Veloena

Eric Bernen vuorovaikutuksen peleistä kertova kirja Games people play on ainakin jollakin tasolla vaikuttanut minuun: tunnistan yhden kuvion, johon minun odotetaan astuvan, ja tunnistan myös, että olen tällä erää sen verran vahvoissa kantimissa, etten koe pakkoa ottaa rooliani tuossa pelissä. (Jo lukiessani totean, että tämä on yksi yleisimpiä pelejä, joihin törmään. Tosin olen melko varma, että ymmärrän jotakin pieleen tai vähintään sotken nyt pelit ja ajanvietteet - no, yhtäkaikki, en pidä tuosta kuviosta, jos se toistuu kroonisesti tietyn ihmisen kohdalla joko toisen tai itseni toimesta.) Berne kutsuu peliä nimellä Ain’t it awful.

Nyt peli alkaa happaman naaman asettamisella ja vihjaavalla nyökkäyksellä ulos. Varsinainen kesäilma, lausutaan ja hymyillään niin synkästi, ettei jää arvausta siitä, miellyttääkö ilma sanojaa vai ei. Huomaan toisen odottavan minun myöntelevän, mutta kun pidän sateesta. Poppelit tuoksuvat kävellessä ja iloitsen ruohon ja kasvien puolesta sateesta. Koetan muotoilla vastauksen kohteliaasti mutta konfrontoivasti. “Niin no, ei mikään piknikilma. Mutta toisaalta, poppelit tuoksuivat ihanasti mun kävellessä tänne. Maa on niin kuiva, sade raikastaa ilman taas pariksi päiväksi.” Epäluuloinen mulkaisu - ei sateesta ilmeisesti kuulu pitää. Minkäs teet. Pidän siitä silti. Sinä saat olla pitämättä, minä saan pitää. Tällaisessa maailmassa me vain elämme.

Ensin ajattelen, että ehkä minut leimataan nyt vain oudoksi, kun pidän sateesta, ja so what. Ajattelen näin eritoten siksi, että olen lukenut Bernen kirjan niin vähän aikaa sitten ja minusta tuntuu tavallaan pahalta sovitella sen kirjaamia pelejä käymäni kommunikaation ylle. En tahtoisi leimata vuoropuhelua millään tavalla vaan edetä vähä kerrassaan. Ehkä kyse tosiaan on vain mielipide-erosta tai erosta huumorissa. Mutta pian käy ilmi, että ei, tämä tosiaan on toisen tyyli ainakin esittää asiat.

Toinen nostaa vuoronperään tarkasteltavaksi muitakin seikkoja kuin sateen, vaikka koetan säännönmukaisesti luovia puhetta iloisiin asioihin. Ihmisten motivaatio, pukeutuminen, alistuvuus työelämän kurimukselle - kaikkia luonnehtii sama mätyys kuin sadettakin ja kaikille virnistetään vinosti. Jotenkin tausta-ajatus tuntuu menevän siten, että on suoranainen ihme, ettei tässä maailmassa kajahdeta sen kummemmin, kun kerran meidät pakotetaan nielemään paskaa joka tuutista. Huomaan hämmentyväni ja hieman luimistelevani korviani.

Huomaan näet keskustelun kuluessa, että pidän maailmasta ja sen ihmisistä. Tapahtuu toki paljon julmuuksia ja ylilyöntejä, mutta paljon hyvääkin. Silloinkin kun ihmisten asenne tai teot harmittavat minua hetkellisesti asettuessaan jotenkin poikkiteloin tarpeellisina pitämieni asioiden eteen, en jotenkin osaa ottaa sellaista yleistettyä näkökulmaa, että maailma olisi jotenkin yleisluonteeltaan vastahankainen tai ansaitsisi osakseen synkeän ironisia kommentteja. Toki saatan joskus olla tuohduksissani (ja se on ilmeisesti vain aivan hyvä sen suhteen, että saan puoleni pidettyä minulle tärkeissä kysymyksissä - tuohtumus osoittaa, etten tahdo alistua) ja joskus harvoin jokin asia voi tuntua suorastaan raivostuttavalta, mutta en näytä osaavan pitkittää tuota tuntemusta. Kun olen saanut sanottua kantani ja selitettyä tuohtumukseni, se vain katoaa ja tunnen tyytyväisyyttä ja ehkä jos asia ei kantani ilmaisemisesta mihinkään muutu, avuttomuutta ja surua. (Voi olla, että olen näiden kanssa vähän liian sinut - se liittynee siihen, etten ole pitkävihainen enkä taistele aina riittävästi saadakseni tahtoni läpi.) Jos jonkun ihmisen kohdalla tuohtumus uusiutuu säännönmukaisesti, saan välttää häntä. (Tämä on minulle uusi ajatus, aiemmin olen ajatellut, että jos joku tahtoo nähdä minua vaikka onnistuukin vaikuttamaan negatiivisesti mielialaani joka ainut kerta, minulla on jotenkin velvollisuus olla tavattavissa ja työstää päätäni niin kauan, etten enää mene alavireeseen hänen kommenteistaan. Enää en tahdo ajatella siten. Kaikki muuttumisen vastuu ei voi sijoittua minun pääni sisään.)

