Veloena

Ruokaansa rouskuttava kissa muodostaa yhden elämäni peruspilareista, kissa tai koira tai hevonen, samapa tuo, tyytyväisenä syövä ei-ihmiseläin luo ympärilleen hetkessä turvan ilmapiirin. Ajatella, nyt pari viikkoa on selvittävä ilman tuota ääntä.

Jostain syystä syövä ihminen ei synnytä turvallista ilmapiiriä. Syövä ihminen usein puhuu, tuntee kummaa kommunikaatiopakkoa jopa tuossa toimituksessa, kun hän voisi syventyä makuihin ja tuoksuihin, päästää hetkeksi maailman vaatimuksista ja keskittyä kiitollisena siihen tosiseikkaan, että hänellä on jotakin, millä tyydyttää nälkänsä tai himonsa, mistä nyt kulloinkin on kyse. Toki on myös ihmisiä, jotka syövät rauhoittavalla tavalla (ja kai kaikki syöminen rauhoittaa itseä, harvemmin se vain vuotaa toisiin saakka), mutta eivät he minusta näytä kattavan edes neljäsosaa tuntemistani ihmisistä.

Kerran satuin näkemään Lontoossa siellä työskennellessäni vanhan miehen, jolla oli mukanaan voipaperiin käärittyjä eväsleipiä. (Ajatella, minigrip-pussien maailmassa!) Hän istuutui penkille rauhallisesti, laski keppinsä lepäämään penkinreunaa vasten, nosti leivät pienestä kangaskassistaan, kääri ne auki voipaperista rauhallisesti ja vain istui siinä mutustaen leipiään. Miten maaginen näky! Kun kuljin kohti huonettani sinä iltana, ohitin monta hienon näköistä ravintolaa, joiden suurissa ikkunoissa istui ihmisiä päivällisellä. Kukaan heistä ei vaikuttanut keskittyvän taidokkaasti aseteltuun, höyryävään ruokaansa sen vertaa kuin mies voileipiinsä. Pimeni, kaksikerroksinen bussi jyristi ohitse, tien vasemmalla puolella green kuroutui auki mustanpuhuvana aukkona.

En osannut silloin muotoilla juuri kuinkaan, mikä miehen syömisessä minua kiehtoi, mutta muistikuva on raahannut mukanani tänne saakka. Tiedänkö nytkään, ainakaan kommunikoitavassa muodossa? Ehkä hieman enemmän tai syvemmin. Tai ehkä voi sanoa, että aavistukseni tuntuu vankemmalta. Se liittyy jotenkin siihen, miten helposti ihmisten virittämä sosiaalinen ulottuvuus pyyhkäisee näkyvistä kaiken muun, ja kuinka paljon vaikeampaa sosiaalisessa ulottuvuudessa on tuntea sellaisia mielestäni oleellisia ja asenteeksi johdeltuina hyvää tekeviä tuntemuksia kuin kiitollisuutta, uteliaisuutta ja liiallisen kelpaanko minä? -huolen herpaantumista. Mielessäni mapitan tämän sosiaalisen tyrannimaisen ylivallan sen mapin viereen, johon listaan tapaukset, joissa taloudelliset päätelmät jyräävät lopulta kaikki muut arvonäkökohdat. (Jep, teen sitä usein itsekin.)

Tuntuu hauskalta matkustaa maahan, jossa ihmiset kuulemani mukaan tahtovat tunkea kaikki samaan baariin samaan aikaan ja jossa väljyys kertoo, ettei jokin paikka yksinkertaisesti ole riittävän vetovoimainen, eihän siellä ole ketään. Asenteena se on vain niin päinvastainen suomalaiselle halulle kävellä metsässä koko päivä törmäämättä kehenkään. Meidän sosiaalisissamme lienee runsaasti eroja joissain olennaisissa kohdissa, arvaan. Ja nyt kun kuva voileipää syövästä miehestä palautuu mieleeni, olen julmetun utelias ja aion tarkkailla, miltä syöminen ja sosiaalisuus näyttävät Espanjassa.

Hieman huvittuneena pakkaan laukkuja ja joudun huomaamaan, että ei, minusta ei ole edelleenkään sukeutunut keski-ikäistä naista, joka kuluttaisi kulttuuria. En aio yhteenkään museoon, puutarhoihin kylläkin. (No, totta kai ne minusta edustavat paljon korkeampaakin kulttuuria kuin taulut tai talo, jossa joku kirjailija, joku paljon lukemanikin, on kirjoittanut aikanaan.) En jotenkin vain koe tarvetta seurata nerojen jalanjälkiä, koska helposti puolituntinen rantabaarissa tai samoilu kasvitieteellisessä puutarhassa virittää mieleni paljon helpommin kiitolliseksi, uteliaaksi ja ylävireiseksi. Tuntuu kertakaikkisen hauskalta myöntää itselleen, ettei ole kovin kulturelli ja ettei oikeastaan edes tahdo sellaiseksi. Jokainen hetki tuntuu niin kimmeltävältä ja ylitsetulvivalta, että niiden kiteytyksiä ehtii hämmästellä sitten myöhemminkin, jos siltä tuntuu.

En edelleenkään oikein ymmärrä, että olen aikuinen, naimisissa ja lähdössä häämatkalle, koska tunnen samoja asioita kuin neli-viisivuotiaana tai ehkä hieman vanhempanakin, mutta joka tapauksessa lapsena, mutta laukkujen pakkaaminen muistuttaa siitä, että kyllä asia kaikesta huolimatta on juuri niin kuin en osaa ymmärtää.

Blogi tässä loppuu tähän. Kirjoitan matkalta uudelle (ja onneksi mainoksettomalle) alustalle http://veloenisch.blogspot.com, mutta vain jos jaksan. Koetan saada jotenkin vielä näitä tekstejä talteen ja siirrettyä, mutta se tuntuu aika toivottomalta, koska siirtomoduuli ei tunnu toimivan mäkissä. Jos sinulla on täällä jokin lempiteksti, jonka tahdot tallettaa, käy siis toki kopioimassa se ennen lokakuun ensimmäistä, jolloin teksteille mahdollisesti tapahtuu jotakin. (Mitä, siihen minulle ei ole vastattu Kuvalehden taholta, joten en yksinkertaisesti tiedä. Härnään itseäni: sen siitä saa, kun myy päiväkirjansa! Vaikka ehkä se onkin ihan reilua - onhan ostajankin osa saada metritavarana sikaa säkissä.)

Paljon halauksia!

Laukut seisovat lattialla tyhjänä. “Ilman tietokonetta?” kysyy ystävä järkyttyneen kuuloisesti. “No, ajattelin et se on loma”, puolustaudun varovasti. Kerkiäähän sitä kirjoittaa myöhemminkin. (Vaikka toisaalta voisi tuntua mukavalta muistaa jälkikäteen, mitä koimme häämatkalla.) Voisi kyllä ottaa lehtiön ja kynän ja piirtää. Muistaakseni viimeksi Espanjassa istuin tuntikausia parvekkeella maalaten granaattiomenaa. Yläterassin mies tarjoutui ostamaan akvarellin, mutten myynyt.

(Akvarelli on siinä suuressa pahvikansiossa, jossa muutkin piirustukseni majailevat. Kukaan ei tunnu tietävän, missä kansio sijaitsee.)

Tuntuu kuin olisin lähdössä pidemmällekin. Mieleeni muistuu se päivä, kun muutin edellisen kerran. Olimme luutunneet kaikki kaapitkin ja lattiat reunoja myöten ja taisi sataa hieman räntää. Ojensin sanomalehtiin käärityn orkidean toveri Timolle ja kapusin vanhempien autoon. Ajoimme puistonlaitaa täyteen kuormatussa autossa, vilkutin ikkunasta Timolle. “Ettei Timon tule sinua ikävä?” kysyi äiti ikään kuin olisin muuttamassa maapallon toiselle puolen.

Jokin liikahti vapaaksi sinä hetkenä, kun jätin lapun pöydälle leivän kera ja lukitsin oven punaisten portaiden yläpäässä perässäni, matkasin autossa puolitoista tai kaksi kilometriä.

Nyt minulla on sellainen olo, vaikken tiedä miksi. Yleensä hermoilen ennen lähtöjä enkä tahdo saada nukahdettua. Nyt en jaksaisi pakata, koska kaikki tuntuu niin vääjäämättömältä. Tuntuu kuin kaikki ponnistelu olisi turhaa, sillä joka tapauksessa tuuli on kääntynyt ja tempaisee minut toisaalle. Unohdan välillä unissa senkin, että Vompattikin on lähdössä matkalle, onhan sentään kyse häämatkasta. Eikä unille voi kuin antaa anteeksi. Ne eivät suostu ajattelemaan Vompsua ja minua yhtenä kappaleena. Unessa olen yhtä yksin kuin aina ennenkin, kenties eläimet tai kauhu seuranani.

(Valveillakin saatan kyllä hämmästellä, etenkin nukkumaanmenon aikaan, tuota toista kehoa tässä samassa tilassa, sitä jännityksettömyyttä, jolla asetumme tuoleille tai sängylle. Tutun ihmisen läsnäolo ei täytä koko maailmaa ja viritä sitä vaan kutistuu päivä päivältä huomaamattomammaksi. On ponnisteltava, ettei vahingossa koeta kävellä toisen lävitse.)

Matkatavaralistalla on suuri joukko lääkeaineita. Se tuntuu kummalta, koska muistan hyvin, millaista matkalle lähteminen oli teini-iässä: ainoa apteekkitavara olivat laastarit, joita taas en enää pakkaisi matkaan. Laastareitahan saa kaikkialta. Laukutkin ovat muuttuneet. Missä vaiheessa lakkasin pakkaamasta kaiken itsepäisesti rinkkaan? (Oikeastaan en ole elänyt rinkkamatkaajaelämää muuten kuin rinkkapakkaamisen osalta, koska arvostan yksityisyyttä niin paljon, että mieluummin varaan huoneen yhden tähden hotellista ja skippaan viinin aterialla kuin nukun dormitoriossa. Minun matkustamiseni on hyvin ei-ihmiskeskeistä ja saatan suhtautua hyvinkin torjuvasti tunkeileviin matkailijoihin, joiden käsitys hyvästä matkasta sisältää runsaasti uusien kontaktien solmimista.)

Säätiedotuksen tarkkaileminenkin tuntuu pitkästyttävältä: seitsemäntoista astetta ja sadetta voi tarkoittaa lähes mitä hyvänsä. Tunisiasta juuri palanneet vanhempani selittivät pitkällisesti, että kolmekymmentäneljä astetta tuntui miltei viileältä eikä siinä säässä huvittanut oikein uida. Seitsemäntoista astetta - tarkoittako se sitä, että hameen alle on puettava pitkikset? Kauanko sandaalit kuivuvat? Onko järjettömyyttä pakata jalkoihin ne kolme päivää sitten saapuneet sandaalit, joissa käveleminen tuntuu ensimmäistä kertaa vuosiin täysin kivuttomalta? Entä jos jalat äkisti, salaperäisesti ja varoittamatta (mikä näkyy olevan niiden tapa) rätsähtävät hajalle alkulupaavuuksista huolimatta? Riittävätkö kahdet bikinit? Pitääkö niille, joiden luona nukumme neljä yötä, viedä ehkä joitakin tuliaisia Suomesta vai olisiko avuliaampaa viedä muassaan soijajugurttia ja tartexia, kun joka tapauksessa syömme hankalia ja kummallisia asioita heidän mielestään?

