Veloena

“On vaikeaa rentoutua käskystä”, nauran sairaanhoitajalle ja asetun näytteenottotuoliin, joka samastuu mielessäni lähinnä seksuaaliterveysinkvisitioon. Ei siinä mitään; minua kohdellaan taas asiallisesti eikä kukaan puhu enää vauvakuumeesta eikä vastusta, kun ilmoitan tahtovani uusia kierukan - ilmeisimmin olen nyt heidän mielestään jo toivoton tapaus, liian myöhässä joka tapauksessa. (Yöllä Lohi on laulanut ja Vompsu saanut valtavan, joskin hyvin ajatusten sisällä pidellyn aggression sitä kohtaan. Aamulla hän on kysynyt, mitä kissalle voi tehdä ja olen vastannut tyynesti, että sitä voi sietää ärsyyntymättä, ja muistuttanut, miten paljon kovempaa ja useammin vauvat mekastavat. “Vauvoille voi sentään tehdä jotakin”, on Vompsu sanonut. “Niin, mutta se ei aina tuota mitään tulosta”, olen muistuttanut.) Mutta tuoli assosioituu liian voimakkaasti kierukan vaihtamiseen, jotta voisin suhtautua sen hahmoon neutraalisti.

“Ihan hyvinhän sinä rentoudut”, väittää sairaanhoitaja, vaikka tunnen sydämeni sykkeen ikenissäni, sormenpäissäni, hiuspohjassa, ja vihlonnasta tiedän, kuinka kohdunsuutani raavitaan. “Tämä sattuu vähän, tässä on sellaisia harjaksia”, hoitaja selittää. Pääni ei suostu rentoutumaan, se kohoaa nähdäkseen, kuinka hoitaja rapsuttaa kärsivällisesti näytettä kohdunsuusta. Tietysti näkymä on potilaan puolelta rajatumpi eikä siinä ole mitään epäsäädyllistä: näen paitani helman takaa kaljut jalkani koukussa, polvet vähän ulospäin lenksottaen, ja niiden välissä keski-ikäisen sairaanhoitaja-asuisen naisen, jolla on kädessään valkea tikku, jota hän liikuttelee kohti keskustaani ja poispäin nipistysten tahtiin. “Mutta sinullahan on kierukkakin, olet sinä tätä harjoitellut.” Lantioni pysyy ilmeisesti rentona, vaikken tiedäkään, millä keinoin, sillä pää tahtoo nähdä kaiken, millä kehoa satutetaan.

“Kierukka-asia just tekee tästä rentoutumisesta vaikean”, tunnustan. “Jotenkin tämän kaiken rinnastaa siihen kipuun.” Hoitaja katsoo silmiin, hymyilee. “Tämä on viimeinen näyte. Oikein hyvin sinä rentoudut. Laske vaan se pää alas, ettei kaula kipeydy. No, onneksi kierukka kestää useamman vuoden kerrallaan.” Lasken pään alas. Nyt silmäni tapailevat katon päällystelevyjä, niiden saumoja. Niistä ei tunnu löytyvän epämieluisaa tunnetta voittavaa informaatiota, joka imisi huomioni magneetin tavoin kuulemistani äänistä ja ennen kaikkea tuntoaistimuksista. (Minusta tuntuu, että ne olisi helpompi kestää näköaistin antaman lisäinformaation kera. Toimitus näet näyttää oikein epädramaattiselta.) Valkeaa ja saumoja. Mutta sitten kuvittelen mielessäni Klimtin kuvan Danaesta, se auttaa aina. Danaelta otetaan papa-näytettä. Kuulen ääneni vastaavan paksuna puuron virtana: “Niin, viisi vuotta… se kestää viisi vuotta, se kuparikierukka… kivun voi mielessään jakaa viidelle vuodelle, ei se sitten niin paljolta tunnu.”

Miten kipu jaetaan? Ei kipua voi jakaa viidellä tai muillakaan luvuilla, vuosista puhumattakaan. Huomaan höpöttäväni, se on merkki siitä, että on keskityttävä hengittämiseen, Danaeen, lantion leveyteen ja painoon, ilman maininkiin, joka imeytyy sisääni ja painaltuu ulos, torson pupupalkeeseen, joka väsymättä jämssyttää ilmaa eestaas. On keskityttävä keuhkon onteloihin eikä sinne, mistä kipu porautuu tajuntaan heikkona, mutta tunnistettavana.

Sitten kaikki on ohi, juuri kun olen ehtinyt ottaa rentoutumiskäsittelyyni sen harjan, joka jynssää arastelevaa kohdunkaulakanavaparkaa. Olen kuvitellut harjaa vain sekuntin murto-osan, olen kuvitellut sen ripsiharjan näköiseksi, mutta valkoiseksi. Sen pitää olla valkoinen, jotta sairaanhoitaja näkee, milloin limakalvo on juurittu vereslihalle saakka, sillä vasta se riittää. Saan luvan nousta seisomaan, ja kerrankin makuulta seisomaan noustessa silmissäni ei mustene. Siitäkin huomaa, miten koko kehoni on virittynyt pakenemaan vain mielen säädyllisyys- ja hyödyllisyysperusteiden pidätellessä sitä paikallaan, näennäisrentona. Verenpaine kohisee korvissa ja huulissa. Hoitaja ojentaa terveyssiteen estämään verta tahrimasta housuja. Koska olen liikkeellä yöverkkareissa ja ilman alushousuja, liistraan siteen suoraan verkkareihin.

Mäkeä ylös kävellessäni näen kuvajaiseni taittavan matkaa ja kulkevan taas turvallisessa, ennustettavassa maailmassa, jossa jokainen kuolee varmasti. (Ei papa-kokeessa voi oikein käydä pallottelematta sillä mahdollisuudella, että olisi jostain onnistunut poimaisemaan jonkin karmivan taudin, joka valmistelee tietä syövälle. Estäähän esimerkiksi kondomi papilloomaviruksia vain noin 70 prosentin todennäköisyydellä.) Erotan eräästä komean syysvärittyneestä vaahterasta kahden oksanriipan väliin pingottuneen hämähäkinlangan, yhden kimaltavan säikeen tummaa taustaa vasten. Ajattelen hämähäkkiä, sen loikkaa oksalta toiselle. Aurinko kimmeltää, pieni tuuli lennättää pitkälle keveää eläintä, jolla on turvaköysi edellisessä oksassa. Se jättää jälkeensä kimaltavan polun, siteen kahden oksan välille, silkki purkautuu siitä kuin itsestään. (Ovatko sanat sen kummempia muistille? Tuosta hyppäsin.)

Kotona sähköpostissani odottaa Angelin puhelinnumero. Ylihuomenna soitan Angelille vieraaseen maahan saavuttuani. Kummallista, että joissakin maissa ihmisen nimenä voi olla enkeli. Voisinko pitää myös puheen häissä, kysyy ystävä, jonka häihin menemme häämatkallamme. Koska häät ovat monikulttuuriset eikä yhteistä kieltä löydy, päätän tarttua mahdollisuuteen. Ajattelen tanssia - mehän voisimme Vompsun kanssa pitää jonkin hiljaisen tai vain kehon ääntä hyödyntävän performanssin tai tanssin tuona parina minuuttina, jonka ystävä tahtoo varata sanoilleni. Enemmän he eleitäni kuitenkin uskovat kuin sanojani, tulen ajatelleeksi.

Sitten muistan kävelleeni reippaasti ja ryhdikkäästi mäkeä ylös ja onnistuneeni rentouttamaan lantionseutuni laboratoriossa ja tulen ajatelleeksi, kuinka kummallista on, että muut uskovat eleitäni enemmän kuin minä itse, minä joka asetan säännönmukaisesti eleet sanojen edelle, sanottiin mitä hyvänsä. Totisesti, häivähtää mieleni halki kuin kurillinen elosalama, totisesti Mead on oikeassa kirjoittaessaan, että minä on maailman viimeisimpänä saavutettava kohde ja että sen saavuttaminen objektina on alinomaa kesken ja mahdoton tehtävä.

Mutta ei hätää. Kello ei ole vielä yhtätoistakaan.

Joskus löytää pudonneen lehden, joka muistuttaa kirjettä. Se kiinnittää huomion heti, sen poimii, sitä kääntelee kädessään. Lehdessä on erikoista kenties väri, kenties muoto, kenties molemmat. Seisoo lehti kädessään, katselee sitä hämmästellen, vilkaisee sitten ylös - ei, ei tästä puusta. Tuuli voi heittää lehdet puista kauemmas. Suvunjatkamisen takia raskaammat puuntuotteet kuten hedelmä, toisin kuin lehden kahisevaksi roskaksi muuttunut, lakkautettu sokeritehdas, jyskähtävät puun juurelle, mutta lehdet lentävät säässä, takertuvat vieraiden pensaiden tiheikköön, kertyvät viemäreiden suille, liimautuvat autojen ikkunalaseihin, matkustavat.

Lehti on punainen ja kahdella tasolla liuskoittunut. Mutta latvus yläpuolella on vihreä. Harhailemme puiden välissä, tähyilemme yläilmoihin poutaa arboretumin värien lävitse. Lehvästö muodostaa eloisan mosaiikin, kahahtelee kuin maan helmasilkki planeetan taivaltaessa valtavaa, mustaa avaruutta. Vaellamme pystysuorien kaarnapeitteisten vesisuonien väleissä. Viimein palaamme siihen, mistä lähdimmekin. Annan käteni hakeutua oksaan yläpuolellani, nyppäisen irti lehden. Se on samanmuotoinen kuin kirje kädessäni, mutta kesänvihreä.

