Veloena

Joskus lukiessa törmää ihan hassuihin kivahduksiin ja murinoihin, kun sinänsä avomielisen tekstin joukossa on äkisti lause, joka törröttää tutkiskelevan otteen tekstivirrasta ehdottomana ja erottuu siksi, ettei itse voi mitenkään onnistua samastumaan sen asenteeseen.

Luen Juha Varron ja Hakim Attarin teosta Syvä laulu. Vaikka kirjoittajat porautuvat johonkin perinjuurin tuttuun ja helposti samastuttavaan ajatukseen ihmisen ulkopuolisuudesta ja kauhun sanattomuudesta ja äänensävyjen muuttumisesta korahteluksi ja huudoksi tässä tilanssa, töksähdän seuraavaan fragmenttiin:

vinoutuneiden ihanteiden (terveys, pitkä ikä - kaikki ikävystyttävä!)

Ehkä on parasta siteerata kohtaa hieman laajemmin:

On outoa, kuinka vaikea meidän on huomata, että jokaisessa ihmiskulttuurissa - ja monissa eläinkulttuureissa, ihme ja kumma - humaltuminen on tärkeä osa ihmisenä olemista. Ihmiselle on annettu osa, jossa saa selvästi näkyville rajallisuutensa: tietää, ettei ole kaikkia mahdollisuuksia mutta voi ne kuvitella. Kukaan ei kestä sitä kaiken aikaa selvin päin.

Vasta kulttuuristen väärinkäsitysten - kirkkouskontojen, elämänpuhdistusliikkeiden, vinoutuneiden ihanteiden (terveys, pitkä ikä - kaikki ikävystyttävä!) - mukana voi tulla vaatimus kieltäytyä humaltumisesta. Se on itsensä ja yhteisönsä rankaisemista synneistä, joita ei kukaan ole tehnyt, eräänlaista hybristä, ylimielisyyttä, jossa ihmisen rajat nähdään väärin, ikäänkuin ihminen olisi jumala, kone, kaikki, vain itsensä.

Jos kuitenkin joku suostuu näkemään humaltumisen ytenä ihmisen eksistentiaalina, olemista kuvaavana piirteenä, koko käsitys muuttuu. Samalla tavalla kuin tarvitsemme kuunteluhetkiä (jumalan, kaiken, toisen, luonnon, ihmeen edessä), tarvitsemme humaltumista.

Kyse on myös sanan metaforallisesta käytöstä: joka kieltäytyy kokemasta alkoholin ja huumaavien aineiden aiheuttamaa humaltumista, on myös kykenemätön humaltumaan kauneudesta, äänistä, mauista, tuoksuista, rakkaudesta, toisesta ihmisestä, luonnosta. Kyse ei ole keinotekoisesta tilasta, “kemiallisesta myrkytyksestä”, vaan antautumisesta, antautumisen harjoittelusta, antautumisen rajojen tunnustelemisesta, antautumisen oppimisesta, oppimiseen antautumisesta.

Kyse on samasta kuin rukouksessa. Jos uskaltaa antaa toisen olla äänessä eikä itse koko ajan puhu (ota tilaa, määrää sisältöä, hallitse), saattaa voittaa itsensä maailmaan.

Tuo kohta hämmentää minua suunnattomasti. Vaikka pidänkin selvänä, että olen monessa mielessä ulkopuolinen yhteiskunnassa ja tunnistan ulkopuolisuuden niin työhaastatteluissa kuin sivistyneillä päivälliskutsuillakin ja pääsen siitä oikeastaan vain kävellessäni ajatuksiini vaipuneena sekä käsitellessäni eläimiä tai ystävyyden helähtäessä oikein kirkkaalla tavalla, en ymmärrä, miksi tästä kaikesta pitäisi seurata halu antautua asian kurjalle tilalle. Sillä on myös niitä hetkiä, jolloin tunnen syvää yhteyttä toisiin ja maailmaan, ja voin tehdä melko paljon edistääkseni näiden hetkien toteutumista. Tietysti joku voi nyt väittää, etteivät nämä hetket muuta kohtalonomaista perusyksinäisyyttäni miksikään, mutta suoraan sanottuna moinen vivahteettomuus ja ehdottomuus ei kuulosta minusta järkevältä, kun kuitenkin huomaan selkeästi, miten ilahdun ja saan voimia tuollaisista hetkistä. Enkä osaa hahmottaa, miksi tällaisille ystävyyden iloille antautuminen ja kauneuden välillä suorastaan painostavana kokeminen olisi ristiriidassa sen kanssa, että tahtoisin elää kivutonta elämää.

Niin minä näet terveyden ajattelen - kivuttomuudeksi, ennen kaikkea. Tarkoitan nyt fyysisiä kipuja sikäli kuin hermoverkon kivut nyt voidaan erottaa fyysisiksi ja psyykkisiksi. En siis puhu epätoivosta enkä surusta kaikkine kehollisine oireineen, sillä vaikka en niitäkään toivo, en sentään tahdo niiden täysin katoavankaan, vaikka haluankin ne kernaasti vaimeudeltaan käsiteltävinä. (Niiden täyden lakkaantumisen toivominen lienisi varmin keino hankkia epäonnistuneisuuden tuntemuksia.) Mutta kivuton tahtoisin olla. Ajattelen lapsuutta sinä jaksona, jolloin ajatus kivusta tai kipu ei ollut läsnä juurikaan. Murrosiässä kaikki muuttui, ensin polvien rasitusvammojen ja myöhemmin lonkan murtumisen ja sitten nykyisten jalkateräongelmien kanssa.

Minusta kivuttomuudessa ei ole mitään ikävystyttävää. Pikemminkin päinvastoin: on äärimmäisen ikävystyttävää, jos ei voi kivuiltaan kävellä ystävän luokse tai keskustaan. On vaikeaa keksiä ikävystyttävämpää, epähurmiollisempaa ja katkeroittavampaa asiaa kuin kipu. Siksi tuntuu jotenkin hassulta, että joku vastustaa niin kovasti terveyttä ja pitkää ikää ihanteina. Se kuulostaa korvissani murrosikäiseltä tai jotenkin jopa lapselliselta, vaikka arvelenkin, että siitä tuskin kuitenkaan lienee kyse. Ehkä kirjoittajat vain hahmottavat terveyden ja pitkän iän toisin, jotenkin kahlitsevina ja ällöttävinä, eikä hurmiona siitä, että pystyy nousemaan jaloilleen sävähtämättä tuskin näkyvästi.

Ja mitä pitkään ikään ja vanhuuteen tulee, minusta vanhuksissa on jotakin hyvin vaikuttavaa, heillä on toisinaan kärsivällisyyttä ja kokemusta ja uskallusta pitää päänsä; sitä näkee harmittavan harmoin nuoremmissa ihmisissä, jotka tuntuvat halukkailta vääntymään ties mihinkä sirkustemppuun, jos vain joku taputtaa käsiään. (Raivostuttaa, kun saan itseni kiinni tästä, mutta se on vain häivähdys ja annan sen anteeksi saman tien - en halua yli-inhimilliseksi enkä täydelliseksi, tämä riittää.)

Yksi asia, jota teksti saa minut makustelemaan, on asioiden monimutkaisuus. Sillä vaikka voisi ajatella, että jos ei tahdo kipuja, pitäisi samalla välttää myös vanhaksi tulemista ja kammoksua sen lähes automaattisesti mukanaan tuomaa toisten huollettavaksi jäämistä, sairalloisuutta, kipua. Mutta omat kipuni ovat oikeastaan kääntäneet mieltäni aivan toiseen suuntaan: Juuri nuorempana, kun en ajatellut juurikaan kipuja tai kuvittelin, että ne saa hallintaan tai haltuun joillakin yksinkertaisilla harjoitteilla tai operaatioilla (tyyliin konemetafora), ajattelin, että ei ole totisesti mitään mieltä elää yli kaksikymmentäviisivuotiaaksi tai ainakaan yli kolmikymppiseksi, koska sen ikäisenä selvästi ihmisillä alkaa olla kremppoja ja elämän mittakaavassa sen täytyy tarkoittaa ikävystyttävyyttä sekä itselle että muille. Mutta vähitellen kipuihin onkin tottunut, ja vaikka toivonkin kivuttomia tiloja mahdollisimman pitkäkestoisesti, yllättäen huomaan kipujen oikeastaan antaneen vanhuudelle ihan erilaisen imagon. Tiedän jo, etteivät kivut tarkoita kaiken hyvän ja mielenkiintoisen loppumista, ja vaikka toivonkin niiden pysyvän siedettävinä tai mieluiten häviävän tiehensä haittaamasta kävelemistä, en pelkää vanhuutta samalla tavalla kuin ennen. Sen sijaan olen alkanut pitää rappioromantiikkaa vähän pitkästyttävänä, koska vuoronperäinen hurmio ja paskana oleminen tuntuu telkeävän ainakin omat voimavarani silkan selviytymisen tasolle, vaikka olisi paljon pitkäjänteistäkin työstettävää.

Kummalta tuntuu myös kohta, jossa väitetään, ettei humaltumaton voisi nauttia tuoksuista, väreistä, mauista. Omalla kohdallani näet huomaan, kuinka paljon tarkempi olen yksityiskohdille selvin päin. Antaudun tilanteille ja maailmalle helpommin selvänä, koska silloin maailma ei tunnu yhtä uhkaavalta. Ehkä kirjoittajat kokevat tämän toisinpäin? Olen toki kuullut, kuinka moni kokee maailman ahdistavuuden hellittävän vain aineissa, mutta minulla siirtymä tuntuu menevän toisinpäin. Minun humalamaailmani on jokseenkin pelottava enkä pidä monista sen piirteistä. Yksi piirteistä, joista pidän erityisen vähän - se ei oikeastaan ole pelottava piirre vaan ainoastaan vastenmielinen kaikessa epäkohteliaisuudessaan - liittyy siihen, mitä siteeratun otteen viimeisessä kappaleessa käsitellään - antautumista, kuuntelemista ja tilan antamista. Humalassa saattaa nimittäin äkisti joutua sellaiseen minäntilaan, jossa muuttuu loputtomaksi puhekoneeksi ja kesken selitystään tajuaa äkisti dominoivansa tilannetta puheellaan ja ettei osaa lopettaa puhumistaan juuri kuinkaan ja kaiken lisäksi selittävänsä jotakin, mikä ei edes tunnu tärkeältä käsitellä (ei siinä eikä myöhemminkään). Sellainen tila on minusta jotenkin rukouksen äärimmäinen vastakohta, ja olen huomannut, etten ole ainoa humalassa puheripuloiva. (Jotkut tekevät tätä jopa selvinpäin eivätkä koe sitä ongelmaksi; en tarkoita, että se pitäisi kokea ongelmaksi, mutta minä kyllä koen sen sellaiseksi omalla kohdallani, ellen sitten puhu jostakin elintärkeästä, ja useimmiten en. Se ei ole vaarallista, mutta riittävän ärsyttävää mykistääkseen minut joksikin aikaa täysin.)

Huooh, rappioromantiikka ei vain kosiskele minua näemmä lainkaan. Ei se tarkoita, etten joskus maistelisi viiniä ja kikattaisi tai itkisi maailman pahuuden ja hyvyyden ja kauneuden ja rumuuden sekoitusta. Mutta huomaan äkisti tätä kirjoitusta vasten, kuinka yksinkertaisesti on niin, että minusta terveyden ja pitkän iän väheksyminen on suunnattomasti pitkästyttävämpää kuin totaalinen väheksymättömyys. Miksi ihmeessä terveydestä ja pitkästä iästä ei voisi humaltua siinä missä muustakin? Kyllä minäkin olen sitä mieltä, että hurmiolla ja humaltumisella on paikkansa, mutta tarvitseeko sen tarkoittaa, että on jotakin, joka ei sovi tämän humaltumisen kohteeksi (kivustakin voi tehdä perversion) ja tuo muu on pitkäveteistä ja tylsistyttävää? Minusta on esimerkiksi jännittävää ja avartavaa koettaa esiintyä kunnon ihmisenä jossakin työpätkässä, joka tehdään ihan oikealla työpaikalla, jossa on työunivormut ja muut meikkaavat ja pesevät hiuksensa päivittäin. Epäonnistun näemmä kerta toisensa jälkeen viimeistään siinä vaiheessa kun toiset kysyvät, mitä olen aiemmin tehnyt ja mitä oikein elämältä haluan, mutta sehän tekee jutusta vain haastavamman ja vaikka saatankin välillä uupua ponnistelussa ja kokea syvää ja totaalista ulkopuolisuutta, löydän pian itsestäni halun hakeutua uudelleen tuollaiseen koetokseen, koska eihän sellaisessa epäonnistuminen niin vakavaa ole eikä minun tarvitse olla samanlainen kuin nuo toiset (ja ehkä hekin kaikki kokevat itsensä salaisesti ulkopuolisiksi, vaikka kertovatkin elämäntavoitteistaan uratermein).

Se saattaisi tuntua vakavammalta, jos en luottaisi kykyyni löytää kyllä jotakin työtä. Mutta huomaan olevani aika paljon kaikkiruokaisempi kuin moni tuttava töiden suhteen; se toki lieventää paineita. Minusta on vain niin helppoa ajatella, että todellinen arvokkuuteni riippuu aivan muista asioista kuin siitä, mitä teen. Olkoonkin, että toki järkytyn, kun minua kohdellaan alentavasti tai huonosti, kuten joihinkin ammatteihin näemmä kuuluu lähes oletusarvoisesti. Mutta luulen, että tuo järkytys on hyödyllistä - se muistuttaa siitä, miten vaikeaa elämä saattaa olla niille, joille on syötetty ajatus ihmisarvon työstä riippumisesta ja jotka eivät voi jostakin syystä hakea muuta kuin hanttihommia. Se muistuttaa elävästi ja konkreettisesti siitä, että ihmisiä tulisi kohdella ystävällisesti ja asiallisesti piittaamatta siitä, näyttävätkö he oudoilta tai tekevätkö he sellaista työtä, jota ei itse haluaisi tehdä.

Eksyinpä taas kauas aiheesta - tai oikeastaan en, sillä Syvässä laulussa kirjoitetaan paljon romanikulttuurista, josta flamencokulttuuri kasvoi. Romanikulttuuri tuntuu pitkälti koostuvan juuri ulkopuoliseksi jättämisen kokemuksesta. (Ihmisoikeusliiton mukaan romanit ovat meilläkin yksi ennakkoluuloja rankimmin kohtaavista ryhmistä.)

Jään lukemaan kirjaa eteenpäin ja miettimään, miksi ulkopuolisuuden tuntemuksista tarvitsisi seurata halu valittaa ja ulvoa. Tunnistan tuon tuntemuksen ja jopa tuon halun hetkittäin, mutta enimmäkseen en jaksa kuunnella esimerkiksi valittavansävyistä laulua. (Vaikka suomalainen iskelmämusiikki nyt onkin kaukana syvästä laulusta, sen valittava, alistunut sävy ei vetoa minuun ihan samasta syystä - tiettyjen tunteiden paisuttaminen ja kivettäminen asenteiksi ei minusta tunnu hyvältä idealta. En tarkoita tietenkään, että nämä laulut tulisi kieltää tai muuta sellaista, mutta minusta tuntuu, ettei minulle tee hyvää velloa niiden mielialassa ja tehdä itsestäni kaikukoppaa sille; mielestäni käyn täysin kestämättömäksi, jos ajattelen elämän lipuneen ohi jo ja että tuoppi on paras ystäväni.) Tunnistan tunteen, mutta haluan toisenlaisen asenteen. Herkän, lohduttavan, mietteliään, helpommin iloon kääntyvän, monisyisemmän. (Liian suoraviivaisella tavalla iloisia lauluja en niitäkään pidä kauhean mielenkiintoisina kuunnella, tanssia kylläkin. Ehkä ne on tarkoitettukin liikahdeltaviksi, ei kontemploitaviksi, kuten Shusterman esittää.)