Ja niin edelleen. Kysymyksiä, tyhjät matkalaukut, tapahtumisen tuntu. Mutta mikään ei liikahda, ei vielä.

“On vaikeaa rentoutua käskystä”, nauran sairaanhoitajalle ja asetun näytteenottotuoliin, joka samastuu mielessäni lähinnä seksuaaliterveysinkvisitioon. Ei siinä mitään; minua kohdellaan taas asiallisesti eikä kukaan puhu enää vauvakuumeesta eikä vastusta, kun ilmoitan tahtovani uusia kierukan - ilmeisimmin olen nyt heidän mielestään jo toivoton tapaus, liian myöhässä joka tapauksessa. (Yöllä Lohi on laulanut ja Vompsu saanut valtavan, joskin hyvin ajatusten sisällä pidellyn aggression sitä kohtaan. Aamulla hän on kysynyt, mitä kissalle voi tehdä ja olen vastannut tyynesti, että sitä voi sietää ärsyyntymättä, ja muistuttanut, miten paljon kovempaa ja useammin vauvat mekastavat. “Vauvoille voi sentään tehdä jotakin”, on Vompsu sanonut. “Niin, mutta se ei aina tuota mitään tulosta”, olen muistuttanut.) Mutta tuoli assosioituu liian voimakkaasti kierukan vaihtamiseen, jotta voisin suhtautua sen hahmoon neutraalisti.

“Ihan hyvinhän sinä rentoudut”, väittää sairaanhoitaja, vaikka tunnen sydämeni sykkeen ikenissäni, sormenpäissäni, hiuspohjassa, ja vihlonnasta tiedän, kuinka kohdunsuutani raavitaan. “Tämä sattuu vähän, tässä on sellaisia harjaksia”, hoitaja selittää. Pääni ei suostu rentoutumaan, se kohoaa nähdäkseen, kuinka hoitaja rapsuttaa kärsivällisesti näytettä kohdunsuusta. Tietysti näkymä on potilaan puolelta rajatumpi eikä siinä ole mitään epäsäädyllistä: näen paitani helman takaa kaljut jalkani koukussa, polvet vähän ulospäin lenksottaen, ja niiden välissä keski-ikäisen sairaanhoitaja-asuisen naisen, jolla on kädessään valkea tikku, jota hän liikuttelee kohti keskustaani ja poispäin nipistysten tahtiin. “Mutta sinullahan on kierukkakin, olet sinä tätä harjoitellut.” Lantioni pysyy ilmeisesti rentona, vaikken tiedäkään, millä keinoin, sillä pää tahtoo nähdä kaiken, millä kehoa satutetaan.

“Kierukka-asia just tekee tästä rentoutumisesta vaikean”, tunnustan. “Jotenkin tämän kaiken rinnastaa siihen kipuun.” Hoitaja katsoo silmiin, hymyilee. “Tämä on viimeinen näyte. Oikein hyvin sinä rentoudut. Laske vaan se pää alas, ettei kaula kipeydy. No, onneksi kierukka kestää useamman vuoden kerrallaan.” Lasken pään alas. Nyt silmäni tapailevat katon päällystelevyjä, niiden saumoja. Niistä ei tunnu löytyvän epämieluisaa tunnetta voittavaa informaatiota, joka imisi huomioni magneetin tavoin kuulemistani äänistä ja ennen kaikkea tuntoaistimuksista. (Minusta tuntuu, että ne olisi helpompi kestää näköaistin antaman lisäinformaation kera. Toimitus näet näyttää oikein epädramaattiselta.) Valkeaa ja saumoja. Mutta sitten kuvittelen mielessäni Klimtin kuvan Danaesta, se auttaa aina. Danaelta otetaan papa-näytettä. Kuulen ääneni vastaavan paksuna puuron virtana: “Niin, viisi vuotta… se kestää viisi vuotta, se kuparikierukka… kivun voi mielessään jakaa viidelle vuodelle, ei se sitten niin paljolta tunnu.”

Miten kipu jaetaan? Ei kipua voi jakaa viidellä tai muillakaan luvuilla, vuosista puhumattakaan. Huomaan höpöttäväni, se on merkki siitä, että on keskityttävä hengittämiseen, Danaeen, lantion leveyteen ja painoon, ilman maininkiin, joka imeytyy sisääni ja painaltuu ulos, torson pupupalkeeseen, joka väsymättä jämssyttää ilmaa eestaas. On keskityttävä keuhkon onteloihin eikä sinne, mistä kipu porautuu tajuntaan heikkona, mutta tunnistettavana.

Sitten kaikki on ohi, juuri kun olen ehtinyt ottaa rentoutumiskäsittelyyni sen harjan, joka jynssää arastelevaa kohdunkaulakanavaparkaa. Olen kuvitellut harjaa vain sekuntin murto-osan, olen kuvitellut sen ripsiharjan näköiseksi, mutta valkoiseksi. Sen pitää olla valkoinen, jotta sairaanhoitaja näkee, milloin limakalvo on juurittu vereslihalle saakka, sillä vasta se riittää. Saan luvan nousta seisomaan, ja kerrankin makuulta seisomaan noustessa silmissäni ei mustene. Siitäkin huomaa, miten koko kehoni on virittynyt pakenemaan vain mielen säädyllisyys- ja hyödyllisyysperusteiden pidätellessä sitä paikallaan, näennäisrentona. Verenpaine kohisee korvissa ja huulissa. Hoitaja ojentaa terveyssiteen estämään verta tahrimasta housuja. Koska olen liikkeellä yöverkkareissa ja ilman alushousuja, liistraan siteen suoraan verkkareihin.

Mäkeä ylös kävellessäni näen kuvajaiseni taittavan matkaa ja kulkevan taas turvallisessa, ennustettavassa maailmassa, jossa jokainen kuolee varmasti. (Ei papa-kokeessa voi oikein käydä pallottelematta sillä mahdollisuudella, että olisi jostain onnistunut poimaisemaan jonkin karmivan taudin, joka valmistelee tietä syövälle. Estäähän esimerkiksi kondomi papilloomaviruksia vain noin 70 prosentin todennäköisyydellä.) Erotan eräästä komean syysvärittyneestä vaahterasta kahden oksanriipan väliin pingottuneen hämähäkinlangan, yhden kimaltavan säikeen tummaa taustaa vasten. Ajattelen hämähäkkiä, sen loikkaa oksalta toiselle. Aurinko kimmeltää, pieni tuuli lennättää pitkälle keveää eläintä, jolla on turvaköysi edellisessä oksassa. Se jättää jälkeensä kimaltavan polun, siteen kahden oksan välille, silkki purkautuu siitä kuin itsestään. (Ovatko sanat sen kummempia muistille? Tuosta hyppäsin.)

Kotona sähköpostissani odottaa Angelin puhelinnumero. Ylihuomenna soitan Angelille vieraaseen maahan saavuttuani. Kummallista, että joissakin maissa ihmisen nimenä voi olla enkeli. Voisinko pitää myös puheen häissä, kysyy ystävä, jonka häihin menemme häämatkallamme. Koska häät ovat monikulttuuriset eikä yhteistä kieltä löydy, päätän tarttua mahdollisuuteen. Ajattelen tanssia - mehän voisimme Vompsun kanssa pitää jonkin hiljaisen tai vain kehon ääntä hyödyntävän performanssin tai tanssin tuona parina minuuttina, jonka ystävä tahtoo varata sanoilleni. Enemmän he eleitäni kuitenkin uskovat kuin sanojani, tulen ajatelleeksi.

Sitten muistan kävelleeni reippaasti ja ryhdikkäästi mäkeä ylös ja onnistuneeni rentouttamaan lantionseutuni laboratoriossa ja tulen ajatelleeksi, kuinka kummallista on, että muut uskovat eleitäni enemmän kuin minä itse, minä joka asetan säännönmukaisesti eleet sanojen edelle, sanottiin mitä hyvänsä. Totisesti, häivähtää mieleni halki kuin kurillinen elosalama, totisesti Mead on oikeassa kirjoittaessaan, että minä on maailman viimeisimpänä saavutettava kohde ja että sen saavuttaminen objektina on alinomaa kesken ja mahdoton tehtävä.

Mutta ei hätää. Kello ei ole vielä yhtätoistakaan.

Vilkaisen kiinnostuneena pohjoisseinää. Siinä villiviini on alkanut hailakoitua kellerväksi, kun sen toiseen suuntaan polkiessani näytti eteläseinällä muuttuneen kokonaan viininpunaiseksi toisesta rakennuksen reunasta ja jääneen toisesta reunasta vihreäksi. Kylmät yöt ja kirkkaat päivät viimeistelevät kaupunkia. Talutan pyörää, mangoldi, muutama raakana korjattu kurpitsanmurikka ja kasa parsakaalia täyttää etukorin.

Varjoisalla pihalla istuu mies, polttaa tupakkaa. Toinen mies puhuu puhelimeen. Puusta irtoaa nyt lehti, saatan nähdä, kuinka se jarruttaa ilmassa, kiepsahtaa sitten ja suistuu kylki edellä kierteeseen, päätyy jalkakäytävälle. Se näyttää koskemattomalta, kun työnnän varovasti pyörän sen sivuitse. Mutta annas olla, muutama kostea päivä, kengänpohjien kohokuvioiden hieraisuja, se on kuollutta tomuksi jauhautuvaa kuivanhaurasta massaa tai mätänevää liukasta limaa.

Portaiden yläpäässä istuu kaksi ihmistä, nainen ja mies. Molemmilla on musta takki. Nainen itkee, kuulen itkun jo ennen kuin näen heidät. Ensin kuvittelen, että joku itkee avoimen ikkunan ääressä, mutta sitten näen selät ja toisen selän liikkeet ja tajuan, että itku kiinnittyy tuohon kehoon. Vai irtoaako se enemmän kuin kiinnittyy? Ehkä se on itkukohtaista, tämä itku kuulostaa takertuvalta, lohtua etsivältä. Miehen käsi on naisen alaselällä. Tuntuuko se takin lävitse tarkasti? Tuleeko nainen äkisti käden myötä tietoiseksi tuosta sokeasta pisteestä juuri ristiluun yläpuolella? Pisteestä, joka saattaa piirtyä esiin rakastellessa tai selkärankaa rullatessa selällään lattialla, jalat seinästä tukea ottaen, tai joskus häikäisevänä hetkenä tanssiessa jonkun melkein vieraan kanssa - kun joku vieras painaltaa siitä hetken ja tajuaa, että hän hahmottaa kehon kokonaisuutena ja ajattelee minut yhtenä kappaleena, jonkinlaisena, että hänelle on monia kehoni osia, jotka olen itse unohtanut.

Mieleni on keveä, kantamukset on pinottu siististi pyörän tavarakoriin. Työnnän pyörää eteenpäin, Aadolfinkadun ruotsinkielinen katukyltti on taas varastettu. Kuka sen vie? Uusnatsit? En muista, milloin olen nähnyt kyltin paikallaan viimeksi. Ehkä se on lakattu palauttamasta. Se ei vaikuta järin vakavalta ongelmalta.

Lukitessani pyörää mietin, kuulostaisiko naisen itku toiselta sateisempana päivänä. Sitten tulen ajatelleeksi, että tuskin he sateessa istuisivat portailla surren ja lohduttaen. He olisivat piilossa matalissa tai korkeammissa huoneissa, alkoveissa ja verhojen takana. On harvoja toimituksia jotka voi hoitaa vain joko sisällä tai ulkosalla. Kun tulee talvi, elämä piiloutuu.

