Veloena

Miksi vänkyräinen tertturanka kypsässä punaisessa tomaatissa näyttää taiteelliselta tyhjällä pöydällä tai ikkunalaudalla, mutta ei mikron viereisessä kaaoksessa? Onko tanssiva joukko taidetta, jos sillä ei ole näyttämöä, jolle yleisö ei voisi periaattessa astua esityksen aikana? Entäpä lavatanssit - ovatko ne taidetta muuten kuin elämäkin on?

Tarvitseeko minun kehystää nämä valokuvat ja naulata niiden kehyksille paikat seinälle, jotta voin nauttia niistä täydemmin kuin nyt, kun ne ovat kiepillä taistelevien metsojen teekannun päällä, runohyllyn ylisillä? Entäpä nämä runot - nämä kirjat, joita en ole availlut pariin vuoteen? Ei kai muistamiseni nyt sentään taidetta ole? (Etenkin kun muistini väärentää etevästi asioita, kuten kai parasta mielenterveydelle onkin. Vai onko?) Tai tuo taulu, joka tuossa jo riippuu, grafiikanlehti Venäjänmaalta, lahja taiteilijalta, milloin oikeastaan pysähdyn havaitsemaan sen esteettisiä kvaliteetteja sellaisenaan? Eikö se pikemminkin ole osa seinää, eikö huomioni polveile siihen vain huoneen osana, maailman osana?

Kun keskityn johonkin, enkö silloin katoa? Mikä on tämä paniikki, kun kuuntelen Vompsun terapeutin ystävällisesti meille lainaamaan mindfulness meditation -setin ensimmäistä ceedeetä ja rauhallinen miesääni kehottaa keskittymään hengitykseen mitenkään hengitystä muuttamatta? Onko sellainen mahdollista? Eikö muka huomioni ole voima, joka jähmettää tapahtumisen esineiksi, suorituksiksi, muodoiksi? Joka johonkin minussa suuntautuessaan työntää tuota kohdetta sijoiltaan? Joka johonkin tuntoaistittomaan ja kanssani hermoverkkoa jakamattomaan kohdistuessaan työntää tuon toisen kutsun syrjään ja kohtaa tuon toisen vastuksen sinne saakka, että unohtaa suuntautuvansa ja tulee osaksi tuota toista? Ja millä lailla tuo toinen on silloin muka erillinen minusta, enkö muka kanna yhteyttämme sisälläni lopun elämääni ja suuntaudu uudelleen siitä muistuttaviin tuokioihin, tilanteisiin, tansseihin, näytelmiin, painu ihoa vasten ja unohda kaikkia rumia sanoja?

Onko mitään intiimimpää kuin alkaa hengittää toisen tahtiin tahtomattaan ja huomaamattaan?

Osaako joku hengittää pakottamatta asiaan keskittyessään?

Ovatko minua enemmän ne asiat, jotka tiedän ja joista päätän, vai sellaiset seikat kuin tapani kävellä tai ojentaa käsi, hymyillä tai väräyttää nenääni? Olenko enemmän se joka ajattelen olevani vai se, josta yllätyn, ja kuinka usein unohdan yllättävät seikat? Ja enkö joka tapauksessa luota hahmottomaan elämänvoimaan tai minuuteen tai kokemukseen tai lihasmuistiin, sillä en erityisemmin murehdi, osaanko tänään kävellä kauppaan ja takaisin enkä sitä, tunnistanko äitini hänet tavatessani tai siitä, ymmärränkö sinun sanojasi summittaisesti, kun vastaat kysymykseeni?

Ja miksi käy niin, että kun hengitys ensin vaikeutuu ja levottomuus kuohahtaa, pian rentous valtaa maailman ja ceedeetä on mahdotonta kuunnella loppuun nukahtamatta tai ainakin laskeutumatta jonnekin hyvin hiljaiseen ja liikkumattomaan tilaan, jossa hengityksen keinu on ainoa aistimus? Onko tämä jokin pienimuotoinen katharsis?

Miksi voin tanssia yleisölle vain niin, että yleisö on pimeässä tai suljen silmät tai päättäväisesti kohdistan mieleni siihen, miltä tanssiminen tuntuu lihaksissa ja nivelissä, luiden kulmauksissa ja tasapainoaistillisesti? Irtoavatko nämä sanat minusta sillä tavalla, että kukaan niiden lukija ajattelee niiden voivan olla hänen omia sanojaan, esimerkiksi sellaisia, jotka hän aiemmin kirjoitti lapulle, ja sitten lappu hukkui ja nyt joku on laittanut ne nettiin?

Mikä on tämä huomio, joka kohdistuu ja liikahtelee? Jos se pystyy näkemään rytmin eristämättömässä tomaatinrangassa sekasotkun keskellä, miksi se tahtoisi siivota? Haluaako se oikeastaan vaikuttaa miltään tai tulla tarkastelluksi? Olen melko varma siitä, että se haluaa jakaa hetkiä ja tunnelmia, unohtua tuntemuksiin, lakata skannaamasta, rauhoittua, mutta eikö tämäkin varmuus päde vain joihinkin hetkiin?

Ja jos minuus on jotakin näin hataraa tunnettuna ja toisaalta monoliittimaisen luotettavaa tuntemattomana ja ohjaavana, jotakin näin tilanteista ja hengitysvaikeuksista erottumatonta, miksi olisin huolissani siitä tai suostuisin kuvaamaan sitä työhaastattelussa muutamin adjektiivein? Eikö riitä, että hengitän ja että stressihormonini huuhtovat näitä pehmeitä rantoja ja että yö ja päivä tahdistavat maailman ja että tahtiin on helppoa myöntyä? Osaisinko edelleenkään vastata niille, jotka sanovat, ettei tällaisella hiljaisella kysymisellä ole väliä? Onko vastaamisella väliä?

Mitä tapahtuisi, jos vaikeus hengittää luonnollisesti käskettäessä lakkaisi?

Olen ripustanut valkosipulit sanomalehden palasella puhtaiksi pyyhittyinä ja juuret saksilla lyhennettyinä sukankuivatustelineeseen. Sukankuivatusteline on ripustettu runohyllyn toisen vetolaatikon vetonuppiin, runohylly on ripustettu seinään. Runohylly on edellisessä elämässään ollut kosmetiikkahylly äitini työpaikassa. Sen alareunan jäljistä päätellen se on vanhan astiakaapin yläosa, joka on sahattu irti kokonaisuudestaan ja maalattu sitten valkoiseksi. Tätä teoriaa tukee myös se, että kirjahyllyosuutta reunustavat kaksi painaumaa, joihin voisi halutessaan teetättää liukuvat lasiovet. Toinen pikkuhyllyni, joka seisoo lattialla ja on isomummon kuolinpesän peruja, on vääntynyt ja sen lasiovet siksi ovat äärimmäisen tankeat liikuttaa. Näiden lasiovien käyttöongelmien takia olen päätynyt jättää tilaamatta runohyllyyn lasit. Laseista on muutenkin mieliharmia esimerkiksi muutoissa. Ne voivat hajota ja niiden siirtelyssä on noudatettava suurta varovaisuutta. Toisaalta pidän muuttamisesta. Myös kirjat ovat hankalia muuttaa ja siksi poden niiden suhteen ambivalenssia.

Sukankuivatustele on itselleni uusi keksintö. En muista, miten lapsuudenkodissani kuivattiin sukat ja pikkuhousut, mutta ei ainakaan juuri tämän näköisellä vempeleellä. Tutustuin vempeleeseen edellisen eroni jälkeen, kun yhtäkkiä huomasinkin asuvani Tähtitorninmäellä sen puiston luona, jossa kerran kalalokki varasti laukustani paketillisen japanilaisia riisikeksejä. Niitä myytiin silloin vain Stockmannin Naturassa, josta ostin pitkään kaiken ruokani. Sitten Natura lopetettiin. Mutta takaisin telineeseen. Se oli vuokraemännän asunnossa ripustettuna makuuparven alle. Tuntui suunnattoman dekadentilta ripustaa siihen kuivumaan alusvaatteita. Jostakin syystä seurustelevien ja avioituneiden naisten alusvaatteista on hävinnyt dekadenssi. Minne? Sen kun tietäisi, sillä nyt kun nipistelen noita täsmälleen samoja vaatekappaleita samanlaiseen joskaan ei samaan värkkiin, en aisti hommassa mitään dekadenssia.

Ehkä se johtuu sitä, että minulle maistuu taas ruoka eivätkä kylkiluuni enää näy rintalastan kohdalla. Pidin siitä, että kylkiluut näkyivät, mutta en pitänyt siitä, miten masentunut ja ruokahaluton ja samalla levoton olin tuon talven. Jos pitää valita dekadenssin ja tyytyväisyyden välillä, taidan sittenkin rohmuta tyytyväisyyttä.

Kun istun sängyllä ja kirjoitan, valkosipulit tuoksuvat. Niitä on vielä palstalla laatikossa suuret kasat, jokin päivä pitäisi ehtiä hakemaan niitä lisää, sitoa niitä pitkiksi köynnöksiksi seinille. Ehkä sunnuntaina? Tuntuu uskomattomalta, että nämä vetevät, pulleat ja käteen selvästi kosteat oliot kuivuvat ja alkavat rapista, että talvella niiden iho hilseilee pois päättäväisesti painavan peukalonpään alta. Että nuo kuoret, jotka nyt ovat joustavia ja ohuita ja venyviä, käyvät paksuiksi ja koviksi ja murtuvat helposti. Koska valkosipuliamppeli roikkuu sängyn yläpuolella, voisi ensin kuvitella, että pelkäämme vampyyreita.

Mutta ei, ei enää. Oikeastaan en edes tiedä, onko tuo toinen joskus pelännyt. Minä olen, sen muistan. Pitkään ja hartaasti ja irrationaalisesti. Miksen ole pelännyt juoruja tai raiskaajia tai taskuvarkaita, vaan vampyyreita? Ehkä tämä on olennaisesti vaikuttanut siihen, että todellisuus on tarkoittanut minulle jotakin hyvin huojuvaa ja että sen seurauksena olen ilahtunut metafyysisistä systeemeistä taitavasti kudottuina satuina, koska ne ovat edenneet niin kauas siitä maailmasta, joka uhkuu tarinoita, jotka eivät pääse päätöksiinsä saakka, kun elämän on edettävä toisaalle.

