Veloena

Ah, lämpökääre, sinä keksinnöistä hunajaisin! Janoan hellyyttäsi, haluan hengittää kylmää maailmaa lävitsesi, jotteivät ilmatikarit poraudu poskionteloihini ja nieluuni.

Istun töissä, janoan lämpökääreen tuntua. Illalla olen maannut tuo mikrotettu jyväpussi naamalla, peittänyt koko kasvot sen virkistävällä, elämäähellivällä lämmöllä ja miltei itkenyt kiitollisuudesta. Aamulla kuumemittari näyttää edelleen lämmöksi 36,1 (oikeastaan minulla sitä pitäisi kai kutsua alilämpömittariksi) ja tunnunkin puoli astetta kalsemmalta, mutta kolmas meistä lauantaipäivystäjistä on Ischialla viikon lomalla, joten se sairastamisesta, ei ole ketään sijaistamassakaan enkä sitä paitsi ole kuolemantoreissa (mikä sana, lienisi kai henkitoreissa), kunhan vain epämääräisräkäinen.

Töissä ei voi istua lämpökääre naamalla. Ikävä juttu! En oikein pysty ajattelemaan muuta kuin lämpöä. Lämmönhinku kasvaa sellaisiin mittoihin, että huomaan unelmoivani puurossa makaamisesta. Tulen ajatelleeksi myös kummallista kirjastosta lainattua elokuvaa, jossa leikiteltiin ajatuksella, että toiselta voisi viedä onnen koskettamalla tätä, ja jossa suurin osa henkilöistä piti tätä kirouksen sijaan siunauksena, jonakin jolla voi pelata. Kosketuksen vahingoittavuus tuntuu minusta ajatuksena niin villiltä ja tuhoisalta, etenkin kuumaa käärettä kaivatessa, että melkein itkettää. Miten kauheaa olisi, jos aina koskettaessaan vahingoittaisi tai joutuisi pelkäämään toisen vahingoittavan, mikäli tämä olisikin itseä voimakkaampi (tai vahingoittavampi, tai mitä termiä tästä nyt sitten tahtoisi käyttää). Ja silti tiedän, että on niitä, jotka tuntevat näin, joille se on emotionaalisella tasolla totuus. Tai niin ainakin jotkut tutkijat väittävät. (Miltä sellainen maailma tuntuisi?)

Voi, lämpökääre, armoitettu lämmin kosketus kasvoilla, poskipäiden poltteessa… VOmpsu soittaa kotoa ja säkättää huolestuneesti leipäkonepullasta, joka ei nouse. Hän on sekoittanut taikinan kylmään veteen. Ehdotan, että voihan taikinaa aina koettaa varovasti lämmitellä mikrossa sellaiseen neljäänkymmeneen asteeseen, tosin ilman metallista leivontaämpäriä. Äänestä kuulen, että Vompsua itkettää vähäsen. “Ei se ole niin vakavaa”, sanon. Ikään kuin se auttaisi.

Enää tunti ilman lämpötyynyä -piinaa, sitten pyörällä kotiin, lapsiperhe kylässä, voikohan vieraiden läsnäollessa naamioitua lämpötyynyyn, miksipä ei, kyllä lapsiperheille räkä ja flunssat ovat tuttuakin tutumpia. Ajankuluksi luen ET-lehteä. Se tuntuu aihepiiriltään paljon mukavammalta kuin mikään muu aikoihin lukemani. Etenkin miellyttää eräässä jutussa haastateltu nainen, joka mainitsee, että vanhan talon paikkaaminen on sujunut leppoisasti, kun on hyväksynyt jatkuvan epätäydellisyytensä ja keskeneräisyytensä ja erehtyväisyytensä. Sitten hän toki lisää, että hänellä oli ruuhkavuosina ihan toisenlainen asenne. Laskostan lehden kokoon ja mietin, olisiko mahdollista skipata ruuhkavuodet täysin. Toistaiseksi se on sujunut melko vaatimattomin ponnisteluin oikein mainiosti muutamia dedis lähestyy -paniikkeja lukuunottamatta.

Illalla seison tikapuilla luumupuun märässä latvuksessa. Lupiini alhaalla poimii luumuja pussiin, ja sade sen kun armotta rummuttaa maata ja kasvillisuutta. Ämpärillinen ja salaattilingollinen siniluumuja, ehkä viisitoista litraa yhteensä, tuntuu melkoiselta lahjalta niin kauan kuin luumuja vasta poimii sateen valuessa goretex-takin hihansuista sisään, ja sitten nyt, kun ne kaikki ovat siististi purkeissa preparoituina. Mutta tällä välin ehdin kirota luumut muutamaan kertaan, joskin laimeasti.

Yöllä emme malta käydä nukkumaan, sillä leipäkonepullan ajatus polttelee mieliämme. Teemme taikinan kymmenen aikaan illalla ja leivän merkkipiippaus koittaa kahden aikaan aamuyöstä. Ei se mitään, että valvomme, perustelen, huomennahan on joka tapauksessa lepopäivä, jonka voin järjestää kuinka hyvänsä. Luumut on vain hillottava.

Vain.

Että yksi pieni sana voikin olla niin petollinen!

Pulla maistuu taivaalliselta yökahdelta. Loput syömme aamiaiseksi. Kuvittelen vielä aamulla, että ehdin nukkua päiväunet. Kävelemme Hakaniemeen ostamaan hillosuppilon ja sitten paarustamme takaisin. Pesen keittokomeron tasot, purkit ja kannet. Sitten istun satulatuolille ja alan pilkkoa luumuja kymmenen litran kattilaan. Vompsu lukee ääneen Gerald Durrellia, jotten menisi mielialoiltani aivan hunningolle. Siinä vaiheessa, kun luumut on saatu pilkottua ja kattila lämpiää hellalla, hän toteaa lukeneensa nyt kolmanneksen kirjasta ääneen. Mutta en tule ajatelleeksi aikaa, en ehdi.

Hämmennän kattilaa ja ajattelen, miten iltapäivällä voisi ottaa päikkärit. Kello puoli viisi hillo kiiluu purkeissa tarkalleen puolukkasoseen värisenä ja kirpeänä (laitoin kymmeneen hillolitraan vain litran sokeria, koska en tykkää liian makeista hilloista; sokeria on tarpeen vaatiessa helpompaa lisätä kuin poistaa) ja iltapäivä on turahtanut armotta kotitaloustöihin. Tässä vaiheessa huomaan toki luumumehun värjänneen kodin seiniin ja lattiaan tummanruskeita läiskiä, mutta sille en nyt aio jaksaa mitään. Myös käsieni iho on värjäytynyt aivan ruskeaksi eikä väri lähde niistä kovalla kuuraamisellakaan. Ei kai auta kuin odottaa pari päivää, että iho kerkiää uudistua. Onneksi tulossa ei ole mitään työhaastattelua tai muuta menoa, jossa pitäisi vaikuttaa edustavalta. (Kiinnostavaa myös huomata, kuinka luumuhillo ei keitettynä värjää, mutta kylläkin näyttää tekevän niin luumuja pilkottaessa. Erityisesti peukalon haavanviiltoarvissa väri on aivan tumma tupakanruskea. Tätä väriä olisi mielenkiintoista kokeilla joskus hiuksiinkin… veikkaan, että väriaine on kuorissa.)