Tuntuu hauskalta lukea kirjaa flamencolaulusta, johon suhtaudun kuitenkin aika ambivalentisti. (En jaksa kuunnella sitä kovin pitkiä aikoja ärsyyntymättä lievästi.) Tuntuu kiinnostavalta tunnustella, aiheuttaako aiheesta lukeminen muutoksia suhtautumisessa. Toivoisin laulun avautuvan minulle ärsyttämättä lainkaan. (En pidä itsestäni ärsyyntyneenä, se tuntuu umpimielisyyden ja ymmärtämättömyyden osoitukselta.) Samalla mietin, miten olisi käynyt, jos polveni olisivat kestäneet flamencon ja olisin jatkanut sitä jatkokursseille ja ehkä tänne saakka. Olen kuitenkin oppinut pitämään monesta jazzkappaleestakin nimenomaan niitä stepaten tanssimalla, niihin eläytymällä, niiden maailmassa liikkumalla, puhumattakaan afrikkalaisesta ja itämaisesta musiikista, jotka ovat avautuneet juuri tanssin kautta kokonaan. Ehkä olisin virittynyt flamencoon? Miten se olisi muuttanut esteettistä käsitystäni? Minulla on monia ystäviä, jotka diggaavat flamencoa ja ovat tanssineet sitä. Ehkä voisi kysyä heiltäkin. Mutta tietysti heidän luonteensa ja luontumuksensa ovat erilaiset kuin omani; ehkä he tarvitsevat flamencon nimetöntä huutoa ja karheutta siinä missä minä tarvitsen lohduttavaa ääntä?

Ehkä nämä kysymykset on hyvä muistaa kirjaa lukiessa ja myöhemmin flamencoon törmätessä. Joka tapauksessa kirja, töksähdyksestäkin huolimatta, käsittelee tärkeitä aiheita ja avaa monta käsitettä mielenkiintoisella tavalla ja enimmäkseen huomaan olevani sen kanssa yhtä mieltä siitä, että elämässä pitää olla riittävästi hiljaisuutta, sanallistamatonta, järjetöntä, säröä:

…voi nähdä, kuinka samuus säröilee, murtuu paikoin, päästää esille jotakin, joka on kokonaan outoa ja entiseen sopimatonta. Juuri säröileminen on tärkeää, jopa säröjen tekeminen, rikkominen on tärkeää, jotta elävä pysyisi elävänä.

Syvä laulu osoittaa, kuinka tämän voi tehdä. Voi kieltäytyä ottamasta maailmaa valmiina, voi rikkoa kaikki yritykset jatkuvuuteen, lainomaisuuteen, toistoon. Ihminen voi ottaa todesta elämänsä katkelmallisuuden ja alkaa rakentaa siitä elämänsä yhteyttä. Kuitenkin on niin, että kaikki paljastuu kohtauksittain, fragmentteina jostakin suuremmasta, jota ei koskaan elämänsä aikana näe. Miksi ajatella sitä suurempaa, kun käsissä on kaikki, mitä on?

Ehkä tässä on jokin suuri mentaliteettien ero takana - minä en onnistu näkemään maailmaa valmiina juuri kuinkaan ja toiston ja lainomaisuudenkin näkeminen edellyttää valtavia ponnisteluita, joita ilman maailma rikkoutuu todella pelkäksi kiiltäväksi sirujen kasaksi. Ja nuo sirut viiltävät kipeästi. Mutta ne voivat muuttua.

Ehkä ero on siinä, että oletan, että elämä voi muuttua ja että se voi kaivata muunkinlaista kuin rikkovaa, rempovaa ja äkillistä muutosta. (Itse asiassa olen aika varma siitä; en kiellä rempaisujen tarpeellisuutta mutta huomaan, että yleensä olen remponut enemmän ja tarttunut sattumiin kuin koettanut edetä harkiten ja niin koko muu perheeni toimii myös - huomaan sen selvästi verratessani meidän elämiämme joidenkin toisen perheen ihmisten elämiin.) Ei se ehkä muutu paljon, mutta vähäkin voi olla merkityksellistä. Luopuminen ajatuksesta, että täytyy olla tietynlainen, esimerkiksi. Tai luopuminen ajatuksesta, että on tällainen eikä voisi muuttua mitenkään. Ehkä se tarkoittaa sitä, että tarvitsen juuri päinvastaista suuntaa - olen toisella suunnalla kuin rivien välissä neuvojaan jakavat kirjoittajat uskovat lukijan olevan. (Ei ole universaalia reittiä rautatieasemalle mistä hyvänsä kaupungin kadunkulmasta käsin ja vielä vaikeampi on tietysti neuvoa sitä, joka tahtoo vain kuljeksia ympäriinsä kiireettä ja määränpäättä, eksyä ajatuksiin ja ajattelemattomuuteen satunnaisesti ja kaikesta vastaantulevasta jollakin tavalla elähtyen.)

Yhtä kaikki, tunnistan monet huolenaiheet mutten huolenaihetta siitä, että joku pitäisi terveyttä ja pitkää ikää ei-pikästyttävinä seikkoina.

Illalla seison tikapuilla luumupuun märässä latvuksessa. Lupiini alhaalla poimii luumuja pussiin, ja sade sen kun armotta rummuttaa maata ja kasvillisuutta. Ämpärillinen ja salaattilingollinen siniluumuja, ehkä viisitoista litraa yhteensä, tuntuu melkoiselta lahjalta niin kauan kuin luumuja vasta poimii sateen valuessa goretex-takin hihansuista sisään, ja sitten nyt, kun ne kaikki ovat siististi purkeissa preparoituina. Mutta tällä välin ehdin kirota luumut muutamaan kertaan, joskin laimeasti.

Yöllä emme malta käydä nukkumaan, sillä leipäkonepullan ajatus polttelee mieliämme. Teemme taikinan kymmenen aikaan illalla ja leivän merkkipiippaus koittaa kahden aikaan aamuyöstä. Ei se mitään, että valvomme, perustelen, huomennahan on joka tapauksessa lepopäivä, jonka voin järjestää kuinka hyvänsä. Luumut on vain hillottava.

Vain.

Että yksi pieni sana voikin olla niin petollinen!

Pulla maistuu taivaalliselta yökahdelta. Loput syömme aamiaiseksi. Kuvittelen vielä aamulla, että ehdin nukkua päiväunet. Kävelemme Hakaniemeen ostamaan hillosuppilon ja sitten paarustamme takaisin. Pesen keittokomeron tasot, purkit ja kannet. Sitten istun satulatuolille ja alan pilkkoa luumuja kymmenen litran kattilaan. Vompsu lukee ääneen Gerald Durrellia, jotten menisi mielialoiltani aivan hunningolle. Siinä vaiheessa, kun luumut on saatu pilkottua ja kattila lämpiää hellalla, hän toteaa lukeneensa nyt kolmanneksen kirjasta ääneen. Mutta en tule ajatelleeksi aikaa, en ehdi.

Hämmennän kattilaa ja ajattelen, miten iltapäivällä voisi ottaa päikkärit. Kello puoli viisi hillo kiiluu purkeissa tarkalleen puolukkasoseen värisenä ja kirpeänä (laitoin kymmeneen hillolitraan vain litran sokeria, koska en tykkää liian makeista hilloista; sokeria on tarpeen vaatiessa helpompaa lisätä kuin poistaa) ja iltapäivä on turahtanut armotta kotitaloustöihin. Tässä vaiheessa huomaan toki luumumehun värjänneen kodin seiniin ja lattiaan tummanruskeita läiskiä, mutta sille en nyt aio jaksaa mitään. Myös käsieni iho on värjäytynyt aivan ruskeaksi eikä väri lähde niistä kovalla kuuraamisellakaan. Ei kai auta kuin odottaa pari päivää, että iho kerkiää uudistua. Onneksi tulossa ei ole mitään työhaastattelua tai muuta menoa, jossa pitäisi vaikuttaa edustavalta. (Kiinnostavaa myös huomata, kuinka luumuhillo ei keitettynä värjää, mutta kylläkin näyttää tekevän niin luumuja pilkottaessa. Erityisesti peukalon haavanviiltoarvissa väri on aivan tumma tupakanruskea. Tätä väriä olisi mielenkiintoista kokeilla joskus hiuksiinkin… veikkaan, että väriaine on kuorissa.)

Tuntuu hauskalta ajatella, että talvea vasten meillä on viisi suurta purnukkaa omenamarmeladia ja kolmetoista purkkia lötkömpää tuoreluumuhilloa. (Ei sitä torttutahnaa, se tehdään kuivatuista luumuista. Olen maistanut joskus vastaavaa kuivatuista päärynöistä tehtyä tahnaa ja se maistui hämmentävän samanlaiselta kuin torttutahna. Kuivatut päärynät ovat mielestäni hyvän makuisia ja kuivatut luumut pahoja, joten en osaa selittää, miksi niistä tehdyt soseet voivat maistua niin samalta eli yhtä epämiellyttävältä.) Samalla kun on saatu puuronpäällisiä, myös aiemmin pähkinävoita, tahinaa ja oliiveita sisällään kantaneet purkit ovat päässeet uuteen tehtävään punahehkuisen kesämaun astioiksi.

Siinä kattilaa hämmennellessäni ja dipatessani kuumaan liemeen Rober’s Lemon Rose -pelakuun lehtiä tulen ajatelleeksi, että tätähän minä nyt oikeastaan juuri haluan, tällaista säilömistä ja sitten säilökkeiden käyttämistä, iloa itsetehdystä. Mistä sellainen asenne syntyy? Miksi olen joskus tuntenut siitä syvää kiusaantuneisuutta? Johtuuko se siitä, että tulen kodista, jossa kaikkea itse tai käsin tehtyä on väheksytty ja jossa modernius ja tehdasvalmisteisuus kätevyyksineen ja vaivattomuuksineen on edelleen paitsi käytännön pakko, myös ihastelun kohde? (Luulen, että jos äiti ei tekisi työtään nimenomaan käsillään, konkreettisesti manipuloiden, hän arvostaisi käsitöitä ja kokkaamista enemmän. Ehkä kyse on nimenomaan tasapainosta - itse kaipaan abstraktimpia hommia tekevänä juuri tällaista konkreettista puuhaa.) Ja mistä ihmeestä keksin kymmenenvuotiaana, että tahdon oppia sienestämään, marjastamaan ja hilloamaan? Lopullisesti homma vakiintui kai siinä vaiheessa, kun isoäiti kuoli. Jonkunhan oli tehtävä vähäsokeriset hillot, jos mielin niitä syödä. (Kaupan dieettihillotkin ovat aivan liian imeliä suuhuni.)

Kun kirjoitan tätä, kuuluu äkisti napsahdus. Yksi purkeista on kiskaissut kantensa kuopalle hillon jäähtyessä. On liian myöhäistä käydä päiväunille, mutta ei ole liian myöhäistä laittaa leipäkonetta alustamaan pullataikinaa. Tuntuu ihmeelliseltä, että leipäkoneen myötä meillä voi olla pullantuoksuinen koti. Se on niin luksusta - ja helppoa ja sotkutonta tavalliseen leipomiseen verrattuna, vaikka toki alustusvaihe onkin hyvin terapeuttinen ja taikinaa vaivatessaan ja taputellessaan ei voi olla ajattelematta pehmeitä naisenvatsoja. (Tai reisiä, pyöräilemättömillä naisilla voi olla pehmeät reidetkin, se on minulle suuri ihme, kun omat koipeni ovat kuitenkin lähinnä vantterat lihaksista eivätkä siten tunnu pullataikinanpehmeiltä käteen.) Mutta on myönnettävä, että se, ettei nyt pullaa leipoessa tarvitse raapia leipäveitsellä taikinaa leivinalustasta, tuntuu mainiolta. Kynnys leipoa madaltuu, etenkin tällaisina päivinä, kun on jo valmiiksi kotitöistä väsähtänyt olo. Eikä ihme - tulihan tuossa tehtyä täysi työpäivä ilman lounas- tai kahvitaukoja.

Epätoivo nielaisee äkisti. Juuri kun saan asiat hoidettua ja vapaaviikko voi alkaa, kolahdan jonnekin hyvin syvälle ja juutun sinne. Mielessä risteilevät samat lauseet kuin niin monta kertaa ennenkin, kiukku ja turhautuminen siitä, että taas nämä tyypit surisevat tässä, vaikka niitä on kuinka käsitelty ja nukutettu ja esitetty niiden vastaisia perusteluita. Eivät ne tunnu välittävän. Ne toistavat kyllästykseen ja turtuuteen saakka samoja asioita: Kas niin, mitä hyötyä elää ylipäänsä? Oletko onnistunut missään? Teetkö työtä, jolla on tarkoitus? Osaatko olla hyvä ystävä? Etkö kuitenkin ole hieman liian kalsea ja etäinen, ja samalla sinulla ei ole edes sellaista säkenöivää älyä, jonka takia tuollaisen voisi antaa anteeksi? Katso nyt äitiäsi, hän ajattelee sinun hylänneen hänet, koska elät noin typerästi! Miten voit kuvitella, että osaisit olla tyytyväinen vähään, sinä olet suuruudenhullu! Kaikki kirjoittamasi on paskaa ja et sinä muutakaan osaa edes sen vertaa!

Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Makaan sängyssä kyljelläni, käpertyneenä, enkä osaa lopettaa itkemistä. Mutta jossakin toisaalla suhtaudun aika rauhallisesti tähän epätoivoon ja itsetyytymättömyyteen, koska kaiken tuon epätoivon ja raivon takana tiedän, että tunne menee ohitse. Se venyy lähes sietämättömiin mittoihin, mutta se menee ohitse. Kun se katoaa, pystyn tarttumaan positiivisiin asioihin ja ajatuksiin ja mieleeni nousee myös positiivisia muistoja. Nyt käy toisin: kun Vompsu yrittää lohduttaa sanomalla, että koira tulee onneksi huomenna meille, minäntila sallii pelkästään koiriin liittyvät epäonnistumisen ja surun muistot: tavan, jolla jätin ne erotessani ja sen hillittömän surun ja kaipauksen siitä, etten enää saa tavata kahta kolmesta koirasta, ja epäilyksen, että minun olisi pitänyt pystyä enempään niiden kanssa: muuttaa maalle, hankkia niille piha, jossa ne saisivat päivystää, jaksaa käydä harrastamassa sellaisia asioita, joita aktiiviset koiraihmiset harrastavat, kuten agilityä ja jälkeä. (Mutta minua aina jotenkin kylmää sellaisessa seurassa, jossa koirat tuntuvat olevan koko elämän pääasia; en tiedä, onko kyse vain siitä, että sillä mittapuulla epäonnistun niin railakkaasti ja siksi tunnen itseni epävarmaksi, vai siitä, etten itse tahtoisi tuollaista ulkoiluasuelämää, jossa kaikki tuttavatkin ovat koirahurahtaneita. En vain osaa mennä asioihin niin täysillä ja siinä on sekä hyvät että huonot puolensa. Ehkä tarvitsen liikaa aikaa oman pääni selvittelyyn, ehkä kyse on siitä. Mutta en tahtoisi hakea mielialalääkkeitä vain jonkin epämääräisen “paremmin joukkoon solahtamisen” takia.)