Sydän läpättäen koetan tähyillä ylös. Pelkkää vihreää. Paitsi että - yksi oksa sojottaa sivulle, katoaa toisen puun latvuksen päälle, siellä voisi olla jotakin punaista. Ei auta koettaa hahmottaa asiaa täältä käsin. Meidän on poistuttava alueelta, jotta näemme kunnolla, miten puun latvuksen yläreuna on punastunut, vaikka maan tasolta sitä ei huomaakaan.

Hiljaa se pudottelee kirjeitään, jakaa salaisuuttaan.

Mantsurianvaahtera sen lähellä punastuu, hehkuu päivä päivältä voimakkaammin kuin pidätetystä naurusta tai salaisuudesta. Sen hiilloksen alle olisi ihanaa nostaa sänky, järjestää sängyn viereen pieni tarjoilupöytä ja sen päälle pannumyssyn suojiin pannullinen hyvää valkoista teetä ja sellainen linnunpesän muotoinen kuppi, jonka ympärille sormet on mahdollista kietoa saumattomasti. Sitten voisi vain maata ja katsoa taivasta mantsurianvaahteramosaiikin lävitse ja siemailla teetä, keskittyä hetkeen.

Mutta me seisomme jo kadulla ja näemme latvukset kauempaa ja ihmiset kiirehtivät ohitsemme. Aurinko pakottaa heitä esiin mustista syystakeista, jotka ovat usein ruumisarkkumaisen muotoonleikkaamattomia, jäykkiä universaaleja. Jalat sättivät katukiveystä kuuroina ja ihmismassat väistyvät keskustaa kohti korkeapaineen tieltä. Kaukaakin erotan tai kuvittelen erottavani lehtien leijailevan yksi kerrallaan, tarkoituksetta, kohti maanpintaa.

Kun käännyn hetkeksi työn parista (jolloin näen ulos ja ikkunalaudan ja koneen ja korjausliuskat) kohti huonetta ja totean sängyllä makaavani oikeastaan koko elämäni tärkeimmät olennot, silmitön hellyys tulvahtaa ylitseni. (Ehkä kyse on myös kuukautisten lähestymisestä - juuri niitä ennen saatan liikuttua voimakkaammin kuin muulloin.) Mies, koira ja kissa makaavat sängyllä raukeina, silmät suljettuina, ojennettuina.

Onko mitään tärkeämpää kuin luottamus toisen hellyyteen? Tai luottamus toiseen? Ovatko ne sama asia? Ja: onko mitään niin tyydyttävää, rauhoittavaa ja sitouttavaa kuin tieto siitä, että tuo toinen luottaa minuun, kaikkine ailahduksine, tunteineni ja kummine käsityksinenikin. Kaikki nuo eläimet luottavat siihen, etten potkaise, revi enkä remmo niitä, etten huuda niille täyttä kurkkua, nipistele tai rankaise niitä jostakin syystä, mitä ne voisivat vain arvailla.

Jos näitä eläimiä ei olisi tai ne eivät luottaisi minuun, en tiedä, kuinka jaksaisin kommunikoida rauhallisesti niiden kanssa, jotka eivät luota. (En aina jaksakaan, ei kai kukaan jaksa.)

Ja voisivathan ne olla luottamatta. Olen kuitenkin pakottanut niitä asioihin, joista ne eivät pidä. Olen avannut kissanhäkin, nostanut kissan ovelle ja pidellyt sitä siinä niin kauan, että se lopulta on mennyt ainoaan suuntaan, johon pääsee - sisään häkkiin. Olen pidellyt kehoja lempeästi mutta peräänantamattomasti, kun niitä on rokotettu, otettu verinäytteitä ja ronkittu kipeitä kohtia, painanut kämmenillä ja samaan aikaan rapsuttanut sormilla, selvittänyt kipeitä takkuja ja leikannut kynsiä tassuista, jotka vaivihkaa koettavat nykiä itseään vapaiksi otteesta. Olen vastannut irvistykseen ja murinaan puhuen samalla rauhoittavalla tahdilla, hidastaen liikkeitäni, puhuen puhuen puhuen oikeastaan kai enemmän itselleni, etten säikähtäisi irvistystä ja murinaa. Olen vienyt koiran paikkaan, jossa on toisia koiria, silloin kun se vielä kuollakseen pelkäsi niitä ja painui vain jalkaani vasten ja tärisi nähdessään ne koiralaumat. Olen sanonut Vompsulle asioita, joista hän voisi päättää loukkaantua.

Mutta ei: nämä eläimet ovat päättäneet, että olen niiden luottamuksen arvoinen. Se antaa voimia. Se valaa luottamusta siihen, että vaikeista tilanteista voidaan neuvotella avoimesti, että niiden ylitse on mahdollista edetä. Nämä eläimet luottavat silti minuun enemmän kuin itse teen. Sillä onhan niitä päiviä, jolloin suutun itselleni tai tunnen syvää epätoivoa ja tunnen, etten oikeastaan ansaitsisi niiden iloa ja kiintymystä, tuota varauksetonta luottamusta, joka palautuu välittömästi kriisin jälkeen.

Mutta: Se mikä on, on. Se mikä tapahtuu, tapahtuu. Nämä luottavat siihen, mitä päätän tehdä jossakin tilanteessa.

Mietin sitä, mitä Jorge Bucay kirjoittaa jonkun osalle sattuneesta hyvästä ja pahasta (no, tietysti näkökulmaa vaihtaen ne helposti vaihtavat naamiota, mutta luottamus on yksi seikoista, joita on vaikeaa hahmottaa pahaksi samalla tavalla kuin luottamuksen pettämistä on likipitäen mahdotonta hahmottaa hyväksi) - että ihmiset kyllä ansaitsevat kaiken heidän osalleen koituvan hyvän, kaikki taitonsa ja onnenpotkunsa, koska he ovat tehneet niiden eteen töitä (ehkä tietämättään ja ehkä vain pieninä osallisina kokonaisen ystävien tai lauman tiimin isommassa projektissa, mutta silti), mutta että pahoja, ikäviä ja haitallisia sattumuksiaan he eivät välttämättä eivätkä edes usein ansaitse.

Älyllisellä tasolla tämä on helppo hyväksyä ja sen mukaan on tarpeeksi helppoa toimia toisia kohtaan. (He ansaitsevat vain hyvää.) Mutta joskus sitä on hankalaa tunnetasolla hahmottaa oman itsen tapauksessa, kun tunne saadusta lahjasta, hyvän ylitulvivuudesta vain suhraa maailman lähes hätäiseen kiitollisuuteen ja hämillisyyteen. Miksi saan tällaista, kun joskus näyttää siltä, etteivät kaikki ihmiset saa osakseen tällaista? Saanko edes puhua tai kirjoittaa tällaisista asioista? Mutta jos niistä ei puhuta eikä kirjoiteta, miten niille käy? Tallovatko toisenlaiset arvot ne jalkoihinsa? Miten voisin edistää sitä, että kaikki saisivat osakseen hellyyttä, luottavaisuutta ja iloa? Entä jos he eivät halua vastaanottaa sitä, koska kuvittelevat, että joutuvat maksamaan siitä jonkin hinnan korkojen kanssa myöhemmin? (Bucay kirjoittaa tästä hyvin: se hinta on jo maksettu, siksi on turhaa kursailla.)

Kuljen huoneen läpi vessaan ja lehteilen työsuhdelehteä, jossa on puheenvuoro otsikolla “Luolaihmisen hyveet kunniassa”. Luolaihmisen hyveet tarkoittavat tuossa otsikossa ilmeisesti hirviödarwinistista kilpailevuutta ja kyynärpäätaktiikkaa, joka on aika kaukana sekä Darwinista että käsittääkseni myös luolaihmisistä, joiden arvoja eivät väännelleet iltapäivälehtien kouhotukset eivätkä koululaitoksen hyvää tarkoittavat patistelut ahkeruuteen ja oppineisuuden osoittamiseen. Eihän selviytyminen luola-aikana voinut perustua mihinkään individualismiin eikä lähiryhmän tuuppimiseen vaan ennen kaikkea luottamukseen, koska vaihdon välineet olivat hyvin konkreettisia ja saman lauman kanssa elettiin pitkään. Veikkaan, että luolaihmisten sosiaalinen turvaverkko oli paljon paremmassa kunnossa kuin meillä, noin keskimäärin. Ärtymys otsikosta liittyy toki paljon laajempaan käsitykseen luonnon ja kulttuurin suhteesta - kuinka tyypillistä onkaan ajatella, että kulttuuri on opettanut meille hellyyden, kohtuullisuuden ja muut hyveet. Mutta ei tällaista yksinkertaistusta voi tehdä, ei ainakaan jos uskoo primatologien kirjoituksiin: sekä hellyys että kilpailevuus ovat läsnä myös muissa eläimissä, ja erityisen selkeästi ja helposti ne ovat hahmotettavissa lähisukulaisissamme. Ehkäpä kulttuurimme kieltää tietynlaiset julmuudet, mutta toisiin se tuntuu suorastaan rohkaisevan puheissaan tehostamisista, hyötysuhteista ja sen sellaisista.

Kun astun takaisin huoneeseen, ärtymys katoaa. On taas vain hellyys. Se sama, joka on ollut läsnä alusta saakka, äidin sylissä ja nallen naamassa, kissoissa, koirissa, hevosissa, rotissa. Hellyys ja luottamus, joka saa tuntemaan, että jos työnnän sivuun toisen tärkeät intressit menestyäkseni itse loistokkaammin ja näkyvämmin, vahingoitan itseäni pahemmin kuin kohtuullistamalla toimintaani.

Se on helpointa aistia silloin, kun on juuri näiden eläinten kanssa. Se on niin paksua ja lämmintä, etten hetkeen pelkää mitään.

