Veloena

“On vaikeaa rentoutua käskystä”, nauran sairaanhoitajalle ja asetun näytteenottotuoliin, joka samastuu mielessäni lähinnä seksuaaliterveysinkvisitioon. Ei siinä mitään; minua kohdellaan taas asiallisesti eikä kukaan puhu enää vauvakuumeesta eikä vastusta, kun ilmoitan tahtovani uusia kierukan - ilmeisimmin olen nyt heidän mielestään jo toivoton tapaus, liian myöhässä joka tapauksessa. (Yöllä Lohi on laulanut ja Vompsu saanut valtavan, joskin hyvin ajatusten sisällä pidellyn aggression sitä kohtaan. Aamulla hän on kysynyt, mitä kissalle voi tehdä ja olen vastannut tyynesti, että sitä voi sietää ärsyyntymättä, ja muistuttanut, miten paljon kovempaa ja useammin vauvat mekastavat. “Vauvoille voi sentään tehdä jotakin”, on Vompsu sanonut. “Niin, mutta se ei aina tuota mitään tulosta”, olen muistuttanut.) Mutta tuoli assosioituu liian voimakkaasti kierukan vaihtamiseen, jotta voisin suhtautua sen hahmoon neutraalisti.

“Ihan hyvinhän sinä rentoudut”, väittää sairaanhoitaja, vaikka tunnen sydämeni sykkeen ikenissäni, sormenpäissäni, hiuspohjassa, ja vihlonnasta tiedän, kuinka kohdunsuutani raavitaan. “Tämä sattuu vähän, tässä on sellaisia harjaksia”, hoitaja selittää. Pääni ei suostu rentoutumaan, se kohoaa nähdäkseen, kuinka hoitaja rapsuttaa kärsivällisesti näytettä kohdunsuusta. Tietysti näkymä on potilaan puolelta rajatumpi eikä siinä ole mitään epäsäädyllistä: näen paitani helman takaa kaljut jalkani koukussa, polvet vähän ulospäin lenksottaen, ja niiden välissä keski-ikäisen sairaanhoitaja-asuisen naisen, jolla on kädessään valkea tikku, jota hän liikuttelee kohti keskustaani ja poispäin nipistysten tahtiin. “Mutta sinullahan on kierukkakin, olet sinä tätä harjoitellut.” Lantioni pysyy ilmeisesti rentona, vaikken tiedäkään, millä keinoin, sillä pää tahtoo nähdä kaiken, millä kehoa satutetaan.

“Kierukka-asia just tekee tästä rentoutumisesta vaikean”, tunnustan. “Jotenkin tämän kaiken rinnastaa siihen kipuun.” Hoitaja katsoo silmiin, hymyilee. “Tämä on viimeinen näyte. Oikein hyvin sinä rentoudut. Laske vaan se pää alas, ettei kaula kipeydy. No, onneksi kierukka kestää useamman vuoden kerrallaan.” Lasken pään alas. Nyt silmäni tapailevat katon päällystelevyjä, niiden saumoja. Niistä ei tunnu löytyvän epämieluisaa tunnetta voittavaa informaatiota, joka imisi huomioni magneetin tavoin kuulemistani äänistä ja ennen kaikkea tuntoaistimuksista. (Minusta tuntuu, että ne olisi helpompi kestää näköaistin antaman lisäinformaation kera. Toimitus näet näyttää oikein epädramaattiselta.) Valkeaa ja saumoja. Mutta sitten kuvittelen mielessäni Klimtin kuvan Danaesta, se auttaa aina. Danaelta otetaan papa-näytettä. Kuulen ääneni vastaavan paksuna puuron virtana: “Niin, viisi vuotta… se kestää viisi vuotta, se kuparikierukka… kivun voi mielessään jakaa viidelle vuodelle, ei se sitten niin paljolta tunnu.”

Miten kipu jaetaan? Ei kipua voi jakaa viidellä tai muillakaan luvuilla, vuosista puhumattakaan. Huomaan höpöttäväni, se on merkki siitä, että on keskityttävä hengittämiseen, Danaeen, lantion leveyteen ja painoon, ilman maininkiin, joka imeytyy sisääni ja painaltuu ulos, torson pupupalkeeseen, joka väsymättä jämssyttää ilmaa eestaas. On keskityttävä keuhkon onteloihin eikä sinne, mistä kipu porautuu tajuntaan heikkona, mutta tunnistettavana.

Sitten kaikki on ohi, juuri kun olen ehtinyt ottaa rentoutumiskäsittelyyni sen harjan, joka jynssää arastelevaa kohdunkaulakanavaparkaa. Olen kuvitellut harjaa vain sekuntin murto-osan, olen kuvitellut sen ripsiharjan näköiseksi, mutta valkoiseksi. Sen pitää olla valkoinen, jotta sairaanhoitaja näkee, milloin limakalvo on juurittu vereslihalle saakka, sillä vasta se riittää. Saan luvan nousta seisomaan, ja kerrankin makuulta seisomaan noustessa silmissäni ei mustene. Siitäkin huomaa, miten koko kehoni on virittynyt pakenemaan vain mielen säädyllisyys- ja hyödyllisyysperusteiden pidätellessä sitä paikallaan, näennäisrentona. Verenpaine kohisee korvissa ja huulissa. Hoitaja ojentaa terveyssiteen estämään verta tahrimasta housuja. Koska olen liikkeellä yöverkkareissa ja ilman alushousuja, liistraan siteen suoraan verkkareihin.

Mäkeä ylös kävellessäni näen kuvajaiseni taittavan matkaa ja kulkevan taas turvallisessa, ennustettavassa maailmassa, jossa jokainen kuolee varmasti. (Ei papa-kokeessa voi oikein käydä pallottelematta sillä mahdollisuudella, että olisi jostain onnistunut poimaisemaan jonkin karmivan taudin, joka valmistelee tietä syövälle. Estäähän esimerkiksi kondomi papilloomaviruksia vain noin 70 prosentin todennäköisyydellä.) Erotan eräästä komean syysvärittyneestä vaahterasta kahden oksanriipan väliin pingottuneen hämähäkinlangan, yhden kimaltavan säikeen tummaa taustaa vasten. Ajattelen hämähäkkiä, sen loikkaa oksalta toiselle. Aurinko kimmeltää, pieni tuuli lennättää pitkälle keveää eläintä, jolla on turvaköysi edellisessä oksassa. Se jättää jälkeensä kimaltavan polun, siteen kahden oksan välille, silkki purkautuu siitä kuin itsestään. (Ovatko sanat sen kummempia muistille? Tuosta hyppäsin.)

Kotona sähköpostissani odottaa Angelin puhelinnumero. Ylihuomenna soitan Angelille vieraaseen maahan saavuttuani. Kummallista, että joissakin maissa ihmisen nimenä voi olla enkeli. Voisinko pitää myös puheen häissä, kysyy ystävä, jonka häihin menemme häämatkallamme. Koska häät ovat monikulttuuriset eikä yhteistä kieltä löydy, päätän tarttua mahdollisuuteen. Ajattelen tanssia - mehän voisimme Vompsun kanssa pitää jonkin hiljaisen tai vain kehon ääntä hyödyntävän performanssin tai tanssin tuona parina minuuttina, jonka ystävä tahtoo varata sanoilleni. Enemmän he eleitäni kuitenkin uskovat kuin sanojani, tulen ajatelleeksi.

Sitten muistan kävelleeni reippaasti ja ryhdikkäästi mäkeä ylös ja onnistuneeni rentouttamaan lantionseutuni laboratoriossa ja tulen ajatelleeksi, kuinka kummallista on, että muut uskovat eleitäni enemmän kuin minä itse, minä joka asetan säännönmukaisesti eleet sanojen edelle, sanottiin mitä hyvänsä. Totisesti, häivähtää mieleni halki kuin kurillinen elosalama, totisesti Mead on oikeassa kirjoittaessaan, että minä on maailman viimeisimpänä saavutettava kohde ja että sen saavuttaminen objektina on alinomaa kesken ja mahdoton tehtävä.

Mutta ei hätää. Kello ei ole vielä yhtätoistakaan.

Vilkaisen kiinnostuneena pohjoisseinää. Siinä villiviini on alkanut hailakoitua kellerväksi, kun sen toiseen suuntaan polkiessani näytti eteläseinällä muuttuneen kokonaan viininpunaiseksi toisesta rakennuksen reunasta ja jääneen toisesta reunasta vihreäksi. Kylmät yöt ja kirkkaat päivät viimeistelevät kaupunkia. Talutan pyörää, mangoldi, muutama raakana korjattu kurpitsanmurikka ja kasa parsakaalia täyttää etukorin.

Varjoisalla pihalla istuu mies, polttaa tupakkaa. Toinen mies puhuu puhelimeen. Puusta irtoaa nyt lehti, saatan nähdä, kuinka se jarruttaa ilmassa, kiepsahtaa sitten ja suistuu kylki edellä kierteeseen, päätyy jalkakäytävälle. Se näyttää koskemattomalta, kun työnnän varovasti pyörän sen sivuitse. Mutta annas olla, muutama kostea päivä, kengänpohjien kohokuvioiden hieraisuja, se on kuollutta tomuksi jauhautuvaa kuivanhaurasta massaa tai mätänevää liukasta limaa.

Portaiden yläpäässä istuu kaksi ihmistä, nainen ja mies. Molemmilla on musta takki. Nainen itkee, kuulen itkun jo ennen kuin näen heidät. Ensin kuvittelen, että joku itkee avoimen ikkunan ääressä, mutta sitten näen selät ja toisen selän liikkeet ja tajuan, että itku kiinnittyy tuohon kehoon. Vai irtoaako se enemmän kuin kiinnittyy? Ehkä se on itkukohtaista, tämä itku kuulostaa takertuvalta, lohtua etsivältä. Miehen käsi on naisen alaselällä. Tuntuuko se takin lävitse tarkasti? Tuleeko nainen äkisti käden myötä tietoiseksi tuosta sokeasta pisteestä juuri ristiluun yläpuolella? Pisteestä, joka saattaa piirtyä esiin rakastellessa tai selkärankaa rullatessa selällään lattialla, jalat seinästä tukea ottaen, tai joskus häikäisevänä hetkenä tanssiessa jonkun melkein vieraan kanssa - kun joku vieras painaltaa siitä hetken ja tajuaa, että hän hahmottaa kehon kokonaisuutena ja ajattelee minut yhtenä kappaleena, jonkinlaisena, että hänelle on monia kehoni osia, jotka olen itse unohtanut.

