Veloena

Tänään kuulemme huonot uutiset, joita varmasti suuri osa talon asukkaista tervehtii ilolla. Seinänaapureinamme asunut poikaremmi on saanut häädön taloyhtiön hallituksen käynnistämän kampanjoinnin tuloksena. (Kirjoitin tästä viikko sitten.) He matkaavat hississä ylös mäyräkoiraa roikuttaen, ja Vomp kysyy heiltä, onko juhlat tulossa. “Ei syytä juhlaan”, yksi vastaa, “me saatiin just häätö.” Vompin tiedustellessa häädön syytä pojat kertovat, että viimeinen pisara on ollut hissiin ilmestynyt tägi. (Kalsareissa rapuissa hortoileminen ja kotioven etsiminen ilmeisesti oli aiempi raskauttava teko.) Mutta he eivät tiedä, kuka tägin on tehnyt. Joku heidän juhliinsa osallistuneista kyllä, se on todennäköistä, mutta kuka, sitä he eivät osaa sanoa. (Minusta se kuulostaa uskottavalta - vaikka joku olisikin kerskunut tekosellaan, he tuskin normaalikunnossaan muistaisivat sellaista kuulleensakaan.)

Me olemme poikien ainoat seinänaapurit. He ovat muutaman kerran pitäneet äänekkäät bileet, mutta sen kerran, kun Vompsu rinkutti ovikelloa ja pyysi heitä kohteliaasti hiljentämään meningin, kaikki sujui aivan maineikkaasti. Toki pojat liihottelevat sisään ja ulos ja välillä kalsareillaankin rappukäytävässä silmät päihtymyksestä toljottaen, mutta ei heissä mitään aggressiivistakaan ole. He sentään aina moikkaavat ihan ystävällisesti ja kaikkea. Minusta tuntuu aivan käsittämättömältä, että heidät nyt häädetään 1) koska heillä on ilmiselvä päihdeongelma (joskin hiljainen ja ei-aggressiivinen sellainen), 2) koska joku heidän ystävänsä on tehnyt hissiin tägejä ja - pahoin pelkään - 3) koska he ovat nuoria miehiä. Veikkaan, että aineista sekaisin oleviin nuoriin tyttöihin, jotka käyttäytyisivät kuin nämä pojat, ei sovellettaisi ihan näin kovia otteita. Tilanne tuntuu sikälikin kummalta, että meidän nyt luulisi ainoina seinänaapureina hiiltyneen, jos jonkun.

Sen sijaan olen täysin tyrmistynyt kuullessani häädöstä. Minun ystäväni ovat joskus bileissäni kusseet parvekkeelta kadulle (kielloista huolimatta - olen kuvitellut, etteivät he ole olleet minun vastuullani, mutta näköjään niinkin voisi joku ajatella) ja olen itse ampunut sairaana uutenavuotena parvekkeelta raketin, joka ei sinkaissutkaan taivaalle vaan huteran kukkapurkkialustansa takia rynnisti päin naapurin autoa ja räjähti sen kylkeen. (Ilman näkyviä vammoja, onneksi.) Silti mistään häädöstä ei ole ikinä puhuttu, ilmeisesti sen takia, että olen enimmäkseen selvänä, minulla on eläimiä ja muita vastuullisen kansalaisen tunnusmerkkejä.

Huomaan tässä asiassa, kuinka yksi noista tunnusmerkeistä minulta sentään puuttuu: sellainen tunne, että olen yksi kunnon ihmisistä, jotka eivät halua asua roskasakin keskellä. En osaa liittyä joukkohysteriaan enkä haluta jonkun häätämistä vain siksi, että hän selvästi on päihderiippuvainen. Hyvänen aika, pitäähän päihderiippuvaisenkin jossakin asua! Eikä pojista ole ollut sen vertaa häiriötä tai meteliä kuin esimerkiksi lapsiperheestä tai meistä herkkähaukkuisen koiran kanssa herkästi saattaa olla. Kun toinen naapuri toitottaa, että kaikkihan me ne haluamme pois talosta ja mahdollisimman pian, en voi sanoa muuta kuin että meille noista ihmisistä ei ole ollut mitään haittaa ja että he ovat aina käyttäytyneet mukavasti meitä kohtaan. “Jaa”, sanoo naapuri hämmentyneenä ja rutistaa kulmiaan. “No kuitenkin, toivottavasti heille saadaan pian häätö. Älkää unohtako soittaa, jos kuulette tai näätte jotakin!”

Voi olla, että osaisin suhtautua tähän tapahtumasarjaan rauhallisemmin, jos en istuisi oikeudessa lautamiehenä ja näkisi silloin tällöin, kuinka tiettyyn stereotypiaan saumatta istuva ihminen tahdotaan leimata etnisen ryhmänsä, tyylinsä tai ikänsä puolesta lähes varmaksi syylliseksi ennen yhdenkään todisteen esittämistä. Minusta se on helvetin pelottavaa. Samalla tavalla pelottavia ovat suomalaisissa gallup-kyselyissä saadut tulokset, joiden mukaan suuri osa ihmisistä ei haluaisi naapurikseen mielenterveyskuntoutujaa. (Tyypillinen mielenterveyskuntoutuja lienee ihmiskontakteja jännittävä masentunut, mutta se ei tunnu paljon vaikuttavan - ehkä ihmiset ajattelevat mielenterveyskuntoutujat kirvesmurhaajiksi tai vastaaviksi.)

Mistä sitä tietää, mikä päivä jokin lynkkausjoukko saa päähänsä, että joku itse hyväksi ja järkeväksi katsomani käytäntö edustaakin jotakin tuomittavaa? (Margaret Atwoodin kirja Orjattaresi kertoo tällaisesta maailmasta todella karmivalla tavalla.) Vaikka naapurusto tuskin onkaan mikään kovin järjestäytynyt väkivaltaan tai mielivaltaan yllyttävä ryhmä, on kauhistuttavaa ajatella, mitä tapahtuisi, jos ihmisten ärtymys saataisiin systematisoidusti kanavoitua jotakin ryhmää vastaan. Ja ei, en pidä “tavallista kunnon kansalaista” erityisen väkivallattomana. Syöhän heistä suurin osa sen kummemmin problematisoimatta lihaa, joten he hyväksyvät kyllä systematisoidun kärsimyksen tuottamisen, kun se esitetään yleisesti hyväksyttävänä käytäntönä.

Mitä ihmettä tälle kaikelle voisi tehdä? Ehkä pitäisi askarrella poikarimpalle edes jokin “olen pahoillani, meitä ette ainakaan häirinneet” -tyyppinen kortti?

Tänään on hyvin vaikeaa uskoa, että meno tästä edistyisi ja muuttuisi inhimillisemmäksi. Muistan ulkona kävellessänikin sen, kuinka raivokkaasti eräässä seurueessa paheksuttiin värikkäitä vaatteita käyttäviä aikuisia naisia (”Ymmärtäisivät jo, että teini-ikä on ohitse!”) ja kuinka helposti minut nitistettiin tuossa keskustelussa, kun yritin vähän lepytellä sanoen, ettei nyt värikkäiden vaatteiden käyttämisen luulisi vahingoittavan ketään. Luulen silti, että jokin heissä kuuli minut, pakkohan heidän oli ymmärtää se, että moinen summittainen vihaaminen ei-juuri-minkään-merkityksellisen takia kuulostaa kummalliselta. Joskus mietin sitäkin, onko juuri tuollainen summittainen vihailu, ärtyily ja inhoaminen syynä siihen, että monet reagoivat niinkin voimakkaasti siihen, että joku on kasvissyöjä. Ehkä he ajattelevat, että jotenkin vihaan lihaa syöviä tai muuta sellaista. (Ehkä he ovat kotoisin ympäristöstä, jossa vihailu on hyväksyttävämpi reaktio kuin siinä ympäristössä, jossa olen itse kasvanut, ja siten he ehkä kuvittelevat, että vihailu ja ärtyisyys on universaali tapa reagoida erilaisuuteen ja käsittämättömyyteen.) Ei, ei: en vain luota heidän väkivallattomuuden periaatteeseensa edes sen vertaa kuin omaani, koska he ryhmittelvät maailman kivun tuottaminen ok/ei saa satuttaa -luokkiin sen mielestäni paljon mielivaltaisemmin kuin itse yritän tehdä. (Vaikka omatkin jakoni ovat tosi surkeita, karkeita ja alustavia, sen myönnän auliisti.)

En tiedä, mistä tuo “minä olen kunnon kansalainen” -mentaliteetti syntyy, mutta sen sentään osaan sanoa, etten keksi mitään toista yksittäistä ideaa, joka tuntuu yhtä räjähdysherkältä ja vaaralliselta. Sehän on hieman kuin asettuisi itse arvostelun yläpuolelle omine käytäntöineen ja tuomitsisi harvinaisen armottomasti toiset sellaisten sääntöjen mukaan, jotka eivät suinkaan ole samat kaikille. Tai siltä se ainakin kuulostaa. Voi olla, että olen ihan pihalla ja oikeastaan tältä kuulostavat ihmiset eivät ajattele olevansa arvostelun yläpuolella.

