Veloena

Miksi vänkyräinen tertturanka kypsässä punaisessa tomaatissa näyttää taiteelliselta tyhjällä pöydällä tai ikkunalaudalla, mutta ei mikron viereisessä kaaoksessa? Onko tanssiva joukko taidetta, jos sillä ei ole näyttämöä, jolle yleisö ei voisi periaattessa astua esityksen aikana? Entäpä lavatanssit - ovatko ne taidetta muuten kuin elämäkin on?

Tarvitseeko minun kehystää nämä valokuvat ja naulata niiden kehyksille paikat seinälle, jotta voin nauttia niistä täydemmin kuin nyt, kun ne ovat kiepillä taistelevien metsojen teekannun päällä, runohyllyn ylisillä? Entäpä nämä runot - nämä kirjat, joita en ole availlut pariin vuoteen? Ei kai muistamiseni nyt sentään taidetta ole? (Etenkin kun muistini väärentää etevästi asioita, kuten kai parasta mielenterveydelle onkin. Vai onko?) Tai tuo taulu, joka tuossa jo riippuu, grafiikanlehti Venäjänmaalta, lahja taiteilijalta, milloin oikeastaan pysähdyn havaitsemaan sen esteettisiä kvaliteetteja sellaisenaan? Eikö se pikemminkin ole osa seinää, eikö huomioni polveile siihen vain huoneen osana, maailman osana?

Kun keskityn johonkin, enkö silloin katoa? Mikä on tämä paniikki, kun kuuntelen Vompsun terapeutin ystävällisesti meille lainaamaan mindfulness meditation -setin ensimmäistä ceedeetä ja rauhallinen miesääni kehottaa keskittymään hengitykseen mitenkään hengitystä muuttamatta? Onko sellainen mahdollista? Eikö muka huomioni ole voima, joka jähmettää tapahtumisen esineiksi, suorituksiksi, muodoiksi? Joka johonkin minussa suuntautuessaan työntää tuota kohdetta sijoiltaan? Joka johonkin tuntoaistittomaan ja kanssani hermoverkkoa jakamattomaan kohdistuessaan työntää tuon toisen kutsun syrjään ja kohtaa tuon toisen vastuksen sinne saakka, että unohtaa suuntautuvansa ja tulee osaksi tuota toista? Ja millä lailla tuo toinen on silloin muka erillinen minusta, enkö muka kanna yhteyttämme sisälläni lopun elämääni ja suuntaudu uudelleen siitä muistuttaviin tuokioihin, tilanteisiin, tansseihin, näytelmiin, painu ihoa vasten ja unohda kaikkia rumia sanoja?

Onko mitään intiimimpää kuin alkaa hengittää toisen tahtiin tahtomattaan ja huomaamattaan?

Osaako joku hengittää pakottamatta asiaan keskittyessään?

Ovatko minua enemmän ne asiat, jotka tiedän ja joista päätän, vai sellaiset seikat kuin tapani kävellä tai ojentaa käsi, hymyillä tai väräyttää nenääni? Olenko enemmän se joka ajattelen olevani vai se, josta yllätyn, ja kuinka usein unohdan yllättävät seikat? Ja enkö joka tapauksessa luota hahmottomaan elämänvoimaan tai minuuteen tai kokemukseen tai lihasmuistiin, sillä en erityisemmin murehdi, osaanko tänään kävellä kauppaan ja takaisin enkä sitä, tunnistanko äitini hänet tavatessani tai siitä, ymmärränkö sinun sanojasi summittaisesti, kun vastaat kysymykseeni?

Ja miksi käy niin, että kun hengitys ensin vaikeutuu ja levottomuus kuohahtaa, pian rentous valtaa maailman ja ceedeetä on mahdotonta kuunnella loppuun nukahtamatta tai ainakin laskeutumatta jonnekin hyvin hiljaiseen ja liikkumattomaan tilaan, jossa hengityksen keinu on ainoa aistimus? Onko tämä jokin pienimuotoinen katharsis?

Miksi voin tanssia yleisölle vain niin, että yleisö on pimeässä tai suljen silmät tai päättäväisesti kohdistan mieleni siihen, miltä tanssiminen tuntuu lihaksissa ja nivelissä, luiden kulmauksissa ja tasapainoaistillisesti? Irtoavatko nämä sanat minusta sillä tavalla, että kukaan niiden lukija ajattelee niiden voivan olla hänen omia sanojaan, esimerkiksi sellaisia, jotka hän aiemmin kirjoitti lapulle, ja sitten lappu hukkui ja nyt joku on laittanut ne nettiin?

Mikä on tämä huomio, joka kohdistuu ja liikahtelee? Jos se pystyy näkemään rytmin eristämättömässä tomaatinrangassa sekasotkun keskellä, miksi se tahtoisi siivota? Haluaako se oikeastaan vaikuttaa miltään tai tulla tarkastelluksi? Olen melko varma siitä, että se haluaa jakaa hetkiä ja tunnelmia, unohtua tuntemuksiin, lakata skannaamasta, rauhoittua, mutta eikö tämäkin varmuus päde vain joihinkin hetkiin?

Ja jos minuus on jotakin näin hataraa tunnettuna ja toisaalta monoliittimaisen luotettavaa tuntemattomana ja ohjaavana, jotakin näin tilanteista ja hengitysvaikeuksista erottumatonta, miksi olisin huolissani siitä tai suostuisin kuvaamaan sitä työhaastattelussa muutamin adjektiivein? Eikö riitä, että hengitän ja että stressihormonini huuhtovat näitä pehmeitä rantoja ja että yö ja päivä tahdistavat maailman ja että tahtiin on helppoa myöntyä? Osaisinko edelleenkään vastata niille, jotka sanovat, ettei tällaisella hiljaisella kysymisellä ole väliä? Onko vastaamisella väliä?

Mitä tapahtuisi, jos vaikeus hengittää luonnollisesti käskettäessä lakkaisi?

Olen ripustanut valkosipulit sanomalehden palasella puhtaiksi pyyhittyinä ja juuret saksilla lyhennettyinä sukankuivatustelineeseen. Sukankuivatusteline on ripustettu runohyllyn toisen vetolaatikon vetonuppiin, runohylly on ripustettu seinään. Runohylly on edellisessä elämässään ollut kosmetiikkahylly äitini työpaikassa. Sen alareunan jäljistä päätellen se on vanhan astiakaapin yläosa, joka on sahattu irti kokonaisuudestaan ja maalattu sitten valkoiseksi. Tätä teoriaa tukee myös se, että kirjahyllyosuutta reunustavat kaksi painaumaa, joihin voisi halutessaan teetättää liukuvat lasiovet. Toinen pikkuhyllyni, joka seisoo lattialla ja on isomummon kuolinpesän peruja, on vääntynyt ja sen lasiovet siksi ovat äärimmäisen tankeat liikuttaa. Näiden lasiovien käyttöongelmien takia olen päätynyt jättää tilaamatta runohyllyyn lasit. Laseista on muutenkin mieliharmia esimerkiksi muutoissa. Ne voivat hajota ja niiden siirtelyssä on noudatettava suurta varovaisuutta. Toisaalta pidän muuttamisesta. Myös kirjat ovat hankalia muuttaa ja siksi poden niiden suhteen ambivalenssia.

Sukankuivatustele on itselleni uusi keksintö. En muista, miten lapsuudenkodissani kuivattiin sukat ja pikkuhousut, mutta ei ainakaan juuri tämän näköisellä vempeleellä. Tutustuin vempeleeseen edellisen eroni jälkeen, kun yhtäkkiä huomasinkin asuvani Tähtitorninmäellä sen puiston luona, jossa kerran kalalokki varasti laukustani paketillisen japanilaisia riisikeksejä. Niitä myytiin silloin vain Stockmannin Naturassa, josta ostin pitkään kaiken ruokani. Sitten Natura lopetettiin. Mutta takaisin telineeseen. Se oli vuokraemännän asunnossa ripustettuna makuuparven alle. Tuntui suunnattoman dekadentilta ripustaa siihen kuivumaan alusvaatteita. Jostakin syystä seurustelevien ja avioituneiden naisten alusvaatteista on hävinnyt dekadenssi. Minne? Sen kun tietäisi, sillä nyt kun nipistelen noita täsmälleen samoja vaatekappaleita samanlaiseen joskaan ei samaan värkkiin, en aisti hommassa mitään dekadenssia.

Ehkä se johtuu sitä, että minulle maistuu taas ruoka eivätkä kylkiluuni enää näy rintalastan kohdalla. Pidin siitä, että kylkiluut näkyivät, mutta en pitänyt siitä, miten masentunut ja ruokahaluton ja samalla levoton olin tuon talven. Jos pitää valita dekadenssin ja tyytyväisyyden välillä, taidan sittenkin rohmuta tyytyväisyyttä.

Kun istun sängyllä ja kirjoitan, valkosipulit tuoksuvat. Niitä on vielä palstalla laatikossa suuret kasat, jokin päivä pitäisi ehtiä hakemaan niitä lisää, sitoa niitä pitkiksi köynnöksiksi seinille. Ehkä sunnuntaina? Tuntuu uskomattomalta, että nämä vetevät, pulleat ja käteen selvästi kosteat oliot kuivuvat ja alkavat rapista, että talvella niiden iho hilseilee pois päättäväisesti painavan peukalonpään alta. Että nuo kuoret, jotka nyt ovat joustavia ja ohuita ja venyviä, käyvät paksuiksi ja koviksi ja murtuvat helposti. Koska valkosipuliamppeli roikkuu sängyn yläpuolella, voisi ensin kuvitella, että pelkäämme vampyyreita.

Mutta ei, ei enää. Oikeastaan en edes tiedä, onko tuo toinen joskus pelännyt. Minä olen, sen muistan. Pitkään ja hartaasti ja irrationaalisesti. Miksen ole pelännyt juoruja tai raiskaajia tai taskuvarkaita, vaan vampyyreita? Ehkä tämä on olennaisesti vaikuttanut siihen, että todellisuus on tarkoittanut minulle jotakin hyvin huojuvaa ja että sen seurauksena olen ilahtunut metafyysisistä systeemeistä taitavasti kudottuina satuina, koska ne ovat edenneet niin kauas siitä maailmasta, joka uhkuu tarinoita, jotka eivät pääse päätöksiinsä saakka, kun elämän on edettävä toisaalle.

Harmaa kissa liukuu punaisesta eteisestä versovanvihreään huoneeseen. Illalla vihreä näyttää yhä selkeämmin taitetulta valkoiselta. Mutta millainen olisi rullattu tai rytistetty valkoinen? Tai silitetty? Ovenkarmeissa riippuvat kevyet mutta massiiviset kimput sitruunakissanminttua ja yksi kimppu vuoriminttua. Takaisin pahasta ulkomaailmasta palanneet ruskeat kovakuoriaiset ovat kokoontuneet riisipaperilamppuun. Ne näyttävät hieman poliitikoilta kerääntyessään noin laumana. Lampusta roikkuu sydänlyhty, jonka sanka löytyi väärän asunnon lattialta pitkien etsintöjen ensin jäätyä hedelmättömiksi.