Kuunnellessani toista tiedän, että minäkin joskus valitan ja synkistelen. Mutta yleensä tartun kerkeästi siihen, jos toinen tarjoaa iloon vipuavan puheenaiheen. (En erityisemmin pidä siitä, että saan itseni kiinni yksipuolisesta valittamisesta ja pessimismistä. Ne tuntuvat minusta pöljältä välivaiheelta, jossa maailma on muuttunut ja itse pitäisi löytää uusi lähestysmistapa siihen kiinni pureutuakseen, mutta sellaisen sijaan jääkin vain rypemään senhetkisessä surkeudessa. Koetan suvaita tätä puolta itsessäni hetkittäin - muutos vaatii aikaa ja harjoittelua - mutta en tahdo suvaita sitä kroonisesti.) Nyt olen itse tehnyt tällaisen tarjouksen iloon jo monta kertaa, mutta toinen rypee edelleen kuopassaan eikä vastaa oikein mitenkään leikkiinkutsuihini ja huomaan harmistuvani - lievästi, mutta kuitenkin. Eikä yksikään aihe, jota hän käsittelee, mitenkään selitä moista asennetta. (Minusta on ymmärrettävää, että ihmiset tyrmistyvät joidenkin asioiden luona ja ovat hetken epäluuloisia hieman kaikkea kohtaan aina kun tuokin asia tulee puheeseen. Kriisitilanteissa psyyke toimii toisin.) Nyt mitään kriisiasioita ei kuitenkaan ole käsitelty. Kaikki tuntuu toisesta vain olevan kroonisesti pielessä, enkä ole itse lainkaan sillä tuulella, että osaisin mennä sellaiseen mukaan. Tai haluaisin.

Kyllä, luulen, että kyse on haluamisestakin. En usko, että krooninen negatiivisuus ja pessimismi ovat kellekään hyväksi. Olen lukenut riittävän monta viittausta siihen, kuinka ne lyhentävät eliniän odotetta. Eikä se ole edes tärkeintä. Tärkeämmältä tuntuu se, miten hurjasti ne vaikuttavat elämänlaatuun. Tavallaan tahtoisin, mutta toisaalta en tosiaankaan tahtoisi tietää, miltä tuntuisi elää maailmassa, jossa joka ikinen seikka suorastaan kirkuisi: KURJAA! TYHMÄÄ! TYLSÄÄ! EPISTÄ! Tuo tahtominen on kai velvollisuudentunnetta, ja tuo ei-tahtominen se reaktio, joka muodostuu suhteessa tällaisiin ihmisiin aika nopeasti: ei, heidän kanssaan tulee kerta toisensa jälkeen synkkä ja raskas olo, koska koetan ymmärtää ja mennä mukaan heidän kokemukseensa heitä ymmärtääkseni, ja sitten saan ponnistella pari päivää pinnalle, suutahdella itselleni ja toivoa, että joku tulee ja tempaisee minut iloon, kunnes en tahdo enää tietää heidän kuulumisistaan. Kirjoitan nyt kroonisesta ivallisuudesta ja negatiivisuudesta, en siitä, että ihmiset kohtaavat vaikeuksia tai heillä on jonkin aikaa vaikeaa elämässään. Vaikeudet eivät ole syy hylätä ketään, eivätkä ne tunnu minusta pahoilta sietää toista kuunnellessa. (Ilmiasu vaikeuksista kerrottaessa ja valittamisessa eroaa paljonkin - vaikeuksista kerrottaessa esimerkiksi itku on herkässä ja hätä aistittavissa ja ivallisuus ja ironia poissa.) Mutta tuo synkistelevä asenne - se sairastuttaa ainakin minut. Toivoisin olevani kestävämpi sen suhteen, mutta olen opetellut kantapään kautta rajani sen sietämisessä ja tiedän, että noiden rajojen ylittäminen ei ainakaan toistaiseksi tuota järkeviä oloja.

Tuntuu helpottavalta törmätä skeematerapian kirjassa siihen, että reaktioni on ihan tavallinen. Kirjassa kerrotaan, että negatiivisuuden/pessimismin skeemassa on tyypillistä, että ihminen pelaa valittamispeliä, jossa hän saa kumppaneiltaan jatkuvasti emotionaalista tyynnyttelyä ja lohdutusta. Pidemmän päälle muut kuitenkin alkavat pitää valittajaa rasittavana, koska joutuvat kroonisesti lohduttajan asemaan. Jep, en voi kuin nyökätä. Ja silti, kun luen tuon, säikähdän tietysti itse aivan kauheasti - entäpä jos olenkin itsekin aivan liian tyytymätön kaikkeen, vaikka usein kommunikaatiossa säikähdänkin toisten tyytymättömyyttä? Jos en vain kuule omaa valittamistani? (Olen samantien valmis niputtamaan valittamiseksi ihan kaiken minua ikinä suututtaneen.) Äh, on vain kuunneltava tarkemmin - siinä on ainakin yksi suunta, jonka mukaan voi edetä.