Tuntuu aivan kammottavalta muutenkin kirjoittaa tätä tekstiä, koska en ole hyvä pitelemään omaa toivottomuuden ja raivostuksen oloani. Itkettää. Ja pelkään - tietysti pelkään - että kun kirjoitan näin, joku tulee ja kommentoi, että enkö minäkin nyt tavallaan asetu jonkun yläpuolelle. Mutta ei se siltä tunnu! Minusta tuntuu, että olen itsekin siinä ryhmässä, joka on luiskahtamaisillaan kiroukseen ja epäilysten kohteeksi. Ymmärrän kyllä, että keski-ikäistyessäni livun yhä kauemmas suoralta kädeltä epäillyttävien ryhmästä mutta en näytä pääsevän siitä mentaalisesti yhtään mihinkään. Sisimmässäni näet tiedän, etten osaa mennä mukaan siihen kunnon kansalaisuuteen ja säröttömän julkisivun vaalimiseen. En ihannoi enkä tavoittele sitä, vaan pidän sitä kammottavana ja järkytyn huomatessani, kuinka mukavina pitäminäni ihmiset tekevät niin. Ja pelkään, että kun en osaa enkä tahdo pelata sitä peliä, minut määritellään vastapuoleksi ennen pitkää.

Joskus tämä asenne tuntuu niin hyödyttömältä, niin epäonnistuneelta, liian hiljaiselta ja pelokkaalta. Sillä eihän nytkään hyödytä mitään se, että meistä naapurin pojat olivat ihan harmittomia, naapureita siinä missä muutkin. En usko, että minua tekee kovinkaan paljon jalommaksi se, etten halunnut heille häätöä. Konkretiaan se ei ainakaan tässä tapauksessa vaikuta, koska he saivat häädön. Enkä tiedä, auttaako ketään missään ikinä tämä kummallinen asenteellisen vihan puute, joka minussa on. Auttaako se edes minua tai lähimpiäni? Mutta toisaalta - voisinko luottaa itseeni hitustakaan ilman sitä?

Kuultuaan häädöstä pojat alkavat soitella kavereilleen, joiden tägien epäilevät aiheuttaneet häädön. Nyt heistä pääsee aikaa pahaa ja vihaista ääntä, ensimmäinen heistä kuulemani pelottava ääni. Niin viha etenee, ajattelen. Ehkä sittenkin on merkitystä sillä, että katkaisen edes yhden tai kaksi vihan linjaa? Jätän työnteon siksi aikaa kun pojat huutavat uhkauksiaan ja äänistä päätellen rikkovat jonkun huonekalun, ja liimaan käytettyyn, reunoiltaan tasaiseksi paineltuun säilyketölkkiin pinkkiä, kukallista serviettimosaiikkia. Kolme eläintä, kaikki luultavasti väkivaltaa kohdanneita, ovat kiertyneet sängylle erivärisiksi ja -kokoisiksi keriksi. Mielivaltaa ne ovat ainakin kohdanneet, ajattelen niitä silloin tällöin vilkuillessani. Eläimet kohtaavat sitä maailmassa, jossa ajatellaan, että ihmisten pitäisi hallita niitä ja päättää asiat niiden puolesta. (Tänään olemme ulkoilleet koiran kanssa niin että se sai päättää aina, mihin mentiin. Se väisti kaikki toiset koirat kaukaa kaartaen ja teki lenkin puistossa ja haisteli erityisen kauan erästä muumioitunutta kakkaa ja tepsutti sitten hyväntuulisesti kotiin minun seuratessani kuuliaisena perässä.) Mutta eivät kaksi kissaa ja koira vaikuta säikähtävän äänistä.

Valmiina purkki näyttää oikein hienolta, mutta mieleni ei siitä sen kummemmin kohene. Ongelmat ovat purkkiin verrattuna niin kaoottisia ja suuria. Eivät omiani, kenties, mutta jos eivät, miksi ne sitten vaivaavat minua?

Näkymätön tyttö kirjoittaa hauskasta juttusarjasta ja intoutuu esittelemään hieman kotiaan sen hengessä. Koska makaan sängyssä kylmänhikisenä ja pää räästä vähintään halkaisijaltaan metrin mittaisena, tämän päivän ystävien päivälliskestien peruuduttua liikojen sairastapausten vuoksi ja täysin kykenemättömänä keksimään kiinnostavia aiheita omin päin (virikkeitä ei liiemmin saa, kun elämänsisältö supistuu niistämiseen ja nenän huuhtelemiseen sarvikuonokannulla), tartun innolla laina-aiheeseen. (Aivan kuin jokin aiheeni ei olisi lainaa, vaikka ehkä niiden lainaaminen ei ole itsellenikään kovin ilmeistä.)

Mitähän meidän kodistamme voisi päätellä? Hmm. No, luultavasti tulija arvioisi, että täällä asuu vain yksi ihminen, sillä vaikka minusta 120 cm leveä sänky onkin aivan riittävän leveä kahdelle aikuiselle, useimmat sen levyisessä nukkuvat tuntuvat varaavan koko tilan itselleen. Tila on muutenkin aika pieni. Tosin ehkä tarkkaavaisempi vierailija hämmästelisi, miksi täällä on kaksi sylitietokonetta ja kahden eri koon kenkiä. Vaatteet sen sijaan ovat niin samankokoisia, että niiden pienen kokoeron voisi selittää jojolaihduttamisella. Espanjan-matka on ainakin helppo pätellä, koska matkaoppaita ja Andalusian arkkitehtuuria käsitteleviä kirjoja lojuu ympäriinsä.

Kirjallisuutta ja ikkunalautoja tarkastelemalla voisi päätyä siihen, että täällä pidetään kasveista. Eteisen pahvilaatikollinen itsekeitettyä hilloa ja sukankuivatustelineessä edelleen roikkuvat valkosipulit kielivät siihen, että kasveihin liittyy myös hyötyaspekteja. Kissojen tyhjä ruokakuppi kielii joko siitä, että kattiparat on laiminlyöty tai ne ovat laihdutuskuurilla. Sotku taas puhuu omaa kieltään siitä, että joko täällä ei välitetä siisteydestä tai ei onnistuta saavuttamaan sitä. Päivästä riippuu, kumpi on tilanne… tänään sillä ei ole mitään väliäkään oikeastaan, koska sijaitsen sängyssä.

Tavaroiden vanhuus kertoo joko rahatilanteesta tai arvoista tai molemmista. Enemmän kai arvoista, eiväthän kalusteet jossain Ikeassa paljon maksaisi. Entä keramiikka? Kertoisiko se jostakin, tai se, että eteisen seinät ja kylppärin seinät ja katto on maalattu murretun punaisiksi vastoin kaikkia ohjeita siitä, millainen väritys saa tilan näyttämään suuremmalta. (En ymmärrä, miksi tilan pitäisi näyttää suuremmalta, minusta pieni pesämäinen koti on parempi.) Mistä satukirjat kertovat?

Äh, en osaa oikein nähdä kotia toisen silmin. Kai toinen katsoisi sitä näet siitä kodin mallista, jonka hän tuntee ja tunnistaa. Samalla lailla kuin tunnen itseni varovaiseksi tiloissa, jotka jollakin tavalla ovat kolkkoja ja kalsoja väritykseltään tai liian siistittyjä tai liian seitsemänkymmenlukulais-marimekkoisia, he eivät ehkä kokisi tilaa hyvänsuopana sen silkkaa outoutta.

Ja ehkä vieras ei tulisi ajatelleeksi, että tämä asunto on aikanaan ostettu sen ikkunan perusteella.

Osaisiko hän kiinnittää huomiota lainkaan niihin asioihin, jotka ovat relevantteja? Entä jos hän kiinnittäisikin huomionsa johonkin satunnaiseen ja antautuisi siitä lähtien pitkiin päätelmäketjuihin? Näin epäilen itse tekeväni säikähtäessäni Marimekon vahakangasta tai valkoinen-vaalea puu -väriskaalaa; ehkä ne ovat näkymättömiä tai silkkaa sattumaa. Ja silti en osaa olla ajattelematta, että se informaatio, jonka kerään ihmisistä, perustuu enimmäkseen tällaisiin nimettömiin ja epätarkkoihin vihjeisiin: vaatetukseen, kodin sisustukseen ja järjestykseen, eleisiin, äänensävyyn - hassua, skeematerapian kirjassa huomautetaan, kuinka jotkut skeemat ja skeemamoodit tunnistaa parhaiten juuri äänensävystä, ei siitä, mitä sillä lausutaan - ryhtiin, toimien ripeyteen ja niin edelleen. Ja jos joku sanoo jotakin, joka ei sovi yhteen näiden kanssa, huomaan usein ajattelevani: hän ajattelee noin nyt siksi että juttelee tässä minun kanssani ja virittäytyy tähän tilanteeseen, mutta hän ei ollut virittynyt näin silloin kun hän valitsi nuo verhot tai kehitti tuon hermostuneen tavan silittää hiuksiaan. Ei siinä ole mitään tuomitsevaa eikä valehtelemisesta epäilyä, koska tiedän itsekin olevani monia erilaisia virityksiä ja henkilöitä, vaihtelevani enemmän tilanteiden ja minäntilojen mukaan kuin voin käsittää tai selittää yksittäisen, yhtenäisen persoonan viitekehyksessä. Ja pidän sitä vieläpä hyvänä asiaintilana, koska mitä useammanlaisia asenteita ja asentoja olen elänyt, kaipa sitä harvempi tila jää minulle täysin käsittämättömäksi ja epäsympaattiseksi. (Olisi esimerkiksi aika karmeaa löytää itsensä tuomitsemasta ankarasti seksuaalista holtittomuutta tai lyhytnäköistä kännitörmäilyä ja rymistelyä vain siksi, ettei ole pariin vuoteen harrastanut sellaista itse, kun ei ole ollut niissä tilanteissa, jotka kutsuvat sitä puolta esiin.)