Tuntuu hauskalta ajatella, että talvea vasten meillä on viisi suurta purnukkaa omenamarmeladia ja kolmetoista purkkia lötkömpää tuoreluumuhilloa. (Ei sitä torttutahnaa, se tehdään kuivatuista luumuista. Olen maistanut joskus vastaavaa kuivatuista päärynöistä tehtyä tahnaa ja se maistui hämmentävän samanlaiselta kuin torttutahna. Kuivatut päärynät ovat mielestäni hyvän makuisia ja kuivatut luumut pahoja, joten en osaa selittää, miksi niistä tehdyt soseet voivat maistua niin samalta eli yhtä epämiellyttävältä.) Samalla kun on saatu puuronpäällisiä, myös aiemmin pähkinävoita, tahinaa ja oliiveita sisällään kantaneet purkit ovat päässeet uuteen tehtävään punahehkuisen kesämaun astioiksi.

Siinä kattilaa hämmennellessäni ja dipatessani kuumaan liemeen Rober’s Lemon Rose -pelakuun lehtiä tulen ajatelleeksi, että tätähän minä nyt oikeastaan juuri haluan, tällaista säilömistä ja sitten säilökkeiden käyttämistä, iloa itsetehdystä. Mistä sellainen asenne syntyy? Miksi olen joskus tuntenut siitä syvää kiusaantuneisuutta? Johtuuko se siitä, että tulen kodista, jossa kaikkea itse tai käsin tehtyä on väheksytty ja jossa modernius ja tehdasvalmisteisuus kätevyyksineen ja vaivattomuuksineen on edelleen paitsi käytännön pakko, myös ihastelun kohde? (Luulen, että jos äiti ei tekisi työtään nimenomaan käsillään, konkreettisesti manipuloiden, hän arvostaisi käsitöitä ja kokkaamista enemmän. Ehkä kyse on nimenomaan tasapainosta - itse kaipaan abstraktimpia hommia tekevänä juuri tällaista konkreettista puuhaa.) Ja mistä ihmeestä keksin kymmenenvuotiaana, että tahdon oppia sienestämään, marjastamaan ja hilloamaan? Lopullisesti homma vakiintui kai siinä vaiheessa, kun isoäiti kuoli. Jonkunhan oli tehtävä vähäsokeriset hillot, jos mielin niitä syödä. (Kaupan dieettihillotkin ovat aivan liian imeliä suuhuni.)

Kun kirjoitan tätä, kuuluu äkisti napsahdus. Yksi purkeista on kiskaissut kantensa kuopalle hillon jäähtyessä. On liian myöhäistä käydä päiväunille, mutta ei ole liian myöhäistä laittaa leipäkonetta alustamaan pullataikinaa. Tuntuu ihmeelliseltä, että leipäkoneen myötä meillä voi olla pullantuoksuinen koti. Se on niin luksusta - ja helppoa ja sotkutonta tavalliseen leipomiseen verrattuna, vaikka toki alustusvaihe onkin hyvin terapeuttinen ja taikinaa vaivatessaan ja taputellessaan ei voi olla ajattelematta pehmeitä naisenvatsoja. (Tai reisiä, pyöräilemättömillä naisilla voi olla pehmeät reidetkin, se on minulle suuri ihme, kun omat koipeni ovat kuitenkin lähinnä vantterat lihaksista eivätkä siten tunnu pullataikinanpehmeiltä käteen.) Mutta on myönnettävä, että se, ettei nyt pullaa leipoessa tarvitse raapia leipäveitsellä taikinaa leivinalustasta, tuntuu mainiolta. Kynnys leipoa madaltuu, etenkin tällaisina päivinä, kun on jo valmiiksi kotitöistä väsähtänyt olo. Eikä ihme - tulihan tuossa tehtyä täysi työpäivä ilman lounas- tai kahvitaukoja.

Ostin UFFin kahden euron päiviltä oranssin vakosamettipintaisen toppaliivin. Se vaikuttaa hauskalta vaatekappaleelta, mutta näemmä en oikein osaa käyttää sitä. Jos vaatetan sen alle niukasti, jäädyn vetoisissa sisätiloissa ja joka tapauksessa olkapäät ja käsivarret jäätyvät ulkona viimassa kävellessä. Jos taas sullon sen alle runsaasti villapaitaa, alan pian hikoilla hillittömästi ja vilustun siinä vaiheessa, kun sisällä riisun toppaliivin ja kuivatan paidanselyksen kehoni lämmöllä. (Hitaasti, tuskaisen hitaasti.)

Jos jollakulla on vinkkejä siitä, miten toppaliiviä kannattaa käyttää, otan niitä kiitollisuudella vastaan!

Flunssa on nyt joka tapauksessa iskenyt kyntensä minuun. En löydä työpaikalta särkylääkettä, joten sinnittelen istuma-asennossa ja koetan suhtautua hengittämis- ja nielemiskipuun ja vilunväristyksiin jonakin ulkoisena, jolla ei ole oikeastaan kanssani mitään tekemistä.

- - Paitsi että juuri kun kirjoitin noin, eli kolme minuuttia sitten, muistin, että lompakossani on särkylääkearkki. Haa! Järjestin lompakkoa pari päivää sitten ja huolestuin siitä, hankaako tablettien painopakkaus (joka on kai ollut lompsassa joulunalustyöstä saakka; silloin söin jatkuvasti särkylääkettä, jotta pystyin tekemään seisomatyötä koipieni kanssa) mahdollisesti raapiumia siihen passikuvaan, joka jäi yli ajokorttia ja eu-henkilökorttia varten tarvitusta arkista. Lompakon siivoamisesta on siis muutakin hyötyä kuin se, että saa poistettua sieltä kaikki viimeisen kolmen kuukauden kuitit. Lompakko-parka on jo aivan rämä. Ehkä intoonnun ostamaan uuden, kunhan löydän mukavan ehdokkaan. (Lompakot ovat ongelmallisia. Sievät eivät toimi ja toimivat eivät miellytä silmää ja on usein vielä tehty nahasta.)

Nyt ei auta kuin odotella, että särkylääke kolahtaa.

