Veloena

Laukut seisovat lattialla tyhjänä. “Ilman tietokonetta?” kysyy ystävä järkyttyneen kuuloisesti. “No, ajattelin et se on loma”, puolustaudun varovasti. Kerkiäähän sitä kirjoittaa myöhemminkin. (Vaikka toisaalta voisi tuntua mukavalta muistaa jälkikäteen, mitä koimme häämatkalla.) Voisi kyllä ottaa lehtiön ja kynän ja piirtää. Muistaakseni viimeksi Espanjassa istuin tuntikausia parvekkeella maalaten granaattiomenaa. Yläterassin mies tarjoutui ostamaan akvarellin, mutten myynyt.

(Akvarelli on siinä suuressa pahvikansiossa, jossa muutkin piirustukseni majailevat. Kukaan ei tunnu tietävän, missä kansio sijaitsee.)

Tuntuu kuin olisin lähdössä pidemmällekin. Mieleeni muistuu se päivä, kun muutin edellisen kerran. Olimme luutunneet kaikki kaapitkin ja lattiat reunoja myöten ja taisi sataa hieman räntää. Ojensin sanomalehtiin käärityn orkidean toveri Timolle ja kapusin vanhempien autoon. Ajoimme puistonlaitaa täyteen kuormatussa autossa, vilkutin ikkunasta Timolle. “Ettei Timon tule sinua ikävä?” kysyi äiti ikään kuin olisin muuttamassa maapallon toiselle puolen.

Jokin liikahti vapaaksi sinä hetkenä, kun jätin lapun pöydälle leivän kera ja lukitsin oven punaisten portaiden yläpäässä perässäni, matkasin autossa puolitoista tai kaksi kilometriä.

Nyt minulla on sellainen olo, vaikken tiedä miksi. Yleensä hermoilen ennen lähtöjä enkä tahdo saada nukahdettua. Nyt en jaksaisi pakata, koska kaikki tuntuu niin vääjäämättömältä. Tuntuu kuin kaikki ponnistelu olisi turhaa, sillä joka tapauksessa tuuli on kääntynyt ja tempaisee minut toisaalle. Unohdan välillä unissa senkin, että Vompattikin on lähdössä matkalle, onhan sentään kyse häämatkasta. Eikä unille voi kuin antaa anteeksi. Ne eivät suostu ajattelemaan Vompsua ja minua yhtenä kappaleena. Unessa olen yhtä yksin kuin aina ennenkin, kenties eläimet tai kauhu seuranani.

(Valveillakin saatan kyllä hämmästellä, etenkin nukkumaanmenon aikaan, tuota toista kehoa tässä samassa tilassa, sitä jännityksettömyyttä, jolla asetumme tuoleille tai sängylle. Tutun ihmisen läsnäolo ei täytä koko maailmaa ja viritä sitä vaan kutistuu päivä päivältä huomaamattomammaksi. On ponnisteltava, ettei vahingossa koeta kävellä toisen lävitse.)

Matkatavaralistalla on suuri joukko lääkeaineita. Se tuntuu kummalta, koska muistan hyvin, millaista matkalle lähteminen oli teini-iässä: ainoa apteekkitavara olivat laastarit, joita taas en enää pakkaisi matkaan. Laastareitahan saa kaikkialta. Laukutkin ovat muuttuneet. Missä vaiheessa lakkasin pakkaamasta kaiken itsepäisesti rinkkaan? (Oikeastaan en ole elänyt rinkkamatkaajaelämää muuten kuin rinkkapakkaamisen osalta, koska arvostan yksityisyyttä niin paljon, että mieluummin varaan huoneen yhden tähden hotellista ja skippaan viinin aterialla kuin nukun dormitoriossa. Minun matkustamiseni on hyvin ei-ihmiskeskeistä ja saatan suhtautua hyvinkin torjuvasti tunkeileviin matkailijoihin, joiden käsitys hyvästä matkasta sisältää runsaasti uusien kontaktien solmimista.)

Säätiedotuksen tarkkaileminenkin tuntuu pitkästyttävältä: seitsemäntoista astetta ja sadetta voi tarkoittaa lähes mitä hyvänsä. Tunisiasta juuri palanneet vanhempani selittivät pitkällisesti, että kolmekymmentäneljä astetta tuntui miltei viileältä eikä siinä säässä huvittanut oikein uida. Seitsemäntoista astetta - tarkoittako se sitä, että hameen alle on puettava pitkikset? Kauanko sandaalit kuivuvat? Onko järjettömyyttä pakata jalkoihin ne kolme päivää sitten saapuneet sandaalit, joissa käveleminen tuntuu ensimmäistä kertaa vuosiin täysin kivuttomalta? Entä jos jalat äkisti, salaperäisesti ja varoittamatta (mikä näkyy olevan niiden tapa) rätsähtävät hajalle alkulupaavuuksista huolimatta? Riittävätkö kahdet bikinit? Pitääkö niille, joiden luona nukumme neljä yötä, viedä ehkä joitakin tuliaisia Suomesta vai olisiko avuliaampaa viedä muassaan soijajugurttia ja tartexia, kun joka tapauksessa syömme hankalia ja kummallisia asioita heidän mielestään?

Ja niin edelleen. Kysymyksiä, tyhjät matkalaukut, tapahtumisen tuntu. Mutta mikään ei liikahda, ei vielä.

Koira asuu taas täällä, viikon vain, mutta se tuo mukanaan paljon siitä, mitä on ollut ja mitä ehkä joskus vielä saan kokea. Koiran kanssa on erilaista asua kuin kissojen. Kissat ovat vaiteliaampia, itsenäisempiä, niiden lähestymistä joutuu toisinaan odottamaan. Koira sen sijaan, no, se on kyljessä ja läähättää ja tahtoo osallistua kaikkeen. Se tarkkailee tapahtuvaa, mukautuu mielialoihin, se on helposti innostettavissa ja masennettavissa. (Kissakin on helppo masentaa, mutta sen innostaminen on paljon vaikeampaa kuin koiran.)

Tulee mennyksi aamulla ulos, se toimii edelleen yhtä loistavasti mielialaa ylläpitävänä rutiinina. Tätä ikävöin eniten vakikoirassa, tätä ja uteliaaniloista seuraa. Jos koira vain osaisi asua täällä eikä pelkäisi, jos sen voisi jättää edes viideksi minuutiksi tai puoleksi tunniksi täällä yksin… no, turha jossitella.

Ajamme metrolla Itä-Helsinkiin, koetan opastaa tutun reitin ohi yhden eksäni entisten asuinsijojen, mutta siitä on aikaa kohta viisitoista vuotta ja alueella on rakennettu niin paljon uusia taloja, että eksymme pahanpäiväisesti. Kun sitten harhailemme loputtomalta tuntuvaa yhdistettyä kevyen liikenteen väylää suurten talojen ja ison tien kupeessa ja vastaantulijat vastaavat kysymykseemme metroasemasta, että hekin ovat eksyneet, alkaa maltti loppua. Tässä vaiheessa koira näkee oravan kipaisevan puuhun jossakin oikealle. Se rynnistää murahtaen ja käsi, jonka ympärille olen kiertänyt remmin useamman kerran, rento ja varomaton käsi, rutistuu remmin kuristusotteessa, pikkurilli vääntyy, kiskoudun koiran perässä pöheikköön sivusuunnassa, varomattomana en osaa harata vastaan, tarttua remmiin toisella kädellä.

Olen jo ryteikössä, kun saan viimein juntattua jalkapohjat maahan. Vompsu ottaa jotenkin hihnan, käsi tykyttää kipeänä. (Kirjoitan tätä ilman pikkusormea, yhdeksänsormijärjestelmällä asiaa enemmän ajattelematta, sormella iskeminen sattuu ja oikea nimetön ottaa keneltäkään kysymättä senkin tehtävät hoitaakseen.) Jokin on kummasti, mutta sormi kyllä liikkuu. Venähtänyt, ehkä jotakin sellaista.

Kotimatkalla metrossa koiraa ei enää kiinnosta tähyillä ikkunasta ulos, se lyhistyy metron lattialle mulkoilevaksi karvalankamatoksi. Sen oranginsilmät tarkastelevat ihmisiä kiinnostuneina ja varautuneina. Täällä ei ole oravia.

“Miksi juuri oravat?” kysyy Vompsu. “Koska niitä ei saa koskaan kiinni”, vastaan. Oravat eivät pelaa reilua peliä koiran mielestä, ne pakenevat tasoille, joille voi vain raivota kiipeämättä perässä. Sen takia on rynnistettävä kuin pikajuna, hetkeäkään ei ole hukattavissa, koska kohta pieni eläin on puikkelehtinut latvuksiin. “Ne tekevät sen vain aivan raivohulluksi”, sanon. Tai mistä sen tiedän, ajattelen sitten, ja mulkoilen takaisin koiraa. Se vain ei kykene hillitsemään itseään nähdessään oravia. Sen sentään olen huomannut.

Kotona koira on kaikista näkemistään oravista niin väsynyt, että se oikenee sängylle kuin repaleinen peite, huokaa ja nukahtaa saman tien. Tunnen lievää surullisuutta siitä, että niin moni sen maailman seikoista jättää minut vain lievän huolestuneeksi. On monta asiaa, johon se tempaa minut iloisesti, mutta sitten on myös monta asiaa, joissa reagoin kuin kissat - sulkeudun erilaisuuteeni, en tartu koirainnostukseen, ja koiran ei auta kuin toimia omin päin ja sitten kun se raahataan pois, huokaista ja lönkytellä pyydettyyn suuntaan.

Joskus lukiessa törmää ihan hassuihin kivahduksiin ja murinoihin, kun sinänsä avomielisen tekstin joukossa on äkisti lause, joka törröttää tutkiskelevan otteen tekstivirrasta ehdottomana ja erottuu siksi, ettei itse voi mitenkään onnistua samastumaan sen asenteeseen.

Luen Juha Varron ja Hakim Attarin teosta Syvä laulu. Vaikka kirjoittajat porautuvat johonkin perinjuurin tuttuun ja helposti samastuttavaan ajatukseen ihmisen ulkopuolisuudesta ja kauhun sanattomuudesta ja äänensävyjen muuttumisesta korahteluksi ja huudoksi tässä tilanssa, töksähdän seuraavaan fragmenttiin:

vinoutuneiden ihanteiden (terveys, pitkä ikä - kaikki ikävystyttävä!)