Mieleni on keveä, kantamukset on pinottu siististi pyörän tavarakoriin. Työnnän pyörää eteenpäin, Aadolfinkadun ruotsinkielinen katukyltti on taas varastettu. Kuka sen vie? Uusnatsit? En muista, milloin olen nähnyt kyltin paikallaan viimeksi. Ehkä se on lakattu palauttamasta. Se ei vaikuta järin vakavalta ongelmalta.

Lukitessani pyörää mietin, kuulostaisiko naisen itku toiselta sateisempana päivänä. Sitten tulen ajatelleeksi, että tuskin he sateessa istuisivat portailla surren ja lohduttaen. He olisivat piilossa matalissa tai korkeammissa huoneissa, alkoveissa ja verhojen takana. On harvoja toimituksia jotka voi hoitaa vain joko sisällä tai ulkosalla. Kun tulee talvi, elämä piiloutuu.

Joku on jo linnoittautunut ala-asteen vessaan. Vessaneteinen - onkohan tälle oikeaa nimeä - on hämärä tila, johon tihkuu vaimeaa valoa oven alaosaan poratusta kolmesta reiästä. Valo jää nilkkatasolle.

Ohi kulkiessaan yksi naisista hyräilee. Ääni nousee ja laskee sanallistumatta. Silti see kuulostaa enemmän ihmisääneltä kuin soittimelta. Entä jalat? En osaa sanoa, kuulostavat askelet ihmisääneltä, vaikka nekin ovat toki jossakin mielessä ihmisääni.

Ovi rapsahtaa, keski-ikäinen nainen fuksianvärisissä housuissaan huseeraa ulos vessankopista selkä edellä, kumaraselin, kantaen reppua sen suun kiristysnyöristä. Asento tuo mieleen kovakuoriaisen. Hän huomaa minut, nopea hämillinen hymy nousee hänen kasvoilleen ja hän sanoo: “Jahaa…” Nyökkään, hän nyökkää takaisin.

Astun koppiin. Kiskon housut alas, istun. Katseeni vaeltaa mitään etsimättä ja osuu kokoelmaan esineitä. Melkein tyhjä vessapaperirulla… lattialle rutistettu käsipyyhe… pinni seinänviereen pudonneena… vino etusormi. Katson tarkemmin. Vasen etusormeni on alkanut kaartua. Melkein hengästyn, koska kai olisi huomannut jo ennen, jos se olisi aina kaartunut. Tapahtuuko kehossani muutoksia, joista olen tuskin tietoinen? Missä vaiheessa kuluivat ne kymmenen vuotta, jotka olen käyttänyt kuparikierukkaa? (Ostin tänään uuden, apteekista. Sellaisen saa ostaa reseptittä, varmaankin siksi, että sille on hankalaa keksiä vaarallista väärinkäyttöä.) Miten ne vuodet kuluivat? Mitä niiden aikana tapahtui huomaamattani?

Vilkaisen vielä kerran vasenta etusormeani. Sitten lasken käteni lukolle, toisen ovenkahvalle, avaan oven, astun ulos, sammutan puolivaistomaisesti valon takaani vessakopista. Vinossa, se on vinossa.

Seuraan huvittuneena sitä intensiteettiä, jolla Vompsu pohjustaa matkaamme. Hän on lainannut parikymmentä kirjaa ja muutaman kielikurssin ja perehtyy niihin innokkaasti. (Toisaalta, onhan hän nyt ollut pian kuukauden sairaslomalla, joten hän taitaa kaivata tekemistä.) Osa kirjoista kiinnostaa kyllä minuakin. Muutama opus käsittelee Andalusian maurilaista taideteollisuutta ja arkkitehtuuria, ja erityisesti niihin on mukavaa uppoutua nyt kun hengittäminen sattuu eikä minusta ole itämaisen tanssin tunnille opettelemaan sulokkaasti liikkumista monen vuoden tauon jälkeen.

Mikähän siinä on, että koen Pohjois-Afrikan kulttuurit niin vetovoimaisiksi? Niissä on jotakin tavattoman hienostunutta, mikäli niiden tanssi- ja ruokakulttuurista voi päätellä mitään. Ja hieman samalla tavalla kuin ystäväni Swendolyne näkee välttämättömäksi turvata Venäjään huolimatta sen kestämättömästä ihmisoikeuspolitiikasta, minäkin turvaan monessa suhteessa Pohjois-Afrikkaan huolimatta naisen asemasta siellä. Rationaalisuus on minusta täällä vain liiallisessa huudossa. Kuinka monesti täällä voi kuulla hehkutusta siitä, että ruoka on tuoksuvaa? (Ajattelen nyt ruusuveden, Attar of Roses -pelargonin lehdistä tehdyn veden ja appelsiininkukkaveden tuoksua, en mitään suoraviivaista rasvankäryä.) Pahinta koko jutussa taitaa olla se, etteihän tällainen hehkutus millään tavoin poissulje mahdollisuutta rationaalisuuteen. Päinvastoin, kapea hyötyajattelu, jota usein kutsutaan rationaalisuuden nimellä, tuntuu sulkevan pois aika olennaisia eläimenä olemisen kerroksia. (En kirjoita ihmisenä olemisen kerroksia, sillä monet näistä poissuljetuista piirteistä on poissuljettu nimenomaan eläimellisinä ja hyväksytytkin piirteet, kuten kaukoaistiset - en usko jaotteluun kauko- ja kontaktiaistit, mutta käytettäköön tässä oikotienä - nautinnot, on rajattu tarkasti, jottei eläimellisyys pääsisi lurahtamaan takaovesta tuhraamaan puhtaan sielullisia liikahduksia.)

Koska mielikuvani Pohjois-Afrikasta on huomattavan positiivinen (ehkä siksi, ettei minun tarvitse asua siellä ja kokea sitä ainoaksi todellisuudeksi eikä myöskään kokea, että minun pitäisi omaksua sieltä ihan kaikki - ei kai ole kulttuuria eikä henkilöä, jolta haluaisin omaksua kaikki hänen ongelmansa ja oikkunsa; haluaisin kyllä joskus päästä käymään siellä, ja olen varma, että se tilaisuus vielä koittaakin), minusta on aina tuntunut aivan sopivalta kertoa espanjalaisille tuttavilleni, kuinka viehättävä heidän kulttuurinsa on juuri sen maurilaisten vaikutteiden vuoksi. Joskus olen saanut tästä osakseni kauhistusta ja välillä minulle on selitetty lähes pinnistetyn rauhallisesti, kuinka espanjalaisille vertaaminen noihin eteläisiin elukoihin (ystävä käyttää heistä termiä “animals”) jäsentyy helposti loukkaukseksi ja että vaikka sanoja nyt ymmärtääkin, etten koettanut loukata, minun on hyvä ymmärtää, että näen harhoja kuvitellessani espanjalaisen kulttuurin muka noilta elukoilta jotakin saaneeksi ja että pikemminkin nuo elukat olivat saaneet kaiken mainittavan sivistyksensä heiltä.

Tuollainen väite sotii niin paljon vastaan kaikkea sitä, mistä olen lukenut antiikin filosofien kirjoitusten säilymiseen liittyen, etten oikein tiennyt, kuinka asiaan suhtautua. Ja kun vielä keittokirjat ja keramiikasta tai musiikista ja tanssista kertovat teokset (jotka ovat lähestulkoon ainoaa historiaa, jota intoonnun lukemaan - ei minua sillä lailla kiinnosta politiikka, sota, tiede eikä keksintöjen historia) ovat epäsystemaattisia ja usein husivat vaikutussuhteissa päästäkseen kuvailemaan pian reseptejä tai jotakin astiaa, ei niistäkään saa välttämättä kovasti tukea sen selvittämiselle, kuka vaikutti kehen ja onko mitään yhteyksiä oikeastaan ollut.

Onneksi tänään lukemani kirja Moorish Architecture in Andalucia listaa yhden syyn tällaiseen epäselvään ja ristiriitaiseen informaatioon:

From a purely Spanish point of view, there have been many attempts since the 19th century to present Andalucian culture as specifically iberian creation. The theory of the more or less Spanishness which arose on Spanish soil has long dominated Spanish historiography. However this may be, there can be no doubt whatever that the Spanish Muslims regarded themselves first and foremost as Muslims who happened to live on the Iberian peninsula, and not at all as Islamis Spaniards. … One can with reasonable confidence deny the presence of any territorially-based national feelings on the part of Spanish Muslims; their deeper sense of identity was based rather on their membership of a tribal and religious community. …

One could spend hours discussing the most appropriate way to pigeonhole this architecture in some classificatory scheme. Whether it is described as Moorish, Hispano-Islamic or Hispano-Maghrebian, it is clear that none of these attributes does justice to a reality in which Arabic, Spanish and Berber elements subjected each other to mutual influence of varying intensity on the fertile soil of Islam, and in so doing gave rise to unparalleled peaks of achievement.