Mitä sinulle kuuluu? Mitä olet viime aikoina ajatellut? Mitkä kirjat ovat antaneet sinulle viime aikoina uusia virikkeitä?

Mietin vastauksia muutamaan kysymykseen, joihin tuon tuosta törmää tavatessaan ihmisiä, jotka ovat tuttavan relationaalisessa asemassaan kotoisin jostakin aiemmasta elämänvaiheestani samoin kuin minä olen kotoisin noista vuosista heille, alan niistä ja päätyn niihin ja äkisti putkahdan esiin toisesta yhteydestä ja meihin iskee halu silloittaa tuttavuutta.

Mitä enemmän olen pyöritellyt peruskysymyksiä, sitä enemmän on alkanut tuntua siltä, ettei haluttomuuteni vastata muuta kuin laimea “hyvää kuuluu” (tarkoittaen, että selviän normaalista vuorovaikutusesta perusfraaseihin turvautuen ja ystävällismielisesti ja ehkä pystyn jopa hieman tunnustelemaan toisenkin oloa eli siirtämään syrjään omat oloni hetkeksi) ole vain epämääräistä vastahankaisuutta vaan ilmaisee paljon syvempää tyytymättömyyttä maailmaan, jossa kuuluu kuulua jotakin.

Kaikkein raivostuttavinta on, että huomaan kysyväni nykyään itsekin rutiininomaisesti tuon “mitä kuuluu” sen sijaan, että kysyisin “oletko onnellinen”.

Olisi paljon helpompaa vastata, olenko onnellinen kuin mitä kuuluu. Olen onnellinen niinä hetkinä kun muistan, ettei kukaan muu tiedä, millaista on elää tätä elämää. Että heillä on omat elämänsä, ja että ne ovat osa oikeastaan samaa elämää. Ettei ole mitään minää, jonka tarvitsisi istua ja lukea ja hankkimalla hankkia uusia ajatuksia. Että joinakin päivinä on harmaata ja toisina parempi valo. (Ehkä minuus pilkahtaa näissä paremmuuksissa esiin, jos jossakin - mutta vain silloin jos kamera on mukana. Ehkä minuus onkin aina kyborgisesti tai yhteisöllisesti liittynyt johonkin tai johonkuhun?) Että tuntuu aina yhtä hauskalta kuunnella metaforisesti sääprofeettojen vastauksia matalapaineiden nopealiikkeisyydestä ja ennustamattomuudesta ja toisaalta korkeapaineen vakaudesta ja helppoudesta. Että moni perusasia, terveen järjen selkeän kiinteiden objektien maailmankin perusasia, kuten montako planeettaa aurinkokunnassamme on ja mitkä ovat niiden nimet, on ehtinyt muuttua elinaikanani. Että oikeastaan terve järki on toisin paikoin aika epämääräinen joukkohysteria (paitsi että sen normeja seuraamalla välttää saamasta osakseen negatiivista huomiota).

Mutta mitäkö kuuluu, jaa. Eipä mitään erityistä. Arvostan yhä enemmän epävarmuuttani ja tarkastelen sitä hyvänä piirteenä nyt kun ei ole ketään siitä ärtymässä ja hermostumassa. Äiti on jo unohtanut, miltä kuukautiset tuntuvat, minäkin unohdan jokin päivä. Jaa kirjoja? No, viimeksi luin Janssonin kesäkirjan ja hämmästyin ajatusta, että jonkun isoäiti voisi polttaa tupakkaa. Mutta täytyyhän niin tosiaan olla jonkun kohdalla. Jotenkin järkkyä. Olin luullut, että naiset lopettavat tupakoinnin viimeistään ensimmäiseen raskauteensa, ja isoäitien on kai loogisesti ajatellen ollut pakko kantaa lapsensa ennen lapsenlapsen kanssa seurustelemista. (Ei tätä tarkoiteta, kun kysytään, mitä on ajatellut tai millaisia virikkeitä kirjoista on saanut. Ei ainakaan usein eikä ainakaan tiettyjen ihmisten kohdalla, heidän jotka jotenkin tahtovat hioa teorioitaan tarkastelunkestäviksi.) Muuten en kai ajattele juurikaan.

Tai oikeastaan kaiken aikaa, mutta ei se tunnu tärkeältä. Saatan miettiä, miksi pyöreä soijapyörykkä on formaalisesti parempi kuin ellipsinmuotoinen tai missä ihmeessä viipyvät ulkomailta tilaamani henna- ja sennajauheet. Milloin jaksan mennä pankkiin lopettamaan asiakkuuteni ja niin edelleen. (Sunnuntaina sitä ei valitettavasti voi tehdä, voisin muuten tehdä sen nyt, muistaessani.) Miksi asiat niin helposti lykkäytyvät vuosiakin? Ja että niihin vain tarttuu eräs päivä ja suoriutumiseen menee ehkä viisi minuuttia tai kaksi tuntia ja sitten ihmettelee, miksei tähän kyennyt jo vuosia sitten.

Jotain toki kuuluu, olen löytänyt tavan pestä hampaat niin ettei ikeniin ja kieleen satu. Ratkaisuksi osoittautui vaahtoamaton ja miedon makuinen (mentoliton) hammastahna, joka on tarkoitettu helposti kuivuvalle suulle. Se on aivan ihmeellistä! Minulle neuvottiin konsti ehkä kymmenisen vuotta sitten ja olen aina välillä ajatellut sitä, mutta en ole ikinä aiemmin tullut kokeilleeksi. Miksi ihmeessä? En osaa vastata. Nyt kuitenkin ostin tuollaista apteekin hammastahnaa purtilollisen ja hämmennyin. Eihän ihmepillereitä ja sen sellaisia pitänyt olla. Mutta hampaiden pesu tuntuu miellyttävältä ensimmäistä kertaa elämässäni. Jälkikäteen ei tarvitse kurlata pistelyä kurkusta, kakoa nieluun ajautunutta vaahtoa eikä ottaa sängyn viereen vesilasia, jotta kirvelevää, kuivaa suun limakalvoa voi tarpeen tullen kostuttaa. (Mietin ohimennen myös haluttomuuttani pestä hampaita lapsena ja niitä taisteluita, joita asian tiimoilta käytiin. Ehkä kyse ei ollutkaan pelkästä tottelemattomuudestani vaan siitä, että lapsena minussa oli terve halu kieltäytyä sietämästä kipua. Ei kukaan kai uskonut sitä, että suuhun sattuu hampaita pestessä, ja lakkasin uskomasta siihen itsekin tähän saakka, että sain kokeilla vaahtoamatonta hammastahnaa. Mikä ihme on tuo haluttomuus nimetä kipua kivuksi ja kutsua sitä sen sijaa “epämukavan mutta siedettävän” nimellä? Hyvä kasvatus?)

Mutta onko tuokaan kuuluminen? Tuskin limakalvouutiset riemastuttavat ketään muuta. (Ellei heillä sitten ole ollut vastaavia pulmia.) Juttelin taannoin vanhan tutun kanssa pitkään ja lopulta kesänmenoa koskevassa jaksossa vasta kävi ilmi, että olen menossa naimisiin. “Mitä ihmettä? Mikset heti kertonut?” hän suorastaan hinkui. Kohautin olkapäitäni - ei se tunnu sillä tavalla kuulumiselta, sehän on vain epäpersoonallinen rituaali. “Ei kai se ole niin oleellista?” kysyin. “TOTTA KAI se on tärkeää!” hän kiljaisi takaisin. Mutta minusta - niin kummallista kuin se onkin - mukavan hammastahnan löytyminen tuntuu paljon isommalta asialta. Se on sentään päivittäisrutiinikysymys.

Jotenkin tuntuu siltä, että voidakseen vastata kuulumis- ja ajatuskysymyksiin pitäisi olla joku, jolla on selkeä identiteetti, selkeitä toiveita ja haaveita ja tavoitteita. Niiden avulla vastaukset saattaisi olla helppoa muovailla. (Tämä on vain hypoteesi, voin olla ihan hyvin väärässäkin.) Onkohan tuollainen identiteetti ja tavoitteet helppoa vain ottaa tai muodostaa? Jotenkin minusta tuntuu, etten ole onnistunut sen suhteen. Keksin niin mahdottoman monia kiinnostavia asioita ja sitten toisaalta en osaa muodostaa mitään preferenssiä niiden välille. Lisäksi minun on vaikeaa hahmottaa, mistä asioista pidän ikään kuin ilman avustusta ja mistä pidän sen takia, että joku lähelläni pitää niistä. (Nuo seikat huomaa yleensä vasta kun ajautuu pois jonkun aiemmin tärkeän ihmisen vaikutuspiiristä - alkaa vähitellen ihmetellä, miksi olen pitänyt tärkeänä näitä seikkoja ja sitten tajuaa, että on mukautunut toisen mielipiteeseen hitaasti ja huomaamatta ja saanut toiselta jatkuvasti siitä vahvistusta ja palkintoja, joiden poistuttua äkisti mielipide alkaa vaikuttaa jotenkin irralliselta, perustelemattomalta ja vieraalta. Mutta en tiedä, päteekö tämä kaikkiin pitämisiini ja mielipiteisiini.)

Niin. Mitä kuuluu? Kadulta kuuluu muutama autonoven paukahdus ja käynnistyksen ääni. Eilen leikatut tuoksupelakuut heiluvat tuulessa, valo siilautuu viininpunaisten bambukaihtimien lävitse. Kahvi oli tehnyt neljä papua. Yönkuningatar oli työntänyt elinvoimaisen, sitkeän imujuuren arabianjasmiinin ruukkuun, ja minä kun ihmettelin vain, miksi arabianjasmiini tuntuu kuivuvan kaiken aikaa ja miten kosteussäännöstellyllä yönkuningattarella on voimia tehdä pari ylimetristä versoa kesässä. Koira on kylässä, sen pää on lantioni tasolla, silmät kiinni, nukkuu. Lohi on sulloutunut mielenosoituksellisesti housuhyllylle ja sylkenyt puolikkaita raksujaan takaisin ruokakuppiin. Vompsu on töissä. Lapojen välistä pakottaa.