Miksi vänkyräinen tertturanka kypsässä punaisessa tomaatissa näyttää taiteelliselta tyhjällä pöydällä tai ikkunalaudalla, mutta ei mikron viereisessä kaaoksessa? Onko tanssiva joukko taidetta, jos sillä ei ole näyttämöä, jolle yleisö ei voisi periaattessa astua esityksen aikana? Entäpä lavatanssit - ovatko ne taidetta muuten kuin elämäkin on?

Tarvitseeko minun kehystää nämä valokuvat ja naulata niiden kehyksille paikat seinälle, jotta voin nauttia niistä täydemmin kuin nyt, kun ne ovat kiepillä taistelevien metsojen teekannun päällä, runohyllyn ylisillä? Entäpä nämä runot - nämä kirjat, joita en ole availlut pariin vuoteen? Ei kai muistamiseni nyt sentään taidetta ole? (Etenkin kun muistini väärentää etevästi asioita, kuten kai parasta mielenterveydelle onkin. Vai onko?) Tai tuo taulu, joka tuossa jo riippuu, grafiikanlehti Venäjänmaalta, lahja taiteilijalta, milloin oikeastaan pysähdyn havaitsemaan sen esteettisiä kvaliteetteja sellaisenaan? Eikö se pikemminkin ole osa seinää, eikö huomioni polveile siihen vain huoneen osana, maailman osana?

Kun keskityn johonkin, enkö silloin katoa? Mikä on tämä paniikki, kun kuuntelen Vompsun terapeutin ystävällisesti meille lainaamaan mindfulness meditation -setin ensimmäistä ceedeetä ja rauhallinen miesääni kehottaa keskittymään hengitykseen mitenkään hengitystä muuttamatta? Onko sellainen mahdollista? Eikö muka huomioni ole voima, joka jähmettää tapahtumisen esineiksi, suorituksiksi, muodoiksi? Joka johonkin minussa suuntautuessaan työntää tuota kohdetta sijoiltaan? Joka johonkin tuntoaistittomaan ja kanssani hermoverkkoa jakamattomaan kohdistuessaan työntää tuon toisen kutsun syrjään ja kohtaa tuon toisen vastuksen sinne saakka, että unohtaa suuntautuvansa ja tulee osaksi tuota toista? Ja millä lailla tuo toinen on silloin muka erillinen minusta, enkö muka kanna yhteyttämme sisälläni lopun elämääni ja suuntaudu uudelleen siitä muistuttaviin tuokioihin, tilanteisiin, tansseihin, näytelmiin, painu ihoa vasten ja unohda kaikkia rumia sanoja?

Onko mitään intiimimpää kuin alkaa hengittää toisen tahtiin tahtomattaan ja huomaamattaan?

Osaako joku hengittää pakottamatta asiaan keskittyessään?

Ovatko minua enemmän ne asiat, jotka tiedän ja joista päätän, vai sellaiset seikat kuin tapani kävellä tai ojentaa käsi, hymyillä tai väräyttää nenääni? Olenko enemmän se joka ajattelen olevani vai se, josta yllätyn, ja kuinka usein unohdan yllättävät seikat? Ja enkö joka tapauksessa luota hahmottomaan elämänvoimaan tai minuuteen tai kokemukseen tai lihasmuistiin, sillä en erityisemmin murehdi, osaanko tänään kävellä kauppaan ja takaisin enkä sitä, tunnistanko äitini hänet tavatessani tai siitä, ymmärränkö sinun sanojasi summittaisesti, kun vastaat kysymykseeni?

Ja miksi käy niin, että kun hengitys ensin vaikeutuu ja levottomuus kuohahtaa, pian rentous valtaa maailman ja ceedeetä on mahdotonta kuunnella loppuun nukahtamatta tai ainakin laskeutumatta jonnekin hyvin hiljaiseen ja liikkumattomaan tilaan, jossa hengityksen keinu on ainoa aistimus? Onko tämä jokin pienimuotoinen katharsis?

Miksi voin tanssia yleisölle vain niin, että yleisö on pimeässä tai suljen silmät tai päättäväisesti kohdistan mieleni siihen, miltä tanssiminen tuntuu lihaksissa ja nivelissä, luiden kulmauksissa ja tasapainoaistillisesti? Irtoavatko nämä sanat minusta sillä tavalla, että kukaan niiden lukija ajattelee niiden voivan olla hänen omia sanojaan, esimerkiksi sellaisia, jotka hän aiemmin kirjoitti lapulle, ja sitten lappu hukkui ja nyt joku on laittanut ne nettiin?

Mikä on tämä huomio, joka kohdistuu ja liikahtelee? Jos se pystyy näkemään rytmin eristämättömässä tomaatinrangassa sekasotkun keskellä, miksi se tahtoisi siivota? Haluaako se oikeastaan vaikuttaa miltään tai tulla tarkastelluksi? Olen melko varma siitä, että se haluaa jakaa hetkiä ja tunnelmia, unohtua tuntemuksiin, lakata skannaamasta, rauhoittua, mutta eikö tämäkin varmuus päde vain joihinkin hetkiin?

Ja jos minuus on jotakin näin hataraa tunnettuna ja toisaalta monoliittimaisen luotettavaa tuntemattomana ja ohjaavana, jotakin näin tilanteista ja hengitysvaikeuksista erottumatonta, miksi olisin huolissani siitä tai suostuisin kuvaamaan sitä työhaastattelussa muutamin adjektiivein? Eikö riitä, että hengitän ja että stressihormonini huuhtovat näitä pehmeitä rantoja ja että yö ja päivä tahdistavat maailman ja että tahtiin on helppoa myöntyä? Osaisinko edelleenkään vastata niille, jotka sanovat, ettei tällaisella hiljaisella kysymisellä ole väliä? Onko vastaamisella väliä?

Mitä tapahtuisi, jos vaikeus hengittää luonnollisesti käskettäessä lakkaisi?

Ystävätär selittää kantansa - että on vasta vähitellen ymmärtänyt, että on naisellinen - niin monimutkaisin lausein, että putoan kärryiltä ja käsitän asian täysin toisinpäin kuin hän on tarkoittanut lausua. Onneksi hän sitten selventää, miten asian ajattelee, ja yritän kääntää mieleni täysin päinvastaiselle kannalle ajateltuani ensin toisinpäin. Kun tassuttelen paljan jaloin ja pyyhkeeseen kääriytyneenä kapeankorkealle pihamaalle tihkusateeseen, huomaan mieleni pullikoivan edelleen vastaan ja takertuvan hakasmaisesti käsitteiden kudokseen. Mitä naisellisuus edes on? Voiko mikään oikeastaan uhata sitä?

