuota valokuvaa. En osaa sanoa, miksi nappasin sen muiden kuvien ohella mukaan lapsuudenkodista muuttaessani. Tiesin vain, että kuvaan liittyi jotakin selvitettävää. Joka kerta kun katsoin sitä, kavahdin äitien eläytymistä vauvojen maailmaan, heidän hirvittävää ja kaoottista vauvankirkunaansa heidän virittyessään pikkuisensa tasolle. Säikähdin myös omaa kiinnostustani tuohon eläytymiseen: kuvassa näkee tuon vuorovaikutuksen lumonneen minut täysin, vaikka olenkin auttamatta sen ulkopuolelle suljettu. Miksen vain mennyt huoneeseeni ja vaikka lukenut? Enkö ymmärtänyt, että tuon seureen osaksi ei voi päästä? Jotenkin koko aihe oli arka, koska aina kun vanhempani naureskelivat jollekin jutulle, jota olin tehnyt vauvana, tahdoin yksinkertaisesti kuolla siltä istumalta. Miksi he viittasivat johonkin kallisarvoiseen ja menetettyyn yhteyteen niin kepeästi? Ja samalla: miksi he eivät huomanneet, että osasin yhtä sun toista korvauksena noista menetyksistä, miksi heidän piti nolata minut seurassa muistuttamalla muita siitä, että olin puklaillut ja pissannut jonkun tädin syliin? Olinko todella lakannut olemasta kiinnostava samalla kun lakkasin olemasta vauva?

Luulin pitkään, että jo vierailu lapsiperheessä saisi itseni täysin neuroottiseksi. Nyt kun ystäväni ovat saaneet vauvoja, olen vähitellen huomannut, ettei asia olekaan niin yksinkertainen. Minua pelottaa edelleen, että onnistun jotenkin vahingoittamaan vauvaa tai pientä lasta silkkaa kömpelöyttäni ja ymmärtämättömyyttäni, mutta toisaalta olen huomannut, että tavallaan pienten lasten kanssa on usein helpompi kommunikoida kuin aikuisten. Jos heille hymyilee hieman arastikin, he yleensä hymyilevät takaisin koko sydämestään. Jotkut lapsista ovat myös tarkkoja huomaamaan, jos joku aikuisista on hieman eksynyt ja onneton (kuten itse saatan olla esimerkiksi suurissa kokoontumisissa jossa äkisti tunnen itseni hankalaksi kuusivuotiaaksi joka ei osaa sanoa käsipäivää tai tehdä mitään muutakaan oikein), ja he selvästi nauttivat voidessaan auttaa tällaisessa tilanteessa. Eivätkä ystäväni selvästi näytä ajattelevan, että huolimattomuuttani onnistuisin satuttamaan heidän lastaan. Heidän luottamuksensa on vähitellen vakuuttanut minut siitä, ettei mitään pahaa tapahdu.

Kuinka monta vuotta täytyikään kulua, että osasin lakata vihaamasta tuota kuvaa, tuota omaa uteliasta, rakastavaa ja hieman torjuttua kiinnostustani, jota koin pienenä tyttönä tuossa, keittiön pöytämme ääressä, pupukeramiikkalaattojen alla. On vaikeaa tajuta, miksi otin sen roolimallijutun niin tosissani, varmaan koska järkeilin sen hyödylliseksi ja positiivisia mahdollisuuksia sisältäväksi, ja koska tajusin äidin pyynnön epätoivoisen väsymyksen. Rakensin itsestäni kaukaista, etäistä melkein-aikuista, jonka piti ajatella jokaisessa toimessaan, miltä hän näyttäisi ulkokäsin - mutta ei ystävien näkökulmasta, vaan jonkun sellaisen näkökulmasta, johon ei edes saa tutustua, ja joka ei voi koskaan naurahtaa humoristisesti jollekin torveilulle, että voi herramunjee, tuo on niin sinua. Ja sitten aloin purkaa tätä mallia. Vähitellen olen päässyt sovintoon tuon kuvan kanssa ja tullut siihen tulokseen, että haluni tutustua siskoon ja tehdä tämän kanssa asioita yhdessä ei ole ollut mitenkään väärin vaan aika luonteva halu ja ettei minun tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä, että joskus tulen hermostuneeksi tai surulliseksi jos minusta tuntuu, etten saa luotua tai ylläpidettyä intiimiä yhteyttä läheisiini.

Istumme yksi päivä ystävän kanssa kahvilassa, hän kertoo arjestaan kahden lapsen äitinä, mahdottomuudesta revetä kahtia kahden yhtä tarvitsevan pikkuisensa välille. Hän naurahtaa, että esikoinen sitten myöhemmin pitää häntä ihan kamalana ämmänä.

Jään miettimään sanoja. Oman äitinsä mieltäminen kamalaksi ämmäksi on tajuttoman vaikeaa ja varmasti aivan tarpeetonta. Riittää varmasti, että tunnistaa hänen läpielämiään vaikeuksiaan ja sen, ettei monissa tilanteissa ole mitään ainoaa oikeaa toimintamallia. Kaikkien hyvästä joudutaan vain tinkimään. Vähitellen kasvaessa ja vanhentuessa, elämänvaiheiden kuvien syventyessä monipuolisemmiksi, ristiriitaisten vastuiden ja intressien tarkentuessa minusta on yhä helpompi ymmärtää, miksi täydellistä kasvatusta tai perhettä ei voi olla ja miksi eläytyminen, anteeksi antaminen ja armo muodostuu ehkä tärkeimmäksi ulottuvuudeksi läheisissä siteissä.

Tunnen itseni onnelliseksi sikäli, etten tiedä, olisinko pystynyt näihin ajatuksiin, ellen seurustelisi Vompsun kanssa. Kun kävimme ensimmäisen kerran tapaamassa yhdessä vanhempiani juhannuksena kaksi kesää sitten, hän sanoi näitä mukaviksi ihmisiksi. Olin suunnattoman hämmentynyt siitä, ettei hän aiempien poikaystävien tapaan moittinut näitä oudoiksi tai duunariluokkaisiksi tai kritiikittömiksi. Sitten ilahduin tavattomasti, koska tajusin, että minäkin pidän vanhemmistani heidän rakastamisensa lisäksi, ja tajusin, että viimeinkin saan olla kotoisin sieltä, mistä olen. Saan hyväksyä vanhempani sellaisinaan, antaa heille anteeksi kokemani kolaukset ja myöntää heidän yrittäneensä parhaansa. Saan olla tyytyväinen, vaikkeivät he täydellisiä olekaan. Minunkaan ei tarvitse olla täydellinen eikä parempi kuin nyt eikä kukaan katso sivistämistäni (ikäväksi mutta toisaalta kummalla tavalla myös tyydyttäväksi) velvollisuudekseen. Jos haluan ponnistella sen suhteen, että teen jotkin asiat toisin kuin vanhempani tai että teen jotkin asiat tulevaisuudessa sujuvammin kuin nyt, se on minun päätökseni, ei velvollisuuteni.

Kuvan katsominen tekee edelleen minut hieman surulliseksi, koska muistan, miten vaikealta tuo ajanjakso tuntui. Muistan monta asiaa: olin rakastunut valkoiseen Vanja-tammaan, jolla oli pitkät valkeat silmäripset, halusin ratsastaa sillä koska se muistutti minusta äitiä enkä pelännyt sitä yhtä paljon kuin muita hevosia, hevosten kylkeen saattoi aina painautua nyhjäämään eivätkä ne koskaan käskeneet menemään pois vaikka ne tuntuivatkin pelottavan suurilta, niillä ei ollut kiire eivätkä ne reagoineet äkeästi. Niillä ei ollut pienempää varsaa huollettavana, ei asuntolainan lyhentämistä, mielikuvaa siitä miten asiat eivät ainakaan saisi mennä. Mutta toisaalta, kun katson kuvaa, näen niin paljon positiivista meidän kaikkien asenteissa, ettei suru vyöry täysin ylitse.

Sitä paitsi, siitä on kauan jo.