Sunnuntai, kristalli hievahtelee tuulessa lyhtyyn kiinnitettynä. Se on uutta.

Lainaan kirjastosta ison peltirasiallisen Billie Holidayn musiikkia. Mainiota, ajattelen, sillä koneellani on pari hänen kappalettaan entisestään ja pidän niistä kaikista. (Sen sijaan en muista, miksen ole samantien kopioinut koneelle tiuhempaan kuunteluun koko levyä, vaan vain muutaman kappaleen.) Kuudessa ceedeessä luulisi riittävän kuunneltavaa! Ja miten mainiota, jopa Cole Porterin kappaleita mukana.

Melko pian kuuntelu-urakka saa kuitenkin outoja piirteitä. Aloitan tunnollisesti jokaisen kappaleen, mutta huomaan kuuntelevani vain hetken ja sitten skippaavani seuraavaan. Pakottaudun kuuntelemaan kappaleita läpi kokonaan, mutta sitten totean vain hieman ärtyväni niistä. Jotenkin minusta tuntuu kummalta, miten surullista ja valittavaa meno on. Samassa muistan, miksen kopioinut aiemmaltakaan levyltä kuin ne muutaman toiveikkaan oloisen kappaleen: en vain koe mielekkääksi kuunnella musiikkia, jossa piehtaroidaan tuollaisessa “kukaan ei koskaan rakasta minua, ota kaikki tai älä puutu elämääni, ja oikeastaan parhaat ajat ovat jo kaukana” -fiiliksessä. Edes pahimpina yhyy byhyy -kausinani en voi ihannoida enkä toistuvasti kuunnella tuollaista musiikkia, vaikka hyvinkin saatan ajatella silloin hirviömäisimpinä hetkinä samanlaisin (harmillisen usein) itseään toteuttavin ennustein. (Siitä on todistuksena kaiken lisäksi aika moni blogikirjoitus. Jos minulla olisi sensurointitaipumuksia, aloittaisin varmaan näistä. Mutta ei minusta ole hyväksi poistaa kirjoituksia, vaikka pitäisinkin niitä jossain määrin vahingollisina itselleni ja omalle mielialalleni - ehkä ne jossakussa toisessa vaikuttavatkin toisin, kampeavat häntä ylös tuollaisista syövereistä?)

Huomaan myös jotakin muuta kiinnostavaa: ne biisit, jotka minulla (tai oikeastaan nykyisin eksällä, hänelle jäivät kaikki vinyylini, koska minulla ei ole vinyylisoitinta) on vain vinyyleillä jonkun muun tulkitsemana, ja joita etukäteen ajattelen iloisesti ja lämpimästi, eivät iskekään lainkaan. Billie Holidayn tulkintatyyli on niin erikoinen ja hänen äänensä jotenkin karmiva. (Kun lukee hänen elämänvaiheistaan, äänen karmivuus ei enää tunnu niin yllättävältä - ääni kuten muutkin keholliset seikat ja oikeastaan koko tyyli kantavat menneisyyttä matkassaan.) Iloisesti hämmästelevätkin laulut, kuten vaikka “I get a kick out of you“, vääntyvät hänen käsittelyssään jotenkin puuroisiksi ja tuskaisiksi tilityksiksi. Huomaan, etten tahdo taltioida näitä kappaleita enkä kuunnella niitä uudelleen.

Miksi? Onko kyse siitä, että tuska jotenkin siirtyy tuosta huumatusta, vaikertavasta äänestä vastaanottavaiseen kuuntelijaan? (Ja että siitä on vaikeaa ravistautua kuivaksi?) Uskonko kärsineeni ihan tarpeeksi? Uskonko nykypsykologien lailla, että on järkevintä suhtautua elämään ja sen mahdollisuuksiin niitä hieman positiiviseen suuntaan värittäen? (Mistä voin tietää, mihin lopulta uskon tällä hetkellä?) Uskonko, että illusorisen hehkun ylläpitäminen vaatii kohdallani tuekseen tunteiden käsittelyn välineitä, kuten toiveikkaan musiikin ja iloisenvärisiä vaatteita? Mutta eikö pidä paikkaansa sekin, että silloinkin kun pari vuotta sitten asuin talven harmaassa eronjälkeisessä kuopassa, ponnistelin silloinkin iloon ja että en silloinkaan tahtonut kuunnella valittavia tai vihaisen kuuloisia lauluja? Syntyykö vastenmielisyys niihin siitä, että tajuan itsessäni valittavan ja vihaisen puolen, enkä tahdo vahvistaa niitä, sillä niiden puikkoihin päästämisestä harvemmin seuraa mitään ilahduttavaa tai ymmärrystä syventävää?

Uskon kyllä suremisen tapahtumiseen. En kirjoita “välttämättömyyteen”, koska olen tavannut ihmisiä, jotka eivät tarkkailuni perusteella sure silloinkaan, kun ulkoiset edellytykset olisivat kohdallaan. (Voi tietysti olla, että he surevat jotenkin niin piilotetusti, ettei sitä vain näe. Ja varmasti jokin osa heistä sävähtää, vaikka asenteen osalta suru kääntyisikin tyytymättömyydeksi, omien oikeuksien penäämiseksi ja vihaksi.) Ennemmin tai myöhemmin tulee surtua. Mutta surun aiheet ovat erilaisia: joku suree kuolemia, toinen sitä, etteivät elävät näytä tajuavan elävänsä ainutta kertaansa, joku muu abstraktimmin, ehkä. (En osaa sanoa varmasti, aihetta pitäisi ehkä selvittää lisää.) Itse suren aika paljon sitä, miten vaikeaa ihmisten tuntuu olevan tarttua elämäänsä ja muuttaa sen epätyydyttäviksi kokemiaan piirteitä siinä määrin kuin se nyt heidän vallassaan on. (Havaitsen tämän vaikeuden myös itsessäni: joskus se esiintyy pelkona, että sitten kukaan ei rakasta minua enää ikinä yhyy byhyy, ja joskus se ottaa julman rationalisoinnin naamion: “oikeastaan tahdonkin että asiat ovat näin koska en näytä saavan muutosta aikaan” - vaikka on aivan selvää, että en useimmiten tahdo käyttäytyä aivan sillä tavalla kuin käyttäydyn.)

Mutta huomaan myös toisen seikan: ymmärrän surun äänettömäksi tunteeksi. Tunteeksi, joka ei valahda asenteeksi saakka eikä siten saa oikeastaan kommunikatiivista ilmaisuaan. Suruun voi viitata, mutta viittaus on ikään kuin etäännytetty. “En jaksa nyt tulla, olen surullinen.” Ja silti surun näkee ja kuulee ja silloin sitä on jotenkin helpompi kunnioittaa. Jotenkin Billie Holidayn ääni tuntuu itselleni sopimattomalta juuri sen kantaman surun asenteellisuuden takia. Hänen surunsa on niin rasittavan vaikertavaa ja toivotonta verrattuna vaikka Sarah Vaughanin äänen hiljaiseen suruun, jossa uhma ja ilo ovat yhtaikaa läsnä. (Maailma on sillä lailla epäreilu, että lähtökohdat ilmaista tunteita elämässä ja tulkita tunteita taiteessa ovat hyvin erilaiset. Ihmisten elämät poikkeavat hurjasti toisistaan. Melkein hämmentää, että voimme kuulua samaan lajiin.) Luulen, että jos reagoisin vähemmän herkästi musiikin tunnetilaan, en ärsyyntyisi. Mutta vaikka tiedän, etten voi kuinkaan auttaa vaikeroivaa laulajaa, tulen levottomaksi.

Surussa on eräs kummallinen piirre. Niin kauan kuin siitä vaikenee, se pysyy ainakin omalla kohdallani toiveikkaana suruna: suruna jolla on loppupiste, lopputulema. Mutta jos surusta erehtyy puhumaan silloin kun se on hyvin akuutti ja loppupisteen näkee vaitikin vain vaivoin, loppupiste äkisti katoaa. On vain suru ja epätoivo ilman mitään valonpilkahdusta, ja sitten tuossa tuo toinen, joka istuu ja kuuntelee tai kävelee kanssa ja kuuntelee, tai lukee tämän tekstin tai näkee, miten keho ei pysty kannattelemaan tätä tunnetilaa. Koko olemus ikään kuin repeää epätoivoon.

