Veloena

Tänään kuulemme huonot uutiset, joita varmasti suuri osa talon asukkaista tervehtii ilolla. Seinänaapureinamme asunut poikaremmi on saanut häädön taloyhtiön hallituksen käynnistämän kampanjoinnin tuloksena. (Kirjoitin tästä viikko sitten.) He matkaavat hississä ylös mäyräkoiraa roikuttaen, ja Vomp kysyy heiltä, onko juhlat tulossa. “Ei syytä juhlaan”, yksi vastaa, “me saatiin just häätö.” Vompin tiedustellessa häädön syytä pojat kertovat, että viimeinen pisara on ollut hissiin ilmestynyt tägi. (Kalsareissa rapuissa hortoileminen ja kotioven etsiminen ilmeisesti oli aiempi raskauttava teko.) Mutta he eivät tiedä, kuka tägin on tehnyt. Joku heidän juhliinsa osallistuneista kyllä, se on todennäköistä, mutta kuka, sitä he eivät osaa sanoa. (Minusta se kuulostaa uskottavalta - vaikka joku olisikin kerskunut tekosellaan, he tuskin normaalikunnossaan muistaisivat sellaista kuulleensakaan.)

Me olemme poikien ainoat seinänaapurit. He ovat muutaman kerran pitäneet äänekkäät bileet, mutta sen kerran, kun Vompsu rinkutti ovikelloa ja pyysi heitä kohteliaasti hiljentämään meningin, kaikki sujui aivan maineikkaasti. Toki pojat liihottelevat sisään ja ulos ja välillä kalsareillaankin rappukäytävässä silmät päihtymyksestä toljottaen, mutta ei heissä mitään aggressiivistakaan ole. He sentään aina moikkaavat ihan ystävällisesti ja kaikkea. Minusta tuntuu aivan käsittämättömältä, että heidät nyt häädetään 1) koska heillä on ilmiselvä päihdeongelma (joskin hiljainen ja ei-aggressiivinen sellainen), 2) koska joku heidän ystävänsä on tehnyt hissiin tägejä ja - pahoin pelkään - 3) koska he ovat nuoria miehiä. Veikkaan, että aineista sekaisin oleviin nuoriin tyttöihin, jotka käyttäytyisivät kuin nämä pojat, ei sovellettaisi ihan näin kovia otteita. Tilanne tuntuu sikälikin kummalta, että meidän nyt luulisi ainoina seinänaapureina hiiltyneen, jos jonkun.

Sen sijaan olen täysin tyrmistynyt kuullessani häädöstä. Minun ystäväni ovat joskus bileissäni kusseet parvekkeelta kadulle (kielloista huolimatta - olen kuvitellut, etteivät he ole olleet minun vastuullani, mutta näköjään niinkin voisi joku ajatella) ja olen itse ampunut sairaana uutenavuotena parvekkeelta raketin, joka ei sinkaissutkaan taivaalle vaan huteran kukkapurkkialustansa takia rynnisti päin naapurin autoa ja räjähti sen kylkeen. (Ilman näkyviä vammoja, onneksi.) Silti mistään häädöstä ei ole ikinä puhuttu, ilmeisesti sen takia, että olen enimmäkseen selvänä, minulla on eläimiä ja muita vastuullisen kansalaisen tunnusmerkkejä.

Huomaan tässä asiassa, kuinka yksi noista tunnusmerkeistä minulta sentään puuttuu: sellainen tunne, että olen yksi kunnon ihmisistä, jotka eivät halua asua roskasakin keskellä. En osaa liittyä joukkohysteriaan enkä haluta jonkun häätämistä vain siksi, että hän selvästi on päihderiippuvainen. Hyvänen aika, pitäähän päihderiippuvaisenkin jossakin asua! Eikä pojista ole ollut sen vertaa häiriötä tai meteliä kuin esimerkiksi lapsiperheestä tai meistä herkkähaukkuisen koiran kanssa herkästi saattaa olla. Kun toinen naapuri toitottaa, että kaikkihan me ne haluamme pois talosta ja mahdollisimman pian, en voi sanoa muuta kuin että meille noista ihmisistä ei ole ollut mitään haittaa ja että he ovat aina käyttäytyneet mukavasti meitä kohtaan. “Jaa”, sanoo naapuri hämmentyneenä ja rutistaa kulmiaan. “No kuitenkin, toivottavasti heille saadaan pian häätö. Älkää unohtako soittaa, jos kuulette tai näätte jotakin!”

Voi olla, että osaisin suhtautua tähän tapahtumasarjaan rauhallisemmin, jos en istuisi oikeudessa lautamiehenä ja näkisi silloin tällöin, kuinka tiettyyn stereotypiaan saumatta istuva ihminen tahdotaan leimata etnisen ryhmänsä, tyylinsä tai ikänsä puolesta lähes varmaksi syylliseksi ennen yhdenkään todisteen esittämistä. Minusta se on helvetin pelottavaa. Samalla tavalla pelottavia ovat suomalaisissa gallup-kyselyissä saadut tulokset, joiden mukaan suuri osa ihmisistä ei haluaisi naapurikseen mielenterveyskuntoutujaa. (Tyypillinen mielenterveyskuntoutuja lienee ihmiskontakteja jännittävä masentunut, mutta se ei tunnu paljon vaikuttavan - ehkä ihmiset ajattelevat mielenterveyskuntoutujat kirvesmurhaajiksi tai vastaaviksi.)

Mistä sitä tietää, mikä päivä jokin lynkkausjoukko saa päähänsä, että joku itse hyväksi ja järkeväksi katsomani käytäntö edustaakin jotakin tuomittavaa? (Margaret Atwoodin kirja Orjattaresi kertoo tällaisesta maailmasta todella karmivalla tavalla.) Vaikka naapurusto tuskin onkaan mikään kovin järjestäytynyt väkivaltaan tai mielivaltaan yllyttävä ryhmä, on kauhistuttavaa ajatella, mitä tapahtuisi, jos ihmisten ärtymys saataisiin systematisoidusti kanavoitua jotakin ryhmää vastaan. Ja ei, en pidä “tavallista kunnon kansalaista” erityisen väkivallattomana. Syöhän heistä suurin osa sen kummemmin problematisoimatta lihaa, joten he hyväksyvät kyllä systematisoidun kärsimyksen tuottamisen, kun se esitetään yleisesti hyväksyttävänä käytäntönä.

Mitä ihmettä tälle kaikelle voisi tehdä? Ehkä pitäisi askarrella poikarimpalle edes jokin “olen pahoillani, meitä ette ainakaan häirinneet” -tyyppinen kortti?

Tänään on hyvin vaikeaa uskoa, että meno tästä edistyisi ja muuttuisi inhimillisemmäksi. Muistan ulkona kävellessänikin sen, kuinka raivokkaasti eräässä seurueessa paheksuttiin värikkäitä vaatteita käyttäviä aikuisia naisia (”Ymmärtäisivät jo, että teini-ikä on ohitse!”) ja kuinka helposti minut nitistettiin tuossa keskustelussa, kun yritin vähän lepytellä sanoen, ettei nyt värikkäiden vaatteiden käyttämisen luulisi vahingoittavan ketään. Luulen silti, että jokin heissä kuuli minut, pakkohan heidän oli ymmärtää se, että moinen summittainen vihaaminen ei-juuri-minkään-merkityksellisen takia kuulostaa kummalliselta. Joskus mietin sitäkin, onko juuri tuollainen summittainen vihailu, ärtyily ja inhoaminen syynä siihen, että monet reagoivat niinkin voimakkaasti siihen, että joku on kasvissyöjä. Ehkä he ajattelevat, että jotenkin vihaan lihaa syöviä tai muuta sellaista. (Ehkä he ovat kotoisin ympäristöstä, jossa vihailu on hyväksyttävämpi reaktio kuin siinä ympäristössä, jossa olen itse kasvanut, ja siten he ehkä kuvittelevat, että vihailu ja ärtyisyys on universaali tapa reagoida erilaisuuteen ja käsittämättömyyteen.) Ei, ei: en vain luota heidän väkivallattomuuden periaatteeseensa edes sen vertaa kuin omaani, koska he ryhmittelvät maailman kivun tuottaminen ok/ei saa satuttaa -luokkiin sen mielestäni paljon mielivaltaisemmin kuin itse yritän tehdä. (Vaikka omatkin jakoni ovat tosi surkeita, karkeita ja alustavia, sen myönnän auliisti.)

En tiedä, mistä tuo “minä olen kunnon kansalainen” -mentaliteetti syntyy, mutta sen sentään osaan sanoa, etten keksi mitään toista yksittäistä ideaa, joka tuntuu yhtä räjähdysherkältä ja vaaralliselta. Sehän on hieman kuin asettuisi itse arvostelun yläpuolelle omine käytäntöineen ja tuomitsisi harvinaisen armottomasti toiset sellaisten sääntöjen mukaan, jotka eivät suinkaan ole samat kaikille. Tai siltä se ainakin kuulostaa. Voi olla, että olen ihan pihalla ja oikeastaan tältä kuulostavat ihmiset eivät ajattele olevansa arvostelun yläpuolella.

Tuntuu aivan kammottavalta muutenkin kirjoittaa tätä tekstiä, koska en ole hyvä pitelemään omaa toivottomuuden ja raivostuksen oloani. Itkettää. Ja pelkään - tietysti pelkään - että kun kirjoitan näin, joku tulee ja kommentoi, että enkö minäkin nyt tavallaan asetu jonkun yläpuolelle. Mutta ei se siltä tunnu! Minusta tuntuu, että olen itsekin siinä ryhmässä, joka on luiskahtamaisillaan kiroukseen ja epäilysten kohteeksi. Ymmärrän kyllä, että keski-ikäistyessäni livun yhä kauemmas suoralta kädeltä epäillyttävien ryhmästä mutta en näytä pääsevän siitä mentaalisesti yhtään mihinkään. Sisimmässäni näet tiedän, etten osaa mennä mukaan siihen kunnon kansalaisuuteen ja säröttömän julkisivun vaalimiseen. En ihannoi enkä tavoittele sitä, vaan pidän sitä kammottavana ja järkytyn huomatessani, kuinka mukavina pitäminäni ihmiset tekevät niin. Ja pelkään, että kun en osaa enkä tahdo pelata sitä peliä, minut määritellään vastapuoleksi ennen pitkää.

Joskus tämä asenne tuntuu niin hyödyttömältä, niin epäonnistuneelta, liian hiljaiselta ja pelokkaalta. Sillä eihän nytkään hyödytä mitään se, että meistä naapurin pojat olivat ihan harmittomia, naapureita siinä missä muutkin. En usko, että minua tekee kovinkaan paljon jalommaksi se, etten halunnut heille häätöä. Konkretiaan se ei ainakaan tässä tapauksessa vaikuta, koska he saivat häädön. Enkä tiedä, auttaako ketään missään ikinä tämä kummallinen asenteellisen vihan puute, joka minussa on. Auttaako se edes minua tai lähimpiäni? Mutta toisaalta - voisinko luottaa itseeni hitustakaan ilman sitä?

Kuultuaan häädöstä pojat alkavat soitella kavereilleen, joiden tägien epäilevät aiheuttaneet häädön. Nyt heistä pääsee aikaa pahaa ja vihaista ääntä, ensimmäinen heistä kuulemani pelottava ääni. Niin viha etenee, ajattelen. Ehkä sittenkin on merkitystä sillä, että katkaisen edes yhden tai kaksi vihan linjaa? Jätän työnteon siksi aikaa kun pojat huutavat uhkauksiaan ja äänistä päätellen rikkovat jonkun huonekalun, ja liimaan käytettyyn, reunoiltaan tasaiseksi paineltuun säilyketölkkiin pinkkiä, kukallista serviettimosaiikkia. Kolme eläintä, kaikki luultavasti väkivaltaa kohdanneita, ovat kiertyneet sängylle erivärisiksi ja -kokoisiksi keriksi. Mielivaltaa ne ovat ainakin kohdanneet, ajattelen niitä silloin tällöin vilkuillessani. Eläimet kohtaavat sitä maailmassa, jossa ajatellaan, että ihmisten pitäisi hallita niitä ja päättää asiat niiden puolesta. (Tänään olemme ulkoilleet koiran kanssa niin että se sai päättää aina, mihin mentiin. Se väisti kaikki toiset koirat kaukaa kaartaen ja teki lenkin puistossa ja haisteli erityisen kauan erästä muumioitunutta kakkaa ja tepsutti sitten hyväntuulisesti kotiin minun seuratessani kuuliaisena perässä.) Mutta eivät kaksi kissaa ja koira vaikuta säikähtävän äänistä.

Valmiina purkki näyttää oikein hienolta, mutta mieleni ei siitä sen kummemmin kohene. Ongelmat ovat purkkiin verrattuna niin kaoottisia ja suuria. Eivät omiani, kenties, mutta jos eivät, miksi ne sitten vaivaavat minua?

“Oletko ihan varma, ettet tuu taiteiden yöhön?” kysyy ystävä vielä kun pungerran itseni ylös vesijuoksualtaasta. “Juu olen”, vastaan, “ei se potilas oikein taida selvitä ilman mua.”