Yllätyskutsu Hassun tytön, Tukaanin ja kahden lapsukaisen talouteen tuottaa hassunkurisia seurauksia. Vauvan nukahdettua isompi tyttö katselee dvd:tä olohuoneessa aikuisten tylsyyteen kyllästyttyään ja me taas keittiössä kuuntelemme lastenlauluja. Levyllä, jonka nimi on jotakin sellaista kuin “Kaikenkarvaiset lemmikkimme” tai “Perheen omat lemmikit”, on eläinlaulujen joukossa äkisti outo renkutus “Turkkilainen tupakoi”.

Siinä neitoja viedään miehelään ja onnelaan, jos nyt ukin mopo saadaan lainaksi. Laulun eläintematiikka jää hieman hämäräksi, eläimiä ei pihalla asuvaa hämähäkkiä lukuunottamatta näet mainita, ja sanoitus on kummallinen muutenkin. Siinä lauletaan: “Turkkilainen tupakoi, Atatürk glasumoi”. Glasumointi (tai mahdollisesti klasumointi tai sitten jotakin aivan muuta) ylittää meidän kaikkien ymmärryksen niin cavahiprakassa kuin sen jälkeenkin.

Laulu pyörii mielessä vielä odottaessamme junaa Pohjois-Haagan asemalla. Yksi mies on kuukahtanut nukkumaan aikataulujen eteen, hänen kaverinsa käy välillä tökkimässä hänet hereille ja miehet ottavat huikkaa repun väkeväpullosta. Heidän kävelynsä horjuu, mutta pääsevät he sentään junaan.

Junassa huomaan tuijottavani ikkunan läpi pimeään ja miettiväni, miten hemmetin vaikeaa lasten kasvattamisen täytyy olla. Kaikki nämä vaikutteet - millä tavalla esimerkiksi humalaiset miehet voisi heistä hämmentyneelle lapselle selittää ilman että heistä tulisi pelottavia tai säälittäviä? Millaisen laulun heistä saisi? Kuinka moni asia aikuisillekin jää glasumoinniksi, hienolta kuulostavaksi sanaksi ilman mitään täsmäsisältöä? Miltä lapsesta tuntuu, kun hän kohtaa sellaisia itseään ja käytöstään koskevia selityksiä kuin “hän nyt vain haluaa enemmän huomiota, siinä kaikki” silloin kun hän on surullinen ja hämmentynyt eikä osaa tehdä tuolle ujona itkuisuutena ilmaistulle ololleen mitään? (Itse muistan käsittäneeni tuollaiset rauhallisen äänensävynkin toteamukset niin, että “huomion haluaminen” - eli se että koetin ilmaista vanhemmille, että olin aika surkeana ja että oikeasti olisin tahtonut mieluiten lakata olemasta siinä paikassa - oli ehdottoman väärin, itsekästä ja lyhytnäköistä, ja että halu tulla rakastetuksi ja saada apua liian vaikeiden tunteiden ja tilanteiden käsittelemiseen oli liian hankalaa ja tuntui muista sietämättömältä. Oikeastaan vasta viime vuosina olen sallinut itselleni tämän halun ilmaisemisen ja hahmottanut sen esiintymisen muuna kuin pahana, vältettävänä piirteenä. Mutta vihainen en osaa olla - en tästä. Lapsiperheet jäävät niin yksin lastensa ja arjen pyörittämisensä kanssa, ettei ole mikään ihme, että vanhemmista tuntuu siltä, että heidän pitäisi jatkuvasti revetä kymmeneen eri suuntaan ja ettei levon hetkeä koskaan löydy. Silloin varovainen pyyntökin saattaa tuntua kuormittavalta kinuamiselta, viimeiseltä pisaralta.)

En tiedä, miten asiat hoidettaisiin tyylikkäästi perheessä. Jotenkin harmonia säilyy vielä kahden hengen ja harmaan kollin taloudessa, mutta jos tätäkin pakkaa vähän sekoitetaan, arjesta tulee helposti taistelukenttä. En osaa sanoa, kestäisinkö sellaista ja löytäisinkö itsestäni sellaisen altruismin vaihteen, että osaisin kunnioittaa itseäni edes hyvinvoinnin vaatiman minimimäärän, jos minulla olisi lapsi. Miltä tuntuisi tehdä kaikki lapsen ehdoilla? (Luultavasti kokisin kuitenkin avuttoman lapsen oikeuksien polkemisen omien oikeuksieni varjolla sellaiseksi toiminnaksi, jota en voisi itseltäni hyväksyä.) Nauttisiko tuosta katoamisesta ja itsen kadottamisesta toisen hyväksi? Ainakaan en voinut hyvin aikuisen ongelmakoiran tullessa talouteen ja minun joutuessani täysin katoamaan sen hyväksi, pysymään järkkymättömän rauhallisena silloinkin kun se satutti ja epäilin koko touhun mieltä, pitämään mielessä kaiken aikaa päällimmäisenä, että koira vain pelkää ja käyttäytyy siksi näin, että minä olen meistä se, joka voi mallintaa ja ymmärtää tilanteen ja että siksi minä en saa suuttua, säikähtää enkä korottaa ääntäni, vaan että minun pitää vain palkita koiran käytöksessä pienetkin askeleet positiiviseen. Se tarkoitti liikaa oman huolen, hädän ja kivun huomiotta jättämistä ja jätti jälkeensä valtavan uupumuksen. Enkä tiennyt niin tehdessäni, onko koko yrityksessä mitään järkeä, vaikka olinkin motivoitunut yrittämään. Nyt, kun koira elää rauhallista ja mukavaa koiranelämää eksän luona ja itsekin kuntouduin vähitellen ja sain koiran tulemisen keskeyttämän graduprosessin vietyä loppuun, toki tiedän. Oli siinä järkeä. Mutta luiskahtaminen jonnekin tavoittamattomiin oli pelottavan lähellä. Ei ole hyvä itkeä joka päivä täysin lohduttomana ja ajatella omaa elämäänsä itse rakennettuna harmaana, tukahduttavana helvettinä, jossa aika ja muutos katoavat vaikeiden rutiinien läpi kipristelemiseen.

Lapsiperheet vaikuttavat vieraillessa aina niin auvoisilta, lapset kuuluvat ikään kuin normiperheen kuvastoon ja lapsiperheen huoneiston tilanjako ja toimintatavat muistuttavat sitä, minkä itsekin muistaa ensimmäisenä opittuna mallinaan ja mihin silloin tällöin huomaa kaipaavansa kaikista tuohon malliin kuuluvista julmuuksista huolimatta. (En tarkoita, että minulla olisi julmat vanhemmat, tarkoitan sitä, että on julmaa olla lapsi ihan vanhempien motivaatioista ja taidoista riippumatta. Lapsuuteen sisältyy melkoinen pyrkimys pois tuosta riippuvaisesta asemasta.) Kun kuuntelee ja kuulostelee tarkemmin, aistii jännitteet ja kokee ne ritisevinä voimalinjoina, joihin ei sivullisena tahtoisi törmätä. Lapset ovat pehmeitä, muotoutuvia ja olemassaolonsa jatkumisen suhteen riippuvaisia aikuisten riittävän hyvällä tuulella pitämisestä, aikuiset usein kuormitettuja äärimmilleen ja omasta aikuisen (erotuksena vanhemman) tilastaan hampaat irvessä kiinni pitäviä. Ja silti he rakastavat toisiaan enemmän kuin kai keitään muita. Kuinka kummallista. Oikeastaan on kai kaikkein helpointa olla aikuinen silloin kuin vierailee sivullisena lapsiperheessä.