Ehkä on parasta siteerata kohtaa hieman laajemmin:

On outoa, kuinka vaikea meidän on huomata, että jokaisessa ihmiskulttuurissa - ja monissa eläinkulttuureissa, ihme ja kumma - humaltuminen on tärkeä osa ihmisenä olemista. Ihmiselle on annettu osa, jossa saa selvästi näkyville rajallisuutensa: tietää, ettei ole kaikkia mahdollisuuksia mutta voi ne kuvitella. Kukaan ei kestä sitä kaiken aikaa selvin päin.

Vasta kulttuuristen väärinkäsitysten - kirkkouskontojen, elämänpuhdistusliikkeiden, vinoutuneiden ihanteiden (terveys, pitkä ikä - kaikki ikävystyttävä!) - mukana voi tulla vaatimus kieltäytyä humaltumisesta. Se on itsensä ja yhteisönsä rankaisemista synneistä, joita ei kukaan ole tehnyt, eräänlaista hybristä, ylimielisyyttä, jossa ihmisen rajat nähdään väärin, ikäänkuin ihminen olisi jumala, kone, kaikki, vain itsensä.

Jos kuitenkin joku suostuu näkemään humaltumisen ytenä ihmisen eksistentiaalina, olemista kuvaavana piirteenä, koko käsitys muuttuu. Samalla tavalla kuin tarvitsemme kuunteluhetkiä (jumalan, kaiken, toisen, luonnon, ihmeen edessä), tarvitsemme humaltumista.

Kyse on myös sanan metaforallisesta käytöstä: joka kieltäytyy kokemasta alkoholin ja huumaavien aineiden aiheuttamaa humaltumista, on myös kykenemätön humaltumaan kauneudesta, äänistä, mauista, tuoksuista, rakkaudesta, toisesta ihmisestä, luonnosta. Kyse ei ole keinotekoisesta tilasta, “kemiallisesta myrkytyksestä”, vaan antautumisesta, antautumisen harjoittelusta, antautumisen rajojen tunnustelemisesta, antautumisen oppimisesta, oppimiseen antautumisesta.

Kyse on samasta kuin rukouksessa. Jos uskaltaa antaa toisen olla äänessä eikä itse koko ajan puhu (ota tilaa, määrää sisältöä, hallitse), saattaa voittaa itsensä maailmaan.

Tuo kohta hämmentää minua suunnattomasti. Vaikka pidänkin selvänä, että olen monessa mielessä ulkopuolinen yhteiskunnassa ja tunnistan ulkopuolisuuden niin työhaastatteluissa kuin sivistyneillä päivälliskutsuillakin ja pääsen siitä oikeastaan vain kävellessäni ajatuksiini vaipuneena sekä käsitellessäni eläimiä tai ystävyyden helähtäessä oikein kirkkaalla tavalla, en ymmärrä, miksi tästä kaikesta pitäisi seurata halu antautua asian kurjalle tilalle. Sillä on myös niitä hetkiä, jolloin tunnen syvää yhteyttä toisiin ja maailmaan, ja voin tehdä melko paljon edistääkseni näiden hetkien toteutumista. Tietysti joku voi nyt väittää, etteivät nämä hetket muuta kohtalonomaista perusyksinäisyyttäni miksikään, mutta suoraan sanottuna moinen vivahteettomuus ja ehdottomuus ei kuulosta minusta järkevältä, kun kuitenkin huomaan selkeästi, miten ilahdun ja saan voimia tuollaisista hetkistä. Enkä osaa hahmottaa, miksi tällaisille ystävyyden iloille antautuminen ja kauneuden välillä suorastaan painostavana kokeminen olisi ristiriidassa sen kanssa, että tahtoisin elää kivutonta elämää.

Niin minä näet terveyden ajattelen - kivuttomuudeksi, ennen kaikkea. Tarkoitan nyt fyysisiä kipuja sikäli kuin hermoverkon kivut nyt voidaan erottaa fyysisiksi ja psyykkisiksi. En siis puhu epätoivosta enkä surusta kaikkine kehollisine oireineen, sillä vaikka en niitäkään toivo, en sentään tahdo niiden täysin katoavankaan, vaikka haluankin ne kernaasti vaimeudeltaan käsiteltävinä. (Niiden täyden lakkaantumisen toivominen lienisi varmin keino hankkia epäonnistuneisuuden tuntemuksia.) Mutta kivuton tahtoisin olla. Ajattelen lapsuutta sinä jaksona, jolloin ajatus kivusta tai kipu ei ollut läsnä juurikaan. Murrosiässä kaikki muuttui, ensin polvien rasitusvammojen ja myöhemmin lonkan murtumisen ja sitten nykyisten jalkateräongelmien kanssa.

Minusta kivuttomuudessa ei ole mitään ikävystyttävää. Pikemminkin päinvastoin: on äärimmäisen ikävystyttävää, jos ei voi kivuiltaan kävellä ystävän luokse tai keskustaan. On vaikeaa keksiä ikävystyttävämpää, epähurmiollisempaa ja katkeroittavampaa asiaa kuin kipu. Siksi tuntuu jotenkin hassulta, että joku vastustaa niin kovasti terveyttä ja pitkää ikää ihanteina. Se kuulostaa korvissani murrosikäiseltä tai jotenkin jopa lapselliselta, vaikka arvelenkin, että siitä tuskin kuitenkaan lienee kyse. Ehkä kirjoittajat vain hahmottavat terveyden ja pitkän iän toisin, jotenkin kahlitsevina ja ällöttävinä, eikä hurmiona siitä, että pystyy nousemaan jaloilleen sävähtämättä tuskin näkyvästi.

Ja mitä pitkään ikään ja vanhuuteen tulee, minusta vanhuksissa on jotakin hyvin vaikuttavaa, heillä on toisinaan kärsivällisyyttä ja kokemusta ja uskallusta pitää päänsä; sitä näkee harmittavan harmoin nuoremmissa ihmisissä, jotka tuntuvat halukkailta vääntymään ties mihinkä sirkustemppuun, jos vain joku taputtaa käsiään. (Raivostuttaa, kun saan itseni kiinni tästä, mutta se on vain häivähdys ja annan sen anteeksi saman tien - en halua yli-inhimilliseksi enkä täydelliseksi, tämä riittää.)

Yksi asia, jota teksti saa minut makustelemaan, on asioiden monimutkaisuus. Sillä vaikka voisi ajatella, että jos ei tahdo kipuja, pitäisi samalla välttää myös vanhaksi tulemista ja kammoksua sen lähes automaattisesti mukanaan tuomaa toisten huollettavaksi jäämistä, sairalloisuutta, kipua. Mutta omat kipuni ovat oikeastaan kääntäneet mieltäni aivan toiseen suuntaan: Juuri nuorempana, kun en ajatellut juurikaan kipuja tai kuvittelin, että ne saa hallintaan tai haltuun joillakin yksinkertaisilla harjoitteilla tai operaatioilla (tyyliin konemetafora), ajattelin, että ei ole totisesti mitään mieltä elää yli kaksikymmentäviisivuotiaaksi tai ainakaan yli kolmikymppiseksi, koska sen ikäisenä selvästi ihmisillä alkaa olla kremppoja ja elämän mittakaavassa sen täytyy tarkoittaa ikävystyttävyyttä sekä itselle että muille. Mutta vähitellen kipuihin onkin tottunut, ja vaikka toivonkin kivuttomia tiloja mahdollisimman pitkäkestoisesti, yllättäen huomaan kipujen oikeastaan antaneen vanhuudelle ihan erilaisen imagon. Tiedän jo, etteivät kivut tarkoita kaiken hyvän ja mielenkiintoisen loppumista, ja vaikka toivonkin niiden pysyvän siedettävinä tai mieluiten häviävän tiehensä haittaamasta kävelemistä, en pelkää vanhuutta samalla tavalla kuin ennen. Sen sijaan olen alkanut pitää rappioromantiikkaa vähän pitkästyttävänä, koska vuoronperäinen hurmio ja paskana oleminen tuntuu telkeävän ainakin omat voimavarani silkan selviytymisen tasolle, vaikka olisi paljon pitkäjänteistäkin työstettävää.

Kummalta tuntuu myös kohta, jossa väitetään, ettei humaltumaton voisi nauttia tuoksuista, väreistä, mauista. Omalla kohdallani näet huomaan, kuinka paljon tarkempi olen yksityiskohdille selvin päin. Antaudun tilanteille ja maailmalle helpommin selvänä, koska silloin maailma ei tunnu yhtä uhkaavalta. Ehkä kirjoittajat kokevat tämän toisinpäin? Olen toki kuullut, kuinka moni kokee maailman ahdistavuuden hellittävän vain aineissa, mutta minulla siirtymä tuntuu menevän toisinpäin. Minun humalamaailmani on jokseenkin pelottava enkä pidä monista sen piirteistä. Yksi piirteistä, joista pidän erityisen vähän - se ei oikeastaan ole pelottava piirre vaan ainoastaan vastenmielinen kaikessa epäkohteliaisuudessaan - liittyy siihen, mitä siteeratun otteen viimeisessä kappaleessa käsitellään - antautumista, kuuntelemista ja tilan antamista. Humalassa saattaa nimittäin äkisti joutua sellaiseen minäntilaan, jossa muuttuu loputtomaksi puhekoneeksi ja kesken selitystään tajuaa äkisti dominoivansa tilannetta puheellaan ja ettei osaa lopettaa puhumistaan juuri kuinkaan ja kaiken lisäksi selittävänsä jotakin, mikä ei edes tunnu tärkeältä käsitellä (ei siinä eikä myöhemminkään). Sellainen tila on minusta jotenkin rukouksen äärimmäinen vastakohta, ja olen huomannut, etten ole ainoa humalassa puheripuloiva. (Jotkut tekevät tätä jopa selvinpäin eivätkä koe sitä ongelmaksi; en tarkoita, että se pitäisi kokea ongelmaksi, mutta minä kyllä koen sen sellaiseksi omalla kohdallani, ellen sitten puhu jostakin elintärkeästä, ja useimmiten en. Se ei ole vaarallista, mutta riittävän ärsyttävää mykistääkseen minut joksikin aikaa täysin.)