Mutta en pidä kiirettä, koska haluan maata löylyssä selälläni kunnes melkein tukehdun, ja sitten istua kylmällä puolella ja huohottaa ja ottaa kylmän suihkun ja mennä takaisin kuumaan ja tuntea sen valuvan nyt kesynä kehoon, joka avautuu ottamaan sen vastaan. Teen tämän kaiken rauhassa ja vasta sitten pyöräilen kotiin. En näe matkalla ihmeempiä taidepläjäyksiä, mutta kylläkin useamman pahvimäyräkoiraa ulkoiluttavan miehen sekä yhdet punkkupulloa kävelyttävät ja litkivät teinitytöt. (Tai en ole varma teiniydestä, nykyään kaksikymppisetkin näyttävät niin nuorilta, tai sitten näytän itse vanhalta, jaaa-a, mitenhän lie…) Kotona odottaa sen sijaan taidetta, koska Karhupuiston suunnalta tulee möykkivää musiikkia. Sulkisin ikkunan, ellei täällä olisi niin turkasen kuuma.

Vompsu on väkertänyt pesussa ollutta kantosidettä (hänhän on syönyt vasemmalla kädellä, jonka taidokkuus ruoan suuhun viennissä on taaperoluokkaa) paikkaavan kolmioliinan melkein irti itsestään. Kolmioliina oli liian lyhyt ripustautumaan vastaolkaan tai kaulaan, joten kiinnitin sen hakaneulalla paitaan ennen uimastadionille lähtöäni. Kun tulen kotiin, Vompsulla on kantoside ja hän lausuu halveksuvia sanoja kolmioliinasta - ehkä turhaan, ehkä sen vaappuvuus johtui siitä, ettei kummallakaan meistä ollut kovin määräistä käsitystä sen solmimisen taiteesta ja ainakin epäilen, ettei normaalisidontaan voi kuulua sellainen muotolaskos hakaneuloin, jonka hätäpäissäni väsäsin, jotta käsi tuntuisi tukevalta. Muotolaskoksesta huolimatta kolmioliina kuulemma aiheutti himmeitä kipuja. Vompsulla on myös nälkä. Niinpä alan väsätä iltapalaa ja irrottaa hakaneuloja ja kolmioliinan riepuja miesparan paidasta.

Kun olen täyttänyt Vompsua ruoalla, hän tarjoaa taideperformanssin: hän koettaa virittää kuulokkeet päähänsä pelkällä vasemmalla kädellä. Melkoista kiemurtelua!

Kummallista, miten tyytyväinen olen tähän asiantilaan, etten mene mihinkään tai kenenkään kanssa. Tai en tiedä, onko se kummallista, koska tykkään enemmän tehdä taidetta kuin töllistellä sitä. (En pidä tätä taiteena, se selvennettäköön ;) - ettei syntyisi aivan rajuja väärinkäsityksiä.) Enkä pidä väkijoukoista muussa tilassa kuin silloin kun haluaisin maata jonkun (nimenomaan tässä epämääräisyyden asteessa - ei jonkun tietyn vaan jonkun vaan) kanssa, eikä sellaista oloa oikein saa aikaan parisuhteessa, jos suhde vain kuinkaan toimii seksuaalisella tasolla. Tai siis, en minä ainakaan saa enkä edes tahdo saada.

Oikeastaan rupean tätä kirjoittaessani miettimään, tahdonko useinkaan sellaisia asioita, joista olen todennut, että niitä tuskin osaisin saada tai hankkia. Enpä kai. Saatan kyllä pyrkiä toimimaan ihanteellisesti, mutta en ole oikein varma, onko sillä tekemistä tahtomisen kanssa. Enimmäkseen taidan olla aika tyytyväinen siihen, mitä tapahtuu. Onpa hassua tajuta tämä. En ole oikeastaan tullut aiemmin ajatelleeksi tätä ja ehkä se ei edes pitäisi paikkaansa eilen tai huomenna, mutta nyt se kyllä tuntuu pitävän paikkansa. Ehkä se kyllä pitää paikkansa muutenkin, koska en näy tuntevan samanlaista levottomuutta hankkia koulutusmeriittejä, työsuorituksia ja kunniaa kuin moni muu. Tai tavaroita. Ja yleensäkin suutun aika harvoin, samoin petyn. Hassua. Miksenhän ole ennen tajunnut tätä?

Tuntuu ihanalta, ettei tarvitse jaksaa mihinkään. Että saa levätä palkkatöiden ja vesijuoksemisen jälkeen ja että on elokuu ja että ensi kuun työkeikoista ei ole varmaa tietoa (paitsi tämä blogi) ja että lokakuun alussa ei ole sitäkään varmuutta, koska silloin sopimus Kuvalehden kanssa loppuu ja olen taas omillani blogin suhteen, mihin siihenkään en osaa ottaa kantaa - tavallaan on tietysti ikävää, että joudun stressaamaan ehkä rahasta hieman enemmän, mutta toisaalta, taivaalta tippuva raha kyllä tuntuu pelottavan korruptoivalta ja sitten voin esimerkiksi lopettaa kirjoittamisen, jos siltä tuntuu, tai jättää jokin viikko kirjoittamatta. En ole saanut viikkolepoa kirjoittamisesta vuosiin, joten luulen, että pieni loma voi tehdä hyvää. Ja ainakaan häämatkalla ei nyt tarvitse stressata nettikahviloiden etsimisen suhteen vaan voi vain maata rannalla, dippailla mereen ja tehdä hedelmäsalaattia ja muuta ihanaa ja retkeillä vanhan kaupungin kujilla ja huokailla välimerta.

Jännittävää. Niin tajuttoman jännittävää. Ja huomenna on ensimmäinen kirjastotyöpäivä kesäloman jälkeen. Saapa nähdä, olenko unohtanut kaiken joskus osaamani tietokannoista ja kassanpidosta. Tuntuu hauskalta palata kirjastoon, se taitaa olla tämänhetkisessä elämässäni kaikista pisimmin mukana roikkunut elementti, tuttu ja turvallinen lauantaityö. Vain Lohen olen tuntenut kauemmin, ja vanhempani ja siskoni.

Ihanaa ja jännittävää! Ulkona saisi varmasti hienoja valokuvia, taiteiden yössä yleensä saa, mutta olkoon tänä vuonna. Jos menisin ulos, ajattelisin kuitenkin vain Vompsua, joka ei pääse, ja minulla olisi paha mieli siitä, etten ole pitelemässä häntä kädestä nyt kun hänellä on vaikeaa. Muistan niin hyvin, miten minusta tuntui jalkani hajottua, että pimahdan, kun en voinut liikkua enkä tehdä mitään hauskaa ja makasin enimmäkseen yksin kotona sänkyyn (toki vain kuvainnollisesti) sidottuna, onneksi oli eläimet ja netti ja suuri hyllyllinen kirjoja, mutta saatoin nähdä, kuinka eksä kuormittui päivä päivältä enemmän ja tahtoi yhä enemmän olla jossain muualla siinä, enkä pystynyt siivoamaan enkä siten uskaltanut pyytää ystäviä kylään, enkä päässyt itse mihinkään. En tahdo, että Vompsu joutuisi tuntemaan niin, kokemaan tulleensa vammansa eristämäksi ja tuntemaan sen takia vielä syyllisyyttäkin ja ponnistelemaan reippauteen puoliväkisin. Hänen on kuitenkin vaikeaa tehdä itselleen voileipääkään, joten on hyvä, että olen tässä ja voin keittää yrttiteetä ja levittää pähkinävoita luomuruisleivälle. Minulle se on kaksine käsineni ihan helppoakin!

Sitä paitsi se tuntuu kivalta. On hauskaa huomata, että voi olla tarpeellinen ja avuksi tässä maailmassa, jossa niin usein joutuu huomaamaan olevansa lähes aina korvattavissa ja useimmiten niin, ettei edes koskaan pääse kokeilemaan kaikkea sitä, missä ehdottaa voivansa olla avuksi. Mikä lahja huomata tekevänsä jotakin, mistä pitää, ja että se on vielä jotakin toivottua! Olkoonkin ettei se ole taidetta, taiteiden yönä.

Kun käännyn hetkeksi työn parista (jolloin näen ulos ja ikkunalaudan ja koneen ja korjausliuskat) kohti huonetta ja totean sängyllä makaavani oikeastaan koko elämäni tärkeimmät olennot, silmitön hellyys tulvahtaa ylitseni. (Ehkä kyse on myös kuukautisten lähestymisestä - juuri niitä ennen saatan liikuttua voimakkaammin kuin muulloin.) Mies, koira ja kissa makaavat sängyllä raukeina, silmät suljettuina, ojennettuina.

Onko mitään tärkeämpää kuin luottamus toisen hellyyteen? Tai luottamus toiseen? Ovatko ne sama asia? Ja: onko mitään niin tyydyttävää, rauhoittavaa ja sitouttavaa kuin tieto siitä, että tuo toinen luottaa minuun, kaikkine ailahduksine, tunteineni ja kummine käsityksinenikin. Kaikki nuo eläimet luottavat siihen, etten potkaise, revi enkä remmo niitä, etten huuda niille täyttä kurkkua, nipistele tai rankaise niitä jostakin syystä, mitä ne voisivat vain arvailla.

Jos näitä eläimiä ei olisi tai ne eivät luottaisi minuun, en tiedä, kuinka jaksaisin kommunikoida rauhallisesti niiden kanssa, jotka eivät luota. (En aina jaksakaan, ei kai kukaan jaksa.)

Ja voisivathan ne olla luottamatta. Olen kuitenkin pakottanut niitä asioihin, joista ne eivät pidä. Olen avannut kissanhäkin, nostanut kissan ovelle ja pidellyt sitä siinä niin kauan, että se lopulta on mennyt ainoaan suuntaan, johon pääsee - sisään häkkiin. Olen pidellyt kehoja lempeästi mutta peräänantamattomasti, kun niitä on rokotettu, otettu verinäytteitä ja ronkittu kipeitä kohtia, painanut kämmenillä ja samaan aikaan rapsuttanut sormilla, selvittänyt kipeitä takkuja ja leikannut kynsiä tassuista, jotka vaivihkaa koettavat nykiä itseään vapaiksi otteesta. Olen vastannut irvistykseen ja murinaan puhuen samalla rauhoittavalla tahdilla, hidastaen liikkeitäni, puhuen puhuen puhuen oikeastaan kai enemmän itselleni, etten säikähtäisi irvistystä ja murinaa. Olen vienyt koiran paikkaan, jossa on toisia koiria, silloin kun se vielä kuollakseen pelkäsi niitä ja painui vain jalkaani vasten ja tärisi nähdessään ne koiralaumat. Olen sanonut Vompsulle asioita, joista hän voisi päättää loukkaantua.

Mutta ei: nämä eläimet ovat päättäneet, että olen niiden luottamuksen arvoinen. Se antaa voimia. Se valaa luottamusta siihen, että vaikeista tilanteista voidaan neuvotella avoimesti, että niiden ylitse on mahdollista edetä. Nämä eläimet luottavat silti minuun enemmän kuin itse teen. Sillä onhan niitä päiviä, jolloin suutun itselleni tai tunnen syvää epätoivoa ja tunnen, etten oikeastaan ansaitsisi niiden iloa ja kiintymystä, tuota varauksetonta luottamusta, joka palautuu välittömästi kriisin jälkeen.

Mutta: Se mikä on, on. Se mikä tapahtuu, tapahtuu. Nämä luottavat siihen, mitä päätän tehdä jossakin tilanteessa.

Mietin sitä, mitä Jorge Bucay kirjoittaa jonkun osalle sattuneesta hyvästä ja pahasta (no, tietysti näkökulmaa vaihtaen ne helposti vaihtavat naamiota, mutta luottamus on yksi seikoista, joita on vaikeaa hahmottaa pahaksi samalla tavalla kuin luottamuksen pettämistä on likipitäen mahdotonta hahmottaa hyväksi) - että ihmiset kyllä ansaitsevat kaiken heidän osalleen koituvan hyvän, kaikki taitonsa ja onnenpotkunsa, koska he ovat tehneet niiden eteen töitä (ehkä tietämättään ja ehkä vain pieninä osallisina kokonaisen ystävien tai lauman tiimin isommassa projektissa, mutta silti), mutta että pahoja, ikäviä ja haitallisia sattumuksiaan he eivät välttämättä eivätkä edes usein ansaitse.

Älyllisellä tasolla tämä on helppo hyväksyä ja sen mukaan on tarpeeksi helppoa toimia toisia kohtaan. (He ansaitsevat vain hyvää.) Mutta joskus sitä on hankalaa tunnetasolla hahmottaa oman itsen tapauksessa, kun tunne saadusta lahjasta, hyvän ylitulvivuudesta vain suhraa maailman lähes hätäiseen kiitollisuuteen ja hämillisyyteen. Miksi saan tällaista, kun joskus näyttää siltä, etteivät kaikki ihmiset saa osakseen tällaista? Saanko edes puhua tai kirjoittaa tällaisista asioista? Mutta jos niistä ei puhuta eikä kirjoiteta, miten niille käy? Tallovatko toisenlaiset arvot ne jalkoihinsa? Miten voisin edistää sitä, että kaikki saisivat osakseen hellyyttä, luottavaisuutta ja iloa? Entä jos he eivät halua vastaanottaa sitä, koska kuvittelevat, että joutuvat maksamaan siitä jonkin hinnan korkojen kanssa myöhemmin? (Bucay kirjoittaa tästä hyvin: se hinta on jo maksettu, siksi on turhaa kursailla.)