En keksi kuin yhden uhkan - seksuaalisen tyytyväisyyden. Minusta ainakin sukeutuu varsin pian lapsi, kun kiinnityn johonkin ihmiseen. Ei lapsi siinä mielessä, etten pitäisi huolta asioistani, vaan seksuaalisuuden nimissä - jokin enimmäkseen neutri, joka ei jaksa stressata sellaisista seikoista kuin miltä nilkat näyttävät tai onko ripsiväriä. Tuntuu tavattoman kiinnostavalta, että tiedän ihmisiä, joilla muutos tapahtuu juuri päinvastoin - he ovat suhteettomina neutrimpia kuin suhteissa. (Tai sitten se, minkä kuvittelen suhteeksi samassa mielessä kuin omatkin suhteeni, onkin jotakin muuta - samantapaista kuin omat hupsisteluni eli epämääräisen ei-vakavissaan-kunhan-huvikseen -juttuni.)

Mutta en viitsi sanoa siitä ääneen, koska pihalla istuu viillyttelemässä tatuoituja miehiä. Tuijotan vain ylös sateeseen höyryten saunan lämpöä sateiseen sunnuntai-iltaan. Miehet puhuvat jotakin vierasta kieltä, jota en tunnista.

Ystävä puhuu myös toisesta kiinnostavasta seikasta, sopeutumisesta ja sen nopeuden arvioimisesta. Puheenaihe yllättää täysin - en ole koskaan tullut ajatelleeksi, että omaa sopeutumistaan voisi osata arvioida. Mutta kun ajatus on kerran esitetty, se tuntuu kiinnostavalta, ja haluaisin heti osata arvioida, sopeudunko nopeasti. Ongelman muodostaa vain se, että minulta puuttuu mittapuu, sekä se, että epäilemättä on asioita, joihin sopeutuminen käy itseltäni varsin huomaamatta ja ponnistuksitta (kuten vaikka sellaiseen elintasoon sopeutuminen, joka varmasti saisi monen muun vain kärttyiseksi), ja sitten niitä, joihin en vain onnistu asettumaan (kuten ristimänimeni). Ystävä kuvaa hyvin prosessin - sen, kuinka ensin on jotenkin levoton olla ja sitten äkkiä lievä ahdistus hellittää varottamatta.

Olen kutsunut sitä mielessäni loksahtamiseksi. Kun olot käyvät monimutkaiseksi ja ajatukset surisevat tarpeeksi kysyvinä mielessä ja tajuaa, ettei osaa vastata yhteenkään niistä lähellekään tyhjentävästi, hyvä jos edes täydentävästi, ensin asettuu tuohon levottomaan kysymisen ja avoimuuden tilaan ja sitten äkkiä kysymykset lakkaavat. Yllättävää kyllä, niin se tuntuu käyvän. Vastauksia kysymyksiin ei toki tiedä edelleenkään, mutta ne lakkaavat kummittelemasta ja häiritsemästä. Onko tämä ratkaisu oikea valinta, esimerkiksi. En osaa sanoa, ovatko nyt elämäni puitteet muodostavat käytännöt olleet oikeita valintoja, en oikeastaan edes, missä määrin ne ovat olleet valintoja ja missä määrin kokeiluja, “tosiasioihin” alistumisia tai silkkaa huomaamattaan johonkin ajautumisia. Silti en osaa vaivaantuakaan näistä seikoista. Olen jo loksahtanut niihin, ja niistä irtautuminen toisi mukanaan surisevat kysymykset. (Joita kyllä ensisijaisesti pidän hyvänä tilana, koska pahimmalta tuntuu elää sillä tavalla, että osaa kuvitella viikon eteenpäin - vaikka edes työasioiden suhteen. Kuten nyt: deadline on sunnuntaina, enkä oikein pidä tämän viikon mielenmaisemasta, koska tiedän sen värittyvän viime silauksen vaatimalla pedanttiudella ja sen jälkeensä jättämällä iltojen väsymyksellä ja päänkivistyksellä.) Jotkut kysymyksistä on sellaisia, jotka ajavat minut lähes raivohulluuden partaalle, kuten esimerkiksi kysymys naisellisuudesta.

Olen enimmäkseen tyytyväinen kun saan olla valtaosin neutrina. Silti tuntuu hauskalta mennä pitkästä aikaa itämaiseen tanssiin, joka on niin naisellista ja pienieleistä. Se koostuu tilasta, jota aika harvoin koen nykyisessä elämässäni, ja tuntuu hauskalta tasapainottaa elämää siihen suuntaan, mitä siinä muuten on vain vähän. Laupias taivas, eihän ihminen voi olla kauempana sulokkaasta viettelijättärestä kuin meikäläinen. (Tai näin sen ainakin itse hahmotan, enimmäkseen pidän itseäni energisenä ja huolettoman eläinmäisenä ja melko usein näkymättömänä.)

Ah, tästäpä tuleekin mieleeni, että olin suunnitellut bloggaavani lukemastani artikkelista “Who blogs? Personality predictors of blogging”. (Se löytyy PsychInfo-tietokannasta, jota voi käyttää Helsingin yliopiston verkossa.) Muuten artikkeli on varsin höppäinen, mutta on siinä jotakin kiinnostavaakin, kuten esimerkiksi tekijöiden ounastelemat uhkakuvat, jotka kuulostavat kaiulta eksäni bloginäkemyksistä joitain vuosia sitten:

One potentially alarming aspect of these findings … is that a high proportion of the individuals who blog report that they are writing about their personal lives and provide some amount of identifying information and they do so while using a communication mode that is prone to perceived anonymity and increased self-awareness. Thus, one implication of these findings is that many individuals treat blogs as a private journal yet they are doing so while providing identifiable information. Future research should examine the psychological consequences of engaging in such behavior and seek to demonstrate a direct link between blogging and increased private self-awareness.

Hmm, tuo viimeinen lause jää itselleni vähän pimeäksi, koska onko blogiin laitettu nyt enää yksityistä? Mitä yksityinen ylipäänsä tarkoittaa? Tarkoitetaanko tuossa ehkä, että kirjoittaessaan nettiin aiemmin yksityisasioiksi mielletyistä jutuista ihminen joutuu tunnustelemaan tarkasti oman yksityisyytensä rajoja? Ajattelevatkohan kirjoittajat, ettei rajoja tulisi ylittää kokonaan tai osittain? Minua ainakin on auttanut monen yksityisyyden lukon murtaminen, kun olen pelännyt koko päivän negatiivisia reaktioita ja sitten huomannut, ettei kukaan tuomitsekaan ajatuksiani tai ei ainakaan vaivaudu ruoskimaan minua niistä julkisesti. Ja toisaalta, olen huomannut, että ihmiset saattavat hämmentyä ja joskus suivaantua sellaisista seikoista, joiden en ole voinut mitenkään kuvitella ärsyttävän ketään. Se on vähentänyt ihan pönttöjä pelkoja siitä, että omissa ajatuksissa on jotakin kroonista vikaa ja että niiden pitäisi olla jotenkin toisenlaisia kuin ne ovat. (NO, tuskin ne nyt ihan noin toteamalla muuttuisivatkaan…) On myös hyvä huomata, että jotkut omina kauheina omituisuuksinaan pitämänsä asiat ovatkin monen toisenkin jakamia. (Tällaisia tunnustamattomia joidenkin jakamia kuvioita kutsun mielessäni transsubjektiivisiksi. Jos niistä puhutaan tai kirjoitetaan riittävästi, niistä voi tulla intersubjektiivisia.)