Huooh, rappioromantiikka ei vain kosiskele minua näemmä lainkaan. Ei se tarkoita, etten joskus maistelisi viiniä ja kikattaisi tai itkisi maailman pahuuden ja hyvyyden ja kauneuden ja rumuuden sekoitusta. Mutta huomaan äkisti tätä kirjoitusta vasten, kuinka yksinkertaisesti on niin, että minusta terveyden ja pitkän iän väheksyminen on suunnattomasti pitkästyttävämpää kuin totaalinen väheksymättömyys. Miksi ihmeessä terveydestä ja pitkästä iästä ei voisi humaltua siinä missä muustakin? Kyllä minäkin olen sitä mieltä, että hurmiolla ja humaltumisella on paikkansa, mutta tarvitseeko sen tarkoittaa, että on jotakin, joka ei sovi tämän humaltumisen kohteeksi (kivustakin voi tehdä perversion) ja tuo muu on pitkäveteistä ja tylsistyttävää? Minusta on esimerkiksi jännittävää ja avartavaa koettaa esiintyä kunnon ihmisenä jossakin työpätkässä, joka tehdään ihan oikealla työpaikalla, jossa on työunivormut ja muut meikkaavat ja pesevät hiuksensa päivittäin. Epäonnistun näemmä kerta toisensa jälkeen viimeistään siinä vaiheessa kun toiset kysyvät, mitä olen aiemmin tehnyt ja mitä oikein elämältä haluan, mutta sehän tekee jutusta vain haastavamman ja vaikka saatankin välillä uupua ponnistelussa ja kokea syvää ja totaalista ulkopuolisuutta, löydän pian itsestäni halun hakeutua uudelleen tuollaiseen koetokseen, koska eihän sellaisessa epäonnistuminen niin vakavaa ole eikä minun tarvitse olla samanlainen kuin nuo toiset (ja ehkä hekin kaikki kokevat itsensä salaisesti ulkopuolisiksi, vaikka kertovatkin elämäntavoitteistaan uratermein).

Se saattaisi tuntua vakavammalta, jos en luottaisi kykyyni löytää kyllä jotakin työtä. Mutta huomaan olevani aika paljon kaikkiruokaisempi kuin moni tuttava töiden suhteen; se toki lieventää paineita. Minusta on vain niin helppoa ajatella, että todellinen arvokkuuteni riippuu aivan muista asioista kuin siitä, mitä teen. Olkoonkin, että toki järkytyn, kun minua kohdellaan alentavasti tai huonosti, kuten joihinkin ammatteihin näemmä kuuluu lähes oletusarvoisesti. Mutta luulen, että tuo järkytys on hyödyllistä - se muistuttaa siitä, miten vaikeaa elämä saattaa olla niille, joille on syötetty ajatus ihmisarvon työstä riippumisesta ja jotka eivät voi jostakin syystä hakea muuta kuin hanttihommia. Se muistuttaa elävästi ja konkreettisesti siitä, että ihmisiä tulisi kohdella ystävällisesti ja asiallisesti piittaamatta siitä, näyttävätkö he oudoilta tai tekevätkö he sellaista työtä, jota ei itse haluaisi tehdä.

Eksyinpä taas kauas aiheesta - tai oikeastaan en, sillä Syvässä laulussa kirjoitetaan paljon romanikulttuurista, josta flamencokulttuuri kasvoi. Romanikulttuuri tuntuu pitkälti koostuvan juuri ulkopuoliseksi jättämisen kokemuksesta. (Ihmisoikeusliiton mukaan romanit ovat meilläkin yksi ennakkoluuloja rankimmin kohtaavista ryhmistä.)

Jään lukemaan kirjaa eteenpäin ja miettimään, miksi ulkopuolisuuden tuntemuksista tarvitsisi seurata halu valittaa ja ulvoa. Tunnistan tuon tuntemuksen ja jopa tuon halun hetkittäin, mutta enimmäkseen en jaksa kuunnella esimerkiksi valittavansävyistä laulua. (Vaikka suomalainen iskelmämusiikki nyt onkin kaukana syvästä laulusta, sen valittava, alistunut sävy ei vetoa minuun ihan samasta syystä - tiettyjen tunteiden paisuttaminen ja kivettäminen asenteiksi ei minusta tunnu hyvältä idealta. En tarkoita tietenkään, että nämä laulut tulisi kieltää tai muuta sellaista, mutta minusta tuntuu, ettei minulle tee hyvää velloa niiden mielialassa ja tehdä itsestäni kaikukoppaa sille; mielestäni käyn täysin kestämättömäksi, jos ajattelen elämän lipuneen ohi jo ja että tuoppi on paras ystäväni.) Tunnistan tunteen, mutta haluan toisenlaisen asenteen. Herkän, lohduttavan, mietteliään, helpommin iloon kääntyvän, monisyisemmän. (Liian suoraviivaisella tavalla iloisia lauluja en niitäkään pidä kauhean mielenkiintoisina kuunnella, tanssia kylläkin. Ehkä ne on tarkoitettukin liikahdeltaviksi, ei kontemploitaviksi, kuten Shusterman esittää.)

Tuntuu hauskalta lukea kirjaa flamencolaulusta, johon suhtaudun kuitenkin aika ambivalentisti. (En jaksa kuunnella sitä kovin pitkiä aikoja ärsyyntymättä lievästi.) Tuntuu kiinnostavalta tunnustella, aiheuttaako aiheesta lukeminen muutoksia suhtautumisessa. Toivoisin laulun avautuvan minulle ärsyttämättä lainkaan. (En pidä itsestäni ärsyyntyneenä, se tuntuu umpimielisyyden ja ymmärtämättömyyden osoitukselta.) Samalla mietin, miten olisi käynyt, jos polveni olisivat kestäneet flamencon ja olisin jatkanut sitä jatkokursseille ja ehkä tänne saakka. Olen kuitenkin oppinut pitämään monesta jazzkappaleestakin nimenomaan niitä stepaten tanssimalla, niihin eläytymällä, niiden maailmassa liikkumalla, puhumattakaan afrikkalaisesta ja itämaisesta musiikista, jotka ovat avautuneet juuri tanssin kautta kokonaan. Ehkä olisin virittynyt flamencoon? Miten se olisi muuttanut esteettistä käsitystäni? Minulla on monia ystäviä, jotka diggaavat flamencoa ja ovat tanssineet sitä. Ehkä voisi kysyä heiltäkin. Mutta tietysti heidän luonteensa ja luontumuksensa ovat erilaiset kuin omani; ehkä he tarvitsevat flamencon nimetöntä huutoa ja karheutta siinä missä minä tarvitsen lohduttavaa ääntä?

Ehkä nämä kysymykset on hyvä muistaa kirjaa lukiessa ja myöhemmin flamencoon törmätessä. Joka tapauksessa kirja, töksähdyksestäkin huolimatta, käsittelee tärkeitä aiheita ja avaa monta käsitettä mielenkiintoisella tavalla ja enimmäkseen huomaan olevani sen kanssa yhtä mieltä siitä, että elämässä pitää olla riittävästi hiljaisuutta, sanallistamatonta, järjetöntä, säröä:

…voi nähdä, kuinka samuus säröilee, murtuu paikoin, päästää esille jotakin, joka on kokonaan outoa ja entiseen sopimatonta. Juuri säröileminen on tärkeää, jopa säröjen tekeminen, rikkominen on tärkeää, jotta elävä pysyisi elävänä.

Syvä laulu osoittaa, kuinka tämän voi tehdä. Voi kieltäytyä ottamasta maailmaa valmiina, voi rikkoa kaikki yritykset jatkuvuuteen, lainomaisuuteen, toistoon. Ihminen voi ottaa todesta elämänsä katkelmallisuuden ja alkaa rakentaa siitä elämänsä yhteyttä. Kuitenkin on niin, että kaikki paljastuu kohtauksittain, fragmentteina jostakin suuremmasta, jota ei koskaan elämänsä aikana näe. Miksi ajatella sitä suurempaa, kun käsissä on kaikki, mitä on?

Ehkä tässä on jokin suuri mentaliteettien ero takana - minä en onnistu näkemään maailmaa valmiina juuri kuinkaan ja toiston ja lainomaisuudenkin näkeminen edellyttää valtavia ponnisteluita, joita ilman maailma rikkoutuu todella pelkäksi kiiltäväksi sirujen kasaksi. Ja nuo sirut viiltävät kipeästi. Mutta ne voivat muuttua.

Ehkä ero on siinä, että oletan, että elämä voi muuttua ja että se voi kaivata muunkinlaista kuin rikkovaa, rempovaa ja äkillistä muutosta. (Itse asiassa olen aika varma siitä; en kiellä rempaisujen tarpeellisuutta mutta huomaan, että yleensä olen remponut enemmän ja tarttunut sattumiin kuin koettanut edetä harkiten ja niin koko muu perheeni toimii myös - huomaan sen selvästi verratessani meidän elämiämme joidenkin toisen perheen ihmisten elämiin.) Ei se ehkä muutu paljon, mutta vähäkin voi olla merkityksellistä. Luopuminen ajatuksesta, että täytyy olla tietynlainen, esimerkiksi. Tai luopuminen ajatuksesta, että on tällainen eikä voisi muuttua mitenkään. Ehkä se tarkoittaa sitä, että tarvitsen juuri päinvastaista suuntaa - olen toisella suunnalla kuin rivien välissä neuvojaan jakavat kirjoittajat uskovat lukijan olevan. (Ei ole universaalia reittiä rautatieasemalle mistä hyvänsä kaupungin kadunkulmasta käsin ja vielä vaikeampi on tietysti neuvoa sitä, joka tahtoo vain kuljeksia ympäriinsä kiireettä ja määränpäättä, eksyä ajatuksiin ja ajattelemattomuuteen satunnaisesti ja kaikesta vastaantulevasta jollakin tavalla elähtyen.)

Yhtä kaikki, tunnistan monet huolenaiheet mutten huolenaihetta siitä, että joku pitäisi terveyttä ja pitkää ikää ei-pikästyttävinä seikkoina.

Kummallinen väsymys iskee meihin iltaseitsemän aikaan, kun palaamme kävelylenkiltä ja raahustamme mäenkeskeä ylös. Matkalla, hieman ennen tainnutuksen laskeutumista, olen lausunut viattomasti ja mielestäni täysin yllättäen ja mitään kummempaa tarkoittamatta: “Aika harvoin näkee väsyneitä lapsia, mutta muistan kyllä olleeni välillä tosi väsynyt pentuna. Joskus esimerkiksi konttasin rappuset ylös, kun me asuttiin neljännessä kerroksessa ja hississä oli laatta, jossa ehdottomasti kiellettiin alle kaksitoistavuotiaita käyttämästä sitä yksin. Konttasin kerroksen kerrallaan ja välissä istuin porrastasanteella ja itkin, kun uskoin, etten ikinä pääse kotikerrokseen saakka. Entä sinä?”