Lähde

Eikös vain täälläkin lurki kansallinen tai oikeammin kansallistamisprojekti! Olen ehkä jauhanut aiheesta tarpeeksi, mutta uudemmille lukijoille todettakoon, etten ole minkään “kansallisen identiteetin” ylin ystävä. En koe itseäni erityisen suomalaiseksi muuten kuin kieleltäni, helsinkiläiseksi ja tytöksi kylläkin, ja ymmärrän paljon paremmin harraste- ja paikallisuusidentiteettiä kuin jotakin epämääräistä kansallista projektia. Toki muutkin identiteetit ovat keinotekoisia, useathan niistä rakennetaan ihan tietoisestikin johonkin pyrkien, opetellen ja harjoitellen (ja lapsina meitä oloutetaan lupaa kysymättä tiettyyn perhesysteemiin ja jo sikiövaiheessa ilmeisesti meitä oloutetaan tiettyyn stressitasoon ja siihen, tukahdutetaanko stressipiikkejä roskaruoalla vai ei), mutta minua jotenkin pännii kansalliseen projektiin toisinaan liittyvä teeskentely, että kyseessä olisi jokin taivaasta tipahtanut neitseellinen ja sekoittumaton kulttuuri, jokin aito ja alkuperäinen. Minun on vaikeaa olla ajattelematta tätä vahingollisena ideana, sillä eikö juuri se ole takana tuollaisessa historiankirjoituksessa, jossa koetetaan kieltää lainat ja yhteydet ja siten eristetään eri paikoissa asuvia, eri uskontoa tunnustavia ihmisiä toisistaan? Onko maailmassa varaa sellaiseen? Miksi niin moni kokee edelleen jotenkin loukkaavaksi sen, että häntä luullaan esimerkiksi ulkomailla venäläiseksi tai ruotsalaiseksi?

Tuntuu, että aidon ja alkuperäisen ja puhtaan kulttuurin ajatus käyttelee jonkinlaista saastumismetaforaa sekoittumisen ja vaikutteiden ottamisen tapauksessa. Se tuntuu kovin hämmentävältä, jos on tottunut ajattelemaan elämäntapaa enemmän pataruoka- tai täytekakkumetaforan mukaan: kyllä pieni roiskaus paprikaa ja appelsiininkukkavettä näiden padassa eri ajan hautuneiden ainesten päälle antaa lisäryytiä / taikinaan voi ripsauttaa viekoittelevaa kardemummaa ja täydentää kostutusveden tuoksuvuutta rusentamalla veteen hetkeksi muutaman tuoksupelargonin lehden. (En tiedä muuten, mistä on peräisin se monen keittokirjan ja jopa ystäväni jonkinlaisena raamatunlauseena toistelema ohje, että ruoan maun pitäisi olla selkeä ja että sen vuoksi kannattaa käyttää vain yhtä, kahta maustetta rinnakkain per soppa. Minun makukäsityksiini tuo ohje ei ainakaan sovi, ja olenkin hylännyt sen aikoja sitten hupsuna dogmaattisuutena. Mutta kuten Hurina joskus totesi, minulla on taipumusta ylihekumallisuuteen…)

Hmm, näyn harhautuneen taas ruokaan. Jaaha, mitähän tästä pitäisi ajatella? Olen nimittäin jo kieliopinnoissakin huomannut sen huvittavan tosiseikan, että Vompsu oppii kyllä kommunikaatiofraasit ja joitakin ruokiakin, minä taas napsaisen muistiini ilman mitään ongelmia ruokien ja ruoka-aineiden nimet mutta mitään muuta en sitten muistakaan. Huooh. Ei kovin ahdistavaa (koska sopii mainiosti käsitykseeni hyvästä ja stressittömästä elämästä) mutta ei kyllä kovin mairittelevaakaan, jos elämää tahtoisi mitata jollakin intellektuaalisen uskottavuuden tikulla. (Oh, intellektuaalisen uskottavuuden tikku. Minkähän värinen ja pituinen se olisi? Ehkä jonkinlainen zoomattava antenni?)

Tunnen oloni kuitenkin varsin tyytyväiseksi kaikessa maanläheisyydessäni (tai oikeastaan jääkaapinläheisyydessäni, olen sentään viidennessä kerroksessa ja jääkaappi taas on alle metrin päästäni, jonka kautta sulautan himojeni kohteet tarvetyydytykseni muotoihin) koska olen havainnut espanjalaisen kansallisen projektin, jota voin hämmästellä ja verrata päässäni siihen suomalaiseen poliittiseen historiaan, jota viimeksi puursin painokuntoon. Siinä heitettiin ohimennen ilmaan ajatus, että vielä viisi-kuusikymmenlukujen taitteessa kansainvälisyyden ajateltiin tarkoittavan sitä, että jonnekin mentiin ylpeinä omasta aidosta kulttuurista ja kunnioittaen toisen aitoa kulttuuria (pahoittelen sanavalintaa niille, jotka saavat “kulttuurista” näppyjä; minäkin saan näppyjä “kaukoaisteista” etenkin itse sitä käytellessäni) ja sitten myöhemmin asiat repesivät toiseen malliin. Mihin, sitä ei kerrottu, mutta oletan, että johonkin tällaiseen kuin itse hahmotan: että piirteiden alkuperäiset omistajat ovat jo aikaa sitten unohtuneet ja sekoittuneet ja piirteetkin on kehitelty likipitäen tunnistamattomiksi uusien sovellustapojensa myötä… ajatellaan nyt vaikka sitä, että pian taas Portin karjalanpiirakkaa saa vegaanisena tauon jälkeen; olisi kiinnostavaa tietää, montako asiakasta ne menettivät lisättyään valmistusaineisiin maitoproteiinin, sillä eihän osa menetetyistä asiakkaista palaa takaisin, jos eivät lue Vegaiaa, jossa kerrottiin, että pian piirakat käyvät taas syötäviksi meille maitoa karttavillekin… Itse en ainakaan niin usein käy tarkistamassa, onko jokin kerran ei-syötäväksi todettu tuote muuttunutkin syötäväksi.

Hemmetti, olen taas ruoassa! Minun taisi olla ajatus kirjoittaa jotakin siitä, miten nykyään elämäntyylien moninaisuus tuntuu kai useimmista enemmän kiinnostavalta ja hauskalta asialta kuin jotakin ryhmäidentiteettiä uhkaavalta. Vai? Usein itselläni tämä mieltymys erilaisiin tapoihin ja usko niiden siunauksellisuuteen karahtaa näyttävästi yhteen sen kanssa, että jotkut tavoista näyttävät minusta vahingollisilta, mutta sitten en osaa kuitenkaan tuomita niitä mielessäni ankarasti, päätänpä vain olla itse ryhtymättä citymaasturin ajajaksi tai muuta tuollaista. Mutta ihan selvää on, että niin kovasti kuin olenkin sitä mieltä, että tehoeläintuotanto on kestämätöntä paitsi ekologisesti, myös moraalisesti, en siltikään tahtoisi, että äkisti kaikki luopuisivat lihansyönnistä. Miksi? En oikein osaa vastata. Epäilisin varmasti jonkinlaista pakottamista. Ehkä siksi, etten osaa kuvitella maailmaa niin valistunein ihmisin… tosin tietysti vain kapeasti valistunein, en pidä esim. itseäni kovinkaan valistuneena, vaikken syökään lihaa. Minulle vain tämä ruoka-asia on keskeinen, ainakin tästä kirjoituksesta päätellen ;)

Äh, en oikein tiedä, olenko kipeä vai terve. Ajatukseni tuntuu vain palautuvan ruokaan. Ei hyvä päivä moraalisille pohdinnoille…

Asiat ja olot oikenevat sangen yksinkertaisella reseptillä: tarvitaan vain yksi afrikkalaisen tanssin tunti, jolla saa peikkotömistellä peppu pitkällä ja koko selkäranka heiluen ja laulaa riemukkaan vuorolaulun kuorossa. Höh, mitä sitä mureksimaan, totean kotiin kävellessä, jos en kelpaa itselleni silloin tällöin (muille kelpaamattomuus on heidän ongelmansa kunnes nielaisen sen omaksenikin), kun kerran näin helppoa lääkettä on kuuden minuutin kävelymatkan päässä kotoa!

Tärkeintä on, ettei tarvitse ajatella eikä pelätä epäonnistumista. Jostakin syystä tanssissa en pelkää. Ehkä se johtuu siitä, että käyn mielelläni tasoani alemmilla tunneilla - tykkään meditoida liikettä, eikä se onnistu, jos vain hädissään koettaa roikkua mukana osaamisensa rajoilla; ei minulla ole kunnianhimoa “edistymiseen” perinteisessä mielessä vaan olen siinä mielessä toivoton jammailija, joka tahtoo vain pitää hauskaa ja joka ei hevillä kyllästy muutamiin perusliikkeisiin; ilman tätä ominaisuutta en kai voisi pitää vesijuoksustakaan niin paljon kuin pidän - tai sitten siitä, että tiedän vain yksinkertaisesti olevani niin epäliikunnallinen, jäykkä ja laiska, etten ota mitään paineita. Kun mittatikku on liikkumattomuus, kaikki liikkuminen on aina plussan puolella. (Baletin kanssa fiilis oli toinen, mutta baletissapa ei paljon jammaillakaan ja kävin siellä lähinnä äidin intohimoista.)

Tanssionnellisuuteen eivät liity mitkään vertaamisen ideat. Se on vain koko kehon liikettä, joka tuntuu hyvältä ja säätää mielialan mukaansa. (Oikeastaan kehon liikkeen ja mielialan erottaminen on aika teennäistä, koska ne niveltyvät niin vahvasti yhteen. Mutta ehkä jokin painottava erottelu on tarpeen, koska tahdon toisaalta pystyä kertomaan jollakin tavalla, miten paljon helpompi minun on manipuloida olojani liikkumalla kuin tietoisesti ja keskittyneesti ajattelemalla, ideoita työstämällä.) Kävelen kotiin hymyillen ja unohtaen koko flirtin mielialalääkityksen ajatuksen kanssa. Hitto, mitä lääkkeitä tässä tarvitaan, tanssin minä tarvitsen! (Sinne saakka että jalat pettävät, lisää ilkikurisesti virittynyt verbaaliavaruus.)