Joskus silti osuu kotiin, josta tietää heti pitävänsä jotenkin ongelmattomasti ja saumatta, kuten esimerkiksi Lupiinin kodin kanssa kävi heti. Tuntuu riemastuttavalta löytää koti, johon voisi muuttaa tuosta noin kokematta häivähdyksenkäänomaista tuntemusta, että tätä ja tätä olisi kiva muuttaa, että täällä on liian avaraa tai että tuo seinä kaipaa jonkin väriläiskän, jotta tämä voisi tuntua kodilta.

Huh, saapa nähdä, millainen rumba siitäkin alkaa, kun häämatkalta palattuamme syvennymme taas intensiivisesti talojen katsomiseen Vompsun kanssa. Onneksi mukana on sentään Vompsu, joka osaa ajatella sellaisia käytännön järjestelyitä kuin lämmitysjärjestelmiä. Minä saattaisin muuten ostaa jonkin ihanan irrationaalisen rötiskön vain siksi, että siellä on punaiset kaapinovet ja dumpata järkevät talot siitä hyvästä, että niihin on tehty korostetun valkoinen keittiö. Ei nyt ehkä ihan tällä karkeusasteella, mutta huomaan kyllä, miten tarkka olen ilmapiirille ja vaikutelmalle, vaikka toistaiseksi ne eivät olekaan olleet niin musertavan hienoja, että ne olisivat ummistaneet silmäni laholle kattotuoleissa tai alapohjassa tai homeelle betonissa.

On jännittävää ajatella, mitä maalle muuttaminen tarkoittaa ja miten se ehkä vaikuttaa itseen silkan vaikutelmien kerrostumien kautta.

Huolimatta flunssasta ja sateisesta säästä, huolimatta aavistuksista siitä, että retki osoittautuu väsyttäväksi, huolimatta illan pimentymisestä, huolimatta kaikista lieventävistä ja raskauttavista asianhaaroista, huolimatta tämän raitiovaunulinjan liikenteen harventamisesta istumme raitiovaunussa sateenvarjot sylissä ja kissanhäkki lattialla. Ajamme sään läpi hakemaan pientä tuhisevaa pannumyssykissaa. Aamulla on piipannut tekstiviesti: paitsi että katsoo tavaroita, myös kissan voisi hakea tänään.

Käpylä näyttää samalta kuin ennenkin. Unohdan vilkaista, lukeeko sen merkkikyltissä edelleen Kottbyn sijaan Köttby. (Oikeastaan Lihala on äänteellisesti aika kaunis sana, jos pystyy häivyttämään sen merkityksen tai ajattelemaan sitä seksuaalisena, ei kuolettavana.) Entinen asunto näyttää sekin samalta. Oikeastaan huonekalujen poistumista on vaikeaa hahmottaa, koska ne ovat kadonneet vähän kerrallaan ja olenhan nähnyt huoneiston ennenkin tyhjillään, kymmenen vuotta sitten sitä remontoidessa. Katselen uteliaana olohuoneen seiniä enkä edelleenkään tajua, kuinka ystävä saattoi hahmottaa ne maalaamattomaksi ja tasoittamattomaksi raakabetoniksi. Väri on enemmän sinitarran kuin betonin, jos minulta kysytään.

Eksällä ja tämän uudella on muuttoahdistus. He ovat vieneet uuteen asuntoon jo oikeastaan kaiken tarpeellisen ja käyvät nyt läpi sitä valtavaa ryönävuorta, joka asuntoihin kerääntyy. Tässä vaiheessa mekin saavumme paikalle hieman kuin ilmaiskirpparille, jossa on yllättäen minun tekemääni keramiikkaa ja monta rakasta esinettä - intialainen hevosveistos, jonka sain äidiltä kaksitoistavuotislahjaksi, se lelueläinapina, jonka ostin UFFista kun sen iloisuus siellä romulaareissa alkoi itkettää minua (sen täytyi olla kuukautisia edeltävä viikko, sanan eksän uudelle, ja kun Vompsu pyytää, että otamme rikkoontuneen trooppista kalaa esittävän puuveistoksen mukaan, saamme kaikki nauraa sille, että ehkä hänellä on kuukautisia edeltävä viikko meneillään), vanhoja valokuvia, se punainen tekonahkamatkalaukku, jota käytin Italian-matkoilla alakoululaisena.

Huomaan siinä tavaroita rohkeasti kasatessani, kuinka paljon näkemykseni erosta kolmisen vuotta sitten on muuttunut. Kun muutin pois, en rohjennut pyytää paljon mitään mukaan, koska pidin itseäni aivan karmeana ihmisenä, minähän se päätin lähteä ja pidin pääni, vaikka eksä ei olisi halunnut minun muuttavan pois. Jotenkin vieritin koko epäonnistumisen omalle kontolleni ainakin emotionaalisesti, vaikka toki ymmärsinkin muodollisesti ja älyllisesti sen, että suhteen ongelmiin (kuten suhteeseenkin) tarvitaan kaksi osapuolta, ja vasta myöhemmin ja vähän kerrassaan olen tajunnut, miten monia itseni olennaisia puolia jouduin piilottamaan tai oikeammin halusin piilottaa kaikki ne vuodet välttääkseni arvostelua ja miten se ihminen, jonka elämää asetuin elämään suurella päättäväisyydellä, erottuu lapsuuden minusta ja tässä-nyt-minusta pelottavan monissa kohdissa. Enää minusta ei tunnu siltä, että olen haudanryöstäjä, jos sanon, että voisin ottaa tämän kirjan tai tämän kasvin, jos te ette siitä niin välitä. Nyt ajattelen myös, että se, että halusin pois tukehtumisen tuntemuksista, oli oikeastaan hyvä asia eikä jotakin mitä pitäisi surra ja minkä vuoksi pitäisi pitää itseään epäonnistuneena ja liian herkkätunteisena.

Rohmuamme myös monta sellaista tavaraa, jotka ovat käytännöllisiä ja auttavat säästämään rahaa ja hermoja: haudutuslaatikko ja leipäkone esimerkiksi. En voi uskoa korviani, kun he sanovat, etteivät tahdo leipäkonetta, etteivät he kuitenkaan saa aikaan leivotuksi sillä mitään. Sitten ajattelen uudestaan: niin, he elävät toisenlaista elämää, sellaista johon en itse koskaan osannut sopeutua, tietenkään siinä ei ehdi lapata illalla leipäkoneeseen aineksia. Leipäkone täyttää minut riemulla: nyt voimme leipoa pullaa vaikka meillä ei olekaan uunia! Onhan leipäkonepulla tosin aikamoinen palikka, mutta parempi sekin kuin ei mitään. Sitä paitsi pullantuoksuun on vain niin ihanaa herätä. Saamme myös ison kasan mausteita ja laadukkaita teitä, jotka eivät heillä kulu. Jasmiiniteetäkin. Ihanuus!

Hirvitys iskee vasta siinä vaiheessa kun pakkaamme laatikkoihin ja kasseihin sullottuja tavaroita autoon. Tila-auton takaosa vastaa ehkä puolta asuntomme vapaasta lattiapinta-alasta ja se on aivan täynnä kamaa. Suuri, minua vanhempi limoviikuna, jonka muistan jo lapsuudesta, on surkeana rankana, mutta piristyy kyllä. Se husii naamaan, kun sen taakse koettaa nostaa varovasti kliivian ja sen rahapuun, joka on tottunut kesäilemään parvekkeella ja kaatumaan siellä tuulessa tuon tuosta.”Älä pelkää”, lohduttaa Vompsu, “pian me saadaan se talo maalta ja osan jutuista voi joka tapauksessa pakata kellariin sinne saakka.” Hän lupaa vielä: “Puoli vuotta!” mutta mistä sen voi muka tietää?

Viimeisenä autoon lastataan pieni pannumyssykissa, joka marisee koko automatkan raivokkaasti. Se myös puretaan ensimmäisenä lastista. Vien sen hissillä ylös, asetan häkin lattialle ja avaan verkko-oven. Lohi seisoo kauempana, sen häntä huiskii hermostuneesti ja sen korvat ovat syvässä luimussa. Mutta pian se tunnistaa tulijan, ja jätän kissat seurustelemaan, koska jonkun on nostettava tavarat hissiin ja sieltä huoneistoon, ja jotkut tavarat suoraan kellarikomeroon.