Jostain syystä (ehkä omista vinouksistani johtuen) minun on helpompi sietää sitä, että ihminen valittaa itsestään. Ehkä ymmärrän sen jotenkin funktionaalisemmaksi. Ajattelen hänen keräävän kiukkua omaa koettua avuttomuuttaan ja pönttöyttään ja hirviömäisyyttään kohtaan, ja että tuo kiukku saattaa ehkä jotenkin olla tarpeen muutoksen alkuun saattamiseksi. (Tarpeellisiksi uskomustasolla myönnetytkin muutokset vaativat usein liikkeelle tönäisyn.) Itseäänhän jokaisella on oikeus muokata. Tosin jos valitus ottaa muodon “minä aina” tai “minusta ei koskaan voi tulla”, en onnistu kuulemaan siinä muutosvoimaa.

Nyt kun kieltäydyn menemästä mukaan valittamispeliin tuon kohtaamani ihmisen kanssa ja pysyttelen neutraalina ja etäällä, hän ei hymyile minulle kertaakaan. Hänen epäluuloisuutensa paistaa läpi. Yhä uusi aloite, yhä uusi kieltäytyminen sen määräämästä vastaamisen eleestä. Tajuan rasittavuuteni ja koen siitä surua. Ehkä olen hirviömäinen, kun haluaisin kommunikaation sujuvan toisin. (Eikö se olekin jonkin sortin suvaitsemattomuutta, ettei mene toisen avaukseen mukaan?) Äkisti olen aivan väsynyt. On niin paljon vaikeampaa vastustaa hetkessä ja voida pidemmällä jaksolla paremmin kuin mennä mukaan hetkessä ja märeksiä tapahtunutta päiväkaudet. Ja silti ensimmäinen vaihtoehdoista tuntuu paremmalta. Sitten mieleeni pilkahtaa ajatus, että tavallaan on kuitenkin oikein, että estän jotakuta vahvistamasta itseään (minun näkökulmastani) vahingoittavaa käytösmallia, olkoonkin että vain yhden keskustelun ajan - sen verran valtuuksissani on. Tuntuu kurjalta, etten onnistu poimaisemaan häntä iloon. Mutta voihan hän aina valittaa keskustelustamme ja hankaluudestani jälkeenpäin, jos tahtoo ottaa sellaisen asenteen…

Vaikka tietysti tuo tahtoo on kiero sana. Tahtoo ja tahtoo. Kuka tahtoo? Sekö, joka tahtoisi jossain syvällä tasolla onnellisen elämän, iloa enemmän kuin happamuutta? Vai onko sitä enää tämän ja muiden kroonikkohappamien kohdalla? Enää vai vielä vai toistaiseksi? Kuinka paljon happamuus on valittua ja kuinka paljon opetettua? Kuinka helppo siitä on poisoppia? Kun minä jätän asiasta huomauttamatta sivullisuuteni tähden, kohtaako hän koskaan ketään, joka onnistuisi kommunikoimaan, miksi valittaminen ja synkeys ei ehkä sittenkään kannata? Onko minulla oikeutta toivoa, että joku toinen kokisi ilon? Voinko silti olla toivomatta sellaista? Tai voiko hän olla toivomatta, että astuisin mukaan hänen asettamaansa kuvioon, joka ei selvästi näytä sisältävän leikin varioivuutta vaan pelin sääntöehdottomuuden? Kuinka helppoa on oppia huomaamaan maailman ihanuus ja kauneus ja ilahduttavuus ja sykähdyttävyys, jotka kuitenkin ympäröivät meitä kaiken aikaa (ellen sitten luo noita illuusioita jonkin oman pelini osana)? Miten lapsen ilo ja into on onnistuttu sullomaan negatiivisuuden tynnyriin? (En muista koskaan tavanneeni kroonisen valittavaa pikkulasta, mutta kroonisen valittavia teinejä muistan tavanneeni rutosti, samoin aikuisia.) Onko väärin, että hätkähdän tuota asennetta, haluaisin auttaa maailmaa siinä kohdin ja tunnen itseni kuitenkin kyvyttömäksi (ja oikeastaan oikeuksiltanikin rajatuksi - hänen elämänsähän se on) tekemään mitään rakentavaa elettä iloon kutsumisia lukuunottamatta? Vaatia en saa, sen ymmärrän kyllä, mutta saanko toivoa? Miten voisin edistää iloa? Saanko haluta niin? Mitä Maija Poppanen tässä kohden tekisi?

Kysymyksiä, kysymyksiä, tuskin mitään varmuutta.