Ja kun toinen sanoo jotakin auttavaa, harmillisen usein käy niin, että ajattelee surunsa nimettömässä raivossa, että sinun on niin helppo sanoa noin ja noin se toki sinun kohdallasi menisikin, mutta että minun kohdallani toipuminen on turha toive. En tiedä, miksi halu kampeutua surusta eteenpäin tulee niin helposti projisoiduksi tuohon toiseen, joka tarkoittaa pelkästään hyvää lohduttaessaan. Ehkä se johtuu siitä, että suruun on suututtu niin monta kertaa ja että kokee itse oudosti velvollisuudekseen puolustaa oikeuttaan tuntea näin? Tuo projisointi on kuitenkin epäreilu ja siksi minusta tuntuu kurjalta, jos minua lohdutetaan - se vain pidentää surun helposti. Minua pitää kutittaa tai johdattaa huomio aivan jonnekin toisaalle, tehdä iloisia asioita. Niin suru hitaasti väistyy ja siihen voi palata hiljaisina hetkinä, nukahtamisissa ja heräämisissä, turvalliseen ja itselle sopivaan tahtiin, identifioitua itse tuohon toiveikkaaseen ääneen, joka kehottaa ajattelemaan muutakin kuin satuttaneita seikkoja. (Tunteita tutkineet psykologit ovat kirjoittaneet siitä, kuinka vaikeat tunteet tarvitsevat käsittelynsä tueksi valoisan mielentilan - aivojen hermoverkoston tasolla suru ja ilo/tyytyväisyys/turva ovatkin erilliset, toisistaan riippumattomat prosessit, eivät saman ulottuvuuden kaksi ääripäätä. Ne eivät siis sulje toisiaan pois, kuten jokainen tunteitaan keskittyneesti tarkastellut on epäilemättä huomannut. Mutta tuntuu aina hassunkurisen hyvältä, kun jokin kokemuksen totuus vakuutetaan mahdolliseksi myös tieteen piirissä. Silloin ei tarvitse enää ajatella, että kenties on jotenkin tunnistanut ja nimennyt tilansa väärin, kun esimerkiksi kaihoisana tuntee mielialansa samalla erää kevyeksi ja äärimmäisen raskaaksi.)

Kun huomaan, että suurin osa Billie Holidaysta saa minut vain epämääräisen ärtyneeksi, olen luiskahtaa itsesyytöksiin: Mitä, sensuroisit tuskan maailmasta, vai? Eikö tuo ole aika epäeettinen asenne, kun toinen antaa kaikkensa? Mutta sitten väitän vastaan tuolle syyllistävälle äänelle: Saan pitää siitä, mistä pidän. En osaa pitää kaikesta musiikista. (Samalla tavalla kuin en osaa pitää kaikista ihmisistäkään ja samalla tavalla kuin huomaan joskus jonkun kanssa puhuessani, etten ole hänen kanssaan lainkaan samaa mieltä siitä, miten keskustelunalainen tilanne tulisi jäsentää.) Minulla ei myöskään voi olla kenenkään muun asettamaa velvollisuutta opetella pitämään kaikesta maailman musiikista. Ja itse en tuota velvollisuutta aio asettaa. Kuinka huiman erilaisia tulkinnat ovatkaan, varmasti (ja myyntilukujen valossa) Billie Holiday on monelle äärettömän tärkeä ja taatusti on myös niitä, jotka jotenkin kaipaavat juuri hänen tuskaisuuttaan. Ja onko minun asiani kysyä, lopultakaan, miksi pidän näistä kappaleista ja miksi en saa näihin kosketusta?

(En usko osaavani vastata tyhjentävästi. Tai että tuollaiseen kysymykseen voisi vastata tyhjentävästi. Tai että ainakaan myöntäisin vastaukselle tuollaista statusta…)

Silti tuntuu siltä, että ärtymys jonkin tulkinnallisen sävyn kohdalla merkitsee jotakin. Ei tarvitse kuin kuunnella läheisten ystäviensä kuuntelemaa musiikkia, kun jo huomaa, miten erilainen heidän mielensä kenttä on. Heidän assosiaationsa kulkevat aivan eri teitä. Heistä jokin minusta tunkkaisen ja vihamielisen kuuloinen kappale on “herkkää tulkintaa” tai “elämänmakuinen”, tai sitten jokin aivan karmivasti sanoitettu ralli “ihana rakkauslaulu, siis just noinhan se menee”. Tuo erilaisuus on jotenkin tavattoman kiehtovaa! Mutta ei se tarkoita, että kuuntelisin ystävien musiikkia, ehei. Kuuntelen mieluummin ystäviä. Mutta joskus minusta saattaa tuntua, että ymmärtäisin heitä paljon paremmin, jos kuuntelisimme heidän suosikkilistaansa ja inhokkilistaansa läpi ja jos puhuisimme musiikin herättämistä mielteistä pitkään ja huolellisesti. (Niin saattaisin oppia myös pitämään heidän musiikistaan - esimerkiksi Hurina opetti minut pitämään Lhasasta eritellessään tarpeeksi, miksi tämän ääni - joka tuntui minusta aluksi vähän pelottavalta ja dramaattiselta - kiehtoo häntä.)

Oudosti surun tapauksessa tuntuu käyvän siten, että mietin paitsi oman haluttomuuteni kuunnella sitä asenteeksi kivettyneenä myös eettisyyttä siltä kantilta, onko reilua saattaa toinen sellaiseen tilaan, jossa hän vuodattaa suruaan siinä määrin, että tuo tunnetila jähmettyy asenteeksi, kuin hänen naamiokseen, identifioituu hänen äänekseen ja hänen mielekseen tai perusmielentilakseen. Mitä sivullinen voi tehdä kohdatessaan surun vuodatuksen? Onko oikein lohduttaa? Kuinkahan yleinen lopulta on tuo taipumus projisoida lohdutus toiseen ja tarrautua sen vuoksi omaan suruun yhä piintyneemmin ja äkäisemmin? Toisaalta olen huomannut, että osa ihmisistä suuttuu jollakin lailla, jos kieltäydyn lohduttamasta heitä ja sen sijaan sanon, että he varmasti tarvitsisivat nyt jotakin iloista ja vahvistavaa tekemistä ja ajateltavaa. Varmaankin he kuulevat sen jotenkin piittaamattomuutena, vaikka itse koetan vain osoittaa kuunnelleeni ja ymmärtäneeni heidän makaavan mahallaan kuralätäkössä ja yritän saada heidän oman lohtuun ponnistelunsa hyrähtämään käyntiin. (Lopulta tuntuu näet olevan niin, että jaloilleen ponnistautuminen on viime kädessä sen käynnistymisestä kiinni.) Ehkä en osaa jotenkin tarpeeksi vakuuttavasti ensin sanoa, että totta kai he saavat tuntea näin. Ehkä tuo osaamattomuus johtuu siitä, että minusta on täysin absurdi ajatus, ettei joku saisi tuntea jotakin. Mitä kieltäminen auttaisi? (Minua on koitettu kieltää eikä siitä tule mitään.) Tunne tulee ja menee mahtavana ja kevyenä ja tonnienpainoisena kuin pilvet, yhtä arvaamatta ne muuttavat mielialaa, ei niistä laadita noin vain kymmenen päivän ennusteita.

En ole koskaan ajatellut mitään niin hassua kuin että surra ei saisi. (Ikään kuin minulla olisi valtuuksia jakaa tuollaisia lupia.) Mutta ajattelen kyllä, että surun rinnalla olisi hyvä esiintyä iloa. Se tekee surusta käsiteltävämmän, pilkottavamman, nieltävämmän. Enkä toivo kellekään lisää surua - se on jo tässä kaikkialla läsnä, ei tarvitse kuin mennä kauppaan ja katsella tuotteita ja ajatella hävikkiä, ympäristövaikutuksia, ilmastonmuutosta, eläintuotantoa, lapsityövoimaa, alkoholismia, murheiden syömiseen hukuttamista ja niin edelleen, antaa sen kaiken kolahtaa pohjaan koko painollaan, katsoa tavaroita kärreihinsä kauhovia ihmisiä ja heidän urautuneisuuttaan, kun he eivät tahdo muuttaa tottumuksiaan, joista on tullut maagisia rituaaleja (ja huomata sama ilmiö itsessään). Minusta tuntuu, että suru on päällystänyt maailman jo niin sankasti (ja vaikkei perinteisessä mielessä henkkoht murheita edes olisi), ettei sitä tarvitse lainkaan vahvistaa. En tarkoita, että se pitäisi torjua tai unohtaa. (Ja olisiko se edes mahdollista, sekään? Monille kai onkin, mutta minulle ei.) Ehkä pikemminkin, että sen asettaminen vallitsevaksi minäntilaksi ei ole kannatettavaa.

Haluaisin jotenkin auttaa niitä ihmisiä, joille käy näin ja jotka tuntevat, etteivät he itse aseta surua minäntilakseen vaan että se vain asettuu ja etteivät he voi sille mitään. Mutta en osaa, en sitten mitenkään, vaikka heidän levottomuutensa liukuu minuun ja koen, että he suorastaan huutavat apua vaietessaankin. Heihin eivät näytä purevan samat konstit kuin itseeni ja vähitellen alan kokea, että loukkaan heitä joka ikisellä eleelläni. Se, minkä itse koen rakentavaksi ja reiluksi, näyttää ilmeisesti heistä kovalta ja vaativalta. Ja mikä tuntuisi minusta pimittämiseltä ja ylisuojelevuudelta, ja mistä raivostuisin ehkä sekunniksi sen minuun kohdistuessa (ja sitten leppyisin, koska olisin kuitenkin varma hyvistä aikeista), on kai se, mitä he toivovat. Se on jotenkin hirveän hämmentävää. Kaikki se erilaisuus - miten helposti sen unohtaakaan ja ajattelee jossakin kiperässä kysymyksessä vain, että “tästä minun mielestäni ei voi kuin ilahtua”. Ja niin sitä mennään pieleen.

(Onneksi nykyään osaan ajatella, että rikkoontuneet asiat voidaan myös korjata.)