Kun hieman rauhoitun (ja minua alkaa säälittää Vompsu ja raivostuttaa oma käytökseni - hitto vie, olenpa pirteää ja ilahduttavaa seuraa potilaalle) alan askarrella pitkällisesti ja hyvin hitaasti seuraavan kysymyksen kanssa: Jos saisin valita, unohdanko kaikki nämä ajatukset ja kuinka monta kertaa olen koettanut järjestää niitä ja saattaa ne sellaiseen hallintaan, että voin antaa huomiotani joillekin muillekin ja jaksaa ponnistella myötätuntoon vieraita olemisen tapoja kohtaan, haluaisinko unohtaa? Tavallaan tämä on yksi kysymys, joka liittyy mielialalääkkeiden käyttöön ja siihen, miten yhä useamman tuntemani ihmisen käyttäessä niitä mietin, pitäisikö kenties minunkin hyödyntää niitä, kun kerran nämä minua iloisemman ja älykkäämmän oloisetkin kokevat tarvitsevansa niitä: käyttäytymisen tasoa voidaan viilata positiivisia elämyksiä tuottavaan suuntaan, kun lääkityksellä oleva oppii vähitellen, kuinka joistain aiemmin mahdottomalta tuntuvista koetoksista ei seuraakaan takaiskuja. Kun nuo tuntemukset eivät laukea säännönmukaisesti, niitä vähitellen lakataan pelkäämästä ja odottamasta. Ne ovat tavallaan aktiivisesti unohdetut. (Ne voidaan toki muistaa johonkin menneeseen liittyvänä - mutta se on jo selkeästi toinen itse toisessa elämäntilanteessa.)

Toisaalta, jos unohtaisin, mitä kävisi sitten, kun nämä tuntemukset äkisti ehkä hyökkäisivätkin takaisin? Muistaisinko, että osaan kestää ne, että se on yksi oleellisimmista taidoistani, käpertyä sängylle ja vain sietää ne? (Tuossa tilassa minulla ei ole riittävästi toista ääntä, jolla voisin argumentoida niitä vastaan - jälkeenpäin kyllä on, mutta ei minusta silloin enää tunnu yhtä romahtaneelta eivätkä argumentit sinänsä putoa mihinkään sellaiseen maaperään, jossa ne voisivat kasvaa.) Muistaisinko, että aluksi en oikein osannutkaan sietää näitä tuntemuksia mutta että vähitellen tajusin, että ne menevät kyllä ohitse, pitää vain malttaa odottaa?

Surkeinta kai olisi (tämä on nyt ajatuskuvitelma, eihän tahdonalaisen mielen pyyhinnän mahdollisuutta ainakaan vielä liene) jos päättäisin luopua tuosta minua häiritsevästä tiedosta ja muistosta, kuinka monta kertaa olen ollut täysin juuttuneena epätoivoon kykenemättä työntämään sitä mihinkään suuntaan, ja sen kautta saisin hyvän mielialan ja kosolti itsevarmuutta sinne saakka, että äkisti jonkin stressaavan tilanteen laukaisemana putoaisin jälleen pohjalle, ja nyt en tietäisikään, että tämä tunnelma menee ohitse oikeastaan mitään tekemättä, odottaen ja kestäen, ja kuvittelisin, että minun on tehtävä jokin äkillinen ja raju interventio poistaakseni tämän kivunkaltaisen epävarmuuden kaikesta mielekkyydestä elämisessä. (En nyt tarkoita rajulla interventiolla T.S. Eliotin Aution maan lukemista, vaikka rajulta sekin silloin tuntuu. Tein niin eilen, luin sen ja J. Alfred Prufrockin ääneen Vompsulle selittääkseni minäntilaani ja sitten lehteilin kirjaa ja luin esipuheesta, kuinka nämä kuvaavat modernia helvettiä ja ajattelin: voi luoja, ihan totta, tämä on helvetti, tässä ei ole liikettä mihinkään. Ja tätä minä olen pitänyt mielenmaisemanani ne kaikki vuodet… aiemmin myös parempina hetkinä, nykyään silloin kun juutun pohjaan päiväksi, pariksi.)

On kai vain opittava sietämään tämä epävarmuus. Eikö se ole aina läsnä? Tekee mieleni sanoa ei, koska siltä se tuntuu. Mutta toisaalta, enhän niinä hetkinä, jolloin nauran tai epäröin hyvästejä sanottaessa, halatako vai ei, ole sen onnistuneempi ystävyyksissäni, tunnesäätelyssäni, stressinsietokyvyssäni enkä herkkyydessäni ideoille. Tarkastelen niitä vain eri mielentilasta ja kuittaan puutteet olankohautuksella ja hieman pahansisuisella tuhahduksella, ettei minun nyt aivan kaikkea tarvitse olla.

Ja silti, juuri tuo toteamus on yksi niistä, jotka tuntuvat pahimmilta niinä hetkinä, kun makaa juuttuneena pohjaan. Sillä mistä on kotoisin elämä, jossa kaikkeen tuhahdetaan niin? Onko tällainen väsähtäneisyys normaalia? Eikö olisi hyvä yrittää tosissaan muuttaa asioita edes joskus ja jossakin? Eikö olisi mukavaa, jos voisin pönkittää hyväntuulisuuttani tiedolla, että olen hyvä näissä ja näissä asioissa? Enkö tarvitsisi juuri tuollaista suojavarustusta? Oliko siitä luopuminen sittenkään hyvä ajatus? Ja eikö jopa äiti tarvitsisi sen, jotta hän voisi kertoa asiakkailleen, miten hänen tyttärensä menestyy näissä määräisissä pyrkimyksissään? Mutta sitten kuohahdus menee ohitse: tartun kyllä seikkoihin sitten kun minulla on niihin voimaa. Ja kun minulla on voimaa enemmän, voin päättää, missä määrin suon itselleni armollisuutta, ja muistan senkin, että mitä voimakkaampi ja tyytyväisempi olo minulla on, sen armollisemmin suhtaudun keskeneräisyyteeni, epämääräisyyteeni ja kertakaikkiseen soveltumattomuuteeni niihin menestymisen kategorioihin, joita en ole missään vaiheessa tahtonut valita omikseni - onnettomuuden hetkiä lukuunottamatta, jolloin takertuisin aivan mihin tahansa. Mutta en tahdo takertua, koska olen kokeillut sitäkin eikä se toimi. Nyt pitää vain odottaa.

Makaan sängyssä kyljelläni. Jossain vaiheessa Vompsu panee minut ilmeisesti lankomaan ja harjaamaan hampaat ja sammuttaa sitten valon. Kun herään aamulla, olen umpiväsynyt. Tänään on syksyn ensimmäinen tanssitunti. Koetan tuntea kiitollisuutta siitä ja koiran hakemisesta (lähden kohta kävelemään kohti sen olinpaikkaa) mutta se kaikki jää vain epämääräiseksi eleeksi. Olen silti kohtalaisen varma siitä, että kun kävelen ulkona kirkkaassa auringonpaisteessa, osaan ojentaa kehoni ja kävellä ja aistia kuin innokas ja tyytyväinen ihminen, ja siten pääsen vähitellen käsiksi näihin ajatuksiinkin, takaoven kautta - muutan tilannetta ja niiden on pakko haalistua ja käydä huomaamattomiksi seuraavaan vierailuunsa saakka.

Eilen kuulemani fraasi jää pyörimään mieleen. Koetan päästää siitä irti, koska on aivan selvää, että enimmäkseen ymmärrän asiat väärin. Mutta fraasi on itsepäinen ja lopulta totean, että ehkä on sitten niin, että haluan ajatella juuri tuota ajatusta hetken. Siksi istun sängyllä ja otan koneen syliin. Tällä tavalla on helpompi keskittyä ajatukseen.

Tuo fraasi on lyhyt, mutta säpsähdän sen kuullessani. Se kuuluu: “Ei tässä mitään lomia keretä pitää.” Kysyn kyllä heti, että eikö tuo kuulosta hieman vaaralliselta, mutta kysymykseen ei vastata. Ehkä kuulen vaaran liioiteltuna, ehkä kuvittelen sen täysin. Mutta tiedän itse ajatelleeni suunnilleen noin aiemmin ja tiedän senkin, mitä siitä seurasi. Nykyään olen vankasti oman ajan, tilan ja levon kannalla. Niiden kanssa on helpompaa säilyttää myötätuntoinen asenne elämään ja maailmaan ja niiden mukanaan tuomiin vaikeuksiin.

Esimerkiksi unet eivät vieraile luonani samalla tavalla, jos en pidä lomaa. Lopulta ne kuitenkin purskahtavat esiin saavutettuaan sellaisen järkytystason, ettei niitä voi olla unohtamatta ja että herään kesken unen huutaen tai itkien. Uskon siis, että keho kyllä pitää huolta tarpeistaan jollakin tavalla. Sen viimeinen keino (minun tapauksessani) tuntuu olevan se, että se lakkaa pitämästä huolta tarpeistaan, jolloin mieli on suistumaisillaan kumoon silkasta unen ja ravinnon puutteesta. Ensiksi fyysiset vajeet ruokkivat turtuutta, mutta turta olo ei voi jatkua päiväkausia tai sitten turtuus itsessään alkaa tuntua vihlovalta vajeelta, joka on rikottava jollakin keinolla.

Ajattelen loman eleenä, jolla varaan itselleni ja sisäisyydelleni riittävästi aikaa ja tilaa. Loma seuraa työtä, jaksoa, jolloin alistan kehoni vaihtotalouden kiroihin ja ehdolliseen hyväksymiseen. (”Jos teen näin, saan ruokaa ja asunnon sekä sympatiaa. Jos en tee näin, joudun vaikeuksiin ja ihmiset alkavat ajatella, etten ymmärrä vastuun käsitettä.”) Luulen, että molempia vaihteita, työtä ja lepoa, tarvitaan. On hyvä kantaa vastuuta, mutta en tahtoisi sen muodostavan velvollisuutta, vaan tuottavan iloa ja kumpuavan myötätunnosta, tapahtuvan kuin itsestään. Joskus näin käykin. Aika usein, itse asiassa. Mutta siinä vaiheessa kun paiskii roimasti töitä ehtiäkseen kuroa työn kokoon ennen deadlinea, työ ei tunnu tapahtuvan kuin itsestään. Ja silti tiedän, että pidän sitä hetkellisesti, tässä tilanteessa parempana kuin äkillistä jumittumista ja äkäistä puhelinsoittoa tyyliin pitäkää tekstinne, meikäläinen ei piittaa pätkääkään enää.

Pidänkö sitä parempana siksi, että vain työn jälkeen lepo tuntuu levolta? Sekin tuntuu tärkeältä huomiolta. Pitkästyminen ja tylsistyminen, käpertyminen mitättömien pikku pulmien ympärille käy sekin helposti. Usein niin käy silloin kun ottaa aikaa levolle, saavuttaa levollisuuden ja alkaa ajatella, että ehkäpä olisikin parasta, ettei tarvitsisi enää ikinä tehdä työtä, koska työn tekemiseen liittyy niin monia vaikeita tuntemuksia. Mutta ironista kyllä, silloin itse asiassa ei olekaan onnistunut välttämään pelottavaa epäonnistumista: on näet niin, että on epäonnistunut lepäämisessä, ei ole ottanut omaa aikaa ja tilaa vaan on paennut jonkun muun paaluttamaa ja rytmittämää toimintaa.

Vähän kerrassaan olen alkanut ymmärtää, etten itse asiassa ole kovinkaan laiska ja vastuuton (kuten olen monesti saanut kuulla) vaan oikeastaan enemmänkin herkästi pitkästyvä. Tuntuu siltä, että sisälläni on kosolti toimintatarmoa ja iloa, ja että jos annan niiden virrata esteettä, pysyn melko tyytyväisenä, mutta että pakottautuessani pysähtymään alan helposti pitkästyä ja hermostua. Aamuisin tämä näkyy erityisen selvästi - puoliso nukkuu, hän tarvitsee niin paljon enemmän unta, haluaisin jo lähteä ja tehdä jotakin konkreettista, en vain maata hiljaa jottei toinen heräisi. (Kirjoittaminen on loistava tapa purkaa tarmoa, se käy melko hiljaisesti ja on silti sillä lailla konkreettista, että siitä jää jotakin, mitä voi myöhemmin tarkastella uteliaasti.) Sen sijaan, että olisin laiska ja vastuuton, haluan kyllä jotakin, joka voidaan tulkita laiskuudeksi ja vastuuttomuudeksi: Haluan levon silloin kun tiedän sitä tarvitsevani. Haluan oman aikani ja tilani, haluan seesteisyyden, josta käsin jaksan toimia iloisesti. En halua padota kiukkua enkä ajatella erilailla toimivia tai ajattelevia ihmisiä väärässä olevina. Tiedän vain, mitä itse haluan.

Loman silloin tällöin. Haluan ajan, jolloin voin maata sängyssä ja lukea kirjaa tai ruopsuttaa palstan multaa. Tai voin vain maata nurmella ja katsella, miten pilvet lipuvat majesteettisina taivaan ylevyydessään. Viime aikoina olen taas alkanut vetäytyä juhlista, myöntää etten pidä niistä välttämättä kovasti. Niin usein juhlissa ihmiset ovat kovin humalassa. Se on ihan okei, mutten välttämättä jaksa kuunnella heitä silloin. Voi olla parempi vaihtoehto jättäytyä pois ja kävellä illanhämyssä kaupunkia, tarkkailla talojen ääriviivojen mutkistumista kuvajaisissa ja vain olla.

Silloin kun kävin ammatinvalintapsykologilla, hän kysyi, enkö ole ajatellut mitään ympäristöjärjestöihin tai ympäristökysymykseen liittyvää uraa, kun kuitenkin olen niiden ympärillä tehnyt enemmän vapaaehtoistyötä kuin mitään palkkatöitä tai oikeastaan edes opiskeluita. Psykologi jotenkin ilahtui, kun vastasin, etten halua missään nimessä tunkea itseäni sellaiselle alalle, jossa tietäisin tuovani työt kotiin ja murehtivani maailman tilaa entistäkin perusteellisemmin. Tarkoitan: eihän siinä työssä tule ikinä konkreettisesti valmista ja aina voisi ponnistella enemmän ja ajatella, ettei vielä ole levon aika. Varmasti on monia, joiden psyyken rakenteeseen sopii tuollainen työ ja jotka kykenevät kantamaan kuormitusta paremmin ja pysymään hyvällä mielellä pitkään noitakin asioita pyöritellessään, mutta minuun iskee helposti tunne, että oikeastaan voisin tai että jopa pitäisi tehdä vielä vähän enemmän. Näinhän kävi löytöeläintenkin kanssa: iloitsin siitä, että voin auttaa koditonta kissaa saamaan kodin, sitten koiraa, ja seuraavaksi huomasin ajattelevani, että ehkä voisin auttaa vielä yhtä ja vielä yhtä ja vielä yhtä. Jossain vaiheessa raja olisi varmasti tullut vastaan. Tuolla kertaa se törmäsi siihen, että eksä kielsi minua tuomasta enää yhtään eläintä kotiin. Hänessä kulkee joitakin rajoja, jotka minulta puuttuvat. (Kummassakin tilassa on molemmat puolensa: etunsa ja haittansa.)

En osaa sanoa tarkalleen, kuinka paljon oloni nykyinen parantuminen on seurausta siitä, että olen päättänyt pitää lomat. Eikä vain vuosilomaa, vaan säännöllisin väliajoin päivän tai kaksi, jolloin päätän olla koskematta työhön. (Paitsi tähän kirjoittamiseen; enimmäkseen tämä ei tunnu työltä vaan pikemminkin yhdeltä levon muodoista. Joskus tämäkin tuntuu työltä, mutta oikeastaan vain aloittaessa. Ajatuksia on kuitenkin käsillä kaiken aikaa niin paljon, että riittää kun lakkaa häpeilemästä ja piilottelemasta niitä ja antaa niiden pelmahtaa näppäimistölle sormien liikkeenä.) Työllä tarkoitan tässä sellaista, joka tuntuu velvollisuudelta. Esimerkiksi tiskaaminen voi tuntua levolta tai työltä, samoin tekstin toimittaminen. (Aina työkeikan alussa, kun jo tärisee innosta tarttua hommiin, tekstin toimittaminen tuntuu mukavasti strukturoidulta levolta omaehtoisesta tekemisestä.)