Kuljen huoneen läpi vessaan ja lehteilen työsuhdelehteä, jossa on puheenvuoro otsikolla “Luolaihmisen hyveet kunniassa”. Luolaihmisen hyveet tarkoittavat tuossa otsikossa ilmeisesti hirviödarwinistista kilpailevuutta ja kyynärpäätaktiikkaa, joka on aika kaukana sekä Darwinista että käsittääkseni myös luolaihmisistä, joiden arvoja eivät väännelleet iltapäivälehtien kouhotukset eivätkä koululaitoksen hyvää tarkoittavat patistelut ahkeruuteen ja oppineisuuden osoittamiseen. Eihän selviytyminen luola-aikana voinut perustua mihinkään individualismiin eikä lähiryhmän tuuppimiseen vaan ennen kaikkea luottamukseen, koska vaihdon välineet olivat hyvin konkreettisia ja saman lauman kanssa elettiin pitkään. Veikkaan, että luolaihmisten sosiaalinen turvaverkko oli paljon paremmassa kunnossa kuin meillä, noin keskimäärin. Ärtymys otsikosta liittyy toki paljon laajempaan käsitykseen luonnon ja kulttuurin suhteesta - kuinka tyypillistä onkaan ajatella, että kulttuuri on opettanut meille hellyyden, kohtuullisuuden ja muut hyveet. Mutta ei tällaista yksinkertaistusta voi tehdä, ei ainakaan jos uskoo primatologien kirjoituksiin: sekä hellyys että kilpailevuus ovat läsnä myös muissa eläimissä, ja erityisen selkeästi ja helposti ne ovat hahmotettavissa lähisukulaisissamme. Ehkäpä kulttuurimme kieltää tietynlaiset julmuudet, mutta toisiin se tuntuu suorastaan rohkaisevan puheissaan tehostamisista, hyötysuhteista ja sen sellaisista.

Kun astun takaisin huoneeseen, ärtymys katoaa. On taas vain hellyys. Se sama, joka on ollut läsnä alusta saakka, äidin sylissä ja nallen naamassa, kissoissa, koirissa, hevosissa, rotissa. Hellyys ja luottamus, joka saa tuntemaan, että jos työnnän sivuun toisen tärkeät intressit menestyäkseni itse loistokkaammin ja näkyvämmin, vahingoitan itseäni pahemmin kuin kohtuullistamalla toimintaani.

Se on helpointa aistia silloin, kun on juuri näiden eläinten kanssa. Se on niin paksua ja lämmintä, etten hetkeen pelkää mitään.

Ensimmäinen tekstiviesti piippaa jo ennen kuin olen selvinnyt tokkurastani ihmisten ilmoille. En jaksa lukea sitä, mutta kun herään ja kello on vähän vaille aamukahdeksan, saan lukea, että Vompsu on leikkausjonossa ensimmäisenä.

En osaa kuvitella, kuinka olkapään nivelsiteiden kiristys suoritetaan tähystyksenä. Onko kenties kamerapuikon päässä myös pieni, pyörivä lihasirkkeli ja veri-imuri? Kai lihaa on jotenkin leikattava, jotta jänteiden oikeisiin kohtiin päästään ompelemaan ne nylontuet, jotka myöhemmin sulavat elimistöön, mutta vasta kun jänteet ovat lyhentyneet? (Silloin kun ensimmäiselle koiralleni tehtiin tuo leikkaus - joskaan ei tähystyksessä - eläinlääkäri käski minua kuvittelemaan kiristysnailoneita “vähän kuin sukkahousuina - joustaa, mutta on aika jämäkkä”.) Ystävämme sairaalafyysikko on myös kertonut, että joskus leikkauksissa pukeudutaan avaruusasujen näköisiin suojavarusteisiin. (Fyysikko käy avaruusasussa rukkaamassa kaatunutta tietokonetta ja leikkausväki odottaa, koska eihän tähystimestä ole mitään hyötyä, jos kuvaruutu ei suostu näyttämään minikameran kuvaa. Mikseiväthän ne hanki mäkkikonetta? Sen ja peeceen kaatuvuusominaisuuksissa raskaita ohjelmia pyöritettäessä on kuitenkin aivan ratkaiseva ero.)

On hieman häiritsevää syödä aamiaista kotona tietämättä, mitä Vompsulle tarkalleen tehdään. Onko hän anestesiassa? Pitikö iPod ottaa mukaan heräämistä, ei leikkausta varten? Jos olisin itse hereillä leikkauksessa, en taatusti suostuisi kuuntelemaan musiikkia vaan höristäisin korviani rusausten ja kliksausten suuntaan. Se kai on harvinaista. Ainakin verta otettaessa sairaanhoitajat väittävät aina, että kaltaisiani veren putkeen valumisen tuijottajia on harvassa. “Eikö tulisi parempi olo, jos katsoisit muualle?” he saattavat ehdottaa, mutta minulla se sujuu juuri noin päin: kun näen, mitä tarkalleen tehdään ja mistä nipistys johtuu, en ole lainkaan niin hermostunut kuin mystisten nipistysten suhteen. Joskus hammaslääkäri on melkein hermostunut, kun olen niin tarkasti kysellyt, minkä muotoisia päitä hänen käyttämissään porissaan tällä kerralla on ja miksi sinne reiän pohjalle laitetaan matriisinauha. (Kaiken huipuksi unohdan vastaukset, joten minun on kysyttävä uudestaan ja uudestaan.) Tieto lievittää minusta tuskaa enemmän kuin lisää sitä.

Nyt olen täällä eristettynä kotiin ja pian vesijuoksualtaaseen ja ajatukseni askartelevat Vompsun lihassa vähintään yhtä tiiviisti kuin tähystyslaitekin. Samalla joudun kohtaamaan sen, miten paljon herkemmäksi olen käynyt kivulle ja lihan elävyydelle lapsuuteen ja nuoruuteen verrattuna. Yläasteella mietin vakavasti, että voisin ryhtyä oikeastaan kahdelle uralle: joko jonkun sortin taiteilijaksi tai sitten sellaiseksi lääkäriksi, joka kohtaa potilaat tainnutettuina tai kuolleina, eli kirurgiksi tai patologiksi. (Patologi kuulosti paremmalta koska siinä ei voisi mogata niin pahasti.) Vielä kymmenen vuottakin sitten mietin puolitosissani, että voisin filosofiasta valmistuttuani toteuttaa tuon leikkelijälääkärivaihtoehdonkin.

En ole tarkalleen selvillä siitä, mikä kehitys sitten alkoi jyllätä mielessäni. En tiedä, liittyykö se siihen, että sain viimein useiden epäonnistuneiden yritysten jälkeen ryhdyttyä kasvissyöjäksi ja minulla oli viimein akuutista syyllisyydestä ja voimattomuuden tunteesta tyhjentynyt mieli, joka saattoi tarttua ideaan, että liha tuntee ja että sen tulisi siksi saada armollista ja lempeää kohtelua. Vai liittyykö se kehotekniikoiden opiskeluun, kehon hahmottamiseen muunakin kuin lihaklönttinä, nimittäin hermotuksen ja ärsykkeiden kenttänä? Vai liittyykö se vanhenemiseen, siihen kuinka olen onnistunut kipua laiminlyömällä rikkomaan itsestäni osia, jotka eivät kai koskaan parane ihan entiselleen? Joka tapauksessa, äkkiä ajatus lihan leikkelemisestä, rikkomisesta ja korjaamisesta, alkoi etoa.

Sen huomaa helposti käytännön asioissa. Ennen saatoin esimerkiksi kaivaa ilmeen värähtämättä tikun jalkapohjastani neulalla. (Luulen, että tämä liittyy jotenkin sosiaaliseen paineeseen; kun kaivoin tikun ulos, ajattelin olevani urhea ja näkymättömien katseiden kääntyvien hyväksyvinä toisaalle.) Nyt katselen ehkä tikkua, mutta ajatus neulasta nostaa niin suuren pahoinvoinnin aallon, että annan mieluummin tikun koteloitua jalkaan ja mätiä sitten ulos. Kyllähän keho osaa sen tuolla tavalla käsitellä. (Ja pidän itseäni urheana aivan toisella tavalla, koska uskallan myöntää, ettei neulan työntäminen omaan kehoon ja lihan ronkkiminen sillä ole aivan neutraali tapahtuma vaan synnyttää halun perääntyä.)

On aivan selvää, etten enää voisi opiskella leikkelijälääkäriksi. Minussa on liikaa hellyyttä ja huolta, liikaa herkkyyttä kivulle ja halua välttää sitä. Vaikka tiedän, että Vompsukin leikataan nyt siksi, että hänen olkapäänsä olisi kivuttomampi ja käytettävämpi, ja että leikkaus on ainoa mahdollisuus tuottaa tuollainen parempi tila, en osaa työntä huolta ja kuvotusta sivuun. Toiseen viiltyvät haavat tuntuvat joka tapauksessa vielä pahemmilta kuin se, mikä kohtaa oman kehon. Oman kivun sentään tuntee ja tietää, se on rajallinen eikä sen hahmottaminen tuota mitään vaikeuksia. Toisen kivusta ei voi tietää kuin välillisesti, tiettyjen merkkien avulla. Ja jostakin syystä reagoin noihin merkkeihin voimakkaasti. (Osa psykologian tutkijoista puhuu sellaisestakin kuin “temperamentista, johon sisältyy kyky huomata herkästi toisen tuskainen olo”. Minusta ei oikeastaan ole kiinnostavaa, onko kyse jostakin synnynnäisestä vai varhain omaksutusta: riittää, että tiedän tilanteen nyt.)

Oikeastaan kun ajattelen sitä aikaa, jolloin en kuvottunut lihan leikkelemisen ajatuksesta enkä itkenyt kantaessani lopetettua koiraa jätesäkissä kotiin, kohtaan kummallisen mykän kieltäymyksen tuosta huolesta ja kuvotuksesta. Luulen, että sama säpsähtäminen ja loituntumisen halu on vallinnut jo silloin, mutta olen raivoissani ylikompensoinut sen näkymättömiin. Olen kieltäytynyt asennoitumasta tunteen johdattamana. Halusinhan muutenkin silloin olla kuin robotti, täsmällisesti päämääriä suorittava ja tunteisiin tahriutumaton. Esimerkiksi hevosten kanssa sellainen asenne oli joskus jopa välttämätön vaaratilanteiden välttämiseksi. Tunteiden kurissa pitäminen ja jopa niiden tuntemisesta kieltäytyminen jäsentyi tuolloin mielessäni tervepäiseksi, välttämättömäksi ja ehkä myös miehekkääksi. (Naiseksihan en tahtonut kasvaa, se kävi vahingossa.)

Nykyään en taida oikein osata ajatella päämääriä minään niin tärkeinä, että minun pitäisi tukahduttaa oloni ja aavistukseni, kipuni ja epäilyni. Onneksi on niin monia, jotka tahtovat lääkäreiksi. Olisi aivan turhaa kantaa huolta ja syyllisyyttä siitä, etten enää tahdo leikellä lihaa, etten halua olla mikään suuri sankari kaiken aikaa ja kaikessa.

Hieman kyllä huolestuttaa, että Vompsu palaa yöksi sairaalasta kotiin ja olen hänen omaishoitajanaan. Olen luvannut tehdä hänelle nuudeleita ja vihanneksia maapähkinäkastikkeessa ja olen koettanut muutenkin miettiä asunnon käytettävyyttä ilman oikeaa kättä, mutta en ole aivan varma, mitä lähipäivien myötä on luvassa ja kuinka nopeasti hiillyn siihen, että joudun tekemään kaikki taloustyöt. Samaan aikaan olisi kuitenkin edistettävä myös palkkatyötä ja pidettävä toipilasta hyvällä mielellä. Levottomuutta ei vähennä se, että silloin kun hain fysioterapeuttikoulutukseen, putosin psykologisen profiilini takia - se ei kuulemma sovi hoiva-ammattiin, empatiaprofiili on vääränlainen. (Luulen, että tuo suppea maininta puhelimessa tarkoitti alttiutta kietoutua - se mielestäni selittää ison joukon siitä, mikä voitaisiin nimetä myös altruismiksi.) Toisaalta, jos olen huoltanut sairaat eläimet hyvin kuntoon, miksei se onnistuisi myös Vompsun tapauksessa?

Levottomuus paisuu ja askartelee luukalvojen, jänteiden ja lihasten parissa. Mielen sirkkeli paloo maailmaa ja ompelee sitä kokoon. Aamiainen ei tahdo vajua alas vatsaan.

Uuden Me-lehden parisuhdejutussa on hämmentävä lause:

Tutkimuksissa on todettu, että parisuhteessa miehelle on erittäin tärkeää kokea, että vaimo kunnioittaa ja arvostaa häntä.

Vaikka jutussa on haastateltu parisuhdekouluttajaa, tuohon lauseeseen ei liitetä luontevaa jatkoa, että kyllä varmasti naisestakin tuntuu olennaiselta saada kunnioitusta ja arvostusta puolisoltaan. Ehkä tilaa on ollut hintsusti ja tuollainen itsestäänselvyys (onko se itsestäänselvyys, mikä on itsestäänselvyys) on leikattu pois. Silti tuntuu hassulta, että tuollainen toispuoleinen ajatus esitetään, olkoonkin, että kenties tutkimusta on tosiaan olemassa vain tuosta miesten tarpeesta.