Harmaa kissa liukuu punaisesta eteisestä versovanvihreään huoneeseen. Illalla vihreä näyttää yhä selkeämmin taitetulta valkoiselta. Mutta millainen olisi rullattu tai rytistetty valkoinen? Tai silitetty? Ovenkarmeissa riippuvat kevyet mutta massiiviset kimput sitruunakissanminttua ja yksi kimppu vuoriminttua. Takaisin pahasta ulkomaailmasta palanneet ruskeat kovakuoriaiset ovat kokoontuneet riisipaperilamppuun. Ne näyttävät hieman poliitikoilta kerääntyessään noin laumana. Lampusta roikkuu sydänlyhty, jonka sanka löytyi väärän asunnon lattialta pitkien etsintöjen ensin jäätyä hedelmättömiksi.

Illan sineen on jo painunut yön harmaa, musta. Valkosipulit kuivuvat siten, että alapuoli käy ensin kuivemmaksi kuin yläpuoli, eli aivan toisin päin kuin esimerkiksi vaatteet. Se tuntuu mysteeriltä siksikin, että alapuolihan on vielä paksumpikin. Ystävä on lähtenyt iltateeltä kotiin ja vanhan sellon kanssa festarikiertueen tehneet kaiuttimemme ovat palanneet kotiin. Kun musiikin saa päälle, valkosipulien tuoksu tuntuu hälventyvän. Mutta kai vain mieli liikahtaa, se ei kykene pitelemään kaikkea tätä yhtäaikaa. Se suuntautuu, ja tuoksu jää sivuseikaksi. Jos katson toiseen suuntaan ja keskityn muuhun, valkosipulit katoavat aistimastani sinne saakka että mainitsen ne itselleni tai jollekin muulle.

“Jännittääkö?” kysyy sisko viilatessaan kynsiäni. (Se tuntuu oudolta, en ole tottunut laitattamaan käsiäni, mutta äidistä se on ollut hyvä idea; oikeastaan vasta tuossa tuolissa tulen ajatelleeksi, kuinka kummallista on, että perheeni kaikki muut naiset ovat kauneudenhoidon ammattilaisia.) “Jaa no ei kai”, vastaan. En jännitä tietoisesti, vaikka unesta onkin tullut selvästi vaikeasti tavoiteltava hyödyke. Se on ikävää, sillä kun nukkuu liian vähän, on koko ajan turvoksissa ja silmäpusseilla. Mutta en oikeastaan jaksa stressata siitäkään. Sellainenhan olen kuitenkin kaikissa juhlissa muutenkin. Mitä tärkeämpi tapahtuma ja ankarammat valmistelut, sen varmemmin törähdän paikalle aivan liian vähän nukkuneena ja silmäpussisena.

Nyt en sentään ole itkeskellyt valmistelujen tiimoilta vaan pysynyt reippaana, onhan minulla Vompsusta mainio sivustatuki. Kotiin päästyäni etsin valokynää, koska silmäripisien värjäyksessä väriä on mennyt aika tavalla silmien alle ja se näyttää silmäpusseihin yhdistettynä aika hurjalta. Juoksen asuntoa ympäri alusvaatteisillani ja murisen, ja lopulta valokynä löytyy loogisesti kameralaukusta, joka oli käsilaukkuni edellisissä häissä. Vompsukin on kalsongeillaan, ja komennan häntä pukeutumaan, koska vihkimiseen on enää about tunti. Hän on päiväunien jäljiltä tokkurainen. Ensimmäinen paita näyttää liian kittanalta suorien housujen kanssa. Vompsu epäröi hetken ja vaihtaa sitten valkoisen paidan, jossa on työläät kalvosinnappiviritelmät. Juuri kun hän on saanut napit nykerrettyä, vilkaisen nopeasti paitaa ja kysyn, onko hän lainkaan huomannut, kuinka sen vatsakankaassa on suuren suuri rasvatahra. “Ei”, parahtaa Vompsu ja katsoo peilistä: siinähän se. Paita pois! Ainoa suhtkoht puhdas valkoinen paita on edellisten häiden jäljiltä semilikainen ja haisee vanhalle viinalle, mutta se on tosiaan ainoa suhtkoht puhdas ja siihen on tyydyttävä.

“Älä välitä”, lohdutan Vompsua, “munkin ainoa siisti villatakki” - sillä hellettä emme saaneet - “haisee ihan märälle koiralle, se on varmaan niissä häissä tunkkaistu märkänä kassiin.” Sitten odotamme, että äiti soittaisi heidän odottavan isän autossa alhaalla. Lopulta ajattelen soittaa itse. Mutta puhelin vilkutteleekin jonkun jo soittaneen - äidin. Vompsu onkin laittanut jo puhelimet äänettömälle, etteivät ne keskeytä vihkikaavaa. Sen seurauksena vanhempani ovat jo ajat odotelleet meitä kadulla ja koettaneet soittaa odottavansa, taloon kun ei enää pääse sisään millään ovikoodilla eikä summerilla vaan ainoa keino on soittaa sisään puhelimella ja pyytää asukkia avaamaan ovi. Niinpä vanhemmat ovat ressukat vain istuneet ja odottaneet ja jännittäneet, ilmestymmekö me lainkaan. Kauppaan tavaraa ajanut kaljarekka on pakottanut isän väistymään odotuspaikaltaan ja etsimään uuden paikankin. No, onneksi viimein pörähdämme autoon.

Vompsun äiti istuu jo maistraatissa matkakapsäkkeineen ja lukee odottaessaan pokkaria. Virkailijat tuskastuvat lievästi, kun selviää, että heidän jo valmistelemansa vihkitodistus menee uusiksi, koska ajan tilaamisen ja tämän hetken välillä on muuttunut sekä Vompsun suku- että minun etunimeni. Mutta minkäs he sille voivat… olemme päivän viimeiset asiakkaat ja kaikki tietysti lähtisivät jo mieluusti kotiin. Kun viimein pääsemme vihkimistilaan, oikeastaan joitain minuutteja etuajassa, hysteerinen käkätysvaihde on jo melko lähellä. Henkikirjoittaja on hyvin nuori ja näyttää vähän Pelikaanimies-elokuvan linnulta. Vanhemmat ovat liikuttuneita ja imaisevat tunnettaan räpsimällä kuvia. Tunnen hihityksen kasvavan sisälläni, mutta onnistun pitämään sen kurissa. (Jostain syystä nauru on itselleni varsin usein tapahtuva liian klönttimäisten asioiden käsittelemisen tapa.) Vihkikaava on hurjan juhlallinen ja vanhanaikainen. (Myöhemmin Vompsu kertoo sulkeneensa korvansa heti kuultuaan tyrmäävän alkulauseen: “Avioliiton tarkoitus on perheen perustaminen.”) Vastaamme kuitenkin molemmat myöntävästi, vaikka vihkikaava synnyttääkin lähinnä hihittelyn tarvetta ja epämääräistä myötähäpeää. (Tuntuisi hassulta takertua muotoseikkoihin tuossa vaiheessa.) Sitten Vompsu työntää sormeeni sen isoäidin ruusukvartsisormuksen, joka minulla on ollut jo viimeiset viisitoista vuotta lipastonlaatikossa ja toimitus on ohi.

Tuntuu helpottavalta päästä virastorakennuksesta ulos. Ihan helposti se ei kuitenkaan onnistu, sillä takerrun taas maistraatin oviin, joista vain yksi on avoinna. Unohdan taas katsoa, missä ovessa ei ole punaista palloa ja ryskytän ovea onnettomana kuvitellen hetken, että olemme jääneet vangeiksi tuohon kolhoon aulaan. Näemme uusi siviilisääty ei ole muuttanut asioita mitenkään. Paitsi että sormus kädessä tuntuu kovin kummalliselta ja huomaan varovani vasenta kättä ikään kuin siinä olisi haava, ei sormus.

Kreikkalaisessa ravintolassa Vompsun äiti pitää puheen, joka on sata kertaa parempi kuin vihkikaava. Sitä kuunnellessa on helppoa liikuttua. Ruokailu sujuukin mukavassa ja aika välittömässä, mutta hivenen juhlallisessa tunnelmassa. En ole tottunut käyttämään sormuksia ja huomaan varovani edelleen vasenta kättäni. Ruokaa on tajuttomat määrät ja lopulta meidän on vain jätettävä aivan hitunen syömättä, koska kehenkään ei mahdu hitustakaan lisää.

Kun lähden käymään vessassa, äiti äkisti liimaantuukin takaapäin aivan minuun kiinni ja suhisee, että kävelen tasaista vauhtia, hän suojaa minua takaa. Ensin ajattelen hänen tulleen jollakin lailla hulluksi kaikesta emotionaalisesta stressistä. “Miksi ihmeessä?” kysyn. “Sinulla on ongelma”, hän suhisee. Great, ajattelen, varmasti minulla on montakin ongelmaa, mutta ne eivät kyllä sillä hetkellä tunnu näyttäytyvän yhtä selkeästi kuin hänen kumma päähänpinttymänsä suojella lastaan mitä oudoimmin keinoin. “Jaaha”, sanon ääneen. “Kävele tasaisesti, etteivät muut näe!” hän komentaa hiljaisella äänellä. Vaapumme hanhenmarssia vessaan. Vessassa selviää, että kuukautiseni ovat alkaneet uudestaan useamman päivän tauon jälkeen ja häämekon helmassa on suuri, punainen tahra. Äiti on jotekin tuohduksissaan ja pitää tahraa hävettävänä ja tahtoo pestä mekon. (Minustakin tahra on harmillinen, mutta on toki jutussa huvittavakin puolensa: eikö perinteissä patriarkaalisessa yhteisössä veritahrojen pitäisi syntyä hääyönä lakanoihin, ei ruokapöydässä helmoihin… mieli nelistää lupaa kysymättä puskafarssimaiseen kohtaukseen, jossa patriarkaalisen yhteiskunnan morsian alkaa kirkua pöydässä tulleensa naiseksi kenenkään koskematta. Huooh, tämä mielikuvitus…)

En suostu ottamaan mekkoa pois päältä, väännän vain helmaa lavuaariin ja hankaan sitä käsisaippualla ja vedellä ja raavin verta kankaasta tasaisesti lakatuilla kynsillä, joita en oikein osaa tunnistaa kehoni osiksi. Veri lähtee ohuesta kankaasti kiltisti, mutta koska käsienkuivauslaite on rikki, emme saa helmaa kuivattua ja palaan ruokasaliin sen näköisenä kuin olisin pissinyt housuun tai siis hameeseen. Hihitysalttius on palannut, sillä elämäni slapstick ei noin vain katkea.