Joskus lukiessa törmää ihan hassuihin kivahduksiin ja murinoihin, kun sinänsä avomielisen tekstin joukossa on äkisti lause, joka törröttää tutkiskelevan otteen tekstivirrasta ehdottomana ja erottuu siksi, ettei itse voi mitenkään onnistua samastumaan sen asenteeseen.

Luen Juha Varron ja Hakim Attarin teosta Syvä laulu. Vaikka kirjoittajat porautuvat johonkin perinjuurin tuttuun ja helposti samastuttavaan ajatukseen ihmisen ulkopuolisuudesta ja kauhun sanattomuudesta ja äänensävyjen muuttumisesta korahteluksi ja huudoksi tässä tilanssa, töksähdän seuraavaan fragmenttiin:

vinoutuneiden ihanteiden (terveys, pitkä ikä - kaikki ikävystyttävä!)

Ehkä on parasta siteerata kohtaa hieman laajemmin:

On outoa, kuinka vaikea meidän on huomata, että jokaisessa ihmiskulttuurissa - ja monissa eläinkulttuureissa, ihme ja kumma - humaltuminen on tärkeä osa ihmisenä olemista. Ihmiselle on annettu osa, jossa saa selvästi näkyville rajallisuutensa: tietää, ettei ole kaikkia mahdollisuuksia mutta voi ne kuvitella. Kukaan ei kestä sitä kaiken aikaa selvin päin.

Vasta kulttuuristen väärinkäsitysten - kirkkouskontojen, elämänpuhdistusliikkeiden, vinoutuneiden ihanteiden (terveys, pitkä ikä - kaikki ikävystyttävä!) - mukana voi tulla vaatimus kieltäytyä humaltumisesta. Se on itsensä ja yhteisönsä rankaisemista synneistä, joita ei kukaan ole tehnyt, eräänlaista hybristä, ylimielisyyttä, jossa ihmisen rajat nähdään väärin, ikäänkuin ihminen olisi jumala, kone, kaikki, vain itsensä.

Jos kuitenkin joku suostuu näkemään humaltumisen ytenä ihmisen eksistentiaalina, olemista kuvaavana piirteenä, koko käsitys muuttuu. Samalla tavalla kuin tarvitsemme kuunteluhetkiä (jumalan, kaiken, toisen, luonnon, ihmeen edessä), tarvitsemme humaltumista.

Kyse on myös sanan metaforallisesta käytöstä: joka kieltäytyy kokemasta alkoholin ja huumaavien aineiden aiheuttamaa humaltumista, on myös kykenemätön humaltumaan kauneudesta, äänistä, mauista, tuoksuista, rakkaudesta, toisesta ihmisestä, luonnosta. Kyse ei ole keinotekoisesta tilasta, “kemiallisesta myrkytyksestä”, vaan antautumisesta, antautumisen harjoittelusta, antautumisen rajojen tunnustelemisesta, antautumisen oppimisesta, oppimiseen antautumisesta.

Kyse on samasta kuin rukouksessa. Jos uskaltaa antaa toisen olla äänessä eikä itse koko ajan puhu (ota tilaa, määrää sisältöä, hallitse), saattaa voittaa itsensä maailmaan.

Tuo kohta hämmentää minua suunnattomasti. Vaikka pidänkin selvänä, että olen monessa mielessä ulkopuolinen yhteiskunnassa ja tunnistan ulkopuolisuuden niin työhaastatteluissa kuin sivistyneillä päivälliskutsuillakin ja pääsen siitä oikeastaan vain kävellessäni ajatuksiini vaipuneena sekä käsitellessäni eläimiä tai ystävyyden helähtäessä oikein kirkkaalla tavalla, en ymmärrä, miksi tästä kaikesta pitäisi seurata halu antautua asian kurjalle tilalle. Sillä on myös niitä hetkiä, jolloin tunnen syvää yhteyttä toisiin ja maailmaan, ja voin tehdä melko paljon edistääkseni näiden hetkien toteutumista. Tietysti joku voi nyt väittää, etteivät nämä hetket muuta kohtalonomaista perusyksinäisyyttäni miksikään, mutta suoraan sanottuna moinen vivahteettomuus ja ehdottomuus ei kuulosta minusta järkevältä, kun kuitenkin huomaan selkeästi, miten ilahdun ja saan voimia tuollaisista hetkistä. Enkä osaa hahmottaa, miksi tällaisille ystävyyden iloille antautuminen ja kauneuden välillä suorastaan painostavana kokeminen olisi ristiriidassa sen kanssa, että tahtoisin elää kivutonta elämää.

Niin minä näet terveyden ajattelen - kivuttomuudeksi, ennen kaikkea. Tarkoitan nyt fyysisiä kipuja sikäli kuin hermoverkon kivut nyt voidaan erottaa fyysisiksi ja psyykkisiksi. En siis puhu epätoivosta enkä surusta kaikkine kehollisine oireineen, sillä vaikka en niitäkään toivo, en sentään tahdo niiden täysin katoavankaan, vaikka haluankin ne kernaasti vaimeudeltaan käsiteltävinä. (Niiden täyden lakkaantumisen toivominen lienisi varmin keino hankkia epäonnistuneisuuden tuntemuksia.) Mutta kivuton tahtoisin olla. Ajattelen lapsuutta sinä jaksona, jolloin ajatus kivusta tai kipu ei ollut läsnä juurikaan. Murrosiässä kaikki muuttui, ensin polvien rasitusvammojen ja myöhemmin lonkan murtumisen ja sitten nykyisten jalkateräongelmien kanssa.

Minusta kivuttomuudessa ei ole mitään ikävystyttävää. Pikemminkin päinvastoin: on äärimmäisen ikävystyttävää, jos ei voi kivuiltaan kävellä ystävän luokse tai keskustaan. On vaikeaa keksiä ikävystyttävämpää, epähurmiollisempaa ja katkeroittavampaa asiaa kuin kipu. Siksi tuntuu jotenkin hassulta, että joku vastustaa niin kovasti terveyttä ja pitkää ikää ihanteina. Se kuulostaa korvissani murrosikäiseltä tai jotenkin jopa lapselliselta, vaikka arvelenkin, että siitä tuskin kuitenkaan lienee kyse. Ehkä kirjoittajat vain hahmottavat terveyden ja pitkän iän toisin, jotenkin kahlitsevina ja ällöttävinä, eikä hurmiona siitä, että pystyy nousemaan jaloilleen sävähtämättä tuskin näkyvästi.

Ja mitä pitkään ikään ja vanhuuteen tulee, minusta vanhuksissa on jotakin hyvin vaikuttavaa, heillä on toisinaan kärsivällisyyttä ja kokemusta ja uskallusta pitää päänsä; sitä näkee harmittavan harmoin nuoremmissa ihmisissä, jotka tuntuvat halukkailta vääntymään ties mihinkä sirkustemppuun, jos vain joku taputtaa käsiään. (Raivostuttaa, kun saan itseni kiinni tästä, mutta se on vain häivähdys ja annan sen anteeksi saman tien - en halua yli-inhimilliseksi enkä täydelliseksi, tämä riittää.)

Yksi asia, jota teksti saa minut makustelemaan, on asioiden monimutkaisuus. Sillä vaikka voisi ajatella, että jos ei tahdo kipuja, pitäisi samalla välttää myös vanhaksi tulemista ja kammoksua sen lähes automaattisesti mukanaan tuomaa toisten huollettavaksi jäämistä, sairalloisuutta, kipua. Mutta omat kipuni ovat oikeastaan kääntäneet mieltäni aivan toiseen suuntaan: Juuri nuorempana, kun en ajatellut juurikaan kipuja tai kuvittelin, että ne saa hallintaan tai haltuun joillakin yksinkertaisilla harjoitteilla tai operaatioilla (tyyliin konemetafora), ajattelin, että ei ole totisesti mitään mieltä elää yli kaksikymmentäviisivuotiaaksi tai ainakaan yli kolmikymppiseksi, koska sen ikäisenä selvästi ihmisillä alkaa olla kremppoja ja elämän mittakaavassa sen täytyy tarkoittaa ikävystyttävyyttä sekä itselle että muille. Mutta vähitellen kipuihin onkin tottunut, ja vaikka toivonkin kivuttomia tiloja mahdollisimman pitkäkestoisesti, yllättäen huomaan kipujen oikeastaan antaneen vanhuudelle ihan erilaisen imagon. Tiedän jo, etteivät kivut tarkoita kaiken hyvän ja mielenkiintoisen loppumista, ja vaikka toivonkin niiden pysyvän siedettävinä tai mieluiten häviävän tiehensä haittaamasta kävelemistä, en pelkää vanhuutta samalla tavalla kuin ennen. Sen sijaan olen alkanut pitää rappioromantiikkaa vähän pitkästyttävänä, koska vuoronperäinen hurmio ja paskana oleminen tuntuu telkeävän ainakin omat voimavarani silkan selviytymisen tasolle, vaikka olisi paljon pitkäjänteistäkin työstettävää.

Kummalta tuntuu myös kohta, jossa väitetään, ettei humaltumaton voisi nauttia tuoksuista, väreistä, mauista. Omalla kohdallani näet huomaan, kuinka paljon tarkempi olen yksityiskohdille selvin päin. Antaudun tilanteille ja maailmalle helpommin selvänä, koska silloin maailma ei tunnu yhtä uhkaavalta. Ehkä kirjoittajat kokevat tämän toisinpäin? Olen toki kuullut, kuinka moni kokee maailman ahdistavuuden hellittävän vain aineissa, mutta minulla siirtymä tuntuu menevän toisinpäin. Minun humalamaailmani on jokseenkin pelottava enkä pidä monista sen piirteistä. Yksi piirteistä, joista pidän erityisen vähän - se ei oikeastaan ole pelottava piirre vaan ainoastaan vastenmielinen kaikessa epäkohteliaisuudessaan - liittyy siihen, mitä siteeratun otteen viimeisessä kappaleessa käsitellään - antautumista, kuuntelemista ja tilan antamista. Humalassa saattaa nimittäin äkisti joutua sellaiseen minäntilaan, jossa muuttuu loputtomaksi puhekoneeksi ja kesken selitystään tajuaa äkisti dominoivansa tilannetta puheellaan ja ettei osaa lopettaa puhumistaan juuri kuinkaan ja kaiken lisäksi selittävänsä jotakin, mikä ei edes tunnu tärkeältä käsitellä (ei siinä eikä myöhemminkään). Sellainen tila on minusta jotenkin rukouksen äärimmäinen vastakohta, ja olen huomannut, etten ole ainoa humalassa puheripuloiva. (Jotkut tekevät tätä jopa selvinpäin eivätkä koe sitä ongelmaksi; en tarkoita, että se pitäisi kokea ongelmaksi, mutta minä kyllä koen sen sellaiseksi omalla kohdallani, ellen sitten puhu jostakin elintärkeästä, ja useimmiten en. Se ei ole vaarallista, mutta riittävän ärsyttävää mykistääkseen minut joksikin aikaa täysin.)