Tänään on toisenlainen päivä, istun lautamiehenä oikeudessa. Se on aina hyvin opettavaista. Tänään opin sellaiset ilmaisut kuin “hapettaa” ja “viedä tonttiin”. Kuuntelen todisteluita ja tulen siihen tulokseen, että en oikeastaan todellakaan menetä mitään oleellista, vaikken käykään baareissa. Jopa viisi-kuusikymppiset lautamiehet tietävät minua paremmin, missä tapahtumapaikat sijaitsevat. Miksi katsoisin baarien nimiä, kun en niissä käykään? Olen niillä yhtä sokea kuin iltapäivälehtien lööpeille. Jotenkin vain silmäni liukuvat piittaamattomina niiden yli.

Todistelut sen sijaan kuuntelen hyvin tarkkaan. Kuuntelen paitsi pintatasoa, myös sitä, miten erilaisessa maailmassa tappeluihin ajautuvat elävät. Heillä tuntuu usein olevan oletus siitä, “miten mies toimii tällaisessa tilanteessa” (naisten en ole kuullut perustelevan vielä näillä sanoilla, miesten taas muutamankin kerran, joten ehkä kyse on jonkinlaisesta sukupuolisidotusta kunniakäsityksestä tms.) tai siitä, että kun toiset kuitenkin suhtautuvat heihin vihamielisesti ja aikovat pieksää heidät, on parasta ja vain hätävarjelun periaatteen mukaista pistää ensin itse veitsellä, iskeä tuoppi toisen otsaan tai heittää kivellä. Ymmärrettävää kyllä, tällainen oletus saa maailman tyypin ympärillä paitsi säpisemään ja vilisemään toimintaa, myös usein vastaamaan vihamielisesti. Tuntuu hämmentävältä istua pöydän takana ja kuunnella, miten varmasti joka puolella nahinaan ja pahimmassa tapauksessa hengenvaarallisiin tilanteisiin ajautuva tyyppi vierittää syyn kerta toisensa jälkeen aina noiden uhkaavien ja pahantahtoisten toisten niskaan.

Niin surulliseksi kuin kaikki se tekeekin, en voi olla värähtämättä tyytyväisyydestä ja olla tuntematta itseäni onnelliseksi ja etuoikeutetuksi sen vuoksi, ettei minulle käy tuolla tavalla. Olenhan toki minäkin joutunut väkivallan kohteeksi, mutta kovin pistemäisesti, enkä ole tavannut väkivaltaa minuun kohdistaneita ihmisiä enää lyömään ratkeamisen jälkeen. Ainakaan tuollaista ei käy minulle kaiken aikaa.

Mutta tuntuu kauhealta olla tyytyväinen tällaisesta, koska on niin helppoa tajuta myös, kuinka tuon kaikkialla tappeluihin joutuvan ihmisen kokemuksissa epäluottamus toisiin kumuloituu. Hän arvelee muiden suhtautuvan itseensä vihamielisesti ja käyttäytyy sen vuoksi hyökkäävästi - mihin vastataan samalla mitalla ja siten tavallaan todistetaan hänen epäluuloisuutensa oikeutetuksi. (Samalla tavalla kuin omat hyvät kokemukseni ihmisistä ovat kumuloituneet oikeastaan teini-iästä lähtien noita muutamaa väkivaltaepisodia lukuunottamatta; koska arvelen - enimmäkseen, en toki universaalisti, en aina onnistu tässä - muiden suhtautuvan itseeni ystävällisesti, jaksan pysyä aika kärsivällisenä silloinkin kun jokin kommunikaatio ei vain toimi, eikä tuloksena yleensä ole repivää riitaa. Taidan riidellä vain vanhempieni kanssa, ja sitäkin nykyään aika harvoin, koska hahmotan yhä selkeämmin, että he eivät osaa purkaa välisiämme solmuja vaan se jää minun tehtäväkseni.)

Mekin tavallaan todistamme hänen epäluuloisuutensa. Mehän säädämme hänen teoilleen rangaistuksen. Ja vaikka rangaistus ei olekaan väkivaltaa, siihen sisältyy pakottamista johonkin ja jonkin tärkeän riistämistä tai sen riistämisellä uhkaamista. Me olemme liian myöhässä, huomaan ajattelevani. Huomaan kysyväni itseltäni, mitä minä täällä teen ja uskonko tähän kaikkeen, uskonko tämän tosiaan katkaisevan koston kierteen ja toimivan paremmin kuin silmä silmästä tai kaksi silmää silmästä -periaatteiden. (No tietysti tämä toimii vähän hienostuneemmin, mutta riittääkö se?)

Ei silti, että nämä ajatukset olisivat mitään uutta. Samaan epäuskoisuuteen koko systeemin kanssa törmään joka ikinen kerta. En ole edelleen, kuuden tai seitsemän vuoden lautamiespestini aikana, keksinyt mitään järkeviä vaihtoehtoja. En silti suostu ahdistumaan tästä. Me vain tiedämme edelleen liian vähän ihmisestä, tämän muuttumiskyvystä ja motivaatiosta muuttua.

(Ah, jos tietäisimme enemmän, tietäisin ainakin satatuhatta asiaa, joiden suhteen tahtoisin motivoitua. Mutta ehkä motivoimattomuuteni on kehon tai alitajunnan viisautta, sen säästeliästä paperpussipinkkojen säilöntää jo kauan ennen kuin uusiokäytöstä ja kierrätyksestä tuli tiedostavaa toimintaa?)

Kotiin sateessa pyöräillessäni mietin, kuinka paljon paremmalta tanssionnellisuus tuntuu vertaamisonnellisuuteen verrattuna. Vertaamisonnellisuudessa on niin selvästi läsnä jonkun toisen epäonni, etten oikein osaa olla tuntematta syyllisyyttä ja kauhistusta sitä tuntiessani. (Minusta tuntuu, etten erityisesti hae sitä, sen tuottama tuntemus on niin ambivalentti toisaalta muistuttaessaan tyytyväisyydestä ja onnellisuudesta, mutta samalla ammentaessaan sen jonkun toisen epäonnesta, johon ei voi olla samastumatta jonkun verran sitä ajatellessa. Jollain tasolla ymmärrän, etten ole vastuussa näiden ihmisten epäonnesta, mutta toisaalta tunnen hurjaa halua jotenkin auttaa heitä, eikä minulla tieysti ole oikein mitään järkeviä keinoja.) Tanssionnellisuus taas on jotenkin puhtaampaa ja läsnäolevampaa, se ei jakaudu minuun ja muihin, se täyttää koko maailman päivänpaisteisella lämmöllään eikä vaadi minkäänlaista vertaamista, ainoastaan tässä ja nyt hengittämisen ja musiikin tömistämisen, enkä tiedä paremmasta.

Jotenkin tanssi vain tuo tähän ja nyt samalla tavalla kuin sadepisarat. Ne koskettavat, kuuluvat, piirtävät kehon esiin samalla tavalla kuin pimeässä kehoa silittävä käsi. Piirtävät sen esiin, mutta osaksi suurempaa kokonaisuutta, raja on pelkkä luonnos, joka siirtyilee jatkuvasti, hengityksen mäntä kiskoo ja työntää kaasuja, ihon läpi erittyy kosteutta. Vertaamisonnellisuudessa on konstruoitava paljon monimutkaisempia oliota, tuo toinen ja minä, psykologisia taipumuksia ja itseään vahvistavia luontumuksia, jähmetettävä kaikkea sellaista, minkä jähmettäminen saattaa olla aika vahingollistakin käsittämiskyvylle ja onnellisuudellle. Tuon jähmeyden aistii.

Enkä pidä sen aistimisesta.

Epätoivo nielaisee äkisti. Juuri kun saan asiat hoidettua ja vapaaviikko voi alkaa, kolahdan jonnekin hyvin syvälle ja juutun sinne. Mielessä risteilevät samat lauseet kuin niin monta kertaa ennenkin, kiukku ja turhautuminen siitä, että taas nämä tyypit surisevat tässä, vaikka niitä on kuinka käsitelty ja nukutettu ja esitetty niiden vastaisia perusteluita. Eivät ne tunnu välittävän. Ne toistavat kyllästykseen ja turtuuteen saakka samoja asioita: Kas niin, mitä hyötyä elää ylipäänsä? Oletko onnistunut missään? Teetkö työtä, jolla on tarkoitus? Osaatko olla hyvä ystävä? Etkö kuitenkin ole hieman liian kalsea ja etäinen, ja samalla sinulla ei ole edes sellaista säkenöivää älyä, jonka takia tuollaisen voisi antaa anteeksi? Katso nyt äitiäsi, hän ajattelee sinun hylänneen hänet, koska elät noin typerästi! Miten voit kuvitella, että osaisit olla tyytyväinen vähään, sinä olet suuruudenhullu! Kaikki kirjoittamasi on paskaa ja et sinä muutakaan osaa edes sen vertaa!

Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Makaan sängyssä kyljelläni, käpertyneenä, enkä osaa lopettaa itkemistä. Mutta jossakin toisaalla suhtaudun aika rauhallisesti tähän epätoivoon ja itsetyytymättömyyteen, koska kaiken tuon epätoivon ja raivon takana tiedän, että tunne menee ohitse. Se venyy lähes sietämättömiin mittoihin, mutta se menee ohitse. Kun se katoaa, pystyn tarttumaan positiivisiin asioihin ja ajatuksiin ja mieleeni nousee myös positiivisia muistoja. Nyt käy toisin: kun Vompsu yrittää lohduttaa sanomalla, että koira tulee onneksi huomenna meille, minäntila sallii pelkästään koiriin liittyvät epäonnistumisen ja surun muistot: tavan, jolla jätin ne erotessani ja sen hillittömän surun ja kaipauksen siitä, etten enää saa tavata kahta kolmesta koirasta, ja epäilyksen, että minun olisi pitänyt pystyä enempään niiden kanssa: muuttaa maalle, hankkia niille piha, jossa ne saisivat päivystää, jaksaa käydä harrastamassa sellaisia asioita, joita aktiiviset koiraihmiset harrastavat, kuten agilityä ja jälkeä. (Mutta minua aina jotenkin kylmää sellaisessa seurassa, jossa koirat tuntuvat olevan koko elämän pääasia; en tiedä, onko kyse vain siitä, että sillä mittapuulla epäonnistun niin railakkaasti ja siksi tunnen itseni epävarmaksi, vai siitä, etten itse tahtoisi tuollaista ulkoiluasuelämää, jossa kaikki tuttavatkin ovat koirahurahtaneita. En vain osaa mennä asioihin niin täysillä ja siinä on sekä hyvät että huonot puolensa. Ehkä tarvitsen liikaa aikaa oman pääni selvittelyyn, ehkä kyse on siitä. Mutta en tahtoisi hakea mielialalääkkeitä vain jonkin epämääräisen “paremmin joukkoon solahtamisen” takia.)