Kun viimein pääsemme kotiin (järjestettyämme ensin pöydät hääpaikalla; raskasta ja konkreettista hommaa, joka sujuu hieman väsyneempänäkin), Vompsu rojahtaa futonille. “No, tuntuuko nyt hyvältä?” kysyn. “Valitettavasti on sanottava ei”, hän vastaa ja röyhtäilee. “Ei mustakaan”, sanon, ja sitten kikatamme. Olemme vain syöneet aivan liikaa. “Tuntuu kuin jyrä olisi mennyt yli”, koetan luonnehtia. Sitten korjaan: ei vaan juna! Vompsu nyökkää: “Joo, junassa on useampia vaunuja.” Äidin ostamat uudet satiinilakanat makaavat pussissa lattialla, hän soittaa vielä hoputtaakseen meitä vaihtamaan ne sänkyyn, mutta kieltäydymme moisista manöövereistä. Emme lähde myöskään Linnanmäelle, vaikka olimme ajatelleet, sillä ajatuskin sinne ja takaisin kävelemisestä tuntuu silkalta masokismilta. Nukahdamme likaisiin lakanoihin tyytyväinen kissa jalkopäässä. Seuraavana päivänä on kuitenkin saatava koko lauantain juhlien ateria kokattua ja leivottua. On levättävä ja sitten ponnistettava. Alan yhä enemmän vakuuttua siitä, ettei häissä ole kyse siirtymäriitistä vaan ulkopuolisille esitettävästä näytelmästä, jonka tarkoituksena on osoittaa heille symbolisesti jonkin siirtymän tapahtuneen jo kauan sitten.

Herään aamukuuden pintaan.

Päivää ennen ystävien häihin lähtemistä tulee se kesäpäivä, mitä on odotettu tänne saakka. Ja huis, niin saavat mennä suuren ruusukuvioisen sateensuojan etsiminen (hääsääksi huomiseen on luvattu kolmeatoista astetta ja kuurosateita), tietokoneen virtajohdon korjautus (eilen emme saaneet tv-miestä kiinni vastaanottoaikoina, liekö lomalla) ja muut hyödylliset puuhat. Kun kesä alkaa, siitä on tartuttava kiinni.

Palstalla jano iskee tuon tuosta ja aurinkovoidetta on lisättävä. Työskentelemme bikineissä. Kaikki näyttää kauhean pieneltä ja janoiselta. On vaikeaa uskoa, että kukat tokenisivat maljakkokuntoisiksi kahdessa viikossa juhlapöydän somistukseksi. Minkä sitä säille voi, ne on kuitenkin kylvetty toukokuun alussa ja niiden pitäisi kukkia jo. Kulttuurin siemenpussiin painaman ohjeen mukaan, siis. Salaattia sentään näytämme juhliin saavan ja mangoldia, ehkä muutaman kesäkurpitsan. Palstalla on helpompaa olla onnellinen kuin pyörän selässä Hämeentien liikenteenjyrinässä eivätkä aikataulutukset tunnu ongelmallisilta, ne vain panee merkille ja sillä hyvä. Pilvet sen kuin purjehtivat kaukana taivaanrannassa korkeina, kimmoisina kumpuina. Kun istuu maassa, muurahaiset hyökkäävät puremaan takareisistä. Ruusupavut päättävät viimein erottua pensaspavuista ja venyä vartta. Kasteveden kaarevaan sumuun piirtyy sateenkaari.

Kuumina ja raskaina poljemme joenvarren uimarannalle. (Vasta jälkeenpäin äkkään polkeneeni bikineissä, mikä ehkä ei ole sovelias kaupunkiasuste.) Vesi makaa uomassa ruskeana mutta kylmänä. Jo pieni pulahdus pesee kehosta väsymyksen ja tekee mahdolliseksi pyörän ylämäkeen työntämisen. On silti niin kuuma, että istumme bangladeshlaisessa ravintolassa mieluummin sisällä. Siniseen seinään on maalattu taulu ja kehykset niitattu kiinni suoraan seinään. Taulun oikean puoliskon päällä roikkuu kankainen siiderimainos. Syömme pinaattia pähkinöillä sekä halkaistuja kikherneitä pähkinöillä. Keskiolutihmiset remuavat kesäpäiväänsä sisätilassa myös.

Aika mataa yhtä vastahakoisesti ja öljyistä tahmaisena kuin joki. Kesä tuntuu pysähtyneen, karehtivan. Pyörällä voi liukua lämmön läpi auringonläikkäistä varjoa, ohittaa motorisoidun rullatuolin kevyen liikenteen kaistalla. Tuntuu vaikealta ymmärtää, mitä tarkoittaa huomiseksi luvattu kymmenen astetta kylmempi sää. Pitäisikö jalkaan kiskoa sukkahousut? Missä hameessa ja kengissä selviäisi parhaiten mahdollisesta mutakahlaamisesta?

Vaikka päiväunien turmiollisuus on usein kokein todistettu ja olemme väsyneet tämän päiväuniviikon aikana entisestään, päiväuni tuntuu olevan tarpeen ja vierähdämme välittömästi kotiin päästyämme kuumalle, paahteiselle futonille. (Kesäleikkiin kuuluu, ettei asioita perustella eikä tehdä pitkäjänteisesti.) Nukumme väärinpäin, ettei aurinko häikäisisi samoissa määrin. Pään takana seisovat mietteliäät, ajatuksiinsa sulkeutuneet taidekirjat. Sisällä on nelisenkymmentä astetta.

Herään vähän vaille iltakahdeksan. Juna lähtee alle kahdentoista tunnin kuluttua. Mitä sitten tapahtuu? Pitääkö mukaan ottaa kipulääkkeet, kun ensin istuu junassa tuntikausia, sitten kirkossa jonkin aikaa ja jonkun auton kyydissä toisen mokoman, ja sitten vielä juhlapaikalla on ohjelma suunniteltu pöydissä istuen pönötettäväksi? (Olemme suunnitelmista selvillä, koska Vompsu on bestman.) Vai onkohan tarjolla niin hyvää viiniä, että sillä voi puuduttaa itsensä iloiseen tilaan liikkumisrajoitteista huolimatta? En tunnu voivan mitään sille, että liian istumispitoiset ohjelmat aiheuttavat minussa aina saman kiukkuisen kiemurtelun tarpeen, joka assosioituu koulupäivien tunnelmaan: Onko pakko vain istua, istua, istua ja istua? Miksi ajatellaan sivistyneemmäksi hiljaa kivuissaan istumista kuin vängyrtelemistä ja vaikka hetkeksi lattialle selkää rentouttamaan käymistä? Ymmärrän vaatimuksen tiettyjen viettien suitsimisesta, mutta kehollisten tuntemusten mitätöinti on kyllä mennyt kulttuurissa aivan liian pitkälle. (Minusta myös tunteiden mitätöinti on monessa tapauksessa mennyt liian pitkälle - ikään kuin tunteet tottelisivat paheksuntaa. Ei. Asenteet kyllä tottelevat, mutta jokin olo vain pulpahtaa pintaan sinne saakka, että onnistuu keräämään sen varoitusmerkit ja reagoimaan jo yhteenkin niistä tilannetta aktiivisesti muokaten.) Toisaalta tajuan myös, että osa kiukustani syntyy siitä, että huomaan kaikesta huolimatta asettavani ympäröivän kulttuurin paheksunnan vaarallisemmaksi ja siten vältettävämmäksi kuin oman näkemykseni. Tuskin kukaan tulisi minua komentamaan istumaan, jos vain liukuisin vaivihkaa pöydän alle. (Ukki teki niin sydänoireiden iskiessä teatterissa, eikä hänen veljensä enää koskaan puhunut hänelle sen jälkeen kun oli antanut tämän kuulla kunniansa suvun maineen tahraamisesta moisella penskojen käytöksellä.)

Jotenkin kaikki ajatukset tuntuvat kaukaisilta ja pölyisiltä nyt kesäleikin aikaan. Mies makaa sängyssä alasti, punainen hapsullinen silkkihuivi kasvojensa päälle kiedottuna. Ajatus sukkahousuista, villatakista ja sateenvarjosta tuntuu kaukaukaiselta, ja silti tiedän tämän olevan vain leikki. Siinä leikin, että teen, mitä tahdon. Että tahdon jotakin muuta kuin tahdon, että ilmenee halu juoda veteen sauvasekoittimella murskattua jäistä vadelmaa ja että tuota halua noudatetaan. Että en muista huomista, ihmisiä naulakoilla ja kaupan paketoimia lahjoja, istumajärjestystä ja muitakin kontrollieleitä, joiden puitteissa onnellisuutta ja menestystä on totuttu osoittamaan. Onneksi kyse on sentään Itä-Suomesta, eli saanemme nähdä runsain mitoin kyynelehtimistä ja naurua.

Vielä lasillinen vadelmahyhmää!

Uuden Me-lehden parisuhdejutussa on hämmentävä lause:

Tutkimuksissa on todettu, että parisuhteessa miehelle on erittäin tärkeää kokea, että vaimo kunnioittaa ja arvostaa häntä.

Vaikka jutussa on haastateltu parisuhdekouluttajaa, tuohon lauseeseen ei liitetä luontevaa jatkoa, että kyllä varmasti naisestakin tuntuu olennaiselta saada kunnioitusta ja arvostusta puolisoltaan. Ehkä tilaa on ollut hintsusti ja tuollainen itsestäänselvyys (onko se itsestäänselvyys, mikä on itsestäänselvyys) on leikattu pois. Silti tuntuu hassulta, että tuollainen toispuoleinen ajatus esitetään, olkoonkin, että kenties tutkimusta on tosiaan olemassa vain tuosta miesten tarpeesta.