Huooh, rappioromantiikka ei vain kosiskele minua näemmä lainkaan. Ei se tarkoita, etten joskus maistelisi viiniä ja kikattaisi tai itkisi maailman pahuuden ja hyvyyden ja kauneuden ja rumuuden sekoitusta. Mutta huomaan äkisti tätä kirjoitusta vasten, kuinka yksinkertaisesti on niin, että minusta terveyden ja pitkän iän väheksyminen on suunnattomasti pitkästyttävämpää kuin totaalinen väheksymättömyys. Miksi ihmeessä terveydestä ja pitkästä iästä ei voisi humaltua siinä missä muustakin? Kyllä minäkin olen sitä mieltä, että hurmiolla ja humaltumisella on paikkansa, mutta tarvitseeko sen tarkoittaa, että on jotakin, joka ei sovi tämän humaltumisen kohteeksi (kivustakin voi tehdä perversion) ja tuo muu on pitkäveteistä ja tylsistyttävää? Minusta on esimerkiksi jännittävää ja avartavaa koettaa esiintyä kunnon ihmisenä jossakin työpätkässä, joka tehdään ihan oikealla työpaikalla, jossa on työunivormut ja muut meikkaavat ja pesevät hiuksensa päivittäin. Epäonnistun näemmä kerta toisensa jälkeen viimeistään siinä vaiheessa kun toiset kysyvät, mitä olen aiemmin tehnyt ja mitä oikein elämältä haluan, mutta sehän tekee jutusta vain haastavamman ja vaikka saatankin välillä uupua ponnistelussa ja kokea syvää ja totaalista ulkopuolisuutta, löydän pian itsestäni halun hakeutua uudelleen tuollaiseen koetokseen, koska eihän sellaisessa epäonnistuminen niin vakavaa ole eikä minun tarvitse olla samanlainen kuin nuo toiset (ja ehkä hekin kaikki kokevat itsensä salaisesti ulkopuolisiksi, vaikka kertovatkin elämäntavoitteistaan uratermein).

Se saattaisi tuntua vakavammalta, jos en luottaisi kykyyni löytää kyllä jotakin työtä. Mutta huomaan olevani aika paljon kaikkiruokaisempi kuin moni tuttava töiden suhteen; se toki lieventää paineita. Minusta on vain niin helppoa ajatella, että todellinen arvokkuuteni riippuu aivan muista asioista kuin siitä, mitä teen. Olkoonkin, että toki järkytyn, kun minua kohdellaan alentavasti tai huonosti, kuten joihinkin ammatteihin näemmä kuuluu lähes oletusarvoisesti. Mutta luulen, että tuo järkytys on hyödyllistä - se muistuttaa siitä, miten vaikeaa elämä saattaa olla niille, joille on syötetty ajatus ihmisarvon työstä riippumisesta ja jotka eivät voi jostakin syystä hakea muuta kuin hanttihommia. Se muistuttaa elävästi ja konkreettisesti siitä, että ihmisiä tulisi kohdella ystävällisesti ja asiallisesti piittaamatta siitä, näyttävätkö he oudoilta tai tekevätkö he sellaista työtä, jota ei itse haluaisi tehdä.

Eksyinpä taas kauas aiheesta - tai oikeastaan en, sillä Syvässä laulussa kirjoitetaan paljon romanikulttuurista, josta flamencokulttuuri kasvoi. Romanikulttuuri tuntuu pitkälti koostuvan juuri ulkopuoliseksi jättämisen kokemuksesta. (Ihmisoikeusliiton mukaan romanit ovat meilläkin yksi ennakkoluuloja rankimmin kohtaavista ryhmistä.)

Jään lukemaan kirjaa eteenpäin ja miettimään, miksi ulkopuolisuuden tuntemuksista tarvitsisi seurata halu valittaa ja ulvoa. Tunnistan tuon tuntemuksen ja jopa tuon halun hetkittäin, mutta enimmäkseen en jaksa kuunnella esimerkiksi valittavansävyistä laulua. (Vaikka suomalainen iskelmämusiikki nyt onkin kaukana syvästä laulusta, sen valittava, alistunut sävy ei vetoa minuun ihan samasta syystä - tiettyjen tunteiden paisuttaminen ja kivettäminen asenteiksi ei minusta tunnu hyvältä idealta. En tarkoita tietenkään, että nämä laulut tulisi kieltää tai muuta sellaista, mutta minusta tuntuu, ettei minulle tee hyvää velloa niiden mielialassa ja tehdä itsestäni kaikukoppaa sille; mielestäni käyn täysin kestämättömäksi, jos ajattelen elämän lipuneen ohi jo ja että tuoppi on paras ystäväni.) Tunnistan tunteen, mutta haluan toisenlaisen asenteen. Herkän, lohduttavan, mietteliään, helpommin iloon kääntyvän, monisyisemmän. (Liian suoraviivaisella tavalla iloisia lauluja en niitäkään pidä kauhean mielenkiintoisina kuunnella, tanssia kylläkin. Ehkä ne on tarkoitettukin liikahdeltaviksi, ei kontemploitaviksi, kuten Shusterman esittää.)

Tuntuu hauskalta lukea kirjaa flamencolaulusta, johon suhtaudun kuitenkin aika ambivalentisti. (En jaksa kuunnella sitä kovin pitkiä aikoja ärsyyntymättä lievästi.) Tuntuu kiinnostavalta tunnustella, aiheuttaako aiheesta lukeminen muutoksia suhtautumisessa. Toivoisin laulun avautuvan minulle ärsyttämättä lainkaan. (En pidä itsestäni ärsyyntyneenä, se tuntuu umpimielisyyden ja ymmärtämättömyyden osoitukselta.) Samalla mietin, miten olisi käynyt, jos polveni olisivat kestäneet flamencon ja olisin jatkanut sitä jatkokursseille ja ehkä tänne saakka. Olen kuitenkin oppinut pitämään monesta jazzkappaleestakin nimenomaan niitä stepaten tanssimalla, niihin eläytymällä, niiden maailmassa liikkumalla, puhumattakaan afrikkalaisesta ja itämaisesta musiikista, jotka ovat avautuneet juuri tanssin kautta kokonaan. Ehkä olisin virittynyt flamencoon? Miten se olisi muuttanut esteettistä käsitystäni? Minulla on monia ystäviä, jotka diggaavat flamencoa ja ovat tanssineet sitä. Ehkä voisi kysyä heiltäkin. Mutta tietysti heidän luonteensa ja luontumuksensa ovat erilaiset kuin omani; ehkä he tarvitsevat flamencon nimetöntä huutoa ja karheutta siinä missä minä tarvitsen lohduttavaa ääntä?

Ehkä nämä kysymykset on hyvä muistaa kirjaa lukiessa ja myöhemmin flamencoon törmätessä. Joka tapauksessa kirja, töksähdyksestäkin huolimatta, käsittelee tärkeitä aiheita ja avaa monta käsitettä mielenkiintoisella tavalla ja enimmäkseen huomaan olevani sen kanssa yhtä mieltä siitä, että elämässä pitää olla riittävästi hiljaisuutta, sanallistamatonta, järjetöntä, säröä:

…voi nähdä, kuinka samuus säröilee, murtuu paikoin, päästää esille jotakin, joka on kokonaan outoa ja entiseen sopimatonta. Juuri säröileminen on tärkeää, jopa säröjen tekeminen, rikkominen on tärkeää, jotta elävä pysyisi elävänä.

Syvä laulu osoittaa, kuinka tämän voi tehdä. Voi kieltäytyä ottamasta maailmaa valmiina, voi rikkoa kaikki yritykset jatkuvuuteen, lainomaisuuteen, toistoon. Ihminen voi ottaa todesta elämänsä katkelmallisuuden ja alkaa rakentaa siitä elämänsä yhteyttä. Kuitenkin on niin, että kaikki paljastuu kohtauksittain, fragmentteina jostakin suuremmasta, jota ei koskaan elämänsä aikana näe. Miksi ajatella sitä suurempaa, kun käsissä on kaikki, mitä on?

Ehkä tässä on jokin suuri mentaliteettien ero takana - minä en onnistu näkemään maailmaa valmiina juuri kuinkaan ja toiston ja lainomaisuudenkin näkeminen edellyttää valtavia ponnisteluita, joita ilman maailma rikkoutuu todella pelkäksi kiiltäväksi sirujen kasaksi. Ja nuo sirut viiltävät kipeästi. Mutta ne voivat muuttua.

Ehkä ero on siinä, että oletan, että elämä voi muuttua ja että se voi kaivata muunkinlaista kuin rikkovaa, rempovaa ja äkillistä muutosta. (Itse asiassa olen aika varma siitä; en kiellä rempaisujen tarpeellisuutta mutta huomaan, että yleensä olen remponut enemmän ja tarttunut sattumiin kuin koettanut edetä harkiten ja niin koko muu perheeni toimii myös - huomaan sen selvästi verratessani meidän elämiämme joidenkin toisen perheen ihmisten elämiin.) Ei se ehkä muutu paljon, mutta vähäkin voi olla merkityksellistä. Luopuminen ajatuksesta, että täytyy olla tietynlainen, esimerkiksi. Tai luopuminen ajatuksesta, että on tällainen eikä voisi muuttua mitenkään. Ehkä se tarkoittaa sitä, että tarvitsen juuri päinvastaista suuntaa - olen toisella suunnalla kuin rivien välissä neuvojaan jakavat kirjoittajat uskovat lukijan olevan. (Ei ole universaalia reittiä rautatieasemalle mistä hyvänsä kaupungin kadunkulmasta käsin ja vielä vaikeampi on tietysti neuvoa sitä, joka tahtoo vain kuljeksia ympäriinsä kiireettä ja määränpäättä, eksyä ajatuksiin ja ajattelemattomuuteen satunnaisesti ja kaikesta vastaantulevasta jollakin tavalla elähtyen.)

Yhtä kaikki, tunnistan monet huolenaiheet mutten huolenaihetta siitä, että joku pitäisi terveyttä ja pitkää ikää ei-pikästyttävinä seikkoina.

Näkymätön tyttö kirjoittaa hauskasta juttusarjasta ja intoutuu esittelemään hieman kotiaan sen hengessä. Koska makaan sängyssä kylmänhikisenä ja pää räästä vähintään halkaisijaltaan metrin mittaisena, tämän päivän ystävien päivälliskestien peruuduttua liikojen sairastapausten vuoksi ja täysin kykenemättömänä keksimään kiinnostavia aiheita omin päin (virikkeitä ei liiemmin saa, kun elämänsisältö supistuu niistämiseen ja nenän huuhtelemiseen sarvikuonokannulla), tartun innolla laina-aiheeseen. (Aivan kuin jokin aiheeni ei olisi lainaa, vaikka ehkä niiden lainaaminen ei ole itsellenikään kovin ilmeistä.)

Mitähän meidän kodistamme voisi päätellä? Hmm. No, luultavasti tulija arvioisi, että täällä asuu vain yksi ihminen, sillä vaikka minusta 120 cm leveä sänky onkin aivan riittävän leveä kahdelle aikuiselle, useimmat sen levyisessä nukkuvat tuntuvat varaavan koko tilan itselleen. Tila on muutenkin aika pieni. Tosin ehkä tarkkaavaisempi vierailija hämmästelisi, miksi täällä on kaksi sylitietokonetta ja kahden eri koon kenkiä. Vaatteet sen sijaan ovat niin samankokoisia, että niiden pienen kokoeron voisi selittää jojolaihduttamisella. Espanjan-matka on ainakin helppo pätellä, koska matkaoppaita ja Andalusian arkkitehtuuria käsitteleviä kirjoja lojuu ympäriinsä.