(Äkkiä kokonainen muistikuva-arkisto aukeaa. Luimme tekstiä kirjaimellisesti, yksin ei saanut matkustaa, ainoastaan vanhemman seurassa. Jos hissillä ajoi kaksi lasta, eihän silloin sillä ajanut kukaan yksin, ja toinen oli varmasti toista vanhempi, elleivät he nyt sitten olleet syntyneet samalla sekunnin sadasosalla ja se taas kuulosti aika epätodennäköiseltä koska sen ikäisenä ei vielä tuntenut yksiäkään ihmisiä, jotka olisivat syntyneet edes samana päivänä. Mutta jos olin liikkeellä yksin, en käyttänyt hissiä, sehän kiellettiin selväsanaisesti.)

Mäessä vaatimaton muistikuva osoittautuu ennusmerkiksi, jota kukaan ei vain osannut tulkita. Rahnustamme surkeina, kaupasta ostetut banaanit painavat kassissa (oletko huomannut, että luomubanaanit ovat S-marketeissa reiluja halvempia tänään) ja mäkeä riittää. “Miten sä pääsitkään kotiin asti? Kontaten?” tiukkaa Vompsu, joka ei taatusti saa kontata kipeän kätensä kanssa.

Kun nousemme viimeisen mäenpätkyleen, mäenharjan valkean talon päätyaihe kiinnittää huomioni niin että vilkastun keskeltä nuhjaa. Talo kylpee jo teholtaan heikossa laskevassa auringossa, mutta sen ikkunat loistavat poutaisen taivaan kuvajaista. On kuin talon sisään olisi lukittu hohtava, viekoitteleva kesä kokonaisuudessaan. Lintuparvi ylittää kaupunkiaukion ja viistää talon edestä mustien pisteiden rykelmänä. Yksi talon ikkunoista on auki. Sen sisus on kamala musta aukko. (En ollut kuvitellut mustaa aukkoa neliönmuotoiseksi mutta nyt erotan sen selvästi sellaiseksi.) Pari askelta ylöspäin, pilvivalo peilautuu silmiin, ikkunat muuttuvat valonheittimiksi. Suljen silmät. Meinaamme astua bussin alle, se pysähtyy kirskahtaen.

Illalla seison tikapuilla luumupuun märässä latvuksessa. Lupiini alhaalla poimii luumuja pussiin, ja sade sen kun armotta rummuttaa maata ja kasvillisuutta. Ämpärillinen ja salaattilingollinen siniluumuja, ehkä viisitoista litraa yhteensä, tuntuu melkoiselta lahjalta niin kauan kuin luumuja vasta poimii sateen valuessa goretex-takin hihansuista sisään, ja sitten nyt, kun ne kaikki ovat siististi purkeissa preparoituina. Mutta tällä välin ehdin kirota luumut muutamaan kertaan, joskin laimeasti.

Yöllä emme malta käydä nukkumaan, sillä leipäkonepullan ajatus polttelee mieliämme. Teemme taikinan kymmenen aikaan illalla ja leivän merkkipiippaus koittaa kahden aikaan aamuyöstä. Ei se mitään, että valvomme, perustelen, huomennahan on joka tapauksessa lepopäivä, jonka voin järjestää kuinka hyvänsä. Luumut on vain hillottava.

Vain.

Että yksi pieni sana voikin olla niin petollinen!

Pulla maistuu taivaalliselta yökahdelta. Loput syömme aamiaiseksi. Kuvittelen vielä aamulla, että ehdin nukkua päiväunet. Kävelemme Hakaniemeen ostamaan hillosuppilon ja sitten paarustamme takaisin. Pesen keittokomeron tasot, purkit ja kannet. Sitten istun satulatuolille ja alan pilkkoa luumuja kymmenen litran kattilaan. Vompsu lukee ääneen Gerald Durrellia, jotten menisi mielialoiltani aivan hunningolle. Siinä vaiheessa, kun luumut on saatu pilkottua ja kattila lämpiää hellalla, hän toteaa lukeneensa nyt kolmanneksen kirjasta ääneen. Mutta en tule ajatelleeksi aikaa, en ehdi.

Hämmennän kattilaa ja ajattelen, miten iltapäivällä voisi ottaa päikkärit. Kello puoli viisi hillo kiiluu purkeissa tarkalleen puolukkasoseen värisenä ja kirpeänä (laitoin kymmeneen hillolitraan vain litran sokeria, koska en tykkää liian makeista hilloista; sokeria on tarpeen vaatiessa helpompaa lisätä kuin poistaa) ja iltapäivä on turahtanut armotta kotitaloustöihin. Tässä vaiheessa huomaan toki luumumehun värjänneen kodin seiniin ja lattiaan tummanruskeita läiskiä, mutta sille en nyt aio jaksaa mitään. Myös käsieni iho on värjäytynyt aivan ruskeaksi eikä väri lähde niistä kovalla kuuraamisellakaan. Ei kai auta kuin odottaa pari päivää, että iho kerkiää uudistua. Onneksi tulossa ei ole mitään työhaastattelua tai muuta menoa, jossa pitäisi vaikuttaa edustavalta. (Kiinnostavaa myös huomata, kuinka luumuhillo ei keitettynä värjää, mutta kylläkin näyttää tekevän niin luumuja pilkottaessa. Erityisesti peukalon haavanviiltoarvissa väri on aivan tumma tupakanruskea. Tätä väriä olisi mielenkiintoista kokeilla joskus hiuksiinkin… veikkaan, että väriaine on kuorissa.)

Tuntuu hauskalta ajatella, että talvea vasten meillä on viisi suurta purnukkaa omenamarmeladia ja kolmetoista purkkia lötkömpää tuoreluumuhilloa. (Ei sitä torttutahnaa, se tehdään kuivatuista luumuista. Olen maistanut joskus vastaavaa kuivatuista päärynöistä tehtyä tahnaa ja se maistui hämmentävän samanlaiselta kuin torttutahna. Kuivatut päärynät ovat mielestäni hyvän makuisia ja kuivatut luumut pahoja, joten en osaa selittää, miksi niistä tehdyt soseet voivat maistua niin samalta eli yhtä epämiellyttävältä.) Samalla kun on saatu puuronpäällisiä, myös aiemmin pähkinävoita, tahinaa ja oliiveita sisällään kantaneet purkit ovat päässeet uuteen tehtävään punahehkuisen kesämaun astioiksi.

Siinä kattilaa hämmennellessäni ja dipatessani kuumaan liemeen Rober’s Lemon Rose -pelakuun lehtiä tulen ajatelleeksi, että tätähän minä nyt oikeastaan juuri haluan, tällaista säilömistä ja sitten säilökkeiden käyttämistä, iloa itsetehdystä. Mistä sellainen asenne syntyy? Miksi olen joskus tuntenut siitä syvää kiusaantuneisuutta? Johtuuko se siitä, että tulen kodista, jossa kaikkea itse tai käsin tehtyä on väheksytty ja jossa modernius ja tehdasvalmisteisuus kätevyyksineen ja vaivattomuuksineen on edelleen paitsi käytännön pakko, myös ihastelun kohde? (Luulen, että jos äiti ei tekisi työtään nimenomaan käsillään, konkreettisesti manipuloiden, hän arvostaisi käsitöitä ja kokkaamista enemmän. Ehkä kyse on nimenomaan tasapainosta - itse kaipaan abstraktimpia hommia tekevänä juuri tällaista konkreettista puuhaa.) Ja mistä ihmeestä keksin kymmenenvuotiaana, että tahdon oppia sienestämään, marjastamaan ja hilloamaan? Lopullisesti homma vakiintui kai siinä vaiheessa, kun isoäiti kuoli. Jonkunhan oli tehtävä vähäsokeriset hillot, jos mielin niitä syödä. (Kaupan dieettihillotkin ovat aivan liian imeliä suuhuni.)

Kun kirjoitan tätä, kuuluu äkisti napsahdus. Yksi purkeista on kiskaissut kantensa kuopalle hillon jäähtyessä. On liian myöhäistä käydä päiväunille, mutta ei ole liian myöhäistä laittaa leipäkonetta alustamaan pullataikinaa. Tuntuu ihmeelliseltä, että leipäkoneen myötä meillä voi olla pullantuoksuinen koti. Se on niin luksusta - ja helppoa ja sotkutonta tavalliseen leipomiseen verrattuna, vaikka toki alustusvaihe onkin hyvin terapeuttinen ja taikinaa vaivatessaan ja taputellessaan ei voi olla ajattelematta pehmeitä naisenvatsoja. (Tai reisiä, pyöräilemättömillä naisilla voi olla pehmeät reidetkin, se on minulle suuri ihme, kun omat koipeni ovat kuitenkin lähinnä vantterat lihaksista eivätkä siten tunnu pullataikinanpehmeiltä käteen.) Mutta on myönnettävä, että se, ettei nyt pullaa leipoessa tarvitse raapia leipäveitsellä taikinaa leivinalustasta, tuntuu mainiolta. Kynnys leipoa madaltuu, etenkin tällaisina päivinä, kun on jo valmiiksi kotitöistä väsähtänyt olo. Eikä ihme - tulihan tuossa tehtyä täysi työpäivä ilman lounas- tai kahvitaukoja.

Huolimatta flunssasta ja sateisesta säästä, huolimatta aavistuksista siitä, että retki osoittautuu väsyttäväksi, huolimatta illan pimentymisestä, huolimatta kaikista lieventävistä ja raskauttavista asianhaaroista, huolimatta tämän raitiovaunulinjan liikenteen harventamisesta istumme raitiovaunussa sateenvarjot sylissä ja kissanhäkki lattialla. Ajamme sään läpi hakemaan pientä tuhisevaa pannumyssykissaa. Aamulla on piipannut tekstiviesti: paitsi että katsoo tavaroita, myös kissan voisi hakea tänään.

Käpylä näyttää samalta kuin ennenkin. Unohdan vilkaista, lukeeko sen merkkikyltissä edelleen Kottbyn sijaan Köttby. (Oikeastaan Lihala on äänteellisesti aika kaunis sana, jos pystyy häivyttämään sen merkityksen tai ajattelemaan sitä seksuaalisena, ei kuolettavana.) Entinen asunto näyttää sekin samalta. Oikeastaan huonekalujen poistumista on vaikeaa hahmottaa, koska ne ovat kadonneet vähän kerrallaan ja olenhan nähnyt huoneiston ennenkin tyhjillään, kymmenen vuotta sitten sitä remontoidessa. Katselen uteliaana olohuoneen seiniä enkä edelleenkään tajua, kuinka ystävä saattoi hahmottaa ne maalaamattomaksi ja tasoittamattomaksi raakabetoniksi. Väri on enemmän sinitarran kuin betonin, jos minulta kysytään.