Se synnyttää hieman surullisen asenteen useiksi tunneiksi ainakin minussa osoittaessaan, kuinka monesti elämän jatkumiselle välttämättömät järjestelyt (kuten vanhemmuus ja lapsuus - voitaisiinhan ne toki yhteisöllisemminkin järjestää, tämä länsimainen nykyratkaisuhan suvusta ja kyläläisistä erillisine ydinperheineen on käsittääkseni aika nuori; toisaalta tuollainen yhteisöllisyys sisältäisi sitten omat jännitteensä sekin, kuten vanhat anoppivitsit osoittavat - nykyään kellään ei kai ole aihetta ärtyä anopistaan, hehän ovat kuin tuttavia) sisältävät niin voimakkaita kamppailun elementtejä. Toisaalta kenties harmoniaa ei huomaisi, ellei olisi joutunut elämään myös jännitteitä, taistellut, luovuttanut ja joskus purskahtanut nauruun tilanteen silkkaa absurdiutta. Jotenkin en vain tunne itse vetoa kamppailemiseen tällä erää. Oikeastaan minusta tuntuu, etten ole pitänyt sellaisesta ikinä. (Esimerkiksi ystävän kertomus siitä, kuinka hän nauttii opettajan työssään juuri verbaalisista kamppailutilanteista, läppien palauttamisesta ilkeällä kierteellä, tuntuu minusta kuvaukselta mielentilasta, jota en oikein osaa kuvitella sisältäkäsin, itseni tuntemaksi.) Ehkä juuri tuo piirre tekee minusta alttiin surumielisyydelle. Etenkin darrassa, jolloin usein äilehdin vielä alkoholin höllentämien kielenkantojen terävyyttä edelliseltä illalta. Ystävällisenkin keskustelun jännitteet saattavat seuraavana aamuna tuntua hankalilta käsitellä ja saatan jäädä pohtimaan jotakin sanomista tuntikausiksi samalla kun koetan tiskata ja siivota.

Turkkilaista laulua ei löydy lästiksestä, vaikka sieltä löytyykin paljon oman lapsuuteni lauluja, kuten Mikki-hiiret ja teddykarhujen huviretket ja Käyn ahon laitaan ja Harmony Sistersiä. Sääli. Haluaisin näet kuunnella vielä, sanotaanko siinä tosiaan “glasumoi”.

Herään hämmentävästä unesta. Unessa tapahtumat sujuvat hyvin arkirealistisesti (se on unilleni harvinaista). Uni sijoittuu englantilaiseen kaupunkiin, johon aikuisten kielikurssiseurueemme on majoitettu eri puolille. Minut on laitettu monien muiden kanssa nukkumaan suureen kurssikeskukseen hieman pikkukaupungin ulkopuolelle. Kurssikeskus on kenties vanha kartano, sinne vie pitkä poppelien ja punatammien kuja. Kävelemme kujaa pitkin, otan takaa päin valokuvia kauniissa kellervässä iltavalossa kävelevistä kurssitovereista, jotka näyttävät kävelevän pareittain ja rupatellen. Ohittaessamme kujan varren kojun, jossa myydään hattaraa, popcornia, limonadia ja - se arkirealismista - karusellihevosia, huomaan illan jo hämärtyneen ja ensimmäisten tähtien hieman tuikahtelevan.

Unen tunnelma on hivenen surumielinen ja apea, päivänpaahtama, samanlainen kuin saattaa koettaa äkisti aktiviteetteja pursuilleen ja hyvien ystävien tapaamista sisältäneen kesäpäivän päätteeksi: aika taittaa filtti laukkuun ja lampsuttaa kotiin, hetki ohittui jo, päivän maininki murtuu. Mutta toiset, edellä kulkevat, näyttävät innostuneilta. Hämärästä huolimatta näen, kuinka heidän kätensä elehtivät innostuneesti tahdittaen heidän puhettaan. (Mutta en kuule - vaikka on aivan hiljaista. Ehkä en kuule, koska on hämärä. Unessa en problematisoi tätä, tämä on valveen kysymys.)

Kurssikeskuksessa nojaan ikkunaan otsaa, ikkuna tuntuu ihanan viileältä. Koetan erottaa, ovatko epämääräiset valkeat sutut nyt jo pimeydessä laivoja merenlahdessa. Koetan venyttää sormin silmiä pitkiksi, kapeiksi viiruiksi, se auttaa usein näkemistä. Teen myös kuten mummu teki lukiessaan minulle (en muistanutkaan tätä valveilla ennen unta ja siitä heräämistä mutta nyt muistan selvästi): mummu rutisti vasemman käden nyrkkiin ja nosti nyrkin silmän eteen ja tihrusti sen läpi. (Ilmeisesti se voi auttaa myös vanhuksen plussanäköön tai sitten uskomus selättää intersubjektiivisen empirian mummun kokemusmaailman tässä kohdassa). Valkeat tuhrut eivät kuitenkaan kiinnity mihinkään nimeen tai luokitteluun, ne odottavat. Yksi kurssitovereista koputtaa minua olkapäähän: “Hei, kannattaisi varmaan alkaa laittautua, melkein kaikki ovat valmiina jo! Näytelmään on enää pari tuntia ja me ajateltiin vähän biitsailla sitä ennen!”

Nyökkään, menen huoneeseeni ja viikkaan vaatteet laukkuun. Huomenna kurssi loppuu. On enää päätösjuhlat. En löydä mistään meikkipussia enkä juhlavia vaatteita, joten istun sängylle ja kiedon käsivarret polvien ympärille, nojaan leukaa polviin, tuijotan tyhjää ja muistan, miten erilainen olin silloin kun olin kielikurssilla viimeksi, viidentoista ikäisenä. (Unen kielikurssi on sama kuin se, jonka kävin valveilla.) Kuinka silloin illan hämärtyminen ja viikonloppu viritti odotuksen siitä, että jos jaksaa maalata kajalia silmien ympäri ja rajata huulet ja tupeerata hiuksia, ehkä jotakin voisi jopa tapahtua. Siitä huolimatta, että jo edellisinä viikkoina osoittautui, että kielikursseilla seurustelivat ne ihan samat ihmiset, joilla oli suhde Suomessakin. Sitä paitsi disko aallonmurtajalla oli aika kamala ja kaikki muut tuntuivat osaavan yhteistanssit kappaleisiin “Time Warp” ja “YMCA“. Jos pääsikin tanssimaan hitaita, hakija ei osannut puhua englantia edes sitä mitä itse (kahden vuoden opintojen jälkeen - olin surkean valmistumaton. Tiesin kyllä, että joissain peleissä maila on bat ja joissain club, mutta en tiennyt esimerkiksi, että couch tarkoittaa bussia. Se teki kielikouluun löytämisestä aika vaikeaa, koska en ymmärtänyt ollenkaan, miksi reittiä neuvoessaan perhemajoitukseni isä ja äiti puhuivat koko ajan jostakin valmentajasta. Lopulta menin vain seisomaan bussipysäkille huolimatta heidän selityksistään ja peloistani huolimatta bussi ajoi suoraan kielikoulun eteen.) Mutta eihän jonkun sellaisen kanssa osannut kuvitella menevänsä treffeille, joka ei osaa kertoa mitään mistään! (Minulle oli nuorempana paljon normatiivisempi käsitys siitä, mitä treffeillä tehdään ja puhuminen kuului olennaisesti tuohon kuvaan. Nykyään ajattelen, että tuollainen edellytys on sikäli aika kummallinen, että nautin kuitenkin usein paljon juuri eläinten seurasta, vaikkei meillä ole muuta kuin kosketusten ja eleiden kieli, joka on pienen harjoituksen jälkeen yllättävän ilmaisuvoimainen.) Joku kyllä rantabileissä nuoleksi pitkään niskaani ja selkääni (minulla oli avoin toppi ja hiukset ylhäällä) ja se tuntui hyvältä, mutta en kääntynyt katsomaan, kuka niin teki, sillä näin edessäni istuvien kurssitovereideni ilmeistä, että heistä tilanne oli jotenkin ällöttävä tai pelottava ja ajattelin sen johtuvan siitä, että niskaani nuoleksii joku inhottava tyyppi, ehkä joku keski-ikäinen setä tai alkoholisti tai monen maalaistytön mielestä selvästi vähän pelottava värillinen (minun oli vaikeaa ymmärtää tätä värillisten kavahtamista koska olin tottunut siihen, että monista kavereistani Helsingissä he olivat pikemminkin paljon komeampia ja tavoiteltavampia kuin laimean väriset suomalaispojat; siinä iässä ihastumisasiat ovat monille niin ulkonäkökeskeisiä) - mutta se tuntui hyvältä enkä halunnut sen loppuvan enkä toisaalta tietää, millä lailla ällö nuoleksija oli (en siihen aikaan osannut kuvitella mitenkään, että hän olisi voinut olla ihan mukava ja miellyttävä, sillä odotin pelokkaana, että piipaa-auto tulisi mikä hetki hyvänsä ja kyöräisi minut mielisairaalaan jonkun saatua selville, että oikeastaan ehkä haluaisin sittenkin kuolla mieluummin kuin elää - eivät miellyttävät ihmiset rakastu tällaisiin sekopäihin, se tuntui selvältä) ja niinpä vain istuin muina miehinä kuin mitään sellaista ei tapahtuisikaan. Lopulta nuoleksija kai kyllästyi pinnalta tarkastellen kivimäiseen reaktiotyyliini ja lähti pois. Sen sijaan se, että joku koskettaa minua niskaan, ei ole koskaan lakannut tuntumasta aivan äärimmäisen virittyneeltä.