Luen juttua vessassa ja huudan huoneen puolelle: “Kuule tuntuuks susta et mä arvostan ja kunnioitan sua tarpeeksi?” Vompsu vastaa: “Joo! Ehdottomasti! Entä kunnioitanko ja arvostanko mä sua tarpeeksi?” Mietin hetken ja vastaan: “Joskus tuntuu että miltei liikaa.” Ehkä tuo liikuus on vain tottumattomuutta siihen, että joku tosiaan kunnioittaa ja arvostaa minua sellaisena pelokkaana pienenä lapsena, jollainen pohjimmiltani olen, herkästi säikähtävä ja suuntaa vailla. Että esiin ei nouse jokin oletettu lahjakkuus (joita minun on tavattoman vaikeaa itse hahmottaa ja joita en oikeastaan osaa liittää itseeni juuri mitenkään - koen että esimerkiksi jokin runon kirjoittaminen tai aikanaan matematiikka ikään kuin tapahtui minun ulkopuolelleni tai ilmeni tajuntaani valmiina ja ponnistelematta, ilona ja lahjana eikä niinkään kerro mitään minusta) tai toive siitä, että kykenen kestämään tiettyjä olosuhteita paremmin kuin joku mukavuudenhaluisempi tai konformisemmin ajatteleva (luultavasti en halua tuollaista kestävyysottelua) tai oletus, että minun todistuksillani ja lukeneisuudellani (tai joskus varhemmin, ulkonäölläni) kiehtova, täyttymyksen tuntemuksistani huolen pitävä ura on vain päättäväistä aloittamista vailla. En osaa identifioitua juuri kuinkaan tuohon lahjakkaaseen ja kunnianhimoiseen puurtajaan. Hänelle suotu arvostus ja kunnioitus eivät siten kosketa lainkaan minua vaan ainoastaan tuota haavekuvaa. Joka ei ole minun haavekuvani, tosiaankaan.

Minusta on paljon helpompaa identifioitua siihen pikkutyttöön, joka tarkastelee aikuisten vaatteita puolipaniikissa eikä oikein ole varma, pukeutuako tähän vai tuohon paitaan tänään. Ja joka silti saattaa joskus väittää ymmärtävänsä jostakin jotakin tai ainakin osaavansa sanallistaa jonkin tunnelman.

Liikaa, voiko toista kunnioittaa ja arvostaa liikaa? Eipä kai, ajattelen huoneen puolelle kävellessäni. Sekin on vain sanonta, harmillinen sanonta. Kunhan saan vain olla tämä erehtyväinen ja hieman villi lapsi, kaikki on okei. Ja jos joku sitä vielä jaksaa arvostaa ja kunnioittaa tuon lapsen kurittomuutta ja päättämättömyyttä mutta toisaalta myös hyväntahtoisuutta, se on jotakin aivan uutta ja ihmeellistä eikä siitä kannattaisi oikeastaan olla lainkaan huolissaan.

Samassa muistan toisen ikävän sanonnan, joka on jokseenkin poltettu mieleeni. “Miksi haluat satuttaa minua?” Olen kuullut kysymyksen lukemattomia kertoja ja esittänyt sen itsekin epäilemättä usein. Mutta vasta kun kuulin sanovani sen joitakin kuukausia sitten, kuulin äkisti, mitä tarkalleen sanat väittävät. Miksi ihmeessä en sano: “Tuo satuttaa!” Tai: “Tiedätkö ollenkaan, miten pahalta tuo tuntuu?” Koska kun sanon sanat tuon kerran, kun kuulen ne äkkiä taustaoletuksineen, en lainkaan ajattele, tai ainakaan miellä tietoisesti ajattelevani, että toinen tosiaan haluaisi satuttaa. Se on vain sanonta, jota on käytetty ja joka on käynyt niin tutuksi, etten ole kuullut sanoja sanonnalta. Miksi haluat satuttaa minua? Miksi haluat, että tulen hulluksi? Miksi haluat, että kaikki menee pieleen? Miksi haluat suututtaa minut?

Kukaan ei ole koko elämäni aikana tarttunut minua tuollaista sanoessani käsivarresta ja kysynyt, uskonko ihan tosissani, että toinen haluaa satuttaa. (Ehkä he ovat katsoneet sanojen läpi, syvemmälle, kuten oikein onkin. Mutta silti - en haluaisi sanoa asioita, joita en tarkoita.) Olisin vastannut kysymykseen ei, ja ollut ehkä vähän kiukkuinen, koska en varmaankaan olisi halunnut uskoa, että olen sanonut jotakin niin oletuksieni vastaista, kummallista, typerää ja syyttävää. Sinänsä aivan hyvä, että kuulen itse äkkiä sanat suustani vuotavina kuin jonkun toisen lausumana, kuin olisin joku toinen, hyvin kaukaa. Noiden sanojen kuuleminen synnyttää äkisti levottomuuden: En usko, että haluat satuttaa, miksi siis sanon näin? Kenen ovat nämä sanat? Kuka ne sanoo? Mistä ne tulevat? (Tietysti tiedän, mistä ne tulevat. Kuulen äänensävynkin tarkkaan. Sanat, oven paukahduksen, yksin jäämisen kaikkeen siihen nimettömään kauhuun, joka toistaa kerta toisensa jälkeen, ettei ole mitenkään mahdollista, että joku voisi rakastaa minua, viimeiset sanat ennen oven paukausta.) Tuntuu hurjalta tajuta äkkiä, että on opetellut äidinkieltään samalla tavalla kuin vierastakin kieltä, sokkona ja luottavaisena sanakirjan fraaseja toistaen, tietämättä oikein, mitä tarkalleen sanookaan.

Lukemattomien sketsien aihe, ja niin näkymättömänä tragediana elämien kietoutuessa toisiinsa ja sanojen jäädessä kalkattamaan tajuntaan jonkin kiistan päätteeksi. Ja olen pitänyt itseäni sanoista tarkkana, jopa liiallisissa määrin yksityiskohtiin takertuvana. (Sekään ei ole oma syytökseni, mutta olen jotenkin onnistunut nielaisemaan sen osaksi mielenmaisemaani. Että pitäisi olla enemmän jeesnainen ja hyvätyyppi, mutta toisaalta, en voi estää itseäni kysymästä, miten sitten käy jos teen hyvätyyppiasioita ja teeskentelen, että jotkut mieltäni askarruttavat asiat eivät vain ole olemassa, enkö muka silloin tule vihaiseksi ja arvaamattomaksi tai turraksi ja onnettomaksi ja eivätkö nuo asiat itse asiassa silloin häiritse minua vain enemmän, koska ne rynnistävät näyttämölle täysin hallitsemattomina ja arvaamatta, eikö minun pitäisi tuntea läpikotaisin nämä tilanteet ja tulkintani niistä, nuuskia tarkasti ne sanat, jotka tuntuvat sopivan tilanteeseen niin saumattomasti, että ne kadottavat sanattomuuden kauhun.)

Istun tekstin ääreen, ajattelen sen helppolukuisuutta. (En tämän tekstin, tässä en pyri helppolukuisuuteen vaan osuvuuteen. Ne ovat toisistaan erilliset hyveet.) Ajatukseni eivät tahdo pysyä tuossa vieraiden sanojen massassa, koska sanattomuuden kauhu on muistunut äkisti, se mustaa huonetta ja tekee vaikeaksi ymmärtää, että istun rauhallisessa huoneessa miehen, kissan ja koiran kanssa, istun satulatuolilla ja teen työtäni, viimeistä kirjaa ennen palkankorotusta, jota en uskonut uskaltavani pyytää ennen kuin tein niin tuosta noin vain, sähköpostilla, hetken mielijohteesta. Hus, haamut. Hus, menneisyys. Pakotan tarkkaavaisuuteni noihin sanoihin, fraaseihin, lauseisiin.

Eikä riitä edes se, että ne ovat selviä ja myönteisiä, koska ne voidaan silti lukea epäilevällä mielellä. (Tai ei edes niin, en lue pariterapeutin haastattelua epäilevällä mielellä ja minusta siinä esitetyt neuvot ovat relevantteja ja mainioita, mutta silti aluksi siteeraamani lause pistää tekstistä esiin kuin vappuhuiska, ainoa sukupuolitetun käytännön lause.) Miten tämä ajatus käännettäisiin positiiviseksi? Riittää, etten tiedä, miten tämä lause luetaan? Tyydyn siihen, että tajuan ihmisten lukevan sitä, mikä heidän oletuksiinsa sopii? Tyydyn siihen, koska vaihtoehtoa ei ole, koska viestinnän ideaalitilanne toteutuu kauhean harvoin, koska en voi tehdä kuin oman osuuteni, joskus en sitäkään.

Äkkiä tunnen, kuinka työskentelen räjähdysherkän aineen kanssa. Järjestelen sitä pinoihin, jotka olevinaan eivät romahda yhtä herkästi kuin aiemmat muodostelmat.

Ja sitten kirjoitan tämän tekstin, kun on jo ilta ja koko päivän mieltä on painanut muistikuva, jonka asetan pikniknurmelle korvapuustien väliin: Muistikuva siitä, kuinka istun sohvassa jalat koukussa ja luen kirjaa sanojen etymologiasta ja äkkiä ajattelen kieltä pintana, siistinä rakenteena, jonka alle kätkeytyy yhteyksiä, jotka tarvitsee vain hahmottaa, joita pitää osata etsiä. Toinen muistikuva toisesta oivalluksesta, kun tajuan, että kieli on pintaa toisellakin tavalla, liukasta ainesta, joka sanoo paljon muutakin kuin tarkoitan sanoa. Sinä päivänä päätin opetella toisinaan koskettamaan (kädellä tai halaten, konkreettisesti) ihmisiä, jotka koskettivat minua tunnetasolla. Joskus koskettaminen tuntuu vaikealta, koska moni ihminen, joka koskettaa minua tunnetasolla, myös pelottaa. Olen edistynyt hitaasti tässä oivalluksessa, että kieli on pintaa, joka kätkee alleen kehitystarinoita sille, joka viitsii katsoa tarkemmin.

Joskus tuntuu, että kirjoittaminen ja puhuminen on pelottavinta, mitä on. Kirjoittaen tuntee tavoittavansa helpommin vivahteita, koska tilanne on rauhallisempi. Ja kun kirjoittaa, sanat jäävät, niihin voi palata, niitä on helpompaa tarkastella puolueettomasti toisesta päivästä käsin kuin puhetta. Puhe tallentuu ehkä johonkin toiseen, vahingoittaa häntä pahemmin.

En osaa olla ajattelematta, että kivahdus miksi haluat satuttaa minua ei olisi vahingoittanut minua. Jos olisin nähnyt sen kirjoitettuna, olisin ehkä paremmin ymmärtänyt sen loukkaavuuden syöverit. Se on saanut minut pelkäämään, ettei kukaan voisi kunnioittaa ja arvostaa minua, saati sitten rakastaa, ja että läheisyydessäni on jotakin vaarallista ja syövyttävää. (Minusta rakastaminen ja huolehtiminen on paljon vaikeampaa kuin kunnioittaminen ja arvostaminen. Kunnioitan ja arvostan ainakin itse huomattavasti suurempaa joukkoa kuin keistä huolehdin ja keitä rakastan ja suojelen.) Ja olen levittänyt lausetta kuin ruttotartunnan saanut, tartunnastani tietämättä.

Kuten muutkin.