Eksällä ja tämän uudella on muuttoahdistus. He ovat vieneet uuteen asuntoon jo oikeastaan kaiken tarpeellisen ja käyvät nyt läpi sitä valtavaa ryönävuorta, joka asuntoihin kerääntyy. Tässä vaiheessa mekin saavumme paikalle hieman kuin ilmaiskirpparille, jossa on yllättäen minun tekemääni keramiikkaa ja monta rakasta esinettä - intialainen hevosveistos, jonka sain äidiltä kaksitoistavuotislahjaksi, se lelueläinapina, jonka ostin UFFista kun sen iloisuus siellä romulaareissa alkoi itkettää minua (sen täytyi olla kuukautisia edeltävä viikko, sanan eksän uudelle, ja kun Vompsu pyytää, että otamme rikkoontuneen trooppista kalaa esittävän puuveistoksen mukaan, saamme kaikki nauraa sille, että ehkä hänellä on kuukautisia edeltävä viikko meneillään), vanhoja valokuvia, se punainen tekonahkamatkalaukku, jota käytin Italian-matkoilla alakoululaisena.

Huomaan siinä tavaroita rohkeasti kasatessani, kuinka paljon näkemykseni erosta kolmisen vuotta sitten on muuttunut. Kun muutin pois, en rohjennut pyytää paljon mitään mukaan, koska pidin itseäni aivan karmeana ihmisenä, minähän se päätin lähteä ja pidin pääni, vaikka eksä ei olisi halunnut minun muuttavan pois. Jotenkin vieritin koko epäonnistumisen omalle kontolleni ainakin emotionaalisesti, vaikka toki ymmärsinkin muodollisesti ja älyllisesti sen, että suhteen ongelmiin (kuten suhteeseenkin) tarvitaan kaksi osapuolta, ja vasta myöhemmin ja vähän kerrassaan olen tajunnut, miten monia itseni olennaisia puolia jouduin piilottamaan tai oikeammin halusin piilottaa kaikki ne vuodet välttääkseni arvostelua ja miten se ihminen, jonka elämää asetuin elämään suurella päättäväisyydellä, erottuu lapsuuden minusta ja tässä-nyt-minusta pelottavan monissa kohdissa. Enää minusta ei tunnu siltä, että olen haudanryöstäjä, jos sanon, että voisin ottaa tämän kirjan tai tämän kasvin, jos te ette siitä niin välitä. Nyt ajattelen myös, että se, että halusin pois tukehtumisen tuntemuksista, oli oikeastaan hyvä asia eikä jotakin mitä pitäisi surra ja minkä vuoksi pitäisi pitää itseään epäonnistuneena ja liian herkkätunteisena.

Rohmuamme myös monta sellaista tavaraa, jotka ovat käytännöllisiä ja auttavat säästämään rahaa ja hermoja: haudutuslaatikko ja leipäkone esimerkiksi. En voi uskoa korviani, kun he sanovat, etteivät tahdo leipäkonetta, etteivät he kuitenkaan saa aikaan leivotuksi sillä mitään. Sitten ajattelen uudestaan: niin, he elävät toisenlaista elämää, sellaista johon en itse koskaan osannut sopeutua, tietenkään siinä ei ehdi lapata illalla leipäkoneeseen aineksia. Leipäkone täyttää minut riemulla: nyt voimme leipoa pullaa vaikka meillä ei olekaan uunia! Onhan leipäkonepulla tosin aikamoinen palikka, mutta parempi sekin kuin ei mitään. Sitä paitsi pullantuoksuun on vain niin ihanaa herätä. Saamme myös ison kasan mausteita ja laadukkaita teitä, jotka eivät heillä kulu. Jasmiiniteetäkin. Ihanuus!

Hirvitys iskee vasta siinä vaiheessa kun pakkaamme laatikkoihin ja kasseihin sullottuja tavaroita autoon. Tila-auton takaosa vastaa ehkä puolta asuntomme vapaasta lattiapinta-alasta ja se on aivan täynnä kamaa. Suuri, minua vanhempi limoviikuna, jonka muistan jo lapsuudesta, on surkeana rankana, mutta piristyy kyllä. Se husii naamaan, kun sen taakse koettaa nostaa varovasti kliivian ja sen rahapuun, joka on tottunut kesäilemään parvekkeella ja kaatumaan siellä tuulessa tuon tuosta.”Älä pelkää”, lohduttaa Vompsu, “pian me saadaan se talo maalta ja osan jutuista voi joka tapauksessa pakata kellariin sinne saakka.” Hän lupaa vielä: “Puoli vuotta!” mutta mistä sen voi muka tietää?

Viimeisenä autoon lastataan pieni pannumyssykissa, joka marisee koko automatkan raivokkaasti. Se myös puretaan ensimmäisenä lastista. Vien sen hissillä ylös, asetan häkin lattialle ja avaan verkko-oven. Lohi seisoo kauempana, sen häntä huiskii hermostuneesti ja sen korvat ovat syvässä luimussa. Mutta pian se tunnistaa tulijan, ja jätän kissat seurustelemaan, koska jonkun on nostettava tavarat hissiin ja sieltä huoneistoon, ja jotkut tavarat suoraan kellarikomeroon.

Eksä auttaa nostamaan laatikoita ja nyssäköitä. Vompsuhan ei tietenkään voi nostaa mitään käsi paketissa. Ajattelen helpottuneena siinä tavaroita nostellessamme, että pian eron kaikki materiaaliset jäljet on pyyhitty pois eikä minun ehkä enää tarvitse palata sen läpikäymiseen tällaisin konkreettisin menoin. En saa eksästä selville, miten hän on selvinnyt erosta, ei hän tahdo puhua kanssani sellaisia. Hän vaikuttaa kovin pidättyvältä ja vakavalta, mutta en toisaalta muista enää, käyttäytyykö hän niin muulloinkin kuin tuntiessaan olonsa huteraksi tai loukatuksi. Ehkä, ajattelen, ehkä hän oli tällainen koko suhteemme ajan. Tarkastelen häntä välimatkan päästä ja tajuan, etten voi saada kysymykseen ikinä keneltäkään vastausta. Minusta tuntuu, että hän oli vakava ja pidättyvä silloinkin, kun seurustelimme, ja ainakin muistan sen, että usein pelkäsin suututtaneeni hänet jollakin tavalla (ja että aiheesta oli turhaa kysyä koska hän ei kuitenkaan myöntäisi niin käyneen) ja että silloin oli vain parasta nousta omien epäilystensä ylitse, pakottautua iloiseksi, laulaa jokin hassu laulu tai rutistaa häntä, mutta nyt en tietenkään voi tehdä mitään sellaista, paitsi pakottautua iloiseksi. Ehkä tuolla kaikella ei ole enää mitään väliäkään, mutta on hämmentävää, miten nopeasti sitä unohtaa, millainen jokin vuosikausien olotila tarkalleen oli.

Tavaroita raijatessani toivon, ettei minun enää monta kertaa tarvitsisi muuttaa tai erota. Epämääräisten laatikoiden nosteleminen on vain niin rasittavaa, enkä muista ikinä muuttaneeni yhtä tyylillä kuin Pau, jolla oli vuokrattuna pro-muuttolaatikoita. (Eivät nekään täydellisiä ole - ne ovat niin suuria, että niitä lienisi viisainta liikutella työntökärryillä.) Tunnen myös pientä huvitusta siitä, etten uskaltanut mennä flunssan jälkimainingeissa afrotanssiin - tässä nyt kuitenkin rehkin, puhkin ja ähisen ja hiki virtaa.

Mutta kuin ihmeen kaupalla tavarat asettuvat. Ja kun herään aamulla, hassut kassit ja laatikot ja leipäkoneen möhkälemäinen hahmo seisovat keskilattialla ja pöydän alla ja pieni pannumyssykissa nukkuu kukkapöydän jalkojen muodostamassa suojaisassa sopessa ja Lohi seisoo pöydällä ja karjuu ja kurnuttaa. Selvitettävän, kotiin - vinttiin - kellariin lajiteltavan tavaran määrä ei vaikuta ollenkaan epätoivoiselta. Sataa edelleen. Nostan kaihtimet ylös kesän jäljiltä. (Kesäisin punaiset bambukaihtimeni ovat alhaalla koko ajan, talvella ne ovat ylhäällä koko ajan. Niinpä kun nostan kaihtimet, se tarkoittaa talven alkaneen.)

Oliko tämä viimeinen kerta, kun käyn tuossa asunnossa, jossa asuin vuosikaudet? Kukaan ei tiedä. Linnut viistävät taivaan tasaharmaata suurissa ikkunoissa, värjyn peiton sisässä, kello ei ole vielä aamuseitsemää, koirakin tahtoo nukkua vielä.

Joskus kun ei ole nähnyt tiettyä ystävää pitkiin aikoihin, on vaikeaa muistaa, mitä tämän kanssa oikeastaan tehdään tai puhutaan. Tai vielä tarkemmin ilmaistuna: millaista kommunikaatio tarkalleen on, miltä se tuntuu ja miten se etenee. Sillä esimerkiksi “ystävän kanssa vesijuokseminen” voi tarkoittaa huiman erilaisia asioita.

Käyn vanhan ystävän kanssa vesijuoksemassa. Vaikka emme ole nähneet kuukausiin, kommunikaatio vain loksahtaa kohdalleen. (Kuten se on loksahtanut aina.) Ja huomaan äkisti, että se pala, jota olen kaivannut, ei ole vain ystävän läsnäolo, vaan myös pala itseäni, tapani vastata juuri hänen läsnäoloonsa. En muista, olenko kirjoittanut tästä Veloenaan aiemmin, mutta minusta tuntuu yhä enemmän siltä, että se, kenen kanssa lopulta ystävystyy, ei liity niinkään siihen, keitä nämä ihmiset ovat ja mitä he tykkäävät tehdä, vaan vielä enemmän siihen, millaisen puolen itsestä he kutsuvat esiin. Jos joku ihminen tuntuu kerta toisensa jälkeen kutsuvan esiin sellaisen itsen, jota saa jatkuvasti pitää lyhyessä hihnassa mieli valppaana, koska tuo itse muuten sanoo jotakin liian terävää, ystävyys tuntuu aika työläältä.