Kävellessäni asioita eteenpäin tarraudun kiivaasti kaikkeen kauniiseen ja ihanaan kesäsateessa. Suorastaan vauhkoonnun ajatuksesta, että jokin estäisi minua kokemasta näin, haistamasta kasvillisuutta ja märkää asfalttia, rappauksia ja ikkunanpuitteita, etsimästä rakastamisen ja tarttumisen kohtia. Minusta tuntuu, että olisin ilman tuota taipumusta kuollut. Olisin kuollut jo aikoja sitten. Voi olla, että erehdyn tässä, mutta niin joka tapauksessa uskon. Ja siinä kuvittelen ainakin olevani oikeassa, että jos en nyt ja tässä ilahtuisi näistä kaikista seikoista kävellessäni, vaan pitäisin niitä yksinomaan huonoina, mielialani vajuisi paljon matalammas. Ehkä minulle se on pakko, joillekin muille ei, ehkä tarvitsen muita enemmän kauneutta ja kuulumisen tunnetta, sujumisen ja uppoutumisen tunnetta, ehkä ilman niitä en pääsisi jaloilleni useina aamuina tai heräisi iloisena ja innokkaana, vaikken voikaan tietää, miten asiat sujuvat huomenna tai vuoden päästä. Ehkä liioittelen happamuuden ja valittamisen vaarat, koska minulle ne tosiaan tuntuvat vaaroilta.

Yhtäkaikkisesti, nautin siitä, että huomaan poppelien tuoksuvan voimakkaasti, se silaa päivään ja säähän aivan erikoisen hehkun ja auttaa uskomaan, että asiat voidaan hoitaa tyydyttävällä tavalla ja että luvassa on paljon muitakin arvaamattomia iloja. Tunnen onnea siitä, että elän tällaista animistista maailmaa, jossa poppelitkin osallistuvat aktiivisesti minun iloon poimimiseeni. Ajattelen, että minun pitää muistaa tämäkin sitten kun juttelen äidin kanssa peloista, sukulaisista, häistä, ruokatarjoamisista ja kasvatukseni epäonnistumisesta. En osaa ajatella kasvatukseni epäonnistuneen siinä suhteessa, että elän kuitenkin suuria pieniä iloja ja suhtaudun toiveikkaasti ja siksi jaksan sitkeästi yrittää puolimahdottomiakin seikkoja ja tehdä monia asioita, jotka vain tuntuvat mielenkiintoisilta vaikken niitä sen tarkemmin osaakaan perustella (bloggaaminen on juuri tällainen juttu, hauska kokeilu), ja jaksan antaa anteeksi, koettaa muovata maailmankuvaani, ponnistella johonkin suuntaan ja kantaa huolta ja rakastaa. Jaksan iloita.

Iloita, niin - joskus se tuntuu kaikkein vaikeimmalta toiveista kaikissa ristiriitojen puristuksissa. Jos jaksaa, osaa ja halua iloita ja kutsua muitakin (siinä välillä onnistuen, välillä epäonnistuen) iloon, asiat eivät voi olla kovinkaan huonosti. Muistan Karrin sanat vapulta pari vuotta sitten, kuinka hän kertoi jälkeenpäin katsoneensa, miten me Viin kanssa nauroimme ja kuinka hän ajatteli, että olimme me kuinka rikki hyvänsä tuona hetkenä, me sentään nauroimme niin iloisesti, että kaikki ei selvästikään voinut olla huonosti.

Mielenosoituksen sijaan suuntaamme metsään ja illalla Helsingin urkukesän avajaiskonserttiin Tuomiokirkossa. Metsä kirkkoa kirkompi, siellä ei tarvita sivulaivoihin puoliympyräisiä kattoikkunoita feikkaamaan tilaa suuremmaksi. (Se mikä tapahtuu, tapahtuu, ajattelen heti kun tämä ajatus pälähtää päähäni kirkon hävyttömän epäergonomisella istuimella, me ihmiset vain teemme sellaista.)

Mutta kirkossa on musiikki. Kuuntelen urkujen ääniä ja mietin, millaiselta tuntuisi ajetella jumalan ja enkelin äännehtivän tuolla tavalla. (Unohdan jotenkin sen, että heidän piti elää toisessa, sielullisessa todellisuudessa, jossa äänetkään eivät varmaan olisi auditiivisia vaan jotain sielujen sinfoniaa tai muuta hämärää.) Tämän ajatuslinjan katkaisee urkurin viimeinen biisi, joka kuulostaa kännisten kissanpentujen soundtrackilta. Suljen silmät ja ajattelen postmodernia jumalaa, joka samaan aikaan piipittää ja jylisee romahtaakseen sitten lattialle kylpemään kissanpentuina ruoho-oksennuksessa. Muuten konsertissa on hauskaa pitää silmät auki ja katsella ihmisiä, arvuutella keitä he ovat ja mistä tulevat ja mikä sai heidät konserttiin. Tuskin valkopartaiset sedät tulevat facebook-kutsun perusteella.

Mietin myös, millaista olisi ollut käydä tuollasissa konserteissa lapsesta pitäen. Avajaispuheessa mainitaan, että urkukesä on jo neljättäkymmenettä kertaa. Tämä on kolmaskymmenesneljäs kesäni Helsingissä ja istun kuuntelemassa urkuja (joista olen soittimena aina pitänyt) ensimmäistä kertaa. Mikä ihme on pidätellyt minua tänne saakka?