Toki on yksityisiä alueita, joista en kuollaksenikaan kirjoittaisi netissä. Ei niihin liity mitään pahaa tai kamalaa, mutta haluan pitää ne yksityisinä. Mutta minusta tuntuu myös aivan selvältä, että suurin osa ajatuksistani ja reaktioistani ei ole siinä mielessä yksityisiä, että minun pitäisi yrittää varjella niitä toisten katseilta (ja jollakin tapaa huvitun, kun huomaan vikiseväni peloissani jostakin kirjoittaessani). Ja tuskin edes onnistuisin salaamaan reaktioitani, vaikka en pitäisi blogiakaan. Ihmiset ovat kuitenkin varsin tarkkoja havaitsemaan mielentiloja ja mielenmuutoksia, eikä persoonana kukaan meistä tyhjene näihin jo kerran läpikäytyihin tapahtumiin - eikä etenkään niiden sanallistuksiin. (Paitsi että tapahtumat eivät ole täysin sanallistettavissa, on myös tulevaisuus ja hidas, välillä puun takaa hyppäävä muutos, loks-muutos, omista reaktioistaan yllättyminen, sekä toisten palautteeseen reagoiminen eli tilanteen käytöstä määräävyys. Minusta on jotenkin vastuullisuuden ohella myös kauhean hauskaa myös se, että määrään käytökselläni sitä, millaisia toisista muovautuu. Jos käyttäydyn porsaasti, ilmapiiri on ankea ja ihmisten vaikea olla, jos käyttäydyn sovinnollisesti ja hyväksyvästi, on helppoa hengittää ja tehdä juuri niitä asioita, joita toinen haluaisikin tehdä. Joissain tapauksissa tämä tietysti vaatii vuosikausia, mutta entä sitten - jos tarpeeksi moni muukin käyttäytyy säällisesti, luottamus toisiin kohenee ennemmin tai myöhemmin, ja se on tärkeintä.)

Psykologiset seuraamukset kuulostavat kovin määräisiltä. Huomaan alkavani pohtia niitä samalla tavalla kuin muutossulavuutta aiemmin saunassa. Ne eivät surise kysymyksiä, joten tuskin loksahtavatkaan. Jotenkin nuo mahdolliset kysymykset, kuka, miten, kuinka kauan, miksi jne. tuntuvat hullunkurisilta siinä vaiheessa kun on blogannut näin kauan ja aivan selvästi havainnut vastauksen vaihtuvan hitaasti.

Mehulinko innostaa minut lainaamaan kirjastosta sen tyyppisen opuksen, joita en normaalisti juurikaan lue: keittokirjan. Jostakin syystä (lieneekö harrastuneisuutta?) minun on yleensä ulkomaillakin melko helppoa arvata, mitä jossakin padassa on ja toistaa makuelämys kotona omin päin, jos vain ainekset löytyvät. Ei kai se ole sen kummempaa kuin sekään, että jotkut ihmiset osaavat melodian kuultuaan tapailla sen pianolla tai kitaralla. Pientä säätöä, ja kappaleen tai ruokalajin tunnistaa, vaikkei vielä mistään bravuurista olisikaan kysymys ja vaikka oma tulkinta tästä kappaleesta tai ruokalajista jääkin aina omaksi tulkinnaksi.

Nyt kuitenkin lainaan hellyyttävän mehunteko-oppaan, jossa on suuria kuvia ja vähän tekstiä. Opas selittää kädestä pitäen ravitsemusopin perusteita ja esittelee hedelmän, vihanneksen tai marjan kerrallaan. Punajuuri on erityisen hassunkursinen esittely, ja siksi luen kohdan useita kertoja.

Vaikutus: Virkistää ja puhdistaa tehokkaasti.
…
Varoitus: Sellaisenaan nautitun punajuurimehun puhdistava vaikutus voi olla niin tehokas, että se aiheuttaa pahoinvointia ja ripulia. Laimenna punajuurimehu aina muilla tuoremehuilla.

Puhdistavuus on kiinnostava piirre. Tarkoittaako puhdistavuus aina sitä, että jotakin kuonaa tai ryönää poistetaan ronskisti? Tarkoitan tätä: hangataan juuriharjalla penkistä irti noki, annetaan kuidun raspata suolen sisäseinustaa, kirskutetaan hammaskiilteestä hammaskivet ultraäänellä, jynssätään säärien karheutta sileäksi luffasienellä ja kantapäiden kovettumia hohkakivellä. Puhumattakaan siitä, miten yksi tippa pesuainetta saa nämä haisevat tiskivuoret kirkkaiksi ja säteileviksi, hajuttomiksi tai korkeintaan pesuaineelta löyhkääviksi.

Olkoonkin niin, että puhdistaminen sisältää jonkin ei-toivotun poistamisen ja että ollakseen puhdistava objektin, eleen tai tapahtuman on tehokas poistamisen suhteen, minusta mahdollinen oksentelu ja ripulointi ei kuulosta erityisen puhdistavalta. Ainakin silloin kun saimme porkkanamehukokeilustamme mahat sekaisin, minulle ei ensiksi tullut mieleen, että olisin käynyt jotenkin puhtaammaksi ja ryönästä vapaammaksi. Päinvastoin: minusta tuntui siltä, että jokin hirvittävä mikrobi oli pesiytynyt suolistooni ja räkätti siellä ilkikurisesti. Tuntui suorastaan siltä, että tuo pirulainen taikoi ulostemassaa tyhjästä. Koska eihän muutamaa porkkanaa nyt yksinkertaisesti voi prosessoida tuollaiseksi määräksi epämääräistä, pahanhajuista nöyhtää. Ja silti niin kävi.

Katson kiinnostuneena kirjan esittelyä porkkanasta, mutta siitä mainitaan vain, että mehu “stimuloi ruoansulatusta ja sillä on lievä nestettä poistava vaikutus”. Ehkä porkkana on puhdistava vain jos sen pesee juuresharjalla huolimattomasti? (Kirjan mukaan porkkanat voi todella lingota mehuksi kuorimatta.)