Illan sineen on jo painunut yön harmaa, musta. Valkosipulit kuivuvat siten, että alapuoli käy ensin kuivemmaksi kuin yläpuoli, eli aivan toisin päin kuin esimerkiksi vaatteet. Se tuntuu mysteeriltä siksikin, että alapuolihan on vielä paksumpikin. Ystävä on lähtenyt iltateeltä kotiin ja vanhan sellon kanssa festarikiertueen tehneet kaiuttimemme ovat palanneet kotiin. Kun musiikin saa päälle, valkosipulien tuoksu tuntuu hälventyvän. Mutta kai vain mieli liikahtaa, se ei kykene pitelemään kaikkea tätä yhtäaikaa. Se suuntautuu, ja tuoksu jää sivuseikaksi. Jos katson toiseen suuntaan ja keskityn muuhun, valkosipulit katoavat aistimastani sinne saakka että mainitsen ne itselleni tai jollekin muulle.

Elokuussa meinaa mopo karata handuista. Haalin yhdellä kirjastokäynnillä peräti kolme eri kansalaisopiston opetusohjelmaa ja luen niitä kuumeisen keskittyneesti. (Perustelen itselleni, että kesken työpäivää on hyvä pitää “taukoa” suunnitellen syksyn ohjelmaa. Eh, eh.) Nykyään kansalaisopistoissa on kauhean paljon kiinnostavia kehotietoisuuteen ja kehonhuoltoon liittyviä kursseja, jotka toki haluaisin kaikki kokeilla. Tohdin ilmoittautua vasta naurujoogaan, mutta enköhän varaa paikan vielä yin-joogasta, intialaisesta päähieronnasta ja joogapilateksestakin. Myös asahi, joogatanssi ja flow-jooga kuulostavat kiinnostavilta, samoin kaikki satatuhatta eri rentoutustekniikkaa ja kestohalukki alexander-tekniikka, jonne en ole edelleenkään selvinnyt, vaikka käsittelin sitä ohimennen gradussakin selventäessäni Deweyn luontumuksen käsitettä. Kirsikkana kakun päällä ovat vielä erilaiset askartelukurssit kuten lasinsulatus, mosaiikki ja rakukeramiikka, jonne hinkuisin ja. (Ajattelen niitäkin kehotekniikkoina.)

Mutta kaikille kursseille ei voi mitenkään mennä sillä ajankohdat osuvat päällekkäin. Työtäkin on ehdittävä jossakin välissä paiskimaan, niin hauskaa kuin aamusta iltaan kehoilu olisi. Ja kokemuksesta tiedän, että ystäville on varattava aikaa, samoin palautumiselle ja tyhjäpäiselle kulttuurin kuluttamiselle. Vähän kerrassaan, koetan ajatella, tässä on elämää vielä vuosikymmenet jäljellä, ehdin kyllä aikanaan kokeilla kaiken.

Mutta minkä aika on nyt, siihen tuo pohdinta ei suo vastausta. Niinpä pakkaan vesijuoksukamat kirpparilta löytämääni, ikikestävän oloiseen Chairman Mao -olkalaukkuun (miksi teksti on englanniksi eikä kiinaksi?) ja mietin vielä pyöräillessänikin, onko moinen kehotekniikoista innostuminen enää järkevää. (Toisaalta, miksi pitäisi aina olla järkevä?) Jotenkin olen saanut niistä niin paljon ajatuksen aihetta, että himoan kokeilla ihan kaikkia.

Uimastadionin pukkarissa huomaan unohtaneeni pyyhkeen kotiin. Pahus! Jälleen kerran tulee todistetuksi, kuinka hajamielisyys on itse asiassa äärimmäistä keskittymistä johonkin muuhun kuin käytännön toimiin. Maailmassa on niin paljon äärimmäisen kiehtovia asioita ja kysymyksiä (kuten mille kehotekniikan kursseille ilmoittautua tänä syksynä - minusta esimerkiksi kysymys elämän syntymisestä on tämän rinnalla lattea, elämähän nyt on jo syntynyt ja sillä hyvä eikä aiheen puntarointi tapahtunutta muuksi muuta, sen sijaan jokin kehollinen oivallus voisi poistaa kivut vasemmasta hartiastani kuten aiemmin kävi polvien kohdalla) että joskus käytännön pikku suoritteet jäävät vähemmälle huomiolle.

Tuskin maltan odottaa Vompsun paluuta töistä, jotta voin esitellä hänelle eri vaihtoehtoja ja tunnustella, haluaisiko hän mieluummin oppia sitä vai tätä rentoutustekniikkaa. Enkä henno nyt käydä tyynnyttämään itseäni, koska minusta on vain hyvä, että olemisessani on erilaisia puolia tai vaihteita, vaihtelua tylsistymisestä ja väsymyksestä innostukseen ja tohottamiseen. Jos jotain mieluummin poistaisin, niin sitten tylsistymisen ja toivottomuuden, en tällaista intoa ja tulevaisuuden odottamista.

Kaupungissa en kuule melua. Kuulen ulvovat ambulanssit ja hoilaavat ihmiset, mutta en sitä liikennekakofoniaa, joka täältä täytyy puuttua. Hiljaisuus tuntuu vaativan reaktiota, jotakin elettä. Enemmän kuin olemme tehneet, katselleet auton sivutaskun tiekartasta, että mökille ei johda idyllisiä pienempiä teitä asemalta: niin, järvet ovat sellaisia, ne eivät pysy selkeissä muodoissa. Eikä maakaan, soutaminen ei olisi yhtään sen helpompaa. Kummin vain on kiemurreltava vaivalloisesti kohti hiljaisuutta.

Katsomme tiekarttaa aution oloisella huoltoasemalla, sade hakkaa autoa ja ketokasvillisuutta. Bensamittarit ovat mallia, jonka ehdin jo unohtaa: niitä pyöreitä pallopäitä, jotka vaikuttavat hieman ulkoavaruudesta saapuneelta elämältä. Paitsi että mitään muutosta ei näy. Olemme seisahtuneet laskeaksemme vettä kanisteriin. Huoltoasema on sulkeutunut jo neljä tuntia sitten. Kasvien elämä ja toimeliaisuus on vasta saapuneen katseelle liian hidas. Vasta kun lähdemme liikkeelle, supikoira lyllertää auton valokiilasta heinikkoon.

Mökin ja huoltoaseman, tienposkien hiljaisuus tuntuu erilaiselta kuin metsän hiljaisuus. Metsässä tuntuukin siltä, ettei täällä ole tarkoitus tavata ketään. Mutta nyt esillä ovat käymisen jäljet ja kävijät kadonneet. Aamulla herään Vompsua ennen, olo edelleen tahmaisena illan hermostusahmimisesta. (Syön helposti vieraissa paikoissa silkkaa hermostustani kaksinverroin.) Kävelen järven rantaan ja koetan totuttautua tässä olemiseen. Rannan kasvillisuustyyppi on vieras. Jossain täällä odottaa kantarellipaikka, keittiön pöydän piirusteltuun käsivarakarttaan sellainen oli merkattu.

Ylihuomenna tulevat ensimmäiset vieraat. Sitten korjaan: ei, eilen tuli ensimmäinen vieras, minä. Tämä on se paikka, josta Vompsu näkee unet, hänen kotinsa talvikoteja enemmän. Hänelle on tärkeää, että edes osa häistä tapahtuu täällä. Minulle se on tärkeää, koska tajuan sen hänelle tärkeäksi. En oleta voivani ikinä ymmärtää mökkisuhteita ja mökkeilyä täysin sikäli kun olen tutustunut siihen niin myöhään, oikeastaan aikuisena, ellei isoäidin erämökkiä lasketa. (Se tuntuu enemmän sadulta ja olin niin pieni, ja isoäiti niin sairas, ja pelkäsimme ja rukoilimme, ettei ukki ratkeaisi juomaan siellä tiettömän taipaleen takana, koska jos jotain sattuisi ja pitäisi mennä sairaalaan, emme mitenkään voisi päästä sieltä. Ja kyihin ei saanut astua ja niitä oli paljon, piti pystyä ylläpitämään valppautta askelista kaiken aikaa: silkkaa kävelymeditaatiota ja päälleastumisen tutkimusta.) Tämä hiljaisuus, pitkäksi venyneet heinät, sateen pehmentämä maa… krassien vaaleanvihreä ja tulivärit kuusimetsän synkkyyden edessä. (Isoäidin mökille ei ollut lainkaan istutettu kukkia, ainoastaan perunaa ja sipulia.)

Kummasti mieli sukkuloi kahden paikan välillä, kutoo verkkoa, jonka varaan laskeutua osatakseen liikkua tässä paikassa. En enää aamulla koe tarvetta täyttää hiljaisuutta millään. (Illallakin se tuntuu enemmän tottumuksen vaateelta kuin joltakin mitä kaipaan tosissani.) Tahdon vain sulautua hiljaiseen, asettua, lakata syömästä niin paljon hermostusruokaa, että aamulla on paha olla. Kauanko siihen kuluu?

Ja melu, tuo takana, ajattelen sitä välinpitämättömästi, lukemaani sen terveysvaikutuksista. Minkä sille voin, mihin minut oloutettiin? Etten kuule sitä tai reagoi siihen. Että nukuin hissin vieressä koko teini-iän, koska muut eivät osanneet ja olin ylpeä siitä, vaikka olinkin kroonisen väsynyt siitä metelistä. Että asumme nyt bussipysäkin yläpuolella ja ettei kaupunki koskaan vaikene. Mutta pidän hiljaisuudesta, kunhan saan ensin hieman totutella ja korvien humina sammuu. Tahtoisin pysäyttää kellon tikseen seinällä, mutta ehkä kelloa tarvitaan taas juhliessa.

Tänään on päivä, jonka oikeastaan varasin nukkumiselle, mutta en näytä osaavan nukkua täällä vielä. Kehon pitää ensiksi uskoa kaikilla prosessoinnin tasoillaan, ettei tässä hiljaisuudessa ole kätkettynä mitään erityistä vaaraa.

Eric Bernen vuorovaikutuksen peleistä kertova kirja Games people play on ainakin jollakin tasolla vaikuttanut minuun: tunnistan yhden kuvion, johon minun odotetaan astuvan, ja tunnistan myös, että olen tällä erää sen verran vahvoissa kantimissa, etten koe pakkoa ottaa rooliani tuossa pelissä. (Jo lukiessani totean, että tämä on yksi yleisimpiä pelejä, joihin törmään. Tosin olen melko varma, että ymmärrän jotakin pieleen tai vähintään sotken nyt pelit ja ajanvietteet - no, yhtäkaikki, en pidä tuosta kuviosta, jos se toistuu kroonisesti tietyn ihmisen kohdalla joko toisen tai itseni toimesta.) Berne kutsuu peliä nimellä Ain’t it awful.

Nyt peli alkaa happaman naaman asettamisella ja vihjaavalla nyökkäyksellä ulos. Varsinainen kesäilma, lausutaan ja hymyillään niin synkästi, ettei jää arvausta siitä, miellyttääkö ilma sanojaa vai ei. Huomaan toisen odottavan minun myöntelevän, mutta kun pidän sateesta. Poppelit tuoksuvat kävellessä ja iloitsen ruohon ja kasvien puolesta sateesta. Koetan muotoilla vastauksen kohteliaasti mutta konfrontoivasti. “Niin no, ei mikään piknikilma. Mutta toisaalta, poppelit tuoksuivat ihanasti mun kävellessä tänne. Maa on niin kuiva, sade raikastaa ilman taas pariksi päiväksi.” Epäluuloinen mulkaisu - ei sateesta ilmeisesti kuulu pitää. Minkäs teet. Pidän siitä silti. Sinä saat olla pitämättä, minä saan pitää. Tällaisessa maailmassa me vain elämme.