Olen vähän apea metsäkäynnistä huolimatta, koska vessalukemistonani on tällä hetkellä syrjäytymisestä kertova kirja, jossa viitataan erään suomalaisen tutkijan arveluun, että turvaverkkojen ulkopuolelle pudonneiden auttamista ja sietämistä saattaa ehkäistä se, että apu ymmärretään vastavuoroisuutta edellyttäväksi. Niinpä sitten kirkossa mietin, kuinka monta kertaa olen voinut auttaa juuri sitä, joka on onnistunut avaamaan silmäni jollekin itse asettamalleni, pahaa oloa kiristävälle ja melko keinotekoiselle rajalle tai lukolle. Hyvin harvoin! Tai ehkä pikemminkin: tuskin koskaan. Ja että oletanko, että antaessani apua saan sitä juuri tuolta henkilöltä takaisin - en taatusti oleta. En ainakaan silloin, kun autan jotakuta, joka todella tarvitsee apua sillä hetkellä. (Ystävien rakenteellinen tukeminen on vähän eri jutska, koska nautin heistä ja tuen mieluusti heidän jaksamistaan.) Tuntuu jotenkin kauhean kummalliselta ja julmalta, että joku rajaisi noin tiukasti maailmansa, että laskelmoisi tarkasti, saako vasta-apua juuri tältä samalta henkilöltä. Ajattelen ehkä enemmänkin niin päin, että voiko muka olla niin, että tämä ihminen ansaitsisi jäädä täysin vaille apua. (Luultavasti tuohon kysymykseen ei voi ikinä vastata kyllä, joten kysymys on auttamatta retorinen.) En välttämättä ryhdy toimeen itse, en osaa useinkaan auttaa enkä välttämättä edes ymmärrä, mistä on oikeastaan kyse, mutta minusta tuntuu, että velvollisuuteni on sietää hieman hankalampaakin käytöstä ja monia asioita, joista en ymmärrä höläsen pöläystä. (Jossain toki sietämisen rajakin kulkee, mutta melko vakavissa asioissa.)

Olen surumielinen osittain myös siksi, että kirjassa, jonka työstämisen aloitan, kerrotaan taas kerran, kuinka ihmisen mantelitumake varastoi itseensä pelottavien ja uhkaavien tilanteiden emotionaalisia kuvioita, ja kuinka mantelitumake reagoi uusien tilanteiden näitä vaaran malleja muistuttavuuteen ja muodostaa pelon keholliset oireet jo ennen kuin aivojen päätelmiin kykenevät järjestelmät ehtivät sanoa hep tai stop tai mitään muutakaan (ajattelen tätä lukiessani Eric Bernen näkemyksiä peleistä - niitä ei ehkä olisi lainkaan vaikea sovittaa yhteen tiettyjen maladaptiivisten skeemojen kanssa). Mantelitumakkeen reaktioita ei voi edes muuttaa - vain suhtautumista sen tuottamiin, vaikeasti sanallistuviin (ja usein tietoiselle päättelylle vastakkaisiin ja siksi kiusaannuttavan tuntuisiin) oloihin voi muuttaa. Tuntuu kovin raskaalta lukea nuo rivit, vaikka sitten jo pian tekstissä vakuutetaankin, että mitä tehokkaammin noita asioita kognitiivisesti prosessoidaan, sen heikommalta mantelitumakkeen ensireaktio alkaa pian tuntua. Jotenkin tuntuu vain ylivoimaiselta koko ajatus, että seuranani hautaan saakka olisi tämä samskutin epävarmuus, mihinkään kuulumattomuus ja vaikeus kokea itsellään olevan mitään oikeuksia, joiden puolustamisen yrittämisen jälkeen ei tarvitsisi ryömiä maassa ja pyydellä nöyrästi anteeksi joka taholle yritystä sanoa, että tästä käytännöstä tulee minulle paha olo ja voitaisiinko sitä jotenkin justeerata vaikka se teistä olisikin kiva ja hyvä. (En koe niinkään ongelmaksi sitä, etten näe joitain jutskia oikeuksiksini - jos asia ei haittaa itseäni eikä läheisiäni, ehkä ei ole vaarallista, vaikken tahdokaan sitä, tätä ja tuota, kuten kulutuskulttuuri meidät haluaisi opettaa vaatimaan. Ei niin, etten olisi jonkin arvoinen mutta en vain satu haluamaan joitakin asioita. Saatan arvella, että esimerkiksi liika raha korruptoisi minut.) Haluaisin toivoa kuitenkin, että maailmani väljentyisi edelleen.