Kun hieman rauhoitun (ja minua alkaa säälittää Vompsu ja raivostuttaa oma käytökseni - hitto vie, olenpa pirteää ja ilahduttavaa seuraa potilaalle) alan askarrella pitkällisesti ja hyvin hitaasti seuraavan kysymyksen kanssa: Jos saisin valita, unohdanko kaikki nämä ajatukset ja kuinka monta kertaa olen koettanut järjestää niitä ja saattaa ne sellaiseen hallintaan, että voin antaa huomiotani joillekin muillekin ja jaksaa ponnistella myötätuntoon vieraita olemisen tapoja kohtaan, haluaisinko unohtaa? Tavallaan tämä on yksi kysymys, joka liittyy mielialalääkkeiden käyttöön ja siihen, miten yhä useamman tuntemani ihmisen käyttäessä niitä mietin, pitäisikö kenties minunkin hyödyntää niitä, kun kerran nämä minua iloisemman ja älykkäämmän oloisetkin kokevat tarvitsevansa niitä: käyttäytymisen tasoa voidaan viilata positiivisia elämyksiä tuottavaan suuntaan, kun lääkityksellä oleva oppii vähitellen, kuinka joistain aiemmin mahdottomalta tuntuvista koetoksista ei seuraakaan takaiskuja. Kun nuo tuntemukset eivät laukea säännönmukaisesti, niitä vähitellen lakataan pelkäämästä ja odottamasta. Ne ovat tavallaan aktiivisesti unohdetut. (Ne voidaan toki muistaa johonkin menneeseen liittyvänä - mutta se on jo selkeästi toinen itse toisessa elämäntilanteessa.)

Toisaalta, jos unohtaisin, mitä kävisi sitten, kun nämä tuntemukset äkisti ehkä hyökkäisivätkin takaisin? Muistaisinko, että osaan kestää ne, että se on yksi oleellisimmista taidoistani, käpertyä sängylle ja vain sietää ne? (Tuossa tilassa minulla ei ole riittävästi toista ääntä, jolla voisin argumentoida niitä vastaan - jälkeenpäin kyllä on, mutta ei minusta silloin enää tunnu yhtä romahtaneelta eivätkä argumentit sinänsä putoa mihinkään sellaiseen maaperään, jossa ne voisivat kasvaa.) Muistaisinko, että aluksi en oikein osannutkaan sietää näitä tuntemuksia mutta että vähitellen tajusin, että ne menevät kyllä ohitse, pitää vain malttaa odottaa?

Surkeinta kai olisi (tämä on nyt ajatuskuvitelma, eihän tahdonalaisen mielen pyyhinnän mahdollisuutta ainakaan vielä liene) jos päättäisin luopua tuosta minua häiritsevästä tiedosta ja muistosta, kuinka monta kertaa olen ollut täysin juuttuneena epätoivoon kykenemättä työntämään sitä mihinkään suuntaan, ja sen kautta saisin hyvän mielialan ja kosolti itsevarmuutta sinne saakka, että äkisti jonkin stressaavan tilanteen laukaisemana putoaisin jälleen pohjalle, ja nyt en tietäisikään, että tämä tunnelma menee ohitse oikeastaan mitään tekemättä, odottaen ja kestäen, ja kuvittelisin, että minun on tehtävä jokin äkillinen ja raju interventio poistaakseni tämän kivunkaltaisen epävarmuuden kaikesta mielekkyydestä elämisessä. (En nyt tarkoita rajulla interventiolla T.S. Eliotin Aution maan lukemista, vaikka rajulta sekin silloin tuntuu. Tein niin eilen, luin sen ja J. Alfred Prufrockin ääneen Vompsulle selittääkseni minäntilaani ja sitten lehteilin kirjaa ja luin esipuheesta, kuinka nämä kuvaavat modernia helvettiä ja ajattelin: voi luoja, ihan totta, tämä on helvetti, tässä ei ole liikettä mihinkään. Ja tätä minä olen pitänyt mielenmaisemanani ne kaikki vuodet… aiemmin myös parempina hetkinä, nykyään silloin kun juutun pohjaan päiväksi, pariksi.)

On kai vain opittava sietämään tämä epävarmuus. Eikö se ole aina läsnä? Tekee mieleni sanoa ei, koska siltä se tuntuu. Mutta toisaalta, enhän niinä hetkinä, jolloin nauran tai epäröin hyvästejä sanottaessa, halatako vai ei, ole sen onnistuneempi ystävyyksissäni, tunnesäätelyssäni, stressinsietokyvyssäni enkä herkkyydessäni ideoille. Tarkastelen niitä vain eri mielentilasta ja kuittaan puutteet olankohautuksella ja hieman pahansisuisella tuhahduksella, ettei minun nyt aivan kaikkea tarvitse olla.

Ja silti, juuri tuo toteamus on yksi niistä, jotka tuntuvat pahimmilta niinä hetkinä, kun makaa juuttuneena pohjaan. Sillä mistä on kotoisin elämä, jossa kaikkeen tuhahdetaan niin? Onko tällainen väsähtäneisyys normaalia? Eikö olisi hyvä yrittää tosissaan muuttaa asioita edes joskus ja jossakin? Eikö olisi mukavaa, jos voisin pönkittää hyväntuulisuuttani tiedolla, että olen hyvä näissä ja näissä asioissa? Enkö tarvitsisi juuri tuollaista suojavarustusta? Oliko siitä luopuminen sittenkään hyvä ajatus? Ja eikö jopa äiti tarvitsisi sen, jotta hän voisi kertoa asiakkailleen, miten hänen tyttärensä menestyy näissä määräisissä pyrkimyksissään? Mutta sitten kuohahdus menee ohitse: tartun kyllä seikkoihin sitten kun minulla on niihin voimaa. Ja kun minulla on voimaa enemmän, voin päättää, missä määrin suon itselleni armollisuutta, ja muistan senkin, että mitä voimakkaampi ja tyytyväisempi olo minulla on, sen armollisemmin suhtaudun keskeneräisyyteeni, epämääräisyyteeni ja kertakaikkiseen soveltumattomuuteeni niihin menestymisen kategorioihin, joita en ole missään vaiheessa tahtonut valita omikseni - onnettomuuden hetkiä lukuunottamatta, jolloin takertuisin aivan mihin tahansa. Mutta en tahdo takertua, koska olen kokeillut sitäkin eikä se toimi. Nyt pitää vain odottaa.

Makaan sängyssä kyljelläni. Jossain vaiheessa Vompsu panee minut ilmeisesti lankomaan ja harjaamaan hampaat ja sammuttaa sitten valon. Kun herään aamulla, olen umpiväsynyt. Tänään on syksyn ensimmäinen tanssitunti. Koetan tuntea kiitollisuutta siitä ja koiran hakemisesta (lähden kohta kävelemään kohti sen olinpaikkaa) mutta se kaikki jää vain epämääräiseksi eleeksi. Olen silti kohtalaisen varma siitä, että kun kävelen ulkona kirkkaassa auringonpaisteessa, osaan ojentaa kehoni ja kävellä ja aistia kuin innokas ja tyytyväinen ihminen, ja siten pääsen vähitellen käsiksi näihin ajatuksiinkin, takaoven kautta - muutan tilannetta ja niiden on pakko haalistua ja käydä huomaamattomiksi seuraavaan vierailuunsa saakka.

“Oletko ihan varma, ettet tuu taiteiden yöhön?” kysyy ystävä vielä kun pungerran itseni ylös vesijuoksualtaasta. “Juu olen”, vastaan, “ei se potilas oikein taida selvitä ilman mua.”

Mutta en pidä kiirettä, koska haluan maata löylyssä selälläni kunnes melkein tukehdun, ja sitten istua kylmällä puolella ja huohottaa ja ottaa kylmän suihkun ja mennä takaisin kuumaan ja tuntea sen valuvan nyt kesynä kehoon, joka avautuu ottamaan sen vastaan. Teen tämän kaiken rauhassa ja vasta sitten pyöräilen kotiin. En näe matkalla ihmeempiä taidepläjäyksiä, mutta kylläkin useamman pahvimäyräkoiraa ulkoiluttavan miehen sekä yhdet punkkupulloa kävelyttävät ja litkivät teinitytöt. (Tai en ole varma teiniydestä, nykyään kaksikymppisetkin näyttävät niin nuorilta, tai sitten näytän itse vanhalta, jaaa-a, mitenhän lie…) Kotona odottaa sen sijaan taidetta, koska Karhupuiston suunnalta tulee möykkivää musiikkia. Sulkisin ikkunan, ellei täällä olisi niin turkasen kuuma.

Vompsu on väkertänyt pesussa ollutta kantosidettä (hänhän on syönyt vasemmalla kädellä, jonka taidokkuus ruoan suuhun viennissä on taaperoluokkaa) paikkaavan kolmioliinan melkein irti itsestään. Kolmioliina oli liian lyhyt ripustautumaan vastaolkaan tai kaulaan, joten kiinnitin sen hakaneulalla paitaan ennen uimastadionille lähtöäni. Kun tulen kotiin, Vompsulla on kantoside ja hän lausuu halveksuvia sanoja kolmioliinasta - ehkä turhaan, ehkä sen vaappuvuus johtui siitä, ettei kummallakaan meistä ollut kovin määräistä käsitystä sen solmimisen taiteesta ja ainakin epäilen, ettei normaalisidontaan voi kuulua sellainen muotolaskos hakaneuloin, jonka hätäpäissäni väsäsin, jotta käsi tuntuisi tukevalta. Muotolaskoksesta huolimatta kolmioliina kuulemma aiheutti himmeitä kipuja. Vompsulla on myös nälkä. Niinpä alan väsätä iltapalaa ja irrottaa hakaneuloja ja kolmioliinan riepuja miesparan paidasta.