Luen juttua vessassa ja huudan huoneen puolelle: “Kuule tuntuuks susta et mä arvostan ja kunnioitan sua tarpeeksi?” Vompsu vastaa: “Joo! Ehdottomasti! Entä kunnioitanko ja arvostanko mä sua tarpeeksi?” Mietin hetken ja vastaan: “Joskus tuntuu että miltei liikaa.” Ehkä tuo liikuus on vain tottumattomuutta siihen, että joku tosiaan kunnioittaa ja arvostaa minua sellaisena pelokkaana pienenä lapsena, jollainen pohjimmiltani olen, herkästi säikähtävä ja suuntaa vailla. Että esiin ei nouse jokin oletettu lahjakkuus (joita minun on tavattoman vaikeaa itse hahmottaa ja joita en oikeastaan osaa liittää itseeni juuri mitenkään - koen että esimerkiksi jokin runon kirjoittaminen tai aikanaan matematiikka ikään kuin tapahtui minun ulkopuolelleni tai ilmeni tajuntaani valmiina ja ponnistelematta, ilona ja lahjana eikä niinkään kerro mitään minusta) tai toive siitä, että kykenen kestämään tiettyjä olosuhteita paremmin kuin joku mukavuudenhaluisempi tai konformisemmin ajatteleva (luultavasti en halua tuollaista kestävyysottelua) tai oletus, että minun todistuksillani ja lukeneisuudellani (tai joskus varhemmin, ulkonäölläni) kiehtova, täyttymyksen tuntemuksistani huolen pitävä ura on vain päättäväistä aloittamista vailla. En osaa identifioitua juuri kuinkaan tuohon lahjakkaaseen ja kunnianhimoiseen puurtajaan. Hänelle suotu arvostus ja kunnioitus eivät siten kosketa lainkaan minua vaan ainoastaan tuota haavekuvaa. Joka ei ole minun haavekuvani, tosiaankaan.

Minusta on paljon helpompaa identifioitua siihen pikkutyttöön, joka tarkastelee aikuisten vaatteita puolipaniikissa eikä oikein ole varma, pukeutuako tähän vai tuohon paitaan tänään. Ja joka silti saattaa joskus väittää ymmärtävänsä jostakin jotakin tai ainakin osaavansa sanallistaa jonkin tunnelman.

Liikaa, voiko toista kunnioittaa ja arvostaa liikaa? Eipä kai, ajattelen huoneen puolelle kävellessäni. Sekin on vain sanonta, harmillinen sanonta. Kunhan saan vain olla tämä erehtyväinen ja hieman villi lapsi, kaikki on okei. Ja jos joku sitä vielä jaksaa arvostaa ja kunnioittaa tuon lapsen kurittomuutta ja päättämättömyyttä mutta toisaalta myös hyväntahtoisuutta, se on jotakin aivan uutta ja ihmeellistä eikä siitä kannattaisi oikeastaan olla lainkaan huolissaan.

Samassa muistan toisen ikävän sanonnan, joka on jokseenkin poltettu mieleeni. “Miksi haluat satuttaa minua?” Olen kuullut kysymyksen lukemattomia kertoja ja esittänyt sen itsekin epäilemättä usein. Mutta vasta kun kuulin sanovani sen joitakin kuukausia sitten, kuulin äkisti, mitä tarkalleen sanat väittävät. Miksi ihmeessä en sano: “Tuo satuttaa!” Tai: “Tiedätkö ollenkaan, miten pahalta tuo tuntuu?” Koska kun sanon sanat tuon kerran, kun kuulen ne äkkiä taustaoletuksineen, en lainkaan ajattele, tai ainakaan miellä tietoisesti ajattelevani, että toinen tosiaan haluaisi satuttaa. Se on vain sanonta, jota on käytetty ja joka on käynyt niin tutuksi, etten ole kuullut sanoja sanonnalta. Miksi haluat satuttaa minua? Miksi haluat, että tulen hulluksi? Miksi haluat, että kaikki menee pieleen? Miksi haluat suututtaa minut?

Kukaan ei ole koko elämäni aikana tarttunut minua tuollaista sanoessani käsivarresta ja kysynyt, uskonko ihan tosissani, että toinen haluaa satuttaa. (Ehkä he ovat katsoneet sanojen läpi, syvemmälle, kuten oikein onkin. Mutta silti - en haluaisi sanoa asioita, joita en tarkoita.) Olisin vastannut kysymykseen ei, ja ollut ehkä vähän kiukkuinen, koska en varmaankaan olisi halunnut uskoa, että olen sanonut jotakin niin oletuksieni vastaista, kummallista, typerää ja syyttävää. Sinänsä aivan hyvä, että kuulen itse äkkiä sanat suustani vuotavina kuin jonkun toisen lausumana, kuin olisin joku toinen, hyvin kaukaa. Noiden sanojen kuuleminen synnyttää äkisti levottomuuden: En usko, että haluat satuttaa, miksi siis sanon näin? Kenen ovat nämä sanat? Kuka ne sanoo? Mistä ne tulevat? (Tietysti tiedän, mistä ne tulevat. Kuulen äänensävynkin tarkkaan. Sanat, oven paukahduksen, yksin jäämisen kaikkeen siihen nimettömään kauhuun, joka toistaa kerta toisensa jälkeen, ettei ole mitenkään mahdollista, että joku voisi rakastaa minua, viimeiset sanat ennen oven paukausta.) Tuntuu hurjalta tajuta äkkiä, että on opetellut äidinkieltään samalla tavalla kuin vierastakin kieltä, sokkona ja luottavaisena sanakirjan fraaseja toistaen, tietämättä oikein, mitä tarkalleen sanookaan.

Lukemattomien sketsien aihe, ja niin näkymättömänä tragediana elämien kietoutuessa toisiinsa ja sanojen jäädessä kalkattamaan tajuntaan jonkin kiistan päätteeksi. Ja olen pitänyt itseäni sanoista tarkkana, jopa liiallisissa määrin yksityiskohtiin takertuvana. (Sekään ei ole oma syytökseni, mutta olen jotenkin onnistunut nielaisemaan sen osaksi mielenmaisemaani. Että pitäisi olla enemmän jeesnainen ja hyvätyyppi, mutta toisaalta, en voi estää itseäni kysymästä, miten sitten käy jos teen hyvätyyppiasioita ja teeskentelen, että jotkut mieltäni askarruttavat asiat eivät vain ole olemassa, enkö muka silloin tule vihaiseksi ja arvaamattomaksi tai turraksi ja onnettomaksi ja eivätkö nuo asiat itse asiassa silloin häiritse minua vain enemmän, koska ne rynnistävät näyttämölle täysin hallitsemattomina ja arvaamatta, eikö minun pitäisi tuntea läpikotaisin nämä tilanteet ja tulkintani niistä, nuuskia tarkasti ne sanat, jotka tuntuvat sopivan tilanteeseen niin saumattomasti, että ne kadottavat sanattomuuden kauhun.)

Istun tekstin ääreen, ajattelen sen helppolukuisuutta. (En tämän tekstin, tässä en pyri helppolukuisuuteen vaan osuvuuteen. Ne ovat toisistaan erilliset hyveet.) Ajatukseni eivät tahdo pysyä tuossa vieraiden sanojen massassa, koska sanattomuuden kauhu on muistunut äkisti, se mustaa huonetta ja tekee vaikeaksi ymmärtää, että istun rauhallisessa huoneessa miehen, kissan ja koiran kanssa, istun satulatuolilla ja teen työtäni, viimeistä kirjaa ennen palkankorotusta, jota en uskonut uskaltavani pyytää ennen kuin tein niin tuosta noin vain, sähköpostilla, hetken mielijohteesta. Hus, haamut. Hus, menneisyys. Pakotan tarkkaavaisuuteni noihin sanoihin, fraaseihin, lauseisiin.

Eikä riitä edes se, että ne ovat selviä ja myönteisiä, koska ne voidaan silti lukea epäilevällä mielellä. (Tai ei edes niin, en lue pariterapeutin haastattelua epäilevällä mielellä ja minusta siinä esitetyt neuvot ovat relevantteja ja mainioita, mutta silti aluksi siteeraamani lause pistää tekstistä esiin kuin vappuhuiska, ainoa sukupuolitetun käytännön lause.) Miten tämä ajatus käännettäisiin positiiviseksi? Riittää, etten tiedä, miten tämä lause luetaan? Tyydyn siihen, että tajuan ihmisten lukevan sitä, mikä heidän oletuksiinsa sopii? Tyydyn siihen, koska vaihtoehtoa ei ole, koska viestinnän ideaalitilanne toteutuu kauhean harvoin, koska en voi tehdä kuin oman osuuteni, joskus en sitäkään.

Äkkiä tunnen, kuinka työskentelen räjähdysherkän aineen kanssa. Järjestelen sitä pinoihin, jotka olevinaan eivät romahda yhtä herkästi kuin aiemmat muodostelmat.

Ja sitten kirjoitan tämän tekstin, kun on jo ilta ja koko päivän mieltä on painanut muistikuva, jonka asetan pikniknurmelle korvapuustien väliin: Muistikuva siitä, kuinka istun sohvassa jalat koukussa ja luen kirjaa sanojen etymologiasta ja äkkiä ajattelen kieltä pintana, siistinä rakenteena, jonka alle kätkeytyy yhteyksiä, jotka tarvitsee vain hahmottaa, joita pitää osata etsiä. Toinen muistikuva toisesta oivalluksesta, kun tajuan, että kieli on pintaa toisellakin tavalla, liukasta ainesta, joka sanoo paljon muutakin kuin tarkoitan sanoa. Sinä päivänä päätin opetella toisinaan koskettamaan (kädellä tai halaten, konkreettisesti) ihmisiä, jotka koskettivat minua tunnetasolla. Joskus koskettaminen tuntuu vaikealta, koska moni ihminen, joka koskettaa minua tunnetasolla, myös pelottaa. Olen edistynyt hitaasti tässä oivalluksessa, että kieli on pintaa, joka kätkee alleen kehitystarinoita sille, joka viitsii katsoa tarkemmin.

Joskus tuntuu, että kirjoittaminen ja puhuminen on pelottavinta, mitä on. Kirjoittaen tuntee tavoittavansa helpommin vivahteita, koska tilanne on rauhallisempi. Ja kun kirjoittaa, sanat jäävät, niihin voi palata, niitä on helpompaa tarkastella puolueettomasti toisesta päivästä käsin kuin puhetta. Puhe tallentuu ehkä johonkin toiseen, vahingoittaa häntä pahemmin.

En osaa olla ajattelematta, että kivahdus miksi haluat satuttaa minua ei olisi vahingoittanut minua. Jos olisin nähnyt sen kirjoitettuna, olisin ehkä paremmin ymmärtänyt sen loukkaavuuden syöverit. Se on saanut minut pelkäämään, ettei kukaan voisi kunnioittaa ja arvostaa minua, saati sitten rakastaa, ja että läheisyydessäni on jotakin vaarallista ja syövyttävää. (Minusta rakastaminen ja huolehtiminen on paljon vaikeampaa kuin kunnioittaminen ja arvostaminen. Kunnioitan ja arvostan ainakin itse huomattavasti suurempaa joukkoa kuin keistä huolehdin ja keitä rakastan ja suojelen.) Ja olen levittänyt lausetta kuin ruttotartunnan saanut, tartunnastani tietämättä.

Kuten muutkin.

Kun lopetan työn tältä päivältä, jään miettimään kunnioitusta ja arvostusta. Miksi niitä on niin vaikeaa ottaa vastaan? Siksikö, että niitä kohdatessaan usein pelkää - näin itselleni tuntuu käyvän, jos kunnioitus ja arvostus kytketään suorituksiin, sellaisiinkin, joita ei itse ajattele suorittamisena, kuten vaikka blogin kirjoittaminen tai ihmissuhteissa toilaileminen ja niiden miettiminen, mutta jotka tunnutaan jotenkin jähmettävän joksikin hienoksi ja persoonallisuuden kypsyydestä kieliväksi - että niiden myötä evätään minun oikeuteni tuntea haavoittuvuutta, erehtyväisyyttä ja lapsellisuutta? Jotenkin itsestäni tuntuu kovin paljon tärkeämmältä, että saan olla haavoittuva ja erheellinen kuin että toinen tunnustaa, että minulla on jotakin järkevää sanottavaa aina välillä. (Ehkä kyse on vain siitä, että olen saanut kuulla jälkimmäisiä toteamuksia enemmän kuin aiempia lupauksia ja että osaan kiukustua, jos joku kieltäytyy myöntämästä, että minullakin voisi olla ihan järkevää sanottavaa. Sillä tavalla kai olen omavaraisempi kunnioituksessa ja arvostuksessa kuin rakkaudessa. Paitsi että kunnioitukseni ja arvostuksenikin on aika romahdusherkkää mutta toisaalta ylösrakentuu melko sukkelaan uudelleenrakennuskokemuksen kerryttyä mittavissa määrin. Sen sijaan en ole osannut oikein tarpeeksi pitää huolta siitä, että tunnetason tarpeeni otetaan huomioon ja olen kuvitellut, että kestän vaikka mitä. Mutta en halua kestää, en enää. En usko enää sen olevan kellekään hyväksi.)

Nyt lopetan kirjoittamisen, koska haluan käydä nukkumaan. En osaisi oikein muuten, koska mielessäni myllertää varsinainen myrsky. Kuinka hassunkurista: juuri kun koen sanat oikein potentiaalisesti vahingoittavina ja harmillisina, koen hurjaa tarvetta kesyttää ne tässä ja nyt. Ikään kuin sellainen voisi onnistua!

Istun aamusta alkaen Hurinan ja tämän luostaritoverin kanssa keskustellen, ensin puiston hiljaisuudessa, sitten hämärässä asunnossa kitaten teetä. Tuntuu hyvältä luiskahtaa kommunikaation sopusointuun aivan kuin viime näkemisestämme (eilistä törmäämistä lukuun ottamatta) ei olisi pian jo vuosi.