Eksä auttaa nostamaan laatikoita ja nyssäköitä. Vompsuhan ei tietenkään voi nostaa mitään käsi paketissa. Ajattelen helpottuneena siinä tavaroita nostellessamme, että pian eron kaikki materiaaliset jäljet on pyyhitty pois eikä minun ehkä enää tarvitse palata sen läpikäymiseen tällaisin konkreettisin menoin. En saa eksästä selville, miten hän on selvinnyt erosta, ei hän tahdo puhua kanssani sellaisia. Hän vaikuttaa kovin pidättyvältä ja vakavalta, mutta en toisaalta muista enää, käyttäytyykö hän niin muulloinkin kuin tuntiessaan olonsa huteraksi tai loukatuksi. Ehkä, ajattelen, ehkä hän oli tällainen koko suhteemme ajan. Tarkastelen häntä välimatkan päästä ja tajuan, etten voi saada kysymykseen ikinä keneltäkään vastausta. Minusta tuntuu, että hän oli vakava ja pidättyvä silloinkin, kun seurustelimme, ja ainakin muistan sen, että usein pelkäsin suututtaneeni hänet jollakin tavalla (ja että aiheesta oli turhaa kysyä koska hän ei kuitenkaan myöntäisi niin käyneen) ja että silloin oli vain parasta nousta omien epäilystensä ylitse, pakottautua iloiseksi, laulaa jokin hassu laulu tai rutistaa häntä, mutta nyt en tietenkään voi tehdä mitään sellaista, paitsi pakottautua iloiseksi. Ehkä tuolla kaikella ei ole enää mitään väliäkään, mutta on hämmentävää, miten nopeasti sitä unohtaa, millainen jokin vuosikausien olotila tarkalleen oli.

Tavaroita raijatessani toivon, ettei minun enää monta kertaa tarvitsisi muuttaa tai erota. Epämääräisten laatikoiden nosteleminen on vain niin rasittavaa, enkä muista ikinä muuttaneeni yhtä tyylillä kuin Pau, jolla oli vuokrattuna pro-muuttolaatikoita. (Eivät nekään täydellisiä ole - ne ovat niin suuria, että niitä lienisi viisainta liikutella työntökärryillä.) Tunnen myös pientä huvitusta siitä, etten uskaltanut mennä flunssan jälkimainingeissa afrotanssiin - tässä nyt kuitenkin rehkin, puhkin ja ähisen ja hiki virtaa.

Mutta kuin ihmeen kaupalla tavarat asettuvat. Ja kun herään aamulla, hassut kassit ja laatikot ja leipäkoneen möhkälemäinen hahmo seisovat keskilattialla ja pöydän alla ja pieni pannumyssykissa nukkuu kukkapöydän jalkojen muodostamassa suojaisassa sopessa ja Lohi seisoo pöydällä ja karjuu ja kurnuttaa. Selvitettävän, kotiin - vinttiin - kellariin lajiteltavan tavaran määrä ei vaikuta ollenkaan epätoivoiselta. Sataa edelleen. Nostan kaihtimet ylös kesän jäljiltä. (Kesäisin punaiset bambukaihtimeni ovat alhaalla koko ajan, talvella ne ovat ylhäällä koko ajan. Niinpä kun nostan kaihtimet, se tarkoittaa talven alkaneen.)

Oliko tämä viimeinen kerta, kun käyn tuossa asunnossa, jossa asuin vuosikaudet? Kukaan ei tiedä. Linnut viistävät taivaan tasaharmaata suurissa ikkunoissa, värjyn peiton sisässä, kello ei ole vielä aamuseitsemää, koirakin tahtoo nukkua vielä.

Olen ripustanut valkosipulit sanomalehden palasella puhtaiksi pyyhittyinä ja juuret saksilla lyhennettyinä sukankuivatustelineeseen. Sukankuivatusteline on ripustettu runohyllyn toisen vetolaatikon vetonuppiin, runohylly on ripustettu seinään. Runohylly on edellisessä elämässään ollut kosmetiikkahylly äitini työpaikassa. Sen alareunan jäljistä päätellen se on vanhan astiakaapin yläosa, joka on sahattu irti kokonaisuudestaan ja maalattu sitten valkoiseksi. Tätä teoriaa tukee myös se, että kirjahyllyosuutta reunustavat kaksi painaumaa, joihin voisi halutessaan teetättää liukuvat lasiovet. Toinen pikkuhyllyni, joka seisoo lattialla ja on isomummon kuolinpesän peruja, on vääntynyt ja sen lasiovet siksi ovat äärimmäisen tankeat liikuttaa. Näiden lasiovien käyttöongelmien takia olen päätynyt jättää tilaamatta runohyllyyn lasit. Laseista on muutenkin mieliharmia esimerkiksi muutoissa. Ne voivat hajota ja niiden siirtelyssä on noudatettava suurta varovaisuutta. Toisaalta pidän muuttamisesta. Myös kirjat ovat hankalia muuttaa ja siksi poden niiden suhteen ambivalenssia.

Sukankuivatustele on itselleni uusi keksintö. En muista, miten lapsuudenkodissani kuivattiin sukat ja pikkuhousut, mutta ei ainakaan juuri tämän näköisellä vempeleellä. Tutustuin vempeleeseen edellisen eroni jälkeen, kun yhtäkkiä huomasinkin asuvani Tähtitorninmäellä sen puiston luona, jossa kerran kalalokki varasti laukustani paketillisen japanilaisia riisikeksejä. Niitä myytiin silloin vain Stockmannin Naturassa, josta ostin pitkään kaiken ruokani. Sitten Natura lopetettiin. Mutta takaisin telineeseen. Se oli vuokraemännän asunnossa ripustettuna makuuparven alle. Tuntui suunnattoman dekadentilta ripustaa siihen kuivumaan alusvaatteita. Jostakin syystä seurustelevien ja avioituneiden naisten alusvaatteista on hävinnyt dekadenssi. Minne? Sen kun tietäisi, sillä nyt kun nipistelen noita täsmälleen samoja vaatekappaleita samanlaiseen joskaan ei samaan värkkiin, en aisti hommassa mitään dekadenssia.

Ehkä se johtuu sitä, että minulle maistuu taas ruoka eivätkä kylkiluuni enää näy rintalastan kohdalla. Pidin siitä, että kylkiluut näkyivät, mutta en pitänyt siitä, miten masentunut ja ruokahaluton ja samalla levoton olin tuon talven. Jos pitää valita dekadenssin ja tyytyväisyyden välillä, taidan sittenkin rohmuta tyytyväisyyttä.

Kun istun sängyllä ja kirjoitan, valkosipulit tuoksuvat. Niitä on vielä palstalla laatikossa suuret kasat, jokin päivä pitäisi ehtiä hakemaan niitä lisää, sitoa niitä pitkiksi köynnöksiksi seinille. Ehkä sunnuntaina? Tuntuu uskomattomalta, että nämä vetevät, pulleat ja käteen selvästi kosteat oliot kuivuvat ja alkavat rapista, että talvella niiden iho hilseilee pois päättäväisesti painavan peukalonpään alta. Että nuo kuoret, jotka nyt ovat joustavia ja ohuita ja venyviä, käyvät paksuiksi ja koviksi ja murtuvat helposti. Koska valkosipuliamppeli roikkuu sängyn yläpuolella, voisi ensin kuvitella, että pelkäämme vampyyreita.

Mutta ei, ei enää. Oikeastaan en edes tiedä, onko tuo toinen joskus pelännyt. Minä olen, sen muistan. Pitkään ja hartaasti ja irrationaalisesti. Miksen ole pelännyt juoruja tai raiskaajia tai taskuvarkaita, vaan vampyyreita? Ehkä tämä on olennaisesti vaikuttanut siihen, että todellisuus on tarkoittanut minulle jotakin hyvin huojuvaa ja että sen seurauksena olen ilahtunut metafyysisistä systeemeistä taitavasti kudottuina satuina, koska ne ovat edenneet niin kauas siitä maailmasta, joka uhkuu tarinoita, jotka eivät pääse päätöksiinsä saakka, kun elämän on edettävä toisaalle.

Harmaa kissa liukuu punaisesta eteisestä versovanvihreään huoneeseen. Illalla vihreä näyttää yhä selkeämmin taitetulta valkoiselta. Mutta millainen olisi rullattu tai rytistetty valkoinen? Tai silitetty? Ovenkarmeissa riippuvat kevyet mutta massiiviset kimput sitruunakissanminttua ja yksi kimppu vuoriminttua. Takaisin pahasta ulkomaailmasta palanneet ruskeat kovakuoriaiset ovat kokoontuneet riisipaperilamppuun. Ne näyttävät hieman poliitikoilta kerääntyessään noin laumana. Lampusta roikkuu sydänlyhty, jonka sanka löytyi väärän asunnon lattialta pitkien etsintöjen ensin jäätyä hedelmättömiksi.

Illan sineen on jo painunut yön harmaa, musta. Valkosipulit kuivuvat siten, että alapuoli käy ensin kuivemmaksi kuin yläpuoli, eli aivan toisin päin kuin esimerkiksi vaatteet. Se tuntuu mysteeriltä siksikin, että alapuolihan on vielä paksumpikin. Ystävä on lähtenyt iltateeltä kotiin ja vanhan sellon kanssa festarikiertueen tehneet kaiuttimemme ovat palanneet kotiin. Kun musiikin saa päälle, valkosipulien tuoksu tuntuu hälventyvän. Mutta kai vain mieli liikahtaa, se ei kykene pitelemään kaikkea tätä yhtäaikaa. Se suuntautuu, ja tuoksu jää sivuseikaksi. Jos katson toiseen suuntaan ja keskityn muuhun, valkosipulit katoavat aistimastani sinne saakka että mainitsen ne itselleni tai jollekin muulle.