Ajattelin pitkään, että itseä pitää juuri koulia ja sivistää ja siksi hyvin haastavat ystävyydet tuntuivat minusta omalla tavallaan kiinnostavilta, vaikka toki hetkessä elämisen tasolla olenkin aina pitänyt eniten ihmisistä, joiden kanssa asiat vain luistavat, voi nauraa ja höpöillä ja vakavienkaan asioiden jakaminen ei naurun siivellä tunnu ahdistavalta. Nykyään olen vähän toisilla linjoilla - haastavat tilanteet ovat haastavia ja kuluttavia tilanteita, ja voimavarat rajalliset. Vaikka tunnistankin, että usein ärtymys ja kommunikaatiovaikeudet kumpuavat jostakin minussa, jostakin epämääräisestä ja muodottomasta ja varmasti epäreilusta aavistuksesta, kuuntelen niitä. Eihän minun ole mikään pakko sulloutua läheisyyteen kaikkien kanssa. Maailmassa on kuitenkin paljon ihmisiä, joiden kanssa kaikki sujuu hyvässä hengessä. (En tarkoita tällä sitä, että kaikki sujuisi kuin vettä vain ja rajoja silloin tällöin määrittämättä ja tarkistamatta; ei, kyllä ystävyyksiin liittyy säätöä, mutta säätöön liittyy niissä luottamus siihen, että asia ratkeaa kaikkia tyydyttävällä tavalla.)

En tiedä miksi, mutta minulle on tärkeää, että saan havainnoida riittävissä määrin itseäni tyytyväisenä, ystävällisenä ja positiivisena. Ehkä se liittyy siihen, ettei positiivista itsekuvaa ole tuettu monissa ympäristöissä, joissa olen joutunut viettämään aikaa, ja siksi hermoilen toisinaan, olenko riittävän kuunteleva, jakava, helpostilähestyttävä, myöntyväinen, sopuisa ja huumorintajuinen. Ja hassua kyllä, kun vakuutun jossakin tapaamisessa tällaisesta, jännitys usein laukeaa pitkiksi ajoiksi eikä ärtymystä toisia kohtaan juurikaan synny. Jos taas joku esittää, että olen jotakin muuta, saatan mennä ihan lukkoon enkä sitten ainakaan näytä osaavan suhtautua mutkattomasti mihinkään. Ehkä tämä kaikki liittyy siihen, etten oikein osaa hahmottaa itseäni kokonaisuutena mutta muut näyttävät osaavan ja siten olen pitkälti heidän armoillaan tässä asiassa.

Ystävän kanssa tapaan sen itsen palan, josta olen erityisesti pitänyt. Ystäväkin näyttää tyytyväiseltä. Päätämme tavata pian uudestaan.

“Oletko ihan varma, ettet tuu taiteiden yöhön?” kysyy ystävä vielä kun pungerran itseni ylös vesijuoksualtaasta. “Juu olen”, vastaan, “ei se potilas oikein taida selvitä ilman mua.”

Mutta en pidä kiirettä, koska haluan maata löylyssä selälläni kunnes melkein tukehdun, ja sitten istua kylmällä puolella ja huohottaa ja ottaa kylmän suihkun ja mennä takaisin kuumaan ja tuntea sen valuvan nyt kesynä kehoon, joka avautuu ottamaan sen vastaan. Teen tämän kaiken rauhassa ja vasta sitten pyöräilen kotiin. En näe matkalla ihmeempiä taidepläjäyksiä, mutta kylläkin useamman pahvimäyräkoiraa ulkoiluttavan miehen sekä yhdet punkkupulloa kävelyttävät ja litkivät teinitytöt. (Tai en ole varma teiniydestä, nykyään kaksikymppisetkin näyttävät niin nuorilta, tai sitten näytän itse vanhalta, jaaa-a, mitenhän lie…) Kotona odottaa sen sijaan taidetta, koska Karhupuiston suunnalta tulee möykkivää musiikkia. Sulkisin ikkunan, ellei täällä olisi niin turkasen kuuma.

Vompsu on väkertänyt pesussa ollutta kantosidettä (hänhän on syönyt vasemmalla kädellä, jonka taidokkuus ruoan suuhun viennissä on taaperoluokkaa) paikkaavan kolmioliinan melkein irti itsestään. Kolmioliina oli liian lyhyt ripustautumaan vastaolkaan tai kaulaan, joten kiinnitin sen hakaneulalla paitaan ennen uimastadionille lähtöäni. Kun tulen kotiin, Vompsulla on kantoside ja hän lausuu halveksuvia sanoja kolmioliinasta - ehkä turhaan, ehkä sen vaappuvuus johtui siitä, ettei kummallakaan meistä ollut kovin määräistä käsitystä sen solmimisen taiteesta ja ainakin epäilen, ettei normaalisidontaan voi kuulua sellainen muotolaskos hakaneuloin, jonka hätäpäissäni väsäsin, jotta käsi tuntuisi tukevalta. Muotolaskoksesta huolimatta kolmioliina kuulemma aiheutti himmeitä kipuja. Vompsulla on myös nälkä. Niinpä alan väsätä iltapalaa ja irrottaa hakaneuloja ja kolmioliinan riepuja miesparan paidasta.

Kun olen täyttänyt Vompsua ruoalla, hän tarjoaa taideperformanssin: hän koettaa virittää kuulokkeet päähänsä pelkällä vasemmalla kädellä. Melkoista kiemurtelua!

Kummallista, miten tyytyväinen olen tähän asiantilaan, etten mene mihinkään tai kenenkään kanssa. Tai en tiedä, onko se kummallista, koska tykkään enemmän tehdä taidetta kuin töllistellä sitä. (En pidä tätä taiteena, se selvennettäköön ;) - ettei syntyisi aivan rajuja väärinkäsityksiä.) Enkä pidä väkijoukoista muussa tilassa kuin silloin kun haluaisin maata jonkun (nimenomaan tässä epämääräisyyden asteessa - ei jonkun tietyn vaan jonkun vaan) kanssa, eikä sellaista oloa oikein saa aikaan parisuhteessa, jos suhde vain kuinkaan toimii seksuaalisella tasolla. Tai siis, en minä ainakaan saa enkä edes tahdo saada.

Oikeastaan rupean tätä kirjoittaessani miettimään, tahdonko useinkaan sellaisia asioita, joista olen todennut, että niitä tuskin osaisin saada tai hankkia. Enpä kai. Saatan kyllä pyrkiä toimimaan ihanteellisesti, mutta en ole oikein varma, onko sillä tekemistä tahtomisen kanssa. Enimmäkseen taidan olla aika tyytyväinen siihen, mitä tapahtuu. Onpa hassua tajuta tämä. En ole oikeastaan tullut aiemmin ajatelleeksi tätä ja ehkä se ei edes pitäisi paikkaansa eilen tai huomenna, mutta nyt se kyllä tuntuu pitävän paikkansa. Ehkä se kyllä pitää paikkansa muutenkin, koska en näy tuntevan samanlaista levottomuutta hankkia koulutusmeriittejä, työsuorituksia ja kunniaa kuin moni muu. Tai tavaroita. Ja yleensäkin suutun aika harvoin, samoin petyn. Hassua. Miksenhän ole ennen tajunnut tätä?

Tuntuu ihanalta, ettei tarvitse jaksaa mihinkään. Että saa levätä palkkatöiden ja vesijuoksemisen jälkeen ja että on elokuu ja että ensi kuun työkeikoista ei ole varmaa tietoa (paitsi tämä blogi) ja että lokakuun alussa ei ole sitäkään varmuutta, koska silloin sopimus Kuvalehden kanssa loppuu ja olen taas omillani blogin suhteen, mihin siihenkään en osaa ottaa kantaa - tavallaan on tietysti ikävää, että joudun stressaamaan ehkä rahasta hieman enemmän, mutta toisaalta, taivaalta tippuva raha kyllä tuntuu pelottavan korruptoivalta ja sitten voin esimerkiksi lopettaa kirjoittamisen, jos siltä tuntuu, tai jättää jokin viikko kirjoittamatta. En ole saanut viikkolepoa kirjoittamisesta vuosiin, joten luulen, että pieni loma voi tehdä hyvää. Ja ainakaan häämatkalla ei nyt tarvitse stressata nettikahviloiden etsimisen suhteen vaan voi vain maata rannalla, dippailla mereen ja tehdä hedelmäsalaattia ja muuta ihanaa ja retkeillä vanhan kaupungin kujilla ja huokailla välimerta.

Jännittävää. Niin tajuttoman jännittävää. Ja huomenna on ensimmäinen kirjastotyöpäivä kesäloman jälkeen. Saapa nähdä, olenko unohtanut kaiken joskus osaamani tietokannoista ja kassanpidosta. Tuntuu hauskalta palata kirjastoon, se taitaa olla tämänhetkisessä elämässäni kaikista pisimmin mukana roikkunut elementti, tuttu ja turvallinen lauantaityö. Vain Lohen olen tuntenut kauemmin, ja vanhempani ja siskoni.

Ihanaa ja jännittävää! Ulkona saisi varmasti hienoja valokuvia, taiteiden yössä yleensä saa, mutta olkoon tänä vuonna. Jos menisin ulos, ajattelisin kuitenkin vain Vompsua, joka ei pääse, ja minulla olisi paha mieli siitä, etten ole pitelemässä häntä kädestä nyt kun hänellä on vaikeaa. Muistan niin hyvin, miten minusta tuntui jalkani hajottua, että pimahdan, kun en voinut liikkua enkä tehdä mitään hauskaa ja makasin enimmäkseen yksin kotona sänkyyn (toki vain kuvainnollisesti) sidottuna, onneksi oli eläimet ja netti ja suuri hyllyllinen kirjoja, mutta saatoin nähdä, kuinka eksä kuormittui päivä päivältä enemmän ja tahtoi yhä enemmän olla jossain muualla siinä, enkä pystynyt siivoamaan enkä siten uskaltanut pyytää ystäviä kylään, enkä päässyt itse mihinkään. En tahdo, että Vompsu joutuisi tuntemaan niin, kokemaan tulleensa vammansa eristämäksi ja tuntemaan sen takia vielä syyllisyyttäkin ja ponnistelemaan reippauteen puoliväkisin. Hänen on kuitenkin vaikeaa tehdä itselleen voileipääkään, joten on hyvä, että olen tässä ja voin keittää yrttiteetä ja levittää pähkinävoita luomuruisleivälle. Minulle se on kaksine käsineni ihan helppoakin!

Sitä paitsi se tuntuu kivalta. On hauskaa huomata, että voi olla tarpeellinen ja avuksi tässä maailmassa, jossa niin usein joutuu huomaamaan olevansa lähes aina korvattavissa ja useimmiten niin, ettei edes koskaan pääse kokeilemaan kaikkea sitä, missä ehdottaa voivansa olla avuksi. Mikä lahja huomata tekevänsä jotakin, mistä pitää, ja että se on vielä jotakin toivottua! Olkoonkin ettei se ole taidetta, taiteiden yönä.