Ensin ajattelen, että ehkä minut leimataan nyt vain oudoksi, kun pidän sateesta, ja so what. Ajattelen näin eritoten siksi, että olen lukenut Bernen kirjan niin vähän aikaa sitten ja minusta tuntuu tavallaan pahalta sovitella sen kirjaamia pelejä käymäni kommunikaation ylle. En tahtoisi leimata vuoropuhelua millään tavalla vaan edetä vähä kerrassaan. Ehkä kyse tosiaan on vain mielipide-erosta tai erosta huumorissa. Mutta pian käy ilmi, että ei, tämä tosiaan on toisen tyyli ainakin esittää asiat.

Toinen nostaa vuoronperään tarkasteltavaksi muitakin seikkoja kuin sateen, vaikka koetan säännönmukaisesti luovia puhetta iloisiin asioihin. Ihmisten motivaatio, pukeutuminen, alistuvuus työelämän kurimukselle - kaikkia luonnehtii sama mätyys kuin sadettakin ja kaikille virnistetään vinosti. Jotenkin tausta-ajatus tuntuu menevän siten, että on suoranainen ihme, ettei tässä maailmassa kajahdeta sen kummemmin, kun kerran meidät pakotetaan nielemään paskaa joka tuutista. Huomaan hämmentyväni ja hieman luimistelevani korviani.

Huomaan näet keskustelun kuluessa, että pidän maailmasta ja sen ihmisistä. Tapahtuu toki paljon julmuuksia ja ylilyöntejä, mutta paljon hyvääkin. Silloinkin kun ihmisten asenne tai teot harmittavat minua hetkellisesti asettuessaan jotenkin poikkiteloin tarpeellisina pitämieni asioiden eteen, en jotenkin osaa ottaa sellaista yleistettyä näkökulmaa, että maailma olisi jotenkin yleisluonteeltaan vastahankainen tai ansaitsisi osakseen synkeän ironisia kommentteja. Toki saatan joskus olla tuohduksissani (ja se on ilmeisesti vain aivan hyvä sen suhteen, että saan puoleni pidettyä minulle tärkeissä kysymyksissä - tuohtumus osoittaa, etten tahdo alistua) ja joskus harvoin jokin asia voi tuntua suorastaan raivostuttavalta, mutta en näytä osaavan pitkittää tuota tuntemusta. Kun olen saanut sanottua kantani ja selitettyä tuohtumukseni, se vain katoaa ja tunnen tyytyväisyyttä ja ehkä jos asia ei kantani ilmaisemisesta mihinkään muutu, avuttomuutta ja surua. (Voi olla, että olen näiden kanssa vähän liian sinut - se liittynee siihen, etten ole pitkävihainen enkä taistele aina riittävästi saadakseni tahtoni läpi.) Jos jonkun ihmisen kohdalla tuohtumus uusiutuu säännönmukaisesti, saan välttää häntä. (Tämä on minulle uusi ajatus, aiemmin olen ajatellut, että jos joku tahtoo nähdä minua vaikka onnistuukin vaikuttamaan negatiivisesti mielialaani joka ainut kerta, minulla on jotenkin velvollisuus olla tavattavissa ja työstää päätäni niin kauan, etten enää mene alavireeseen hänen kommenteistaan. Enää en tahdo ajatella siten. Kaikki muuttumisen vastuu ei voi sijoittua minun pääni sisään.)

Kuunnellessani toista tiedän, että minäkin joskus valitan ja synkistelen. Mutta yleensä tartun kerkeästi siihen, jos toinen tarjoaa iloon vipuavan puheenaiheen. (En erityisemmin pidä siitä, että saan itseni kiinni yksipuolisesta valittamisesta ja pessimismistä. Ne tuntuvat minusta pöljältä välivaiheelta, jossa maailma on muuttunut ja itse pitäisi löytää uusi lähestysmistapa siihen kiinni pureutuakseen, mutta sellaisen sijaan jääkin vain rypemään senhetkisessä surkeudessa. Koetan suvaita tätä puolta itsessäni hetkittäin - muutos vaatii aikaa ja harjoittelua - mutta en tahdo suvaita sitä kroonisesti.) Nyt olen itse tehnyt tällaisen tarjouksen iloon jo monta kertaa, mutta toinen rypee edelleen kuopassaan eikä vastaa oikein mitenkään leikkiinkutsuihini ja huomaan harmistuvani - lievästi, mutta kuitenkin. Eikä yksikään aihe, jota hän käsittelee, mitenkään selitä moista asennetta. (Minusta on ymmärrettävää, että ihmiset tyrmistyvät joidenkin asioiden luona ja ovat hetken epäluuloisia hieman kaikkea kohtaan aina kun tuokin asia tulee puheeseen. Kriisitilanteissa psyyke toimii toisin.) Nyt mitään kriisiasioita ei kuitenkaan ole käsitelty. Kaikki tuntuu toisesta vain olevan kroonisesti pielessä, enkä ole itse lainkaan sillä tuulella, että osaisin mennä sellaiseen mukaan. Tai haluaisin.

Kyllä, luulen, että kyse on haluamisestakin. En usko, että krooninen negatiivisuus ja pessimismi ovat kellekään hyväksi. Olen lukenut riittävän monta viittausta siihen, kuinka ne lyhentävät eliniän odotetta. Eikä se ole edes tärkeintä. Tärkeämmältä tuntuu se, miten hurjasti ne vaikuttavat elämänlaatuun. Tavallaan tahtoisin, mutta toisaalta en tosiaankaan tahtoisi tietää, miltä tuntuisi elää maailmassa, jossa joka ikinen seikka suorastaan kirkuisi: KURJAA! TYHMÄÄ! TYLSÄÄ! EPISTÄ! Tuo tahtominen on kai velvollisuudentunnetta, ja tuo ei-tahtominen se reaktio, joka muodostuu suhteessa tällaisiin ihmisiin aika nopeasti: ei, heidän kanssaan tulee kerta toisensa jälkeen synkkä ja raskas olo, koska koetan ymmärtää ja mennä mukaan heidän kokemukseensa heitä ymmärtääkseni, ja sitten saan ponnistella pari päivää pinnalle, suutahdella itselleni ja toivoa, että joku tulee ja tempaisee minut iloon, kunnes en tahdo enää tietää heidän kuulumisistaan. Kirjoitan nyt kroonisesta ivallisuudesta ja negatiivisuudesta, en siitä, että ihmiset kohtaavat vaikeuksia tai heillä on jonkin aikaa vaikeaa elämässään. Vaikeudet eivät ole syy hylätä ketään, eivätkä ne tunnu minusta pahoilta sietää toista kuunnellessa. (Ilmiasu vaikeuksista kerrottaessa ja valittamisessa eroaa paljonkin - vaikeuksista kerrottaessa esimerkiksi itku on herkässä ja hätä aistittavissa ja ivallisuus ja ironia poissa.) Mutta tuo synkistelevä asenne - se sairastuttaa ainakin minut. Toivoisin olevani kestävämpi sen suhteen, mutta olen opetellut kantapään kautta rajani sen sietämisessä ja tiedän, että noiden rajojen ylittäminen ei ainakaan toistaiseksi tuota järkeviä oloja.

Tuntuu helpottavalta törmätä skeematerapian kirjassa siihen, että reaktioni on ihan tavallinen. Kirjassa kerrotaan, että negatiivisuuden/pessimismin skeemassa on tyypillistä, että ihminen pelaa valittamispeliä, jossa hän saa kumppaneiltaan jatkuvasti emotionaalista tyynnyttelyä ja lohdutusta. Pidemmän päälle muut kuitenkin alkavat pitää valittajaa rasittavana, koska joutuvat kroonisesti lohduttajan asemaan. Jep, en voi kuin nyökätä. Ja silti, kun luen tuon, säikähdän tietysti itse aivan kauheasti - entäpä jos olenkin itsekin aivan liian tyytymätön kaikkeen, vaikka usein kommunikaatiossa säikähdänkin toisten tyytymättömyyttä? Jos en vain kuule omaa valittamistani? (Olen samantien valmis niputtamaan valittamiseksi ihan kaiken minua ikinä suututtaneen.) Äh, on vain kuunneltava tarkemmin - siinä on ainakin yksi suunta, jonka mukaan voi edetä.

Jostain syystä (ehkä omista vinouksistani johtuen) minun on helpompi sietää sitä, että ihminen valittaa itsestään. Ehkä ymmärrän sen jotenkin funktionaalisemmaksi. Ajattelen hänen keräävän kiukkua omaa koettua avuttomuuttaan ja pönttöyttään ja hirviömäisyyttään kohtaan, ja että tuo kiukku saattaa ehkä jotenkin olla tarpeen muutoksen alkuun saattamiseksi. (Tarpeellisiksi uskomustasolla myönnetytkin muutokset vaativat usein liikkeelle tönäisyn.) Itseäänhän jokaisella on oikeus muokata. Tosin jos valitus ottaa muodon “minä aina” tai “minusta ei koskaan voi tulla”, en onnistu kuulemaan siinä muutosvoimaa.

Nyt kun kieltäydyn menemästä mukaan valittamispeliin tuon kohtaamani ihmisen kanssa ja pysyttelen neutraalina ja etäällä, hän ei hymyile minulle kertaakaan. Hänen epäluuloisuutensa paistaa läpi. Yhä uusi aloite, yhä uusi kieltäytyminen sen määräämästä vastaamisen eleestä. Tajuan rasittavuuteni ja koen siitä surua. Ehkä olen hirviömäinen, kun haluaisin kommunikaation sujuvan toisin. (Eikö se olekin jonkin sortin suvaitsemattomuutta, ettei mene toisen avaukseen mukaan?) Äkisti olen aivan väsynyt. On niin paljon vaikeampaa vastustaa hetkessä ja voida pidemmällä jaksolla paremmin kuin mennä mukaan hetkessä ja märeksiä tapahtunutta päiväkaudet. Ja silti ensimmäinen vaihtoehdoista tuntuu paremmalta. Sitten mieleeni pilkahtaa ajatus, että tavallaan on kuitenkin oikein, että estän jotakuta vahvistamasta itseään (minun näkökulmastani) vahingoittavaa käytösmallia, olkoonkin että vain yhden keskustelun ajan - sen verran valtuuksissani on. Tuntuu kurjalta, etten onnistu poimaisemaan häntä iloon. Mutta voihan hän aina valittaa keskustelustamme ja hankaluudestani jälkeenpäin, jos tahtoo ottaa sellaisen asenteen…

Vaikka tietysti tuo tahtoo on kiero sana. Tahtoo ja tahtoo. Kuka tahtoo? Sekö, joka tahtoisi jossain syvällä tasolla onnellisen elämän, iloa enemmän kuin happamuutta? Vai onko sitä enää tämän ja muiden kroonikkohappamien kohdalla? Enää vai vielä vai toistaiseksi? Kuinka paljon happamuus on valittua ja kuinka paljon opetettua? Kuinka helppo siitä on poisoppia? Kun minä jätän asiasta huomauttamatta sivullisuuteni tähden, kohtaako hän koskaan ketään, joka onnistuisi kommunikoimaan, miksi valittaminen ja synkeys ei ehkä sittenkään kannata? Onko minulla oikeutta toivoa, että joku toinen kokisi ilon? Voinko silti olla toivomatta sellaista? Tai voiko hän olla toivomatta, että astuisin mukaan hänen asettamaansa kuvioon, joka ei selvästi näytä sisältävän leikin varioivuutta vaan pelin sääntöehdottomuuden? Kuinka helppoa on oppia huomaamaan maailman ihanuus ja kauneus ja ilahduttavuus ja sykähdyttävyys, jotka kuitenkin ympäröivät meitä kaiken aikaa (ellen sitten luo noita illuusioita jonkin oman pelini osana)? Miten lapsen ilo ja into on onnistuttu sullomaan negatiivisuuden tynnyriin? (En muista koskaan tavanneeni kroonisen valittavaa pikkulasta, mutta kroonisen valittavia teinejä muistan tavanneeni rutosti, samoin aikuisia.) Onko väärin, että hätkähdän tuota asennetta, haluaisin auttaa maailmaa siinä kohdin ja tunnen itseni kuitenkin kyvyttömäksi (ja oikeastaan oikeuksiltanikin rajatuksi - hänen elämänsähän se on) tekemään mitään rakentavaa elettä iloon kutsumisia lukuunottamatta? Vaatia en saa, sen ymmärrän kyllä, mutta saanko toivoa? Miten voisin edistää iloa? Saanko haluta niin? Mitä Maija Poppanen tässä kohden tekisi?