Tuntuu turvalliselta ja hyvältä istua seurassa, jossa tietää ihmisten ymmärtävän, etteivät aikuisilta näyttävät oliot käyttäydy kuten aikuisten oletetaan (joissain seurueissa) käyttäytyvän, tai eivät ainakaan ajattele ja tunne perustellusti ja oikeutuksestaan varmoina. Ja yllättäen, juuri silloin kun saa luvan olla eksynyt nelivuotias, kykeneekin katselemaan asioita myötätuntoisesti ja miettimättä, miltä kaikki oikein vaikuttaa, ja ihana rauha laskeutuu kehoon. Tuntuu hauskalta myös kuulla, että ystävä on zenharjoitteiden kautta edennyt aika samoja polkuja kuin itse olen edennyt skeematerapian kanssa, dekonstruoinut uskomuksiaan ja etäännyttänyt piirteitä ja ajattelukuvioita joksikin puolustamisen arvoisesta itsestä erillisiksi.

Tapaamisen jälkeen tiskaan tyytyväisenä neljä päivää odottaneet tiskit ja sijaan sängyn. Nyt odotan Vompsun kävelevän kotiin töistä, kauppa on saatu suljettua vasta kolme varttia varsinaisen sulkemisajan jälkeen. Kun hän tulee, lähdemme bussilla viettämään mökkijuhannusta seurassa, joka ei ole vielä kovin tuttu. Mutta kai se siitä, ihmiset vaikuttavat ohuen tuttavuuden perusteella mukavilta ja siellä on uimaranta ja puulämmitteinen sauna. Alkoholia emme aio ottaa lainkaan mukaan, koska se tavallisesti vain vaikeuttaa rauhallisuutta ja onnellisuutta, etenkin jos seuraa jotenkin jännittää. (Ja on vaikeaa olla hieman jännittämättä.) Ilmakin on ihana, kostea ja lempeä kuin lehmän hengitys. Mökillä ei kai ole mitään yhteyksiä ulkomaailmaan, joten palaan kirjoittamaan vasta sunnuntaina tai maanantaina, riippuen siitä, mihin aikaan sunnuntaina selviämme kaupunkiin. Sekin - parin päivän kirjoitustauko - tuntuu virkistävältä!

Ihanaa juhannusta myös sinulle!

Nyt kun työ on saapunun sähköpostilla, kuljen yllättävän tyytyväisenä. En osaa jäljittää tarkalleen, mistä on kyse, mutta arvelen sen liittyvän äkilliseen osaamisen ja hyödyllisyyden tuntoihin sekä työn tarjoamaan rooliin, jossa tuntuu jotenkin itsestäänselvyydeltä, että voin samalla aikaa osoittaa sekä jämäkkyyttä (juuri minun käsiini on laskettu kaikki langat joten sen vastuun nojalla voin vaatia muilta aikataulussa pysymistä) että ymmärrystä ja lempeyttä (erehtyminen on inhimillistä eikä ainoita oikeita ratkaisuja vain ole ja hyvistä ratkaisuista paras selviää vasta kun aihetta ja perusteluita on hieman tongittu yhdessä ja hyvällä mielellä). Muistaakseni työasioissa ei ole ikinä käynyt niin, että minulle olisi kiukuteltu vaatimuksesta, että myös etenemme sopimamme mukaan. Se voi kyllä olla kiinni siitäkin, että työasioissa ehkä valveutuneemmin ja selkokielisemmin ilmoitan jo aluksi, että tässä on asiat, joista minun on pidettävä kiinni, jotta voimme onnistua hyvin fiilarein.

Kaiken kaikkiaan koen oloni hämmentävän osaavaksi ja hyödylliseksi ottaen huomioon, kuinka yksinkertaista työtä teen. Samanlaisia tuntemuksia olen kyllä saanut silloinkin, kun siivosin työkseni tai kun haravoin hautoja. Äkisti turvapaikka maailmasta tuntuu löytyneen.

Ajatellessani tätä tuntemusta minun on heikompina hetkinä vaikeaa käsittää, miksi kuitenkin pitelen itseäni hieman kauempana työelämän imusta. Vaikka työ onkin aikaaviepää ja usein sen jälkeen on illalla jotenkin tyhjä olo, elämisensä eteen ponnistelun tuntu on kuitenkin valtapuolin positiivinen hyödyllisyysaspektista. Jotakin pelottavaa siinä, miten hyvältä itsensä hyödylliseksi kokeminen tuntuu, kuitenkin on. Eikö se juuri ole jonkinlaista opitusti ehdollista rakkautta ja armoa itseä kohtaan? Meneekö päätelmä näin: okei, okei, saatan olla vähän paska ihminen välillä ja turhan välinpitämätön ja omapäinen ja omituisuuksiini kiintyntyt ja ehkä pelkään kilahtamista huvittavissa määrin kun melkein kaikki muut ovat syöneet kiltisti masennuslääkkeensä ja ihan varmasti meikäläisessäkin on surullisuuden vikaa ja ehkä se kaikki tulvahtaa vielä yli jokin päivä sellaisella voimalla että kadun etten ole pistänyt tuntemuksiani lääkekuurille hyvän sään aikana, mutta hitto vie, olen tosi tarpeellinen, ilman minua ei tämäkään proggis olisi pysynyt tiimalasin yhdellä puoliskolla, ja mitäs sitten olisi tapahtunut, kyllä minun virheeni ovat totisesti aika pientä tämän erinomaisuuden rinnalla… kyllä voin rakastaa itseäni ja kunnioittaa näitä omituisuuksiani, koska eihän kukaan nyt tosissaan voi uskoa, etten olisi lopultakin aika toimiva psyykeltäni kun kerran olen näin hyödyllinenkin!

Kiusoittelen itseäni mäkeä ylös kavutessa: Entä sitten, vaikka proggikset myöhästyisivät? Vaikka löisin laimin vähän kaiken? Eikö muka monella ystävällä ole vaikeuksia laskujen ajallaan maksamisessa ja pidän silti heitä fiksuina ja pärjäävinä? Tai olinko jotenkin huonompi ihminen sinä hulluna kesänä, kun saatoin jo aamiaiseksi kiskaista huiviin puolet työmarkkinatuella Tallinnasta ostetusta likööripullosta? Enkö muka sinä kesänä jutellut enemmän niiden kanssa, jotka oikeasti tarvitsisivat yhteiskunnassamme tukea ja empaattista suhtautumista? (Tosin en ole varma, kuinka minuun saattoi tuolloin tukeutua.) Eikö tuossa kesässä ole kauhean paljon hyödyllistä, olkoonkin että pintatasolla se tuntuu täydeltä kaaokselta? Solahtaisinko ilman sitä ehkä hyödyllisyyteni korostamiseen niin innokkaasti, etten uskaltaisi kysyä, haluanko jotain muutakin kuin olla hyödyksi? Enkö ole itselleni hyödyksi (ja sitä kautta ehkä muillekin välillisesti avuksi) myös niinä hirvittävinä akkumulaation hetkinä, kun äkisti uusi informaatio nujertaa tainnoksiin suunnista ja voin tarkastella hetken aikaa kuin ulkopuolelta vaelteluni päättömyyttä sen sijaan että vain kasaisin itseeni lisää ja lisää asioita sovittaen ne pönäkkään ainoan vaihtoehdon itsetyytyväisyyteeni?

En usko, että tämä hyödyttömän itsen rakastaminen on itselleni oikeastaan hirvittävän vaikea kipukohta. Olen opetellut sitä aika pitkään (vaikken ehkä aiemmin nimittänytkään sitä ehdottoman rakkauden harjoittelemiseksi) ja harjoitteet jatkuvat. Jos en voikaan vaatia enkä ehkä edes toivoa kenenkään muun tai yhteiskunnan suhtautuvan sallivasti ja suopeasti itseeni myös niinä hetkinä, kun en jaksa ponnistella kaikkien yhteisen hyvän eteen, voin silti suhtautua itseeni noin ja toivoa oppivani sen vielä paremmin. (”Asiat ovat näin, hyväksyn sen ja laitan asiantilan merkille. En rasita itseäni kivulla vaan kuuntelen tarkasti tuntemuksiani.”) Millaista ilman sitä olisivat vanheneminen, autonomian hetkelliset riistot, ystävän syytösten kohteeksi joutuminen, oman kyvyttömyyden kohtaaminen, kysymykset joihin en osaa vastata mitään järkevää, poliittiset asetelmat joissa en kykene muodostamaan mitään kantaa minkään ratkaisun puolesta?

Sitten, koska mielikuvitukseni ravaa valppaana, mieleeni tulee, että niin kauan kuin vaikutan hyödyttömältä, minua on toki myös aika vaikeaa käyttää hyväksi, sätkynukkena jossakin ilkeässä juonessa. (En osaa näet ajatella facebookia sellaisena, en edes blogikulttuuria.) Onko toive asettua epäselvien käsikirjoitusten käyttämättömiin ehkä yhteydessä tällaiseen pelkoon, joka kuulostaa liian nololta ja hupsulta karatakseen normaalisti tietoisuuteen?

Muistan samassa erään tutun huoahduksen kahvilassa: “Kuinka tylsää on, että elämä vain jatkuu ja jatkuu ja on koko ajan sama itse ja tietää tarkasti kuka on ja mitä haluaa ja sitten kun saa sen minkä haluaa tietää jo senkin, mitä seuraavaksi haluaa ja tietää saavansa senkin ennen pitkää ja niin menee elämä.” Minun haluni ja motiivini eivät ole koskaan olleet noin selkeitä, mutta en silti osannut kadehtia ystävää, koska en tiedä, millaista olisi tuntea kuten hän tuntee. Ehkä ne motiivini, jotka suuntautuvat toisiin, ovat selkeitä (minusta oli hauskaa kun nettideitillä pari vuotta sitten deitti määritti minut parin tunnin perusteella “iloiseksi mutta ajatteluun liian naksahtaneeksi hörhöksi joka haluaa kaikkea hyvää kaikille” - en itse pääsisi kovinkaan ponnistuksin tuollaiseen realismin kannalta luotaantyöntävään napakkuuteen mutta tunnistin jotakuinkin itseni hahmotelmasta, vaikka onkin selvää, että olen myös surullinen ja että tajuan varsin hyvin, että hyvän toisille haluamiseni saattaa toisinaan tuntua toisista rasittavalta tai suorastaan pahantahtoiselta), mutta ne, jotka koskevat yksityisen sfäärini (no, se on toki aika keinotekoinen aluevaltaus kuten kaikki omistukset tässä maailmassa) järjestämistä, ovat totisesti hämäriä. En oikein tiedä, mitä haluan tai miksi haluan.

En tiedä sitäkään, olisinko kokemuksen tasolla mieluummin kokonaan hyödyllinen vai hyödytön tai onko tällainen pätevyydentunteen vaihtelu itselleni hyväksi, vaikka kuinka se opettaisikin minua karttuisin kourin itsen hyväksymistä molemmissa tiloissa ja kaikissa mahdollisissa asennoissa niiden väliltä. En osaa oikein edes arvata.

Eric Berne kirjoittaa transaktiosta eräänlaisena silitysten tai kosketusten vaihtona:

“Stroking” may be used as a general term for intimate physical contact; in practice it may take various forms. Some people literally stroke an infant; others hug or pat it, while some people pinch it playfully or flip it with a fingertip. These all have their analogues in conversation, so that it seems one might predict how an individual would handle a baby by listening to him talk.

Entäpä toisinpäin? En oikein osaa arvioida, miten esimerkiksi itse puhun. Eri ihmisten kanssa totaalisen eri tavalla, ainakin. Mutta tiedän kyllä, millainen on suhteeni vauvojen kosketteluun: ei ole mitään niin pelottavaa kuin koskettaa vauvaa tai etenkään pidellä vauvaa. Pelkään satuttavani niin paljon, että mieluummin jätän kokonaan kosketuksen pois ohjelmasta tai jos minulle lykätäänkin jonkun lapsi hetkeksi syliin vanhemman mennessä esimerkiksi vessaan, koetin vielä muutama vuosi sitten sijoittaa vauvan niin, ettei sen tarvitsisi nähdä kasvojani, joista se saattaisi pelästyä, enhän ole sen äiti.

Jos olisin edelleen yhtä säikky kuin vuosi tai kaksi sitten, toimisin epäilemättä edelleen näin. Mutta jotakin on muuttunut sen myötä kun ystävät ovat saaneet vauvoja ja lykänneet niitä pideltävikseni epäilemättä lainkaan kykyäni pidellä pientä, kiemurtelevaa otusta. (Sinänsä järkeenkäypää, että osaanhan pidellä kissaakin - kissa on aika tavalla vauvaa akrobaattisempi.) En ole kehittänyt mitään vauvakuumetta kuten gynekologi väitti tällaisissa tilanteissa käyvän mutta en toisaalta ole kauhunkaan jähmettämä.

Tiedän jotakin siitä, mistä tämä vauvakauhu alkoi - toivoin pikkusiskoa kovasti ja sitten kun hän syntyi, äiti alkoi pelätä, että onnistun vahingoittamaan vauvaa tarkoituksetta, että yksinkertaisesti unohdan pidellä vauvan niskaa vakaasti tai että leikkini ovat liian äänekkäitä vauvan unen kannalta. En usko äidin pitäneen minua erityisenä kiusankappaleena tuossa vaiheessa, onhan hän aina korostanut, kuinka helposti uskoin, kun minulle sanottiin. Mutta tunsin itseni valtavan suureksi, rajuksi ja sopimattomaksi noiden pyyntöjen takia. (Koko perhe eli valtavaa kuormitustilaa, koska sisko oli koliikkivauva eikä kotona oikein pystynyt nukkumaan.) Niinpä saatoin vielä muutama vuosi sitten pelätä, että jotenkin huolimattomuuteni ja ronskiuteni koituu pienen, avuttoman olennon vahingoksi. Sekään ei auttanut, että tiesin, etten tarkoita pahaa - siitä ei vahinkoa pelätessä ole mitään hyötyä. Myös hieman isompien lasten kanssa sama pelko saattoi kytkeytyä äkisti päälle; minut laitettiin toisinaan vahtimaan siskoa ja lähestulkoon yhtä usein tein surkeita virhepäätelmiä siitä, mikä olisi milloinkin hyvä tapa ratkaista jokin ongelma. Jälkeenpäin sitten sain torut ja jouduin toteamaan, etten tosiaankaan osaa olla lasten kanssa.