Olen tehnyt (ruoka-asioiden lisäksi) oikeastaan vain yhden heräteostoksen viime kuukausina. Se tapahtui silloin kun pölypussit loppuivat ja lähdimme etsimään niitä ja selvisi, että meidän imurimme (joka on saatu äidiltä) on niin vanha, ettei sen pölypusseja ihan joka marketista löydykään. Viimein Saiturin Pörssistä löytyi tutunnäköisiä pusseja, joissa oli tosin väärä kirjan numerosarjan edessä ja liian monen numeron sarja, mutta ainakin oikea valmistaja ja tutun muotoinen pussi, joten päätimme joka tapauksessa koittaa imuroida niillä.

Pölypussit synnyttävät sekä Vompsussa että minussa säännönmukaisesti saman mielleyhtymän - kumpikin on nähnyt TV-shopin mainoksen, jossa säilytyspussi imuroidaan turhasta ilmasta tyhjäksi ja valtavan fluffaiset peitot mahtuvat komeroon ohueksi levyksi litistettynä. (Ehkä tämä on jonkin sortin kosmista johdatusta siihen, että aivoituksemme liikkuvat valtaosin yhteenviritettävillä tasoilla? Kulttuuri - jopa TV-shopin tarjoamassa muodossa - yhdistää ja luo ryhmätunnetta.) “Voi että olisi makeeta ostaa sellainen tyhjiösäilytyspussi josta imuroidaan liiat pois”, huokaa Vompsu. “Niin”, sanon. Eihän meillä liikaa säilytystilaa ole.

Ja kun astumme askeleen kassaa kohti imurin pölypussit ostoskorissa, mitä näemmekään - kokonaisen hyllynpäädyllisen erilaisia tyhjiöitäviä säilytyspusseja! Ostamme siltä seisomalta kaksi erilaista, käsin rullaamalla ilmasta tyhjättävän matkustajan vaatepussin ja imurilla tyhjennettävän vuodevaatepussin (kokoa ekstralarge). Hyvästi, vaikeasti sullottava vierasvuodevaatteiden ja -vilttien putkikassi! Ja hyvästi rinkka, joka pursuaa ja joka pitää sulkea päällä istuen!

Jos tyhjiöitävät pussit olisi sijoitettu normaalien vaatekorien ja sen sellaisten joukkoon, emme olisi tulleet löytäneeksi niitä. (Naiiviuttani kuvittelin, että kysessä on yksinoikeudella TV-shopeissa myytävä tuote, josta televisiottoman on oikeastaan turha innostua.)

Matkailijan vaatepussin kokeilemme matkalla mökille ja takaisin. Se toimii loistavasti. Vaatteet menevät uskomattoman pieneen tilaan. Ehkä jos käyttäisi ryppyyntyviä vaatteita, pussi tuottaisi harmaita hiuksia, mutta onneksi kumpikaan meistä ei Vompsun kanssa usko sellaiseen vaivalloisuuteen vaatetuksen suhteen. Muistaakseni minulla ei ole enää silitysrautaa. Mutta en ole varma, vaikka epäilenkin dumpanneeni sen Lähetyksen Kehitysavun kirpparille. (Ainakin se sietäisi joutua sinne. Hääpuvunkin pellava oli vähän runtseilla ja silittämätön, ja hyvin tuntui kelpaavan. Pellavahame nyt joka tapauksessa rytistyy heti, kun helman päällä istuu, oli se silitetty tai ei.)

Nyt kun Serenan-vieraat ovat lähteneet ja siivoamme kämppää Vompsun toipilastilaksi (leikkaus on huomenna), muistan äkisti vielä kokeilemattoman vuodevaatepussin. Vielä operatiivinen Vompsu nostaa sen sisään kaksi täkkiä, lakanat, pussilakanat ja tyynyliinat, nipistelee suun kiinni ja tunkee imurinletkun venttiiliin. Pussi alkaa kurtistella, peitot ja tyynyt painuvat lysyyn, niiden pintaan muodostuu hassuja miniatyyrivuoristoja. Teoriassa ergonomisen tyynyn pienet pyöreät täytepalloset erottuvat muotoina selvästi kankaan ja muovikalvon takaa. Sitten äkisti pussi jämähtää sijoilleen enää pienenemättä ja Vompsu potkaisee imurin kiinni.

Varavuodeasioista on tullut litteä, kova levy. Koetamme taittaa sitä, mutta levy ei suostu yhteistyöhön. Mikä pulma! Eihän meillä ole mitään näin suurta komeroa (pussin mitat ovat juhlavat 100 cm X 110 cm), ja toisaalta pussin kääreessä varoitellaan, ettei siihen saisi osua mitään terävää. Vintti ja kellari ovat täynnä epämääräistä sälää, mukaan lukien monia teräviä esineitä. Jos meillä olisi sängynalunen, pussin voisi tunkea sinne, mutta futonpatja makaa suoraan lattialla. Lopulta rullaamme pussilevyn vieraspatjan sisään. Sinnekin se taipuu jäykästi, mutta takuulitteänä.

Tuntuu ihmeelliseltä havaita siirtymä sullomakaudesta viileään tyhjiöintiin omassa elämässä. Juhlistan tätä melkein avaruuteen astumista (tämä on suuri askel minulle mutta varmaan aika pieni muusta ihmiskunnasta, etenkin niistä, jotka ovat jo aiemmin tutustuneet tyhjiöinnin iloihin) korkkaamalla kokonaisen unkarilaisen vesimelonin. Tämä onkin viimeinen vain palkkatöitä -muotoinen vapaapäiväni ennen tilapäistä omahoitajaksi rupeamista. Otan kaiken ilon irti Vompsun toimintakyvystä komentaen hänet vintti/kellariin etsimään niitä kauranjyvätyynyjä, jotka löysin toisiksiviimeisiltä UFFin päivillä eurolla ja joita aion käyttää kuumina ja kylminä kääreinä.

Mitähän tällekin paikalle tapahtuu, kun öljyn hinta tuplaantuu tai kuusinkertaistuu, mietimme vesipuisto Serenan kuvun sisällä. Tunnelimaiset laskut huojuvat pylväsjalkojensa varassa kevyiden liimapuurakenteiden alla. Ulkona ei sada, muttei tunnu oikein kesäiseltäkään. Niin harmaita pilviä ja niin paljon venäläisiä!

Tämä on ensimmäinen naimisissa olevien pariskuntien aktiviteetti, jota kokeilemme ystäväpariskunnan kera. Vettä menee nenään ja korviin. Kun vesi tulee viimein korvasta ulos, se on lämminnyt. Siihen täytyy kulua energiaa.

Jälkikäteen istumme nepalilaisessa ravintolassa ja kauhomme ruokaa liki kädet täristen. Mikä nälkä! Huomaamattaan vesipuistopäivänä tulee kävelleeksi puolimaratonin, kantaneeksi lauttoja ja kellukkeita, ojentaneeksi kehoa tikkusuoraksi ja painaneeksi keskittyneesti leukaa rintaan. Kaiken aikaa lämpöä menetetään veteen tai ilmaan kostealta iholta. Ja jos iho hetkeksi kuivuu, biksat ja hiukset eivät.

Hassu lapsi pari pöytää sinnempänä heiluttelee meille yleisölleen. Lapsen äiti yrittää turhaan tunkea pieneen suuhun ruokaa. Yleisö on toisessa suunnassa! “Aiotteko hankkia lapsia?” kysyy sitten ystävä suoraan. En osaa vastata oikein mitään, vaikka päätös olisikin hyvä tehdä ennen marraskuuta, jolloin nykyinen kierukka pitää vaihtaa tai poistaa. Enkä tietysti tiedä sitäkään, onko se enää edes mahdollista. Hedelmällisyys ei ole mikään itsestäänselvyys, ei enää tässä iässä. Enkä edes oikein tiedä, olisiko minusta sellaiseen, edelleenkään. Mutta oikeastaan se, ettei tuollaiseen kysymykseen osaa vastata mitään, ei tunnu ahdistavalta. Ei, vaikka juuri vähän aiemmin omat vanhempani ovat selittäneet, kuinka heidän elämänsä olisi ilman meitä lapsia tyhjää ja kurjaa. (Sen kuullessani ajattelen, että heidän elämästään olisi tullut aivan erilaista, jos meitä ei olisi ollut, kyllä elämä aina jollakin täyttyy ja etsii merkityksensä siitä, mitä on läsnä ja mitä on tehtävä.) Elämässä on kaikki muukin niin auki. En tiedä, missä asun vuoden päästä tai mitä töitä teen parin vuoden päästä. Alanko opiskella ehkä uudelleen, nyt johonkin käytännöllisempään ammattiin? Millaiseksi ystäväpiiri muodostuu uudella paikkakunnalla?