Kysymyksiä, kysymyksiä, tuskin mitään varmuutta.

Kävellessäni asioita eteenpäin tarraudun kiivaasti kaikkeen kauniiseen ja ihanaan kesäsateessa. Suorastaan vauhkoonnun ajatuksesta, että jokin estäisi minua kokemasta näin, haistamasta kasvillisuutta ja märkää asfalttia, rappauksia ja ikkunanpuitteita, etsimästä rakastamisen ja tarttumisen kohtia. Minusta tuntuu, että olisin ilman tuota taipumusta kuollut. Olisin kuollut jo aikoja sitten. Voi olla, että erehdyn tässä, mutta niin joka tapauksessa uskon. Ja siinä kuvittelen ainakin olevani oikeassa, että jos en nyt ja tässä ilahtuisi näistä kaikista seikoista kävellessäni, vaan pitäisin niitä yksinomaan huonoina, mielialani vajuisi paljon matalammas. Ehkä minulle se on pakko, joillekin muille ei, ehkä tarvitsen muita enemmän kauneutta ja kuulumisen tunnetta, sujumisen ja uppoutumisen tunnetta, ehkä ilman niitä en pääsisi jaloilleni useina aamuina tai heräisi iloisena ja innokkaana, vaikken voikaan tietää, miten asiat sujuvat huomenna tai vuoden päästä. Ehkä liioittelen happamuuden ja valittamisen vaarat, koska minulle ne tosiaan tuntuvat vaaroilta.

Yhtäkaikkisesti, nautin siitä, että huomaan poppelien tuoksuvan voimakkaasti, se silaa päivään ja säähän aivan erikoisen hehkun ja auttaa uskomaan, että asiat voidaan hoitaa tyydyttävällä tavalla ja että luvassa on paljon muitakin arvaamattomia iloja. Tunnen onnea siitä, että elän tällaista animistista maailmaa, jossa poppelitkin osallistuvat aktiivisesti minun iloon poimimiseeni. Ajattelen, että minun pitää muistaa tämäkin sitten kun juttelen äidin kanssa peloista, sukulaisista, häistä, ruokatarjoamisista ja kasvatukseni epäonnistumisesta. En osaa ajatella kasvatukseni epäonnistuneen siinä suhteessa, että elän kuitenkin suuria pieniä iloja ja suhtaudun toiveikkaasti ja siksi jaksan sitkeästi yrittää puolimahdottomiakin seikkoja ja tehdä monia asioita, jotka vain tuntuvat mielenkiintoisilta vaikken niitä sen tarkemmin osaakaan perustella (bloggaaminen on juuri tällainen juttu, hauska kokeilu), ja jaksan antaa anteeksi, koettaa muovata maailmankuvaani, ponnistella johonkin suuntaan ja kantaa huolta ja rakastaa. Jaksan iloita.

Iloita, niin - joskus se tuntuu kaikkein vaikeimmalta toiveista kaikissa ristiriitojen puristuksissa. Jos jaksaa, osaa ja halua iloita ja kutsua muitakin (siinä välillä onnistuen, välillä epäonnistuen) iloon, asiat eivät voi olla kovinkaan huonosti. Muistan Karrin sanat vapulta pari vuotta sitten, kuinka hän kertoi jälkeenpäin katsoneensa, miten me Viin kanssa nauroimme ja kuinka hän ajatteli, että olimme me kuinka rikki hyvänsä tuona hetkenä, me sentään nauroimme niin iloisesti, että kaikki ei selvästikään voinut olla huonosti.

Jään miettimään erästä ajatusta, jonka kirjoitin ylös mutta joka sitten katosi koneen kaatuessa. Kesän jokaisessa hetkessä on läsnä koko kesä samalla lailla kuin jokaisessa iässä ovat läsnä muut iät. Vihreä pärsky tihentyy, synkistyy, uhmaa ensin painovoimaa ja sitten leijailee maahan. Monen kesän jälkeen näen jo ensimmäiset löpöt soisessa maastossa koivujen luona katsellessani sinivuokon hämmentäviä heteitä läheltä, siten kuten katsellaan toisen silmän väriä ja silmä äkisti muuttuu kuin omaksi oliokseen, joksikin selvästi rajattavissa olevaksi ja joltakin itsekseen näyttäväksi.

Lapsi vakavimmillaan muistuttaa tarkkaavaista vanhusta, joka tietää kaiken tarvittavan, vanhus katsellessaan syreenin nuppujen paisumista hymyilee äkisti vallattomasti. Jos äitini onkin väittämänsä mukaan viisivuotias pojannaskali, hänessä on silti läsnä keski-ikäisen naisen rooli, vanhentuminen, vauvuus. Itsekin tunnen aikakausien ja roolien huuhtoutuvan ylitseni ja lävitseni mitäänsanomattomina verrattuna siihen ymmärrykseen, jonka saan saunassa katsellessani kehojen erisävyisyyttä ja yksilöllistä rakennetta ja etenemistä kiinteästä rotanpoikasihosta kuoppaisen selluliitin kautta venyneen kuivaan nahkapussiin, verrattuna siihen iloon, joka äkisti tulvahtaa ja kipinöi koko olemuksessa ajaa sujahtaessa puukujaan pyörän tienpintaa pamppailevassa kyydissä, auringon siivilöityessä maahan tummina ja vaaleina täplinä. Lehvien takana kulkevat, syreeninnuppujen päällä, valkoiset pilvet kuin joku olisi kumittanut taivaan siniseen valkoista suhrua.

Mietin, mistä ihmeestä voin äkisti tuntea kaiken lävitse porhaltavan elämän, joka on samalla äärettömän pitkää pienine hengähdyksineen ja epätoivoineen, onnistumisineen ja mietteineen, ja toisaalta äärettömän nopeaa vuosien kadotessa muutamaan hymyilevään kuvaan ja pariin hassuun sanaan. Miten voin ajatella, että kaikissa ihmisissä on samaan aikaan läsnä jokainen ikä, kun kerran oletan eläväni vain kerran? Miten muka sen saattaisi aistia tai ymmärtää? Sen voin toki tietää, että kuukausi tästä heinä näyttää ja tuoksuu erilaiselta, mutta vielä kuulen heinäsirkat enkä tiedä, mitä elämääni kuuluu sitten kun niiden laulu lakkaa minulta. Ja silti kuvittelen.

En osaa kuvitella, että muuttuisin johonkin siitä tytöstä, joka konttaa syvässä heinässä eikä osaa pelätä osuvansa koiranpaskoihin, joka kuvittelee tietävänsä, miltä kissasta tuntuisi heinikossa. En osaa kuvitella, että lakkaisin hämmästymästä ukkoetanaa tai hauen pään luisevuutta, naisten rintojen rauhallista muotoa, tammenlehtien vaaleutta tässä vaiheessa, sudenkorentojen tanssia. Että lakkaisin hämmästymästä ihmisten kykyä rakastaa ja rakastua, iloa, kaipausta. Tunteiden voimakkuus ei jätä valittavaksi sitä näkemystä, että eläisin sivussa, jotenkin ulkopuolella kaikesta. Ne sitovat minut sisäerityksineni ja ajatukseni tähän, joka tapahtuu kaiken aikaa. Eivätkä ne lähde yksin minusta.

Puut ovat juuri nyt kovin kauniita, niiden eritahtisuuden erottaa. Kuka puhkeaa varhain, kuka viipyilee lehtimassojensa kera, kellä on jo siemenetkin pulleina. Pihlaja kukkii jo kallioisilla paikoilla, vaikka on vasta toukokuu. Monina vuosina pihlaja kukki vasta juhannuksena, kun olin lapsi. Toivon, että kyse on vain siitä, että lapsuuteni saarella on kylmää ja tuulista, juhannuskuvissakin on villapaita usein päällä. Nytkin on parahultainen villapaitakeli. Siipipähkinöissä on pitkät marakatinhäntänorkot. En ole ennen kerennyt niitä huomaamaan. Varhainen kevät on kuiva, palstalla maa pölyää. Valtamerillä menee huonosti.

Pääsen oikeustalosta ulos vasta viiden paikkeilla. Salissa ei ole edes ikkunaa ja se on matala kuin maanalaisessa bunkkerissa istuttaisiin. Aurinko ja ulkoilma virvoittavat lopputunnit väkisin nuokkuneen, itseään peukalonhangoista hereille nipistelleen kehon yllättävän nopeasti. On niin erilaista pyöräillä nyt kesällä! Poissa on viiltävä viima ja nastarenkainen ropina ja raskaus. Villahansikkaat tuntuvat silti edelleen hyviltä jotteivät sormet kylmy.

Vaellan ensin katukuiluissa ja pujahtelen kenkäkauppoihin. Haluaisin löytää hääkengät, vaikkei vielä kiire olekaan. En löydä enkä jaksa käydä kuin kahdessa kenkäkaupassa, niiden jälkeen olen taas pahantuulinen ja puolinäännyksissä. Onneksi Vompsu vapautuu ja voimme mennä syömään mansikoita Kaisaniemen kasvitieteelliseen. Löydämme penkin ja sen luota wisteriaa, jossa on muutama kukkakin auki. Uskomatonta tuuria!

Edellisestä vierailusta taitaa olla pari viikkoa. Se on tässä vaiheessa kevättä liikaa. Äkisti Professor Einsteinit ovat kukkineet ilman että saimme tuoksutella ne. Ei se mitään, oikeastaan. (Luultavasti sitten kun saamme talon hankittua, ensin se pitää löytää, minun on joka tapauksessa toimittava toveri Timon hämmästelemällä tavalla ja hankittava joka ikinen kasvilajike riippumatta arviostani sen viehättävyydestä, viehättävyyteen on niin helppoa tulla suostutelluksi, yksi tai kaksi kappaletta kutakin, tehtävä oma vegetatiivinen Nooan puutarhani.) Vihreä tihentyy, taivaan ja maan ylitse käyvä elävä pärsky peittää vähitellen näkyvistä huikaisevaa valoa ja mudaksi liettyvää mustaa ja hiirenharmaata tomua.