Kun käännyn hetkeksi työn parista (jolloin näen ulos ja ikkunalaudan ja koneen ja korjausliuskat) kohti huonetta ja totean sängyllä makaavani oikeastaan koko elämäni tärkeimmät olennot, silmitön hellyys tulvahtaa ylitseni. (Ehkä kyse on myös kuukautisten lähestymisestä - juuri niitä ennen saatan liikuttua voimakkaammin kuin muulloin.) Mies, koira ja kissa makaavat sängyllä raukeina, silmät suljettuina, ojennettuina.

Onko mitään tärkeämpää kuin luottamus toisen hellyyteen? Tai luottamus toiseen? Ovatko ne sama asia? Ja: onko mitään niin tyydyttävää, rauhoittavaa ja sitouttavaa kuin tieto siitä, että tuo toinen luottaa minuun, kaikkine ailahduksine, tunteineni ja kummine käsityksinenikin. Kaikki nuo eläimet luottavat siihen, etten potkaise, revi enkä remmo niitä, etten huuda niille täyttä kurkkua, nipistele tai rankaise niitä jostakin syystä, mitä ne voisivat vain arvailla.

Jos näitä eläimiä ei olisi tai ne eivät luottaisi minuun, en tiedä, kuinka jaksaisin kommunikoida rauhallisesti niiden kanssa, jotka eivät luota. (En aina jaksakaan, ei kai kukaan jaksa.)

Ja voisivathan ne olla luottamatta. Olen kuitenkin pakottanut niitä asioihin, joista ne eivät pidä. Olen avannut kissanhäkin, nostanut kissan ovelle ja pidellyt sitä siinä niin kauan, että se lopulta on mennyt ainoaan suuntaan, johon pääsee - sisään häkkiin. Olen pidellyt kehoja lempeästi mutta peräänantamattomasti, kun niitä on rokotettu, otettu verinäytteitä ja ronkittu kipeitä kohtia, painanut kämmenillä ja samaan aikaan rapsuttanut sormilla, selvittänyt kipeitä takkuja ja leikannut kynsiä tassuista, jotka vaivihkaa koettavat nykiä itseään vapaiksi otteesta. Olen vastannut irvistykseen ja murinaan puhuen samalla rauhoittavalla tahdilla, hidastaen liikkeitäni, puhuen puhuen puhuen oikeastaan kai enemmän itselleni, etten säikähtäisi irvistystä ja murinaa. Olen vienyt koiran paikkaan, jossa on toisia koiria, silloin kun se vielä kuollakseen pelkäsi niitä ja painui vain jalkaani vasten ja tärisi nähdessään ne koiralaumat. Olen sanonut Vompsulle asioita, joista hän voisi päättää loukkaantua.

Mutta ei: nämä eläimet ovat päättäneet, että olen niiden luottamuksen arvoinen. Se antaa voimia. Se valaa luottamusta siihen, että vaikeista tilanteista voidaan neuvotella avoimesti, että niiden ylitse on mahdollista edetä. Nämä eläimet luottavat silti minuun enemmän kuin itse teen. Sillä onhan niitä päiviä, jolloin suutun itselleni tai tunnen syvää epätoivoa ja tunnen, etten oikeastaan ansaitsisi niiden iloa ja kiintymystä, tuota varauksetonta luottamusta, joka palautuu välittömästi kriisin jälkeen.

Mutta: Se mikä on, on. Se mikä tapahtuu, tapahtuu. Nämä luottavat siihen, mitä päätän tehdä jossakin tilanteessa.

Mietin sitä, mitä Jorge Bucay kirjoittaa jonkun osalle sattuneesta hyvästä ja pahasta (no, tietysti näkökulmaa vaihtaen ne helposti vaihtavat naamiota, mutta luottamus on yksi seikoista, joita on vaikeaa hahmottaa pahaksi samalla tavalla kuin luottamuksen pettämistä on likipitäen mahdotonta hahmottaa hyväksi) - että ihmiset kyllä ansaitsevat kaiken heidän osalleen koituvan hyvän, kaikki taitonsa ja onnenpotkunsa, koska he ovat tehneet niiden eteen töitä (ehkä tietämättään ja ehkä vain pieninä osallisina kokonaisen ystävien tai lauman tiimin isommassa projektissa, mutta silti), mutta että pahoja, ikäviä ja haitallisia sattumuksiaan he eivät välttämättä eivätkä edes usein ansaitse.

Älyllisellä tasolla tämä on helppo hyväksyä ja sen mukaan on tarpeeksi helppoa toimia toisia kohtaan. (He ansaitsevat vain hyvää.) Mutta joskus sitä on hankalaa tunnetasolla hahmottaa oman itsen tapauksessa, kun tunne saadusta lahjasta, hyvän ylitulvivuudesta vain suhraa maailman lähes hätäiseen kiitollisuuteen ja hämillisyyteen. Miksi saan tällaista, kun joskus näyttää siltä, etteivät kaikki ihmiset saa osakseen tällaista? Saanko edes puhua tai kirjoittaa tällaisista asioista? Mutta jos niistä ei puhuta eikä kirjoiteta, miten niille käy? Tallovatko toisenlaiset arvot ne jalkoihinsa? Miten voisin edistää sitä, että kaikki saisivat osakseen hellyyttä, luottavaisuutta ja iloa? Entä jos he eivät halua vastaanottaa sitä, koska kuvittelevat, että joutuvat maksamaan siitä jonkin hinnan korkojen kanssa myöhemmin? (Bucay kirjoittaa tästä hyvin: se hinta on jo maksettu, siksi on turhaa kursailla.)

Kuljen huoneen läpi vessaan ja lehteilen työsuhdelehteä, jossa on puheenvuoro otsikolla “Luolaihmisen hyveet kunniassa”. Luolaihmisen hyveet tarkoittavat tuossa otsikossa ilmeisesti hirviödarwinistista kilpailevuutta ja kyynärpäätaktiikkaa, joka on aika kaukana sekä Darwinista että käsittääkseni myös luolaihmisistä, joiden arvoja eivät väännelleet iltapäivälehtien kouhotukset eivätkä koululaitoksen hyvää tarkoittavat patistelut ahkeruuteen ja oppineisuuden osoittamiseen. Eihän selviytyminen luola-aikana voinut perustua mihinkään individualismiin eikä lähiryhmän tuuppimiseen vaan ennen kaikkea luottamukseen, koska vaihdon välineet olivat hyvin konkreettisia ja saman lauman kanssa elettiin pitkään. Veikkaan, että luolaihmisten sosiaalinen turvaverkko oli paljon paremmassa kunnossa kuin meillä, noin keskimäärin. Ärtymys otsikosta liittyy toki paljon laajempaan käsitykseen luonnon ja kulttuurin suhteesta - kuinka tyypillistä onkaan ajatella, että kulttuuri on opettanut meille hellyyden, kohtuullisuuden ja muut hyveet. Mutta ei tällaista yksinkertaistusta voi tehdä, ei ainakaan jos uskoo primatologien kirjoituksiin: sekä hellyys että kilpailevuus ovat läsnä myös muissa eläimissä, ja erityisen selkeästi ja helposti ne ovat hahmotettavissa lähisukulaisissamme. Ehkäpä kulttuurimme kieltää tietynlaiset julmuudet, mutta toisiin se tuntuu suorastaan rohkaisevan puheissaan tehostamisista, hyötysuhteista ja sen sellaisista.

Kun astun takaisin huoneeseen, ärtymys katoaa. On taas vain hellyys. Se sama, joka on ollut läsnä alusta saakka, äidin sylissä ja nallen naamassa, kissoissa, koirissa, hevosissa, rotissa. Hellyys ja luottamus, joka saa tuntemaan, että jos työnnän sivuun toisen tärkeät intressit menestyäkseni itse loistokkaammin ja näkyvämmin, vahingoitan itseäni pahemmin kuin kohtuullistamalla toimintaani.

Se on helpointa aistia silloin, kun on juuri näiden eläinten kanssa. Se on niin paksua ja lämmintä, etten hetkeen pelkää mitään.

Vompsun terapeutti oli sanonut tälle jotakin, mikä sai tämän purkautumaan kotona pitkällisesti: terapeutti oli sanonut, että kyllähän kommunikaatiossa nyt usein tulee mieleen tosi aggressiivisia mielikuvia ja mielitekoja ja että ne ovat ihan okei, ratkaisevaa on, mihin toimiin ryhtyy. Vompsu istuu sängyllä ja selittää levottomasti. Leikattu käsi on sullottu siniseen kantoliinaan. “Mutta ei mulle tule niitä aggressiivisia mielikuvia! Niitä tulee tosi harvoin! En osaa sitä!”

Nyökkään ja sanon, että sehän se kai minunkin ongelmani, juttuni ja osittain ehkä hyveenikin on. (Ei kai yksikään piirre ole yksinomaan hyödyllinen tai haitaksi.) Kun ajaudun ristiriitatilanteeseen - kuten tänään työssä käy - en osaa suuttua, vaikka ymmärränkin järjellä, että turhaan tässä minulle kiljutaan, koska olen toiminut ohjeistuksen mukaisesti ja tähän toimintamalliin on aina ennen oltu oikein tyytyväisiä. Jos jossain nyt syytä on, niin sitten puutteellisessa kommunikaatiossa kaiken kolmen osapuolen välillä - kaikki ovat olettaneet toimivansa sulassa yhteisymmärryksessä asioiden etenemisestä ja kokeneet toimivansa asiallisesti, mutta kaikilla onkin ollut mielessään aivan erilainen kuva prosessista, ja nyt kun se ei toteudukaan, siitä syntyy kummallisia reaktioita. Minä tulen vain surulliseksi ja näen paljon vaivaa saadakseni tilanteeseen sovinnon.

Jos reagoisin sillä tavalla kuin kai aika monet reagoivat - kiroilevat mielessään, fantasioivat kostoista ja sen sellaista (olen tässä kertomusten varassa; muistan kyllä joitakin verbaalisella tavalla aggressiivisempia jaksoja elämästäni, mutta niistä on kauan enkä enää muista, miksi nimesin ihmisiä sillä lailla päässäni) - saattaisin saada pahaa jälkeä aikaan. Sen sijaan tulen surulliseksi, voi että miten surulliseksi, siitä että minulle huudetaan, mutta en osaa olla vihainen kellekään tai edes asioiden tilalle. Itkeskelen syödessäni vihreitä papuja mutta sitten vähitellen rauhoitun, koska tiedän toimineeni mielestäni reilusti ja ohjeiden mukaisesti ja se on lopulta tärkeintä. Jos olenkin tehnyt virheitä, ne ovat johtuneet perehdytyksen puutteesta sekä fasaaninaivoisuudesta, eivät ilkeydestä tai ylimielisyydestä. (Jostakin syystä näyn pitävän niitä hankalampina seikkoina.) Vastaan syytteisiin harkitusti ja vasta itkeskelyn jälkeen. Ei ole vaikeaa olla pahoillaan kommunikaation huonontumisesta. Itse asiassa en tiedä lainkaan, kuinka olla olematta pahoillaan tuollaisesta seikasta.