(Mutta vain valveilla - unessa joskus joku koskettaa minua niskasta ja herään siihen hämmennykseen, ettei se tunnukaan miltään. Herään ajatellen, olenko jo niin vanha että.)

Kaikki tämä karkaa mieleen kun istun unen sängyllä. Miten erilaista nyt onkaan, nyt kun olen - mitä? Vanhempi? Aikuisempi? Väsyneempi? Seestyneempi? Kypsempi? Erilainen? Voin ottaa lasillisen skumppaa ja laittaa nenän päälle ja poskiin viinicouperosa-alueelle värivoidetta ja kajalia juhliin ehkä kymmenen kertaa vuodessa, mutta en tunne samaa poltetta muuttua joksikin muuksi, keksi hyvänsä. En sormeile mustia rintaliivejä miettien, uskaltaisinko kävellä katua niissä ja verkkopaidassa, pukeutua kuten Madonna Desperately Seeking Susanissa. (Ehkä se on vain sen tiedostamista, että joku suostuu makaamaan kanssani vaikken pukeutuisikaan kuten katutytöt, että on muunkinlaisia avuja, esimerkiksi myötätuntoinen asenne, että on myös miehiä, jotka saattavat arvostaa sellaista enemmän kuin vaatteita, jotka huutavat täyttä kurkkua, että haluaisin että joku voisi rakastaa minua, että oikeasti minäkin voisin oppia rakastamaan jos joku viitsisi vähän opettaa. Noin ajattelin näet tuollaisten vaatteiden huutavan, silloin. Minua ei kai saa mikään paheksumaan pissisten paljastavia asuja, koska olen elänyt sellaista naiseksi kasvamisen epävarmuutta, jossa olisin voinut pukeutua vaikka kuinka paljastavasti. Verkkopaitaan en uskaltautunut sentään - kävin kyllä sovittamassa sitä kivat rintsikat päällä, mutta vatsamakkara näkyi ikävästi sen lävitse ja päättelin, että näytän vatsamakkaran takia vähän halvalta ja ettei se kyllä käy. Niin kipeästi en sentään rakkautta halunnut, että olisin laihduttanut ja jumpannut vatsamakkaraani. Se on edelleen uskollinen seuralaiseni ja suojaa minua pukeutumisen ylilyönneiltä.)

Voi, nyt unessa enkä nyt valveilla en harkitse enää juuri koskaan tuollaisia asusteita. Olen myös heittänyt UFFin laatikkoon suurimman osan niistä timangikoristeisista stringeistä ja muista arvelluttavista naisellisuuskapineista, joihin lankesin eron jälkeen, ajattellessani olevani taas pisteessä nolla, siinä pisteessä, jossa voisin ryhtyä vaikka Madonnaksi tuossa elokuvassa. Irtolaiseksi, pelkäksi leikiksi. Mutta en osaa erottaa seksiä ja rakkautta toisistaan sillä tavalla, se erottaminen saa minut epävarmaksi ja syyllistämään itseäni niistä lämmön tunteista, joita joka tapauksessa näytän kehittävän kaikkia niitä kohtaan, joiden kanssa hurvittelen. (Siinä mielessä minun on helppo aavistella bonoboyhteisön rauhanomaisuutta - kaikki ovat olleet kaikkien kanssa ja siten tuntevat toisen intiimin lämmön kautta. He ovat nähneet toisensa haavoittuvimmillaan, tarvitsevina kuin vauvat, he eivät koskaan lakkaa näkemästä toista myös, loistokkuuden ja pätevyyden lisäksi, suloisena, suojeltavana, tyynnyteltävänä.) Enkä kestä rakkaudesta irrallista seksuaalisuutta kaikkialla tulvehtivana tai että joku olettaa, että osaisin sellaisen… unessa pakkaan laukkuun harmaita ja beessejä vaatteita. Eihän minulla niitä valveilla monia ole, beessejä ei kai yhtään. (Valkoinen, vaaleankeltainen, aprikoosinvärinen, maastonvihreä ja beessi on varattu äidille, niihin pukeutuminen olisi vähän sama kuin ihastuisi samaan mieheen kuin ystävätär: sellainen on juurittava alkuunsa, koska se voisi rikkoa jotakin elintärkeää. Onneksi ystävättärien ihastukset ovat yleensä vaikeita ymmärtää. Varmaan siksi, ettemme käyttäydy yhtä estottomasti kuin bonobot, harvoin edes häivähtävän ajatuksen tasolla. Suurimpaan osaan miehistä olisi joka tapauksessa vaikeaa rakastua muuten kuin heidän kanssaan makaamalla, heihin vähitellen totuttautumalla ja siedättymällä, opettelemalla sietämään omia tunnetilojaan heidän seurassaan. Sama pätee joihinkin naisiin, mutta toisaalta - naisia lähelle on yleensä helpompi päästä, koska pukeudumme ja riisuudumme samoissa huoneissa, saatamme saavuttaa hyvinkin intiimejä tiloja ilman oletettua seksuaalisuutta, lapsenomaisen luottavaisina. En osaa vielä kunnolla sanallistaa tätä ajatusta, tämä on haalea aihio. - Mutta takaisin vaateväreihin. Äiti haluaa minun pukeutuvan tummansiniseen ja harmaaseen, joskus harvoin anilliininpunaiseen, mutta haraan vastaan ja tykkään turkoosista, oranssista, ruosteenväristä, metsänvihreästä, tulipunaisesta, pinkistä ja lilasta. Samalla tavalla sisko näyttää ponnistelevan itsepäisesti kokomustine vaatteineen irti niistä mintunvihreistä, turkooseista ja pinkeistä, joilla hänet kotona vaatetettiin.)

Lopulta nousen unessa huoahtaen seisomaan, kävelen vessaan ja katselen kädet ristiluun taakse ristittynä, yläselkää kylmään valkoiseen kaakelipinnoitteeseen nojaten kaikkia noita naisia, jotka levittävät huulipunaa, tupsuttavat puuteria suurella siveltimellä tai vipalla, rajaavat silmiään. Heidän kasvonsa ikään kuin suipentuvat keskikohdaltaan, terottuvat ja suuntautuvat kohti peiliä nenän johdolla. Posket lommottuvat, silmät hehkuvat ja irtautuvat ihosta voimakkaine rajoineen, keuhkotautinen kalpeus tai auringon paahtama tasaruskea ketto päällystää ihon pehmeät sävyerot, sen säälle ja ravinnolle ja saasteille loukkaantumisen, vähän unen, kuormittuneisuuden. Välillä joku huikkaa minulle jotakin, kääntää katseensa hetkeksi minuun päin, hymyilen lämmön tulvahdusta, mutta sitten peili taas imaisee hänet.

En tiedä unessa, haluaisinko olla enemmän kuin he, mihin on kadonnut sisältäni kuumeisen tytön epävarmuus rakastamisen mahdollisuudesta. Näen vain, että heitä ajaa jokin, että ensin peili imee heidät, sitten yö. Eikä minulla ole kiire… nojaan tätä yläselkääni tähän kaakeliin, näin, toinen jalka nilkasta toisen päälle ristittynä. Näin. Takaraivoa kaakeliin, kaakelin viileyttä ihon lävitse kudoksiin, pienten lihasten kiristymistä kallonpohjassa. On myöhä jo.