Kirjallisuutta ja ikkunalautoja tarkastelemalla voisi päätyä siihen, että täällä pidetään kasveista. Eteisen pahvilaatikollinen itsekeitettyä hilloa ja sukankuivatustelineessä edelleen roikkuvat valkosipulit kielivät siihen, että kasveihin liittyy myös hyötyaspekteja. Kissojen tyhjä ruokakuppi kielii joko siitä, että kattiparat on laiminlyöty tai ne ovat laihdutuskuurilla. Sotku taas puhuu omaa kieltään siitä, että joko täällä ei välitetä siisteydestä tai ei onnistuta saavuttamaan sitä. Päivästä riippuu, kumpi on tilanne… tänään sillä ei ole mitään väliäkään oikeastaan, koska sijaitsen sängyssä.

Tavaroiden vanhuus kertoo joko rahatilanteesta tai arvoista tai molemmista. Enemmän kai arvoista, eiväthän kalusteet jossain Ikeassa paljon maksaisi. Entä keramiikka? Kertoisiko se jostakin, tai se, että eteisen seinät ja kylppärin seinät ja katto on maalattu murretun punaisiksi vastoin kaikkia ohjeita siitä, millainen väritys saa tilan näyttämään suuremmalta. (En ymmärrä, miksi tilan pitäisi näyttää suuremmalta, minusta pieni pesämäinen koti on parempi.) Mistä satukirjat kertovat?

Äh, en osaa oikein nähdä kotia toisen silmin. Kai toinen katsoisi sitä näet siitä kodin mallista, jonka hän tuntee ja tunnistaa. Samalla lailla kuin tunnen itseni varovaiseksi tiloissa, jotka jollakin tavalla ovat kolkkoja ja kalsoja väritykseltään tai liian siistittyjä tai liian seitsemänkymmenlukulais-marimekkoisia, he eivät ehkä kokisi tilaa hyvänsuopana sen silkkaa outoutta.

Ja ehkä vieras ei tulisi ajatelleeksi, että tämä asunto on aikanaan ostettu sen ikkunan perusteella.

Osaisiko hän kiinnittää huomiota lainkaan niihin asioihin, jotka ovat relevantteja? Entä jos hän kiinnittäisikin huomionsa johonkin satunnaiseen ja antautuisi siitä lähtien pitkiin päätelmäketjuihin? Näin epäilen itse tekeväni säikähtäessäni Marimekon vahakangasta tai valkoinen-vaalea puu -väriskaalaa; ehkä ne ovat näkymättömiä tai silkkaa sattumaa. Ja silti en osaa olla ajattelematta, että se informaatio, jonka kerään ihmisistä, perustuu enimmäkseen tällaisiin nimettömiin ja epätarkkoihin vihjeisiin: vaatetukseen, kodin sisustukseen ja järjestykseen, eleisiin, äänensävyyn - hassua, skeematerapian kirjassa huomautetaan, kuinka jotkut skeemat ja skeemamoodit tunnistaa parhaiten juuri äänensävystä, ei siitä, mitä sillä lausutaan - ryhtiin, toimien ripeyteen ja niin edelleen. Ja jos joku sanoo jotakin, joka ei sovi yhteen näiden kanssa, huomaan usein ajattelevani: hän ajattelee noin nyt siksi että juttelee tässä minun kanssani ja virittäytyy tähän tilanteeseen, mutta hän ei ollut virittynyt näin silloin kun hän valitsi nuo verhot tai kehitti tuon hermostuneen tavan silittää hiuksiaan. Ei siinä ole mitään tuomitsevaa eikä valehtelemisesta epäilyä, koska tiedän itsekin olevani monia erilaisia virityksiä ja henkilöitä, vaihtelevani enemmän tilanteiden ja minäntilojen mukaan kuin voin käsittää tai selittää yksittäisen, yhtenäisen persoonan viitekehyksessä. Ja pidän sitä vieläpä hyvänä asiaintilana, koska mitä useammanlaisia asenteita ja asentoja olen elänyt, kaipa sitä harvempi tila jää minulle täysin käsittämättömäksi ja epäsympaattiseksi. (Olisi esimerkiksi aika karmeaa löytää itsensä tuomitsemasta ankarasti seksuaalista holtittomuutta tai lyhytnäköistä kännitörmäilyä ja rymistelyä vain siksi, ettei ole pariin vuoteen harrastanut sellaista itse, kun ei ole ollut niissä tilanteissa, jotka kutsuvat sitä puolta esiin.)

Joskus silti osuu kotiin, josta tietää heti pitävänsä jotenkin ongelmattomasti ja saumatta, kuten esimerkiksi Lupiinin kodin kanssa kävi heti. Tuntuu riemastuttavalta löytää koti, johon voisi muuttaa tuosta noin kokematta häivähdyksenkäänomaista tuntemusta, että tätä ja tätä olisi kiva muuttaa, että täällä on liian avaraa tai että tuo seinä kaipaa jonkin väriläiskän, jotta tämä voisi tuntua kodilta.

Huh, saapa nähdä, millainen rumba siitäkin alkaa, kun häämatkalta palattuamme syvennymme taas intensiivisesti talojen katsomiseen Vompsun kanssa. Onneksi mukana on sentään Vompsu, joka osaa ajatella sellaisia käytännön järjestelyitä kuin lämmitysjärjestelmiä. Minä saattaisin muuten ostaa jonkin ihanan irrationaalisen rötiskön vain siksi, että siellä on punaiset kaapinovet ja dumpata järkevät talot siitä hyvästä, että niihin on tehty korostetun valkoinen keittiö. Ei nyt ehkä ihan tällä karkeusasteella, mutta huomaan kyllä, miten tarkka olen ilmapiirille ja vaikutelmalle, vaikka toistaiseksi ne eivät olekaan olleet niin musertavan hienoja, että ne olisivat ummistaneet silmäni laholle kattotuoleissa tai alapohjassa tai homeelle betonissa.

On jännittävää ajatella, mitä maalle muuttaminen tarkoittaa ja miten se ehkä vaikuttaa itseen silkan vaikutelmien kerrostumien kautta.

Seuraan huvittuneena sitä intensiteettiä, jolla Vompsu pohjustaa matkaamme. Hän on lainannut parikymmentä kirjaa ja muutaman kielikurssin ja perehtyy niihin innokkaasti. (Toisaalta, onhan hän nyt ollut pian kuukauden sairaslomalla, joten hän taitaa kaivata tekemistä.) Osa kirjoista kiinnostaa kyllä minuakin. Muutama opus käsittelee Andalusian maurilaista taideteollisuutta ja arkkitehtuuria, ja erityisesti niihin on mukavaa uppoutua nyt kun hengittäminen sattuu eikä minusta ole itämaisen tanssin tunnille opettelemaan sulokkaasti liikkumista monen vuoden tauon jälkeen.

Mikähän siinä on, että koen Pohjois-Afrikan kulttuurit niin vetovoimaisiksi? Niissä on jotakin tavattoman hienostunutta, mikäli niiden tanssi- ja ruokakulttuurista voi päätellä mitään. Ja hieman samalla tavalla kuin ystäväni Swendolyne näkee välttämättömäksi turvata Venäjään huolimatta sen kestämättömästä ihmisoikeuspolitiikasta, minäkin turvaan monessa suhteessa Pohjois-Afrikkaan huolimatta naisen asemasta siellä. Rationaalisuus on minusta täällä vain liiallisessa huudossa. Kuinka monesti täällä voi kuulla hehkutusta siitä, että ruoka on tuoksuvaa? (Ajattelen nyt ruusuveden, Attar of Roses -pelargonin lehdistä tehdyn veden ja appelsiininkukkaveden tuoksua, en mitään suoraviivaista rasvankäryä.) Pahinta koko jutussa taitaa olla se, etteihän tällainen hehkutus millään tavoin poissulje mahdollisuutta rationaalisuuteen. Päinvastoin, kapea hyötyajattelu, jota usein kutsutaan rationaalisuuden nimellä, tuntuu sulkevan pois aika olennaisia eläimenä olemisen kerroksia. (En kirjoita ihmisenä olemisen kerroksia, sillä monet näistä poissuljetuista piirteistä on poissuljettu nimenomaan eläimellisinä ja hyväksytytkin piirteet, kuten kaukoaistiset - en usko jaotteluun kauko- ja kontaktiaistit, mutta käytettäköön tässä oikotienä - nautinnot, on rajattu tarkasti, jottei eläimellisyys pääsisi lurahtamaan takaovesta tuhraamaan puhtaan sielullisia liikahduksia.)

Koska mielikuvani Pohjois-Afrikasta on huomattavan positiivinen (ehkä siksi, ettei minun tarvitse asua siellä ja kokea sitä ainoaksi todellisuudeksi eikä myöskään kokea, että minun pitäisi omaksua sieltä ihan kaikki - ei kai ole kulttuuria eikä henkilöä, jolta haluaisin omaksua kaikki hänen ongelmansa ja oikkunsa; haluaisin kyllä joskus päästä käymään siellä, ja olen varma, että se tilaisuus vielä koittaakin), minusta on aina tuntunut aivan sopivalta kertoa espanjalaisille tuttavilleni, kuinka viehättävä heidän kulttuurinsa on juuri sen maurilaisten vaikutteiden vuoksi. Joskus olen saanut tästä osakseni kauhistusta ja välillä minulle on selitetty lähes pinnistetyn rauhallisesti, kuinka espanjalaisille vertaaminen noihin eteläisiin elukoihin (ystävä käyttää heistä termiä “animals”) jäsentyy helposti loukkaukseksi ja että vaikka sanoja nyt ymmärtääkin, etten koettanut loukata, minun on hyvä ymmärtää, että näen harhoja kuvitellessani espanjalaisen kulttuurin muka noilta elukoilta jotakin saaneeksi ja että pikemminkin nuo elukat olivat saaneet kaiken mainittavan sivistyksensä heiltä.

Tuollainen väite sotii niin paljon vastaan kaikkea sitä, mistä olen lukenut antiikin filosofien kirjoitusten säilymiseen liittyen, etten oikein tiennyt, kuinka asiaan suhtautua. Ja kun vielä keittokirjat ja keramiikasta tai musiikista ja tanssista kertovat teokset (jotka ovat lähestulkoon ainoaa historiaa, jota intoonnun lukemaan - ei minua sillä lailla kiinnosta politiikka, sota, tiede eikä keksintöjen historia) ovat epäsystemaattisia ja usein husivat vaikutussuhteissa päästäkseen kuvailemaan pian reseptejä tai jotakin astiaa, ei niistäkään saa välttämättä kovasti tukea sen selvittämiselle, kuka vaikutti kehen ja onko mitään yhteyksiä oikeastaan ollut.

Onneksi tänään lukemani kirja Moorish Architecture in Andalucia listaa yhden syyn tällaiseen epäselvään ja ristiriitaiseen informaatioon:

From a purely Spanish point of view, there have been many attempts since the 19th century to present Andalucian culture as specifically iberian creation. The theory of the more or less Spanishness which arose on Spanish soil has long dominated Spanish historiography. However this may be, there can be no doubt whatever that the Spanish Muslims regarded themselves first and foremost as Muslims who happened to live on the Iberian peninsula, and not at all as Islamis Spaniards. … One can with reasonable confidence deny the presence of any territorially-based national feelings on the part of Spanish Muslims; their deeper sense of identity was based rather on their membership of a tribal and religious community. …

One could spend hours discussing the most appropriate way to pigeonhole this architecture in some classificatory scheme. Whether it is described as Moorish, Hispano-Islamic or Hispano-Maghrebian, it is clear that none of these attributes does justice to a reality in which Arabic, Spanish and Berber elements subjected each other to mutual influence of varying intensity on the fertile soil of Islam, and in so doing gave rise to unparalleled peaks of achievement.