Koettelemme puita nyt toisella tapaa, katselemme niiden latvusten muotoja ja mietimme, miten ne voisi sijoittaa tontille. Esimerkiksi saarni olisi hyvä eteläpäätyyn: keväällä sen lehdet puhkeavat myöhään, joten kevään viileämpinä poutina se soisi pihalle liki esteettömän valon, mutta toisaalta helteiden saapuessa se täplittäisi armeliasta varjoa. Olen rakastunut poppeleihin, joita moititaan hankaliksi. Jos lähiseudulla kasvaisi palsamipoppelia, mikäs siinä, niiden luokse voisi ajaa sateen jälkeen hengittämään niiden outoa, voimakasta lemua, joka minusta kuuluu kesään aivan olennaisesti, tai jos kanadanpoppelia, niiden alla voisi kuvitella liikkuvansa paljon etelämmässä, miltei subtrooppisessa mielialassa.

Vihreä tihentyy, imarteiden pitsi venyy ja tummuu, pionit kukkivat jo, pionit ja wisteria. Wisterian varresta tulee mieleen strutsin jalka. Wisteria on köynnöksenä kuin strutsi lintuna: roteva, arvaamaton, voimakas, stereotypiaa riemastuttavalla tavalla venyttävä. (Eikö jossakin Sapfon runossa sanota sinä riemastuttava tyttö?)

Kevät tihentyy kesäksi. Huomenna on muistettava ottaa kamera mukaan, tuo pieni salaperäinen huone, jonka voi sujauttaa repun sivutaskuun. Huomenna tapahtuu niin paljon, että tämä päivä tuntuu vain askelmalta. Huomenna on viimeinen yhteinen tanssitreeni ennen kenraaliharjoitusta ja esiintymistä sekä Annalan taimitori, tuo alkukesän/loppukevään rahareikien ykkönen vuodesta toiseen. (Ilman sitä läheisteni tilukset eivät kukkisi maatiaisiiriksiä, jumaltenkukkaa ja siperiankarhunvatukkaa.)

Kasvillisuuden myötä tihentyy epätodellisuuden tunteeni: Ei voi olla näin vihreää, näin lämmintä, näin paljon ilahduttavia asioita päivässä, parissa! Ei voi olla näin, että nauran enemmän kuin itken! Ei voi olla niin, että rasittavuuksillekin lähinnä hihittää! Mutta kesät ovat sellaisia, niitä odotetaan ensin kahdeksan kuukautta ja sitten neljä kuukautta kärsitään siitä harhasta, ettei tämä voi soljua näin, ei. Ja silti, soljuuhan se.

Illalla menemme Teatteritelttaan. Suhteeni teatteriin on täynnä epäilyä ja epäonnistumisia (yleensä vain vaivaannun esityksissä), mutta nyt jotakin kolahtaa paikalleen tavalla, jota on sattunut aiemmin vain Tampereen Työväen teatterin Sokrateen puolustuspuheessa ja Kajaanin harrastajateatteri Generaattorin Mustassa Leskessä. (Myös kumpikin niistä käsittelee kuolemaa, kuten nytkin tragediakilpailun osanottajat.) Edes se, että mukana on Napakettu, jonka kulttuurinkuluttamisen tarmokkuus ja into saattaa tuntua välillä lannistavalta - hän lukee etukäteen taustoja ja arvosteluja ja jaksaa ottaa selvää; minun kaikki voimani tuntuvat kuluvan nykyään käytännön asioista selviytymiseen - ei onnistu laukaisemaan arvottomuuden kokemusta. Ja silti huomaan useissa kohdin, kuinka täysin sopimaton maailmanhahmotustapani on teatteriin.

Näen kuvia, jotka voivat näyttää jonkun kuvitellun/koetun tilan kokijan näkökulmasta. Kaikki muu on tavallaan mielenkiinnotonta, paitsi ehkä Lootin vaimo -näytelmää katsoessa syntyvä jumalankaltaisen näkökulma, josta näkee, kuinka kaikki koettavat elää hyvin ja kunnollisesti, muodostaa kantoja ja puolustaa niitä ja kuinka sen seurauksena todellinen hätä ja sen ensimmäisen persoonan sanat jyrätään yli kymmenin poikkeavin tulkinnoin.

Lootin vaimossa pieni, hento nainen kantaa valtavan kokoista, valkoisiin pukeutunutta lapsi-jänistä. Tuntuu ihmeelliseltä nähdä, kuinka jokin havaintokentän tuntuma kääntyy intersubjektiivis-visuaaliseksi kuvaksi: vastuu painaa, sen lähde paisuu kantajaansa suuremmaksi ja kantaja kutistuu, kitistyy, miltei musertuu pienen painon vaatimusten alle.

Myöhemmin Bakkantit 2 -seurue istuu aivan liikkumatta. Erään miehen kasvot muuttuvat ensin naisen kasvoiksi, häivähdyksenomaiseksi, ja sitten hänen kasvojensa liikkumattomuus käy niin hirviömäiseksi, ettei itkua voi enää pidellä käsivarrenmitan päässä kasvoista. En tiedä, onko itkuni katharsista, mutta ainakin se liittyy kauhuun - mekin elämme kaikki kommunikoimattomina pienissä kopeissamme, itse rakantamissamme jäykän kehonkielen vankiloissa sallimatta yleensä minkään ulkopuolisen järkyttää itseä - ja sääliin - haluaisin rynnätä näyttämölle ja halata tanssijoita, jotta he tokenisivat kauheasta jähmettyneisyydestään, jonka yhdistän itse nyt asiasta luettuani siihen jähmettymisreaktioon, jolla jäsentymättömästi hoivaajaansa suhtautuva lapsi reagoi tämän paluuseen tuskallisen odotuksen jälkeen; halu lähestyä kaoottisen helpotuksen vallitessa sekoittuu pelkoon tällaisen lähestymisen seurauksista ja ainoaksi keinoksi käy kangistua kuin kuolleeksi. Itkemisen lopettaminen osoittautuu vaikeaksi nytkin, mutta saan sentään itkettyä sen verran hiljaa, etten häiritse vierustoverieni kokemusta.

Itku tekee hieman vaivaantuneeksi, vaikka tavallaan sopiikin dionyysiseen teatteriin mainiosti.
Hämmennyn jotenkin siitä, että minut saa itkemään samantyyppinen ajan ja liikkeen manipulointi, jollaista esimerkiksi Tarkovski käyttää elokuvissaan ja jota elokuvassa nähdessäni ainoastaan alan nuokkua. (No, toisaalta itken kyllä aina katsoessani Marguerite Durasin India Songin, joka sekin operoi ajan ja liikkeen sumentamisella; ehkä en itkisi, jos en olisi lukenut Durasia? Mutta Duras - hänen tekstinsä onkin aina mennyt suoraan kokemuksen ytimen epämääräiseen, nimettömään huoleen ja ahdistukseen, hahmottomuuteen.) Elokuvassa tietenkin olen täysin ulkopuolinen ja tiedän, että vaikka menisinkin koskettamaan ruutua tai valkokangasta yrittäen vapauttaa sen pinnan olion jähmettyneestä ahdistuksestaan, ei sillä olisi mitään seurausta. Näyttelijöiden luokse sen sijaan voisin mennä, heidän kehonkielensä on liian vahva, että osaisin olla reagoimatta siihen, mutta samalla minut pitää paikallani kirjoittamaton sopimus siitä, ettei yleisö astu lavalle lohduttamaan onnetonta näyttelijää vaan säästelee oivalluksensa ja halunsa auttaa jonnekin toisaalle, missä apua todella tarvitaan, että tämä liikutus tässä on vain lainaa liikutuksista ja kauhuista toisaalla, että oikeastaan tämä olo tässä, tämä asioihin sotkeutumaton itse, ei ansaitse tätä itkua.

Kunpa osaisin eritellä paremmin tuon tuntemuksen, etten ansaitse tällaista liikutusta, nämä ovat toisten murheita. Muilla on niistä vankempi mielipide kuin itselläni silloinkin kun attribuoin ne omiksi murheikseni ja liikutuksikseni. Tunne tavoittaa usein senkin, mihin ymmärrys ei kykene kuinkaan tarttumaan, mille ei vielä ole luotu jaettua sanastoa. (Ja onko mikään sanasto lopulta täysin jaettu, vaikkei täysin yksityistä sanastoa olekaan?) Tunne ei ole yksin minussa eikä tilanteessa, haluaisin nousta ja kolistella portaita alas, viltteihin kääriytyneiden ihmisten ohi, kompuroida lavalle, kulkea ja kosketella käsivarsia, olkavarsia, edes yrittää herättää näyttelijät kaameasta horroksestaan. Mutta samalla olen yhtä jähmettynyt kuin hekin, jähmettynyt katsomoon pelosta, mikä teatterin sääntöjen rikkojaa kohtaisi. Ei jää muuta mahdollisuutta kuin antaa ahdistuksen ja jähmetyksen kasvaa, kunnes se purkautuu tärisevänä itkuna.

Aamulla muistan itkua paremmin suurta jänislastaan kannattelevan äidin. Se on kuvana traaginen, mutta helpommin käsiteltävä. Se ehkä kertoo osittain, miksi sairastuessaan kissat ja koirat näyttävät kasvavan suuremmiksi, miksi unissa ne liikkuvat itseä moninverroin suurempina, miksi puolisot hekin täyttävät helposti maailman mielenliikahduksillaan. Toisia intensiivisesti kannatellessa (sellaisia jaksoja on epäilemättä jokaisen elämässä, välillä sitten on kannateltavana - silloin tuntee itsensä hankalan raskaaksi jänislapseksi joka inttää sillä tavalla kuin äiti on kertonut minun inttäneen hänen vapaapäivänään äiti sinä olet minun äiti sinun pitää viettää koko vapaapäivä minun kanssa minä olen sinun tärkein hoidettava asia) käy kumman läpikuultavaksi, sivulliseksi koko tilanteesta, ja jos joku myöhemmin kiittää, jää miettimään, teinkö minä nyt tosiaan niin, eikö se pikemminkin ollut se asunto, se tunnelma, tilanne, nämä tuolit, puut ikkunan takana, eivätkö nekin olleet enemmän läsnä ja mukana toisen kannattelussa kuin mikään tahtova ja kiinnostunut minä? Sillä minä on tuossa kokemuksessa, toisen kannattelemisessa äkisti niin ohut ja huomaamaton, hyönteismäisen pieni ja persoonaton, ettei sitä oikein muistossa tavoita.

Pieni, hento äiti, joka kantaa jänislastaan selkä yleisöön päin, kasvot piilossa, ja kaikki tietävät, että äiti kantaa lapsensa pois, koska ei jaksa hoitaa häntä enää, että äiti on tyhjentynyt rakkaudesta eikä pysty jakamaan sitä mitenkään.

Se on ymmärrettävä kuva näytelmän osana, mutta maalauksena en sitä ymmärtäisi. Maalauksissa useammin suuri pyhä äiti hymyileekin lempeästi pienelle lapselleen ja katsojan pitäisi oivaltaa kaikki muu.