Tekstissä puhutaan myös ehdollisesta rakastamisesta, johon monet lapset joutuvat kasvamaan. Siinä idea kuuluu suunnilleen näin: Vain kieltämällä joitakin persoonallisuutensa olennaisia puolia ja tarpeitaan lapsi saa hyväksyntää ja rakkautta. Vanhemmat pitävät lapsen ainutkertaisia tuntemuksia tärkeämpänä sosiaalisia normeja, joihin lapsi kiireen vilkkaa runnotaan ja joiden mukaan toimimisesta seuraa rakkauden ja hellyyden osoituksia. Tulen ajatelleeksi tuota tekstikohtaa kirkossa, se tuntuu nivoutuvan jotenkin auttamisen vastavuoroiseksi käsittämiseen: auttaminenkin hahmottuu ehdolliseksi.

Mietin kirkossa myös sitä, miten keskustelimme Eufemian kanssa kauan sitten (liekö viime kesänä) luostareista ja kuinka minua hämmensi se, miten erilaiseksi kuvittelimme luostarin johtajan. Minä kuvittelin hänet jotenkin täysin automaattisesti ja vaihtoehdottomasti ankaraksi ja pettymystään selkeästi ja vähän niskojaan nakkelevalla tavalla osoittaksi, mihin Eufemia totesi, että ei ei, eiköhän hän pikemminkin kysyisi lempeästi, onkohan tämä nyt oikeastaan sinun juttusi tai käskisi vain olemaan liikoja murehtimatta, jotakin sen tyyppistä, en muista tarkasti, mutta äkkiä kun Eufemia oli lausunut nuo sanat, minun oli helppoa kuvitella tosiaan sellainenkin abbedissa, joka osaisi suhtautua viisaasti epäilyihin ja epätoivoon. (Osaan kuvitella itsenäisesti sellaisen pilatesopettajan ja feldenkraisopettajan ja hevosen, koska olen kohdannut sellaiset käytännössä, mutta jostakin syystä ajatus abstraktien asioiden auktoriteetista sisältää minun välittömimmässä ja kerkeimmin tyrkyllä olevassa mielikuvassani paljon, paljon asenteellista tuomitsevuutta ja passiivis-aggressiivista sanankäyttöä.) Nyt kun sellainen ajatus on laitettu päähäni itämään, olen monesti ajatellut tuota iloista abbedissaa ja kuvitellut hänet erään entisen pomoni ja Wislawa Szymborskan sekoitukseksi, toki nunnanpuvussa. Ja olen monesti hämmästellyt sitä, että kun kerran kuvani luostarin johtajattaresta oli aiemmin sellainen kuin oli, miksi ihmeessä halusin niin usein luostariin? En kuitenkaan pidä sellaisesta kohtelusta sitten kun se toteutuu.

Kuuntelen penkissä ja istun ja sävelet juoksentelevat eestaas ja ihmiset heiluvat hieman ja nojaavat päätään jotenkin ja penkkirivien päässä on pienet painokahvaiset ovet ikään kuin kirkkoväki ei muuten pysyisi riittävän paikoillaan. Äkkiä tunnen valtavaa helpotusta, koska voin olla jokseenkin varma, etten tällä kertaa ole sellaisen ihmisen kanssa, joka mielellään tuomitsisi muita tai heittäisi kiviä kehenkään muuhun kuin itseensä. (Olen välillä siinä vähän liian innokas itse. Osun tarkasti. Mutta alan nauraa sille, sillekin, vähitellen.) En tiedä, siksikö minun oli niin vaikeaa rakastua sillä tavalla kuin olin tottunut ajattelemaan rakkauden kulkevan - että ensin pelkään jotakuta ja kunnioitan hänen jokaista mielipidettään ja sitten olen aivan häikäistynyt siitä, että tuo pelottava olento suostuu kanssakäymisiin ja paljastuukin oikeastaan aika inhimilliseksi ja tilanne vakuuttaa minut alkusekunneista lähtien siihen, että kyllä vain, minä pystyn tähän, tämä on sairaan pelottavaa, mutta pystyn, varmasti pystyn. Kummallinen tunne uhkarohkeudelta tuntuvan keskellä - että minut on valittu tähän. (Ei, että minä olen valinnut tämän; nykyään haen sitä tunnetta.)

Nyt olen rakastunut aivan toisella tavalla, vähitellen ja vaivalloisesti ja ajatellut välillä, että äh, tästä ei kyllä tule yhtikäs mitään. Olen tuntenut molemmat välillä vaivalloisiksi, en ole osannut suunnitella pidemmälle enkä kuvitella oikein mitään ja sitten olen äkkiä tajunnut, että hemmetti vie, me pidämme toisistamme paljon ja tahdomme oikeastaan aika samoja asioita. Me jopa pystymme puhumaan asioista. Se on hämmentävää. Se on niin erilaista kuin mikään ennen, paitsi ehkä kuin ystävyys silloin kun oli kuuden tai seitsemän ja kaikki meni hyvin. (Dippauksia ei onneksi nyt tunneta samalla intensiteetillä kuin silloin, siitä on varmaan kiittäminen kognitiivista jumppaamista.) Miten kummallista ja yksinkertaista…

Kirkossa mietin kyllä sitäkin, että ehkä joku, monikin, ymmärtää tällaisia asioita jo vaikka viisitoistavuotiaana tai kaksikymppisenä. (Onhan niitä hyvin tasapainoisen oloisia ihmisiä.) Ja itse kulkee ja kulkee ja kokee ja kipuilee ja hakkaa päätä seinään ja nyt vähitellen alkaa tajuta, että äh, joissain seinissä on ovi myös ja että joihinkin taloihin ei kyllä kannata edes tahtoa sisälle.