Kun olen täyttänyt Vompsua ruoalla, hän tarjoaa taideperformanssin: hän koettaa virittää kuulokkeet päähänsä pelkällä vasemmalla kädellä. Melkoista kiemurtelua!

Kummallista, miten tyytyväinen olen tähän asiantilaan, etten mene mihinkään tai kenenkään kanssa. Tai en tiedä, onko se kummallista, koska tykkään enemmän tehdä taidetta kuin töllistellä sitä. (En pidä tätä taiteena, se selvennettäköön ;) - ettei syntyisi aivan rajuja väärinkäsityksiä.) Enkä pidä väkijoukoista muussa tilassa kuin silloin kun haluaisin maata jonkun (nimenomaan tässä epämääräisyyden asteessa - ei jonkun tietyn vaan jonkun vaan) kanssa, eikä sellaista oloa oikein saa aikaan parisuhteessa, jos suhde vain kuinkaan toimii seksuaalisella tasolla. Tai siis, en minä ainakaan saa enkä edes tahdo saada.

Oikeastaan rupean tätä kirjoittaessani miettimään, tahdonko useinkaan sellaisia asioita, joista olen todennut, että niitä tuskin osaisin saada tai hankkia. Enpä kai. Saatan kyllä pyrkiä toimimaan ihanteellisesti, mutta en ole oikein varma, onko sillä tekemistä tahtomisen kanssa. Enimmäkseen taidan olla aika tyytyväinen siihen, mitä tapahtuu. Onpa hassua tajuta tämä. En ole oikeastaan tullut aiemmin ajatelleeksi tätä ja ehkä se ei edes pitäisi paikkaansa eilen tai huomenna, mutta nyt se kyllä tuntuu pitävän paikkansa. Ehkä se kyllä pitää paikkansa muutenkin, koska en näy tuntevan samanlaista levottomuutta hankkia koulutusmeriittejä, työsuorituksia ja kunniaa kuin moni muu. Tai tavaroita. Ja yleensäkin suutun aika harvoin, samoin petyn. Hassua. Miksenhän ole ennen tajunnut tätä?

Tuntuu ihanalta, ettei tarvitse jaksaa mihinkään. Että saa levätä palkkatöiden ja vesijuoksemisen jälkeen ja että on elokuu ja että ensi kuun työkeikoista ei ole varmaa tietoa (paitsi tämä blogi) ja että lokakuun alussa ei ole sitäkään varmuutta, koska silloin sopimus Kuvalehden kanssa loppuu ja olen taas omillani blogin suhteen, mihin siihenkään en osaa ottaa kantaa - tavallaan on tietysti ikävää, että joudun stressaamaan ehkä rahasta hieman enemmän, mutta toisaalta, taivaalta tippuva raha kyllä tuntuu pelottavan korruptoivalta ja sitten voin esimerkiksi lopettaa kirjoittamisen, jos siltä tuntuu, tai jättää jokin viikko kirjoittamatta. En ole saanut viikkolepoa kirjoittamisesta vuosiin, joten luulen, että pieni loma voi tehdä hyvää. Ja ainakaan häämatkalla ei nyt tarvitse stressata nettikahviloiden etsimisen suhteen vaan voi vain maata rannalla, dippailla mereen ja tehdä hedelmäsalaattia ja muuta ihanaa ja retkeillä vanhan kaupungin kujilla ja huokailla välimerta.

Jännittävää. Niin tajuttoman jännittävää. Ja huomenna on ensimmäinen kirjastotyöpäivä kesäloman jälkeen. Saapa nähdä, olenko unohtanut kaiken joskus osaamani tietokannoista ja kassanpidosta. Tuntuu hauskalta palata kirjastoon, se taitaa olla tämänhetkisessä elämässäni kaikista pisimmin mukana roikkunut elementti, tuttu ja turvallinen lauantaityö. Vain Lohen olen tuntenut kauemmin, ja vanhempani ja siskoni.

Ihanaa ja jännittävää! Ulkona saisi varmasti hienoja valokuvia, taiteiden yössä yleensä saa, mutta olkoon tänä vuonna. Jos menisin ulos, ajattelisin kuitenkin vain Vompsua, joka ei pääse, ja minulla olisi paha mieli siitä, etten ole pitelemässä häntä kädestä nyt kun hänellä on vaikeaa. Muistan niin hyvin, miten minusta tuntui jalkani hajottua, että pimahdan, kun en voinut liikkua enkä tehdä mitään hauskaa ja makasin enimmäkseen yksin kotona sänkyyn (toki vain kuvainnollisesti) sidottuna, onneksi oli eläimet ja netti ja suuri hyllyllinen kirjoja, mutta saatoin nähdä, kuinka eksä kuormittui päivä päivältä enemmän ja tahtoi yhä enemmän olla jossain muualla siinä, enkä pystynyt siivoamaan enkä siten uskaltanut pyytää ystäviä kylään, enkä päässyt itse mihinkään. En tahdo, että Vompsu joutuisi tuntemaan niin, kokemaan tulleensa vammansa eristämäksi ja tuntemaan sen takia vielä syyllisyyttäkin ja ponnistelemaan reippauteen puoliväkisin. Hänen on kuitenkin vaikeaa tehdä itselleen voileipääkään, joten on hyvä, että olen tässä ja voin keittää yrttiteetä ja levittää pähkinävoita luomuruisleivälle. Minulle se on kaksine käsineni ihan helppoakin!

Sitä paitsi se tuntuu kivalta. On hauskaa huomata, että voi olla tarpeellinen ja avuksi tässä maailmassa, jossa niin usein joutuu huomaamaan olevansa lähes aina korvattavissa ja useimmiten niin, ettei edes koskaan pääse kokeilemaan kaikkea sitä, missä ehdottaa voivansa olla avuksi. Mikä lahja huomata tekevänsä jotakin, mistä pitää, ja että se on vielä jotakin toivottua! Olkoonkin ettei se ole taidetta, taiteiden yönä.

Nyt kun Vompsu on vain kotona ja sängyssä kaiken aikaa, huomaan kaipaavani hitusen rauhaa ja hiljaisuutta. En tarkoita, että hän erityisesti melskaisi, ei. Mutta vietämme kuitenkin samassa huoneessa lähes vuorokaudet ympäriinsä. Kun tiskaan, hän lukee ääneen Maija Poppasta. Se on esimerkiksi miellyttävä ratkaisu - saan jalompaa ajateltavaa kuin omat päähänpinttymäni ja samalla Vompsu tulee huomaamatta lukeneeksi noita paksuja kirjoja, joihin hän ei ehkä muuten tarttuisi ja joista hän kuitenkin tuntuu jollakin lailla pitävän nyt, kun niihin perehtyy. Jokin tässä asetelmassa on hyvin hullunkurista - olin kuvitellut, että toipilaille luetaan, mutta minulla onkin toipilas, joka puhkuu halusta tehdä jotakin muuta kuin vain maata ja toisaalta alan olla itse sen verran kuormittunut kiireisestä työkeikasta ja kahden ihmisen asioiden hoitamisesta, ettei minusta ehkä ole kovin virittäväksi keskustelukumppaniksikaan vaan kuuntelen varsin mielelläni tuota ääntä, joka rytmittää tiskaamisen etenemistä.

Huomaan hiljaisuuden kaipuun oikeastaan vasta vesijuostessa ja reaktiostani ystävien Taiteiden yö -kyselyyn. En halua mihinkään, missä ihmiset tungeksivat, tulveksivat ja pörräävät. Haluan korkeintaan maata sängyssä mitään sanomatta, kuunteleminen on okei, mutta en jaksaisi kommentoida mitenkään, tai sitten tahdon kävellä tai olla veden varassa yksin. Vaikka altaassa polskii vakkarikävijöiden lisäksi liuta lukiolaisia ja vaikka kadut ja lenkkipolut ovat täynnä ihmisiä, olen aika taitava sulkemaan heidät mielestäni ja keskittymään ryhtiin, hengittämiseen ja vain etenemiseen tai vesijuoksun tapauksessa lähestulkoon paikallaan polkemiseen.