Luulen, että tässä (toki vain suhteellisessa) kyvyttömyydessä suivaantua on hyvätkin puolensa. Jotenkin tuntuu siltä, että kun selvitän asioita, toiset todella rauhoittuvat. Aistivatko he ehkä sen, ettei kyse ole vain korulauseista vaan että olen todella pahoillani ja huolissani? Ainakin he rauhoittuvat ja myöntävät kommunikaation toimineen hyvin tuohon kyllästymispisteeseen saakka. Ja että se toimii taas, että he ymmärtävät, missä mennään.

Luulen, etten olisi mennyt Vompsun kanssa naimisiin, jos hän osaisi ilkeillä mielikuvissaan. Olen elänyt sellaisten ihmisten kanssa, mutta meidän välillemme jää aina ammottava kuilu silloin kun toinen alkaa tilittää näistä tunnoistaan ja etenkin jos hän uskoo osaavansa lukea ajatuksiani ja väittää minunkin kokevan niin (tajuisesti, alitajunnan prosesseista on turhaa riidellä tai spekuloida). En usko, että kyse on hyväksymisen puutteesta - mutta tämä on “uskoa”, ei “tietää” - vaan että enemmän kyse on säikähdyksestä, olenhan pelästynyt itseänikin niinä hetkinä, niinä muutamana kertana, kun pinnani on pettänyt ja olen selvittänyt jonkin asian, jonkin ihmissuhteen juurta jaksain. On aivan totta, mitä psykologit kirjoittavat, että viha tuo mukanaan oikeutuksen tunteen: minun on oikeus kokea näin, enää et kohtele minua tuolla tavalla. On totta, että se on voimaa, se on kuin salama, joka sähköistää kehon ja kipinöi hampaissa.

Mutta minulle käy niin hyvin harvoin, Vompsulle varmasti vieläkin harvemmin. Ja silloinkin, kun niin käy, kohde on usein hieman epätarkasti määritetty ja saa niskoilleen sellaistakin jyrinää, joka oikeastaan liity hänen tekemisiinsä kovinkaan tarkasti, vaan enemmän omiin odotuksiini ja sitten joihinkin hämäriin tilanteiden tulkintoihin, jotka saattavat olla aika antiikkisia. Odotukset - niin, sen kai jo ymmärrän, että ne poikkeavat toisistaan.

Sen sijaan monet asiat saavat minut hieman surulliseksi. (Onneksi on vielä enemmän seikkoja, jotka muhivat iloa.)

Elän ukkosenjohdattimena muutamassakin eri tilanteessa, maadoitan tuota toisten oikeutusta ja vihaa, ärtymystä ja odotusten pettymistä. Koetan kuunnella ja kysyä joitakin avaavia kysymyksiä ja huomaan vasta jälkikäteen, kuinka jännittynyt kehoni on - tietysti, koska salamat on nipistelty sen sisään. (Mutta itse tilanteessa se käy luontevasti, koska siinä en yleensä koe mitään muuta kuin halua kuunnella ja kysyä, halua vakuuttaa, että jep, normaaliahan se - ikään kuin ymmärtäisin sellaista jokapäiväisenä ilmiönä - ja että ehkä asiaa voisi tarkastella myös näin ja näin. En koe valitsevani mitään roolia, se vain loksahtaa päälle. Väsymyksen huomaa vasta tilanteen jo mentyä.)

Jotkut psykologit väittävät, että vaikka aggressiivisia mielikuvia ei saakaan tavoitettua tai koettua, ne silti ovat olemassa jossakin syvemmällä, ulottumattomissa. En tiedä siitä, koska tuo ulottumaton on ulottumaton. Se kyllä kiinnostaa, mitä siitä seuraa, ettei voi ottaa säännöllisesti virkistävää viha-oikeutuksen trippiä. (Yhdestä seikasta sentään ärryn takuuvarmasti: siitä, että hyväntahtoisuuteni kyseenalaistetaan tilanteessa, jossa olen ollut hyvällä mielin ja utelias, innokas syventämään tuttavuutta. No, tämä epäilemättä liittyy historiaani, koulukiusaamiseen ja sen sellaiseen.) Tarkoittaako se sitä, että ajattelu tylsyy ja surumielistyy, kuten jotkut veikkaavat? Vai tarkoittaako se sitä, että on halukas kerta toisensa jälkeen tinkimään omista oikeuksistaan, jotka periaatteessa hyväksyy mutta joita ei osaa paikaantaa tähän kehoon tässä ja nyt? Vai tarkoittaako se mitään tuollaista? Tarkoittaako se ehkä, ettei osaa identifioida sillä lailla suuttumisia ja helpotuksia yksittäisiin kehoihin vaan ennemmin ilmapiiriin ja tilanteisiin, yhdessäoloon, lähentymiseen ja kauemmas kavahtamiseen?

Nämä ovat vain kysymyksiä, joihin en osaa vastata. Tiedän vain sen, että tunnistan hyvin Vompsun hämmennyksen ja kun totean siihen hajamielisesti jotakin siitä, kuinka tuo ominaisuus tai piirre tai tosiasia, ettei koe kuin aivan ääritilanteissa raivostusta ja halua pistää toinen maksamaan viimeistä penniä myöten kiljumisensa tai manipulaationsa - hänhän näkyy jollakin tavalla tarvitsevan sen - johtaa helposti siihen, että saa huomata toimivansa ukkosenjohdattimena, hän nappaa ajatuksesta välittömästi kiinni ja sanoo: “Juuri niin!” ja luettelee suhteita, joissa on toiminut juuri sellaisena. Osaan nimetä lähipiiristäni useita ukkosenjohdattimia. Heidän kanssaan on tavattoman helppoa olla, koska joissain asioissa (vaikka ei kaikissa, ei tämä sentään mikään maailmankuvaa tyhjentävä kategoria ole, laupias taivas, kaukana siitä, tämä on lehti tai neulanen kokonaisessa metsässä, eikä metsä ole sama asia kuin neulanen tai lehti) heidän kanssaan puhuu samaa kieltä.

En halua nyt kirjoittaa, että tämä olisi hyvä piirre tai parempi kuin vaihtoehtonsa. Ei, en osaa sillä lailla arvottaa näitä seikkoja (koska on niin monenlaisia konteksteja ja näkökulmia ja epäilemättä piirre kuin piirre on hyödyllinen joissain niistä ja ihminen osaa aika ihailtavasti suunnistaa positiivisen palautteen avulla niihin konteksteihin ja tilanteisiin, joissa hänen piintyneistä luontumuksistaan ja kenties osittain temperamenttipiirteistäänkin on hyötyä harmin sijaan enkä taatusti ole itse niin monitahoinen tai kameleonttimainen, että osaisin nähdä mukavat ja arvostettavat puolet niissä tilanteissa, joiden suhteen omat taipumukseni muodostavat enemmän esteen kuin pääsylipun) enkä usko edes, että tätä voi ainakaan täysin valita (ainakaan aikuisiällä), ja joskus saatan huomata ihailevani suunnattomasti sellaista ihmistä, joka kieltäytyy, osaa kieltäytyä, ukkosenjohdattimen roolista tilanteessa. Hänen ei tarvitse epäilemättä meidän johdattimien lailla säädellä sosiaalisten tapaamistensa määrää yhtä tarkasti, koska hän ei yksinkertaisesti kuormitu samalla tavalla. Tai sitten olen väärässä koko ilmiöstä, sekin on aivan mahdollista.

Mutta tunnistan, mitä Vompsu sanoo, ja hän tunnistaa, mitä minä sanon. Se tuntuu tärkeältä sovun kannalta, koska kumpikaan ei voi kuvitella, että toinen koettaisi tunkea toista johonkin omakseen ja siksi hyödylliseksi kokemaansa, ei tämän asian kohdalla. Ja tilanne työasiankin suhteen rauhoittuu, luulen, että suutahtanut huomaa suuttumuksensa yksinkertaisesti purkautuvan, asioiden on edettävä välittömästi ja sovussa. Ne etenevätkin, ja illalla olen taas tyyni ja ehdin ajatella sitä seikkaa, miten eri lailla eri ihmiset kokevat maailman, ja kuinka vaikeaa on kuvitella jotakin kovin kaukaista maailmanhahmotusta. Siitä voi kuulla tai lukea, sen voi tajuta mahdolliseksi ja jollekin vallitsevaksi. Vähitellen omakin maailma tietysti muuttuu… tuskastuttavan hitaasti ja samalla liian nopeasti, niin kuin kaikki aika kuluu, niin kuin elämä kuluu.

Haen koiran eksän luota ja kävelen hitaasti entisen kotini huoneesta toiseen ja en tavoita sitä, joka asui siellä silloin. Muistikuva on niin kalpea ja melkein kokonaan kadonnut. Muistan kyllä kuvan seinästä ja varjostani siinä, mutta monet vuodet ovat kadonneet täysin. Olenko ajatellut silloin tällaisia ajatuksia? Joitakin toisia? Millaisia? Miksi näin jo vuosia ennen eroa unia, joissa olin eronnut, mutten oikein tiennyt miksi? (Kuten sitten kävikin. En tiedä edelleenkään, tiedän vain sen, että minun oli päästävä pois, koska en pystynyt enää nukkumaan enkä syömään.) Miksi minua silloin huoletti niin kovin, mitä ihmiset ajattelisivat, jos tietäisivät - kun tarvitsee vain kertoa, ja sitten he tietävät, eikä tarvitse enää huolehtia? Tuntuu siltä, että oloni tuossa asunnossa on jo saavuttamaton. Ja silti jotkut ovat sanoneet, että heitä kammottaisi sitoutua niin pian eroamisen jälkeen, koska tuo aika tuossa asunnossa vaikuttaa. Saavuttamaton. Kohta asunto on saavuttamaton konkreettisestikin, se myydään.

Koira ei säteile vihaa eikä ärtymystä enää, sen pahasta olosta on vuosia jo, se on täynnä iloa ja tohottaa kovaa vauhtia. Koetan pysyä perässä kesäflunssineni ja huomaan, miten ilon voima tuntuu paremmalta kuin vihan sokaiseva voima. Ilossa näet voi liikkua yhdessä.