Lähde

Eikös vain täälläkin lurki kansallinen tai oikeammin kansallistamisprojekti! Olen ehkä jauhanut aiheesta tarpeeksi, mutta uudemmille lukijoille todettakoon, etten ole minkään “kansallisen identiteetin” ylin ystävä. En koe itseäni erityisen suomalaiseksi muuten kuin kieleltäni, helsinkiläiseksi ja tytöksi kylläkin, ja ymmärrän paljon paremmin harraste- ja paikallisuusidentiteettiä kuin jotakin epämääräistä kansallista projektia. Toki muutkin identiteetit ovat keinotekoisia, useathan niistä rakennetaan ihan tietoisestikin johonkin pyrkien, opetellen ja harjoitellen (ja lapsina meitä oloutetaan lupaa kysymättä tiettyyn perhesysteemiin ja jo sikiövaiheessa ilmeisesti meitä oloutetaan tiettyyn stressitasoon ja siihen, tukahdutetaanko stressipiikkejä roskaruoalla vai ei), mutta minua jotenkin pännii kansalliseen projektiin toisinaan liittyvä teeskentely, että kyseessä olisi jokin taivaasta tipahtanut neitseellinen ja sekoittumaton kulttuuri, jokin aito ja alkuperäinen. Minun on vaikeaa olla ajattelematta tätä vahingollisena ideana, sillä eikö juuri se ole takana tuollaisessa historiankirjoituksessa, jossa koetetaan kieltää lainat ja yhteydet ja siten eristetään eri paikoissa asuvia, eri uskontoa tunnustavia ihmisiä toisistaan? Onko maailmassa varaa sellaiseen? Miksi niin moni kokee edelleen jotenkin loukkaavaksi sen, että häntä luullaan esimerkiksi ulkomailla venäläiseksi tai ruotsalaiseksi?

Tuntuu, että aidon ja alkuperäisen ja puhtaan kulttuurin ajatus käyttelee jonkinlaista saastumismetaforaa sekoittumisen ja vaikutteiden ottamisen tapauksessa. Se tuntuu kovin hämmentävältä, jos on tottunut ajattelemaan elämäntapaa enemmän pataruoka- tai täytekakkumetaforan mukaan: kyllä pieni roiskaus paprikaa ja appelsiininkukkavettä näiden padassa eri ajan hautuneiden ainesten päälle antaa lisäryytiä / taikinaan voi ripsauttaa viekoittelevaa kardemummaa ja täydentää kostutusveden tuoksuvuutta rusentamalla veteen hetkeksi muutaman tuoksupelargonin lehden. (En tiedä muuten, mistä on peräisin se monen keittokirjan ja jopa ystäväni jonkinlaisena raamatunlauseena toistelema ohje, että ruoan maun pitäisi olla selkeä ja että sen vuoksi kannattaa käyttää vain yhtä, kahta maustetta rinnakkain per soppa. Minun makukäsityksiini tuo ohje ei ainakaan sovi, ja olenkin hylännyt sen aikoja sitten hupsuna dogmaattisuutena. Mutta kuten Hurina joskus totesi, minulla on taipumusta ylihekumallisuuteen…)

Hmm, näyn harhautuneen taas ruokaan. Jaaha, mitähän tästä pitäisi ajatella? Olen nimittäin jo kieliopinnoissakin huomannut sen huvittavan tosiseikan, että Vompsu oppii kyllä kommunikaatiofraasit ja joitakin ruokiakin, minä taas napsaisen muistiini ilman mitään ongelmia ruokien ja ruoka-aineiden nimet mutta mitään muuta en sitten muistakaan. Huooh. Ei kovin ahdistavaa (koska sopii mainiosti käsitykseeni hyvästä ja stressittömästä elämästä) mutta ei kyllä kovin mairittelevaakaan, jos elämää tahtoisi mitata jollakin intellektuaalisen uskottavuuden tikulla. (Oh, intellektuaalisen uskottavuuden tikku. Minkähän värinen ja pituinen se olisi? Ehkä jonkinlainen zoomattava antenni?)

Tunnen oloni kuitenkin varsin tyytyväiseksi kaikessa maanläheisyydessäni (tai oikeastaan jääkaapinläheisyydessäni, olen sentään viidennessä kerroksessa ja jääkaappi taas on alle metrin päästäni, jonka kautta sulautan himojeni kohteet tarvetyydytykseni muotoihin) koska olen havainnut espanjalaisen kansallisen projektin, jota voin hämmästellä ja verrata päässäni siihen suomalaiseen poliittiseen historiaan, jota viimeksi puursin painokuntoon. Siinä heitettiin ohimennen ilmaan ajatus, että vielä viisi-kuusikymmenlukujen taitteessa kansainvälisyyden ajateltiin tarkoittavan sitä, että jonnekin mentiin ylpeinä omasta aidosta kulttuurista ja kunnioittaen toisen aitoa kulttuuria (pahoittelen sanavalintaa niille, jotka saavat “kulttuurista” näppyjä; minäkin saan näppyjä “kaukoaisteista” etenkin itse sitä käytellessäni) ja sitten myöhemmin asiat repesivät toiseen malliin. Mihin, sitä ei kerrottu, mutta oletan, että johonkin tällaiseen kuin itse hahmotan: että piirteiden alkuperäiset omistajat ovat jo aikaa sitten unohtuneet ja sekoittuneet ja piirteetkin on kehitelty likipitäen tunnistamattomiksi uusien sovellustapojensa myötä… ajatellaan nyt vaikka sitä, että pian taas Portin karjalanpiirakkaa saa vegaanisena tauon jälkeen; olisi kiinnostavaa tietää, montako asiakasta ne menettivät lisättyään valmistusaineisiin maitoproteiinin, sillä eihän osa menetetyistä asiakkaista palaa takaisin, jos eivät lue Vegaiaa, jossa kerrottiin, että pian piirakat käyvät taas syötäviksi meille maitoa karttavillekin… Itse en ainakaan niin usein käy tarkistamassa, onko jokin kerran ei-syötäväksi todettu tuote muuttunutkin syötäväksi.

Hemmetti, olen taas ruoassa! Minun taisi olla ajatus kirjoittaa jotakin siitä, miten nykyään elämäntyylien moninaisuus tuntuu kai useimmista enemmän kiinnostavalta ja hauskalta asialta kuin jotakin ryhmäidentiteettiä uhkaavalta. Vai? Usein itselläni tämä mieltymys erilaisiin tapoihin ja usko niiden siunauksellisuuteen karahtaa näyttävästi yhteen sen kanssa, että jotkut tavoista näyttävät minusta vahingollisilta, mutta sitten en osaa kuitenkaan tuomita niitä mielessäni ankarasti, päätänpä vain olla itse ryhtymättä citymaasturin ajajaksi tai muuta tuollaista. Mutta ihan selvää on, että niin kovasti kuin olenkin sitä mieltä, että tehoeläintuotanto on kestämätöntä paitsi ekologisesti, myös moraalisesti, en siltikään tahtoisi, että äkisti kaikki luopuisivat lihansyönnistä. Miksi? En oikein osaa vastata. Epäilisin varmasti jonkinlaista pakottamista. Ehkä siksi, etten osaa kuvitella maailmaa niin valistunein ihmisin… tosin tietysti vain kapeasti valistunein, en pidä esim. itseäni kovinkaan valistuneena, vaikken syökään lihaa. Minulle vain tämä ruoka-asia on keskeinen, ainakin tästä kirjoituksesta päätellen ;)

Äh, en oikein tiedä, olenko kipeä vai terve. Ajatukseni tuntuu vain palautuvan ruokaan. Ei hyvä päivä moraalisille pohdinnoille…

Epätoivo nielaisee äkisti. Juuri kun saan asiat hoidettua ja vapaaviikko voi alkaa, kolahdan jonnekin hyvin syvälle ja juutun sinne. Mielessä risteilevät samat lauseet kuin niin monta kertaa ennenkin, kiukku ja turhautuminen siitä, että taas nämä tyypit surisevat tässä, vaikka niitä on kuinka käsitelty ja nukutettu ja esitetty niiden vastaisia perusteluita. Eivät ne tunnu välittävän. Ne toistavat kyllästykseen ja turtuuteen saakka samoja asioita: Kas niin, mitä hyötyä elää ylipäänsä? Oletko onnistunut missään? Teetkö työtä, jolla on tarkoitus? Osaatko olla hyvä ystävä? Etkö kuitenkin ole hieman liian kalsea ja etäinen, ja samalla sinulla ei ole edes sellaista säkenöivää älyä, jonka takia tuollaisen voisi antaa anteeksi? Katso nyt äitiäsi, hän ajattelee sinun hylänneen hänet, koska elät noin typerästi! Miten voit kuvitella, että osaisit olla tyytyväinen vähään, sinä olet suuruudenhullu! Kaikki kirjoittamasi on paskaa ja et sinä muutakaan osaa edes sen vertaa!

Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Makaan sängyssä kyljelläni, käpertyneenä, enkä osaa lopettaa itkemistä. Mutta jossakin toisaalla suhtaudun aika rauhallisesti tähän epätoivoon ja itsetyytymättömyyteen, koska kaiken tuon epätoivon ja raivon takana tiedän, että tunne menee ohitse. Se venyy lähes sietämättömiin mittoihin, mutta se menee ohitse. Kun se katoaa, pystyn tarttumaan positiivisiin asioihin ja ajatuksiin ja mieleeni nousee myös positiivisia muistoja. Nyt käy toisin: kun Vompsu yrittää lohduttaa sanomalla, että koira tulee onneksi huomenna meille, minäntila sallii pelkästään koiriin liittyvät epäonnistumisen ja surun muistot: tavan, jolla jätin ne erotessani ja sen hillittömän surun ja kaipauksen siitä, etten enää saa tavata kahta kolmesta koirasta, ja epäilyksen, että minun olisi pitänyt pystyä enempään niiden kanssa: muuttaa maalle, hankkia niille piha, jossa ne saisivat päivystää, jaksaa käydä harrastamassa sellaisia asioita, joita aktiiviset koiraihmiset harrastavat, kuten agilityä ja jälkeä. (Mutta minua aina jotenkin kylmää sellaisessa seurassa, jossa koirat tuntuvat olevan koko elämän pääasia; en tiedä, onko kyse vain siitä, että sillä mittapuulla epäonnistun niin railakkaasti ja siksi tunnen itseni epävarmaksi, vai siitä, etten itse tahtoisi tuollaista ulkoiluasuelämää, jossa kaikki tuttavatkin ovat koirahurahtaneita. En vain osaa mennä asioihin niin täysillä ja siinä on sekä hyvät että huonot puolensa. Ehkä tarvitsen liikaa aikaa oman pääni selvittelyyn, ehkä kyse on siitä. Mutta en tahtoisi hakea mielialalääkkeitä vain jonkin epämääräisen “paremmin joukkoon solahtamisen” takia.)