Se on oikeastaan aika kummallista, koska yleensä pidän ystävien seurasta ja kaipaan sitä enemmän kuin saan. Mutta ehkä on niin, että deadlinen kiristäessä samalla kun minun pitää yksin pyykätä, kokata, imuroida, pedata, maksaa laskut ja hoitaa ostokset suorituskykyni yksinkertaisesti horjuu ja keho koettaa kertoa sen seisauttamalla ajan auvoisesti juuri vesijuoksualtaassa, jossa etenen yksin ja hitaasti. En tahtoisi oikeastaan nousta altaasta lainkaan. Tulen ajatelleeksi siinä niin junnatessani toistakin seikkaa - sitä, miten unohtelen tavaroitani juuri jonkun seurassa. En yksin käydessäni yleensä unohda tavaroita, mutta jos olen liikkeellä jonkun toisen kanssa, tilanne jotenkin hermostuttaa minua sen verran, että kadotan lähestulkoon kroonisesti vähintään bikinit. Ei toisen tarvitse kuin sanoa, ettei hän jaksa enää saunoa, kun jo päätän, et joo varmaan se on hyväks mullekin jos en istu tääl koko päivää ja sitten kävelen ulos ja jotenkin hermostuksissani omasta hitaudestani jätän tavaroita jälkeeni vanan. Kotona koetan muistaa, olenko ottanut ne mukaan, mutta en onnistu muistamaan kuin huolen siitä, etenenkö jotenkin liian hitaasti ja onko tavaroita mukana liikaa. Jälkikäteen saatan harmistua kohtuuttomissa mitoissa tajutessani, että joudun taas kysymään henkilökunnalta, onkohan tätä ja tätä tavaraani tuotu löytötavarakoppaan. Tiedän, ettei se ole kovin vakavaa, mutta tajuan myös, että jos jatkan samaan tahtiin, parinkymmenen vuoden päästä ystävät pyörittelevät päitään takanapäin ja hämmästelevät, miten nuorena kärsin dementian alkuoireista. No, ei kai sekään niin vakavaa ole…

Hiljaisuuden kaipuu näkyy nyt hyvin myös niistä liikunnan ja kehotietoisuuden kursseista, joiden rohmuaminen on hyvä/paha tapani. Toisaalta ne tukkivat illat ja kadottavat tiiviimmän sosiaalisen elämän ja ystävyyksien syventämisen mahdollisuudet, toisaalta ne tarjoavat kehonravintoa ja välttämätöntä rentoutusta sekä tarjoavat paikan toisenlaiselle sosiaalisuudelle, sille nimettömälle ja vain kasvojen ja vartaloiden muotojen mukaan etenevälle tuttavuudelle, jossa norkoillaan ovensuussa oman tunnin alkua odottamassa ja ehkä vaihdetaan pari varovaisen ystävällistä sanaa ennen kuin astutaan suureen saliin ja valitaan siitä oma paikka, yleensä sama viikosta toiseen. Se, että kaikki liikkuvat samojen ohjeiden mukaisesti, on jollakin tavalla hyvin rentouttavaa. Tuo asiantilahan ei yleensä toteudu muunlaisessa sosiaalisuudessa, jossa on odotettavissa törmäyksiä ennen pitkää. Samojen ohjeiden mukaan liikkuessa erilaisuuden näkee helposti mutta se ei törmää kipeästi vaan on hauska, pikantti mauste.

Yhden varaamani kurssin nimikin viittaa eksplisiittisesti hiljaisuuteen ja hiljentymiseen. Oikeastaan vasta nyt, kun annan itselleni luvan mennä tuollaisille kursseille ja pohtia tätä teemaa, huomaan, kuinka kauan - kohta kolmisen vuotta - se on ollut sysättynä ihan huomioni marginaaliin. Se tuntuu kummalta, koska olen kautta elämäni etsinyt hiljaisuutta hyvinkin ehdottomasti. Ehkä tämä kaikki bloggaaminen kohdistaa huomiota kovasti kommunikatiivisuuteen? En osaa sanoa, mutta tuntuu hyvältä, että muistan taas hiljaisuudenkin. Se on kuitenkin juuri sama tila, jossa oivallukset tulevat pakottamatta. Minusta kommunikaation oivallukset tuntuvat usein pakotetuilta - kuin askelmien hakemiselta hirveän liukkaalla ja kaltevalla kalliolla. En halua liikkua sillä lailla koko ajan enkä halua myöskään tulla valtavan surulliseksi saavuttaakseni hiljaisuuden. On oltava pehmeämpiäkin keinoja. Olen joskus osannut niitä ison joukon, on vain muisteltava kehon kautta, sallittava sille yksinolo ja nitistettävä se itselleni muodostunut uusi pelko, että jos en riittävästi näe ihmisiä isoissa lösseissä, oloni jotenkin huonontuu (mikä kai riippuu lähtötilanteesta) ja unohdan kaikki vaivalla oppimani sosiaaliset taidot (mikä tuskin kovin suoraviivaisesti on uhkana, jos vain pysyn valppaana kehoni merkeille).

Siinä missä myrskyä kuvitellessani näin kaikki pisarat ja välähdykset ja käsivarret tarkasti, huomaan tänään unohtavani altaassa lähestulkoon kaiken kehoni ulkopuolisen. Etenenkö? Ohittaako joku minut? Miten muotoilisin sanat erääseen sähköpostiin? Ne kaikki lakkaavat kysymästä kysymistään. On vain vesi, ja hiljaisuus, ja jalat, jotka kauhaisevat kuin hevosen jalat kirkasta vettä, mieli hevosen selässä sen harjaksissa rystyset valkeina roikkuen, hevosen armoilla, kesän loppu - se on enemmän mielentila kuin maailman tila - ja halu maata tai kävellä tai ajatella hiljaa, olematta iloinen tai surullinen tai innoissaan tai voipunut. Olla vain määrittelemättä ja oikeastaan lähestulkoon tuntemattakin mitään muuta kuin sen, että keholle on riittävästi tilaa ja että kaikki on ihan hyvin ja että jos nukuttaa, uni tulee vitkuttelematta.

Niin kauan kuin teen palkkatöitä hienolla, ergonomisella tuolillani pöydän ääressä, alaselkääni repii kuukautiskipu. Kohtu supistelee ja kiskoo lantionpohjan lihaksia mukaan, selkä reagoi, en jaksaisi istua suorassa, välillä on kuin joku tunkisi puukon ristiselästä sisään, nousen jaloilleni, köyristän ja notkistan selkää kämmenillä pöydänreunaan nojaten, pyöritän lantiota, venytän kylkiä, koetan saada selän rentoutumaan.

Olen luvannut mennä auttamaan muutossa ystävää, jolla on selkävaivoja. En oikeastaan tiedä, miltä ne tuntuvat. Oma selkäni voi olla kipeä, jos alikäytän sitä ja jökötän staattisissa työasennoissa, mutta oikeita yhden kohdan kipuja en ole oikeastaan joutunut kärsimään, vaikka ala-asteen koululääkäri jo sanoi, että selässäni on lievä skolioosi ja sitä pitää jumpata, ettei se kipeytyisi. Muutaman rivistä pullottavan nikaman kohdalla on toisinaan epämääräistä vihlonaa, muttei mitään teräväpiirteistä, ja yksi nikama on jotenkin vinossa ja on vääntänyt siihen kiinnittyneet kylkiluutkin viereisistään poikkeavaan asentoon. Nämä kivut, jotka iskevät kuukautisten aikaan silloin tällöin, eivät ole mitään vakavaa eivätkä oikeastaan edes selkävaivoja. Kunhan juilii.

Kun pyöräilen kaupunkia pohjoiseen, pahin kipu hellittää jo. Niin yksinkertainen, pieni jalkojen vatke höllää lantionpohjaa ja alaselkää. Ja kun saan muuttolaatikoiden kanssa kumarrella, kurottaa, kyykistyä ja kiertyä, selkä lakkaa oikuttelemasta täysin. Mietin siinä kirjoja hyllyyn asetellessani modernin elävän “mukavuuksia” kuten siistiä sisätyötä epätavallisen sarkastiseen sävyyn. Pian punaiset vuokralaatikot ovat tyhjiä ja pinoissa vinninoven luona. Muut menevät pihalle ryyppäämään punkkua, mutta sanon heiheit ja lähden itse polkemaan palstalle. Minullahan on kotona potilas, jolle on haettava ja tehtävä ruokaa.

Palstalla ajattelen selviytyä keveästi, mutta sitten nostan kokeeksi yhden valkosipulin ja totean, että tämä jatkuva kosteus käy niiden laadulle. Ne on nostettava nyt, tuli mitä tuli! Käännän valkosipuleja ylös maasta nälkäisenä, jossain vaiheessa alkaa taas tihuuttaa, mutta olen päättänyt pelastaa valkosipulit, kellonkin täytyy olla paljon ja Vompsulla lienee kova nälkä, itse näen jo tanssivaa lunta, sen verran väsymys painaa, olen nukkunut ehkä nelisen tuntia ja tehnyt tuntikausia istumatyötä ja sitten muuttoauttanut ja nyt teen maatöitä… mutta ainakin kuukautiskivut ovat kadonneet. Kun olen saanut käännettyä valkosipulit ylös, hankaan niitä puhtaaksi tieltä löytämälläni sanomalehden rievulla, leikkaan saksilla paksut, valkoiset juuret ja koetan kynsiä niiden tyvistä mutaa pois. Kyyhötän maassa ja vasta kun olen käsitellyt koko kasan, ojentaudun seisomaan. Alaselkä on venynyt kilometrien mittaiseksi, suorassa seisominen tekee hellää.

Seison hetken tihkusateessa tarkastellen palstan rehevää kasvillisuutta, sitten huokaan ja lastaan pyörän kyytiin säkillisen valkosipulia, korillisen valtavia mangoldinlehtiä, kaksi kyssäkaalia, pari parsakaalia ja kaikki kypsyneet avomaankurkut. Pyörä etenee hieman kiekurtaen loivaa ylämäkeä kotia kohti, lastattuna sitä on selvästi raskaampi ajaa. Alaselkään ei enää satu, sen sijaan vasen jalkaterä kipunoi. Kulumansa kullakin…

Kotiin päästyäni laitan pastaa ja mangoldikastiketta ja saan viimein syötävää. Ihanaa! Mutta en jaksa tiskata, en nyt. Makaan vatsallani tyynyn päällä ja mietin, kuinka pian kuukautiset alkavat taas ilmoitella itsestään. Miten uskomatonta saada levätä ja hengähtää. Kello on puoli kymmenen illalla. Huomisaamun päätän aloittaa jollakin ei-tuottoisalla ja hyödyttömällä: vesijuoksemalla. Muuten voi käydä niin, että selkäni jumahtaa kuukautisten liipaisemana tekstin ääreen. Sitä paitsi ansaitsen tämän päivän jälkeen pientä, rauhallista hupia, vaikka tänäänkin on ollut mukavaa koko kivuttoman ajan.

Ovatkohan vanhemmat ihmiset niin työteliäitä hallitakseen kivuliaisuuttaan vai onko kyse myös mentaliteettierosta? Toisaalta, muistaakseni olen itse aina kokenut vaikeuksia nukkua pitkään tai vain makoilla, enkä muista kipuilleeni erityisen paljon. Hmm.