Oikeastaan tuntuu mielenkiintoiselta tarkkailla työn ja levon vaihtelua. On hyvin harvoja hommia, jotka ovat pysyvästi vain toiseen kategoriaan sovitettavissa. Kokoustaminen sopii minun maailmassani vain työn kategoriaan. Kahdenkeskinen palaveri voi kyllä olla lepoakin, mutta yli viiden henkilön asiapainotteiset kokoukset tuntuvat säännönmukaisesti työläiltä. Ehkä ne eivät tuntuisi siltä, jos osaisin olla tarkkailematta valppaana muiden tunnetiloja ja jos osaisin pidättäytyä yrittämästä auttaa tuntemuksia positiivisempaan suuntaan tai edes kokemasta, että se olisi oikein ja että minun pitäisi tehdä niin, jos uskaltautuisin ääneen. Kovin asiapitoisessa kokoustamisessa, jossa pahoja oloja on selvästi havaittavissa, on läsnä alituiseen kysymys siitä, onko sallittua koettaa leudontaa tunnelmaa. Kokouksen haluttaisiin pysyvän asioissa ja loppuvan pian, mutta pahat olot paistavat ainakin omaan silmääni niin puuttumista anovina, että minun on vaikeaa keskittyä asioihin tai saatan mennä täysin lukkoon voimakkaiden yllykkeiden ajautuessa ristiriitaan: Noustako seisomaan ja huutaako täyttä kurkkua, että lopettakaa tuo kinaaminen, kaikki sujuu varmasti hienosti, päätimme mitä hyvänsä (en muista tehneeni näin ikinä, mutta olen halunnut tehdä usein)? Vai kävelläkö tyynesti nokitun luokse ja tarttuako tätä kädestä ja sanoako, että nyt me lähdemme kävelylle? Vai puuttuako keskusteluun näennäisesti asiatermein mutta puolustaen rivien välissä sitä, joka on juuri lytätty ja joka ottaa sen selvästi raskaasti, siitäkin huolimatta, että on oikeastaan toisen vaihtoehdon kannalla? Vai istuako pää suristen ja koettaako selittää itselleen, että ihmiset ovat erilaisia ja että selvästi näistä, jotka täällä istuvat, suurin osa pitää paljon, paljon tärkeämpänä näiden päätösten lukkoonlyömistä kuin sitä, loukkaako suorasukainen ja tiettyjen henkilöiden dominoima keskustelutyyli jotakuta kokoustajista?

Eräs ystävä kertoi jokin aika sitten lakanneensa lukemasta päivälehtiä (kuten minäkin olen lakannut jo kauan sitten). Hän ilmaisi asian yhteydessä, että vapaan tahdon tavoittelu saattaa vaatia näinkin dramaattisia toimenpiteitä. Perustelu tuntui jotenkin helpolta ymmärtää. Minäkin olen lakannut käymästä kokouksissa. Ehkä joskus myöhemmin, harjoiteltuani varovasti ja pienissä seurueissa muunkin kuin sovittelijan roolin ottamista (joka ei toistaiseksi näy vielä tuosta noin vain onnistuvan - luontumukset ovat sitkeitä), voisin kokeilla uudestaan kokoustamista. Mutta ei vielä pitkään aikaan. On oltava muitakin tapoja vaikuttaa asioihin kuin kokoustaminen ja hyödyllisten järjestöjen hallituksissa istuminen. Noiden tapojen rajana täytyy olla vain mielikuvitus.

Luulen myös, etten ole ainoa, jolle kokoustaminen muodostaa vaikean palan. Moni ystävä ja tuttava ihmetteli ennen, miten jaksan käydä kokouksissa vuosi vuoden perään “kaikkien niiden järjestöjyrien” kanssa. Minua he eivät osanneet identifioida järjestöjyräksi, mikä osoittaa heidän taholtaan tarkkanäköisyyttä. Olen ollut huono jyräämään mitään muuta kuin omia oikeuksiani ja näkemyksiäni. (Siinä olen ollut melko hyvä, joskin tempoilevalla tavalla, liukuen kapinoinnista ja jääräpäisyydestä täydelliseen alistumiseen ja itkeskelyyn.) Mutta yllättäen huomaan, että kun en jatkuvasti altista itseäni tuollaiselle sosiaalisesti liian vaikealle tilanteelle, pystyn pitämään puoliani paremmin ja rakentavammin niissä kokousmaisissa tilanteissa, joihin elämän mukana silloin tällöin ajautuu. En myöskään enää ajattele luontumuksiani enkä temperamenttiani samalla tavalla esteinä tai virheinä kuin niinä kausina, jolloin kokouksia oli tuon tuosta ja harmistuin reaktioihini niin usein, että ne jäivät vaivaamaan mieltä kroonisesti: luontumuksillani ja temperamentillani on myös omat hyvät puolensa, ja vaikka koetankin purkaa joidenkin luontumusten vaihtoehdottomuutta, jotta voisin käyttäytyä joustavammin ja tilanteisiin mukautuvammin, on kuitenkin selkeästi järkevintä pitäytyä enimmäkseen tilanteissa ja seurueissa, joissa äärimmäisiä reaktioita ei synny ja joissa luontumuksistani ja temperamentistani tulee esiin enemmän hyviä kuin harmillisia piirteitä. Ajattelen tätä yhtenä osana oman tilan ja ajan ottamista, lepoa.

Voi toki olla, että äiti on oikeassa levontarpeeni suhteen. Hänen mukaansa kutsumusammatissa toimiessa ei tunne levon tarvetta samalla lailla kuin työssä, johon ei osaa solahtaa koko persoonallaan. Toisaalta minun on vaikeaa kuvitella, mikä ammatti voisi olla itselleni kutsumus. En vain onnistu keksimään sellaista. Vielä vaikeampi on uskoa, että tuollainen yksi ammatti voisi kantaa oman elämän eri vaiheissa ja yhteiskunnan rakenteiden pakostikin muuttuessa ympäristökriisin myötä. Ehkä eläminen kokonaisuutena voi olla kutsumus. Kyllä, se tuntuu osuvalta ajatukselta. Ja ehkä se on riittävä suunta.

Mutta ei siinä taida olla kyse ammatista. Mutta toisaalta, eihän ammatti tyhjennä ihmistä. Tyhjentää - miten hauska sana. Lepo sen sijaan juuri tyhjentää ihmisen turhista määreistä, vajeista, toiveista, identifikaatioista. Se auttaa huomaamaan, että tämä tila ja aika tässä ja nyt ovat tässä ja nyt koko ajan, kunhan päätän kääntää tarkkaavaisuuteni niihin. Kun se on se, mitä eniten tahdon. Kuten tässä ja nyt.

Vielä aamulla pää surisee, mutta kummallista kyllä heti huiskaistuani viimeisetkin tekstinrippeet matkaan seesteisyys yksinkertaisesti ottaa vallan. Kävelemme koiran kanssa mukavaa pilvistä kesäsäätä entiseen kotiini, ja tällä kertaa sinne menemisestä ei tule lainkaan paha olla. Ehkä se johtuu siitäkin, että eksä ja tämän uusi tyttöystävä ovat paikalla. (Eksän uusi on ponteva ja aurinkoinen ihminen, jonka seurassa on vaikeaa kuvitella tuntevansa oloaan surua tiukkuvaksi - eksän kanssa taas niin käy usein, koska hän ei hymyile ja on muutenkin vain niin kaukainen.) Tai sitten sekin auttaa, että tiedän asunnon olevan menossa myyntiin. Jotenkin tuo asunto paikkana kantaa voimakkaasti muistumia siitä tilasta, jossa elin viimeiset viikot ennen eroa. En ole koskaan voinut niin huonosti. Se, että tiedän asunnon menevän myyntiin ja tavallaan olevan enää puoliksi siinä, tuntuu loistavalta. Eksä väittää, että hänelle asuntoon ei liity pahoja viboja, mutta toisaalta, hän ei ole tottunut pohtimaan tunnelmia samalla intensiteetillä ja epäilen, että joka tapauksessa paikanvaihdos tekee hänellekin hyvää, vaikkei hän sitä tietoisella tasolla osaisi kaivatakaan.

Istun lattialla ja käyn läpi tavaroita, jotka heitetään pois, ellen halua niitä. Kokoan mulle-pinoon Djuna Barnesia, Erri Lucaa, Roald Dahlia ja Willy Kyrklundia. Filosofioista kieltäydyn. On aika palata kotiin siitä maailmasta. Ehkä sekin auttaa oloa, että viimein ero konkretisoituu aivan lopullisesti, viimeistä tavaraa myöten. Paitsi tietysti koiran kohdalla, mutta Nasu ei olekaan tavara. Pieni Pannumyssykissakin muuttaa meille syksyllä, sillä eksä muuttaa kommuuniin, jossa asuu kissa-allergikko.

Jossain vaiheessa hämmästyn itsekin sitä, miten mukavaa on istua siinä ja rupatella. Sen seurauksena rohkaistun kysymään, voiko eksä tulla avaamaan vanhempiensa talon oven sitten häitä edeltävänä päivänä; eksän äiti on näet luvannut lainata minulle juhlatilan varusteluista uupuvat viini- ja shampanjalasit. Saan myöntävän vastauksen ja uskon yhä enemmän siihen, että kaikki järjestyy.

Kotia kohti tarpoessani tulen ajatelleeksi, että ehkä hyvä olo johtuu siitäkin, että alan vähitellen päästä yli syyllisyydentunteistani eron takia. (Minun tuntui hyvin vaikealta sillä lailla asettaa omat tarpeeni ensimmäiseksi, enkä olisi ehkä osannut tehdä niin, jos olisin pystynyt loppuvaiheessa syömään tai nukkumaan. Ja pitkän aikaa senkin jälkeen, kun aloin vähitellen vakuuttua, että oli oikeastaan hyvä, että osasin sillä tavalla lähteä, en päässyt irti tunteesta, että olin kuitenkin tehnyt väärin eksää kohtaan ja että siitä seuraisi jokin karmiva rangaistus.) Skeemakirjaa työstäessäni tajusin kuitenkin hyvin konkreettisesti, että tuossa suhteessa minulla ei vain ollut tilaa eikä motivaatiota käsitellä vaikeita olojani. Suhteen ilmapiiri ei vain rohkaissut sellaiseen. Tietysti olisin voinut mennä terapiaan ja työstää sisäistä avaruuttani salaa ja itsekseni, mutta ei sellainen tunnu luontevalta ratkaisulta silloin jos seurustelee ja asuu terapiaan epäillen ja valtapuolisen negatiivisesti suhtautuvan ihmisen kanssa. Minun on täysin mahdotonta kuvitella, miten olisin siinä tilassa voinut ottaa moiset valtuudet, että olisin vain mennyt ja antanut toisen pelätä pahinta siitä, että päähäni tungetaan kaikkea selviytymistä oikeastaan vain haittaavaa minä-minä-hössötystä. Olisin tuntenut itseni täysin hirviöksi, jos olisin tehnyt niin, ja sekin olisi ehkä johtanut eroon lopulta.

(Minusta tuntuu nykyään siltä, että mitä enemmän tajuan herkät kohtani ja vaikeat oloni ja pystyn kohtaamaan niihin liittyvän toivottomuuden ja kiukun rankaisematta itseäni ja suhtautumatta itseeni ja tarpeisiini ivallisesti, sen paremmin pystyn oikeastaan ottamaan muutkin huomioon ja sallimaan heille pienet kummallisuutensa. Syitä oloista ei tarvitse projisoida toisiin, koska voin sanoa entistä helpommin, että minulle tulee tästä ja tästä kurja olo näiden ja näiden luontumusten ja skeemojen takia. Eivät nuo olot ole erityisesti kenenkään syytä. Meillä on vain nämä luontumukset ja ajattelutavat, jotka kalahtavat ikävästi vastakkain ja hermopäät kipinöivät eikä kumpikaan ehkä edes uskalla sanoa sellaista ääneen. Eihän ystävyyksien aluksi rustata mitään sopimuksia ja jaeta käyttöohjeita, joten on aivan selvää, että kurjia oloja on kenen tahansa kanssa kuitenkin luvassa ennemmin tai myöhemmin.)

Kummallista, miten joinakin päivinä maailma oikein loksahtaa kohdalleen!

Sataa ja paistaa, kokkaamme Vompsun kanssa intialaista ruokaa tämän töiden jälkeen. Ihanaa, miten hyvää kaali-cashewpähkinäcurrystä tulee, kun siihen lisää limettipikkelsiä! Curryn jälkeen nukumme päiväunet.

Loppuillan koetamme herätä päiväunilta, mutta niin ei kuitenkaan käy. Vesijuoksen, teen ja nautin hamppu-vadelmapirtelöä sekä assistoin Vompsun pyörän renkaanvaihdossa oikeammin unessa kuin valveilla. Kirjoitankin unessa. (Nyt.) Unesta täytyy johtua sekin, että keksin viimein, miksi rengasraudassa on se koukkunsa - rengasraudan saa sen avulla pysymään paikallaan käsin koskematta, kun koukun sujauttaa pyörän pinnaan. Hereillä tuollaista ei voisi keksiä. Aamusta tuntuu olevan satoja vuosia.

Ihmeellistä, loma. Huomenna on aikaa jatkaa Tove Janssonin Kesäkirjaa.

Eric Bernen vuorovaikutuksen peleistä kertova kirja Games people play on ainakin jollakin tasolla vaikuttanut minuun: tunnistan yhden kuvion, johon minun odotetaan astuvan, ja tunnistan myös, että olen tällä erää sen verran vahvoissa kantimissa, etten koe pakkoa ottaa rooliani tuossa pelissä. (Jo lukiessani totean, että tämä on yksi yleisimpiä pelejä, joihin törmään. Tosin olen melko varma, että ymmärrän jotakin pieleen tai vähintään sotken nyt pelit ja ajanvietteet - no, yhtäkaikki, en pidä tuosta kuviosta, jos se toistuu kroonisesti tietyn ihmisen kohdalla joko toisen tai itseni toimesta.) Berne kutsuu peliä nimellä Ain’t it awful.

Nyt peli alkaa happaman naaman asettamisella ja vihjaavalla nyökkäyksellä ulos. Varsinainen kesäilma, lausutaan ja hymyillään niin synkästi, ettei jää arvausta siitä, miellyttääkö ilma sanojaa vai ei. Huomaan toisen odottavan minun myöntelevän, mutta kun pidän sateesta. Poppelit tuoksuvat kävellessä ja iloitsen ruohon ja kasvien puolesta sateesta. Koetan muotoilla vastauksen kohteliaasti mutta konfrontoivasti. “Niin no, ei mikään piknikilma. Mutta toisaalta, poppelit tuoksuivat ihanasti mun kävellessä tänne. Maa on niin kuiva, sade raikastaa ilman taas pariksi päiväksi.” Epäluuloinen mulkaisu - ei sateesta ilmeisesti kuulu pitää. Minkäs teet. Pidän siitä silti. Sinä saat olla pitämättä, minä saan pitää. Tällaisessa maailmassa me vain elämme.

Ensin ajattelen, että ehkä minut leimataan nyt vain oudoksi, kun pidän sateesta, ja so what. Ajattelen näin eritoten siksi, että olen lukenut Bernen kirjan niin vähän aikaa sitten ja minusta tuntuu tavallaan pahalta sovitella sen kirjaamia pelejä käymäni kommunikaation ylle. En tahtoisi leimata vuoropuhelua millään tavalla vaan edetä vähä kerrassaan. Ehkä kyse tosiaan on vain mielipide-erosta tai erosta huumorissa. Mutta pian käy ilmi, että ei, tämä tosiaan on toisen tyyli ainakin esittää asiat.