Kun hieman rauhoitun (ja minua alkaa säälittää Vompsu ja raivostuttaa oma käytökseni - hitto vie, olenpa pirteää ja ilahduttavaa seuraa potilaalle) alan askarrella pitkällisesti ja hyvin hitaasti seuraavan kysymyksen kanssa: Jos saisin valita, unohdanko kaikki nämä ajatukset ja kuinka monta kertaa olen koettanut järjestää niitä ja saattaa ne sellaiseen hallintaan, että voin antaa huomiotani joillekin muillekin ja jaksaa ponnistella myötätuntoon vieraita olemisen tapoja kohtaan, haluaisinko unohtaa? Tavallaan tämä on yksi kysymys, joka liittyy mielialalääkkeiden käyttöön ja siihen, miten yhä useamman tuntemani ihmisen käyttäessä niitä mietin, pitäisikö kenties minunkin hyödyntää niitä, kun kerran nämä minua iloisemman ja älykkäämmän oloisetkin kokevat tarvitsevansa niitä: käyttäytymisen tasoa voidaan viilata positiivisia elämyksiä tuottavaan suuntaan, kun lääkityksellä oleva oppii vähitellen, kuinka joistain aiemmin mahdottomalta tuntuvista koetoksista ei seuraakaan takaiskuja. Kun nuo tuntemukset eivät laukea säännönmukaisesti, niitä vähitellen lakataan pelkäämästä ja odottamasta. Ne ovat tavallaan aktiivisesti unohdetut. (Ne voidaan toki muistaa johonkin menneeseen liittyvänä - mutta se on jo selkeästi toinen itse toisessa elämäntilanteessa.)

Toisaalta, jos unohtaisin, mitä kävisi sitten, kun nämä tuntemukset äkisti ehkä hyökkäisivätkin takaisin? Muistaisinko, että osaan kestää ne, että se on yksi oleellisimmista taidoistani, käpertyä sängylle ja vain sietää ne? (Tuossa tilassa minulla ei ole riittävästi toista ääntä, jolla voisin argumentoida niitä vastaan - jälkeenpäin kyllä on, mutta ei minusta silloin enää tunnu yhtä romahtaneelta eivätkä argumentit sinänsä putoa mihinkään sellaiseen maaperään, jossa ne voisivat kasvaa.) Muistaisinko, että aluksi en oikein osannutkaan sietää näitä tuntemuksia mutta että vähitellen tajusin, että ne menevät kyllä ohitse, pitää vain malttaa odottaa?

Surkeinta kai olisi (tämä on nyt ajatuskuvitelma, eihän tahdonalaisen mielen pyyhinnän mahdollisuutta ainakaan vielä liene) jos päättäisin luopua tuosta minua häiritsevästä tiedosta ja muistosta, kuinka monta kertaa olen ollut täysin juuttuneena epätoivoon kykenemättä työntämään sitä mihinkään suuntaan, ja sen kautta saisin hyvän mielialan ja kosolti itsevarmuutta sinne saakka, että äkisti jonkin stressaavan tilanteen laukaisemana putoaisin jälleen pohjalle, ja nyt en tietäisikään, että tämä tunnelma menee ohitse oikeastaan mitään tekemättä, odottaen ja kestäen, ja kuvittelisin, että minun on tehtävä jokin äkillinen ja raju interventio poistaakseni tämän kivunkaltaisen epävarmuuden kaikesta mielekkyydestä elämisessä. (En nyt tarkoita rajulla interventiolla T.S. Eliotin Aution maan lukemista, vaikka rajulta sekin silloin tuntuu. Tein niin eilen, luin sen ja J. Alfred Prufrockin ääneen Vompsulle selittääkseni minäntilaani ja sitten lehteilin kirjaa ja luin esipuheesta, kuinka nämä kuvaavat modernia helvettiä ja ajattelin: voi luoja, ihan totta, tämä on helvetti, tässä ei ole liikettä mihinkään. Ja tätä minä olen pitänyt mielenmaisemanani ne kaikki vuodet… aiemmin myös parempina hetkinä, nykyään silloin kun juutun pohjaan päiväksi, pariksi.)

On kai vain opittava sietämään tämä epävarmuus. Eikö se ole aina läsnä? Tekee mieleni sanoa ei, koska siltä se tuntuu. Mutta toisaalta, enhän niinä hetkinä, jolloin nauran tai epäröin hyvästejä sanottaessa, halatako vai ei, ole sen onnistuneempi ystävyyksissäni, tunnesäätelyssäni, stressinsietokyvyssäni enkä herkkyydessäni ideoille. Tarkastelen niitä vain eri mielentilasta ja kuittaan puutteet olankohautuksella ja hieman pahansisuisella tuhahduksella, ettei minun nyt aivan kaikkea tarvitse olla.

Ja silti, juuri tuo toteamus on yksi niistä, jotka tuntuvat pahimmilta niinä hetkinä, kun makaa juuttuneena pohjaan. Sillä mistä on kotoisin elämä, jossa kaikkeen tuhahdetaan niin? Onko tällainen väsähtäneisyys normaalia? Eikö olisi hyvä yrittää tosissaan muuttaa asioita edes joskus ja jossakin? Eikö olisi mukavaa, jos voisin pönkittää hyväntuulisuuttani tiedolla, että olen hyvä näissä ja näissä asioissa? Enkö tarvitsisi juuri tuollaista suojavarustusta? Oliko siitä luopuminen sittenkään hyvä ajatus? Ja eikö jopa äiti tarvitsisi sen, jotta hän voisi kertoa asiakkailleen, miten hänen tyttärensä menestyy näissä määräisissä pyrkimyksissään? Mutta sitten kuohahdus menee ohitse: tartun kyllä seikkoihin sitten kun minulla on niihin voimaa. Ja kun minulla on voimaa enemmän, voin päättää, missä määrin suon itselleni armollisuutta, ja muistan senkin, että mitä voimakkaampi ja tyytyväisempi olo minulla on, sen armollisemmin suhtaudun keskeneräisyyteeni, epämääräisyyteeni ja kertakaikkiseen soveltumattomuuteeni niihin menestymisen kategorioihin, joita en ole missään vaiheessa tahtonut valita omikseni - onnettomuuden hetkiä lukuunottamatta, jolloin takertuisin aivan mihin tahansa. Mutta en tahdo takertua, koska olen kokeillut sitäkin eikä se toimi. Nyt pitää vain odottaa.

Makaan sängyssä kyljelläni. Jossain vaiheessa Vompsu panee minut ilmeisesti lankomaan ja harjaamaan hampaat ja sammuttaa sitten valon. Kun herään aamulla, olen umpiväsynyt. Tänään on syksyn ensimmäinen tanssitunti. Koetan tuntea kiitollisuutta siitä ja koiran hakemisesta (lähden kohta kävelemään kohti sen olinpaikkaa) mutta se kaikki jää vain epämääräiseksi eleeksi. Olen silti kohtalaisen varma siitä, että kun kävelen ulkona kirkkaassa auringonpaisteessa, osaan ojentaa kehoni ja kävellä ja aistia kuin innokas ja tyytyväinen ihminen, ja siten pääsen vähitellen käsiksi näihin ajatuksiinkin, takaoven kautta - muutan tilannetta ja niiden on pakko haalistua ja käydä huomaamattomiksi seuraavaan vierailuunsa saakka.

Luoja paratkoon, miten saatan mättää tekstiä valmiiksi, kun tarpeeksi harmistun sen vatvomiseen! Tänään käy juuri niin, jurotan itsepäisesti työn ääressä ja keskityn siihen ja muu maailma katoaa. Harmistuksen läpi pilkahtelee iloa, kun poliittisen historian kuviot ja kumarrukset eivät voi olla naurattamatta. Vai mitä sanotte tästä: kuusikymmenluvulla oltiin huolissaan pitkätukista, parikymmentä vuotta aiemmin otsatukka oli ollut kiihkeän agitaattorin tunnusmerkki. Kerrassaan hassunkurista! (Muistan näitä pahastuksen ja moraalinärkästyksen hetkiä esimerkiksi lapsuudesta mummun kanssa: mummu suuttui, kun tahdoin pitää paitaa housujen päälle kuten muutkin lapset. “Ei sillä lailla kukaan kunnon kansalainen pidä, se on ryssän tapa!” Vedin paidan housunkauluksesta vaivihkaa koulunpihalla kun mummu käänsi selkänsä - minun luokkani mielestä nimittäin paidan housuihin änkeäminen merkitsi jokseenkin varmasti tekijänsä vammaiseksi eli homoksi - kun ala-asteen opettaja kysyi sanoja tiuhimmin viljeleviltä, tiesivätkö nämä, mitä nuo sanat tarkoittivat, kävi ilmi, ettei kukaan tiennyt; tiedettiin vain, että sanassa oli jotakin pilkkaavaa ja sen tarkoitus oli leimata sovelluskohteensa sanojan joukkoon sopimattomaksi.)

Myös tulenpalavat puheenvuorot siitä, miten jokin kehitys ei ole “luonnollista” tai “ihmiselle luotu osa” saavat hihittämään. Esimerkiksi en osaa sovittaa yhteen sitä, miten oli mahdollista, että samaan aikaan toitotettiin, että ihminen on luonnostaan itsekäs tai itsekkääksi luotu, ja siksi hän ottaa kaiken irti valtion tukimuodoista ja jopa tekeytyy sairaaksi saadakseen niin ilmaiseksi rahaa (ja tämän takia pääteltiin, ettei tukimuotoja tulisi holtittomasti perustaa, olihan aina perhe) ja sitten kuitenkin, että ei ole ihmiselle luonnollista jättäytyä yhteiskunnan elätettäväksi pullasorsaksi. Luonnollista ei ole se, että käyttäytyy luonnollisesti? Jep. Myös kuvaukset naisten “luonnollisista” taipumuksista ovat käsittämättömiä. Tuon isoäitien ja -isien ajan kristillis-siveellis-patriarkaaliselle eetokselle tekisi melkoisen kolauksen kuunnella Vompsun ja minun kotikeskusteluja ja sukupuoliroolituksia. Varmasti meidät molemmat leimattaisiin “luonnottomiksi” tai jotain muuta yhtä hullunkurista, meidän luonteemme kun tuntuvat monin kohdin asettuvan juuri stereotypioita vasten - Vompsu on enimmäkseen paljon sovinnollisempi ja pehmeämpi, empaattisempi ja rauhallisempi temperamentiltaan, mutta ei toisaalta tunne niin suurta vetoa asioiden etäännytettyyn pohdiskeluun.

Suunnattoman hullunkuriselta tuntuu myös törmääminen asenteeseen, joka kirkasotsaisesti vakuuttelee, että tämän hetken kuviot ovat täysin selvillä ja ainoat oikeat ja moraalisesti hyväksyttävät, vaikka samalla myönnetäänkin, että menneisyys uljaine suunnitelmineen pyllähti oikein komeasti ja että tulevaisuudessa uhkaavat mädäntyneisyyden ja piittaamattomuuden alhot, jos nyt ei kääritä hihoja - ja että kaikki tietysti riippuu siitä, että oma tämän hetken suunnitelma hyväksytään ainoaksi oikeaksi yhteiseksi hyväksi. Siinä on jotakin tajuttoman hassua.

Ylipäänsä politiikkaan liittyvä moraalinen paatos tuntuu kummalta. Ja tavallaan tuntuu ilkeältä huvittua siitä, sillä varmasti tuon ajan historialliset henkilöt olivat aidosti huolissaan siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Mutta paljonko heidän huolensa siinä painoi? Jonkin verran toki, mutta lopulta varsin vähän. Ja ainakin tuntuu herkullisella tavalla kamalalta lukea, kuinka joku vakuuttaa jotakin aivan hurupäistä kuten että vain kristilliseen uskoon turvaaminen voisi taata järkevien (eli niiden jo tiedettyjen omien) ratkaisujen läpi menemisen ja yleisiksi uskomuksiksi tulemisen. Kamaluus on herkullista kai vain siksi, että tietää, etteivät nuo ratkaisut menneet läpi.