Mielenkiintoista vain on, että luonnon suuruus ja monimuotoisuus herättää tutkijassa myönteisen tunteen. Cantell kysyy, kenet jättäisi kylmäksi Beethovenin sävellys “Jumalan kunnia luonnossa”. Tiedemiehenkään suhde luontoon ei ole pelkästään järjen ja ymmärtämisen suhde; on myös tunteen side.
Lähde: Väinö Kirstinä, Puutarhassa

Mistä kaikesta tarvitaankaan runoilijoita muistuttamaan? Kirstinä-sitaatti käsittelee tärkeää seikkaa, josta kiintymyssuhteiden tutkijat ovat kirjoittaneet paljon ja vakuuttavasti ja jota on tutkittu lukuisin laboratoriokokein, muun muassa reesusapinoilla, mutta myös käyttäytymislaboratorioissa ihmislasten avulla. (Lapsia ei tietenkään pidetä häkeissä, ehdollisteta ja valvota yhtä tieteellisen tarkasti kuin reesusapinoita, sillä mikään eettinen toimikunta ei antaisi siihen lupaa, ja toisaalta, kyllähän maailmassa riittää kiintymyssuhteeltaan turvattomia lapsia ilman että heitä tarvitsisi erityisesti ehdollistaa tuollaiseen maailmankuvaan tarkoituksella. Riittää, että heidät tuodaan videoituun tilaan. Turvaton kiintymyssuhde on suhteellisen helppo tunnistaa, etenkin pienen lapsen laskelmoimattomassa käytöksessä. Aikuiset peittävät sen tarmokkaasti ja hämmentävän monimuotoisin strategioin. Yleensä peittävät, eivät työstä sitä tietoisesti. Mikä harmi!) Kiintymyssuhde, tunteen side, on ensimmäinen suhtautumisemme maailmaan. Älylliset operaatiot tulevat vasta myöhemmin eivätkä tunnu onnistuvan syrjäyttämään kuuluvuuden, lämmön ja läheisyyden tunteita mihinkään. Älyllisin operaatioin voi yrittää kompensoida, mutta jokainen joskus paikkaan juurtunut, ystävystynyt ja rakastunut tietää, miten paljon ne kuulostavat pihlajanmarjojen happamuutta päivittelevältä ketulta.

Se tuntemus, kun tajuaa jonkun aiemmin saavuttamattomalta tuntuneen ihmisen (tai muun eläimen) hyväksyvät minut, pitävän mistä, välittävän siitä, miltä minusta tuntuu, on kai pökerryttävintä, mitä saa kokea. Jotkut teoreetikot ajattelevat uskonnollisen ja esteettisen tunteenkin juontuvan tällaisesta kokemuksesta: kuulun maailmaan, maailma ottaa minut vastaan, osoittaa luonteellaan suhtautuvansa minuun muutoin kuin vihamielisesti. (Esteettinen ja uskonnollinen kokemus ilman animistista elementtiä on jotakin, mitä en osaa kuvitella. Ehkä olisi varminta ajatella, että osan ihmisistä esteettinen kokemus on tällaista. Formalistit eivät varmastikaan olisi tähän kuvaukseen tyytyväisiä, mutta toisaalta - minusta tuntuu, että formalismi on harvinaisen hedelmätön estetiikan teoria rajatessaan esteettisen kokemuksen niin tiukasti länsimaiseen moderniin taiteeseen ja sillekin melko epätyypillisiin vaikutuksiin.)

Tuntuu jotenkin kammottavalta, että Kirstinän on erikseen ihmeteltävä sitä tai todettava se, kuinka tiedemieskin sitoutuu maailmaan. Ehkä hän on tavannut joskus samanlaisissa pyrkimyksissä ponnistelevia, kernaasti tieteelliseksi projektiaan kutsuvia henkilöitä kuin minäkin: lukuisia nuoria ihmisiä (ja taisin silloin olla itsekin nuorempi, jos oikein muistan), jotka nostivat (kovin kapeasti ymmärretyn) rationaalisuuden niin voimakkaasti ihanteekseen, että vaikuttivat melkein kummallisilta suhtautumisessaan lajitovereihin. He selittivät ja aprikoivat toisten käytösmalleja ja imagoja näennäisen etäältä ja välinpitämättöminä. Mutta välillä heidän kuorensa murtui, usein humalassa tai muiden päihteiden vaikutuksesta. Vain noiden murtumien vuoksi heihin saattoi kiintyä. Jos he olisivat onnistuneet täysin pyrkimyksissään olla sitoutumatta (jotkut näet pitävät sitä älyllisen uskottavuuden ja jopa eettisyyden edellytyksenä) ja olisivat ilakoineet sängyissä ja juhlissa koskaan niiden jäljistä masentumatta, hirviöitähän he olisivat olleet. Irrationaalisia hirviöitä. Liian pitkälle välttelevässä kiintymystyylissä edenneitä, tavoittamattomia itsensä glorifioinnissa ja muiden vihaamisessa.

(Erään tutkimuksen mukaan muuten suomalaisen miehen peruskiintymystyyli on välttelevä - siteeraan: Suomalaisten miesten ja naisten kiintymyssuhdejakaumaa ovat tutkineet mm. Nauha ja Silvén (2000). Turvallinen kiintymystyyli oli naisilla yli puolella, miehillä alle puolella. Takertuvia oli naisista alle viidennes, miehistä vain muutama. Miehistä vältteleviä oli noin puolet ja naisista lähes neljännes. Tämän mukaan suomalaisen miehen erityispiirre on välttelevyys kun taas naisilla yleisin kiintymystyyli on turvallinen kiintymystyyli. Lähde. Tämä on vakava poikien kasvatukseen ja mieskuvaan liittyvä ongelma, josta ei kuulu syyllistää välttelevän kiintymystyylin kehittänyttä - tyyli kun vakiintuu lapsuudessa melko pysyväksi ja muuttamisekseen paljon työtä vaativaksi. Välttelevään kiintymystyyliin kuuluva itsen erinomaisuuden korostaminen sopii lisäksi kovin surkeasti yhteen oman kiintymystyylin ongelmallisena ja muutosta kaipaavana kokemiseen. Tämä ei siten ole vain yksittäisen ihmisten ongelma vaan koko kulttuurin murhe. Sillä eikö tämä luonnehdinta kuulostakin aika traagiselta: Välttelevillä on myönteinen käsitys itsestä ja kielteinen käsitys toisista. Kielteinen käsitys muista estää luottamasta muiden apuun ja hyväksyntään silloinkin, kun niitä kipeästi tarvitsisi, mikä vähentää muiden tuen ja seuran etsimistä. Kielteinen käsitys muista kompensoituu korostuneena itsetuntona, haluna pärjätä yksin ja taipumuksena painottaa tiedollisten asioiden hallintaa. Avun pyytäminen ja heikkouden näyttäminen on hyvin vaikeaa. Päällepäin välttelevän itsetietoisuus saattaa näyttää hyvältä itsetunnolta, mutta myönteinen käsitys itsestä ei rakennu ihmissuhteissa saatuun hyvään palautteeseen vaan omien suoritusten kautta luotuun itsetuntoon. Välttelevän kiintymystyylin omaavat uskovat turvaa hakiessaan tulevansa torjutuksi ja siksi he kieltävät kiintymyksen tarpeensa. Välttelevät pyrkivät elämään ilman toisten ihmisten rakkautta ja olemaan riippumattomia tunnetasolla toisista. He onnistuvat ylläpitämään myönteistä kuvaa itsestään etäännyttämällä itsensä toisista ja kieltämällä hylätyksi tulemisen haavoittavuuden. He pyrkivät autonomiaan ja kontrolliin ja ristiriitatilanteessa etäisyyteen. Välttelevän on vaikea hyväksyä suorituksissa epäonnistumista, koska se vie pohjan oman itsen varaan rakennetulta itsetunnolta. Työ ja harrastukset ovat keskeisiä heidän elämässään. Ajan myötä kiintymyksen tarpeiden kieltäminen automatisoituu ja kiintymyskäyttäytymisen aktivoituminen tukahtuu. Lähde sama.)

Noin käyttäytyvä sentään käyttäytyy usein hirviömäisesti lähinnä itseään kohtaan (toisin kuin takertuvaan kiintymystyyliin kiinni kasvanut). Kiintymystyyleistä lukiessa ja niitä pohtiessa ainakin itseni valtaa tuon tuosta ajatus, kuinka vähän vapaalla tahdolla onkaan tekemistä oman psyyken muotoutumisen kanssa. Vanhemmat, kaverit, aikuiset roolimallit harrasteissa ja koulussa - kaikki he vinkaavat meitä johonkin suuntaan ennen kuin ymmärrämme, miten massiiviset vaikutukset noilla suunnilla on. Ja siinä vaiheessa, kun ihminen on älyllisesti ja eettisesti riittävän kypsä huomaamaan tiettyjen harmittavien ilmiöiden toistumisen omassa elämässä, on usein ehtinyt tapahtua jo identifikaatio omiin tapoihin ja maailmaankuvaan. Siitä, mikä kenen tahansa sivullisen mielestä on selvästi kovastikin haittaa, ei tahdotakaan luopua. Ennen, kymmenisen vuotta sitten, ajattelin näin: Eiväthän tunteet ole ongelma, ellei niin varta vasten päätetä. Jos yrittää elää tuntematta, kohtaa kyllä epäilemättä vakavia ongelmia, kun kielletyt tunteet kuitenkin pulpahtelevat. Sitä paitsi, asenteethan muodostuvat aivan kummallisesti, jos niillä ei ole tunteen ohjenuoraa apunaan! Nykyään ajattelen suurin piirtein näin: Useimmat eivät ole koskaan tehneet tietoisesti tuota päätöstä siinä vaiheesa kun heidän hahmonsa olisi vielä ollut pehmeä ja helposti muovattavissa. Tuon päätöksen voi kyllä tehdä ja tuntuu järkevältä sanoa, että olisi eettisesti toivottavaa tutkistella omaa kiintymyssuhdettaan, mikäli siinä toistuvasti törmää jonkin sortin ongelmiin. Mutta tuo päätös ajatella tunteita ongelmana on niin varhainen, ettei sitä kovaan ääneen kuuluttava tai hiljaisesti toteuttava varmastikaan muista valinneensa sitä tietoisesti eikä kenties edes tiedä valinneensa sitä. Hän ei ehkä tiedä lainkaan sitä, että maailman voi hahmottaa toisinkin! Ehkä hänen tunteensa on kuopattu jo niin syvälle, etteivät ne todellakaan häiritse hänen väritöntä maailmaansa! Ja jos hänelle koettaa näyttää tuota toisenlaista maailmaa vaikkapa vain vilaukselta, syyllistäminen ei taatusti ole toimiva taktiikka.

(Olen toki lukenut kiintymyssuhteista paljon, aluksi sosiaalipsykologian opinnoissani, kun minusta tuntui, että itsessäni olisi paljon korjattavaa ja kohennettavaa, mutten toisaalta pitänyt omaa mutkikasta oloani riittävän tärkeäksi ja akuutiksi esimerkiksi terapiaan hakeutumiselle - sitä paitsi läheiseni olivat sitä mieltä, että terapiat ovat huijausta ja että minun kuuluisi vain oppia tukahduttamaan tunteeni, jotka eivät heistä tuntuneet normaaleilta laisinkaan. Nykyään törmään teoriaan jatkuvasti kustannustoimittaessani kirjoja - toimitan enimmäkseen psykologian alan ammattilaisille suunnattuja teoksia, ja joudun niitä tyylitellessäni jatkuvasti pohtimaan lisää kiintymyssuhteiden hämmentävää kaikkialle kokemukseen ulottumista ja sitä, kuinka erilainen kiintymystyyli tekee usein toisesta ihmisestä hyvin vaikean ymmärtää - hän vain kokee maailman NIIN eri tavalla. Välttelevä ja takertuva kiintymystyyli kuulostavat minusta todella kummallisilta, niihin maailmoihin tuntuu hankalalta eläytyä. Mutta pelokkasta kiintymystyyliä ymmärrän kyllä. Sen tyyppisiä tuntemuksia, joskaan ei ehkä niin voimakkaina kuin täysimittaisessa pelokkaassa tyylissä, minulla oli etenkin nuorempana hirvittävän usein. Ne ovat käyneet harvemmiksi nyt. Minusta tuntuu tärkeältä kirjoittaa tähän myös se, että en pelkistä ihmisiä heidän kiintymystyyliinsä - ihminen on paljon muutakin. Ja uskon, että muuttuminen on mahdollista. Omalla kohdallani olen ainakin onnistunut setvimään joitakin solmuja ystävien avulla.)