Kuinka kummallista. En erityisemmin halua puhdistua tällä tavalla. Päättelen, että kun kerran olen ratkennut lukemaan kirjaa muulla kuin hyväntahtoisuuden periaatteella, se on viisainta palauttaa kirjastoon odottamaan myötämielisempää ja puhdistautumisintoisempaa lukijaa. Paras mennä vesijuoksemaan ennen kuin käyn äkäisemmäksi. Juoksemisen päätteeksi pääsen kuitenkin saunaan, jossa tunnetusti puhdistuu - hikoillen ja heikotukseen asti sinnittelemällä. Olisi kiinnostavaa tietää, että jos tarpeeksi aikaisin alkaisi olouttaa lapsia ajatukseen ripulin puhdistavuudesta, voisivatko he omaksua tuollaisen käsityksen ja suorastaan ilahtua kokemistaan tuntemuksista. Mutta nöyrimmin toivon, ettei mikään eettinen lautakunta koskaan hyväksy tällaista tutkimussuunnitelmaa. On jo aivan riittävän työlästä selittää, miksi sauna tuntuu miellyttävältä ja rentouttavalta ja että tihentynyt syke ja pistelevä, turvottava tunne raajoissa ja kasvoissa vain ovat merkkejä hyvästä olosta.

Niin kauan kuin teen palkkatöitä hienolla, ergonomisella tuolillani pöydän ääressä, alaselkääni repii kuukautiskipu. Kohtu supistelee ja kiskoo lantionpohjan lihaksia mukaan, selkä reagoi, en jaksaisi istua suorassa, välillä on kuin joku tunkisi puukon ristiselästä sisään, nousen jaloilleni, köyristän ja notkistan selkää kämmenillä pöydänreunaan nojaten, pyöritän lantiota, venytän kylkiä, koetan saada selän rentoutumaan.

Olen luvannut mennä auttamaan muutossa ystävää, jolla on selkävaivoja. En oikeastaan tiedä, miltä ne tuntuvat. Oma selkäni voi olla kipeä, jos alikäytän sitä ja jökötän staattisissa työasennoissa, mutta oikeita yhden kohdan kipuja en ole oikeastaan joutunut kärsimään, vaikka ala-asteen koululääkäri jo sanoi, että selässäni on lievä skolioosi ja sitä pitää jumpata, ettei se kipeytyisi. Muutaman rivistä pullottavan nikaman kohdalla on toisinaan epämääräistä vihlonaa, muttei mitään teräväpiirteistä, ja yksi nikama on jotenkin vinossa ja on vääntänyt siihen kiinnittyneet kylkiluutkin viereisistään poikkeavaan asentoon. Nämä kivut, jotka iskevät kuukautisten aikaan silloin tällöin, eivät ole mitään vakavaa eivätkä oikeastaan edes selkävaivoja. Kunhan juilii.

Kun pyöräilen kaupunkia pohjoiseen, pahin kipu hellittää jo. Niin yksinkertainen, pieni jalkojen vatke höllää lantionpohjaa ja alaselkää. Ja kun saan muuttolaatikoiden kanssa kumarrella, kurottaa, kyykistyä ja kiertyä, selkä lakkaa oikuttelemasta täysin. Mietin siinä kirjoja hyllyyn asetellessani modernin elävän “mukavuuksia” kuten siistiä sisätyötä epätavallisen sarkastiseen sävyyn. Pian punaiset vuokralaatikot ovat tyhjiä ja pinoissa vinninoven luona. Muut menevät pihalle ryyppäämään punkkua, mutta sanon heiheit ja lähden itse polkemaan palstalle. Minullahan on kotona potilas, jolle on haettava ja tehtävä ruokaa.

Palstalla ajattelen selviytyä keveästi, mutta sitten nostan kokeeksi yhden valkosipulin ja totean, että tämä jatkuva kosteus käy niiden laadulle. Ne on nostettava nyt, tuli mitä tuli! Käännän valkosipuleja ylös maasta nälkäisenä, jossain vaiheessa alkaa taas tihuuttaa, mutta olen päättänyt pelastaa valkosipulit, kellonkin täytyy olla paljon ja Vompsulla lienee kova nälkä, itse näen jo tanssivaa lunta, sen verran väsymys painaa, olen nukkunut ehkä nelisen tuntia ja tehnyt tuntikausia istumatyötä ja sitten muuttoauttanut ja nyt teen maatöitä… mutta ainakin kuukautiskivut ovat kadonneet. Kun olen saanut käännettyä valkosipulit ylös, hankaan niitä puhtaaksi tieltä löytämälläni sanomalehden rievulla, leikkaan saksilla paksut, valkoiset juuret ja koetan kynsiä niiden tyvistä mutaa pois. Kyyhötän maassa ja vasta kun olen käsitellyt koko kasan, ojentaudun seisomaan. Alaselkä on venynyt kilometrien mittaiseksi, suorassa seisominen tekee hellää.

Seison hetken tihkusateessa tarkastellen palstan rehevää kasvillisuutta, sitten huokaan ja lastaan pyörän kyytiin säkillisen valkosipulia, korillisen valtavia mangoldinlehtiä, kaksi kyssäkaalia, pari parsakaalia ja kaikki kypsyneet avomaankurkut. Pyörä etenee hieman kiekurtaen loivaa ylämäkeä kotia kohti, lastattuna sitä on selvästi raskaampi ajaa. Alaselkään ei enää satu, sen sijaan vasen jalkaterä kipunoi. Kulumansa kullakin…

Kotiin päästyäni laitan pastaa ja mangoldikastiketta ja saan viimein syötävää. Ihanaa! Mutta en jaksa tiskata, en nyt. Makaan vatsallani tyynyn päällä ja mietin, kuinka pian kuukautiset alkavat taas ilmoitella itsestään. Miten uskomatonta saada levätä ja hengähtää. Kello on puoli kymmenen illalla. Huomisaamun päätän aloittaa jollakin ei-tuottoisalla ja hyödyttömällä: vesijuoksemalla. Muuten voi käydä niin, että selkäni jumahtaa kuukautisten liipaisemana tekstin ääreen. Sitä paitsi ansaitsen tämän päivän jälkeen pientä, rauhallista hupia, vaikka tänäänkin on ollut mukavaa koko kivuttoman ajan.

Ovatkohan vanhemmat ihmiset niin työteliäitä hallitakseen kivuliaisuuttaan vai onko kyse myös mentaliteettierosta? Toisaalta, muistaakseni olen itse aina kokenut vaikeuksia nukkua pitkään tai vain makoilla, enkä muista kipuilleeni erityisen paljon. Hmm.