Toinen nostaa vuoronperään tarkasteltavaksi muitakin seikkoja kuin sateen, vaikka koetan säännönmukaisesti luovia puhetta iloisiin asioihin. Ihmisten motivaatio, pukeutuminen, alistuvuus työelämän kurimukselle - kaikkia luonnehtii sama mätyys kuin sadettakin ja kaikille virnistetään vinosti. Jotenkin tausta-ajatus tuntuu menevän siten, että on suoranainen ihme, ettei tässä maailmassa kajahdeta sen kummemmin, kun kerran meidät pakotetaan nielemään paskaa joka tuutista. Huomaan hämmentyväni ja hieman luimistelevani korviani.

Huomaan näet keskustelun kuluessa, että pidän maailmasta ja sen ihmisistä. Tapahtuu toki paljon julmuuksia ja ylilyöntejä, mutta paljon hyvääkin. Silloinkin kun ihmisten asenne tai teot harmittavat minua hetkellisesti asettuessaan jotenkin poikkiteloin tarpeellisina pitämieni asioiden eteen, en jotenkin osaa ottaa sellaista yleistettyä näkökulmaa, että maailma olisi jotenkin yleisluonteeltaan vastahankainen tai ansaitsisi osakseen synkeän ironisia kommentteja. Toki saatan joskus olla tuohduksissani (ja se on ilmeisesti vain aivan hyvä sen suhteen, että saan puoleni pidettyä minulle tärkeissä kysymyksissä - tuohtumus osoittaa, etten tahdo alistua) ja joskus harvoin jokin asia voi tuntua suorastaan raivostuttavalta, mutta en näytä osaavan pitkittää tuota tuntemusta. Kun olen saanut sanottua kantani ja selitettyä tuohtumukseni, se vain katoaa ja tunnen tyytyväisyyttä ja ehkä jos asia ei kantani ilmaisemisesta mihinkään muutu, avuttomuutta ja surua. (Voi olla, että olen näiden kanssa vähän liian sinut - se liittynee siihen, etten ole pitkävihainen enkä taistele aina riittävästi saadakseni tahtoni läpi.) Jos jonkun ihmisen kohdalla tuohtumus uusiutuu säännönmukaisesti, saan välttää häntä. (Tämä on minulle uusi ajatus, aiemmin olen ajatellut, että jos joku tahtoo nähdä minua vaikka onnistuukin vaikuttamaan negatiivisesti mielialaani joka ainut kerta, minulla on jotenkin velvollisuus olla tavattavissa ja työstää päätäni niin kauan, etten enää mene alavireeseen hänen kommenteistaan. Enää en tahdo ajatella siten. Kaikki muuttumisen vastuu ei voi sijoittua minun pääni sisään.)

Kuunnellessani toista tiedän, että minäkin joskus valitan ja synkistelen. Mutta yleensä tartun kerkeästi siihen, jos toinen tarjoaa iloon vipuavan puheenaiheen. (En erityisemmin pidä siitä, että saan itseni kiinni yksipuolisesta valittamisesta ja pessimismistä. Ne tuntuvat minusta pöljältä välivaiheelta, jossa maailma on muuttunut ja itse pitäisi löytää uusi lähestysmistapa siihen kiinni pureutuakseen, mutta sellaisen sijaan jääkin vain rypemään senhetkisessä surkeudessa. Koetan suvaita tätä puolta itsessäni hetkittäin - muutos vaatii aikaa ja harjoittelua - mutta en tahdo suvaita sitä kroonisesti.) Nyt olen itse tehnyt tällaisen tarjouksen iloon jo monta kertaa, mutta toinen rypee edelleen kuopassaan eikä vastaa oikein mitenkään leikkiinkutsuihini ja huomaan harmistuvani - lievästi, mutta kuitenkin. Eikä yksikään aihe, jota hän käsittelee, mitenkään selitä moista asennetta. (Minusta on ymmärrettävää, että ihmiset tyrmistyvät joidenkin asioiden luona ja ovat hetken epäluuloisia hieman kaikkea kohtaan aina kun tuokin asia tulee puheeseen. Kriisitilanteissa psyyke toimii toisin.) Nyt mitään kriisiasioita ei kuitenkaan ole käsitelty. Kaikki tuntuu toisesta vain olevan kroonisesti pielessä, enkä ole itse lainkaan sillä tuulella, että osaisin mennä sellaiseen mukaan. Tai haluaisin.

Kyllä, luulen, että kyse on haluamisestakin. En usko, että krooninen negatiivisuus ja pessimismi ovat kellekään hyväksi. Olen lukenut riittävän monta viittausta siihen, kuinka ne lyhentävät eliniän odotetta. Eikä se ole edes tärkeintä. Tärkeämmältä tuntuu se, miten hurjasti ne vaikuttavat elämänlaatuun. Tavallaan tahtoisin, mutta toisaalta en tosiaankaan tahtoisi tietää, miltä tuntuisi elää maailmassa, jossa joka ikinen seikka suorastaan kirkuisi: KURJAA! TYHMÄÄ! TYLSÄÄ! EPISTÄ! Tuo tahtominen on kai velvollisuudentunnetta, ja tuo ei-tahtominen se reaktio, joka muodostuu suhteessa tällaisiin ihmisiin aika nopeasti: ei, heidän kanssaan tulee kerta toisensa jälkeen synkkä ja raskas olo, koska koetan ymmärtää ja mennä mukaan heidän kokemukseensa heitä ymmärtääkseni, ja sitten saan ponnistella pari päivää pinnalle, suutahdella itselleni ja toivoa, että joku tulee ja tempaisee minut iloon, kunnes en tahdo enää tietää heidän kuulumisistaan. Kirjoitan nyt kroonisesta ivallisuudesta ja negatiivisuudesta, en siitä, että ihmiset kohtaavat vaikeuksia tai heillä on jonkin aikaa vaikeaa elämässään. Vaikeudet eivät ole syy hylätä ketään, eivätkä ne tunnu minusta pahoilta sietää toista kuunnellessa. (Ilmiasu vaikeuksista kerrottaessa ja valittamisessa eroaa paljonkin - vaikeuksista kerrottaessa esimerkiksi itku on herkässä ja hätä aistittavissa ja ivallisuus ja ironia poissa.) Mutta tuo synkistelevä asenne - se sairastuttaa ainakin minut. Toivoisin olevani kestävämpi sen suhteen, mutta olen opetellut kantapään kautta rajani sen sietämisessä ja tiedän, että noiden rajojen ylittäminen ei ainakaan toistaiseksi tuota järkeviä oloja.

Tuntuu helpottavalta törmätä skeematerapian kirjassa siihen, että reaktioni on ihan tavallinen. Kirjassa kerrotaan, että negatiivisuuden/pessimismin skeemassa on tyypillistä, että ihminen pelaa valittamispeliä, jossa hän saa kumppaneiltaan jatkuvasti emotionaalista tyynnyttelyä ja lohdutusta. Pidemmän päälle muut kuitenkin alkavat pitää valittajaa rasittavana, koska joutuvat kroonisesti lohduttajan asemaan. Jep, en voi kuin nyökätä. Ja silti, kun luen tuon, säikähdän tietysti itse aivan kauheasti - entäpä jos olenkin itsekin aivan liian tyytymätön kaikkeen, vaikka usein kommunikaatiossa säikähdänkin toisten tyytymättömyyttä? Jos en vain kuule omaa valittamistani? (Olen samantien valmis niputtamaan valittamiseksi ihan kaiken minua ikinä suututtaneen.) Äh, on vain kuunneltava tarkemmin - siinä on ainakin yksi suunta, jonka mukaan voi edetä.

Jostain syystä (ehkä omista vinouksistani johtuen) minun on helpompi sietää sitä, että ihminen valittaa itsestään. Ehkä ymmärrän sen jotenkin funktionaalisemmaksi. Ajattelen hänen keräävän kiukkua omaa koettua avuttomuuttaan ja pönttöyttään ja hirviömäisyyttään kohtaan, ja että tuo kiukku saattaa ehkä jotenkin olla tarpeen muutoksen alkuun saattamiseksi. (Tarpeellisiksi uskomustasolla myönnetytkin muutokset vaativat usein liikkeelle tönäisyn.) Itseäänhän jokaisella on oikeus muokata. Tosin jos valitus ottaa muodon “minä aina” tai “minusta ei koskaan voi tulla”, en onnistu kuulemaan siinä muutosvoimaa.

Nyt kun kieltäydyn menemästä mukaan valittamispeliin tuon kohtaamani ihmisen kanssa ja pysyttelen neutraalina ja etäällä, hän ei hymyile minulle kertaakaan. Hänen epäluuloisuutensa paistaa läpi. Yhä uusi aloite, yhä uusi kieltäytyminen sen määräämästä vastaamisen eleestä. Tajuan rasittavuuteni ja koen siitä surua. Ehkä olen hirviömäinen, kun haluaisin kommunikaation sujuvan toisin. (Eikö se olekin jonkin sortin suvaitsemattomuutta, ettei mene toisen avaukseen mukaan?) Äkisti olen aivan väsynyt. On niin paljon vaikeampaa vastustaa hetkessä ja voida pidemmällä jaksolla paremmin kuin mennä mukaan hetkessä ja märeksiä tapahtunutta päiväkaudet. Ja silti ensimmäinen vaihtoehdoista tuntuu paremmalta. Sitten mieleeni pilkahtaa ajatus, että tavallaan on kuitenkin oikein, että estän jotakuta vahvistamasta itseään (minun näkökulmastani) vahingoittavaa käytösmallia, olkoonkin että vain yhden keskustelun ajan - sen verran valtuuksissani on. Tuntuu kurjalta, etten onnistu poimaisemaan häntä iloon. Mutta voihan hän aina valittaa keskustelustamme ja hankaluudestani jälkeenpäin, jos tahtoo ottaa sellaisen asenteen…

Vaikka tietysti tuo tahtoo on kiero sana. Tahtoo ja tahtoo. Kuka tahtoo? Sekö, joka tahtoisi jossain syvällä tasolla onnellisen elämän, iloa enemmän kuin happamuutta? Vai onko sitä enää tämän ja muiden kroonikkohappamien kohdalla? Enää vai vielä vai toistaiseksi? Kuinka paljon happamuus on valittua ja kuinka paljon opetettua? Kuinka helppo siitä on poisoppia? Kun minä jätän asiasta huomauttamatta sivullisuuteni tähden, kohtaako hän koskaan ketään, joka onnistuisi kommunikoimaan, miksi valittaminen ja synkeys ei ehkä sittenkään kannata? Onko minulla oikeutta toivoa, että joku toinen kokisi ilon? Voinko silti olla toivomatta sellaista? Tai voiko hän olla toivomatta, että astuisin mukaan hänen asettamaansa kuvioon, joka ei selvästi näytä sisältävän leikin varioivuutta vaan pelin sääntöehdottomuuden? Kuinka helppoa on oppia huomaamaan maailman ihanuus ja kauneus ja ilahduttavuus ja sykähdyttävyys, jotka kuitenkin ympäröivät meitä kaiken aikaa (ellen sitten luo noita illuusioita jonkin oman pelini osana)? Miten lapsen ilo ja into on onnistuttu sullomaan negatiivisuuden tynnyriin? (En muista koskaan tavanneeni kroonisen valittavaa pikkulasta, mutta kroonisen valittavia teinejä muistan tavanneeni rutosti, samoin aikuisia.) Onko väärin, että hätkähdän tuota asennetta, haluaisin auttaa maailmaa siinä kohdin ja tunnen itseni kuitenkin kyvyttömäksi (ja oikeastaan oikeuksiltanikin rajatuksi - hänen elämänsähän se on) tekemään mitään rakentavaa elettä iloon kutsumisia lukuunottamatta? Vaatia en saa, sen ymmärrän kyllä, mutta saanko toivoa? Miten voisin edistää iloa? Saanko haluta niin? Mitä Maija Poppanen tässä kohden tekisi?

Kysymyksiä, kysymyksiä, tuskin mitään varmuutta.

Kävellessäni asioita eteenpäin tarraudun kiivaasti kaikkeen kauniiseen ja ihanaan kesäsateessa. Suorastaan vauhkoonnun ajatuksesta, että jokin estäisi minua kokemasta näin, haistamasta kasvillisuutta ja märkää asfalttia, rappauksia ja ikkunanpuitteita, etsimästä rakastamisen ja tarttumisen kohtia. Minusta tuntuu, että olisin ilman tuota taipumusta kuollut. Olisin kuollut jo aikoja sitten. Voi olla, että erehdyn tässä, mutta niin joka tapauksessa uskon. Ja siinä kuvittelen ainakin olevani oikeassa, että jos en nyt ja tässä ilahtuisi näistä kaikista seikoista kävellessäni, vaan pitäisin niitä yksinomaan huonoina, mielialani vajuisi paljon matalammas. Ehkä minulle se on pakko, joillekin muille ei, ehkä tarvitsen muita enemmän kauneutta ja kuulumisen tunnetta, sujumisen ja uppoutumisen tunnetta, ehkä ilman niitä en pääsisi jaloilleni useina aamuina tai heräisi iloisena ja innokkaana, vaikken voikaan tietää, miten asiat sujuvat huomenna tai vuoden päästä. Ehkä liioittelen happamuuden ja valittamisen vaarat, koska minulle ne tosiaan tuntuvat vaaroilta.

Yhtäkaikkisesti, nautin siitä, että huomaan poppelien tuoksuvan voimakkaasti, se silaa päivään ja säähän aivan erikoisen hehkun ja auttaa uskomaan, että asiat voidaan hoitaa tyydyttävällä tavalla ja että luvassa on paljon muitakin arvaamattomia iloja. Tunnen onnea siitä, että elän tällaista animistista maailmaa, jossa poppelitkin osallistuvat aktiivisesti minun iloon poimimiseeni. Ajattelen, että minun pitää muistaa tämäkin sitten kun juttelen äidin kanssa peloista, sukulaisista, häistä, ruokatarjoamisista ja kasvatukseni epäonnistumisesta. En osaa ajatella kasvatukseni epäonnistuneen siinä suhteessa, että elän kuitenkin suuria pieniä iloja ja suhtaudun toiveikkaasti ja siksi jaksan sitkeästi yrittää puolimahdottomiakin seikkoja ja tehdä monia asioita, jotka vain tuntuvat mielenkiintoisilta vaikken niitä sen tarkemmin osaakaan perustella (bloggaaminen on juuri tällainen juttu, hauska kokeilu), ja jaksan antaa anteeksi, koettaa muovata maailmankuvaani, ponnistella johonkin suuntaan ja kantaa huolta ja rakastaa. Jaksan iloita.

Iloita, niin - joskus se tuntuu kaikkein vaikeimmalta toiveista kaikissa ristiriitojen puristuksissa. Jos jaksaa, osaa ja halua iloita ja kutsua muitakin (siinä välillä onnistuen, välillä epäonnistuen) iloon, asiat eivät voi olla kovinkaan huonosti. Muistan Karrin sanat vapulta pari vuotta sitten, kuinka hän kertoi jälkeenpäin katsoneensa, miten me Viin kanssa nauroimme ja kuinka hän ajatteli, että olimme me kuinka rikki hyvänsä tuona hetkenä, me sentään nauroimme niin iloisesti, että kaikki ei selvästikään voinut olla huonosti.

Olen ajatellut viime päivinä erästä kummaa seikkaa. Se tulee mieleeni ensiksi, kun kävelemme jokin aika sitten Halkolammen ympäristössä entisen vuokraemäntäni, Tutetitin, Matin ja Kehittyvän sekä omilla teillään tuoksuttelevien koirien kanssa. Huomaan näet aivan kuivaa peurankakkaa kaikkialla ja kun metsässä ei ole oikein muuta kerättävää (kerrettävvee; ei kukaan helsinkiläissukulaisista mitään kerännyt joten kerättävän kuulee pohjoisemmin), alan sitten kerätä sitä koiran tyhjään kakkapussiin Annalan kompostia varten. Kakkoja pussiin poimiessani muistan äkisti, että olen tehnyt tätä ennekin. Isoäidin erämökillä hirvenkakkaa kerättiin suolta mehukattikanisterista leikatulla soutuveneen kuupalla sankoon ja kompostoitiin perunamaan mullaksi. (Tontti oli louhikkoa ja suota joten kaikki perunamaan multa oli kompostoitua ja kipattu yhteen kasaan louhikossa.) Kun muut poimivat marjoja tai sieniä, minä keräsin hirvenkakkaa. Olin tyytyväinen tehtävääni, niin olen nytkin poimiessani peurankakkaa pussiin.