Irtaudun peilitilasta ja kuljen ikkunan luo. On jo aivan pimeää. Tiedän, että minun pitäisi vain laittaa kumitossut jalkaan ja lähteä yöhön, koska on ehdittävä kävellä merenlahdelle, näytelmä esitetään valaistuna vetten päällä. Unessa ajatukseen kumitossuista ei sisälly ajatusta ortopedisistä tukipohjallisista, jotka tekevät kävelemisestä hieman kivuttomampaa, mutteivät paljon. Edes valkeita tuhruja ei näy. Odotan valojen rävähtävän päälle, mutta mitään ei tapahdu. Kuulen takaani ääniä, jotka kielivät muiden lähtevän jo. Mutta jos muita imee peili, ikkuna ja oman muutokseni rajuus tuntuu imeneen minut tai ainakin tahtoni tai voimani tuossa unessa.

Kummallista kyllä, samalla kun palohälytin alkaa soida, tajuan paitsi seisovani sormet lasilla, myös makaavani selälläni. Valoakin on liikaa ja vääränsävyistä, kissa huutaa yhdessä kännykän herätyksen kanssa. Olen nukkunut levollisesti herätykseen saakka, uskomatonta. Siksi muistan unenkin.

Vielä pitkään herättyäni muistan, kuinka paljon asiat muuttuvat, kuinka minä muuttuu. Kuinka sillä on kausia, jotka poikkeavat toisistaan niin paljon, että on vaikeaa ymmärtää, miten ne mahtuvat samaan muistiin, eiväthän ne helposti mahdukaan, osa piilottelee unissa ja itsen yllättävissä reaktioissa. Ja sitten, kuinka on asioita, jotka eivät muutu: tunne siitä, ettei tiedä, mihin tarkalleen on menossa, avoimuus siksi kokeilla sitä sun tätä, kyvyttömyys identifioitua täysin tai pelkistää itseään miksikään noista kokeiluista - ehkä siksi ne eivät tapaa onnistuakaan, koska en osaa sitoutua niihin pakottautumiseen koko sydämestäni - maailman virkkuukoukun esiin kiskoma muutos, hidas ja salainen muutos.

Kuuntelen Leonard Cohenin Stranger songin ja mietin ystävättären toteamusta, kuinka väkivaltaista ja repivää rakastaminen tämän kirjoissa on (ajattelin sitä arkirealismina ja hellyytenä) ja etsin paikkoja sormille ja varpaille maailman pystysuoralta tuntuvasta kevätseinästä. Sama haluttomuus lähteä kuin unessakin hidastaa farkkuihin pujottautumista, luomulannoitesäkin kuljettamista palstalle. Mikäli muovien takaa nyt jotakin pystyy arvioimaan, on kaunista. Olen hukannut mangoldin siemenetkin.

Usein tuntuu käyvän niin, että kun tarpeeksi lähenee jonkun ihmisen kanssa, päivityskeskustelut unohtuvat. Tutustuttuessa on puhuttu ummet ja lammet selkokieltä ja muistettu selittää asiat perinjuurin: “Katsos minä olen pitänyt tärkeänä, että… ja siksi tässäkin…” Tai vielä hullummin: suhteeseen on vain putkahdettu ja kasvettu ja toinen on näyttäytynyt historiallisen henkilön sijaan joltakin muulta, ehkä siltä, joka tietää, miten asioiden kuuluu sujua, ja joka myös elää sen mukaisesti. Ehkä itsellä on jopa taju siitä, että tarvitsee selvitäkseen tuon toisen ja että jotta tuo toinen ei pitkästy itseen, hänen järjestykseensä on syytä mukautua liiemmin kyselemättä. Niinpä sitten saattaa elää vuosia sellaisten ihmisten kanssa, joista ei oikeastaan näe kuin ulkokuoren ja sen, mitä he tekevät tilassa ja ajassa, kuulee heidän sanansa ehdottomina ja absoluuttisina. Satunnaisten tuttavien kanssa muistaa kyllä heidän tulevan erilaisesta perhetaustasta, mutta entä omiensa kanssa? Muistaako myöskään, kuinka nopeasti ihmiset saattavat muuttua ideaaleiltaan?

Yksi hyvä puoli kiintymyssuhdeteoriassa on omalla kohdallani ollut se, että olen ottanut tavaksi käydä päivityskeskusteluja tärkeiden kanssa. Koska juuri heidän hyväksyntänsä ja paheksuntansa järkyttävät maailmaani eniten, minun on hyvä ymmärtää, miksi joku asia tuntuu heistä vaikealta ja miten he ovat päätyneet nykyisiin toimintatapoihinsa. Se auttaa näkemään, että harva asia on niin absoluuttinen kuin miltä se ensi näkemällä näyttää tai kuulostaa.

Päivityskeskustelu voi olla strukturoitu (esimerkiksi jonkin parisuhdeoppaan harjoite) tai muodoltaan vapaa. Äidin kanssa olen päivittänyt lähinnä vapaasti, koska hän suhtautuu kiinteän minäkäsityksenä myötä negatiivisesti terapioihin ja luultavasti kismiintyisi, jos ehdottaisin, että teemme nyt tällaisia kirjallisia tehtäviä ja sitten käymme ne läpi systemaattisesti. Olen järkeillyt, että jos saan itse sen informaation, jota kovasti kaipaan ja sitten sen saatuani kerron äidille, millä tavalla olin kuvitellut asian olevan, saamme molemmat keskustelusta kyllä jotakin. Jos äiti ei huomaakaan ilmapiirin vapautumista, ehkä se kuitenkin vaikuttaa häneen ja suhteeseemme siitä huolimatta.

Viime aikojen tärkeimpiä päivityskeskusteluita on ollut puhuminen siitä, mistä perheen ulkopuolisten ihmisten kanssa saa puhua. Kotona minulle tolkutettiin, että kaiken ilmaisun perheen ulkopuolisia kohtaan tulee olla yksinomaan positiivista. Vaikeuksista ei saa puhua eikä ketään saa syyttää mistään. Vaikeudet ja muiden kettumaisuudet käsitellään kotona, keittiön pöydän ääressä. Niille ei koskaan tehdä mitään konkreettista, sillä vaikeudet ovat täysin pään sisäisiä ja oikeastaan kaipaavat ratkaisukseen lähinnä näkökulmanvaihdosta. (Poikkeuksena koulukiusaaminen, jossa vanhemmat kehottivat minua suoraan “olemaan varttitunnin niin hullu ettei kukaan enää ikinä uskalla koskea sinuun”. Oireilin ohjeen aiheuttamaa ahdistusta viikkokaudet ja sitten lopulta kiskaisin pääkiusaajani alta tuolin hänen yrittäessään istua sille niin että hän pyllähtikin lattialle ja muut nauroivat. Olen edelleen pahoillani tuosta eleestä. Heti sen tehtyäni ymmärsin, etteivät vanhempieni ratkaisut voi olla omiani. Oma tapani edetä ei ole kiskoa tuoleja jonkun alta, tekeytyä hulluksi tai saattaa toinen naurunalaiseksi. Sellaisesta seuraa liikaa pahaa mieltä kaikille osapuolille. En ole pahoillani siitä, että suutui kerran ukille räjätävästi - se oli aito, pitelemätön lapsen reaktio. Mutta tuolin vetäiseminen toisen alta oli jotakin muuta: laskelmoitua, välineellistä, nöyryyttävää. En osaa ajatella tasanneeni puntteja, vaikka minulle oli tehty niin monet kerrat. Ei minun olisi pitänyt niin tehdä, sillä tiesin varsin hyvin, miten ikävältä lattialle jysähtäminen ja muiden nauru tuntuvat.) Monta vuotta kotoa lähtemisen jälkeen purin vaikeuteni päiväkirjaan, koska enhän toki voinut enää mennä iltaisin kotiin keittiön pöydän ääreen muualle muutettuani. (Joskus ajattelen, ettei ole ihme, että kirjoittamiseen liittyy itselläni niin valtavaa helppoutta ja iloa - se oli monet vuodet ainoa toiminta, jossa saatoin purkaa sanoiksi ahdistusta ja toivottomuutta vastusten tienoilla. Kuten monet muut, myös minäkin pelkäsin eniten sitä, että joku lukisi päiväkirjaani. Ensimmäiselle poikaystävälleni annoin luottamuksen merkkinä luvan lukea kirjoittamaani mutta kaduin sitä myöhemmin syvästi: hän oli liian lähellä ja suhtautui menemisiini mustasukkaisesti ja tahtoi lukea tekstiin piilomerkityksiä “salaisista tapaamisista” ja alkoi syytellä minua vaikka mistä, mitä en ollut tehnyt. Muistan hyvin erään keskustelun, jossa puimme pitkään lausetta: “Mesiargervojen tuoksu seuraa minua sisälle saakka.” Hänestä oli aivan selvää, ettei “minun tapaiseni tyttö mistään kukkien tuoksuista kirjoittele”. Tuohon luottamuspulaan kaatui ensimmäinen parisuhteeni. Toinen vakava parisuhteeni taas alkoi sillä, että poikaystävä tunnusti epäilevänsä, että teen elämässäni hänestä kummilta näyttäviä asioita vain saadakseni ainesta runoihini ja novelleihini. Lakkasin tuon epäilyn esittämisen jälkeen julkaisemasta novelleja ainejärjestön lehdessä, tungin runot umpioon ja päätin keskittyä asiatekstiin, ettei hänen tarvitsisi pelätä jotakin noin kamalaa. - Kirjoittamista ja parisuhdetta ei tosiaankaan ole aina helppoa sovittaa yhteen!) Päiväkirja pysyi. Perhe, jonka olisi pitänyt toimia ainoana puskurina, oli kadonnut. Jos koetinkin käsitellä vaikeuksiani poikaystävien kanssa, heidän mielestään kaikki, mitä sanoin, oli jotenkin väärin. (Ei koskaan: kuulostaa kummalta enkä tiedä ymmärränkö täysin, mutta ymmärrän, että sinusta silti tuntuu tuolta… mutta voisikohan sen jäsentää myös näin? Tai voisikohan hänelle puhua näin ja näin, ehkä hänkin ymmärtäisi, miksi tuo satuttaa.) Tai sitten todettiin, että ne muut ovat täysiä kusipäitä ja sinä et ole tehnyt mitään väärin; sinun ei tarvitse välittää semmoisista tyypeistä.