On niin paljon kysymyksiä, joihin en osaa vastata, etten mitenkään näytä osaavan ahdistua tästä yhdestä, johon minun ehkä pitäisi kyetä muodostamaan vastaus muutamassa kuukaudessa. Mitenhän voisin toteuttaa sattumanvaraisuutta tässä asiassa? Jättämällä päätöksen viimeiseen päivään? Niin olen yleensä muutkin suuret linjat ratkaissut, tai sitten olen vain ratkaisuitta ajautunut johonkin suuntaan.

Parin minuutin päästä kersa huutaa raivon vallassa ja huomaan silmittömän väsymyksen vyöryvän aalto aallolta kehoon, karahtavan siihen ja asettuvan taloksi. Rautatieasemalla halaamme ja seistä toljotamme hetken väsymyksen lamaannuttamina ja jatkamme sitten matkaa koteihimme.

Kävelemme epähuomiossa koko matkan, vaikka olemme puhuneet uudella linjalla, ysillä, ajamisesta. Ostamme kaupasta ohimennen siiderin, mustikka-sitruunasiiderin, joka maistuu makealta ja ehkä vähän fairy-tiskiaineelta. Kävelemme raitiovaunutyömaan mäkeä ylös avonainen siideri vuoroin toisen, vuoroin toisen kädessä. On pakko käydä hakemassa vielä Oatly-jätskiä, jotta juoma saadaan jotenkin kulumaan. Teen sitruunasoodaa siten kuin äiti on opettanut: puoli lasia jäätelöä, puoli sitruunalimua tai tässä siidua. Juoma katoaa soodaan maistumatta enää pahalta. “Hyvää”, sanoo Vompsu. Ilahdun, nyt hän on maistanut sitruunasoodaa, ei ollut ennen.

Kotona kissa kellii vieraspatjalla ja läpsii omaa häntäänsä. Miten rauhallista, turvallista ja kummaa juuri sellaisenaan, miten kuivaa ja lämmintä täällä onkaan.

Työympäristössäni on tapahtunut olennainen muutos. Ensin ajattelen unenpöppörössä, että työmiehet ovat korvanneet läpikuultavat julkisivuremonttipressut sinisin pressuin, mutta sitten vähitellen tajuntani suostuu taipumaan uuteen ajatukseen. Pressut ovat kadonneet, tuo on taivas eikä mikään hieno lakana.

Telineet seisovat vielä ikkunan edessä raplingista keltaisina, yläpalkit törröttävät tyhjyyteen ja valoon. Sää tulee sisään aivan eri tavalla nyt kun kaatosateen näkee ja kuulee esteettä. Ikkuna on häpeämättömän likainen, mutta silti huone tuntuu hämmentävän valoisalta ja kirkkaalta. Äkkiä ymmärrän uudestaan Madredeuksen musiikkia, joka tuntui ikkunapimeän ajan jotenkin kummalta. Ja lokit - ulkona lentää lokkeja myös silloin, kun istun sisällä tarkistamassa kieltä! Pilviä on vaikka minkämuotoisia ja yö ja päivä näyttävät erilaisilta!

Ja jos netti kaatuukin, ei tarvitse mennä arpapelillä ulos helle- tai sadevarusteissa. Sään näkee, kuulee, haistaa. Ihmeellistä.

On kuin olisi muuttanut maakellarista ihmisasumukseen. Taivas on tosiaan hienompi kuin mikään lakana. Tänään seuraamme varsinaista näytöstä, mustat pilvet kumpuavat yhä korkeammiksi, salamat räiskyvät kuin parempienkin piirien juhliessa ja sitten sade kaatuu raivokkaana kaduille ja kohisee mennessään ja jostakin alhaalta kuuluu kenkien kiireistä läpytystä, bussien kaasuttelua ja joku valittaa ääneen kiirehtiessään sateen halki. (Siltä se ainakin kuulostaa!) Miten jännittävää ja värisyttävää! Ja juuri kun emme ole tottuneet mihinkään taivasspektaakkeliin vaan himmennettyyn pressuun, joka näyttää harmaalta ja tuhruiselta kaikilla säillä. Pieni ukkosmyräkkä saa meidät tuijottamaan ikkunasta ulos ihastuksesta ymmyrkäisinä. Miten tuollaista voi saada ilmaiseksi? Tuosta noin vain?

Koira ja kissa makaavat pedatulla sängyllä tiiviinä kerinä eivätkä piittaa ukkosesta. Aurinko vuorautuu vuoroin paksuin harmain käärein ja vuoroin tuijottaa sisään armotta - lattiaa ei ole tullut pestyä viikkoihin, nyt vasta sen tahmeuden huomaa ehdottomassa valossa.

Muistan selvästi, että joskus tältä tuntuu myös ymmärryksen tasolla, kun äkkää pressut tuntojensa ympärillä ja repii ne alas raivokkaasti. Ja kuinka joskus sekin tapahtuu unien myötä, niin että herätessään kylpee yllättävässä valossa ja ajattelee: “Hyvänen aika, millainen omituinen pressu… kaunis lakana, miksi se on ripustettu tuohon…” mutta tunnelma tai tuntemus ei väisty, ja vähitellen ymmärtää olevansa vihainen, tyytymätön, epämääräisen surullinen tai kertakaikkisesti lähdössä pois jostakin tilanteesta.

Jospa ajattelisikin, että lemmikkien taivaansini toistaa forget-me-nottinaan oikeutta tuntea kaikki se, mitä on oppinut pitämään huolestuttavana merkkinä lähestyvästä tuhosta, joka seuraa jokaista tyytymättömyyden kuohahdusta. Tuntuu tavallaan väärältä olla tyytymätön näin ihmeellisessä maailmassa, mutta toisaalta, eikö tyytymättömyys ole yksi maailman ihmeistä?

Menee useimmiten vain muutama päivä, kun on unohtanut pressut. Tai lakanan. Ei muista, mikä on todellisempaa tai taaempana eikä sitäkään, onko avaruuden päivänsini pelkkä optinen illuusio, ja ovatko pilvet hattaraa vai vesihöyryä ja kuinka monta vesitonnia yksi tuommoinen pilvi voisi kantaa lastinaan janoisen kaupungin yllä. Mutta hämmennys - siihen on tartuttava silloin kun sen kokee, käänneltävä sitä käsissään kuin kirkasta lasiesinettä, hellittävä äkillistä mielen liikahdusta, unen heittämää annettua.

Jos en olisi ollut väärässä, en voisi oivaltaa tajuavani nyt jonkin konkreettisemmin, tuijottavammin, lumoavammin. Jos tämä on oivaltamisen hinta, olen mielelläni aika usein ja monissa asioissa väärässä (ainakin jos muistan tämän päätelmän). Luultavasti väärässä oleminen on seikka, josta ei tarvitse kantaa huolta. Väärässä oleminen ja väärin käsittäminen käyvät kuin itsestään.

On vaikeaa uskoa, että taivas näyttää tuolta ja että yleisesti ottaen ihmiset eivät pidä suuria ikkunoita ja esteettömiä taivaita yhtä tärkeänä asunnon kriteerinä kuin neliöitä ja varustetasoa.

Joku ehkä muistaa ruskeat pienet kovakuoriaiset, joista kirjoitin jokin aika sitten? Ne samat, jotka ilmestyivät meille siinä vaiheessa kun talo vedettiin pressuun, sen pintaa alettiin pestä ja hioa ja ruiskuttaa uusin betonikerroksin? Joista mietin, mitä sitten keksin, jos ne eivät katoakaan, kun remonttikääreet puretaan?

Nyt aamulla en ajattele niitä. En ole ajatellut niitä päiviin, koska työ on siinä vaiheessa, että pureksin huulta, kun ajattelen sen etenemistä ja aikatauluttamista, ja muutakin päänkivistystä ilmenee silloin tällöin. En ole jaksanut mennä juhliin, joihin meidät on kutsuttu, olemme maanneet sängyssä unessa tai tehneet työtä pöydän ääressä ja toisen kaupungin ystävätkin on tavattu prudentiaalisesti vesijuoksun merkeissä. Öttiäisten sijaan ajattelen ääniä, joita sunnuntaiseen kesäaamuun kuuluu - läpikuultavan pressun takaa kuuluu napsahduksia ja rapsahduksia, jotka voisivat liittyä vaivihkaiseen sateeseen tai jäähtyvään kiukaaseen. Lauantai-illan humalainen hoilaus on kadonnut eilisen myötä, olen ollut illalla liian väsynyt piitatakseni siitä.

Ikkuna on auki, siitä virtaa rakennustelineen sisäistä ilmaa.

Vompatti sen huomaa, hän etsii itselleen kaapeista murokulhoa. Melkein kaikki astiat ovat likaisessa röykkiössä. Vielä yksi pesty jäätelörasia löytyy. Sen pohjalla makaa joukkio kuolleita ruskeita kovakuoriaisiamme. Hän esittelee mausoleumin, jonne hyönteiset ovat luiskahtaneet liukasta valkoista muoviseinää pitkin pääsemättä ilmeisesti sitä ylös. Sitten hän äkisti sanoo: “No, nyt ne ovat lähteneet.”