Tuo sama asetelma virittyi kiusallisen usein silloinkin, kun paikalla oli runsaasti muita aikuisia ja vaikkapa vain yksi lapsi. Saatoin hymyillä ja kujeilla lapselle kaukaa mutta minun oli vaikeaa uskaltautua oikeasti esimerkiksi ottamaan lasta kädestä kiinni, koska en halunnut tälle mitään pahaa ja ajattelin, että jotakin pahaa varmasti tapahtuu, jos kosketan häntä. En luottanut itseeni enkä kehenkään tilassa olevaan muuhun aikuiseen: he eivät vain näe, mitä kaikkea kauheaa voisi tapahtua. Au pairina työskenteleminen oli varsin rasittavaa, koska päävastuuni oli pitää huolta lapsista, ja pelkäsin koko ajan, että he kuolevat tai vammautuvat tai traumoittuvat seurastani. (Lisäksi olin tietysti raivoissani itselleni tuosta pelosta koska olin päättänyt osoittautua saamani luottamuksen arvoiseksi.) Olin kauhean helpottunut lähtiessäni kesken kaiken Lontoosta kotiin.

Lukiessani Bernen kappaleen minulle tulee mieleen eräs valokuva, joka jollakin tavalla kiehtoo ja ärsyttää itseäni. Kuvassa äiti ja äidin sisko istuvat vanhan keittiön pöytämme ääressä. Äidillä on sylissään ehkä parikuukautinen sisko, äidin siskolla siskon ikäinen serkku. Pöydällä seisoo lelulintu, jonka voi vetää soimaan unilaulua. Vauvat tuijottavat lintua ja huitovat iloisennäköisinä käsiään sitä kohti. Äidit puristavat vauvoja kyljistä ja ovat taipuneet kumpikin kurkistamaan vauvansa ilmettä. Minä istun siinä sivussa, katselen jotenkin lumoutuneena tätä näytelmää. Hymy on onnellinen, mutta hieman surumielinen. Jotakin jännitteitä on havaittavissa: väännän vasenta kättäni oikealla aika rajun näköisesti.

Luulen, että kuvaan kiteytyy paljon tuohon aikaan liittyviä ongelmia. Ensiksi olin ensimmäinen lapsenlapsi ja ainoa lapsi. Jokaista edistysaskelta kohti aikuisten maailmaa ylistettiin ja ihmeteltiin ja opin mieltämään, että juuri nopea aikuistuminen on arvostuksen ja huomion lähtökohta (en ehkä näin sanallistetussa muodossa, mutta suuntana kuitenkin). Puhuin kirjakieltä, opettelin lukemaan ja laskemaan reippaasti ennen kouluikää, kuuntelin mielelläni pitkään yöhön keskusteluita aikuismaisen vakavana ja välillä arvokkaasti nyökäten sukulaisten vieraillessa meillä. Sitten äkisti kaikki mullistui, kun kovasti toivottu pikkusisko syntyi. Vauvan kanssa ei saanut eikä edes voinut leikkiä. Ja mikä tyrmistyttävintä, äkisti kaikki nuo taidot, joiden hiomiseen olin panostanut, paljastuivat täysin vääriksi. Sillä jouduin olemaan entistä enemmän yksin ja hiljaa ja kaikkea perusteltiin aina samalla tavalla: “Vauva ei osaa itse, siitä pitää pitää huolta, sinä olet iso tyttö jo, sinä osaat kyllä…” Vauvaa huomioitiin juuri siksi, ettei hän osannut kaikki niitä temppuja kuin minä. Tietenkään vanhemmat eivät lakanneet rakastamasta minua eivätkä elätelleet mitään kummallisia oletuksia siitä, mitä kahdeksanvuotias osaa itse tehdä, mutta yhtäkaikkisesti sain tärkeiltä ihmisiltä huomiota ehkä kymmenesosan siitä mitä ennen, ja se tuntui lapsen maailmankaikkeudessa aikamoiselta romahdukselta, etenkin kun vauvankaan kanssa ei oikein saanut kommunikoida.

Koin pitkään syyllisyyttä tuon jakson vaikeudesta. Mutta vähitellen olen ymmärtänyt, ettei kokemassani ole mitään erityistä tai erikoista: on aika luontevaa tuntea itsensä hylätyksi, kun on tottunut johonkin ja sitten yhtäkkiä kaikki muuttuukin ja vielä osa siitä vähästäkin huomiosta, jota saa, on ärtyisää ja lähinnä omia toiveita kieltävää. Tuntui vapauttavalta lukea viitisen vuotta sitten lehtijuttu, jossa kerrottiin, että monessa perheessä tuore isäkin kokee vastaavia kokemuksia. Kuinka itse kahdeksanvuotiaana olisi osannut ajatella positiivisesti ja suhtautua aikuistumiseen edelleen samalla innolla, jos kerran moni aikuinenkin tuossa tilanteessa jotenkin väsyy äidin ja vauvan klimppaantuessa tiiviiksi symbioosikseen? Osasyynsä siinä, ettei tilannetta mitenkään käsitelty, oli varmaan äidin kehumassa helppoudessani ja hienotunteisuudessani: yksinkertaisesti koteloin nuo asiat syvälle itseeni niistä metelöimättä koska olin iso tyttö ja osasin tehdä niin. Toki vanhemmat huomasivat muutoksia käytöksessä, aloin kuulemma lässyttää ja halusin äkisti paljon pienempien lapsien leluja itselleni ja saatoin takertua vanhempien käteen ulkoillessa sen sijaan, että olisin juoksennellut omia asioitani. (Myös parisuhteideni alkaessa syöksyä kohti tuhoaan olen kummankin kerran tehnyt jotakin vastaavaa: alkanut tuntea yhä suurempaa vetoa lapsenomaiseen pukeutumiseen ja pitänyt hyvin tiukasti kiinni kädestä ulkona kävellessä.) Aloin myös pelätä, että vanhemmat kuolevat auto-onnettomuudessa. Pelko saattoi iskeä milloin hyvänsä, kesken koulupäivän, illalla kotona, balettitunnilla.

Äiti suhtautui hyvin ymmärtävästi näihin oireisiin, onhan hänellä samanlainen ikäero omaan sisareensa. Hän muisti hyvin, miten ärsyttäviltä pikkusiskot saattavat tuntua, kuinka kaikki huomio suuntautuu heidän toilailuihinsa ja kuinka jossakin vaiheessa tuntuu, ettei ikinä saa olla rauhassa. Silti on raskasta kuulla koko ajan olevansa tärkeä roolimalli toiselle. Jos saa raivokohtauksen, se setvitään sivussa ja tehdään selväksi, ettei kyse nyt ole vain omasta käytöksestä ja sen sopivuudesta: “Sinun siskosi katsoo tuossa vieressä silmät suurina; et kai tahdo, ettei hänkään opi käyttäytymään kauniisti?” En ole missään vaiheessa oppinutkaan kai ajattelemaan, että käytökseni jotenkin rajoittuisi kehooni tai imagooni vaan isosiskon roolin tuo puoli seuraa minua kaikkialle minne kuljen: Käytökseni vuotaa rajojeni ylitse ja leviää maailmaan. Ei ole asiaa, joka ei liittyisi toisiin. Pieninkin valintani voi tuottaa jollekulle toiselle äärimmäistä tuskaa ja epätoivoa tai toisaalta antaa toivoa muutoksesta, yhden mahdollisen vaihtoehdon, jonka matkiminen on mahdollista. En oikein tiedä, miten pääsisin tästä ajatuksesta. En ehkä pääsekään. Vaikken enää uskokaan, että sisko välittäisi mistään, mitä teen, tiedän esimerkiksi äidin välittävän. Toisaalta olen päättänyt, etten voi rakentaa elämääni tätä liiaksi korostaen ja esimerkiksi se, että sanoin ammatinvalintapsykologille pari vuotta sitten, että uudessa ammatissa tärkeintä on se, ettei se pahastuta puolison eikä äidin mieltä, tuntuu nyt aivan käsittämättömältä. (Käsittämättömyyden tunteessa on se hyvä puoli että se osoittaa, että liikun tässä asiassa johonkin suuntaan. Nyt minusta on tärkeintä, että itse viihdyn.) Tuollainen liiallinen omien toimien vaikutusten korostus jähmettää ja tekee onnettomaksi. Toisinaan tuntuu hyvältä tehdä rauhallisesti ja harkiten jotakin arvelluttavaa kuten juoda aterian kanssa lasillinen viiniä; huomaan, ettei tähän nyt tosiaankaan kuole ja ettei kukaan ehkä tämän vuoksi pelkää minua alkoholiongelmaiseksi, suistu alkoholismiin tai muuta kummallista. Toisinaan voi matkustaa myös ulkomaille matkailun epäekologisuudesta huolimatta - osoittaakseen itselleen, ettei se vielä riitä romuttamaan ajatusta, ettei sellainen ole hyväksi. Jollakin tavalla moraalisen ristiriidan salliminen elämässään tuntuu helpotukselta.

Isosiskous ei ole kasvattajan rooli eikä aikuisen rooli vaan vanhemman sisaruksen rooli. Se ei ole erityisen miellyttävä roolina: Ei saa päättää mistään, on vain mukauduttava aikuisten vaatimuksiin ja lapsellinen ei ainakaan saa olla, vaikka juuri sillä näyttäisi heruvan hellyyttä. (Lapsellisuus on huomion hakemista ja se taas ilmaisee - näin sen käsitin - itsekkyyttä, lyhynäköisyyttä, mustasukkaisuutta, dominoivuutta. Aivan kuin ihminen ei tarvitsisi jonkin verran apua, hellyyttä ja lohtua hankalien asioidensa kanssa!) Jatkuvasti tulee tehtyä virheitä, vaikka kuinka pinnistelisi. Se johtuu siitä, ettei ole riittävän kypsä eikä harkitseva. Koko ajan arvostelevat silmät seuraavat pienimpiäkin päätöksiä ja ratkaisuja, jotka heijastuvat kausaalisesti eteenpäin ja kertautuvat muiden, nuorempien, teoissa. (Ei ihme, että kantilaisen velvollisuusetiikan kysymykset tuntuivat helpoilta käsittää.) Tie lapsenomaiseen hassuuteen ja hellyyteen on suljettu, mitä perhepiiriin tulee. Jos jotakin uutta tahtoikin tehdä, se oli osattava perustella kasvatuksellisesta näkökulmasta. (Muistan näitä keskusteluita, joissa esitän jonkin ratsastusleirin tai kielikurssin tai oman koiran kasvattavan vastuuta ja omatoimisen selviämisen kykyjä ja vanhemmat lopulta päättävät, että käyhän se sitten joo.)

Ja sitten kun sisko kasvaa siihen ikään, jossa odottaa hänen nyt seuraavan näitä tarkasti harkittuja ja massiivisin perusteluin läpivyörytettyjä harrasteiden ja toimintamallien kuvioita, eikö hän vain teekin kaiken aivan toisin! Hän kyllä tanssii hetken balettia mutta loikkaakin cheerleaderiksi ja putoaa hevosen selästä jo toisella ratsastustunnillaan ja saa paniikit eikä suostu nousemaan hevosen selkään takaisin. (Muistan hävenneeni kohtuuttomasti jälkimmäistä tapahtumaa ja ajatelleeni, että epäilemättä talleilla nyt tajutaan, että olen tuon raukkamaisen olion isosisko ja että olen jotenkin antanut hänelle huonon esimerkin sisun vähyydessä.) Ja äiti vastaa huolestuneeseen kysymykseen, pitäisikö tilanteelle nyt tehdä jotakin, vain viitaten siihen, miten erilaisia olemme. Joskus hänkin huolestuu siskon ratkaisuista ja itkee puhelimessa ja kysyy neuvoja, ja siitä tulee täysin riittämätön olo, koska en osaa auttaa. No, itkee hän minunkin ratkaisuistani.

Käytökseni ei totisesti jää kehon rajojen sisäpuolelle…

Jotenkin siskon erilaisuus ja hänen täysi huolettomuutensa valintojensa järjellisyydestä ja kehittävyydestä masensi itseäni kovasti ennen. Niin kovin kuin olinkin yrittänyt äidin pyynnöstä olla hyvä roolimalli, joka teki kaiken järjellisesti, rakentavasti ja kehittävästi, nuo uhraukset eivät siirtyneetkään suoraan sen ihmisen hyväksi, jolle ne oli kohdistettu. Enää tuon tajuttuani en olekaan suostunut elämään niin selkeästi jonkun toisen eduksi tai kuvittelemaan itseäni jatkuvasti tarkkailluksi roolimalliksi. En tiedä, yrittäisinkö tehdä niin, jos uskoisin, että minusta on sellaiseen. Mutta en usko, se riittäköön.