Kun lopetan työn tältä päivältä, jään miettimään kunnioitusta ja arvostusta. Miksi niitä on niin vaikeaa ottaa vastaan? Siksikö, että niitä kohdatessaan usein pelkää - näin itselleni tuntuu käyvän, jos kunnioitus ja arvostus kytketään suorituksiin, sellaisiinkin, joita ei itse ajattele suorittamisena, kuten vaikka blogin kirjoittaminen tai ihmissuhteissa toilaileminen ja niiden miettiminen, mutta jotka tunnutaan jotenkin jähmettävän joksikin hienoksi ja persoonallisuuden kypsyydestä kieliväksi - että niiden myötä evätään minun oikeuteni tuntea haavoittuvuutta, erehtyväisyyttä ja lapsellisuutta? Jotenkin itsestäni tuntuu kovin paljon tärkeämmältä, että saan olla haavoittuva ja erheellinen kuin että toinen tunnustaa, että minulla on jotakin järkevää sanottavaa aina välillä. (Ehkä kyse on vain siitä, että olen saanut kuulla jälkimmäisiä toteamuksia enemmän kuin aiempia lupauksia ja että osaan kiukustua, jos joku kieltäytyy myöntämästä, että minullakin voisi olla ihan järkevää sanottavaa. Sillä tavalla kai olen omavaraisempi kunnioituksessa ja arvostuksessa kuin rakkaudessa. Paitsi että kunnioitukseni ja arvostuksenikin on aika romahdusherkkää mutta toisaalta ylösrakentuu melko sukkelaan uudelleenrakennuskokemuksen kerryttyä mittavissa määrin. Sen sijaan en ole osannut oikein tarpeeksi pitää huolta siitä, että tunnetason tarpeeni otetaan huomioon ja olen kuvitellut, että kestän vaikka mitä. Mutta en halua kestää, en enää. En usko enää sen olevan kellekään hyväksi.)

Nyt lopetan kirjoittamisen, koska haluan käydä nukkumaan. En osaisi oikein muuten, koska mielessäni myllertää varsinainen myrsky. Kuinka hassunkurista: juuri kun koen sanat oikein potentiaalisesti vahingoittavina ja harmillisina, koen hurjaa tarvetta kesyttää ne tässä ja nyt. Ikään kuin sellainen voisi onnistua!

Nyt kun työ on saapunun sähköpostilla, kuljen yllättävän tyytyväisenä. En osaa jäljittää tarkalleen, mistä on kyse, mutta arvelen sen liittyvän äkilliseen osaamisen ja hyödyllisyyden tuntoihin sekä työn tarjoamaan rooliin, jossa tuntuu jotenkin itsestäänselvyydeltä, että voin samalla aikaa osoittaa sekä jämäkkyyttä (juuri minun käsiini on laskettu kaikki langat joten sen vastuun nojalla voin vaatia muilta aikataulussa pysymistä) että ymmärrystä ja lempeyttä (erehtyminen on inhimillistä eikä ainoita oikeita ratkaisuja vain ole ja hyvistä ratkaisuista paras selviää vasta kun aihetta ja perusteluita on hieman tongittu yhdessä ja hyvällä mielellä). Muistaakseni työasioissa ei ole ikinä käynyt niin, että minulle olisi kiukuteltu vaatimuksesta, että myös etenemme sopimamme mukaan. Se voi kyllä olla kiinni siitäkin, että työasioissa ehkä valveutuneemmin ja selkokielisemmin ilmoitan jo aluksi, että tässä on asiat, joista minun on pidettävä kiinni, jotta voimme onnistua hyvin fiilarein.

Kaiken kaikkiaan koen oloni hämmentävän osaavaksi ja hyödylliseksi ottaen huomioon, kuinka yksinkertaista työtä teen. Samanlaisia tuntemuksia olen kyllä saanut silloinkin, kun siivosin työkseni tai kun haravoin hautoja. Äkisti turvapaikka maailmasta tuntuu löytyneen.

Ajatellessani tätä tuntemusta minun on heikompina hetkinä vaikeaa käsittää, miksi kuitenkin pitelen itseäni hieman kauempana työelämän imusta. Vaikka työ onkin aikaaviepää ja usein sen jälkeen on illalla jotenkin tyhjä olo, elämisensä eteen ponnistelun tuntu on kuitenkin valtapuolin positiivinen hyödyllisyysaspektista. Jotakin pelottavaa siinä, miten hyvältä itsensä hyödylliseksi kokeminen tuntuu, kuitenkin on. Eikö se juuri ole jonkinlaista opitusti ehdollista rakkautta ja armoa itseä kohtaan? Meneekö päätelmä näin: okei, okei, saatan olla vähän paska ihminen välillä ja turhan välinpitämätön ja omapäinen ja omituisuuksiini kiintyntyt ja ehkä pelkään kilahtamista huvittavissa määrin kun melkein kaikki muut ovat syöneet kiltisti masennuslääkkeensä ja ihan varmasti meikäläisessäkin on surullisuuden vikaa ja ehkä se kaikki tulvahtaa vielä yli jokin päivä sellaisella voimalla että kadun etten ole pistänyt tuntemuksiani lääkekuurille hyvän sään aikana, mutta hitto vie, olen tosi tarpeellinen, ilman minua ei tämäkään proggis olisi pysynyt tiimalasin yhdellä puoliskolla, ja mitäs sitten olisi tapahtunut, kyllä minun virheeni ovat totisesti aika pientä tämän erinomaisuuden rinnalla… kyllä voin rakastaa itseäni ja kunnioittaa näitä omituisuuksiani, koska eihän kukaan nyt tosissaan voi uskoa, etten olisi lopultakin aika toimiva psyykeltäni kun kerran olen näin hyödyllinenkin!

Kiusoittelen itseäni mäkeä ylös kavutessa: Entä sitten, vaikka proggikset myöhästyisivät? Vaikka löisin laimin vähän kaiken? Eikö muka monella ystävällä ole vaikeuksia laskujen ajallaan maksamisessa ja pidän silti heitä fiksuina ja pärjäävinä? Tai olinko jotenkin huonompi ihminen sinä hulluna kesänä, kun saatoin jo aamiaiseksi kiskaista huiviin puolet työmarkkinatuella Tallinnasta ostetusta likööripullosta? Enkö muka sinä kesänä jutellut enemmän niiden kanssa, jotka oikeasti tarvitsisivat yhteiskunnassamme tukea ja empaattista suhtautumista? (Tosin en ole varma, kuinka minuun saattoi tuolloin tukeutua.) Eikö tuossa kesässä ole kauhean paljon hyödyllistä, olkoonkin että pintatasolla se tuntuu täydeltä kaaokselta? Solahtaisinko ilman sitä ehkä hyödyllisyyteni korostamiseen niin innokkaasti, etten uskaltaisi kysyä, haluanko jotain muutakin kuin olla hyödyksi? Enkö ole itselleni hyödyksi (ja sitä kautta ehkä muillekin välillisesti avuksi) myös niinä hirvittävinä akkumulaation hetkinä, kun äkisti uusi informaatio nujertaa tainnoksiin suunnista ja voin tarkastella hetken aikaa kuin ulkopuolelta vaelteluni päättömyyttä sen sijaan että vain kasaisin itseeni lisää ja lisää asioita sovittaen ne pönäkkään ainoan vaihtoehdon itsetyytyväisyyteeni?

En usko, että tämä hyödyttömän itsen rakastaminen on itselleni oikeastaan hirvittävän vaikea kipukohta. Olen opetellut sitä aika pitkään (vaikken ehkä aiemmin nimittänytkään sitä ehdottoman rakkauden harjoittelemiseksi) ja harjoitteet jatkuvat. Jos en voikaan vaatia enkä ehkä edes toivoa kenenkään muun tai yhteiskunnan suhtautuvan sallivasti ja suopeasti itseeni myös niinä hetkinä, kun en jaksa ponnistella kaikkien yhteisen hyvän eteen, voin silti suhtautua itseeni noin ja toivoa oppivani sen vielä paremmin. (”Asiat ovat näin, hyväksyn sen ja laitan asiantilan merkille. En rasita itseäni kivulla vaan kuuntelen tarkasti tuntemuksiani.”) Millaista ilman sitä olisivat vanheneminen, autonomian hetkelliset riistot, ystävän syytösten kohteeksi joutuminen, oman kyvyttömyyden kohtaaminen, kysymykset joihin en osaa vastata mitään järkevää, poliittiset asetelmat joissa en kykene muodostamaan mitään kantaa minkään ratkaisun puolesta?

Sitten, koska mielikuvitukseni ravaa valppaana, mieleeni tulee, että niin kauan kuin vaikutan hyödyttömältä, minua on toki myös aika vaikeaa käyttää hyväksi, sätkynukkena jossakin ilkeässä juonessa. (En osaa näet ajatella facebookia sellaisena, en edes blogikulttuuria.) Onko toive asettua epäselvien käsikirjoitusten käyttämättömiin ehkä yhteydessä tällaiseen pelkoon, joka kuulostaa liian nololta ja hupsulta karatakseen normaalisti tietoisuuteen?

Muistan samassa erään tutun huoahduksen kahvilassa: “Kuinka tylsää on, että elämä vain jatkuu ja jatkuu ja on koko ajan sama itse ja tietää tarkasti kuka on ja mitä haluaa ja sitten kun saa sen minkä haluaa tietää jo senkin, mitä seuraavaksi haluaa ja tietää saavansa senkin ennen pitkää ja niin menee elämä.” Minun haluni ja motiivini eivät ole koskaan olleet noin selkeitä, mutta en silti osannut kadehtia ystävää, koska en tiedä, millaista olisi tuntea kuten hän tuntee. Ehkä ne motiivini, jotka suuntautuvat toisiin, ovat selkeitä (minusta oli hauskaa kun nettideitillä pari vuotta sitten deitti määritti minut parin tunnin perusteella “iloiseksi mutta ajatteluun liian naksahtaneeksi hörhöksi joka haluaa kaikkea hyvää kaikille” - en itse pääsisi kovinkaan ponnistuksin tuollaiseen realismin kannalta luotaantyöntävään napakkuuteen mutta tunnistin jotakuinkin itseni hahmotelmasta, vaikka onkin selvää, että olen myös surullinen ja että tajuan varsin hyvin, että hyvän toisille haluamiseni saattaa toisinaan tuntua toisista rasittavalta tai suorastaan pahantahtoiselta), mutta ne, jotka koskevat yksityisen sfäärini (no, se on toki aika keinotekoinen aluevaltaus kuten kaikki omistukset tässä maailmassa) järjestämistä, ovat totisesti hämäriä. En oikein tiedä, mitä haluan tai miksi haluan.