Ensin en meinaa uskoa. Mutta kun katson ikkunalasia, tosiaan, siinä ei kulje yksinäisiä ruskeita harhailijoita ylös ja alas. Muistan samalla, että ihan totta, en ole eilen enkä tänään enkä ehkä toissapäivänäkään joutunut alinomaa kopistamaan työpapereilta noita pieniä kipittäjiä. Ne eivät ole kävelleet paljaiden polvitaipeiden yli kutittavasti eivätkä koettaneet ryömiä korvakäytävääni. Mutta on vaikeaa uskoa. Katselen tarkasti lattiaa, sängyn lakanoita, paperipinoa pöydällä. Ei, Vompsu on kuin onkin oikeassa. Ne ovat lähteneet.

Talon ulkoseinä on kohdallamme sievän tasaisen keltainen. Rakennustelineet suojaavat kai lopullista kuivumista, mutta periaatteessa remontti on tältä seinältä ohitse. Ehkä kovakuoriaiset ovat palanneet kotiinsa ulkoseinässä? Mistä ne ovat voineet tietää, että remontti on ohi? Ovatko ne muka seuranneet tilannetta ikkunaa pitkin ylös alas rapistellessaan? Ja eiväthän ne mikään yhdyskunta näyttäneet olevan - miten ne kaikki nyt yhtäkkiä ovat tajunneet, että voivat palata asumaan ulkoseinään? Miten on mahdollista, että ensin niitä tulee yhdessä yössä sisään satoja ja toisena yönä paria kuukautta myöhemmin ne katoavat jälkiä jättämättä? (Jos jäätelörasian joukkohautaa ei lasketa.)

Jollakin tavoin ikävöin pikku kovakuoriaisten läsnäoloa ja tunnen kiitollisuutta siitä, että jaksoimme sietää niiden välillä ärsyttävääkin käytöstä (ne saattoivat esimerkiksi mennä suuhun selällään lukiessa ja ne kävelivät säännönmukaisesti voileivän tahmealle tahinapäällysteelle ja juuttuivat siihen ja ne oli noukittava pois). Tuntuu käsittämättömältä, että ne ovat tosiaan lähteneet. En oikein uskonut, että niin kävisi, mutta toisaalta ajatus viattomien ja periaatteessa harmittoman oloisten luontokappaleiden myrkyttämisestä tuntui minusta niin vastenmieliseltä, että pistin itseni lupaamaan, etten tee niille mitään ennen kuin niillä on mahdollisuus palata takaisin oikeaan kotiinsa, josta ne pakolaislaumana vaelsivat asuntoomme. (Koska olen veivannut jossain vaiheessa urakalla luonnon ja kulttuurin käsitteitä, minun on aika vaikeaa ajatella koppiaisia luontona ja asuntoamme kulttuurina, josta luonnon saisi noin vain karkoittaa seurauksitta.) Näin tehdessäni tunsin itseni pahimmanlaatuiseksi höpsöksi, mutta mitä vielä - kuoriaiset ovat käyttäytyneet juuri niin kuin romantikko minussa tahtoi ajatella. Aivan yhtä hyvin kun ne muurahaiset, joiden kanssa tykkäsin treenata kärsivällisyyttä teininä - istuin ja ojensin paljaat sääreni niiden polulle ja sitten luin kirjaa siten, että muurahaiset virtasivat jalkojen yli. Vasta kun nousin ylös, ne päätyivät puremaan. (Samana kautena karaisin itseäni kahlaamalla sorteissa nokkosten läpi ja kävin meressä uimassa marraskuuhun saakka. En oikein muista, miksi tein moista - ehkä ajattelin, että elämässä on hyödyllistä osata pakottautua ikävien jaksojen ja reittien läpi ja että itsekurissani on kohentamisen varaa. Joka tapauksessa se, että muut pitivät minua tuollaisen takia aivan tärähtäneenä, tuntui kumman voimauttavalta ja vapauttavalta ja innosti yhä uusiin karaisun metodeihin ja niiden julkiseen puintiin. Lempeys omaa kehoa kohtaan on asia, jonka olen oppinut vasta viimeisen viiden vuoden aikana.)

Työnnän pääni ulos ikkunasta ja koetan erottaa, kävelevätkö kuoriaiset nyt talon uudessa, ehommassa ulkoseinässä ylpeinä ja iloisina, mutta en erota niitä. Ikävä juttu! Koko sen ajan kun ne asuivat täällä kanssamme, en ruvennut määrittämään niiden lajia, tutustumaan niihin, ja nyt kun ne ovat kadonneet, huomaan äkisti tulleeni uteliaaksi siitä, keitä ne oikeastaan olivat ja mihin ne etenivät täältä.

Yllätyskutsu Hassun tytön, Tukaanin ja kahden lapsukaisen talouteen tuottaa hassunkurisia seurauksia. Vauvan nukahdettua isompi tyttö katselee dvd:tä olohuoneessa aikuisten tylsyyteen kyllästyttyään ja me taas keittiössä kuuntelemme lastenlauluja. Levyllä, jonka nimi on jotakin sellaista kuin “Kaikenkarvaiset lemmikkimme” tai “Perheen omat lemmikit”, on eläinlaulujen joukossa äkisti outo renkutus “Turkkilainen tupakoi”.

Siinä neitoja viedään miehelään ja onnelaan, jos nyt ukin mopo saadaan lainaksi. Laulun eläintematiikka jää hieman hämäräksi, eläimiä ei pihalla asuvaa hämähäkkiä lukuunottamatta näet mainita, ja sanoitus on kummallinen muutenkin. Siinä lauletaan: “Turkkilainen tupakoi, Atatürk glasumoi”. Glasumointi (tai mahdollisesti klasumointi tai sitten jotakin aivan muuta) ylittää meidän kaikkien ymmärryksen niin cavahiprakassa kuin sen jälkeenkin.

Laulu pyörii mielessä vielä odottaessamme junaa Pohjois-Haagan asemalla. Yksi mies on kuukahtanut nukkumaan aikataulujen eteen, hänen kaverinsa käy välillä tökkimässä hänet hereille ja miehet ottavat huikkaa repun väkeväpullosta. Heidän kävelynsä horjuu, mutta pääsevät he sentään junaan.

Junassa huomaan tuijottavani ikkunan läpi pimeään ja miettiväni, miten hemmetin vaikeaa lasten kasvattamisen täytyy olla. Kaikki nämä vaikutteet - millä tavalla esimerkiksi humalaiset miehet voisi heistä hämmentyneelle lapselle selittää ilman että heistä tulisi pelottavia tai säälittäviä? Millaisen laulun heistä saisi? Kuinka moni asia aikuisillekin jää glasumoinniksi, hienolta kuulostavaksi sanaksi ilman mitään täsmäsisältöä? Miltä lapsesta tuntuu, kun hän kohtaa sellaisia itseään ja käytöstään koskevia selityksiä kuin “hän nyt vain haluaa enemmän huomiota, siinä kaikki” silloin kun hän on surullinen ja hämmentynyt eikä osaa tehdä tuolle ujona itkuisuutena ilmaistulle ololleen mitään? (Itse muistan käsittäneeni tuollaiset rauhallisen äänensävynkin toteamukset niin, että “huomion haluaminen” - eli se että koetin ilmaista vanhemmille, että olin aika surkeana ja että oikeasti olisin tahtonut mieluiten lakata olemasta siinä paikassa - oli ehdottoman väärin, itsekästä ja lyhytnäköistä, ja että halu tulla rakastetuksi ja saada apua liian vaikeiden tunteiden ja tilanteiden käsittelemiseen oli liian hankalaa ja tuntui muista sietämättömältä. Oikeastaan vasta viime vuosina olen sallinut itselleni tämän halun ilmaisemisen ja hahmottanut sen esiintymisen muuna kuin pahana, vältettävänä piirteenä. Mutta vihainen en osaa olla - en tästä. Lapsiperheet jäävät niin yksin lastensa ja arjen pyörittämisensä kanssa, ettei ole mikään ihme, että vanhemmista tuntuu siltä, että heidän pitäisi jatkuvasti revetä kymmeneen eri suuntaan ja ettei levon hetkeä koskaan löydy. Silloin varovainen pyyntökin saattaa tuntua kuormittavalta kinuamiselta, viimeiseltä pisaralta.)