Olen samalla kovin helpottunut ja kovin surullinen, koska ajattelen, että pahin on takana mutta että toisalta en koskaan lakkaa olemasta minä, se tarkoittaa, en koskaan lakkaa olemasta hieman surullinen ja ulkopuolinen, iloa janoava, ehkä hivenen liian luottavainen ja huonosti puoliaan pitävä, paniikissa tiehensä karkaava, puolipäivähajamielinen ja enemmän hyväksyvästä ja toiveikkaasta kuin haukkuvasta ja kyynisestä ilmapiiristä pitävä ja siinä jatkuvasti omaan suvaitsemattomuuteeni törmäävä (en vain kestä “turhien” julkkisten haukkumista - eivät he ainakaan syntipukkeina näy turhia olevan; en myöskään tällä erää koe kestäväni Iltalehden lööppiä miten puolisosi pettää sinua tänä kesänä, itse muotoilisin sen ehkä miten puolisosi osoittaa rakkauttaan torvehtimisen sivussa tai vielä veloenischimmin: nämä ovat kesän kiputilanteet, joissa saatat äkisti ajatella et äh miks mä seukkaan, elämä on yhtä hiton vaahtokarkkitestiä). Ehkä on myös niin, että päättämättömyyteni jatkuu ties kuinka pitkälle.

Huh.

Muutos on niin hidasta silloin kun toivoo sen tapahtuvan ja jälkeenpäin sen vain toteaa tapahtuneen tai olevan ainakin aluillaan. Mistä sen voi tietää, missä kohden etenee? Ei kai voi. Voi vain havaita eron edeltäneeseen tilaan, ankaran abbedissan ja suloisesti hymyilevän abbedissan eron. Tai oikeastaan anakaran abbedissan ja kahden vaihtoehtoisen abbedissan (ja ehkä niiden välimuotojen) eron; tulkinnan ja ymmärryksen eron.

Kotimatkalla urkukonsertista ostamme ensin korvapuustit ja sitten vielä puoliksi pitafalafelin.

Ihmeellistä, miten rauhallisesti päivät vierähtävät loppuunsa. Aamuisin olen juossut turkoosia vettä ja saanut valohoidon aurinkolaseista huolimatta. Sitten olen maannut saunassa ja venyttänyt tiukkia lihaksia, pihissyt löylyn kuumuutta.

Projektit eivät etene enkä jaksa piitata. Lomaa on vielä viikko jäljellä, huomenna tanssiesitys. Kevät rahisee hitaasti kohti päätöstään, keto-orvokit värittävät kalliot. Lauseiden välinen yhteys katoaa. Pysäytän pyörän ja istuudun penkille tuijottamaan avautuneita syreenin kukkia. Nostan jalat penkille eteeni ja kiedon kädet niiden ympärille. Äiti on pyytänyt siskoa ja tämän miestä esittämään musiikkia häissä kysymättä minulta, haluanko mitään sellaista. (En halua.) Koetan luovia tilanteesta loukkaamatta siskoa. En halua beatles-covereita. Meillä on vain niin erilainen musiikkimaku. Jos he esittäisivät mustalaismusiikkia tai kesäillan valssin, mikäs siinä, tai edes bossa novaa, mutta kun ei.

Vompsu loukkaantuu äidin järjestelyistä, ihmiset kävelevät piittaamatta hyväntahtoisina niin läheltä, että käsivarret ovat raapiumilla kaiken aikaa eikä uni tahdo laskeutua silloin kuin sen pitäisi. On puhuttava äidille, ja sitten äitikin todennäköisesti loukkaantuu, isä loukkaantuu äidin loukkaamisesta, loukkaantumiset kaatuilevat eteenpäin ja tunnen itseni superhankalaksi kun en halua häitä, joissa esitetään popballadeja ja pompöösejä puheita. Mutta jos en nyt selvitä asiaa (oli sen keskustelun tulos sitten tämä tai tuo), voi käydä niin, että tarjolla on myös kuolleen eläimen lihasta pyöriteltyjä pullia, spontaani on puristettu tiehensä tiukalla ohjelmalla ja poden hautajaistunnelmaa kaiken keveyden ja ilmavuuden kadottua.

Kaiken tämän keskellä meidän pitäisi vielä lähteä hakemaan hääjuomia yhdessä Tallinnasta.