Mutta en tiedä, miten vihamielisyys tai ahdistus jätetään näkemättä ja tuntematta. Toinen seikka: en edes halua olla kokematta sitä. Sillä eivätkö nuo vihamielisyydelta tuntuvia purkauksia päästelevät ehkä jollakin tavalla odota, että joku muu tekisi jotakin heidän ololleen, kannattelisi heidän tunteitaan? Itsehän he eivät sitä selvästi pysty käsittelemään. (Eikä se mitään, en pysty olojani täysin hallinoimaan minäkään, joskin ahdistukseni purkautuu toisin.)

Kun aloin kirjoittaa blogia, en tosiaan ajatellut kirjoittaa tänne mitään henkilökohtaista. Ajattelin jutustella kepeään tyyliin objektiivisesti tärkeistä asioista, jotka liittyvät sellaisiin teemoihin kuin kuluttajavalinnat, ilmastonmuutos jne. Lipsahdin kerran tai pari henkilökohtaisuuksiin ja äkkiä huomasin, etten oikeastaan kuollut tai edes vahingoittunut, vaikka kirjoitin jotakin vaikeaa näkyville. Pikemminkin minusta tuntui, että minun on helpompaa hengittää, että kävellessäni huoneeseen kävelen tuttujen tai ainakin minuun neutraalisti suhtautuvien ihmisten piiriin, en sellaisten keskelle jotka ajaisivat minut pois jos tietäisivät. Hehän saattoivat tietää ja silti tervehtivät ystävällisesti… (Tuo jos tietäisivät on hieman mystinen; en ole oikein selvillä, tarkoittaako se: tietäisivät kuinka ajattelen, tietäisivät millaisia ajatuksia ajattelen, tietäisivät mitä kaikkea olen itselleni sallinut, tietäisivät mitkä kaikki asiat tuntuvat vaikeilta vai mitä.) Hieman tämän jälkeen törmäsin Pennebakerin avautumisen paradigmaan ja luin sitä kiihkeästi.

Ainoastaan yksi ahdistus säilyi - se, miten äiti suhtautuisi siihen, että käsittelen tällaisia asioita kirjoituksessa. (Ainoat kerrat kun äiti on kommentoinut mitenkään kirjoittamiseeni, olivat hautajaiset, joissa luin itse kirjoittamani runon, ja ensimmäinen palkkion tuottanut lehtijuttuni, jonka kiikutin hänen nähtäväkseen innoissani. Kummallista, että jaksoin tuolloin kuvitella hänen innostuvan ensimmäisestä oikeasta työkeikastani, olisihan minun pitänyt jo tietää. Kumpaankin hän kommentoi samalla tavalla: “Miksi tämän pitää olla niin kauhean synkkää? Eikö kannattaisi ajatella positiivisemmin ja kirjoittaa sellaista, joka ilahduttaa? Koiranpennuista, vaikka, tai kukista tai auringosta?”) En ole edelleenkään saanut sanottua tästä blogista, mikä jossain vaiheessa ahdisti minua kovasti muttei oikeastaan tällä hetkellä enää. Sinänsä on hassua, etten ole saanut sanottua, koska toisaalta hän hyväksyi lehtikirjoittelunikin sillä verukkeella, että siitä sai rahaa, esitti vain toiveita, että kirjoittaisin mukavammista aiheista, esimerkiksi lemmikeistä tai myönteisyyden voimasta. (On huvittavaa, että osa ihmisistä pitää minua hirvittävän myönteisenä ja aivan liian epäkriittisenä ja sitten toisaalta esimerkiksi äidistäni olen selkeästi ylikriittinen synkistelijä.)

Olennaista ei ole se, tietääkö äiti tästä (muistan hänen romahtamisensa siinä vaiheessa kun uskouduin hänelle seksuaalisuudestani - hän teki jälkeenpäin selväksi, ettei halua tietää useimmista itselleni tärkeistä asioista; hänelle riittävät pintapuoliset kuulumiset - sinänsä luulen, ettei hän haluaisi lukea tätä). Olennaisemmalta tuntuu, että voimme puhua ylipäänsä siitä, mistä on sopivaa kommunikoida perheen ulkopuolisten kanssa. Tai perheen sisällä: vasta tämän keskustelun myötä äiti on ensimmäistä kertaa ilmaissut hermostuvansa maailmassa johonkin muuhunkin kuin “käytöstapoihini”. Se on tuntunut helpottavalta, koska lapsena sain sen kuvan, että työ on ihanaa, asiakkaat ja näiden hyvin käyttäytyvät lapset ihania, shoppailu ihanaa, mutta minun käytöstapani - ne saavat hänet kananlihalle.

Äidin kerrottua joistain pettymyksistään ja ärtymisistään olen ymmärtänyt, että hänkin kokee joskus surua, kiukkua, ahdistusta voimattomuutensa edessä. Että hän ikävöi minua samalla lailla kun minäkin häntä mutta että hänestä on tuntunut, ettei hän halua olla vaivaksi, eikä siksi ole soitellut. Hänen oma äitinsä oli vyöryttänyt hänen niskaansa kaikki ongelmansa: maahanmuuttajuuden, parisuhdevaikeudet ja -väkivallan, syövän. Äidin lapsuudenkodissa lapset saivat tietää liian varhain kaiken alkoholista, tappeluista, vieraissa käymisestä ja niin edelleen. (Epäilemättä, muistan itsekin järkyttyneeni isoäidin valitettua minulle pitkästi ja vuolaasti, miten ukki on “sika sängyssä” ja kuinka kaikki miehet ovat seksihulluja ja kuinka minun onneni on, että olen syntynyt turvaseksin aikaan, sillä minä voin sentään kokeilla miehiä paksuksi pamahtamatta ennen kuin sitoudun kehenkään. Olin tämän tilityksen aikaan korkeintaan kymmenen vanha ja täysin ymmyrkäisenä kaikesta kuulemastani enkä oikein tajunnut, mitä sängyssä kokeileminen tarkoitti. Koska arvelin, että asian käsitteleminen ahdistaisi äitiä, en tietysti sanonut siitä kenellekään vaan vain pelkäsin ukkia kahta kauheammin. Eikä täysin aiheetta: kun ukki oli tanakasti päissään, hänen lähestymisyrityksiään oli syytäkin karttaa. Myöhemmin - sen jälkeen kun ukki luuli minua Lontoon-koneessa mummoksi ja alkoi käpelöidä reisiäni ja jouduin huutamaan hänelle täyttä kurkkua ja koko kone tuijotti ja kommentoin tilanteen vähän seestyttyä vierustoverilleni, että koetan tässä kaitsea isoisääni, hän on vähän järkyttynyt ex-vaimonsa kuoltua, ja vierustoveri katsoi järkyttyneen näköisenä toiseen suuntaan koko loppumatkan - olen ajatellut, että isoäidillä oli epäilemättä syynsä varoitella ukista.) Äiti ei ollut halunnut, että me siskon kanssa joutuisimme liian pieninä tuollaisten asioiden kanssa tekemisiin. Hän muistaa itse ahdistuneensa niistä aivan kohtuuttomissa määrin. Häntä ahdisti lapsena myös se, kuinka koko naapurusto tiesi hänen vanhempiensa äänekkäistä tappeluista ja kuinka he joutuivat usein menemään pakkasessa naapuriin istumaan yöpaidoissaan ukin ajettua heidät humalassa väkivaltaisesti pihalle. Häntä ärsytti ja kauhistutti se sääli ja toisaalta kylmä vitsailu, jolla naapurit reagoivat venakon ja juopon avioliittoon, häntä kauhistutti olla osa jotakin niin halveksittua ja toimimatonta.