En tiedä sitäkään, olisinko kokemuksen tasolla mieluummin kokonaan hyödyllinen vai hyödytön tai onko tällainen pätevyydentunteen vaihtelu itselleni hyväksi, vaikka kuinka se opettaisikin minua karttuisin kourin itsen hyväksymistä molemmissa tiloissa ja kaikissa mahdollisissa asennoissa niiden väliltä. En osaa oikein edes arvata.

Ihmeellistä, miten rauhallisesti päivät vierähtävät loppuunsa. Aamuisin olen juossut turkoosia vettä ja saanut valohoidon aurinkolaseista huolimatta. Sitten olen maannut saunassa ja venyttänyt tiukkia lihaksia, pihissyt löylyn kuumuutta.

Projektit eivät etene enkä jaksa piitata. Lomaa on vielä viikko jäljellä, huomenna tanssiesitys. Kevät rahisee hitaasti kohti päätöstään, keto-orvokit värittävät kalliot. Lauseiden välinen yhteys katoaa. Pysäytän pyörän ja istuudun penkille tuijottamaan avautuneita syreenin kukkia. Nostan jalat penkille eteeni ja kiedon kädet niiden ympärille. Äiti on pyytänyt siskoa ja tämän miestä esittämään musiikkia häissä kysymättä minulta, haluanko mitään sellaista. (En halua.) Koetan luovia tilanteesta loukkaamatta siskoa. En halua beatles-covereita. Meillä on vain niin erilainen musiikkimaku. Jos he esittäisivät mustalaismusiikkia tai kesäillan valssin, mikäs siinä, tai edes bossa novaa, mutta kun ei.

Vompsu loukkaantuu äidin järjestelyistä, ihmiset kävelevät piittaamatta hyväntahtoisina niin läheltä, että käsivarret ovat raapiumilla kaiken aikaa eikä uni tahdo laskeutua silloin kuin sen pitäisi. On puhuttava äidille, ja sitten äitikin todennäköisesti loukkaantuu, isä loukkaantuu äidin loukkaamisesta, loukkaantumiset kaatuilevat eteenpäin ja tunnen itseni superhankalaksi kun en halua häitä, joissa esitetään popballadeja ja pompöösejä puheita. Mutta jos en nyt selvitä asiaa (oli sen keskustelun tulos sitten tämä tai tuo), voi käydä niin, että tarjolla on myös kuolleen eläimen lihasta pyöriteltyjä pullia, spontaani on puristettu tiehensä tiukalla ohjelmalla ja poden hautajaistunnelmaa kaiken keveyden ja ilmavuuden kadottua.

Kaiken tämän keskellä meidän pitäisi vielä lähteä hakemaan hääjuomia yhdessä Tallinnasta.

Mutta aamupäivisin rauha hetken puistonpenkillä, syreenit avautuvat, valo heiluttaa köynnösten nuppuja. Koetan ajatella, että se mikä on, on. En tiedä tarkalleen, mitä se tarkoittaa, joten muotoilen ajatuksen uudelleen: se, mikä tapahtuu, tapahtuu. Sillä tavalla lause käy tartuttavammaksi. Tapahtumiseen on helpompaa vaikuttaa kuin olemiseen. (Oleminen hermostuttaa minut siinä määrin, että sekoilen suomenkin verbintaivutuksen kanssa. He ovat tässä, siellä olevat puut - menen näissä sekaisin tyyliin he olevat tässäja siellä ovat puut.) Istun Eläintarhassa, jossa on vain häkittämättömiä villieläimiä. Lempeän näköinen varpunen hyppelehtii kiviaitaa pitkin.

Ei tuule lainkaan. Koetan kuvitella muuttuvani valoksi. Istuinluut alkavat tuntua ikävästi, huono asento, nousen ja jatkan matkaa. On vielä tekemistä ennen esitystä, esiintymishalattia pitää ottaa aika tavalla sisään ja keksiä sen selkään nerokas kiristyssysteemi, jotta saan kurottua kankaan vartalonmyötäiseksi ja pystyn silti pujottautumaan tuohon vetoketjuttomaan ja napittomaan ohuen intianpuuvillan vaatekappaleeseen.

Pääsen oikeustalosta ulos vasta viiden paikkeilla. Salissa ei ole edes ikkunaa ja se on matala kuin maanalaisessa bunkkerissa istuttaisiin. Aurinko ja ulkoilma virvoittavat lopputunnit väkisin nuokkuneen, itseään peukalonhangoista hereille nipistelleen kehon yllättävän nopeasti. On niin erilaista pyöräillä nyt kesällä! Poissa on viiltävä viima ja nastarenkainen ropina ja raskaus. Villahansikkaat tuntuvat silti edelleen hyviltä jotteivät sormet kylmy.

Vaellan ensin katukuiluissa ja pujahtelen kenkäkauppoihin. Haluaisin löytää hääkengät, vaikkei vielä kiire olekaan. En löydä enkä jaksa käydä kuin kahdessa kenkäkaupassa, niiden jälkeen olen taas pahantuulinen ja puolinäännyksissä. Onneksi Vompsu vapautuu ja voimme mennä syömään mansikoita Kaisaniemen kasvitieteelliseen. Löydämme penkin ja sen luota wisteriaa, jossa on muutama kukkakin auki. Uskomatonta tuuria!

Edellisestä vierailusta taitaa olla pari viikkoa. Se on tässä vaiheessa kevättä liikaa. Äkisti Professor Einsteinit ovat kukkineet ilman että saimme tuoksutella ne. Ei se mitään, oikeastaan. (Luultavasti sitten kun saamme talon hankittua, ensin se pitää löytää, minun on joka tapauksessa toimittava toveri Timon hämmästelemällä tavalla ja hankittava joka ikinen kasvilajike riippumatta arviostani sen viehättävyydestä, viehättävyyteen on niin helppoa tulla suostutelluksi, yksi tai kaksi kappaletta kutakin, tehtävä oma vegetatiivinen Nooan puutarhani.) Vihreä tihentyy, taivaan ja maan ylitse käyvä elävä pärsky peittää vähitellen näkyvistä huikaisevaa valoa ja mudaksi liettyvää mustaa ja hiirenharmaata tomua.

Koettelemme puita nyt toisella tapaa, katselemme niiden latvusten muotoja ja mietimme, miten ne voisi sijoittaa tontille. Esimerkiksi saarni olisi hyvä eteläpäätyyn: keväällä sen lehdet puhkeavat myöhään, joten kevään viileämpinä poutina se soisi pihalle liki esteettömän valon, mutta toisaalta helteiden saapuessa se täplittäisi armeliasta varjoa. Olen rakastunut poppeleihin, joita moititaan hankaliksi. Jos lähiseudulla kasvaisi palsamipoppelia, mikäs siinä, niiden luokse voisi ajaa sateen jälkeen hengittämään niiden outoa, voimakasta lemua, joka minusta kuuluu kesään aivan olennaisesti, tai jos kanadanpoppelia, niiden alla voisi kuvitella liikkuvansa paljon etelämmässä, miltei subtrooppisessa mielialassa.

Vihreä tihentyy, imarteiden pitsi venyy ja tummuu, pionit kukkivat jo, pionit ja wisteria. Wisterian varresta tulee mieleen strutsin jalka. Wisteria on köynnöksenä kuin strutsi lintuna: roteva, arvaamaton, voimakas, stereotypiaa riemastuttavalla tavalla venyttävä. (Eikö jossakin Sapfon runossa sanota sinä riemastuttava tyttö?)

Kevät tihentyy kesäksi. Huomenna on muistettava ottaa kamera mukaan, tuo pieni salaperäinen huone, jonka voi sujauttaa repun sivutaskuun. Huomenna tapahtuu niin paljon, että tämä päivä tuntuu vain askelmalta. Huomenna on viimeinen yhteinen tanssitreeni ennen kenraaliharjoitusta ja esiintymistä sekä Annalan taimitori, tuo alkukesän/loppukevään rahareikien ykkönen vuodesta toiseen. (Ilman sitä läheisteni tilukset eivät kukkisi maatiaisiiriksiä, jumaltenkukkaa ja siperiankarhunvatukkaa.)

Kasvillisuuden myötä tihentyy epätodellisuuden tunteeni: Ei voi olla näin vihreää, näin lämmintä, näin paljon ilahduttavia asioita päivässä, parissa! Ei voi olla näin, että nauran enemmän kuin itken! Ei voi olla niin, että rasittavuuksillekin lähinnä hihittää! Mutta kesät ovat sellaisia, niitä odotetaan ensin kahdeksan kuukautta ja sitten neljä kuukautta kärsitään siitä harhasta, ettei tämä voi soljua näin, ei. Ja silti, soljuuhan se.

Tuntuu ensin jotenkin täysin ansaitsemattomalta viettää päivänsä näin. Kävellä liikenteeltä suljettua aluetta, keskittyä jokaiseen haravanvetoon, kadota valoon, lämpöön ja tekemiseen. Peipponen laulaa oksalla yläpuolellani, katselen sen vatsapuolta ja lurittelevaa nokkaa. Koska katson lintua pelkän kuuntelemisen sijaan, kävelen päin hautakiveä, mutta onneksi se ei kaadu. Säikähdän törmäyksestä niin, että huudan ja pudotan haravan. Meille on kerrottu, että jos kiveä järkyttää esimerkiksi siihen nojaamalla, se voi kaatua päälle. Paadet painavat paljon. Mutta onneksi tämä kivi ei järkyty törmäämisestä ja onneksi kukaan kollegoista ei näytä huomaavan sattumusta.

Autokuoriaiset rallaavat sillan kaarta, kimaltelevat paisteessa. Välillä rekka jyrisee niin matalasti, että kiviaita ja maa resonoivat. Meinaan monta kertaa jättää haravan nojaamaan kiveen - se tuntuisi niin kotoisalta, mutta on kielletty haudan häpäisynä. Olen virkeä nukuttuani pitkät päiväunet ja yöunen. Toista päivää tekeminen tuntuu helpommalta, koska pelättyjä rakkoja ei ole noussut käsiin eivätkä jalat tai kädet ole alkaneet lainkaan kolottaa. Aika kuluu hyvin nopeasti, katoaa. On taas kahvitauko tai ruokatauko, on mentävä istumaan sisätiloihin. Ihmiset ovat kovia puhumaan. Nauttisin enemmän hiljaisuudesta, mutta ehkä juuri se erottaa tämän työn ja zenluostarin: zenluostarista joutuu maksamaan, jotta saisi olla hiljaa.