Samalla tavalla mieleen palautuu äidin vastustamisia nyt kun keskustelen tomerasti hänen kanssaan juhlatarjoamisista ja muistakin järjestelyistä. Ei pidä paikkaansa, että olisin aina luovuttanut intressiemme ajautuessa ristiriitaan, vaikka useimmiten toki olenkin tehnyt niin ajatellessani, ettei asia oikeastaan ole itselleni niin olennainen. Muistan äkisti, että murrosikäisenä tappelimme äidin kanssa oikeastaan koko ajan ja ihan kaikesta. Muistan erityisen hyvin sen kerran, kun äidinkielenopettaja kysyi lukion alussa, kuinka monen vanhempi on huolissaan lapsensa pukeutumisesta ja mitä opettajat siitä oikein ajattelevat. Aika moni viittasi. “No, voitte kysyä vanhemmiltanne, eivätkö he usko, että täällä taidelukiossa on jo nähty ihan kaikki mahdollinen. Kyllä me osaamme katsoa vaateparren alle. Ei se kiinnosta. Minua kiinnostaa se, että te osaatte kirjoittaa hyvää suomea.” Seuraavan kerran kun vääntäydyin kotona johonkin harvinaisen kummalliseen vaateviritelmään ja äiti kauhistui, mitä opettajat tuostakin nyt ajattelivat, kysyin häneltä äidinkielenopettajan kehottaman kysymyksen ja kerroin, muutenkin mitä tämä oli sanonut. Siitä seurasi järkyttävä räjähdys ja valitusta siitä, kuinka osa opettajista näyttää haluavan vaikeuttaa kasvattamistehtävää, joka on jo ennestään aivan liian mahdoton. Jälkeenpäin minusta tuntui, että olisi pitänyt tajuta, ettei tuollaista kysymystä voi lausua ääneen tilanteen jo latauduttua ja että vaikka olin kuvitellut sen sovittelevaksi ja kasvatusvastuuta löysääväksi, se oli tosiaan mahdollista kuulla myös provokaationa ja merkkinä tarpeesta otteen tiukentamiselle. Kun olimme nyt ajautuneet eri leireihin, ei mitään oikeastaan ollut enää pelastettavissa. Pukeuduin kummallisemmin päivä päivältä ja aloin ajatella, että jos ihmiset antavat vaatteiden hämätä itseään niin paljon, en ehkä tahdokaan tutustua heihin sitten. Muistan äkisti muitakin kohtia, jossa olen ylittänyt jonkin näkymättömän rajan, aiheuttanut epätoivoa, kauhua ja pillastumista ja siitä huolimatta pitänyt pääni, vaikka ristiriita onkin jollakin tavalla siirtynyt sisääni. Kuinka kummallista, etten nykyään yleensä muista näitä kohtia. (Ehkä se johtuu siitä, ettemme riitele tai nälvi Vompsun kanssa ja saatan siksi pitää yllä illuusiota, että kaikki kommunikaationi on yhtä sovinnollista luonteeltaan.)

Aivan samoin kun en muista keränneeni hirvenkakkaa ennen kuin saan päähäni kerätä peurankakkaa läpinäkyvään pussiin. Yleensä kerään jotakin syötävää tai juotavaa eikä se tunnu vahvistaneen muistikuvaa hirvenkakan keräämisestä, pitäneen sitä mielessä.

Samalla tavalla intensiivinen keskustelu terapioista pari viikkoa sitten äkisti nostaa mieleeni, että onhan kriisiä hoitanut lastenpsykiatri tosiaan lausunut minustakin mielipiteen sen jälkeen kun yksi läheisistäni joutui raa’an väkivallan kohteeksi ollessani lapsi ja löysin uhrin enkä oikein edes pystynyt tajuamaan, mitä oli tapahtunut, en edes halunnut tajuta. En muista arvioinnista paljonkaan mutta muistan kyllä lausunnon, jonka äiti myöhemmin kertoi minulle. (Kuulin sen vasta aikuisena ja siinä vaiheessa kun oli käynyt kiistatta ilmi, että lausunnossa esitetty mahdollinen uhkakuva ei näyttänyt toteutuneen. Silti kuullessani uhkakuvan tunnistin monia niitä ongelmallisia tuntemuksia, joiden kanssa olin hiljaa omassa yksityisyydessäni vääntänyt kättä viimeiset kymmenen vuotta ja jotka vieläkin saattavat palata, kutsumattomat vieraat, jos tarpeeksi säikähdän. Tuntui pelottavalta, että joku voi ennustaa niin tarkasti, mitä tietyntyyppisistä tapahtumista saattaa seurata. Toisaalta, ei kai se sittenkään ole yllättävää. Voimakas pelkotila voi tulla käsitellyksi monella tapaa mutta ei se noin vain katoa käsittelemättä.) Useimmiten en muista arjen askareissa, millaisiin asioihin saakka käytökseni juuret ulottuvat. Arki on niin toisenlainen vaihde, siinä on helppoa nostella pyykkejä koneeseen tai paijata kissaa tai keskittyä työhön ja tietää, että selviän, ettei siitä ole mitään epäilystä kenelläkään. Ja mieluiten sitä tietysti unohtaisikin ne kohdat, jossa epäilee, sietääkö omia ristiriitojaan enää sekuntiakaan tai joissa kokee niin syvää epätoivoa, että jokainen aistimus tuntuu kivulta.

Olen jotenkin ilahtunut skeematerapian kirjan ajatuksesta, että itsen voi pilkkoa ikään kuin osapersooniksi, joita voin laittaa puhumaan keskenään (kunhan muistan, että he ovat jo olemassa). Se auttaa minua arvaamaan myös, miksi en mielelläni käytä ristimänimeäni. Olen jotenkin identifioinut sen niihin toiveisiin, joita vanhemmat minulle ovat esittäneet ja joiden mukaan en vain pysty elämään, koska se on luullakseni liian ahdas roolitus kenelle hyvänsä tai ainakin saa minut surulliseksi ja epämääräisellä tavalla tyytymättömäksi ja tuntemaan, että joudun luopumaan paljosta spontaaniudesta, ilosta ja ylpeydestä kuten myös oikeudesta toisinaan pitää pääni, silloinkin kun se noudattaa kummallista intuitiota. (Mietin sitäkin, vaihtaisinko ristimänimeni pois tai ainakin ottaisinko sen rinnalle kutsumanimeni nyt kun joka tapauksessa sukunimeni muuttuu ja joudun hankkimaan uudet passit ja ajokortit. En tiedä, tarvitseeko minun ryhtyä niin pompöösiin eleeseen, vaikka toisaalta, olisi tietysti mukavaa tulla virallisestikin puhutelluksi sillä nimellä, johon identifioidun, sen sijaan että joka ikinen virallinen puhuttelu sisältää viittauksen siihen, missä en voi kuin epäonnistua, koska pohjimmiltani tiedän, etten tahdo elää sillä lailla.)

Kuinka kätevää olisikaan muistaa kaikki nämä kadotetut puolet itsestään. Osata muistaa hankalassa tilanteessa rohkeat ja kurittomat hetket, kaoottinen nauraminen, se hyvä olo jolloin solahtaa toisten seuraan ällistyttävän helposti, päättäväisyys aidatessa omalle yksityisyydelleen tilaa ja aikaa, suru tajusta ettei kaikkia pysty miellyttämään kuitenkaan, ärtymys kun tajuaa itse itseensä kohdistamat vaatimukset epäreiluiksi (näin käy tavallisesti silloin kun ei osaa kuvitella asenteelleen mitään realistisia vaihtoehtoja, tarkoitan tällä: vaihtoehtoja, joihin suostuessaan voisi silti mieltää itsensä rakastettavaksi ja ehkä jotenkin itsekunnioituksen mahdollistavaksi), ja kaikkein tärkein, millaista on maata jonkun vieressä ja uneksua itsensä kadoksiin, tuntea silitys ja muistaa, ettei oikeastaan omien rajojen asettaminen tiukasti tapahdu muulloin kuin pakon edessä. (Kommunikaatio on yksi näistä pakoista, sanallinen kommunikaatio. Siinä on vain muistettava, ettei toinen tiedä, mitä itse tietää, ja jos haluaa toisen tietävän, se on jotenkin muotoiltava ymmärrettävästi ja siirrettävä hänen ulottuvilleen.)

Kun nyt muistan tai huomaan - en muista, olenko ennen huomannut tämän seikan mutta ehkä sillä ei ole edes väliä - miten konkreettinen jonkin asian tekeminen, jollakin tavalla käytännössä asennoituminen muistuttaa niistä erilaisista voimavaroista ja taidoista, jotka on piilotettu tähän viritykseen ja prosessiin, jonka sivutuotteena ajattelen, ryhdyn toki sommittelemaan erilaisia kokeiluja, jotka voisivat muistuttaa minua kadonneista (ja usein sanallistamattomista tai muuten tallentamattomista) puolista. Haluaisin, ettei minua enää hävettäisi yksikään valokuva tai vanhempien kertoma muisto. Haluaisin myös ajatella elämää kokonaisuutenaan oppimisprosessina, enkä ajatella, että välillä elän taantumuksen kausia ja välillä ryskyn eteenpäin arvaamattomaan suuntaan. Jotta voin tietää, missä sijaitsen nyt suhteessa joihinkin tavoitteisiini (kuten puolensa pitämiseen ja jonkin järkevän suunnan etsimiseen), minun olisi muistettava nuo kadonneet puolet tarkemmin.

Kuvittelen äänen, joka painekattilasta pääsee, kun sen venttiiliä hieman avataan salvoin suljettua kantta avaamatta. Puhun äidin kanssa puhelimessa hääjärjestelyihin liittyen. Koska olen juuri lukenut peleistä ja skeemojen syntymekanismeista, kuulen selvästi, mistä osa päättämättömyyttäni ja loukkaavuuden ja itsekkyyden pelkoani periytyy ja mistä olen oppinut yksinkertaisesti luovuttamaan toisen näkemyksen edessä (koska toisella on aina viimeisin valttikorttinsa, eli siihen vetoaminen, että olen ajattelematon, itsekäs ja muutenkin varsinainen mieliharmi käytöstavoiltani; sen jälkeen lausuttu “rakastan sinua, mutten käytöstapojasi” ei kuulosta niinkään rakkauden tunnustamiselta kuin joltakin kummalliselta värssyltä, koska mikä se minä ilman käytöstapoja oikein on? Onko sitä? Onko se se pieni vauva kauan sitten tai lapsi, joka kuviteltiin ennen sen syntymistä tai se aikuinen, joka olisi kaikesta samaa mieltä?)

Kumpikaan ei korota ääntään, mutta pelimerkit ovat aika massiiviset. Pidättäydyn tietoisesti sinä-kommunikaatiosta ja minkään negatiivisen sanomisesta, kuten äitikin. Silti rivien välissä vaihdamme murinaa ja irvistyksiä. En tiedä, kuuleeko äiti niitä. (Joskus käydessäni vanhempien luona kysyn vanhemmilta, miksi he riitelevät koko ajan, minä näet kuulen sen riitelynä, ja johtaako se joskus johonkin. Äiti vastasi viimeksi - muistaakseni samaan tyyliin kuin ennenkin - etteivät he riitele, että tämä on kuule ihan normaalia parisuhteen kommunikointia.) Äiti kysyy, eikö minusta tunnu siltä, että on aika itsekästä ja ajattelematonta tarjota pelkkää kasvisruokaa. (Koska idea on minun, on aika selvää, kuka on itsekäs ja ajattelematon, vaikkei sinä-sanaa lausutakaan.) Vastaan, että eipä oikeastaan. (Sen voisi aukikirjoittaa näinkin: “Sinä olet väärässä, sinulla ei ole riittävästi autonomiapyrkimyksiä ja olet liian valmis kompromisiin niissäkin asioissa, jotka periaatteessa hyväksyt suotaviksi kuten se, että ihmiset asettavat itse moraaliset rajansa ja elävät niiden mukaisesti. Itsekkyyttä olisi alistaa toiset jatkuvasti tanssimaan minun pillini mukaan, nyt kyse on yhdestä ateriasta. En usko, että kukaan kieltää sukulaisuussuhdetta, vaikkei saisikaan karjalanpataa. Minä en tahdo olla yhtä alistuva kuin sinä olet enkä huolehtia itseäni puolikuoliaaksi siitä, miltä toimintani näyttää ulospäin. On tärkeämpää, että koen yrittäväni toimia oikein, vaikka sitten joku sukulainen siitä närkästyisikin. Minusta lestadiolaisilla saa olla alkoholittomia häitä ja kasvissyöjillä lihattomia häitä ja jos joku sellaisesta loukkaantuu, lähipizzeria on laupias taivas kadun toisella puolen, sieltä saa varmasti lohtupizzaa.”) Kyseessä ovat kuitenkin meidän häämme. (”Saat olla sitä mieltä, että olen itsekäs ja saat hävetä kasvatuksesi epäonnistumista, mutta pidän pääni. Hakkaat nyt vain päätäsi seinään.”)

“Eikö sinusta tunnu siltä, että me emme ota huomioon sitä, että osa on kuitenkin sekasyöjiä?” äiti kysyy. Ovela veto - vedota nyt siihen, että haluan, että kaikki huomioidaan. “Minun käsittääkseni kaikki ovat syöneet kasviksia ja eivät he taida mitään puutostauteja saada, vaikka kerran joutuisivatkin syömään ihan kasvispohjaisen juhla-aterian”, vastaan. Olen näet päättänyt pitää pääni tämän kerran. “Huomaan, että tämä on sinulle periaatekysymys, josta et osaa neuvotella”, toteaa äiti ääni aavistuksen verran kohoten. “Jep”, vastaan, “en tosiaankaan halua.” Mihin äiti: “Mutta minä olen myös häistä vastuussa. Vompsun äiti toivotti onnea juhlajärjestelyihin eilen ja aloin sitten ajatella, että tosiaan, minullahan on tässä myös vastuuta ja että ehkä te ette nyt oikein osaa ajatella sitä, että kaikki juhlavieraat pitäisi ottaa huomioon!” Vastaan, tässä vaiheessa jo täysin kyllästyneenä: “No, minä nyt satun uskomaan, että kaikki vieraat voidaan huomioida jollakin muullakin tavalla kuin laittamalla liharuokaa. Kuule, en halua että meidän juhlien takia tapetaan eläimiä. Koetan huomioida nekin. Jos en halua niiden kärsimystä arkena, en varmasti tahdo juhlassakaan. Nämä on kuitenkin iloiset juhlat eikä sellaisiin tuoda ruumiita.”

Äiti rykäisee ja ilmoittaa puhuneensa asiasta sukulaistenkin kanssa. Kyllä vain, heistäkin olisi vain kohtuullista ja kohteliasta, että juhlissamme tarjottaisiin heille liharuokaa. Tässä vaiheessa on kaikista vaikeinta pysyä kohteliaana. Vastaan vain: “Jos he haluavat sellaiset häät, voivathan he aina mennä naimisiin ja järjestää sellaiset. Tulen sinne oikein mielelläni. Nämä nyt vain sattuvat olemaan meidän häät.” Äiti syyttää minua siitä, ettei kanssani voi neuvotella.