Vapautuminen isosiskon roolista tuntuu hyvältä sen jälkeen kuin luopumisen aiheuttaman kriisin yli pääsee. Mutta ensin on luovuttava, ja se herätti ainakin itsessäni vain paljon kyvyttömyyden ja vastuuttomuuden tuntemuksia vuosien ajan. Eikö minun olisi vielä pitänyt yrittää auttaa lisää äitiä, joka soitti ja kysyi, voisinko puhua siskolle siitä tai tästä asiasta? Ehkä tällä kerralla olisin voinutkin onnistua? Miksen vain yrittänyt kovemmin? Mutten enää halunnut. Olin jo vakuuttunut siitä, etten osannut sanoa siskolle oikein mitään. En myöskään enää elänyt sillä tavalla, että olisin mielestäni kelvannut kellekään malliksi: opiskelin epäillyttävän abstraktia ainetta, seurusteluuni liittyi kaikenmoisia ei-niin-rakentavia virityksiä ja lisäksi join alkoholiakin useammin kuin kerran kuussa, yleensä vielä pään täyteen. Tiesin myös olevani jollakin tavalla onneton ja rikkinäinen, vaikken oikein osannutkaan määritellä tai jäsentää tätä surua, nimittää sitä millään täsmällisellä termillä.

Meni vuosia, joina vihasin tuota valokuvaa. En osaa sanoa, miksi nappasin sen muiden kuvien ohella mukaan lapsuudenkodista muuttaessani. Tiesin vain, että kuvaan liittyi jotakin selvitettävää. Joka kerta kun katsoin sitä, kavahdin äitien eläytymistä vauvojen maailmaan, heidän hirvittävää ja kaoottista vauvankirkunaansa heidän virittyessään pikkuisensa tasolle. Säikähdin myös omaa kiinnostustani tuohon eläytymiseen: kuvassa näkee tuon vuorovaikutuksen lumonneen minut täysin, vaikka olenkin auttamatta sen ulkopuolelle suljettu. Miksen vain mennyt huoneeseeni ja vaikka lukenut? Enkö ymmärtänyt, että tuon seureen osaksi ei voi päästä? Jotenkin koko aihe oli arka, koska aina kun vanhempani naureskelivat jollekin jutulle, jota olin tehnyt vauvana, tahdoin yksinkertaisesti kuolla siltä istumalta. Miksi he viittasivat johonkin kallisarvoiseen ja menetettyyn yhteyteen niin kepeästi? Ja samalla: miksi he eivät huomanneet, että osasin yhtä sun toista korvauksena noista menetyksistä, miksi heidän piti nolata minut seurassa muistuttamalla muita siitä, että olin puklaillut ja pissannut jonkun tädin syliin? Olinko todella lakannut olemasta kiinnostava samalla kun lakkasin olemasta vauva?

Luulin pitkään, että jo vierailu lapsiperheessä saisi itseni täysin neuroottiseksi. Nyt kun ystäväni ovat saaneet vauvoja, olen vähitellen huomannut, ettei asia olekaan niin yksinkertainen. Minua pelottaa edelleen, että onnistun jotenkin vahingoittamaan vauvaa tai pientä lasta silkkaa kömpelöyttäni ja ymmärtämättömyyttäni, mutta toisaalta olen huomannut, että tavallaan pienten lasten kanssa on usein helpompi kommunikoida kuin aikuisten. Jos heille hymyilee hieman arastikin, he yleensä hymyilevät takaisin koko sydämestään. Jotkut lapsista ovat myös tarkkoja huomaamaan, jos joku aikuisista on hieman eksynyt ja onneton (kuten itse saatan olla esimerkiksi suurissa kokoontumisissa jossa äkisti tunnen itseni hankalaksi kuusivuotiaaksi joka ei osaa sanoa käsipäivää tai tehdä mitään muutakaan oikein), ja he selvästi nauttivat voidessaan auttaa tällaisessa tilanteessa. Eivätkä ystäväni selvästi näytä ajattelevan, että huolimattomuuttani onnistuisin satuttamaan heidän lastaan. Heidän luottamuksensa on vähitellen vakuuttanut minut siitä, ettei mitään pahaa tapahdu.

Kuinka monta vuotta täytyikään kulua, että osasin lakata vihaamasta tuota kuvaa, tuota omaa uteliasta, rakastavaa ja hieman torjuttua kiinnostustani, jota koin pienenä tyttönä tuossa, keittiön pöytämme ääressä, pupukeramiikkalaattojen alla. On vaikeaa tajuta, miksi otin sen roolimallijutun niin tosissani, varmaan koska järkeilin sen hyödylliseksi ja positiivisia mahdollisuuksia sisältäväksi, ja koska tajusin äidin pyynnön epätoivoisen väsymyksen. Rakensin itsestäni kaukaista, etäistä melkein-aikuista, jonka piti ajatella jokaisessa toimessaan, miltä hän näyttäisi ulkokäsin - mutta ei ystävien näkökulmasta, vaan jonkun sellaisen näkökulmasta, johon ei edes saa tutustua, ja joka ei voi koskaan naurahtaa humoristisesti jollekin torveilulle, että voi herramunjee, tuo on niin sinua. Ja sitten aloin purkaa tätä mallia. Vähitellen olen päässyt sovintoon tuon kuvan kanssa ja tullut siihen tulokseen, että haluni tutustua siskoon ja tehdä tämän kanssa asioita yhdessä ei ole ollut mitenkään väärin vaan aika luonteva halu ja ettei minun tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä, että joskus tulen hermostuneeksi tai surulliseksi jos minusta tuntuu, etten saa luotua tai ylläpidettyä intiimiä yhteyttä läheisiini.

Istumme yksi päivä ystävän kanssa kahvilassa, hän kertoo arjestaan kahden lapsen äitinä, mahdottomuudesta revetä kahtia kahden yhtä tarvitsevan pikkuisensa välille. Hän naurahtaa, että esikoinen sitten myöhemmin pitää häntä ihan kamalana ämmänä.

Jään miettimään sanoja. Oman äitinsä mieltäminen kamalaksi ämmäksi on tajuttoman vaikeaa ja varmasti aivan tarpeetonta. Riittää varmasti, että tunnistaa hänen läpielämiään vaikeuksiaan ja sen, ettei monissa tilanteissa ole mitään ainoaa oikeaa toimintamallia. Kaikkien hyvästä joudutaan vain tinkimään. Vähitellen kasvaessa ja vanhentuessa, elämänvaiheiden kuvien syventyessä monipuolisemmiksi, ristiriitaisten vastuiden ja intressien tarkentuessa minusta on yhä helpompi ymmärtää, miksi täydellistä kasvatusta tai perhettä ei voi olla ja miksi eläytyminen, anteeksi antaminen ja armo muodostuu ehkä tärkeimmäksi ulottuvuudeksi läheisissä siteissä.

Tunnen itseni onnelliseksi sikäli, etten tiedä, olisinko pystynyt näihin ajatuksiin, ellen seurustelisi Vompsun kanssa. Kun kävimme ensimmäisen kerran tapaamassa yhdessä vanhempiani juhannuksena kaksi kesää sitten, hän sanoi näitä mukaviksi ihmisiksi. Olin suunnattoman hämmentynyt siitä, ettei hän aiempien poikaystävien tapaan moittinut näitä oudoiksi tai duunariluokkaisiksi tai kritiikittömiksi. Sitten ilahduin tavattomasti, koska tajusin, että minäkin pidän vanhemmistani heidän rakastamisensa lisäksi, ja tajusin, että viimeinkin saan olla kotoisin sieltä, mistä olen. Saan hyväksyä vanhempani sellaisinaan, antaa heille anteeksi kokemani kolaukset ja myöntää heidän yrittäneensä parhaansa. Saan olla tyytyväinen, vaikkeivät he täydellisiä olekaan. Minunkaan ei tarvitse olla täydellinen eikä parempi kuin nyt eikä kukaan katso sivistämistäni (ikäväksi mutta toisaalta kummalla tavalla myös tyydyttäväksi) velvollisuudekseen. Jos haluan ponnistella sen suhteen, että teen jotkin asiat toisin kuin vanhempani tai että teen jotkin asiat tulevaisuudessa sujuvammin kuin nyt, se on minun päätökseni, ei velvollisuuteni.

Kuvan katsominen tekee edelleen minut hieman surulliseksi, koska muistan, miten vaikealta tuo ajanjakso tuntui. Muistan monta asiaa: olin rakastunut valkoiseen Vanja-tammaan, jolla oli pitkät valkeat silmäripset, halusin ratsastaa sillä koska se muistutti minusta äitiä enkä pelännyt sitä yhtä paljon kuin muita hevosia, hevosten kylkeen saattoi aina painautua nyhjäämään eivätkä ne koskaan käskeneet menemään pois vaikka ne tuntuivatkin pelottavan suurilta, niillä ei ollut kiire eivätkä ne reagoineet äkeästi. Niillä ei ollut pienempää varsaa huollettavana, ei asuntolainan lyhentämistä, mielikuvaa siitä miten asiat eivät ainakaan saisi mennä. Mutta toisaalta, kun katson kuvaa, näen niin paljon positiivista meidän kaikkien asenteissa, ettei suru vyöry täysin ylitse.

Sitä paitsi, siitä on kauan jo.

Illalla menemme Teatteritelttaan. Suhteeni teatteriin on täynnä epäilyä ja epäonnistumisia (yleensä vain vaivaannun esityksissä), mutta nyt jotakin kolahtaa paikalleen tavalla, jota on sattunut aiemmin vain Tampereen Työväen teatterin Sokrateen puolustuspuheessa ja Kajaanin harrastajateatteri Generaattorin Mustassa Leskessä. (Myös kumpikin niistä käsittelee kuolemaa, kuten nytkin tragediakilpailun osanottajat.) Edes se, että mukana on Napakettu, jonka kulttuurinkuluttamisen tarmokkuus ja into saattaa tuntua välillä lannistavalta - hän lukee etukäteen taustoja ja arvosteluja ja jaksaa ottaa selvää; minun kaikki voimani tuntuvat kuluvan nykyään käytännön asioista selviytymiseen - ei onnistu laukaisemaan arvottomuuden kokemusta. Ja silti huomaan useissa kohdin, kuinka täysin sopimaton maailmanhahmotustapani on teatteriin.

Näen kuvia, jotka voivat näyttää jonkun kuvitellun/koetun tilan kokijan näkökulmasta. Kaikki muu on tavallaan mielenkiinnotonta, paitsi ehkä Lootin vaimo -näytelmää katsoessa syntyvä jumalankaltaisen näkökulma, josta näkee, kuinka kaikki koettavat elää hyvin ja kunnollisesti, muodostaa kantoja ja puolustaa niitä ja kuinka sen seurauksena todellinen hätä ja sen ensimmäisen persoonan sanat jyrätään yli kymmenin poikkeavin tulkinnoin.

Lootin vaimossa pieni, hento nainen kantaa valtavan kokoista, valkoisiin pukeutunutta lapsi-jänistä. Tuntuu ihmeelliseltä nähdä, kuinka jokin havaintokentän tuntuma kääntyy intersubjektiivis-visuaaliseksi kuvaksi: vastuu painaa, sen lähde paisuu kantajaansa suuremmaksi ja kantaja kutistuu, kitistyy, miltei musertuu pienen painon vaatimusten alle.

Myöhemmin Bakkantit 2 -seurue istuu aivan liikkumatta. Erään miehen kasvot muuttuvat ensin naisen kasvoiksi, häivähdyksenomaiseksi, ja sitten hänen kasvojensa liikkumattomuus käy niin hirviömäiseksi, ettei itkua voi enää pidellä käsivarrenmitan päässä kasvoista. En tiedä, onko itkuni katharsista, mutta ainakin se liittyy kauhuun - mekin elämme kaikki kommunikoimattomina pienissä kopeissamme, itse rakantamissamme jäykän kehonkielen vankiloissa sallimatta yleensä minkään ulkopuolisen järkyttää itseä - ja sääliin - haluaisin rynnätä näyttämölle ja halata tanssijoita, jotta he tokenisivat kauheasta jähmettyneisyydestään, jonka yhdistän itse nyt asiasta luettuani siihen jähmettymisreaktioon, jolla jäsentymättömästi hoivaajaansa suhtautuva lapsi reagoi tämän paluuseen tuskallisen odotuksen jälkeen; halu lähestyä kaoottisen helpotuksen vallitessa sekoittuu pelkoon tällaisen lähestymisen seurauksista ja ainoaksi keinoksi käy kangistua kuin kuolleeksi. Itkemisen lopettaminen osoittautuu vaikeaksi nytkin, mutta saan sentään itkettyä sen verran hiljaa, etten häiritse vierustoverieni kokemusta.

Itku tekee hieman vaivaantuneeksi, vaikka tavallaan sopiikin dionyysiseen teatteriin mainiosti.
Hämmennyn jotenkin siitä, että minut saa itkemään samantyyppinen ajan ja liikkeen manipulointi, jollaista esimerkiksi Tarkovski käyttää elokuvissaan ja jota elokuvassa nähdessäni ainoastaan alan nuokkua. (No, toisaalta itken kyllä aina katsoessani Marguerite Durasin India Songin, joka sekin operoi ajan ja liikkeen sumentamisella; ehkä en itkisi, jos en olisi lukenut Durasia? Mutta Duras - hänen tekstinsä onkin aina mennyt suoraan kokemuksen ytimen epämääräiseen, nimettömään huoleen ja ahdistukseen, hahmottomuuteen.) Elokuvassa tietenkin olen täysin ulkopuolinen ja tiedän, että vaikka menisinkin koskettamaan ruutua tai valkokangasta yrittäen vapauttaa sen pinnan olion jähmettyneestä ahdistuksestaan, ei sillä olisi mitään seurausta. Näyttelijöiden luokse sen sijaan voisin mennä, heidän kehonkielensä on liian vahva, että osaisin olla reagoimatta siihen, mutta samalla minut pitää paikallani kirjoittamaton sopimus siitä, ettei yleisö astu lavalle lohduttamaan onnetonta näyttelijää vaan säästelee oivalluksensa ja halunsa auttaa jonnekin toisaalle, missä apua todella tarvitaan, että tämä liikutus tässä on vain lainaa liikutuksista ja kauhuista toisaalla, että oikeastaan tämä olo tässä, tämä asioihin sotkeutumaton itse, ei ansaitse tätä itkua.