Billien jälkeen on ihan pakko kuunnella vähäsen Sarah Vaughania. Tasapainon vuoksi. Hän kuulostaa niin ihanan sopuisalta Billien tulkintojen jälkeen. Häntä kuullessani tulen äkisti ajatelleeksi Sapfon säkeitä, tuosta noin vain:

Ei sovi että runoilijan talosta
kuuluu valitusta

Äkkiä olen kauhean pahoillani siitä, että minun on täytynyt välillä valittaa ja olla levoton. Luultavasti sekin on ollut tarpeen hetkellisesti. Kieleni olen onneksi kohtaamisissa pitänyt kurissa tarkasti mutta sitten olen senkin edestä ollut hankala kirjoittaessani, koska olen ajatellut viestin vastaanottajaa sellaisena kuin hänet muistan, iloisena ja hymyilevänä, enkä ole tajunnut, että hän onkin lukiessaan toisessa minäntilassa eikä osaa tulkita tekstiä luottamuksen ja läheisyyden osoituksena vaan jotenkin konstikkuutena ja vaativuutena. Mieliala vaikuttaa tulkintaan niin kovasti. Välillä olen esimerkiksi tuon Sapfon kanssa purrut hammasta ja miltei itkeskellyt, mutta useimmiten ajattelen sitä viisaana neuvona. Miksi kierrättää murhetta, jos voi kierrättää iloa?

(Tosin mitä enemmän olen kirjoittanut ja nähnyt reaktiot, ja tietysti lukenut lukemistani, sitä enemmän minusta alkaa tuntua, että ilon kierrättäminen saattaa olla likipitäen mahdottomuus, ainakaan kirjoituksen kautta. Tai että se ainakin on huimasti vaikeampaa kuin murheen tai kapinamielen kierrättäminen ja siksi paljon hurjempi laji.)

Ihanaa, miten Sarah Vaughan laulaa ja pääskyset leikkaavat ilmaa ikkunan takana kiitävinä mustina täplinä. Ulkona näyttää myös olevan sees. Aamu, ei epäilystäkään. Silloin on helppoa virittyä iloon vaikka vain muutaman kappaleen avulla. Jostakin syystä se on tila, jota itse eniten tunnun kaipaavan, olin valmiiksi missä moodissa hyvänsä. Ilo, keveys, jonka turvin on mahdollista kannatella muutkin tunteet niitä tukahduttamatta ja niitä toisaalta asenteiksi kivettämättä. Ja koska tahdon kivettää ilon ja keveyden perusasenteeksi - no, suurin osa Billien kappaleista saa paluautua kirjastoon kerran puoliksi kuunneltuina ja huomaan taas pitkästä aikaa kuuntelevani Sarah Vaughania ja hämmästeleväni, miksi välillä en häntä muistanut kuunnella lainkaan.

Joku ehkä muistaa ruskeat pienet kovakuoriaiset, joista kirjoitin jokin aika sitten? Ne samat, jotka ilmestyivät meille siinä vaiheessa kun talo vedettiin pressuun, sen pintaa alettiin pestä ja hioa ja ruiskuttaa uusin betonikerroksin? Joista mietin, mitä sitten keksin, jos ne eivät katoakaan, kun remonttikääreet puretaan?

Nyt aamulla en ajattele niitä. En ole ajatellut niitä päiviin, koska työ on siinä vaiheessa, että pureksin huulta, kun ajattelen sen etenemistä ja aikatauluttamista, ja muutakin päänkivistystä ilmenee silloin tällöin. En ole jaksanut mennä juhliin, joihin meidät on kutsuttu, olemme maanneet sängyssä unessa tai tehneet työtä pöydän ääressä ja toisen kaupungin ystävätkin on tavattu prudentiaalisesti vesijuoksun merkeissä. Öttiäisten sijaan ajattelen ääniä, joita sunnuntaiseen kesäaamuun kuuluu - läpikuultavan pressun takaa kuuluu napsahduksia ja rapsahduksia, jotka voisivat liittyä vaivihkaiseen sateeseen tai jäähtyvään kiukaaseen. Lauantai-illan humalainen hoilaus on kadonnut eilisen myötä, olen ollut illalla liian väsynyt piitatakseni siitä.

Ikkuna on auki, siitä virtaa rakennustelineen sisäistä ilmaa.

Vompatti sen huomaa, hän etsii itselleen kaapeista murokulhoa. Melkein kaikki astiat ovat likaisessa röykkiössä. Vielä yksi pesty jäätelörasia löytyy. Sen pohjalla makaa joukkio kuolleita ruskeita kovakuoriaisiamme. Hän esittelee mausoleumin, jonne hyönteiset ovat luiskahtaneet liukasta valkoista muoviseinää pitkin pääsemättä ilmeisesti sitä ylös. Sitten hän äkisti sanoo: “No, nyt ne ovat lähteneet.”

Ensin en meinaa uskoa. Mutta kun katson ikkunalasia, tosiaan, siinä ei kulje yksinäisiä ruskeita harhailijoita ylös ja alas. Muistan samalla, että ihan totta, en ole eilen enkä tänään enkä ehkä toissapäivänäkään joutunut alinomaa kopistamaan työpapereilta noita pieniä kipittäjiä. Ne eivät ole kävelleet paljaiden polvitaipeiden yli kutittavasti eivätkä koettaneet ryömiä korvakäytävääni. Mutta on vaikeaa uskoa. Katselen tarkasti lattiaa, sängyn lakanoita, paperipinoa pöydällä. Ei, Vompsu on kuin onkin oikeassa. Ne ovat lähteneet.

Talon ulkoseinä on kohdallamme sievän tasaisen keltainen. Rakennustelineet suojaavat kai lopullista kuivumista, mutta periaatteessa remontti on tältä seinältä ohitse. Ehkä kovakuoriaiset ovat palanneet kotiinsa ulkoseinässä? Mistä ne ovat voineet tietää, että remontti on ohi? Ovatko ne muka seuranneet tilannetta ikkunaa pitkin ylös alas rapistellessaan? Ja eiväthän ne mikään yhdyskunta näyttäneet olevan - miten ne kaikki nyt yhtäkkiä ovat tajunneet, että voivat palata asumaan ulkoseinään? Miten on mahdollista, että ensin niitä tulee yhdessä yössä sisään satoja ja toisena yönä paria kuukautta myöhemmin ne katoavat jälkiä jättämättä? (Jos jäätelörasian joukkohautaa ei lasketa.)

Jollakin tavoin ikävöin pikku kovakuoriaisten läsnäoloa ja tunnen kiitollisuutta siitä, että jaksoimme sietää niiden välillä ärsyttävääkin käytöstä (ne saattoivat esimerkiksi mennä suuhun selällään lukiessa ja ne kävelivät säännönmukaisesti voileivän tahmealle tahinapäällysteelle ja juuttuivat siihen ja ne oli noukittava pois). Tuntuu käsittämättömältä, että ne ovat tosiaan lähteneet. En oikein uskonut, että niin kävisi, mutta toisaalta ajatus viattomien ja periaatteessa harmittoman oloisten luontokappaleiden myrkyttämisestä tuntui minusta niin vastenmieliseltä, että pistin itseni lupaamaan, etten tee niille mitään ennen kuin niillä on mahdollisuus palata takaisin oikeaan kotiinsa, josta ne pakolaislaumana vaelsivat asuntoomme. (Koska olen veivannut jossain vaiheessa urakalla luonnon ja kulttuurin käsitteitä, minun on aika vaikeaa ajatella koppiaisia luontona ja asuntoamme kulttuurina, josta luonnon saisi noin vain karkoittaa seurauksitta.) Näin tehdessäni tunsin itseni pahimmanlaatuiseksi höpsöksi, mutta mitä vielä - kuoriaiset ovat käyttäytyneet juuri niin kuin romantikko minussa tahtoi ajatella. Aivan yhtä hyvin kun ne muurahaiset, joiden kanssa tykkäsin treenata kärsivällisyyttä teininä - istuin ja ojensin paljaat sääreni niiden polulle ja sitten luin kirjaa siten, että muurahaiset virtasivat jalkojen yli. Vasta kun nousin ylös, ne päätyivät puremaan. (Samana kautena karaisin itseäni kahlaamalla sorteissa nokkosten läpi ja kävin meressä uimassa marraskuuhun saakka. En oikein muista, miksi tein moista - ehkä ajattelin, että elämässä on hyödyllistä osata pakottautua ikävien jaksojen ja reittien läpi ja että itsekurissani on kohentamisen varaa. Joka tapauksessa se, että muut pitivät minua tuollaisen takia aivan tärähtäneenä, tuntui kumman voimauttavalta ja vapauttavalta ja innosti yhä uusiin karaisun metodeihin ja niiden julkiseen puintiin. Lempeys omaa kehoa kohtaan on asia, jonka olen oppinut vasta viimeisen viiden vuoden aikana.)

Työnnän pääni ulos ikkunasta ja koetan erottaa, kävelevätkö kuoriaiset nyt talon uudessa, ehommassa ulkoseinässä ylpeinä ja iloisina, mutta en erota niitä. Ikävä juttu! Koko sen ajan kun ne asuivat täällä kanssamme, en ruvennut määrittämään niiden lajia, tutustumaan niihin, ja nyt kun ne ovat kadonneet, huomaan äkisti tulleeni uteliaaksi siitä, keitä ne oikeastaan olivat ja mihin ne etenivät täältä.

Elämässä on kummallisia kausia. Tällä hetkellä tunnun elävän sellaista kautta, etten oikein tiedä, kuka olen ja mitä teen enkä edes, mihin suuntaan minun pitäisi haluta, koska menin minne tahansa tai tein mitä hyvänsä, siinä on aina hirviömäisiä puolia. Kaikki ajatteleminen tuntuu kauhean vaikealta ja minusta tuntuu, että ajattelin ja tunsin mitä hyvänsä, joku tuntuu aina närkästyvän sisällöstä, jos kirjaan sen ylös. (No, oma syyni toki, että kirjaan - mutta uskon, että noiden reaktioiden näkyväksi tuleminen tekee minulle oikeastaan hyvää pidemmällä tähtäimellä.) Tunnen itseni vähitellen äilehtijäksi, joka kaiken aikaa vain vuoron perään ylikompensoi ja antautuu skeemoilleen. Oloani luonnehtii parhaiten ehkä ala-asteella ulkoa hopotetun partikkelilistan negaatio: ei suhdetta, ei suuntaa, ei määrää, ei ynnä muuta seikkaa. (Tuo viimeinen kohta ilahduttaa eritoten.)