Ulkona hautojen välissä liikkuessa tunnen kuuluvani maailmaan paljon tiiviimmin ja intiimimmin kuin hämärässä huoneessa ihmisten kanssa. Luulen sen johtuvan puheesta. Puhe muodostuu kovasti, kulmikkaasti. Osaan itsekin kovaa kulmikasta, mutta en pidä itsestäni siinä ulottuvuudessa. Silti pidän ihmisistä, näistäkin. Etenkin silloin kun näen heidän liikkuvan hiljaisena ja tekevän samaa mitä itsekin teen: haravoivan, lakaisevan, keräävän varisevia havuja. En vain pidä yhteytemme yksipuolisesta kielellisyydestä, kielestä enkä siitä luontevuuden puutteesta, johon sanat asettuvat. Huomaan taas aloittavani klovnerian, keventäväni tunnelmaa hassuin ilmein ja elein. (Jos olisin mielikuvissani kaunis nainen, en epäilemättä tekisi niin. Mitä enemmän pelleilen, sitä varmemmin pidän itseäni vain hullunkurisena ja huumorilla selviävänä taitojen tai ulkomuodon asemesta. En tiedä, onko se hyvä malli. Toisaalta ehkä nyt kun hahmotan tämän klovnerian mustemman puolen, se ei enää uhkaa: se on sanallistettu voimattomammaksi. En ole muutenkaan enää yhtä huolestunut osaamisestani kuin pari, kolme vuotta sitten.)

Toisaalta sisällä hämärässä en tuota vahinkoa yhtä taajaan kuin valoisalla kentällä: olen pahoillani raapaistessani haravalla rikki muurahaisparkojen erääseen hautaan rakentaman hiekkapesän. Äkisti aution näköisessä kohdassa kiehuu musta paniikkisoppa, pienet kehot kiipeilevät toistensa ylitse ja koettavat suoriutua luonnonvoimasta, joka on survaissut niiden yhdyskuntarakenteet rikki oranssilla muovitaivukkaalla. En osaa ajatella muurahaisia vain muurahaisina. Ne ovat eläviä siinä missä minäkin, ne tekevät tämän mandalan eteen enemmän kuin minä, sitovat elämänsä siihen.

Luulen olevani ihan hyvä työntekijä, koska minulle tarjotaan uuttakin pestiä. Torjun kuitenkin tarjouksen ruohonleikkuutyöstä bensiinikäyttöisellä leikkurilla, koska olen saanut kesäkuulle kirjakeikan. Työt on mitoitettava niin, että jaksan myös kääntää vuokramaata Annalassa. Sitä paitsi toimitettava kirja kuulostaa kiinnostavalta (ammattilaisille suunnattua psykologiaa jälleen), kiinnostavammalta kuin bensiinikäyttöinen yhtään mikään. Ruohonleikkuri pitää niin pahaa ääntäkin, ei sen kanssa ehdi huomata lintuja eikä muurahaisia. Kesäkuussa asunto lienee edelleen julkisivuremontin paketissa, mutta toisaalta ilma saattaa suoda mahdollisuuden istuskella puistossa korjausliuskojen kanssa.

Päivä loppuu tuskin alettuaan. Linnut ääntelevät koko ajan ja aurinko helottaa. Lihaslämmön tajuaa vasta raitiovaunussa ystävän luo: muilla ihmisillä on takki päällä, itse tuskastun kuumuudesta trikoopaidassakin. Kun riisun eteisessä kengät, tajuan molempien sukkien rahisevan hiekkaa täynnä. Ja kun pesen kasvot ja kuivaan ne vessapaperilla, paperiin jää ruskeanharmaita raitoja. Lian alta paljastuvat posket hehkuvat punaisina, vaikka päivävuoteen suojakerroin onkin viisitoista.

Kesä, totisesti, kesä on saapunut, ajattelen ensin. Ystävän lasitetulla parvekkeellakin on lämpiävän saunan kuumuus, liian kuuma kasvinnimisen lapsen nukuttamiseen. Teetuokion jälkeen kävelemme vaunulapsen kanssa kotinurkille. (Lapsella on vaalean lila avaruushaalari ja vaunuissaan samanlaiset turvavaljaat kuin heittoistuimeen kiinnittyvillä hävittäjälentäjillä.) Ei, kesä viivyttelee sittenkin. On kiskottava päälle villapaita ja öljykangastakki, talojen välistä tuulee ja varjot venyttelevät.

Hetket laskeutuvat painavina ja hyvin pitkinä, ajatukset liukuvat piittaamattomina saavuttamattomiin, päivät häviävät, ja yöt, nyt yötkin häviävät tuskatta, valvottamatta. Selässä, niskassa ja päässä ei tunnu istumatyöläisen kipua, raajat eivät palele. Ei ole ongelmia.

Mistä silloin voi kirjoittaa? Kirjoittamisesta tulee samanlaista solkottamista ja sulkuttamista kuin linnunlaulusta. Kirjoittamisesta tulee ongelma, mutta hyvin pieni ja kepeä ongelma, ohimenevä huomio… suurista asioista on vaikeaa sanoa mitään täydentävää. Petaan kuolleiden sänkyjä aurinkoisella pihamaalla, nyhdän pelargonin jiffypot-ytimen mädästä parrasta, koen sellaista ajattelematonta, huoletonta terveyttä kuin vain kyykkiessäni ja kasvinosia käsitellessäni. Kiroan mielessäni maailman, joka jakaa työt sillä lailla, ettei voi valita sekä-että, vaan joko-tai, joko istumatyö tai kitkemätyö, mutta sitten saan itseni nauraen kiinni ajatusvirheestä, tämä on mahdollista, minäkin olen tässä nyt, raah raah haravalla, olen ansainnut tämän, jos olisin turvallisessa pestissä kokopäivätyössä, sellainen jolle ei voida nostaa kulmakarvoja työhistoriaa tarkastellessa tai haaveista tiedusteltaessa, en saisi tehdä näin, poimia laihan pullan rusinoita. Tulen siihen tulokseen, että olen pelannut korttini mainiosti silloinkin, kun hetkeksi tuskastun niiden eriparisuuteen. Paitsi ettei elämä ole peli, se ajatus seuraa kirkkaana ja läpitunkevana. En voi nostaa käsiä pystyyn, nauraa ja sanoa: “Apua, luovutan!” En voi mennä keittiöön juomaan sleep easy -teetä enkä pyytää, että aloittaisimme alusta sitten kun olen lukenut uudelleen säännöt.

Hämmentävää, miten niin pitkistä, hiljaisista ja keveällä tavalla iloisen rauhallisista hetkistä summaantuu niin nopea polku aamusta iltaan, unesta toiseen.

Vähä kerrallaan luen loppuun Eckhart Tollen kirjan Tyyneys puhuu.

Viimeisessä luvussa Tolle puuttuu kärsimykseen, kysyy ja vastaa seuraavasti:

Onko kärsimys todella tarpeen? Kyllä ja ei.

Jos et olisi kärsinyt siten kuin olet, sinussa ei olisi syvyyttä ihmisenä, ei nöyryyttä, ei myötätuntoa. Sinä et lukisi tätä kirjaa nyt. Kärsimys murtaa egon panssarin, ja sitten koittaa hetki, jolloin se on täyttänyt tehtävänsä. Kärsimys on tarpeen, kunnes ymmärrät, että se on tarpeetonta.

Tavallaan Tolle kirjoittaa tuossa samasta asiasta kuin viisautta ja onnellisuutta tutkineet psykologit: Juuri vaikeuksissa syntyvät kantavimmat oivallukset, niiden kauttaa oppii arvostamaan asioiden yksinkertaista sujumista ja luopumaan paniikista pienten ruttujen kohdalla. On tuskin toista yhtä tärkeää oivallusta kuin ymmärtää samalla hetkellä oma rajallisuutensa (en voi osata kaikkea tässä ja nyt eikä minun edes tarvitse sillä onhan täällä muitakin, joilta voin pyytää apua) ja toisaalta rajattomuutensa (se, mitä teen nyt ja tässä kysymyksessä ei mitenkään tyhjentävästi kerro, kuka olen tai miten toimin viikon kuluttua; virheistä ei kannata liikaa masentua). Kärsimyksen tarpeellisuus koskettaa minua myös toisella tavalla: en osaa selittää käytöstäni kolmisen vuotta sitten mitenkään muuten kuin sanomalla, että kärsimys veti minua puoleensa kuin magneetti. En voinut kääntää sille selkääni vaan samastuin siihen voimakkaammin kuin koskaan ennen. Voimakkaammin kuin lukioiän turrassa masennuksessa maailman pilaantumisesta ja elämän vaikeudesta, voimakkaammin kuin tajutessani omien valintojeni kontekstissa, että joissakin tilanteissa ei vain ole yhtään oikeaa ratkaisua eikä onnellista loppua (sen seurauksena ryhdyin kasvissyöjäksi, koska toisissa tilanteissa tyylikkään valinnan mahdollisuus sentään suodaan ja tuntui tyhmältä olla arvostamatta sitä, kun kerran toisaalla olin niin järkyttynyt sen puuttumisesta). Kärsimys ikään kuin kutsui minua kohtaamaan elämän puolia, jotka koin senhetkisen ympäristön kieltävän itseltäni voimakkaasti. (Kuten eilen kirjoitinkin, minusta eroaminen ja elämäntyylin täysi muutos tuntui kuolemiselta, sen jonkin aiemman minän loppumiselta.)

Toinen tärkeä itsen korostumista koskeva oivallus, josta olen aiemminkin kirjoittanut ympäristöestetiikan innostamana (ja jossa meillä haluaminen on oikein -kulttuurin kasvateilla lienee paljon tekemistä), pulpahtaa myös esiin Tollen tekstissä:

Miten surkea sää.

Hän ei edes ymmärtänyt soittaa minulle takaisin.

Hän petti minut.

Pieniä tarinoita, joita kerromme itsellemme ja muille, usein valitusten muodossa. Ne on suunniteltu tiedostamattomasti kohentamaan meidän aina puutteellista minuuden tunnettamme oikeassa olemisen ja jonkin tai jonkun väärässä olemisen kautta. Oikeassa oleminen asettaa meidät kuvitellun paremmuuden asemaan ja vahvistaa täten väärää minuuden tunnettamme, egoa. Samalla muodostuu jonkinlainen vihollinen: kyllä, ego tarvitsee vihollisia määritelläkseen rajansa, ja jopa sää voi palvella tässä tehtävässä.