Nyt kun olemme puhuneet näistä äidin ahdistuksista, ei minusta tunnu ollenkaan niin kummalliselta, että omassa lapsuudenkodissani kaikki asiat umpioitiin yhteen keittiöön ja teroitettiin kaiken aikaa, että kenellekään ulkopuoliselle ei saa päästää suustaan mitään muuta kuin pintapuolista positiivisuutta. Meitä on vain koetettu suojella siltä sääliltä ja pilkalta, jolla ympäristö usein reagoi toisten epäkohtiin. En tiennyt sitäkään, että onhan äiti näistä muillekin puhunut, etteivät ne hänestä salaisuuksilta tunnu. (Siksi uskallan kirjoittaa niistä tähänkin näin avoimesti.) Hän ei vain tahtonut puhua vaikeista asioista lasten kuullen. Itse kerroin hänelle käsittäneeni asian täysin eri tavalla lapsena, käsittäneeni, että joka ikinen vaikeus on synkeä salaisuus, jota ei oikeastaan saisi edes olla, ja puhuvani nykyään vaikeista asioista paljonkin eri ihmisten kanssa ja oppineeni sitä kautta ymmärtämään, että heillä kaikilla on omat taustansa ja vaikeutensa ja että minusta tuntuu hyvältä tietää, että äiti on samanlainen tässä kuin muut ihmiset ja myös samanlainen kuin itse olen, että hänkin välillä ahdistuu, pelkää ja tahtoisi unohtaa.

Olen saanut päivityskeskusteluissa niin paljon tietoa äidin historiasta, että oikeastaan minua hämmentää kovasti se, miten lainkaan saatoimme tulla toimeen aiemmin, näiden seikkojen pysyttyä pimennossa. Äiti sanoi, ettei hän ole koskaan tahtonut salata tai pimittää mitään mutta että hän päätti odottaa, että osaan itse kysyä näitä asioita, jotta saan ne vasta sitten kun koen tarvitsevani niitä; eihän se mikään positiivisen loistava tarina ole. Entä jos en olisi ikinä keksinyt kysyä? Tai: uskaltanut? (Ajattelin, että kysymys kenties loukkaa äitiä, mutta lopulta rohkaistuin ajattelemaan, että puhuminen tekee ehkä silti hyvää, loukkaantuminen olisi vain ensimmäinen reaktio, ja toisaalta, loukkaahan minuakin toivomus vaikenemisesta, kun tahtoisin jakaa jonkin asian. Ajattelin, että on puolensa pitämisen kannalta oikein, että kerron asian kiinnostavan minua ja sitten äiti saa ratkaista, tahtooko puhua vai ei.) Mitä, jos olisin tyytynyt vain siihen tarinaan, jonka lapsena kokosin hyvin puutteellisista tuokiokuvista: Äiti on asunut lapsuutensa saunan talossa ja auttanut vanhempiaan yleisen saunan pyörittämisessä. Hänellä on yhdeksän vuotta nuorempi sisko. Hän ei pitänyt lapsena siitä, että isoäiti pisti hänet kitkemään ja vahtimaan pikkusiskoa. Hän ajoi yhden poikaystävänsä mopon suohon. Koulussa hänelle tyypillinen arvosana oli kutonen. Isoäiti toivoi hänestä sairaanhoitajaa, mutta äitiä inhotti ajatus verestä ja toisten satuttamisesta esimerkiksi rokottaen. Viisitoistavuotiaana hän osti vanhempiensa matkalle lähdettyä ruokarahoilla itselleen korsetin ja siskolleen karkkia, jotta tämä ei kielisi korsetista ja viikon nälkäkuurista. Äiti joutui sairaalaan laihdutettuaan itsensä huonoon kuntoon piimä- ja suolakurkkudieetillä. Isä ja äiti tapasivat kun äiti siivosi isän työpaikkaa iltaisin kosmetologikoulun jälkeen vuokrarahat kootakseen. Heidän ensimmäisessä yhteisessä kodissaan asui myös anoppi. Äiti pitää valkoisesta väristä ja hiljaisuudesta. Hän on nähnyt kerran enkelin ja hän uskoo jumalaan, mutta myös jälleensyntymiseen ja karman lakiin. Hänen lempilintunsa on joutsen ja hän on sitä mieltä, ettei vaikeuksista saa puhua muulle kuin omalla perheelle ja että oikeastaan vaikeudetkin ovat vain epäonnistumista positiivisesti asennoitumisessa. Miten erilainen kuva… Se ei anna juurikaan vihjeitä siitä, miksi vaikeista asioista ei saa puhua. Ei ihme, että ajattelin sen joksikin säännöksi, jota jotkut kyllä selkeästi rikkoivat, mutta rikotaanhan sitä punaista valoa ja älä tapa -käskyäkin vastaan.

Toisaalta tuntuu kyllä siltä, ettei äiti edelleenkään halua kuulla minun ahdistuksistani. Ehkä ne jollakin tavalla korostetusti ahdistavat häntä? Olemme kyllä puhuneet paljon äiti-lapsi -suhteesta ylipäänsä ja äidin omasta äitisuhteesta ja äiti sanoo tietävänsä, kuinka niihin aina tuntuu liittyvän suuria ristiriitoja. Häntä ehkä helpotti se, kun sanoin, että osa noista ristiriidoista syntyy varmasti jo aivan rakenteellisesti, kun lapsi on riippuvainen äidistään ja äiti vastuussa. Korostin myös, että käsitän ongelmani nykyään omikseni siinä mielessä, että vaikka tiedänkin niiden muotoutuneen nykyisiin hahmoihinsa suhteissa toisiin, on oma reagointitapani kuitenkin sellainen, joka on osittain synnynnäisestä temperamentista kiinni ja jota tiedän kaikkien perheenjäsenten muokanneen vain hyväntahtoisin intentioin. Jos jotakin onkin pielessä, sen voi korjata tai ainakin ymmärtää ja antaa anteeksi. Ehkä äidin ahdistus minun ahdistuksistani on rakenteellista sekin - mutta muutakin kuin äiti-lapsi -roolin puitteissa, ehkä kyse on myös vanhemman naisen ahdistuksesta nuoremman törmätessä samoihin kysymyksiin, joiden kanssa itsekin joutui painiskelemaan. (Huomaan tätä kuunnellessani teinien ja parikymppisten angstausta; tekisi mieli esittää joitakin itselleni toimiviksi osoittautuneita ratkaisuja, mutta toisaalta sanavalinnoista kuulen, etteivät he mitenkään voisi vielä loikata tällaiseen maailmankuvaan tuosta tilasta. Muutos vaatii aikansa.)

Seuraan sivusta muutamaa vastaavaa keskustelua, jota läheiset käyvät äitiensä kanssa. Vähitellen nuo pelottavat, absoluuttiset hahmot käyvät vivahteikkaammiksi ja lapsi pääsee tarkastelemaan perheen historiaa sisäpuolisen tavoin. Nyt äideistä on helpompi pitää. Ei nipin napin selvitä enää pelkällä hihittelyllä siitä, kuinka kummallinen meidän mutsi on. Kai sitä voisi kutsua aikuistumiseksi, astumiseksi ulos pelkistä äidin ja lapsen rooleista. (Se roolitus ei tietenkään katoa täysin, mutta muuntuu kai molemmille helpommaksi suhteen tasa-arvoistuessa. On kyllä tajuttoman väkivaltaista, miten hierarkkinen suhde toimii muiden kiintymyssuhteiden mallina!)