Ensimmäinen tekstiviesti piippaa jo ennen kuin olen selvinnyt tokkurastani ihmisten ilmoille. En jaksa lukea sitä, mutta kun herään ja kello on vähän vaille aamukahdeksan, saan lukea, että Vompsu on leikkausjonossa ensimmäisenä.

En osaa kuvitella, kuinka olkapään nivelsiteiden kiristys suoritetaan tähystyksenä. Onko kenties kamerapuikon päässä myös pieni, pyörivä lihasirkkeli ja veri-imuri? Kai lihaa on jotenkin leikattava, jotta jänteiden oikeisiin kohtiin päästään ompelemaan ne nylontuet, jotka myöhemmin sulavat elimistöön, mutta vasta kun jänteet ovat lyhentyneet? (Silloin kun ensimmäiselle koiralleni tehtiin tuo leikkaus - joskaan ei tähystyksessä - eläinlääkäri käski minua kuvittelemaan kiristysnailoneita “vähän kuin sukkahousuina - joustaa, mutta on aika jämäkkä”.) Ystävämme sairaalafyysikko on myös kertonut, että joskus leikkauksissa pukeudutaan avaruusasujen näköisiin suojavarusteisiin. (Fyysikko käy avaruusasussa rukkaamassa kaatunutta tietokonetta ja leikkausväki odottaa, koska eihän tähystimestä ole mitään hyötyä, jos kuvaruutu ei suostu näyttämään minikameran kuvaa. Mikseiväthän ne hanki mäkkikonetta? Sen ja peeceen kaatuvuusominaisuuksissa raskaita ohjelmia pyöritettäessä on kuitenkin aivan ratkaiseva ero.)

On hieman häiritsevää syödä aamiaista kotona tietämättä, mitä Vompsulle tarkalleen tehdään. Onko hän anestesiassa? Pitikö iPod ottaa mukaan heräämistä, ei leikkausta varten? Jos olisin itse hereillä leikkauksessa, en taatusti suostuisi kuuntelemaan musiikkia vaan höristäisin korviani rusausten ja kliksausten suuntaan. Se kai on harvinaista. Ainakin verta otettaessa sairaanhoitajat väittävät aina, että kaltaisiani veren putkeen valumisen tuijottajia on harvassa. “Eikö tulisi parempi olo, jos katsoisit muualle?” he saattavat ehdottaa, mutta minulla se sujuu juuri noin päin: kun näen, mitä tarkalleen tehdään ja mistä nipistys johtuu, en ole lainkaan niin hermostunut kuin mystisten nipistysten suhteen. Joskus hammaslääkäri on melkein hermostunut, kun olen niin tarkasti kysellyt, minkä muotoisia päitä hänen käyttämissään porissaan tällä kerralla on ja miksi sinne reiän pohjalle laitetaan matriisinauha. (Kaiken huipuksi unohdan vastaukset, joten minun on kysyttävä uudestaan ja uudestaan.) Tieto lievittää minusta tuskaa enemmän kuin lisää sitä.

Nyt olen täällä eristettynä kotiin ja pian vesijuoksualtaaseen ja ajatukseni askartelevat Vompsun lihassa vähintään yhtä tiiviisti kuin tähystyslaitekin. Samalla joudun kohtaamaan sen, miten paljon herkemmäksi olen käynyt kivulle ja lihan elävyydelle lapsuuteen ja nuoruuteen verrattuna. Yläasteella mietin vakavasti, että voisin ryhtyä oikeastaan kahdelle uralle: joko jonkun sortin taiteilijaksi tai sitten sellaiseksi lääkäriksi, joka kohtaa potilaat tainnutettuina tai kuolleina, eli kirurgiksi tai patologiksi. (Patologi kuulosti paremmalta koska siinä ei voisi mogata niin pahasti.) Vielä kymmenen vuottakin sitten mietin puolitosissani, että voisin filosofiasta valmistuttuani toteuttaa tuon leikkelijälääkärivaihtoehdonkin.

En ole tarkalleen selvillä siitä, mikä kehitys sitten alkoi jyllätä mielessäni. En tiedä, liittyykö se siihen, että sain viimein useiden epäonnistuneiden yritysten jälkeen ryhdyttyä kasvissyöjäksi ja minulla oli viimein akuutista syyllisyydestä ja voimattomuuden tunteesta tyhjentynyt mieli, joka saattoi tarttua ideaan, että liha tuntee ja että sen tulisi siksi saada armollista ja lempeää kohtelua. Vai liittyykö se kehotekniikoiden opiskeluun, kehon hahmottamiseen muunakin kuin lihaklönttinä, nimittäin hermotuksen ja ärsykkeiden kenttänä? Vai liittyykö se vanhenemiseen, siihen kuinka olen onnistunut kipua laiminlyömällä rikkomaan itsestäni osia, jotka eivät kai koskaan parane ihan entiselleen? Joka tapauksessa, äkkiä ajatus lihan leikkelemisestä, rikkomisesta ja korjaamisesta, alkoi etoa.

Sen huomaa helposti käytännön asioissa. Ennen saatoin esimerkiksi kaivaa ilmeen värähtämättä tikun jalkapohjastani neulalla. (Luulen, että tämä liittyy jotenkin sosiaaliseen paineeseen; kun kaivoin tikun ulos, ajattelin olevani urhea ja näkymättömien katseiden kääntyvien hyväksyvinä toisaalle.) Nyt katselen ehkä tikkua, mutta ajatus neulasta nostaa niin suuren pahoinvoinnin aallon, että annan mieluummin tikun koteloitua jalkaan ja mätiä sitten ulos. Kyllähän keho osaa sen tuolla tavalla käsitellä. (Ja pidän itseäni urheana aivan toisella tavalla, koska uskallan myöntää, ettei neulan työntäminen omaan kehoon ja lihan ronkkiminen sillä ole aivan neutraali tapahtuma vaan synnyttää halun perääntyä.)

On aivan selvää, etten enää voisi opiskella leikkelijälääkäriksi. Minussa on liikaa hellyyttä ja huolta, liikaa herkkyyttä kivulle ja halua välttää sitä. Vaikka tiedän, että Vompsukin leikataan nyt siksi, että hänen olkapäänsä olisi kivuttomampi ja käytettävämpi, ja että leikkaus on ainoa mahdollisuus tuottaa tuollainen parempi tila, en osaa työntä huolta ja kuvotusta sivuun. Toiseen viiltyvät haavat tuntuvat joka tapauksessa vielä pahemmilta kuin se, mikä kohtaa oman kehon. Oman kivun sentään tuntee ja tietää, se on rajallinen eikä sen hahmottaminen tuota mitään vaikeuksia. Toisen kivusta ei voi tietää kuin välillisesti, tiettyjen merkkien avulla. Ja jostakin syystä reagoin noihin merkkeihin voimakkaasti. (Osa psykologian tutkijoista puhuu sellaisestakin kuin “temperamentista, johon sisältyy kyky huomata herkästi toisen tuskainen olo”. Minusta ei oikeastaan ole kiinnostavaa, onko kyse jostakin synnynnäisestä vai varhain omaksutusta: riittää, että tiedän tilanteen nyt.)

Oikeastaan kun ajattelen sitä aikaa, jolloin en kuvottunut lihan leikkelemisen ajatuksesta enkä itkenyt kantaessani lopetettua koiraa jätesäkissä kotiin, kohtaan kummallisen mykän kieltäymyksen tuosta huolesta ja kuvotuksesta. Luulen, että sama säpsähtäminen ja loituntumisen halu on vallinnut jo silloin, mutta olen raivoissani ylikompensoinut sen näkymättömiin. Olen kieltäytynyt asennoitumasta tunteen johdattamana. Halusinhan muutenkin silloin olla kuin robotti, täsmällisesti päämääriä suorittava ja tunteisiin tahriutumaton. Esimerkiksi hevosten kanssa sellainen asenne oli joskus jopa välttämätön vaaratilanteiden välttämiseksi. Tunteiden kurissa pitäminen ja jopa niiden tuntemisesta kieltäytyminen jäsentyi tuolloin mielessäni tervepäiseksi, välttämättömäksi ja ehkä myös miehekkääksi. (Naiseksihan en tahtonut kasvaa, se kävi vahingossa.)

Nykyään en taida oikein osata ajatella päämääriä minään niin tärkeinä, että minun pitäisi tukahduttaa oloni ja aavistukseni, kipuni ja epäilyni. Onneksi on niin monia, jotka tahtovat lääkäreiksi. Olisi aivan turhaa kantaa huolta ja syyllisyyttä siitä, etten enää tahdo leikellä lihaa, etten halua olla mikään suuri sankari kaiken aikaa ja kaikessa.

Hieman kyllä huolestuttaa, että Vompsu palaa yöksi sairaalasta kotiin ja olen hänen omaishoitajanaan. Olen luvannut tehdä hänelle nuudeleita ja vihanneksia maapähkinäkastikkeessa ja olen koettanut muutenkin miettiä asunnon käytettävyyttä ilman oikeaa kättä, mutta en ole aivan varma, mitä lähipäivien myötä on luvassa ja kuinka nopeasti hiillyn siihen, että joudun tekemään kaikki taloustyöt. Samaan aikaan olisi kuitenkin edistettävä myös palkkatyötä ja pidettävä toipilasta hyvällä mielellä. Levottomuutta ei vähennä se, että silloin kun hain fysioterapeuttikoulutukseen, putosin psykologisen profiilini takia - se ei kuulemma sovi hoiva-ammattiin, empatiaprofiili on vääränlainen. (Luulen, että tuo suppea maininta puhelimessa tarkoitti alttiutta kietoutua - se mielestäni selittää ison joukon siitä, mikä voitaisiin nimetä myös altruismiksi.) Toisaalta, jos olen huoltanut sairaat eläimet hyvin kuntoon, miksei se onnistuisi myös Vompsun tapauksessa?

Levottomuus paisuu ja askartelee luukalvojen, jänteiden ja lihasten parissa. Mielen sirkkeli paloo maailmaa ja ompelee sitä kokoon. Aamiainen ei tahdo vajua alas vatsaan.