Tavaksi tulleen mielen suorittaman arvioinnin ja tunne-elämän kutistumisen myötä sinulla on henkilöitynyt, vastahakoinen suhde elämäsi ihmisiin ja tapahtumiin. Nämä kaikki ovat itse luotua kärsimystä, mutta niitä ei tunnisteta sellaisiksi, sillä ne tyydyttävät egoa. Ego tehostaa itseään vastustuksen ja ristiriidan avulla.

Kuinka helppoa elämä olisikaan ilman noita tarinoita.

Sataa.

Hän ei soittanut.

Minä olin siellä. Hän ei ollut.

Tahtoisin kursivoida yhden fraasin, mutta koska lainaus on aika pitkä, kirjoitan sen vain tähän alle uudelleen kursiivissa: ego tarvitsee vihollisia määritelläkseen rajansa, ja jopa sää voi palvella tässä tehtävässä. Kuinka tuttua. Mutta olenko tyytymätön säähän sellaisenaan, vai tyytymätön siihen, miten harmaanruskea kosteansumuinen tasapaine liukuu suoraan, laimentamattomana mielialaani? Eroaako mielialani säästä, erottuuko se siitä kuin suurin ponnistuksin? Miksi erottaa mieliala säästä, vuodenajasta, tilanteesta, ympäristöstä ja attribuoida se itselle?

Tolle käyttää sanaa “vihollinen”. Gradu-ukkelini Chicagon pragmatistit kirjoittavat taas “vastuksesta” tai maailman “vastustavuudesta”, joka paljastaa minän. Heidän maailman vastustuksen ajatuksensa nivoutuu tiiviisti kysymykseen siitä, miksi arkikokemuksemme maailmasta sisältää objekteille attribuoituja animistisia piirteitä. Vastaus kuuluu: koska maailma vastustaa meitä aktiivisesti. Mutta näin tapahtuu vain kokemuksissa, joissa emme ole täysin läsnä, eli vasta kun minä konstruoidaan, vasta kun osaamme hahmottaa, että minun käteni ei voi työntyä tämän pöydän läpi, koska tämän pöydän materia vastustaa aikeitani. Alkuperäinen animismi, jossa minä ei hahmotu objektina, ei hahmota elävyyttä tai aktiivisuutta minkään objektien piirteiksi vaan ikään kuin koko systeemin tai maailman ominaisuudeksi: Asiat tapahtuvat jollakin tavalla ja sillä siisti. Objekteihin päädytään, kun maailmaan halutaan vaikuttaa jollakin tavalla, kun halutaan tietty lopputulema jonkin toisen sijasta ja on valittava asioihin vaikuttamisen tapa. Silti meiltä ei katoa maailma ilman objektijakoa. Esteettisessä (ja uskonnollisessa) kokemuksessa minän ja maailman vastakkainasettelu äkisti purkautuu ja siitä seuraa täyttymyksen tunne, nautinto. Perustaso, pohjan asetelma (ei todellisempi, mutta ihmisen kehityksessä varhaisemmin ilmentyvä) on pragmatisteilla kuitenkin juuri jakamaton, objektivoimaton maailma ja he korostavat, kuinka suuria oppimisponnistuksia maailman luokitteleminen ja pilkkominen vaatii. Siinä suhteessa he ovat nähdäkseni samoilla linjoilla Tollen ja muiden mystikkojen kanssa. Yhteys vallitsee jo, sille on vain avattava silmät.

Pidän enemmän pragmatistien käyttämästä sanasta vastus kuin Tollen vihollisesta. Sillä eihän ole niin, että objektien tarjoama vastus näyttäytyisi aina vihamielisenä. Esimerkiksi tikapuiden puolien vastus tuntuu kiivetessä varsin tervetulleelta, ja sen ymmärtäminen, että vastuksista on enimmäkseen meille hyötyä ja että käytämme niitä kärkkäästi, auttaa osaltaan ymmärtämään, miksi helposti tarkastelemme maailmaa tällaisesta itsen ja sen erottelevasta näkökulmasta. En ole myöskään aivan varma, kuinka mahdollinen on Tollen suosittelema astahdus kokonaan arvottamisen ulkopuolelle. Tuskin ainakaan lopullisesti. (Eikä Tollekaan tunnu niin väittävän.) Ensin ainakin tuntuisi hyödylliseltä ottaa tavoitteeksi asioiden monipuolisempi tarkastelu, sen ymmärtäminen, kuinka maailman vastustavuus tekee monet toimet mahdollisiksi ja kuinka vaikeuksien tarjoamista oppimisen ja oivaltamisen mahdollisuuksista voisi tulla harmistuksen sijaan tai lisäksi myös kiitolliseksi.

Tollen sitaatissa on mielenkiintoinen väite siitä, että perusasenteen vastahankaisuuden synnyttämät kärsimykset jäävät tunnistamatta, koska ne tyydyttävät egoa. Tuossa taitaa olla totuuden siemen! Mikäpä piirtäisi itsen niin kirkkaasti esiin kuin ikävä, nimeämätön, tyytymätön paine? Ja silti, on uskomattoman vaikeaa omaksua elämäntyyli, jossa tyytyy iloiten siihen, että saa päivittäin ruokaa ja unta ja hieman rakkauttakin. Vaikka älyllistyksen tasolla ilmoittaa tyytyvänsä näihin, pian jo pulpahtelee jostakin lisäyksiä: “juu ja sitten se tuoli omenapuiden alla!” ja “oman alan työkokemusta, pliis”. Puhumattakaan tästä: “Koira! Koira!” Kas niin, maailman vastahankaisuus saa egon toiveet entistä selvemmiksi.

Oletan kyllä, että sekä pragmatistit että Tolle ovat oikeassa kirjoittaessaan siitä, kuinka esteettinen kokemus (tai mitä nimeä siitä tahdotaankin käyttää: todellisuuskokemus, todellisuuselämys, pyhän kokemus, uskonnollinen kokemus - nimet ja erottelut vaihtelevat, mutta pohjimmiltaan kyse vaikuttaa olevan samasta ilmiöstä) paljastaa meille hetkeksi konkreettisesti, missä maailmassa jo elämme, millaiset mahdollisuudet jokaiseen tilanteeseen, säähän ja päivään sisältyy, jos vain osaamme purkaa vastakkaiasettelun ja keskittyä läsnäoloon ja luopua tarinoiden häiriöäänestä, kohinasta. Mutta kuinka tarinoista päästetään? Joitakin keinoja on helppo nimetä: fyysinen rasitus, liikkumisen hidastaminen tai nopeuttaminen äärirajoilleen, orgasmi, hiljaa oleminen yhdessä, aisteja riittävästi stimuloiva tilanne jossa ei tarvitse pelätä esteettisiä loukkauksia vaan uskaltautuu antautumaan kokemukselle (kuten kävely metsäpolkua pitkin keväisin; esteettinen loukkaus ja sen suhde egoon tai sen puuttumiseen olisi kiinnostava aihe, josta pitäisi ehkä muistaa joskus koettaa kirjoittaa).

Tarinoiden voimakas läsnäolo on helppoa testata lukemalla esimerkiksi Tolle-sitaatin viimeinen rivi: “Minä olin siellä. Hän ei ollut.” Virkkeet eivät kerro, mikä henkilöiden suhde on, mutta silti niiden lukeminen synnyttää ainakin minussa tietynlaisen, hivenen surumielisen vireen. On oikein tartuttava tuohon mielteeseen ja ravisteltava sitä toisin tarinoin, jotta se hellittää: Entä jos kyse olikin siitä, että puhuja pelkäsi tuon toisen ilmaantuvan paikalle ja vaivaannuttavan tunnelman? Tai jos kyse onkin siitä, että puhuja on ikävässä paikassa, jossa on jotenkin mahdotonta välttyä tuskalta ja nöyryytyksiltä, ja iloitsee salaisesti sisällään sitä, ettei tuo rakas toinen joudu kohtaamaan näitä samoja tuntemuksia, koska on toisaalla? Voihan virkkeisiin lukea myös ylpeyden omasta vastuun kantamisesta ja paheksunnan siitä, kuinka toinen nyt tuolla tavalla jätti tulematta ja osallistumatta yhteisiin asioihin, mutta se ei tunnu tulkinnan mahdollisuutena yhtä kiinnostavalta, koska operoi niin tiukasti itsen esittelyn ja imagon tasolla.

Kuinka vaikeaa onkaan lukea äidinkielen virkkeet niin, ettei niihin liity mitään muuta! Tietysti niihin liittyy muuta! Miten me muka ymmärrämme kirjaimista tai äänteistä koostuvat sanat, ellemme niihin liittyvien assosiaatioiden kautta? Ehkä kyse onkin assosiaatioiden päivittämisestä, puuttumisesta siihen itsestäänselvältä tuntuvaan vastaavuuteen ilmaisun “sataa” ja tietyn mielteiden ja tuntemusten vireen välillä. En keksi muuta tapaa päivittää assiosiaatiot kuin tietoinen avoimuus kokemukselle, tietoinen läsnäolo tilanteissa, joihin voidaan painaa nuo sanojen leimat. Tietoinen käytös toisella tavalla noissa tilanteissa, kokeileminen. Sade ei ole oma haasteeni, mutta tuo Tolle-sitaatin viimeinen rivi on. Ja kuitenkin koen huikaisevia onnen ja oivalluksen tunteita yksin, rauhassa.

Oikeastaan vasta näin kirjoittaessani säpsähdän siihen huomioon, että tunnen itseni yksinäiseksi vain seurassa tai ajatellessani jonkun tarkkailevan olotilaani tai eläessäni suhteessa, jossa tärkeistä asioista ei saa enää puhua. Ehkä varon joinakin jaksoina ihmisten seuraa, koska se saa minut tuntemaan itseni moninverron yksinäiseksi itsekseni olemiseen verrattuna?

Millaistahan olisi olla sellainen henkilö, joka ihmisiä ja hälinää täynnä olevassa huoneessa ei yleensä koe syvempää ja viiltävämpää yksinäisyyttä kuin missään muualla? En usko, että tämä on tarpeellinen kysymys, se kontrastoi taas itsen tuosta toisesta, ehkä kuvitellustakin ja mahdottomasta toisesta. Millaista olisi sijaita tuossa hälinäisessä huoneessa ja hyväksyä yksinäisyys sen keskellä niin täydellisesti, että äkisti tuntisi loksahtavansa tilanteeseen luontevasti, omalla hiljaisella tavallaan?