Joskus maailma tuntuu raskaalta elää, jos jakaa läheisyytensä sellaisen ihmisen kanssa, joka ajattelee ja kokee kovin eri tavalla jo aivan perusasiat siitä, mitä tarkoittaa elää suhteessa tai harjoittaa ystävyyttä. Jos noita tyylejä ei vaivauduta sanallistamaan tai niiden käsitteellistämiseksi ei ole käytettävissä taustateoriaa, ehkä ongelmien tätä syytä ei onnistu löytämään ja päätyy syyttämään itseään (tai toista) liian vähästä yrittämsestä ja lopulta uuvuttaa jomman kumman.

Ajattelen suhdetta, jossa sanoin ainakin kerran päivässä rakastavani ja jossa yritin jatkuvasti kertoa erilaisin viestein, kuinka tärkeä toinen oli. Sain positiivista palautetta mutten juuri koskaan yhtään aloitetta osakseni. Sama ihminen ihmetteli puolivihaiseen sävyyn juhlien jälkeen, miksi ihmeessä kuvittelin, etteivät ihmiset voisi pitää minusta tai etten osaisi seurustella heidän kanssaan älykkäästi ja viehättävästi. Hän ei vain osannut sanoa rakastavansa minua ja kunnioittavansa asioita, joita teen. Ehkä sellaisen toistelu tuntui hänestä kummalliselta. Ehkä hän ajatteli kertasanomisen riittävän. Itse ajattelin toisin: on sanottava riittävän usein, vähän kuten kasvejakin on alinomaa kasteltava, nypittävä, vaihdettava multaa, ruukutettava, käänneltävä suhteessa aurinkoon tasaisen kasvun takaamiseksi. Joskus puhuin suhteen aikana tästä kommunikaation erosta ystävälleni, joka ihmetteli ääneen sitä, merkitseekö “minä rakastan sinua” enää mitään tuhannen toiston tienovilla. Puolustauduin sanoen, että minulle se merkitsee, että nuo sanat leimautuvat joka ilta mielessäni eri tavoin, haalivat mukaansa erilaista kuonaa. Että ne vahvistavat kerta toisensa jälkeen sen, että olen siinä tai ainakin kutsuttavissa. Minusta tuntui tärkeältä vakuuttaa sitä, jotta hän ymmärtäisi, miksi tahdon asua hänen kanssaan ja miksi haluaisin tehdä yhdessä vaikka mitä. Minun on vaikeaa ymmärtää, miksi joku kuulisi nuo sanat mekaanisena toistamisena. Maailmassani on aina tilaa lisälämmölle, ystävyydelle ja rakkaudelle. Hyvältähän rakastetuksi tuleminen tuntuu! Vaikka onhan tietysti niin, että tuollaisten sanojen lausuminen on useille vaikeaa. Minullekin. Mutta olin päättänyt hieman siedättää itseänikin.

Lopulta toki kyllästyin kukkumaan kuin käki. Väsyin jotenkin siihen, että tunneasiat oli täysin sysätty haltuuni. (Sellainen on omiaan kadottamaan suhteesta romantiikan.) Mutta lakkasin puhumasta rakastamisesta vasta kauan eromme jälkeen. Minun tuntuu olevan jotenkin tärkeää muistuttaa itsellenikin, miten suurista tunteista on kyse, miten tärkeää on pystyä kuulumaan yhteen jonkun kanssa. Rakastamisessa on jotakin pelottavaa, mutta luulen, että tuon pelon voi kesyttää vain käsittelemällä ja työstämällä sitä päivä toisensa jälkeen.

Miksi kirjoitan parisuhdeasioista sellaisen sitaatin jälkeen, jossa oikeastaan puhutaan luonnon ihailemisesta ja luontoon kuuluvuuden tunteesta? Ehkä se johtuu siitä, etten erota noita alueita toisistaan omassa mielessäni. Inhimillinen rakkaus ja tervetulleeksi itsen tuntemisen kokemus eivät tunnoiltaan eroa kovin paljon siitä, mitä koen kävellessäni metsässä tai liu’uttaessani sormia rannalta löytyneen simpukankuoren juonteita pitkin. Niinä kausina, kun ihmisten kanssa on mennyt takkuisemmin, metsä on tuntunut varsinaiselta pelastajalta. Se on sulkenut sisäänsä, heittänyt poluille pilvipoudan kaltaista siivilöityä valoa, tehnyt mahdottomaksi itsensä onnettomaksi ajattelemisen. (Hyvässä rakkaussuhteessa on paljon samaa.)

Olemme menossa tänään kävelemään metsiin vanhempieni kanssa. Myös koira on mukana. Vaikka retkelle on kiinnitetty tiettyjä käytännönläheisiä päämääriä - kerätä nokkosia ja tarkistaa, joko korvasienet odottaisivat eräällä hakkuuaukealla ja tienpientareella - sen oikea tarkoitus on syvempi. Olen viime päivinä miettinyt paljon metsäonnea ja metsäsuhdettani. Minulle esteettisen ja pyhän peruskuva ei ole henkilökohtainen usko, lukuhurmio tai modernin taulun kontemplointi vaan metsän poluilla liikkuminen. (Tässä asiassa uskon muistuttavani monia suomalaisia ja eroavani räikeästi niistä eteläisemmistä eurooppalaisista, joille metsä jää usein hieman vieraaksi paikaksi, jossa suoritetaan retkeilyä.) Olen nuuskinut jälkiä kauas lapsuuteen ja miettinyt sitä, kuinka jo ala-asteikäisenä vietin liikenevää aikaa metsässä, usein yksinkin kävellen. Metsä oli toki vaatimaton kaupunkimetsä meren rannalla, mutta aina sieltä löytyi sopukoita, joissa saattoi viipyillä pelkäämättä törmäävänsä kehenkään.

Mistä tuo kaikki on syntynyt? Siitäkö, kuinka väsyneenä töistä kotiutuneet vanhemmat eivät voineet selkäsäryiltään istua vaan halusivat aina päivän päätteeksi lenkille? Ja siinä, missä kotona tunsin usein olevani kiusankappale halutessani esitellä jotakin piirtämääni tai kirjoittamaani (heidän väsätessään kirjanpitoa), metsässä käveltäessä puhuttiin kaiken aikaa hyväksyvään sävyyn. Ehkä ei ole ihme, että tunnen oloni kaikkein rakastettavimmaksi silloin kun liikun metsän halki, mieleni on kevyt ja iloinen ja unohdan jalan kipeyden, maailmaan sopeutumisen kummat kotkotukset ja sen, kuinka pitkä matka on vielä kuljettavana niin elämän kuin yhden iltapäivänkin aikana. Ehkä ei ole ihme, että olen tanssinut ja kävellyt jalkani rasitusmurtumille saakka…

Joka tapauksessa, kun käymme metsään, tiedän kaiken siivilöityvän vihertävää valoa, kulun maistuvan onnellisuudelta. Kuinka monin tavoin metsään voikaan mennä: yksin, kaksin, seurassa, koiran kanssa, hevosen tai pyörän satulassa. Niinäkin kausina, kun olisin voinut inhimillisen kommunikaation seurauksena ajatella, että tunteet ovat oikeastaan turhia ja haitallisia, metsä on kannatellut minut. Se on estänyt minua ajattelemasta, ettei tieteelliseen tai maailmalle uteliaaseen asenteeseen kuuluisi tunteen sidettä. Olen käyttänyt mielikuvaa polulla kävelemisestä useasti, kun jokin ratkaisu on pelottanut: en kulje takaperin side silmillä kaupungissa, pakotettuna, vaan etenen polku, jolla voin valita, että haluan uskaltaa asua yhdessä tai ystävystyä.

Ja kaikki se tieteellinen ja filosofinen uteliaisuus, joka välillä saattaa vaivata, on juurtunut noihin kokemuksiin kuulumisesta. Silloinkin, kun mietin ulkopuolisuuden tunnetta, sen vastakohtana kimmeltää kuuluminen, jonka tunnen sitä paremmin.

Vähä kerrallaan luen loppuun Eckhart Tollen kirjan Tyyneys puhuu.

Viimeisessä luvussa Tolle puuttuu kärsimykseen, kysyy ja vastaa seuraavasti:

Onko kärsimys todella tarpeen? Kyllä ja ei.

Jos et olisi kärsinyt siten kuin olet, sinussa ei olisi syvyyttä ihmisenä, ei nöyryyttä, ei myötätuntoa. Sinä et lukisi tätä kirjaa nyt. Kärsimys murtaa egon panssarin, ja sitten koittaa hetki, jolloin se on täyttänyt tehtävänsä. Kärsimys on tarpeen, kunnes ymmärrät, että se on tarpeetonta.

Tavallaan Tolle kirjoittaa tuossa samasta asiasta kuin viisautta ja onnellisuutta tutkineet psykologit: Juuri vaikeuksissa syntyvät kantavimmat oivallukset, niiden kauttaa oppii arvostamaan asioiden yksinkertaista sujumista ja luopumaan paniikista pienten ruttujen kohdalla. On tuskin toista yhtä tärkeää oivallusta kuin ymmärtää samalla hetkellä oma rajallisuutensa (en voi osata kaikkea tässä ja nyt eikä minun edes tarvitse sillä onhan täällä muitakin, joilta voin pyytää apua) ja toisaalta rajattomuutensa (se, mitä teen nyt ja tässä kysymyksessä ei mitenkään tyhjentävästi kerro, kuka olen tai miten toimin viikon kuluttua; virheistä ei kannata liikaa masentua). Kärsimyksen tarpeellisuus koskettaa minua myös toisella tavalla: en osaa selittää käytöstäni kolmisen vuotta sitten mitenkään muuten kuin sanomalla, että kärsimys veti minua puoleensa kuin magneetti. En voinut kääntää sille selkääni vaan samastuin siihen voimakkaammin kuin koskaan ennen. Voimakkaammin kuin lukioiän turrassa masennuksessa maailman pilaantumisesta ja elämän vaikeudesta, voimakkaammin kuin tajutessani omien valintojeni kontekstissa, että joissakin tilanteissa ei vain ole yhtään oikeaa ratkaisua eikä onnellista loppua (sen seurauksena ryhdyin kasvissyöjäksi, koska toisissa tilanteissa tyylikkään valinnan mahdollisuus sentään suodaan ja tuntui tyhmältä olla arvostamatta sitä, kun kerran toisaalla olin niin järkyttynyt sen puuttumisesta). Kärsimys ikään kuin kutsui minua kohtaamaan elämän puolia, jotka koin senhetkisen ympäristön kieltävän itseltäni voimakkaasti. (Kuten eilen kirjoitinkin, minusta eroaminen ja elämäntyylin täysi muutos tuntui kuolemiselta, sen jonkin aiemman minän loppumiselta.)