Samalla kun seuraan näitä äiti-lapsi -keskusteluita kiinnostuneena ystävien raportoinnin ja oman äitisuhteeni tiimoilta, käyn keskustelua myös puolisoni kanssa. Vaikka olemme tunteneet läheisesti vasta pari vuotta, tuossakin ajassa hämmentävän moni asenne on päivittynyt. Koska päivittyminen on usein hidasta ja tapahtuu erikseen päättämättä ja yrittämättä, siitä ei tule maininneeksi. Eihän itsekään muutosta edes välttämättä huomaa. Vompsu oli hämmentynyt siitä, miten luulin hänen ajattelevan esimerkiksi seurustelusuhteista samalla tavalla kuin puolitoista vuotta sitten, kun hän viimeksi sanallisti minulle teesinsä. Hän taas sanoi, että olen nyt paljon iloisempi ja tasapainoisempi kuin silloin. (Hassua, en itse muista tuollaista… siitä on tosiaan pitkä aika ja muistan lähinnä päihdyttävän rakastumisolon. Ilmeisesti en ole ottanut rakastumista vastaan mitenkään välittömästi ja tyytyväisenä. Nyt alan olla tottunut tuohon seikkaan, että olen taas kiintynyt johonkuhun johon voisin myös ottaa etäisyyttä niin päättäessäni. Tottunut, levollinen kiintymykseni suhteen.) Huomaan kyllä sen, että korostan taas paljon enemmän lähestymis- kuin välttämistavoitteita, enemmän positiivisten tunnelmien tavoittelua kuin mahdollisten pulmatilanteiden ennaltaehkäisemistä. Ehkä tämä tarkoittaa osapuilleen samaa kuin iloisuus ja tasapainoisuus? Optimismi?

Kummallista, miten helposti päivityskeskustelut jäävät käymättä, kun aika lurahtaa kaiken maailman konkreettisiin suunnitelmiin siitä, mitä tänään syödään tai kannattaako mennä vesijuoksemaan kun illalla on tanssituntikin. Ehkä kalenteriin pitäisi laittaa merkinnät vaikka parin kuukauden välein ja sitten noina päivinä tarttua asiaan, kysyä mitä toinen nyt ajattelee tästä ja tästä asiasta. (Strukturoidut harjoitteet ovat kyllä tässä loistavia, koska ainakin minun on hyvin vaikeaa strukturoida ajatuksiani kuinkaan ilman ulkopuolista apua, saati sitten verrata niitä aiempiin mielipiteisiin tai jonkun toisen ajatuksiin. Toki struktuurit lyövät leimansa vastauksiin, mutta tärkeintä lienee sen muistuttaminen, kuinka toisen sisään ei näe ja kuinka nekin tiedot, joita tämä on itsestään jossain vaiheessa kertonut, elävät eteenpäin.) Jotenkin tuollainen aikatauluttaminen tuntuu mekanistiselta, karmivalta ja jotenkin konsulttimaiselta, mutta toisaalta, ehkä voisi aluksi aikatauluttaa ja sitten olettaa keskustelun putkahtelevan esiin jotenkin luontevammin vahvistuessaan, käydessään tutummaksi?

Selvältä kun tuntuu sekin, etteivät tärkeät kiintymyssuhteet noin vain itsekseen, omaan rauhaansa jätettyinä voi hyvin, päivity ja näyttäydy ymmärrettävinä.

Sunnuntaina makaan ruoholla ja hikoilen. Maa viltin alla muhkuroi, etenen Cortazarin Bestiariota sivu toisensa perään. Valo, linnut, kirja, väsymys, koiran remmi nilkan ympäri, talojen järjestelmälliset julkisivut, yhden julkisivun ympyrä-neliö-ympyrä-neliö. (Onko arkkitehti ajatellut, että peruskuvioiden katseleminen ylevöittää vai onko häntä vain kutkuttanut ajatus, että joku myöhemmin miettii, mitä kuviot ja niiden vaihtelu tarkoittavat?)

Novellissa mies oksentaa kaniineja. Tuntuu miltei kesältä, kesälläkin hikoilee tällä tavalla epämukavasti paahteessa, aurinko pujottautuu suojusten lävitse ja korventaa. Varjossa voisi olla viileämpää, miltei kylmä… kaikki ensimmäisessä persoonassa kirjoitettu sopii rakastamisen kohteeksi… vatsallaan on epämukavaa maata, kesän professionalisoituessa voisi muistaa ottaa mukaan tyynypönkkiä rintamuksen alle…

Voi, riittäisi kun vain kerran oksentaisitte yhden, vetäisitte sen ulos kahden sormen välissä ja laittaisitte sen sitten kämmenellenne, niin että se on vielä kiinni teissä itse tapahtuman vuoksi, sen sanoinkuvaamattoman läheisyyden auran vuoksi, joka ei ole vielä edes kunnolla särkynyt. Pelkästään yksi kuukausi etäännyttää niin paljon; kuukausi tarkoittaa kokoa, pitkiä karvoja,

… käännän sivua ja luen eteenpäin: kaksi hammasta, kirsikankiviä, julkisivuja - laupias taivas, julkisivut tässäkin, mutta miten tämä sopii edelliseen sivuun, uudestaan, kuukausi tarkoittaa kokoa, pitkiä karvoja, (käännän sivua) juustomaitoa, virkattuja nenäliinanreunuksia… eikö tässä ollut jokin numero? Kaksi? Ei, on käännettävä edellinen aukeama, tässä on jotakin kummallista. Näitä novelleja kyllä kehuttiin oudoiksi, mutta nämähän ovat aivan käsittämättömiä. Mikä tällainen tehokeino oikein on?

— kuukausi tarkoittaa kokoa, pitkiä karvoja, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, ympyrä — näitä sanotaan unenomaisiksi, mutta tämä on sentään jo hieman liikaa! Pitäisiköhän minun -

- pitäisiköhän minun ehkä avata silmät? Jos olenkin vaipumaisillani uneen? Eikö minua äsken pitkästyttänyt? Enkö muka miettinyt talojen julkisivuja tekstin sijaan? Kyllä, kesä on täällä, minusta ei saa kirjaihmistä, ehkä minusta tulee syksyllä vakuutusvirkailija ja aikuinen - avaan silmät, huomaan sen sivun olevan edelleen auki, sen edellisen aukeaman, huvitun siitä, kuinka unenlogiikkaisessa tekstissä vaivun hetkeksi valveilta ja teen jotakin tyyliin sopivaa, tahdon tarkistaa kuitenkin tarinan jatkumisen nyt, kun olen valveilla,

kuukausi tarkoittaa kokoa, pitkiä karvoja, hyppyjä, villejä silmiä, täydellistä muutosta. Andrée, yksi kuukausi tarkoittaa kania, se tekee siitä todella kanin. Mutta se ensimmäinen minuutti, kun tuo haalea ja eläväinen lumihiutale kätkee vielä sisälleen sen todellisen, torjuvan olemuksen… Se on kuin vastasyntynyt runo, Idumean yön hedelmä: niin yhtä kanssasi kuin vain sinä… ja sitten ei enää ollenkaan yhtä, vaan niin erillinen ja etäinen omassa kirjekuoren kokoisessa, tasaisen valkeassa maailmassaan.

Idumean yö, numerot, kuviot, julkisivut, lintu, melkein helle. En tiedä, olenko herännyt vai nukuksissa, kannattaisiko minun mennä nukkumaan, tai ehkä varjoon. Mies laskee fysiikan tehtäviä, joista hän ei ymmärrä omien sanojensa mukaan oikein mitään. Päätän työntää vasemman kämmenselän leuan alle ja lukea kaikesta huolimatta eteenpäin. Lukea siitä ilosta, että osaan ja saan ja on taas sunnuntai. Ei se tunnu itsestäänselvyydeltä.