“Äläkä nyt ajattele niin, että minä en hyväksyisi teidän kasvissyöntiä, ei ei. Minusta kasvisruoan tarjoaminen juhlissa on aivan luonnollinen juttu, kun te molemmat minun lapsetkin olette kasvissyöjiä.” (Äiti tuntuu unohtaneen, että hän ja isäkin olivat aiemmin kasvissyöjiä - mistähän me asenteitamme olisimme oppineet, ellemme kodista - ja nykyäänkin syövät enimmäkseen kasvisruokaa.) “Mutta?” kysyn, koska tiedän, että kohta muttailu alkaa joka tapauksessa. “Mutta eivät kaikki ole sellaiseen tottuneet. Mitä Vompsun sukulaiset oikein ajattelevat meistä? Entä kuinka moni vieraista nyt sitten oikeastaan edes on vegaani? Toki heille tehdään vegaaniruokaa, mutta kyllä myös enemmän lihasta pitävät pitäisi minun mielestäni huomioida.” Toistan, että heidät voidaan varmasti huomioida muutenkin kuin ruoan avulla ja että tietääkseni kaikki Vompsun puolen sukulaiset osaavat syödä kasvisruokaa, koska enemmistö Vompsun sisaruksista on joka tapauksessa kasvissyöjiä. Mutta ei lukumäärä ole pointsi. “On myös helpompaa, että kaikki voivat syödä samoja ruokia”, koetan perustella. “Helpompaa meille, niin!” sanoo äiti.

“Tämä ei ole neuvoteltava kysymys”, toistan vielä. “Jos sinusta tuntuu, että lapsia varten sinne on hommattava nakkeja, voidaan ostaa soijanakkeja.” Äiti vastustelee; ei ole kyse nakeista vaan huomaavaisuudesta, siitä vaikutelmasta, minkä annamme ulospäin. Mietin hetken, tokaisenko puhelimeen, että ainahan hän voi vierittää syyt omituisuuteni niskoille eli tehdä kuten valmistujaisissani, kulkea vieraalta toisen luo ja pyydellä anteeksi “näitä omituisia ruokia, tuo meidän tytär on vähän omituinen, tuollainen kasvissyöjä”. (Se loukkaa Vompsua, itse olen siihen jo niin tottunut ja ymmärrän sen kuullessani niin monta käytökseni piirrettä, etten suutu tai loukkaannu, huokaanpahan vain. Omaa kasvatustaitoaanhan hän siinä anteeksi pyytelee, omaa riittämättömyyttään. Sillä ei enää ole tekemistä minun kanssani. En pelkää enää samaa pelkoa, että erotun joukosta jotenkin todella kummallisena. Se on äidin pelko, ei minun.) Mutta en tahdo sanoa kaikkea tuota ääneen, vaikka tunnistankin vihaisen kommentin kuplivan kannen alla.

“No, jos joku tahtoo etsimällä etsiä meistä vikoja ja huomaavaisuuden puutetta, varmasti hän niitä löytää”, totean vain. “Mutta en usko, että kukaan haluaa. Nehän ovat häät, iloinen juhla.” Siihen äiti sitten myöntyy, mutta toteaa vielä muutaman kerran “ajatelleensa vain” ja että “ihan hyväähän hän vain”. Tiedän toki, että ihan hyväähän hän vain, ja juuri se tekee puolensa pitämisestä niin vaikeaa. Aistin hänen kokemansa häpeän ja hädän ja hänen minun taholtani odottamansa suojelun ja tottelevaisuuden. Ja silti kieltäydyn käyttäytymästä kiltin tytön tavoin ja se tuntuu samalla hyvältä ja pahalta, hyvältä koska minusta toimin oikein pitäessäni pääni tässä kysymyksessä ja pahalta koska tiedän sen aiheuttavan hänelle ylimääräisiä paineita sen suhteen, mitä muut meistä oikein ajattelevat. Hän ei vain miellä, että oikeastaan me olemme erilliset ihmiset ja että oikeastaan äidit vaikuttavat tyttäriinsä aika vähän enää tässä vaiheessa aikuisuutta. Jotkut piirteet ja käytösmallit malliopitaan tuosta noin vain, joillekin rakennetaan valtavankokoinen vastareaktio, joihinkin äitien piirteisiin sovittaudutaan vastaamaan. En halua äidin pelon siitä, ettei perheemme sovi yhteiskuntaan, pakottavan juhliimme kummallisia miellyttämiselkeitä. Minulla on omat pelkoni sopimattomuudesta, mutta ne eivät pilkistä esiin tässä kohdin enkä muutenkaan mielelläni antaudu niille hervottomasti, sillä tiedän niiden sisältävän liioittelua ja toisten suvaitsevuuden ja hyväntahtoisuuden aliarviointia. Ei toisia kiinnosta niin paljon, ja jos kiinnostaa, se on heidän asiansa.

Lopetettuamme puhelun mietin, tunteeko äiti tukahdutettua vihaa tai epätoivoa. Tunteeko hän edelleen toisinaan niitä samoja voimakkaita ja viiltäviä tunteita, joita hän huusi ilmoille kauan sitten ennen kuin romahti itkeväksi mytyksi? Haluaisiko hän edelleen toisinaan vain karata pois meidän kaikkien hirviöiden ulottuvilta? En jotenkin onnistu uskomaan, kun hän sanoo välillä, että haluaa minun kertovan kaiken asiaan liittyvän, kaikki toiveet, ja ettei hän loukkaannu niistä. Jotenkin ne tuntuvat kuitenkin loukkaavan ja huomaan oman varovaisuuteni tuon loukkaantumisherkkyyden ääressä. En pidä siitä, koska en pidä siitäkään, että ihmiset varovat minun herkkiä kohtiani liikaa. Heillä on oikeus tunteisiinsa ja näkökantoihinsa silläkin uhalla, että suistun itse niistä epätoivoon joksikin aikaa, koska ymmärrän, etten tahdo elää siinä maailmassa, jossa kaikki on niin raakaa ja epätyydyttävää ja hermostuttavaa. Paitsi että välillä toimin itsekin niin enkä tiedä, onko se hyväksi vai ei.

Joka tapauksessa tuntuu hyvältä käydä läpi toimitustyön tekstiä. Käsittelen narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kertovan luvun ja jännitän, sopiiko oireisto itseeni - eräs läheinen nimitti minua taannoin narsistiksi, kun pidin pääni jossakin itselleni tärkeässä kysymyksessä enkä myötäillyt häntä kuten yleensä. (Myös bloggaamisen olen kuullut muutaman kerran tällaisen leiman perusteeksi jo aivan yleisella tasolla; sen tuntuu aika hurjalta, kun blogeja on kuitenkin niin moneen lähtöön ja niitä kirjoitetaan selvästi niin monella asenteella ja monesta maailmankuvasta käsin.) Ei sen oireisto oikein sovi (esimerkiksi tunne-elämältään epävakaan persoonallisuushäiriön maailma kuulostaa paljon tutummalta, mutta pärjään ehkä liian normaalisti voidakseni olla semmoinenkaan; luultavasti kyse on taas vain äidin pelosta, että olen kummallinen). Huokaan helpotuksesta. Pelkään niin kovasti vahingoittavani ihmisiä silkalla ymmärtämättömyydelläni. Toisaalta haluan luottaa kyllä siihen, että ihmiset osaavat huomauttaa, kun pahoittavat mielensä jostakin, ja sitten voin koettaa uudelleensuunnata käytöstäni, miettiä uusia vaihtoehtoja jäsentää tilannetta ja niin edelleen.

En silti oikein tiedä, miten suhtautuisin tällaiseen tilanteeseen, jossa äkisti huomaan, etten tahdo uudelleensuunnata käytöstäni tämän tilanteen sisällä vaan tahdon muokata käytöstäni paljon pidemmällä aikajanalla, jossa olen huomattavasti useammin vain huokaissut ja alistunut ensimmäisen äänensävyn muutoksen myötä ollakseni aiheuttamatta kärsimystä ja huolta. En haluaisi pelätä irrationaalisissa mittakaavoissa huomauttaessani, että hapankaalissa on vanhentunut päiväys tai ostamani leipä oli homeessa ja siitä pitäisi ehkä huomauttaa myyjälle tai että minulla ei ole aikaa puhelinmyyjälle juuri nyt tai että minusta keskustelussa jokin argumentti tuntuu uskottavammalta kuin toinen, vaikka en keksikään sille perusteluita kovin hyvin. Tai sanoessani, että tämä on tosiaan periaatekysymys eikä neuvoteltavissa. Minun pitää selvästi puhua äidin kanssa tästä myöhemmin, tästä suunnasta, että voisin joskus miettiä sitäkin, pahoitanko oman mieleni luovuttaessani päätökset toisille, joita vastaan en koe voivani käydä, kunnes vain päätän tehdä niin ja ehkä välillä jopa teen niin.

Sanoessani asian periaatekysymykseksi tunnen itseni viisivuotiaaksi, joka inttää. Samalla tavalla kun erosin, tunsin päätöksessä pysymisen itsepäisyyden sisältävän lapsenomaista uhmaa. (Jota minut on sosiaalistettu pitämään ikävänä ja pahana asiana, sinä käytöksenä, jota kukaan ei voi rakastaa. Ajattelematon tyttö, tyhmä tyttö, toiset huomioon ottamaton tyttö, lapsellinen tyttö, dominoiva tyttö, tai kuten vanhemmat minua lapsena ennen alistumistani ja vihaisen pikkutytön katoamista pilkalliseen sävyyn kutsuivat, Keisarinna. Hitto että tulen levottomaksi jos ajattelen Keisarinnan olevan äänessä.) Ikään kuin aikuinen ei voisi ärsyyntyä tai olla toisen kanssa eri mieltä. Ikään kuin hänen velvollisuutensa olisi sommitella päänsä sisällä jehovien lentolehtisistä tuttu maailma, jossa leijonat, mormonit ja linnut kaulailevat eikä koulukuntaristiriitoja tai luokkaeroja vallitse.

Tänään vessassa luen työsuhdelehdestäni kolumnin, jonka kirjoittaja ilmoittaa, ettei tahtoisi tyttäriensä kumartelevan nöyränä vanhempien mieshenkilöiden edessä, ja mietin, miten hiivatin monenlaisia kotitaustoja ja suuntia maailmassa vallitseekaan (minusta idea on hyvä, mutta en oikein tiedä, millä keinoin saisin itseni siihen vireeseen kaiken aiemmin ehdollistetun jälkeen - kuinka olla kumartelematta automaattisesti vähän sinne sun tänne välttääkseen tätä kauhua, että nyt kaikki suuttuvat minulle ja se siitä) ja miten vaikeaa nämä kaikki olisi saada kaulailemaan muuten kuin iloisissa valokuvissa. Ja silti luen jokaiseen lukemaani tekstiin ystävällisen kurkotuksen itseäni kohti, kutsun löytää yhtäläinen erilaisessa, kosketuspinta. Kuulen sen silloinkin, kun äiti moittii suunnitelmaa itsekkääksi ja muita huomioimattomaksi. Hän haluaa, että myönnyn, ja voi, kuinka mielelläni myöntyisin, onhan pyytäjänä vielä oma äiti. Paitsi etten voi, koska olen eri mieltä pelkän kasvisruoan tarjoamisen loukkaavuuden asteesta.

Onneksi olen arvannut etukäteen, että aiheesta nousee vielä keskustelu. Tällä kertaa minua ei yllätetä. On vain palattava aiheeseen uudestaan ja uudestaan, kunnes voin olla varma siitä, että äiti ei hajoa itsepäisyyteeni, jota arvatenkin pitää omana vikanaan.

Psihh, sanoo pääni uudestaan. Olen tyytyväinen ja tyytymätön samaan aikaan ja sen käy sietäminen.

Olen etsinyt sopivia juhlakenkiä jo pitkään. Tänä vuonna muoti tuntuu suosivan kiiltonahkaa, kummallisia kengän sivuille kuroutuvia kumeja tai vähintään akillesjännettä ikävästi painavaa kiristysrypytystä kengän kannassa. Jalkateräongelmieni takia kenkien on oltava matalakantaiset ja niihin on mahduttava ortopedinen tukipohjallinen, ja koska ortopedinen tukipohjallinen ei ole kaunis katsella, sandaalit eivät käy.

Päivä Tallinnassa rakentuu aivan eri tavalla kuin normaalisti, sillä nyt meillä on tavoitteet, jotka on onnistuttava täyttämään. Työkaverimme P lähtee mukaan ja alistuu kiltisti välttämättömyyksiin. On ostettava yhdet kaljakärryt lisää (tuskin ne turhiksi osoittautuvat, voihan niillä roudata kaikkea muutakin painavaa, kuten kirjalaatikoita divariin, ja muutoissa ne ovat taatusti aivan lyömättömät) ja mieluiten löydettävä kengät. Porhallamme miltei kaiken normaalin Tallinna-sälän ohitse: emme ehdi toreille, sushia syömään emmekä Humanaan. Emme myöskään istu piknikkiä puistossa tai kuvaa hassuja näkymiä. Suklaapuodissa sentään istumme hetken ja rauhoitumme.

Aluksi kenkätilanne eteläisessä sisarkaupungissa tuntuu yhtä karmivalta tai ehkä vielä karmivammaltakin kuin Helsingissä ja mielialani painuu uhkaavasti. Viimeinen oljenkorsi osoittautuu kuitenkin pelastukseksi: maahantuojan outlet-myymälästä löytyy mary jane -tyylinen musta kenkä, joka istuu ja miellyttää muutenkin. Ainoaksi ongelmaksi jää, että ainoa minulle sopivan kokoinen pari on rikkonainen. Kengän hihna on tempautunut irti tikeistään ja repsottaa onnettomasti. Päätän kuitenkin ostaa kengät, koska näyttää siltä, että vain sisävuori on hieman repeytynyt ja että taitava suutari saa kengän kuntoon muutamalla tikillä. Täyttä hintaa en sentään tahdo maksaa, koska pidän aivan selvänä, että suutarikin maksaa jotain.

Kävelen kenkälaatikon kanssa kassatiskille ja kysyn, voinko saada alennusta, koska kenkä on rikki eikä toisia saman koon kenkiä näy esillä. Myyjätär kieltää ensin antamasta alennusta, mutta kun huokaisen ja sanon, että ei voi mitään sitten, otan kengät silti, hän äkisti muuttaa mielensä ja säntää ensin penkomaan laatikkopinoja, sitten takahuoneeseen - ehkä neuvottelemaan pomonsa kanssa tai jotakin. Hän palaa takaisin ja lyö sanaakaan sanomatta koneeseen alennusta melkein puolet kenkäparin hinnasta. Kiitän iloisesti ja kävelen ulos kassia heilutellen ja mieli keventyneenä. (Aloin pelätä jo, että menen naimisiin lenkkarit tai vaelluskengät jalassa silkkaa itsepäisyyttäni ja - luojan kiitos valikoivaa - perfektionismiani.)

Sitten matkaseurue toteaa, että suutari on epäilemättä Tallinnassa edullisempi kuin Helsingissä. Muistan korjauttaneeni matkalla hajonneen korkolapun Stockmannin suutarilla, ja suuntaamme sinne. Entisen suutarinkojun paikalle on tullut Deli, mutta kun Vompsu ei suostu lannistumaan ja kyselee myyjättäriltä itsepäisesti, missä suutari oikein on (hän on käsittämättömän reipas välillä, minä saatan luovuttaa tuollaisessa tilanteessa paljon helpommin, vaikka tiedänkin paljon mitä Vompsu ei tiedä kuten että suutari on viroksi hassusti kenkien seppä - ihan kuin ihmiselläkin olisi kaviokengät - en saa silti mentyä ja kysyttyä) ja saa vastauksen: viidennessä kerroksessa.