Luultavasti olen aivan yhtä ajelehtiva muutenkin, mutta nyt vain jotenkin koen sen korostuneesti kaiken kuormituksen keskellä. Koetan suhtautua tähän ajelehtimiseen toiveikkaasti ja pääsääntöisen neutraalisti. Tarkoitan: ei se tunnu erityisen pahalta eikä vieraalta. Toisaalta se ei tunnu myöskään siltä kuin voimaantuminen tai sisuuntuminen, jotka täyttävät kehon jonkinlaisella poltteella, raisuudella.

En osaa ajatella, että minusta olisi kenellekään tällä hetkellä mitään hyötyä tai apua, koska olen niin pahasti eksyksissä tai mykkä. Suoriudun toki arjen pyörittämisestä ja koetan muistaa olla kohtelias ihmisille heitä tavatessani, mutta siinäpä kaikki sitten onkin. Ja pelkään, että tapani koettaa muistaa olla kohtelias mielletään jotenkin kauheaksi sekin. Ainakin koen itseni hyvin ajattelemattomaksi. Mutta koen niin juuri siksi, että jään ajattelemaan. Jos ajatukset voisi vain poissulkea… Jotenkin on hyvin vaikeaa mieltää, onko tarkkailukulmani maailmaan liian vääristynyt. Ehkä on haitallista, että koetan kuunnella ja ymmärtää muita, ehkä on haitallista, että puhun itsestäni, ehkä on haitallista, että koetan kuvitella toisten käyttöohjeet, kun he eivät itse anna niitä. Ehkä en saisi säikähtää, tai jos säikähdän jotakin, en saisi kertoa siitä. Mutta yhtäkaikki välillä tunnen jotakin ja silloin koen tarvetta käsitellä asiaa, jos tuntemuksiin liittyy ristiriitaa. (Milloin niihin ei liittyisi? Silloin kun jokin minäntila kuljettaa talutusnuorassa?)

Tällaisina päivinä saatan havahtua siitä, että istun työn ääressä ja tuijotan ikkunasta ulos läpikuultavaa pressua, jonka kuvio on kuin pehmytmuovista minilasitiiltä. Olen tuijottanut jo useita kertoja, että teline on nurinperin enilet, se levite, jota suostuin syömään lapsena, koska sen kannessa oli jokin abstrakti kuvio, jonka tulkitsin linnun silmäksi. (Jotenkin linnun silmä edisti syötävyyttä, outoa.) Miksi ihmeessä teen tätä työtä? Mitä tarkoittaa, että elän suhteessa? Entä nämä eläimet täällä? Tämä asunto? Tämä kaupunki? Olen elossa? Ne tuntemukset, jotka leikkaavat päivistä viipaleita?

Hittolainen, en tiedä mistään mitään.

Tänään herään ajatukseen, että olisi todella mukavaa, jos ajatteleminen muistuttaisi enemmän siivoamista. Tarkoitan: että olisi kerran suunniteltu plaani, tietty järjestys, teekupit puhtaita, tänne, ja lattia vapaaksi imurin tulla, ajan merkit pyyhitty, remontin merkit pyyhitty pinnoilta. Että ajatuksissa olisi tuollainen suunta, tuollainen järjestys, ja että kun löytäisi mielensä tällaisesta mykästä kaaoksesta, voisi käydä siivoamaan samalla tavalla kuin huonekin on helppo käydä siivoamaan: kääriä hihat ja ryhtyä toimeen. Tällainen ajatus, jaahas, tämä on vanha ja läpiluettu jo ja sen alle hukkuu avaimet, paperikoriin siis. Lasitölkit kierrätykseen, metallikannet omaan astiaansa. Lopulta ajatusten huone olisi puhdas ja järjestyksessä ja vaikka sitä tilaa jatkuukin vain hetken (taas on täälläkin tiskiallas täynnä, en osaa jatkuvaa kodinhoitoakaan, mutta tunnen siitä epämääräistä voitonriemua, koska vanhempani pelottelivat minua koko lapsuuteni, ettei kukaan ikinä voi mennä kanssani naimisiin kun olen sottapytty, ja vastasin, että ei sitten, olen mieluummin sottapytty, ja kuinkas sitten kävikään) niin kyllä tuon hetken aina tuntee tehneensä jotakin ja voi istahtaa futonille ja silmäillä huonetta ja ajatella, että on täällä sentään tyylikästä ja viihtyisää, mikä onnenpotku asua juuri tässä ja saada toisinaan siivoussätky.

En muista, että ajatusten järjestäminen tuntuisi tuolta. Joskus toki jälkikäteen huomaa, että ennen huoneessa asui mammutti ja että sen reivaaminen rappuun teki tilaa huoneeseen, mutta yhtäkaikki kaaos jatkuu ja täyttää pian mammutinkin tilavuuden epävärisellä sälällään. Tuntuisi kätevältä, jos ajatuksia voisi jotenkin deletoida siististi, nostaa ne roskakoriin ja kantaa pihalle. Mutta miten ne karkotetaan, ellei elämänmuutoksella? Päättämättömyydessäni on slapstickin ainekset.

Toivon vuoronperään, että olisin empaattisempi ja kykenisin paremmin virittymään toisten tunnetiloihin, ja että toisaalta viittaisin taitavammin kintaalla muiden oloille. Olisiko lopulta oikein, että välittäisin vain itsestäni ja ehkä niistä, jotka asuvat kanssani, ja etten reagoisi mitenkään kehenkään muuhun? Saanko haluta auttaa? Saan varmasti haluta apua, mutta saanko haluta auttaa? Saanko haluta olla ajattelematta? Saanko haluta siivota koko roskan pellolle, kaikki huonekalut?

Tuntuu siltä, etten muista enää, kuuluiko pöydän sijaita katossa vain ikkunan luona ja onko hyvä, ettei kattovalossa ole lainkaan lamppua. Kuvittelen sisustusarkkitehdin, joka sanoo, että jep jep, sehän on aivan imaginaarista, että kirjojen pitäisi sijaita hyllyssä - me laitamme nyt hyllyn seisomaan kirjapinojen päälle. Mutta jos pöydän ruuvaa kattoon ja sitten ruuvit pettävät, on kurjaa olla alla… ja jos ei ole huonekaluja lainkaan, irtosälää ei voi muuta kuin lumikolata kasoiksi seinän viereen tai keskilattialle. Ja vain yhdestä seikasta voi olla jotakuinkin varma. Niin kauan kuin huoneessa on tavaraa, se sotkeentuu tuon tuosta, kaaos hiipii etenee huomaamatta.

En tiedä, mistä aloittaisin pääni kirjavan kaaoksen kanssa ja mihin haluaisin tähdätä. Tarvitsisin itseni käyttöohjeet ja tehokkaan teollisuusimurin.

PS. Muistutusasia - tänään on blogikommentoijatapaaminen Helsingissä, olen tulossa sinne. Minusta tuntuu tavallista enemmän siltä, etten osaa sanoa yhtään mitään yhtään mihinkään, mutta ehkä se ei oikeastaan ole edes tarpeen.

Ajattelen tänään taas sitä lorua, jonka kummitäti kirjoittaa kaunolla ystävänkirjaan ollessani seitsemän tai kahdeksan. (Loruilla on merkitystä, ne voivat muodostua loitsuiksi.)

Me olemme kaikki nyt laivalla
ja kynnämme suurta merta.
Me synnyimme tänne vaivalla
ja vaivalla kuolemme kerta.
Mut se mikä niiden on välillä,
se olkohon lämpöä, lempeä.
Kas, yössä kun yhtehen sattuu kaks,
käy kulkukin helpommaks.

Jo lapsena se tuntui osuvan lentäviä ja liitäviä enkeleitä paremmin. Oikeastaan en ajattele syntyneeni vielä, vaikka kuolenkin jo osa osalta, muistikuvien kadotessa ja sidekudosten höltyessä ja niin edelleen. Ainakaan aikuiseksi en selvästi ole vielä syntynyt.

Ulkoilun jälkeen Vompsu romahtaa sängylle koiran kanssa ja käyn huokaisten käsikirjoituksen ääreen. Mutta sitten katson noita kahta ja tajuan, etten tahdo istua tässä, tai että en suorastaan pysty istumaan tässä, että moinen ponnistus vain vahingoittaa meitä kaikkia. Miksi ihmeessä olen kävelylenkillä ja sitä ennen aamulla puhunut noista kovin elävistä ja helposti tunnistettavista sisäisistä roolihahmoista (tuollainen metafora, että on monta itseä, jotka antavat toisilleen korville, sopii äärimmäisen hyvin siihen tuntemukseen, että elää ristiriitaa ja ei oiken pysty sanomaan, millainen oikeastaan on) ja siitä, kuinka vaikeaa minun on liikkua missään muissa moodeissa kuin hylätyn lapsen, (itseäni) rankaisevan vanhemman ja suojautujan moodissa. Ja kuinka suojautujani on sisäistänyt taitavasti kaiken psykologiassa oppimansa ja tunkee sen avulla hylätyn lapsen ja vihaisen lapsen ja rankaisevan vanhemman näkyvistä ja vaikuttaa terveeltä ja mukavalta tyypiltä kunnes romahtaa. Mutta ennen pitkää se romahtaa kuitenkin. Ja kuinka suojautujaa luonnehtii juuri se, ettei hän tiedä, mitä tahtoo tehdä tai mitä oikeastaan tuntee. - Aivan kuten en tiedä. Ja että kun päästän suruni ja hätäni valloilleen, kuinka vaikea minun on päästä siitä yhtään mihinkään ja kuinka surulliseksi minut tekee ajatus, että tuskin koskaan löydän ketään, joka jaksaisi pitää minua sylissä niin paljon kuin oikeastaan lohdutusta kaipaisin.