Kunpa osaisin eritellä paremmin tuon tuntemuksen, etten ansaitse tällaista liikutusta, nämä ovat toisten murheita. Muilla on niistä vankempi mielipide kuin itselläni silloinkin kun attribuoin ne omiksi murheikseni ja liikutuksikseni. Tunne tavoittaa usein senkin, mihin ymmärrys ei kykene kuinkaan tarttumaan, mille ei vielä ole luotu jaettua sanastoa. (Ja onko mikään sanasto lopulta täysin jaettu, vaikkei täysin yksityistä sanastoa olekaan?) Tunne ei ole yksin minussa eikä tilanteessa, haluaisin nousta ja kolistella portaita alas, viltteihin kääriytyneiden ihmisten ohi, kompuroida lavalle, kulkea ja kosketella käsivarsia, olkavarsia, edes yrittää herättää näyttelijät kaameasta horroksestaan. Mutta samalla olen yhtä jähmettynyt kuin hekin, jähmettynyt katsomoon pelosta, mikä teatterin sääntöjen rikkojaa kohtaisi. Ei jää muuta mahdollisuutta kuin antaa ahdistuksen ja jähmetyksen kasvaa, kunnes se purkautuu tärisevänä itkuna.

Aamulla muistan itkua paremmin suurta jänislastaan kannattelevan äidin. Se on kuvana traaginen, mutta helpommin käsiteltävä. Se ehkä kertoo osittain, miksi sairastuessaan kissat ja koirat näyttävät kasvavan suuremmiksi, miksi unissa ne liikkuvat itseä moninverroin suurempina, miksi puolisot hekin täyttävät helposti maailman mielenliikahduksillaan. Toisia intensiivisesti kannatellessa (sellaisia jaksoja on epäilemättä jokaisen elämässä, välillä sitten on kannateltavana - silloin tuntee itsensä hankalan raskaaksi jänislapseksi joka inttää sillä tavalla kuin äiti on kertonut minun inttäneen hänen vapaapäivänään äiti sinä olet minun äiti sinun pitää viettää koko vapaapäivä minun kanssa minä olen sinun tärkein hoidettava asia) käy kumman läpikuultavaksi, sivulliseksi koko tilanteesta, ja jos joku myöhemmin kiittää, jää miettimään, teinkö minä nyt tosiaan niin, eikö se pikemminkin ollut se asunto, se tunnelma, tilanne, nämä tuolit, puut ikkunan takana, eivätkö nekin olleet enemmän läsnä ja mukana toisen kannattelussa kuin mikään tahtova ja kiinnostunut minä? Sillä minä on tuossa kokemuksessa, toisen kannattelemisessa äkisti niin ohut ja huomaamaton, hyönteismäisen pieni ja persoonaton, ettei sitä oikein muistossa tavoita.

Pieni, hento äiti, joka kantaa jänislastaan selkä yleisöön päin, kasvot piilossa, ja kaikki tietävät, että äiti kantaa lapsensa pois, koska ei jaksa hoitaa häntä enää, että äiti on tyhjentynyt rakkaudesta eikä pysty jakamaan sitä mitenkään.

Se on ymmärrettävä kuva näytelmän osana, mutta maalauksena en sitä ymmärtäisi. Maalauksissa useammin suuri pyhä äiti hymyileekin lempeästi pienelle lapselleen ja katsojan pitäisi oivaltaa kaikki muu.

Yllätyskutsu Hassun tytön, Tukaanin ja kahden lapsukaisen talouteen tuottaa hassunkurisia seurauksia. Vauvan nukahdettua isompi tyttö katselee dvd:tä olohuoneessa aikuisten tylsyyteen kyllästyttyään ja me taas keittiössä kuuntelemme lastenlauluja. Levyllä, jonka nimi on jotakin sellaista kuin “Kaikenkarvaiset lemmikkimme” tai “Perheen omat lemmikit”, on eläinlaulujen joukossa äkisti outo renkutus “Turkkilainen tupakoi”.

Siinä neitoja viedään miehelään ja onnelaan, jos nyt ukin mopo saadaan lainaksi. Laulun eläintematiikka jää hieman hämäräksi, eläimiä ei pihalla asuvaa hämähäkkiä lukuunottamatta näet mainita, ja sanoitus on kummallinen muutenkin. Siinä lauletaan: “Turkkilainen tupakoi, Atatürk glasumoi”. Glasumointi (tai mahdollisesti klasumointi tai sitten jotakin aivan muuta) ylittää meidän kaikkien ymmärryksen niin cavahiprakassa kuin sen jälkeenkin.

Laulu pyörii mielessä vielä odottaessamme junaa Pohjois-Haagan asemalla. Yksi mies on kuukahtanut nukkumaan aikataulujen eteen, hänen kaverinsa käy välillä tökkimässä hänet hereille ja miehet ottavat huikkaa repun väkeväpullosta. Heidän kävelynsä horjuu, mutta pääsevät he sentään junaan.

Junassa huomaan tuijottavani ikkunan läpi pimeään ja miettiväni, miten hemmetin vaikeaa lasten kasvattamisen täytyy olla. Kaikki nämä vaikutteet - millä tavalla esimerkiksi humalaiset miehet voisi heistä hämmentyneelle lapselle selittää ilman että heistä tulisi pelottavia tai säälittäviä? Millaisen laulun heistä saisi? Kuinka moni asia aikuisillekin jää glasumoinniksi, hienolta kuulostavaksi sanaksi ilman mitään täsmäsisältöä? Miltä lapsesta tuntuu, kun hän kohtaa sellaisia itseään ja käytöstään koskevia selityksiä kuin “hän nyt vain haluaa enemmän huomiota, siinä kaikki” silloin kun hän on surullinen ja hämmentynyt eikä osaa tehdä tuolle ujona itkuisuutena ilmaistulle ololleen mitään? (Itse muistan käsittäneeni tuollaiset rauhallisen äänensävynkin toteamukset niin, että “huomion haluaminen” - eli se että koetin ilmaista vanhemmille, että olin aika surkeana ja että oikeasti olisin tahtonut mieluiten lakata olemasta siinä paikassa - oli ehdottoman väärin, itsekästä ja lyhytnäköistä, ja että halu tulla rakastetuksi ja saada apua liian vaikeiden tunteiden ja tilanteiden käsittelemiseen oli liian hankalaa ja tuntui muista sietämättömältä. Oikeastaan vasta viime vuosina olen sallinut itselleni tämän halun ilmaisemisen ja hahmottanut sen esiintymisen muuna kuin pahana, vältettävänä piirteenä. Mutta vihainen en osaa olla - en tästä. Lapsiperheet jäävät niin yksin lastensa ja arjen pyörittämisensä kanssa, ettei ole mikään ihme, että vanhemmista tuntuu siltä, että heidän pitäisi jatkuvasti revetä kymmeneen eri suuntaan ja ettei levon hetkeä koskaan löydy. Silloin varovainen pyyntökin saattaa tuntua kuormittavalta kinuamiselta, viimeiseltä pisaralta.)

En tiedä, miten asiat hoidettaisiin tyylikkäästi perheessä. Jotenkin harmonia säilyy vielä kahden hengen ja harmaan kollin taloudessa, mutta jos tätäkin pakkaa vähän sekoitetaan, arjesta tulee helposti taistelukenttä. En osaa sanoa, kestäisinkö sellaista ja löytäisinkö itsestäni sellaisen altruismin vaihteen, että osaisin kunnioittaa itseäni edes hyvinvoinnin vaatiman minimimäärän, jos minulla olisi lapsi. Miltä tuntuisi tehdä kaikki lapsen ehdoilla? (Luultavasti kokisin kuitenkin avuttoman lapsen oikeuksien polkemisen omien oikeuksieni varjolla sellaiseksi toiminnaksi, jota en voisi itseltäni hyväksyä.) Nauttisiko tuosta katoamisesta ja itsen kadottamisesta toisen hyväksi? Ainakaan en voinut hyvin aikuisen ongelmakoiran tullessa talouteen ja minun joutuessani täysin katoamaan sen hyväksi, pysymään järkkymättömän rauhallisena silloinkin kun se satutti ja epäilin koko touhun mieltä, pitämään mielessä kaiken aikaa päällimmäisenä, että koira vain pelkää ja käyttäytyy siksi näin, että minä olen meistä se, joka voi mallintaa ja ymmärtää tilanteen ja että siksi minä en saa suuttua, säikähtää enkä korottaa ääntäni, vaan että minun pitää vain palkita koiran käytöksessä pienetkin askeleet positiiviseen. Se tarkoitti liikaa oman huolen, hädän ja kivun huomiotta jättämistä ja jätti jälkeensä valtavan uupumuksen. Enkä tiennyt niin tehdessäni, onko koko yrityksessä mitään järkeä, vaikka olinkin motivoitunut yrittämään. Nyt, kun koira elää rauhallista ja mukavaa koiranelämää eksän luona ja itsekin kuntouduin vähitellen ja sain koiran tulemisen keskeyttämän graduprosessin vietyä loppuun, toki tiedän. Oli siinä järkeä. Mutta luiskahtaminen jonnekin tavoittamattomiin oli pelottavan lähellä. Ei ole hyvä itkeä joka päivä täysin lohduttomana ja ajatella omaa elämäänsä itse rakennettuna harmaana, tukahduttavana helvettinä, jossa aika ja muutos katoavat vaikeiden rutiinien läpi kipristelemiseen.

Lapsiperheet vaikuttavat vieraillessa aina niin auvoisilta, lapset kuuluvat ikään kuin normiperheen kuvastoon ja lapsiperheen huoneiston tilanjako ja toimintatavat muistuttavat sitä, minkä itsekin muistaa ensimmäisenä opittuna mallinaan ja mihin silloin tällöin huomaa kaipaavansa kaikista tuohon malliin kuuluvista julmuuksista huolimatta. (En tarkoita, että minulla olisi julmat vanhemmat, tarkoitan sitä, että on julmaa olla lapsi ihan vanhempien motivaatioista ja taidoista riippumatta. Lapsuuteen sisältyy melkoinen pyrkimys pois tuosta riippuvaisesta asemasta.) Kun kuuntelee ja kuulostelee tarkemmin, aistii jännitteet ja kokee ne ritisevinä voimalinjoina, joihin ei sivullisena tahtoisi törmätä. Lapset ovat pehmeitä, muotoutuvia ja olemassaolonsa jatkumisen suhteen riippuvaisia aikuisten riittävän hyvällä tuulella pitämisestä, aikuiset usein kuormitettuja äärimmilleen ja omasta aikuisen (erotuksena vanhemman) tilastaan hampaat irvessä kiinni pitäviä. Ja silti he rakastavat toisiaan enemmän kuin kai keitään muita. Kuinka kummallista. Oikeastaan on kai kaikkein helpointa olla aikuinen silloin kuin vierailee sivullisena lapsiperheessä.

Se synnyttää hieman surullisen asenteen useiksi tunneiksi ainakin minussa osoittaessaan, kuinka monesti elämän jatkumiselle välttämättömät järjestelyt (kuten vanhemmuus ja lapsuus - voitaisiinhan ne toki yhteisöllisemminkin järjestää, tämä länsimainen nykyratkaisuhan suvusta ja kyläläisistä erillisine ydinperheineen on käsittääkseni aika nuori; toisaalta tuollainen yhteisöllisyys sisältäisi sitten omat jännitteensä sekin, kuten vanhat anoppivitsit osoittavat - nykyään kellään ei kai ole aihetta ärtyä anopistaan, hehän ovat kuin tuttavia) sisältävät niin voimakkaita kamppailun elementtejä. Toisaalta kenties harmoniaa ei huomaisi, ellei olisi joutunut elämään myös jännitteitä, taistellut, luovuttanut ja joskus purskahtanut nauruun tilanteen silkkaa absurdiutta. Jotenkin en vain tunne itse vetoa kamppailemiseen tällä erää. Oikeastaan minusta tuntuu, etten ole pitänyt sellaisesta ikinä. (Esimerkiksi ystävän kertomus siitä, kuinka hän nauttii opettajan työssään juuri verbaalisista kamppailutilanteista, läppien palauttamisesta ilkeällä kierteellä, tuntuu minusta kuvaukselta mielentilasta, jota en oikein osaa kuvitella sisältäkäsin, itseni tuntemaksi.) Ehkä juuri tuo piirre tekee minusta alttiin surumielisyydelle. Etenkin darrassa, jolloin usein äilehdin vielä alkoholin höllentämien kielenkantojen terävyyttä edelliseltä illalta. Ystävällisenkin keskustelun jännitteet saattavat seuraavana aamuna tuntua hankalilta käsitellä ja saatan jäädä pohtimaan jotakin sanomista tuntikausiksi samalla kun koetan tiskata ja siivota.

Turkkilaista laulua ei löydy lästiksestä, vaikka sieltä löytyykin paljon oman lapsuuteni lauluja, kuten Mikki-hiiret ja teddykarhujen huviretket ja Käyn ahon laitaan ja Harmony Sistersiä. Sääli. Haluaisin näet kuunnella vielä, sanotaanko siinä tosiaan “glasumoi”.