Ajamme rullaportaita ylös ja nostan rikkinäisen kengän suutarin tiskille. Kengässä riippuu edelleen hintalappu. Suutari hämmästelee ensin ääneen rikkinäisen kengän ostajaa, mutta sanoo sitten, että tähän työhön menee kymmenen minuuttia.

Kymmenen minuutin kuluttua kenkä on virheetön. Maksan suutarille murto-osan kengän rikkinäisyyden takia saamani alennuksen hinnasta. Kävellessämme laivalle viinakaupan ja ruokakaupan kautta hämmästelen mielessäni, mitähän kenkäparille olisi tapahtunut, jos en olisi poiminut sitä mukaani irtirevenneestä remmistä huolimatta. Varmaan se olisi lojunut jonkin aikaa pöydällä ja sitten se ehkä jossain vaiheessa olisi korjattu rikkinäisenä johonkin hävikkipinoon. Pahimmassa tapauksessa koko pari olisi lentänyt roskiin. Tunnen valtavaa tyytyväisyyttä, että löysin kengät ja että uskalsin marssia niiden kanssa tiskille ja vaatia alennusta. (Sellainen ei käy itseltäni lainkaan luontevasti ja kävin mielessäni mahdollisia reaktioita läpi useita kertoja ennen kuin päätin uskaltaa käydä tiskille huomauttamaan kengän rikkinäisyydestä. Vasta jankattuani asiaa useat kerrat sain vakutettua itseni siitä, että jos minulle tiuskittaisiin tai suututtaisiin, ei se totisesti olisi minun ongelmani.) Nyt kengät ovat kassissa ehjinä ja hienoina! Ne ovat juuri sellaiset kuin haluankin. Lisäksi niihin kiteytyy miellyttävä muisto uskaltautumisesta ja onnistumisesta sekä metafora rikkoutumisesta ja korjaamisesta.

Ajatella, jos ne eivät olisi olleet rikkonainen pari, ne olisi ehkä ostettu pois jo aiemmin enkä olisi löytänyt noin hyviä kenkiä lainkaan.

Mielenosoituksen sijaan suuntaamme metsään ja illalla Helsingin urkukesän avajaiskonserttiin Tuomiokirkossa. Metsä kirkkoa kirkompi, siellä ei tarvita sivulaivoihin puoliympyräisiä kattoikkunoita feikkaamaan tilaa suuremmaksi. (Se mikä tapahtuu, tapahtuu, ajattelen heti kun tämä ajatus pälähtää päähäni kirkon hävyttömän epäergonomisella istuimella, me ihmiset vain teemme sellaista.)

Mutta kirkossa on musiikki. Kuuntelen urkujen ääniä ja mietin, millaiselta tuntuisi ajetella jumalan ja enkelin äännehtivän tuolla tavalla. (Unohdan jotenkin sen, että heidän piti elää toisessa, sielullisessa todellisuudessa, jossa äänetkään eivät varmaan olisi auditiivisia vaan jotain sielujen sinfoniaa tai muuta hämärää.) Tämän ajatuslinjan katkaisee urkurin viimeinen biisi, joka kuulostaa kännisten kissanpentujen soundtrackilta. Suljen silmät ja ajattelen postmodernia jumalaa, joka samaan aikaan piipittää ja jylisee romahtaakseen sitten lattialle kylpemään kissanpentuina ruoho-oksennuksessa. Muuten konsertissa on hauskaa pitää silmät auki ja katsella ihmisiä, arvuutella keitä he ovat ja mistä tulevat ja mikä sai heidät konserttiin. Tuskin valkopartaiset sedät tulevat facebook-kutsun perusteella.

Mietin myös, millaista olisi ollut käydä tuollasissa konserteissa lapsesta pitäen. Avajaispuheessa mainitaan, että urkukesä on jo neljättäkymmenettä kertaa. Tämä on kolmaskymmenesneljäs kesäni Helsingissä ja istun kuuntelemassa urkuja (joista olen soittimena aina pitänyt) ensimmäistä kertaa. Mikä ihme on pidätellyt minua tänne saakka?

Olen vähän apea metsäkäynnistä huolimatta, koska vessalukemistonani on tällä hetkellä syrjäytymisestä kertova kirja, jossa viitataan erään suomalaisen tutkijan arveluun, että turvaverkkojen ulkopuolelle pudonneiden auttamista ja sietämistä saattaa ehkäistä se, että apu ymmärretään vastavuoroisuutta edellyttäväksi. Niinpä sitten kirkossa mietin, kuinka monta kertaa olen voinut auttaa juuri sitä, joka on onnistunut avaamaan silmäni jollekin itse asettamalleni, pahaa oloa kiristävälle ja melko keinotekoiselle rajalle tai lukolle. Hyvin harvoin! Tai ehkä pikemminkin: tuskin koskaan. Ja että oletanko, että antaessani apua saan sitä juuri tuolta henkilöltä takaisin - en taatusti oleta. En ainakaan silloin, kun autan jotakuta, joka todella tarvitsee apua sillä hetkellä. (Ystävien rakenteellinen tukeminen on vähän eri jutska, koska nautin heistä ja tuen mieluusti heidän jaksamistaan.) Tuntuu jotenkin kauhean kummalliselta ja julmalta, että joku rajaisi noin tiukasti maailmansa, että laskelmoisi tarkasti, saako vasta-apua juuri tältä samalta henkilöltä. Ajattelen ehkä enemmänkin niin päin, että voiko muka olla niin, että tämä ihminen ansaitsisi jäädä täysin vaille apua. (Luultavasti tuohon kysymykseen ei voi ikinä vastata kyllä, joten kysymys on auttamatta retorinen.) En välttämättä ryhdy toimeen itse, en osaa useinkaan auttaa enkä välttämättä edes ymmärrä, mistä on oikeastaan kyse, mutta minusta tuntuu, että velvollisuuteni on sietää hieman hankalampaakin käytöstä ja monia asioita, joista en ymmärrä höläsen pöläystä. (Jossain toki sietämisen rajakin kulkee, mutta melko vakavissa asioissa.)

Olen surumielinen osittain myös siksi, että kirjassa, jonka työstämisen aloitan, kerrotaan taas kerran, kuinka ihmisen mantelitumake varastoi itseensä pelottavien ja uhkaavien tilanteiden emotionaalisia kuvioita, ja kuinka mantelitumake reagoi uusien tilanteiden näitä vaaran malleja muistuttavuuteen ja muodostaa pelon keholliset oireet jo ennen kuin aivojen päätelmiin kykenevät järjestelmät ehtivät sanoa hep tai stop tai mitään muutakaan (ajattelen tätä lukiessani Eric Bernen näkemyksiä peleistä - niitä ei ehkä olisi lainkaan vaikea sovittaa yhteen tiettyjen maladaptiivisten skeemojen kanssa). Mantelitumakkeen reaktioita ei voi edes muuttaa - vain suhtautumista sen tuottamiin, vaikeasti sanallistuviin (ja usein tietoiselle päättelylle vastakkaisiin ja siksi kiusaannuttavan tuntuisiin) oloihin voi muuttaa. Tuntuu kovin raskaalta lukea nuo rivit, vaikka sitten jo pian tekstissä vakuutetaankin, että mitä tehokkaammin noita asioita kognitiivisesti prosessoidaan, sen heikommalta mantelitumakkeen ensireaktio alkaa pian tuntua. Jotenkin tuntuu vain ylivoimaiselta koko ajatus, että seuranani hautaan saakka olisi tämä samskutin epävarmuus, mihinkään kuulumattomuus ja vaikeus kokea itsellään olevan mitään oikeuksia, joiden puolustamisen yrittämisen jälkeen ei tarvitsisi ryömiä maassa ja pyydellä nöyrästi anteeksi joka taholle yritystä sanoa, että tästä käytännöstä tulee minulle paha olo ja voitaisiinko sitä jotenkin justeerata vaikka se teistä olisikin kiva ja hyvä. (En koe niinkään ongelmaksi sitä, etten näe joitain jutskia oikeuksiksini - jos asia ei haittaa itseäni eikä läheisiäni, ehkä ei ole vaarallista, vaikken tahdokaan sitä, tätä ja tuota, kuten kulutuskulttuuri meidät haluaisi opettaa vaatimaan. Ei niin, etten olisi jonkin arvoinen mutta en vain satu haluamaan joitakin asioita. Saatan arvella, että esimerkiksi liika raha korruptoisi minut.) Haluaisin toivoa kuitenkin, että maailmani väljentyisi edelleen.

Tekstissä puhutaan myös ehdollisesta rakastamisesta, johon monet lapset joutuvat kasvamaan. Siinä idea kuuluu suunnilleen näin: Vain kieltämällä joitakin persoonallisuutensa olennaisia puolia ja tarpeitaan lapsi saa hyväksyntää ja rakkautta. Vanhemmat pitävät lapsen ainutkertaisia tuntemuksia tärkeämpänä sosiaalisia normeja, joihin lapsi kiireen vilkkaa runnotaan ja joiden mukaan toimimisesta seuraa rakkauden ja hellyyden osoituksia. Tulen ajatelleeksi tuota tekstikohtaa kirkossa, se tuntuu nivoutuvan jotenkin auttamisen vastavuoroiseksi käsittämiseen: auttaminenkin hahmottuu ehdolliseksi.

Mietin kirkossa myös sitä, miten keskustelimme Eufemian kanssa kauan sitten (liekö viime kesänä) luostareista ja kuinka minua hämmensi se, miten erilaiseksi kuvittelimme luostarin johtajan. Minä kuvittelin hänet jotenkin täysin automaattisesti ja vaihtoehdottomasti ankaraksi ja pettymystään selkeästi ja vähän niskojaan nakkelevalla tavalla osoittaksi, mihin Eufemia totesi, että ei ei, eiköhän hän pikemminkin kysyisi lempeästi, onkohan tämä nyt oikeastaan sinun juttusi tai käskisi vain olemaan liikoja murehtimatta, jotakin sen tyyppistä, en muista tarkasti, mutta äkkiä kun Eufemia oli lausunut nuo sanat, minun oli helppoa kuvitella tosiaan sellainenkin abbedissa, joka osaisi suhtautua viisaasti epäilyihin ja epätoivoon. (Osaan kuvitella itsenäisesti sellaisen pilatesopettajan ja feldenkraisopettajan ja hevosen, koska olen kohdannut sellaiset käytännössä, mutta jostakin syystä ajatus abstraktien asioiden auktoriteetista sisältää minun välittömimmässä ja kerkeimmin tyrkyllä olevassa mielikuvassani paljon, paljon asenteellista tuomitsevuutta ja passiivis-aggressiivista sanankäyttöä.) Nyt kun sellainen ajatus on laitettu päähäni itämään, olen monesti ajatellut tuota iloista abbedissaa ja kuvitellut hänet erään entisen pomoni ja Wislawa Szymborskan sekoitukseksi, toki nunnanpuvussa. Ja olen monesti hämmästellyt sitä, että kun kerran kuvani luostarin johtajattaresta oli aiemmin sellainen kuin oli, miksi ihmeessä halusin niin usein luostariin? En kuitenkaan pidä sellaisesta kohtelusta sitten kun se toteutuu.

Kuuntelen penkissä ja istun ja sävelet juoksentelevat eestaas ja ihmiset heiluvat hieman ja nojaavat päätään jotenkin ja penkkirivien päässä on pienet painokahvaiset ovet ikään kuin kirkkoväki ei muuten pysyisi riittävän paikoillaan. Äkkiä tunnen valtavaa helpotusta, koska voin olla jokseenkin varma, etten tällä kertaa ole sellaisen ihmisen kanssa, joka mielellään tuomitsisi muita tai heittäisi kiviä kehenkään muuhun kuin itseensä. (Olen välillä siinä vähän liian innokas itse. Osun tarkasti. Mutta alan nauraa sille, sillekin, vähitellen.) En tiedä, siksikö minun oli niin vaikeaa rakastua sillä tavalla kuin olin tottunut ajattelemaan rakkauden kulkevan - että ensin pelkään jotakuta ja kunnioitan hänen jokaista mielipidettään ja sitten olen aivan häikäistynyt siitä, että tuo pelottava olento suostuu kanssakäymisiin ja paljastuukin oikeastaan aika inhimilliseksi ja tilanne vakuuttaa minut alkusekunneista lähtien siihen, että kyllä vain, minä pystyn tähän, tämä on sairaan pelottavaa, mutta pystyn, varmasti pystyn. Kummallinen tunne uhkarohkeudelta tuntuvan keskellä - että minut on valittu tähän. (Ei, että minä olen valinnut tämän; nykyään haen sitä tunnetta.)

Nyt olen rakastunut aivan toisella tavalla, vähitellen ja vaivalloisesti ja ajatellut välillä, että äh, tästä ei kyllä tule yhtikäs mitään. Olen tuntenut molemmat välillä vaivalloisiksi, en ole osannut suunnitella pidemmälle enkä kuvitella oikein mitään ja sitten olen äkkiä tajunnut, että hemmetti vie, me pidämme toisistamme paljon ja tahdomme oikeastaan aika samoja asioita. Me jopa pystymme puhumaan asioista. Se on hämmentävää. Se on niin erilaista kuin mikään ennen, paitsi ehkä kuin ystävyys silloin kun oli kuuden tai seitsemän ja kaikki meni hyvin. (Dippauksia ei onneksi nyt tunneta samalla intensiteetillä kuin silloin, siitä on varmaan kiittäminen kognitiivista jumppaamista.) Miten kummallista ja yksinkertaista…

Kirkossa mietin kyllä sitäkin, että ehkä joku, monikin, ymmärtää tällaisia asioita jo vaikka viisitoistavuotiaana tai kaksikymppisenä. (Onhan niitä hyvin tasapainoisen oloisia ihmisiä.) Ja itse kulkee ja kulkee ja kokee ja kipuilee ja hakkaa päätä seinään ja nyt vähitellen alkaa tajuta, että äh, joissain seinissä on ovi myös ja että joihinkin taloihin ei kyllä kannata edes tahtoa sisälle.

Olen samalla kovin helpottunut ja kovin surullinen, koska ajattelen, että pahin on takana mutta että toisalta en koskaan lakkaa olemasta minä, se tarkoittaa, en koskaan lakkaa olemasta hieman surullinen ja ulkopuolinen, iloa janoava, ehkä hivenen liian luottavainen ja huonosti puoliaan pitävä, paniikissa tiehensä karkaava, puolipäivähajamielinen ja enemmän hyväksyvästä ja toiveikkaasta kuin haukkuvasta ja kyynisestä ilmapiiristä pitävä ja siinä jatkuvasti omaan suvaitsemattomuuteeni törmäävä (en vain kestä “turhien” julkkisten haukkumista - eivät he ainakaan syntipukkeina näy turhia olevan; en myöskään tällä erää koe kestäväni Iltalehden lööppiä miten puolisosi pettää sinua tänä kesänä, itse muotoilisin sen ehkä miten puolisosi osoittaa rakkauttaan torvehtimisen sivussa tai vielä veloenischimmin: nämä ovat kesän kiputilanteet, joissa saatat äkisti ajatella et äh miks mä seukkaan, elämä on yhtä hiton vaahtokarkkitestiä). Ehkä on myös niin, että päättämättömyyteni jatkuu ties kuinka pitkälle.

Huh.

Muutos on niin hidasta silloin kun toivoo sen tapahtuvan ja jälkeenpäin sen vain toteaa tapahtuneen tai olevan ainakin aluillaan. Mistä sen voi tietää, missä kohden etenee? Ei kai voi. Voi vain havaita eron edeltäneeseen tilaan, ankaran abbedissan ja suloisesti hymyilevän abbedissan eron. Tai oikeastaan anakaran abbedissan ja kahden vaihtoehtoisen abbedissan (ja ehkä niiden välimuotojen) eron; tulkinnan ja ymmärryksen eron.

Kotimatkalla urkukonsertista ostamme ensin korvapuustit ja sitten vielä puoliksi pitafalafelin.