Mistä omat hyvään elämään uskomukset voi tietää oikeiksi muiden kuin itsensä kohdalla? Tai ehkä poliitikot eivät tuolloinkaan kuvitelleet, että heillä oli hallussaan viisastenkivi (sellainen on pelottava ajatus), mutta kokivat, että siltä piti vaikuttaa, jotta heitä äänestettäisiin? (Sekin on pelottava ajatus - aika holhoavaa olettaa, että äänestäjät haluaisivat nimenomaan tulla johdatetuiksi jo jonkin valmiin kuvion mukaisesti.)

Tuntuu hurjalta myös lukea kiihkeitä puheenvuoroja perheen asemasta ja sitä uhkaavasta rappiosta, jos yhteiskunta liikaa ottaa perheen tehtäviä (kuten maksaa lasten koulutuksen). Puheenvuoroissa oletetaan, että perhe on jonkinlainen rauhan ja yhteisymmärryksen ja tuen tyyssija, mutta käsi sydämelle: kuinka monen 30- tai 40-luvulla syntyneen perhe oli (lähinnä) tuota? Itse ainakin koen, että yhteiskunnan tuki esimerkiksi opintorahan muodossa teki mahdolliseksi sen, ettei syntynyt rajumpaa yhteentörmäystä sen suhteen, mitä sain alkaa opiskella tai mihin ammattiin halusin. Varmasti vanhemmillani olisi ollut antaa rahaa esimerkiksi opintorahan verran, mutta aika harvat vanhemmat ovat opintojen suuntautumisen suhteen yhtä pyyteettömiä kuin valtio Kelan muodossa. Niinpä omassa mielessäni seuraussuhde on jäsentynyt aika lailla päinvastoin: millaiseksi monen perheen asema muuttuisi, jos yhteiskunta jättäisi sen äkisti heitteille, markkinavoimien armoille?

Vuosikymmenten takaista poliittista keskustelua lukiessa muistan äkisti joitakin isovanhempieni kummallisuuksia, jotka käyvät tuon tekstin myötä ymmärrettävämmiksi. He ovat toden totta eläneet Suomessa, jossa on ollut aivan mahdollista syyttää esimerkiksi kaunokirjallista teosta jumalanpilkasta… Heidän maailmansa on tosiaan ollut toinen, siinä on korostettu aivan eri tavalla yhteishyvää ja uhrautumista, mutta jotenkin tiukkapipoisella ja suvaitsemattomalla ja ahdistavan normatiivisella tavalla. Heillä ei selvästikään ole ollut samassa mielessä itsestäänselvyytenä, että he voivat kuunnella olojaan ja järjestää elämäänsä niiden ohjaamina.

Voi isovanhempia. En ole aiemmin tajunnut, että olen näyttänyt heidän silmissään yhtä aikaa sekä kolmikymmenluvun agitaattorilta (otsatukka) että kuusi-seitsemänkymmenluvun pitkätukkaradikaalilta (letittämätön pitkä tukka)! Ja paita housun päällä ja niin edelleen… Tästä tulee mieleen se, kuinka jotkut itseäni hieman vanhemmat puhuvat kauhistuneesti pissiksien vaatteista. Varmasti paita housun päälle on jo unohtunut pahelistalta, koska nykyään kuka hyvänsä isovanhempi lienee iloinen paidasta, joka ulottuu housunkaulukseen saakka, saati sen yli. (No, nythän meillä on taas siveän pitkä ja säkkimäinen muoti, mutta UFFilta löytyy kyllä napapaitiksia enemmän kuin kotitarpeiksi.)

Muutenkin isovanhempien maailmankuva on pyörinyt mielessä, sillä tapasin maaseudulta kotoisin olevan ystävän, joka koetti selittää minulle, mikä on tallukka. (Hänen mielestään minun olisi kuulunut tietää, koska “olethan sen verran perinneihminen” mihin minä: “en ole” ja hän: “no sen verran käsistäs kätevä” mihin taas: “en ole”…) Hänen kuvattuaan tallukan materiaalia ja rakennetta kysyin: “Ai onksse niinku espadrillokset?” Johon hän: “Mitä NE ovat?” Vastasin: “No luulen et ne on suunnilleen sama asia: punospohja, kangassisäpohja ja päällinen.” (En kysynyt, missä hän on oleillut viimeiset kaksikymmentä vuotta, jolloin noita kenkiä on kutsuttu espadrilloksiksi.) Oli hassua huomata, miten erilliset ja erilaiset meidän sanastomme olivat.

Joka tapauksessa, nyt tekstiurakka on ohi! Se on hyvä, koska poliittinen historia saa oloni jotenkin epämukavaksi ja kihiseväksi ja levottomaksi. (Oikeastaan myös poliittinen toiminta nykyäänkin; on hyvä, että on ihmisiä jotka sietävät sitä suvereenimman oloisesti, minusta siihen ei olisi, olen aivan liian suunnaton ja hetkula ja hihitän vähän liian helposti moraaliselle paatokselle ja toisaalta sitten kun itse poden sitä - tietysti teen niin välillä, se käy huomaamatta ja tuntuu vain asialliselta ärtymykseltä - saatan kokea, että maailma on totisesti järkikäytäntöjä vastaan pontevasti. Huooh… onneksi en ota itseäni liian vakavasti, muuten varmasti vetäisin paperipussin päähän, enkä enää uskaltaisi sanoa sanaakaan.

Ihanaa, vapaus! Se kuulostaa sateen ropseelta ikkunassa ja vesijuoksulta. Tunnen itseni hyvin onnelliseksi, kun saan irtautua poliittisesta paatoksesta ja sellaisista tiuhaan kajahtelevista määreistä kuin kristillis-siveellinen ja oikeamielinen. Onneksi sellaiselta vaikuttamisesta ei tarvitse enää kantaa huolta! Mutta tämänkin tekstikurjuuden hyödyn huomaa selvästi: osaapahan ainakin iloita siitä, että on vapauksia tuollaisista seikoista.

Miksi vänkyräinen tertturanka kypsässä punaisessa tomaatissa näyttää taiteelliselta tyhjällä pöydällä tai ikkunalaudalla, mutta ei mikron viereisessä kaaoksessa? Onko tanssiva joukko taidetta, jos sillä ei ole näyttämöä, jolle yleisö ei voisi periaattessa astua esityksen aikana? Entäpä lavatanssit - ovatko ne taidetta muuten kuin elämäkin on?

Tarvitseeko minun kehystää nämä valokuvat ja naulata niiden kehyksille paikat seinälle, jotta voin nauttia niistä täydemmin kuin nyt, kun ne ovat kiepillä taistelevien metsojen teekannun päällä, runohyllyn ylisillä? Entäpä nämä runot - nämä kirjat, joita en ole availlut pariin vuoteen? Ei kai muistamiseni nyt sentään taidetta ole? (Etenkin kun muistini väärentää etevästi asioita, kuten kai parasta mielenterveydelle onkin. Vai onko?) Tai tuo taulu, joka tuossa jo riippuu, grafiikanlehti Venäjänmaalta, lahja taiteilijalta, milloin oikeastaan pysähdyn havaitsemaan sen esteettisiä kvaliteetteja sellaisenaan? Eikö se pikemminkin ole osa seinää, eikö huomioni polveile siihen vain huoneen osana, maailman osana?

Kun keskityn johonkin, enkö silloin katoa? Mikä on tämä paniikki, kun kuuntelen Vompsun terapeutin ystävällisesti meille lainaamaan mindfulness meditation -setin ensimmäistä ceedeetä ja rauhallinen miesääni kehottaa keskittymään hengitykseen mitenkään hengitystä muuttamatta? Onko sellainen mahdollista? Eikö muka huomioni ole voima, joka jähmettää tapahtumisen esineiksi, suorituksiksi, muodoiksi? Joka johonkin minussa suuntautuessaan työntää tuota kohdetta sijoiltaan? Joka johonkin tuntoaistittomaan ja kanssani hermoverkkoa jakamattomaan kohdistuessaan työntää tuon toisen kutsun syrjään ja kohtaa tuon toisen vastuksen sinne saakka, että unohtaa suuntautuvansa ja tulee osaksi tuota toista? Ja millä lailla tuo toinen on silloin muka erillinen minusta, enkö muka kanna yhteyttämme sisälläni lopun elämääni ja suuntaudu uudelleen siitä muistuttaviin tuokioihin, tilanteisiin, tansseihin, näytelmiin, painu ihoa vasten ja unohda kaikkia rumia sanoja?

Onko mitään intiimimpää kuin alkaa hengittää toisen tahtiin tahtomattaan ja huomaamattaan?

Osaako joku hengittää pakottamatta asiaan keskittyessään?

Ovatko minua enemmän ne asiat, jotka tiedän ja joista päätän, vai sellaiset seikat kuin tapani kävellä tai ojentaa käsi, hymyillä tai väräyttää nenääni? Olenko enemmän se joka ajattelen olevani vai se, josta yllätyn, ja kuinka usein unohdan yllättävät seikat? Ja enkö joka tapauksessa luota hahmottomaan elämänvoimaan tai minuuteen tai kokemukseen tai lihasmuistiin, sillä en erityisemmin murehdi, osaanko tänään kävellä kauppaan ja takaisin enkä sitä, tunnistanko äitini hänet tavatessani tai siitä, ymmärränkö sinun sanojasi summittaisesti, kun vastaat kysymykseeni?

Ja miksi käy niin, että kun hengitys ensin vaikeutuu ja levottomuus kuohahtaa, pian rentous valtaa maailman ja ceedeetä on mahdotonta kuunnella loppuun nukahtamatta tai ainakin laskeutumatta jonnekin hyvin hiljaiseen ja liikkumattomaan tilaan, jossa hengityksen keinu on ainoa aistimus? Onko tämä jokin pienimuotoinen katharsis?

Miksi voin tanssia yleisölle vain niin, että yleisö on pimeässä tai suljen silmät tai päättäväisesti kohdistan mieleni siihen, miltä tanssiminen tuntuu lihaksissa ja nivelissä, luiden kulmauksissa ja tasapainoaistillisesti? Irtoavatko nämä sanat minusta sillä tavalla, että kukaan niiden lukija ajattelee niiden voivan olla hänen omia sanojaan, esimerkiksi sellaisia, jotka hän aiemmin kirjoitti lapulle, ja sitten lappu hukkui ja nyt joku on laittanut ne nettiin?

Mikä on tämä huomio, joka kohdistuu ja liikahtelee? Jos se pystyy näkemään rytmin eristämättömässä tomaatinrangassa sekasotkun keskellä, miksi se tahtoisi siivota? Haluaako se oikeastaan vaikuttaa miltään tai tulla tarkastelluksi? Olen melko varma siitä, että se haluaa jakaa hetkiä ja tunnelmia, unohtua tuntemuksiin, lakata skannaamasta, rauhoittua, mutta eikö tämäkin varmuus päde vain joihinkin hetkiin?

Ja jos minuus on jotakin näin hataraa tunnettuna ja toisaalta monoliittimaisen luotettavaa tuntemattomana ja ohjaavana, jotakin näin tilanteista ja hengitysvaikeuksista erottumatonta, miksi olisin huolissani siitä tai suostuisin kuvaamaan sitä työhaastattelussa muutamin adjektiivein? Eikö riitä, että hengitän ja että stressihormonini huuhtovat näitä pehmeitä rantoja ja että yö ja päivä tahdistavat maailman ja että tahtiin on helppoa myöntyä? Osaisinko edelleenkään vastata niille, jotka sanovat, ettei tällaisella hiljaisella kysymisellä ole väliä? Onko vastaamisella väliä?

Mitä tapahtuisi, jos vaikeus hengittää luonnollisesti käskettäessä lakkaisi?