Toinen tärkeä itsen korostumista koskeva oivallus, josta olen aiemminkin kirjoittanut ympäristöestetiikan innostamana (ja jossa meillä haluaminen on oikein -kulttuurin kasvateilla lienee paljon tekemistä), pulpahtaa myös esiin Tollen tekstissä:

Miten surkea sää.

Hän ei edes ymmärtänyt soittaa minulle takaisin.

Hän petti minut.

Pieniä tarinoita, joita kerromme itsellemme ja muille, usein valitusten muodossa. Ne on suunniteltu tiedostamattomasti kohentamaan meidän aina puutteellista minuuden tunnettamme oikeassa olemisen ja jonkin tai jonkun väärässä olemisen kautta. Oikeassa oleminen asettaa meidät kuvitellun paremmuuden asemaan ja vahvistaa täten väärää minuuden tunnettamme, egoa. Samalla muodostuu jonkinlainen vihollinen: kyllä, ego tarvitsee vihollisia määritelläkseen rajansa, ja jopa sää voi palvella tässä tehtävässä.

Tavaksi tulleen mielen suorittaman arvioinnin ja tunne-elämän kutistumisen myötä sinulla on henkilöitynyt, vastahakoinen suhde elämäsi ihmisiin ja tapahtumiin. Nämä kaikki ovat itse luotua kärsimystä, mutta niitä ei tunnisteta sellaisiksi, sillä ne tyydyttävät egoa. Ego tehostaa itseään vastustuksen ja ristiriidan avulla.

Kuinka helppoa elämä olisikaan ilman noita tarinoita.

Sataa.

Hän ei soittanut.

Minä olin siellä. Hän ei ollut.

Tahtoisin kursivoida yhden fraasin, mutta koska lainaus on aika pitkä, kirjoitan sen vain tähän alle uudelleen kursiivissa: ego tarvitsee vihollisia määritelläkseen rajansa, ja jopa sää voi palvella tässä tehtävässä. Kuinka tuttua. Mutta olenko tyytymätön säähän sellaisenaan, vai tyytymätön siihen, miten harmaanruskea kosteansumuinen tasapaine liukuu suoraan, laimentamattomana mielialaani? Eroaako mielialani säästä, erottuuko se siitä kuin suurin ponnistuksin? Miksi erottaa mieliala säästä, vuodenajasta, tilanteesta, ympäristöstä ja attribuoida se itselle?

Tolle käyttää sanaa “vihollinen”. Gradu-ukkelini Chicagon pragmatistit kirjoittavat taas “vastuksesta” tai maailman “vastustavuudesta”, joka paljastaa minän. Heidän maailman vastustuksen ajatuksensa nivoutuu tiiviisti kysymykseen siitä, miksi arkikokemuksemme maailmasta sisältää objekteille attribuoituja animistisia piirteitä. Vastaus kuuluu: koska maailma vastustaa meitä aktiivisesti. Mutta näin tapahtuu vain kokemuksissa, joissa emme ole täysin läsnä, eli vasta kun minä konstruoidaan, vasta kun osaamme hahmottaa, että minun käteni ei voi työntyä tämän pöydän läpi, koska tämän pöydän materia vastustaa aikeitani. Alkuperäinen animismi, jossa minä ei hahmotu objektina, ei hahmota elävyyttä tai aktiivisuutta minkään objektien piirteiksi vaan ikään kuin koko systeemin tai maailman ominaisuudeksi: Asiat tapahtuvat jollakin tavalla ja sillä siisti. Objekteihin päädytään, kun maailmaan halutaan vaikuttaa jollakin tavalla, kun halutaan tietty lopputulema jonkin toisen sijasta ja on valittava asioihin vaikuttamisen tapa. Silti meiltä ei katoa maailma ilman objektijakoa. Esteettisessä (ja uskonnollisessa) kokemuksessa minän ja maailman vastakkainasettelu äkisti purkautuu ja siitä seuraa täyttymyksen tunne, nautinto. Perustaso, pohjan asetelma (ei todellisempi, mutta ihmisen kehityksessä varhaisemmin ilmentyvä) on pragmatisteilla kuitenkin juuri jakamaton, objektivoimaton maailma ja he korostavat, kuinka suuria oppimisponnistuksia maailman luokitteleminen ja pilkkominen vaatii. Siinä suhteessa he ovat nähdäkseni samoilla linjoilla Tollen ja muiden mystikkojen kanssa. Yhteys vallitsee jo, sille on vain avattava silmät.

Pidän enemmän pragmatistien käyttämästä sanasta vastus kuin Tollen vihollisesta. Sillä eihän ole niin, että objektien tarjoama vastus näyttäytyisi aina vihamielisenä. Esimerkiksi tikapuiden puolien vastus tuntuu kiivetessä varsin tervetulleelta, ja sen ymmärtäminen, että vastuksista on enimmäkseen meille hyötyä ja että käytämme niitä kärkkäästi, auttaa osaltaan ymmärtämään, miksi helposti tarkastelemme maailmaa tällaisesta itsen ja sen erottelevasta näkökulmasta. En ole myöskään aivan varma, kuinka mahdollinen on Tollen suosittelema astahdus kokonaan arvottamisen ulkopuolelle. Tuskin ainakaan lopullisesti. (Eikä Tollekaan tunnu niin väittävän.) Ensin ainakin tuntuisi hyödylliseltä ottaa tavoitteeksi asioiden monipuolisempi tarkastelu, sen ymmärtäminen, kuinka maailman vastustavuus tekee monet toimet mahdollisiksi ja kuinka vaikeuksien tarjoamista oppimisen ja oivaltamisen mahdollisuuksista voisi tulla harmistuksen sijaan tai lisäksi myös kiitolliseksi.

Tollen sitaatissa on mielenkiintoinen väite siitä, että perusasenteen vastahankaisuuden synnyttämät kärsimykset jäävät tunnistamatta, koska ne tyydyttävät egoa. Tuossa taitaa olla totuuden siemen! Mikäpä piirtäisi itsen niin kirkkaasti esiin kuin ikävä, nimeämätön, tyytymätön paine? Ja silti, on uskomattoman vaikeaa omaksua elämäntyyli, jossa tyytyy iloiten siihen, että saa päivittäin ruokaa ja unta ja hieman rakkauttakin. Vaikka älyllistyksen tasolla ilmoittaa tyytyvänsä näihin, pian jo pulpahtelee jostakin lisäyksiä: “juu ja sitten se tuoli omenapuiden alla!” ja “oman alan työkokemusta, pliis”. Puhumattakaan tästä: “Koira! Koira!” Kas niin, maailman vastahankaisuus saa egon toiveet entistä selvemmiksi.

Oletan kyllä, että sekä pragmatistit että Tolle ovat oikeassa kirjoittaessaan siitä, kuinka esteettinen kokemus (tai mitä nimeä siitä tahdotaankin käyttää: todellisuuskokemus, todellisuuselämys, pyhän kokemus, uskonnollinen kokemus - nimet ja erottelut vaihtelevat, mutta pohjimmiltaan kyse vaikuttaa olevan samasta ilmiöstä) paljastaa meille hetkeksi konkreettisesti, missä maailmassa jo elämme, millaiset mahdollisuudet jokaiseen tilanteeseen, säähän ja päivään sisältyy, jos vain osaamme purkaa vastakkaiasettelun ja keskittyä läsnäoloon ja luopua tarinoiden häiriöäänestä, kohinasta. Mutta kuinka tarinoista päästetään? Joitakin keinoja on helppo nimetä: fyysinen rasitus, liikkumisen hidastaminen tai nopeuttaminen äärirajoilleen, orgasmi, hiljaa oleminen yhdessä, aisteja riittävästi stimuloiva tilanne jossa ei tarvitse pelätä esteettisiä loukkauksia vaan uskaltautuu antautumaan kokemukselle (kuten kävely metsäpolkua pitkin keväisin; esteettinen loukkaus ja sen suhde egoon tai sen puuttumiseen olisi kiinnostava aihe, josta pitäisi ehkä muistaa joskus koettaa kirjoittaa).

Tarinoiden voimakas läsnäolo on helppoa testata lukemalla esimerkiksi Tolle-sitaatin viimeinen rivi: “Minä olin siellä. Hän ei ollut.” Virkkeet eivät kerro, mikä henkilöiden suhde on, mutta silti niiden lukeminen synnyttää ainakin minussa tietynlaisen, hivenen surumielisen vireen. On oikein tartuttava tuohon mielteeseen ja ravisteltava sitä toisin tarinoin, jotta se hellittää: Entä jos kyse olikin siitä, että puhuja pelkäsi tuon toisen ilmaantuvan paikalle ja vaivaannuttavan tunnelman? Tai jos kyse onkin siitä, että puhuja on ikävässä paikassa, jossa on jotenkin mahdotonta välttyä tuskalta ja nöyryytyksiltä, ja iloitsee salaisesti sisällään sitä, ettei tuo rakas toinen joudu kohtaamaan näitä samoja tuntemuksia, koska on toisaalla? Voihan virkkeisiin lukea myös ylpeyden omasta vastuun kantamisesta ja paheksunnan siitä, kuinka toinen nyt tuolla tavalla jätti tulematta ja osallistumatta yhteisiin asioihin, mutta se ei tunnu tulkinnan mahdollisuutena yhtä kiinnostavalta, koska operoi niin tiukasti itsen esittelyn ja imagon tasolla.

Kuinka vaikeaa onkaan lukea äidinkielen virkkeet niin, ettei niihin liity mitään muuta! Tietysti niihin liittyy muuta! Miten me muka ymmärrämme kirjaimista tai äänteistä koostuvat sanat, ellemme niihin liittyvien assosiaatioiden kautta? Ehkä kyse onkin assosiaatioiden päivittämisestä, puuttumisesta siihen itsestäänselvältä tuntuvaan vastaavuuteen ilmaisun “sataa” ja tietyn mielteiden ja tuntemusten vireen välillä. En keksi muuta tapaa päivittää assiosiaatiot kuin tietoinen avoimuus kokemukselle, tietoinen läsnäolo tilanteissa, joihin voidaan painaa nuo sanojen leimat. Tietoinen käytös toisella tavalla noissa tilanteissa, kokeileminen. Sade ei ole oma haasteeni, mutta tuo Tolle-sitaatin viimeinen rivi on. Ja kuitenkin koen huikaisevia onnen ja oivalluksen tunteita yksin, rauhassa.

Oikeastaan vasta näin kirjoittaessani säpsähdän siihen huomioon, että tunnen itseni yksinäiseksi vain seurassa tai ajatellessani jonkun tarkkailevan olotilaani tai eläessäni suhteessa, jossa tärkeistä asioista ei saa enää puhua. Ehkä varon joinakin jaksoina ihmisten seuraa, koska se saa minut tuntemaan itseni moninverron yksinäiseksi itsekseni olemiseen verrattuna?

Millaistahan olisi olla sellainen henkilö, joka ihmisiä ja hälinää täynnä olevassa huoneessa ei yleensä koe syvempää ja viiltävämpää yksinäisyyttä kuin missään muualla? En usko, että tämä on tarpeellinen kysymys, se kontrastoi taas itsen tuosta toisesta, ehkä kuvitellustakin ja mahdottomasta toisesta. Millaista olisi sijaita tuossa hälinäisessä huoneessa ja hyväksyä yksinäisyys sen keskellä niin täydellisesti, että äkisti tuntisi loksahtavansa tilanteeseen luontevasti, omalla hiljaisella tavallaan?