Herään kuuden maissa paiskimaan töitä, jotta ehtisin ruoanlaiton, siivoamisen, vesijuoksun ja palstalla möyrimisen ohella tehdä palkkatöitä sitä tahtia kuin sovittu aikataulu vaatii. Kaikesta on nyt selvittävä yksin, sillä Vompsun pitää vain maata kolme seuraavaa viikkoa. (Ennen kuin tämä taottiin sairaalassa hänen päähänsä, hän siivosi pelkällä vasemmalla kädellä sotkuisen lipaston silkkaa haluttomuuttaan olla vaivoiksi.)

Kun saan viimein urakan tämän päivän osion päätökseen, poljen hikevässä ilmassa kaupungin halki palstalle. Kaikki (paitsi tänä kesänä mököttämislinjan ottaneet kurpitsat ja munakoisot) on paisunut valtavaksi trooppiseksi sekamelskaksi, jossa oopiumunikko ja silkkikukka loistavat sekaisin. (Nyt ne siis kukkivat.) Ruusupapujen salot ovat romahtaneet sateissa, mutta itse pavut kukkivat punaisin pilvin ja kimalaiset purjehtivat kukasta kukkaan kuin näkymättömien narujen tanssittamina. Kyykistyn ja kitken puoli kuutiometrillistä tiukkaan sullottua vesiheinää, ruohoa, voikukkaa ja ohdaketta. Kompostikehikko pursuaa ylitse. Tuoksuherneet kiipeilevät sen seiniä pitkin. Yllättävää kyllä, komposti tuoksuu siten makealta ja suloiselta.

Maasta vain pieni hetale on nyhdetty siistiksi, mutta en aio ottaa stressiä, en tästä enkä tänään. Istun arkun kannella ja heiluttelen jalkoja, unohdan pestä kasvot. Kaikki loksahtaa kohdalleen näin. Kohdunsuu kuroutuu vaivihkaa auki, supistukset puristavat nivusten tienoilta, helle läähättää paidan pinnassa, ei tämä hellettä ole, mutta tuuleton, aurinkoinen rinne, se kerää lämmön, Vompsun korkeiksi lapioimat harjut.

Tyhjäksi nyhdetty maa ei näytä samalta kuin haavat miehen olkapäässä, siistit sentinmittaiset reiät, joista tähystysleikkaus on suoritettu. Kussakin reiässä on kaksi tikkiä, ja vain reikien pullotuksesta ja ympäröivästä turvotuksesta arvaa, että lihaa on ronkittu syvältä, sheivattu ja karhennettu, laitettu kolme ankkuria. (Ajattelen silti edelleen itsepäisesti laitettu kolmet kompostoituvat nailonit, koska kyse on biohajoavasta muovista ja sukkahousumaisista stripeistä. Ei olkapäähän mahdu kolme ankkuria, kirjoitti lääkäri olkapään tuoteselosteeseen mitä hyvvään.) Tyhjä maa näyttää odottavalta, luontevalta.

Kummallisempi on tämä viidakko, ajattelen, annan silmieni liukua kasvista toiseen. Lehtiplyymeihin naamioituneet kyssäkaalimerimiinat, mangoldin muovimaiset töyhdöt, ruusupapujen romahdus, kivikkokäenmintun lilat kukkatähdet, valtavat yrttihetteiköt persiljaa, korianteria, sitruunakissanminttua, sitruunamelissaa, rakuunaa ja salviaa, parsojen sievät hunnut, parsakaalin sitkeä yritys kukkia, kukalle ehtinyt rucolarivi, kehäkukkien oranssit auringot, tuulen kaatamat jättiauringonkukat jotka ovat suorin vartaloin kangenneet tantereesta maapaakut mukaansa kuin korskeat puut, krassien takkuinen kiharikko, kesäkurpitsan ja kurkkujen lymyävät vihreät krokotiilinpullukat, kaikkea on niin paljon, ranskalaisten maatiaispapujen lihavat sapelit, joihin on piirtynyt yllätyksenä sinisiä läiskiä ikään kuin ne olisivat syöneet salaa mustikkapiirasta öisin…

Tämä kaikki oli keväällä autiota. Istun ja tuijotan väsymystäni, sitten nousen seisomaan, huokaisen, alan sulloa pyörän koria ja reppua täyteen tätä kaupunkiviljelijän pikku satoa, terveyttä ja aurinkoa toipilaalle, joka saa vain maata, jostainhan hänen kehonsa pitää tehdä se puuttuva rustonpalanen, jonka versomiseen on pyritty ärsyttämällä luukalvoa ja rustoa. Tuntuu kurjalta, ettei hän pääse tänne viidakkoon. Mutta ainakin minä pääsen!

Kotona tiskaan hyvillä mielin ja kerron papujen pulleudesta. On kuin aikainen herätys pyyhkiytyisi pois sillä lailla edetessä. Palstalla näkee niin selvästi, miten kannattavaa on jaksaa silloin tällöin ponnistella kummia asioita kuten nostaa maata mainingeille ja piilottaa siemeniä sen sisään, sitten piilottaa maata ruohosilpun alle, odottaa, kitkeä, odottaa, kitkeä. Ja sitten on tämä viidakko, en tunnista sitä samaksi kuin ne siemenet ja ruohosilput. Voin poimia pyörän koriin keinolannoittamattomat kurpitsat ja mangoldit ja pavut ja yrtit ja polkea ne lihasvoimalla kotiin sen sijaan että ostaisin öljystä tehdyllä lannoitteella kasvatetun ja öljypolttoisin ajoneuvoin kuljetettuja vihanneksia kaupasta ja pakkaisin ne ohueen pussiin, joka sekin on alkuperältään öljylähteistä. Miten tyydyttävää.

Kolme viikkoa - yksi hujaus! Kahden viikon päästä on työni deadline, sinne saakka olen kotona vaitonainen ja paperien parissa tai sitten uimastadionilla tai palstalla tai juhlissa - nyt on juuri juhlien vuodenaika, ja miesparka vain makaa. Aavistan hänen viikkojensa pituuden, koska olenhan minäkin maannut, ontunut vain välillä vessaan ja sitten taas maannut ja ottanut lisää särkylääkettä.

Koetan pysyä hyvällä tuulella, hänenkin puolestaan. Pelkkä makaaminen lienee raskain työ, minkä keksiä voi.