En tiedä, miten asiat hoidettaisiin tyylikkäästi perheessä. Jotenkin harmonia säilyy vielä kahden hengen ja harmaan kollin taloudessa, mutta jos tätäkin pakkaa vähän sekoitetaan, arjesta tulee helposti taistelukenttä. En osaa sanoa, kestäisinkö sellaista ja löytäisinkö itsestäni sellaisen altruismin vaihteen, että osaisin kunnioittaa itseäni edes hyvinvoinnin vaatiman minimimäärän, jos minulla olisi lapsi. Miltä tuntuisi tehdä kaikki lapsen ehdoilla? (Luultavasti kokisin kuitenkin avuttoman lapsen oikeuksien polkemisen omien oikeuksieni varjolla sellaiseksi toiminnaksi, jota en voisi itseltäni hyväksyä.) Nauttisiko tuosta katoamisesta ja itsen kadottamisesta toisen hyväksi? Ainakaan en voinut hyvin aikuisen ongelmakoiran tullessa talouteen ja minun joutuessani täysin katoamaan sen hyväksi, pysymään järkkymättömän rauhallisena silloinkin kun se satutti ja epäilin koko touhun mieltä, pitämään mielessä kaiken aikaa päällimmäisenä, että koira vain pelkää ja käyttäytyy siksi näin, että minä olen meistä se, joka voi mallintaa ja ymmärtää tilanteen ja että siksi minä en saa suuttua, säikähtää enkä korottaa ääntäni, vaan että minun pitää vain palkita koiran käytöksessä pienetkin askeleet positiiviseen. Se tarkoitti liikaa oman huolen, hädän ja kivun huomiotta jättämistä ja jätti jälkeensä valtavan uupumuksen. Enkä tiennyt niin tehdessäni, onko koko yrityksessä mitään järkeä, vaikka olinkin motivoitunut yrittämään. Nyt, kun koira elää rauhallista ja mukavaa koiranelämää eksän luona ja itsekin kuntouduin vähitellen ja sain koiran tulemisen keskeyttämän graduprosessin vietyä loppuun, toki tiedän. Oli siinä järkeä. Mutta luiskahtaminen jonnekin tavoittamattomiin oli pelottavan lähellä. Ei ole hyvä itkeä joka päivä täysin lohduttomana ja ajatella omaa elämäänsä itse rakennettuna harmaana, tukahduttavana helvettinä, jossa aika ja muutos katoavat vaikeiden rutiinien läpi kipristelemiseen.

Lapsiperheet vaikuttavat vieraillessa aina niin auvoisilta, lapset kuuluvat ikään kuin normiperheen kuvastoon ja lapsiperheen huoneiston tilanjako ja toimintatavat muistuttavat sitä, minkä itsekin muistaa ensimmäisenä opittuna mallinaan ja mihin silloin tällöin huomaa kaipaavansa kaikista tuohon malliin kuuluvista julmuuksista huolimatta. (En tarkoita, että minulla olisi julmat vanhemmat, tarkoitan sitä, että on julmaa olla lapsi ihan vanhempien motivaatioista ja taidoista riippumatta. Lapsuuteen sisältyy melkoinen pyrkimys pois tuosta riippuvaisesta asemasta.) Kun kuuntelee ja kuulostelee tarkemmin, aistii jännitteet ja kokee ne ritisevinä voimalinjoina, joihin ei sivullisena tahtoisi törmätä. Lapset ovat pehmeitä, muotoutuvia ja olemassaolonsa jatkumisen suhteen riippuvaisia aikuisten riittävän hyvällä tuulella pitämisestä, aikuiset usein kuormitettuja äärimmilleen ja omasta aikuisen (erotuksena vanhemman) tilastaan hampaat irvessä kiinni pitäviä. Ja silti he rakastavat toisiaan enemmän kuin kai keitään muita. Kuinka kummallista. Oikeastaan on kai kaikkein helpointa olla aikuinen silloin kuin vierailee sivullisena lapsiperheessä.

Se synnyttää hieman surullisen asenteen useiksi tunneiksi ainakin minussa osoittaessaan, kuinka monesti elämän jatkumiselle välttämättömät järjestelyt (kuten vanhemmuus ja lapsuus - voitaisiinhan ne toki yhteisöllisemminkin järjestää, tämä länsimainen nykyratkaisuhan suvusta ja kyläläisistä erillisine ydinperheineen on käsittääkseni aika nuori; toisaalta tuollainen yhteisöllisyys sisältäisi sitten omat jännitteensä sekin, kuten vanhat anoppivitsit osoittavat - nykyään kellään ei kai ole aihetta ärtyä anopistaan, hehän ovat kuin tuttavia) sisältävät niin voimakkaita kamppailun elementtejä. Toisaalta kenties harmoniaa ei huomaisi, ellei olisi joutunut elämään myös jännitteitä, taistellut, luovuttanut ja joskus purskahtanut nauruun tilanteen silkkaa absurdiutta. Jotenkin en vain tunne itse vetoa kamppailemiseen tällä erää. Oikeastaan minusta tuntuu, etten ole pitänyt sellaisesta ikinä. (Esimerkiksi ystävän kertomus siitä, kuinka hän nauttii opettajan työssään juuri verbaalisista kamppailutilanteista, läppien palauttamisesta ilkeällä kierteellä, tuntuu minusta kuvaukselta mielentilasta, jota en oikein osaa kuvitella sisältäkäsin, itseni tuntemaksi.) Ehkä juuri tuo piirre tekee minusta alttiin surumielisyydelle. Etenkin darrassa, jolloin usein äilehdin vielä alkoholin höllentämien kielenkantojen terävyyttä edelliseltä illalta. Ystävällisenkin keskustelun jännitteet saattavat seuraavana aamuna tuntua hankalilta käsitellä ja saatan jäädä pohtimaan jotakin sanomista tuntikausiksi samalla kun koetan tiskata ja siivota.

Turkkilaista laulua ei löydy lästiksestä, vaikka sieltä löytyykin paljon oman lapsuuteni lauluja, kuten Mikki-hiiret ja teddykarhujen huviretket ja Käyn ahon laitaan ja Harmony Sistersiä. Sääli. Haluaisin näet kuunnella vielä, sanotaanko siinä tosiaan “glasumoi”.

Toivon, etten tänään enää säpsähdä kaikkia kuulemiani ääniä enkä pelkää puhelimen soidessa. Sinänsä ihan huvittavaa, mutta kehon asettuminen suunattomuudesta vie aikaa. Siinä vaiheessa kun tietoisella tasolla on lähinnä pitkästynyt sen hurisemiseen, se vain jatkaa. Parisuhde kärsii tällaisista reaktioista: Vompsu makaa vieressäni varmaan kaksi tuntia odottaen, että reagoisin häneen jotenkin, mutten ehdi. Menen nukkumaan monta tuntia hänen jälkeensä ja herään viideltä hänen kanssaan. Näen unia, jossa minulla on sydämen tilalla mortteli. Aamulla olen niin tokkurassa, etten osaa sanoa oikein mitään muuta kuin että voisiko hän ehkä tehdä minullekin kulhollisen tattarimuroa ja soijajugurttia.

Näyttää koko ajan siltä, että on puhkeamassa kova myrsky. Se johtuu siitä, että muovien takaista seinää on rapattu ja muovit ovat saaneet kellanharmaan myrskyvalon sävyn. Myös kuivuneet rökälerimssut voi tulkita oikein kovaksi mutasateeksi, joka jähmettyy salakavalasti sitä vilkaistessa.

Ulkoa kuuluu kummia ääniä: jonkinlainen levityslasta korisee pitkin vedoin. Työmiehet palpattavat välillä viroksi. Telineet kalkattavat. Posliinikukan yksi terttu on avautunut. Uskomatonta, että se jaksaa kukkia rakennustelineiden sisässä. Ehkä se kuoleskelee kaikesta tästä hämärästä ja päättää säilyä yli vaikean jakson siemenenä.

Persiljan siemenet ovat työntäneet sisältään hauraita juurenalkuja. Menen ensin vesijuoksemaan ystävän kanssa, sitten tungen siemeniä vakoihin ja peittelen ne murusateella. Toivottavasti matalat äänet eivät ilmaise ukkosta vaan liikennettä. En jaksaisi tarpoa savivellissä huonosti nukutun yön jälkeen. Haluaisin pysäyttää intensiivisyyteni hetkeksi ja muistaa syödä. Luultavasti sellainen onnistuu vasta seksin jälkeen. Se kirjaimellisesti sammuttaa aivot ja stressivasteen. Mietin huvittuneena, pitäisikö tätä kiihtymystä ja sen sammutuskeinoa pitää hyvänä vai huonona piirteenä parisuhteen kannalta. Ehkä hyvänä, jos hyvät käytännöt muistetaan käyttää.

Jo toinen aamu vesijuoksua ystävän kanssa, ihanuus. Saan ehkä toimitustyön kesäkuun lisäksi myös elokuuksi, jos uudistettu, korkeampi tuntihintani hyväksytään. Jos sitä ei hyväksytä, en vielä tiedä, mitä teen elokuun työn suhteen, sillä sen aihe ei ihmeemmin itseäni kiinnosta eikä entisellä palkkatasolla työstä jää kovinkaan paljon käteen yrittäjäneläkkeen maksamisen jälkeen, sellaista marketinkassatasoa, parempaa kuin haravoinnista mutta vähemmän kuin kirjastosta. Toisaalta rahaa palaa tänä kesänä häihin joka tapauksessa, koska ruokkiminen maksaa vaikka kaiken tekeekin itse, ja bussikuljetus mökille maksaa sekin.

Kello harppoo.

On pakattava myrskynsävyisessä huoneessa bikinit, pyyhkeet, pesuaineet ja rasvat, siemenet, suuri joukko eväitä. Putkahdan uimalasta ulos ehkä yhdentoista maissa, sitten on kolme tuntia aikaa selviytyä kylvämään ja sieltä kotiin laittamaan ruokaa työn rankan raatajalle. Luulen kyllä, ettei tätä stressivastetta jaksa kukaan sammuttaa millään niin järkevällä kuin seksillä. Luultavasti syötyämme nukahdamme saman tien. Vompsun viisikymmentuntinen toukokuun työviikko ja omat maankääntöpuuhani väsyttävät kehot totaalisesti.