Tuossa olisi lohdutusta, ja mitä hittoa minä tässä pöydän ääressä istun töineni?

Kompuroin Vompsun ja koiran luokse ja käperryn heihin kiinni. Varmuuden vuoksi selitän vielä, etten tahdo alistaa, vaikka laitankin käsivarren Vompsun mahan päältä; haluan vain puristua mahdollisimman lähelle, se antaa valtavasti lohtua. Väsymys aaltoilee hengityksen tahtiin, valtava helpotus virtaa kehoon. Mutta ei tämä ole laiva, ei täällä ole ketään muita, joita tarvitsisi pelätä. Meri voi olla suuri mutta hetkellisesti tyyni. Airojakaan en kuvittele, tämä ei ole soutuvene. Voin vain maata ja olla ja antaa kosketuksen toisiin parantaa sitä nälkää, joka tuskin koskaan loittonee ja jonka ruokaa en uskalla oikein pyytää, koska siitä on aiemmin seurannut lähinnä ikävyyksiä ja käskyjä käyttäytyä aikuisesti tai suuttumusta, ja olen vastannut siihen vetäytymällä onttouteen, ehkä siivonnut hieman tai istunut parvekkeella tai kävellyt yksin ja miettinyt, onko tosiaan halu maata jonkun vieressä mitään tekemättä typerä ja itsekäs ja vastannut, että onhan sen oltava, kun toinen kerran niin suuttuu ja vakuuttaa, eivät ihmiset turhaan suutu, vika on selvästi minussa. Mutta nyt saan maata siinä, eihän Vompsu tee mitään, ei koirakaan. He vain ovat, eivät omistaudu kiireisille projekteilleen tai töille, jotka saisivat viereen käpertymiseni vaikuttamaan hankalalta esteeltä, etenemistä jarruttavalta kurakäpäläiseltä lapselta, jonka on vaikeaa pidätellä itkuaan.

On jotenkin pelottavaa huomata, kuinka paljon pysyn koossa ja aikuiselta vaikuttavana ihan vain sillä, että kieltäydyn itkemästä ja puren hammasta. Siinä ei tunne iloa. Olen kyllä iloinenkin, mutta niin harvassa seurassa, ja joskus käyttäydyn tavalla, joka saa minut pois tolaltani viikoiksi tai jopa vuosiksi. Nyt minusta tuntuu, että olen käyttäytynyt hyvin elää yrittäessäni tavalla, joka ehkä saa minut tolaltani loppuelämäksi. Ehkä harvoja oikeita valintoja on ollut tapa seistä eläinten luona ja kosketella niistä voimaa, imeä hitunen varmuutta pelkästä koiran, kissan tai hevosen näkemisestä tai haistamisesta tai rakastetun läsnäolosta. Tai kävellä metsän läpi tai nukkua päiväunet. Tai istua ystävän luona ja itkeä ja niistää ja sitten huomata, ettei hän hitto vie lainkaan suutu siitä. Niin harvoissa tekemisissä ei joudu tukahduttamaan valtavia ristiriitoja ja väsymään niistä kuollakseen.

Hengitys keinuu merta, väsymyksen lautta liikahtelee. Futonille siroaa himmeää valoa rappauslaasteisten muovien harmaan läpi. Sateen voi kuvitella juuri menneen eikä myrsky ehkä iske. Ei ole kiire mihinkään, ei tarve vaikuttaa objektiiviselta eikä pätevältä, oikeastaan en ajattele yrittäväni sellaista muutenkaan, mutta ehkä melkein samaa tarkoittaa, että yritän kyllä käyttäytyä miellyttävästi ja ystävällisesti ja pystyä puhumaan asioista, vaikka oikeastaan haluaisin vain istua jonkun sylissä tai maata jonkun vieressä hiljaa, tuntea kosketuksen tuoman turvan ja lohdun, liukua tällaiseen lauttamaiseen matkantekoon tai paikallaanoloon, sillä ei nyt oikeastaan ole väliä. Rakennustelineiden ympärille kiedotut pressut läiskyvät tuulessa kuin löysät purjeet. Lautassa on siis myös purjeet… Koira nuolaisee ohimennen isovarvastani, toinen jalka on hautautunut harmaan kollin pehmeään vatsakarvaan.

Putoan raskaaseen uneen purskahtamatta itkuun.

Ihmeellistä, miten rauhallisesti päivät vierähtävät loppuunsa. Aamuisin olen juossut turkoosia vettä ja saanut valohoidon aurinkolaseista huolimatta. Sitten olen maannut saunassa ja venyttänyt tiukkia lihaksia, pihissyt löylyn kuumuutta.

Projektit eivät etene enkä jaksa piitata. Lomaa on vielä viikko jäljellä, huomenna tanssiesitys. Kevät rahisee hitaasti kohti päätöstään, keto-orvokit värittävät kalliot. Lauseiden välinen yhteys katoaa. Pysäytän pyörän ja istuudun penkille tuijottamaan avautuneita syreenin kukkia. Nostan jalat penkille eteeni ja kiedon kädet niiden ympärille. Äiti on pyytänyt siskoa ja tämän miestä esittämään musiikkia häissä kysymättä minulta, haluanko mitään sellaista. (En halua.) Koetan luovia tilanteesta loukkaamatta siskoa. En halua beatles-covereita. Meillä on vain niin erilainen musiikkimaku. Jos he esittäisivät mustalaismusiikkia tai kesäillan valssin, mikäs siinä, tai edes bossa novaa, mutta kun ei.

Vompsu loukkaantuu äidin järjestelyistä, ihmiset kävelevät piittaamatta hyväntahtoisina niin läheltä, että käsivarret ovat raapiumilla kaiken aikaa eikä uni tahdo laskeutua silloin kuin sen pitäisi. On puhuttava äidille, ja sitten äitikin todennäköisesti loukkaantuu, isä loukkaantuu äidin loukkaamisesta, loukkaantumiset kaatuilevat eteenpäin ja tunnen itseni superhankalaksi kun en halua häitä, joissa esitetään popballadeja ja pompöösejä puheita. Mutta jos en nyt selvitä asiaa (oli sen keskustelun tulos sitten tämä tai tuo), voi käydä niin, että tarjolla on myös kuolleen eläimen lihasta pyöriteltyjä pullia, spontaani on puristettu tiehensä tiukalla ohjelmalla ja poden hautajaistunnelmaa kaiken keveyden ja ilmavuuden kadottua.

Kaiken tämän keskellä meidän pitäisi vielä lähteä hakemaan hääjuomia yhdessä Tallinnasta.

Mutta aamupäivisin rauha hetken puistonpenkillä, syreenit avautuvat, valo heiluttaa köynnösten nuppuja. Koetan ajatella, että se mikä on, on. En tiedä tarkalleen, mitä se tarkoittaa, joten muotoilen ajatuksen uudelleen: se, mikä tapahtuu, tapahtuu. Sillä tavalla lause käy tartuttavammaksi. Tapahtumiseen on helpompaa vaikuttaa kuin olemiseen. (Oleminen hermostuttaa minut siinä määrin, että sekoilen suomenkin verbintaivutuksen kanssa. He ovat tässä, siellä olevat puut - menen näissä sekaisin tyyliin he olevat tässäja siellä ovat puut.) Istun Eläintarhassa, jossa on vain häkittämättömiä villieläimiä. Lempeän näköinen varpunen hyppelehtii kiviaitaa pitkin.

Ei tuule lainkaan. Koetan kuvitella muuttuvani valoksi. Istuinluut alkavat tuntua ikävästi, huono asento, nousen ja jatkan matkaa. On vielä tekemistä ennen esitystä, esiintymishalattia pitää ottaa aika tavalla sisään ja keksiä sen selkään nerokas kiristyssysteemi, jotta saan kurottua kankaan vartalonmyötäiseksi ja pystyn silti pujottautumaan tuohon vetoketjuttomaan ja napittomaan ohuen intianpuuvillan vaatekappaleeseen.

Aamulla hieromme hennan ja sennan sotkua hiuksiin, pujotamme muovipussit ja pipot suojaksi ja istumme sitten sängylle mömmöt päässä tekemään askareita. Paikattavia pyöränkumeja on neljä, yhdessäkin kumissa peräti kaksi reikää. Kumin paikkaaminen on sellaista hyväntuulen hommaa, käytännöllistä ja äärihyödyllistä, melko helppoa ja keskittymistä vaativaa.

Kumit paikattuamme jatkamme huoltotöitä: Vompsu menee vaihtamaan rikkinäisen kumin ehjään ja minä tiskaan vuoren. Oikeaan käteen on syöpynyt ohuen hanskankin läpi pieni hennan punerrus.

Pihalla Vompsu huomaa, että joku on ampunut hänen eturenkaaseensa niittipyssyllä kuusi peräkkäistä niittiä. Hän kyselee remonttimiehiltä, mitä tämä on olevinaan. “Varmaan joku on ollu tosi vittuuntunu sun pyörään”, nämä vastaavat ja kertovat, että heidänkin tarvikkeitaan on käyty viiltelemässä öisin.

Asiassa huvittavinta on se, että tivatessaan selitystä Vompsulla on puolet poskesta hiuksista valuvan vihreän mömmön peitossa ja päässä Lindexin muovikassi ilman päällyspipoa.

Mutta ainakin hommat ovat taas hetken hoidossa.