Elokuussa meinaa mopo karata handuista. Haalin yhdellä kirjastokäynnillä peräti kolme eri kansalaisopiston opetusohjelmaa ja luen niitä kuumeisen keskittyneesti. (Perustelen itselleni, että kesken työpäivää on hyvä pitää “taukoa” suunnitellen syksyn ohjelmaa. Eh, eh.) Nykyään kansalaisopistoissa on kauhean paljon kiinnostavia kehotietoisuuteen ja kehonhuoltoon liittyviä kursseja, jotka toki haluaisin kaikki kokeilla. Tohdin ilmoittautua vasta naurujoogaan, mutta enköhän varaa paikan vielä yin-joogasta, intialaisesta päähieronnasta ja joogapilateksestakin. Myös asahi, joogatanssi ja flow-jooga kuulostavat kiinnostavilta, samoin kaikki satatuhatta eri rentoutustekniikkaa ja kestohalukki alexander-tekniikka, jonne en ole edelleenkään selvinnyt, vaikka käsittelin sitä ohimennen gradussakin selventäessäni Deweyn luontumuksen käsitettä. Kirsikkana kakun päällä ovat vielä erilaiset askartelukurssit kuten lasinsulatus, mosaiikki ja rakukeramiikka, jonne hinkuisin ja. (Ajattelen niitäkin kehotekniikkoina.)

Mutta kaikille kursseille ei voi mitenkään mennä sillä ajankohdat osuvat päällekkäin. Työtäkin on ehdittävä jossakin välissä paiskimaan, niin hauskaa kuin aamusta iltaan kehoilu olisi. Ja kokemuksesta tiedän, että ystäville on varattava aikaa, samoin palautumiselle ja tyhjäpäiselle kulttuurin kuluttamiselle. Vähän kerrassaan, koetan ajatella, tässä on elämää vielä vuosikymmenet jäljellä, ehdin kyllä aikanaan kokeilla kaiken.

Mutta minkä aika on nyt, siihen tuo pohdinta ei suo vastausta. Niinpä pakkaan vesijuoksukamat kirpparilta löytämääni, ikikestävän oloiseen Chairman Mao -olkalaukkuun (miksi teksti on englanniksi eikä kiinaksi?) ja mietin vielä pyöräillessänikin, onko moinen kehotekniikoista innostuminen enää järkevää. (Toisaalta, miksi pitäisi aina olla järkevä?) Jotenkin olen saanut niistä niin paljon ajatuksen aihetta, että himoan kokeilla ihan kaikkia.

Uimastadionin pukkarissa huomaan unohtaneeni pyyhkeen kotiin. Pahus! Jälleen kerran tulee todistetuksi, kuinka hajamielisyys on itse asiassa äärimmäistä keskittymistä johonkin muuhun kuin käytännön toimiin. Maailmassa on niin paljon äärimmäisen kiehtovia asioita ja kysymyksiä (kuten mille kehotekniikan kursseille ilmoittautua tänä syksynä - minusta esimerkiksi kysymys elämän syntymisestä on tämän rinnalla lattea, elämähän nyt on jo syntynyt ja sillä hyvä eikä aiheen puntarointi tapahtunutta muuksi muuta, sen sijaan jokin kehollinen oivallus voisi poistaa kivut vasemmasta hartiastani kuten aiemmin kävi polvien kohdalla) että joskus käytännön pikku suoritteet jäävät vähemmälle huomiolle.

Tuskin maltan odottaa Vompsun paluuta töistä, jotta voin esitellä hänelle eri vaihtoehtoja ja tunnustella, haluaisiko hän mieluummin oppia sitä vai tätä rentoutustekniikkaa. Enkä henno nyt käydä tyynnyttämään itseäni, koska minusta on vain hyvä, että olemisessani on erilaisia puolia tai vaihteita, vaihtelua tylsistymisestä ja väsymyksestä innostukseen ja tohottamiseen. Jos jotain mieluummin poistaisin, niin sitten tylsistymisen ja toivottomuuden, en tällaista intoa ja tulevaisuuden odottamista.

Espanjalaiset vieraat (joista toinen on itse asiassa venäläinen, mutta se sivuutettakoon) ovat jättäneet jälkeensä vanan häälahjoja, joista mainittakoon tässä yhteydessä kookkain ja tuhoisin, mehulinko. Suhtaudumme linkoon asiaankuuluvalla hämmennyksellä ja lievällä huolella, sillä toki meidät on peloteltu sillä, mitä espanjalaiset vastalahjaksi olettavat saavansa. En osaa kuvitella raahaavani täältä sinne aaltomaljakoita tai muuta vastaavaa. Minusta espanjalainen design on silmiähivelevämpää. En osaa kuvitella ostavani myöskään mitään sähkövimpainta enkä toisaalta mitään veivattavaa matkaradiotakaan, koska sitä tuskin kuunneltaisiin. Saa nähdä, mitä keksimme Vompsun kanssa.

Linko sinänsä on kiitollinen laite ja pidämme hedelmämehuista, joten kokeilemme linkoa innoissamme. Onhan se aikamoista, että voi loihtia inkivääri-porkkana-karpalo-persikkamehun tai päärynä-kurkku-avocadomehun. (Ja sitten syödä sen kuivan raastemuhmun erikseen, se ei ole niin juhlavaa mutta toisaalta, kuituahan se on, ja siksi hyödyllistä.) Vompsu haalii kotiin tullessaan mehuinspistä kutkuttavia hedelmiä ja sitten surautamme.

Ensimmäinen kokeilu päättyy arvelluttavasti. Palomme nektariineja, surautamme, lisää nektariineja, surautamme, sitten vähän inkivääriä, zzzrrumm, ja lopuksi italialaisia luomuporkkanoita. “Tarviiko nää kuoria?” kysyy Vomp. Epäröin - mehän toisaalta yleensä syömme niitä pestyinä, miksi tässä tarvitsisi kuoria, siis? “Kyllä pesu riittää”, vastaan sitten. Mehu maistuu oikein hyvältä.

Parin tunnin päästä molempien vatsa alkaa ilmoitella, että porkkanat olisi kuitenkin pitänyt kuoria. (Tai sitten kyse on nektariineista, mutta enpä usko - ne ovat niin sileitä ja helppoja pestä. Ja inkiväärin kuorimme, Kiinassahan käytetään kohopenkkeihin huussijätettä eikä sen kanssa voi koskaan olla liian tarkkana.) Ihmeellistä, miksi näin käy juuri nyt. Tarjoaako mehu ripulipbakteereille jotenkin otollisemman kasvualustan kuin porkkanan vaisu ja kalvomainen kuori? Ehtiikö tuollainen bakteeripopulaatio laajemminkin räjähtää kasvuun siinä kymmenessä minuutissa, jonka mehu muhii kannussa ennen kuin kaadamme sen laseihin ja juomme sen?

En osaa vastata kysymyksiini, mutta päätän mennä rokotuttamaan itseni tarttuvaa maksatulehdusta vastaan. Johan me pian matkustamme häämatkalle häihin Espanjaan, kaksi kuukautta enää aikaa kehittää immuunireaktio tuolle virukselle, joka ei ole sama kuin ripuli mutta tulee siitä mieleen. Eihän sitä ikinä tiedä.