Mutta aamupäivisin rauha hetken puistonpenkillä, syreenit avautuvat, valo heiluttaa köynnösten nuppuja. Koetan ajatella, että se mikä on, on. En tiedä tarkalleen, mitä se tarkoittaa, joten muotoilen ajatuksen uudelleen: se, mikä tapahtuu, tapahtuu. Sillä tavalla lause käy tartuttavammaksi. Tapahtumiseen on helpompaa vaikuttaa kuin olemiseen. (Oleminen hermostuttaa minut siinä määrin, että sekoilen suomenkin verbintaivutuksen kanssa. He ovat tässä, siellä olevat puut - menen näissä sekaisin tyyliin he olevat tässäja siellä ovat puut.) Istun Eläintarhassa, jossa on vain häkittämättömiä villieläimiä. Lempeän näköinen varpunen hyppelehtii kiviaitaa pitkin.

Ei tuule lainkaan. Koetan kuvitella muuttuvani valoksi. Istuinluut alkavat tuntua ikävästi, huono asento, nousen ja jatkan matkaa. On vielä tekemistä ennen esitystä, esiintymishalattia pitää ottaa aika tavalla sisään ja keksiä sen selkään nerokas kiristyssysteemi, jotta saan kurottua kankaan vartalonmyötäiseksi ja pystyn silti pujottautumaan tuohon vetoketjuttomaan ja napittomaan ohuen intianpuuvillan vaatekappaleeseen.

Mielenkiintoista vain on, että luonnon suuruus ja monimuotoisuus herättää tutkijassa myönteisen tunteen. Cantell kysyy, kenet jättäisi kylmäksi Beethovenin sävellys “Jumalan kunnia luonnossa”. Tiedemiehenkään suhde luontoon ei ole pelkästään järjen ja ymmärtämisen suhde; on myös tunteen side.
Lähde: Väinö Kirstinä, Puutarhassa

Mistä kaikesta tarvitaankaan runoilijoita muistuttamaan? Kirstinä-sitaatti käsittelee tärkeää seikkaa, josta kiintymyssuhteiden tutkijat ovat kirjoittaneet paljon ja vakuuttavasti ja jota on tutkittu lukuisin laboratoriokokein, muun muassa reesusapinoilla, mutta myös käyttäytymislaboratorioissa ihmislasten avulla. (Lapsia ei tietenkään pidetä häkeissä, ehdollisteta ja valvota yhtä tieteellisen tarkasti kuin reesusapinoita, sillä mikään eettinen toimikunta ei antaisi siihen lupaa, ja toisaalta, kyllähän maailmassa riittää kiintymyssuhteeltaan turvattomia lapsia ilman että heitä tarvitsisi erityisesti ehdollistaa tuollaiseen maailmankuvaan tarkoituksella. Riittää, että heidät tuodaan videoituun tilaan. Turvaton kiintymyssuhde on suhteellisen helppo tunnistaa, etenkin pienen lapsen laskelmoimattomassa käytöksessä. Aikuiset peittävät sen tarmokkaasti ja hämmentävän monimuotoisin strategioin. Yleensä peittävät, eivät työstä sitä tietoisesti. Mikä harmi!) Kiintymyssuhde, tunteen side, on ensimmäinen suhtautumisemme maailmaan. Älylliset operaatiot tulevat vasta myöhemmin eivätkä tunnu onnistuvan syrjäyttämään kuuluvuuden, lämmön ja läheisyyden tunteita mihinkään. Älyllisin operaatioin voi yrittää kompensoida, mutta jokainen joskus paikkaan juurtunut, ystävystynyt ja rakastunut tietää, miten paljon ne kuulostavat pihlajanmarjojen happamuutta päivittelevältä ketulta.

Se tuntemus, kun tajuaa jonkun aiemmin saavuttamattomalta tuntuneen ihmisen (tai muun eläimen) hyväksyvät minut, pitävän mistä, välittävän siitä, miltä minusta tuntuu, on kai pökerryttävintä, mitä saa kokea. Jotkut teoreetikot ajattelevat uskonnollisen ja esteettisen tunteenkin juontuvan tällaisesta kokemuksesta: kuulun maailmaan, maailma ottaa minut vastaan, osoittaa luonteellaan suhtautuvansa minuun muutoin kuin vihamielisesti. (Esteettinen ja uskonnollinen kokemus ilman animistista elementtiä on jotakin, mitä en osaa kuvitella. Ehkä olisi varminta ajatella, että osan ihmisistä esteettinen kokemus on tällaista. Formalistit eivät varmastikaan olisi tähän kuvaukseen tyytyväisiä, mutta toisaalta - minusta tuntuu, että formalismi on harvinaisen hedelmätön estetiikan teoria rajatessaan esteettisen kokemuksen niin tiukasti länsimaiseen moderniin taiteeseen ja sillekin melko epätyypillisiin vaikutuksiin.)

Tuntuu jotenkin kammottavalta, että Kirstinän on erikseen ihmeteltävä sitä tai todettava se, kuinka tiedemieskin sitoutuu maailmaan. Ehkä hän on tavannut joskus samanlaisissa pyrkimyksissä ponnistelevia, kernaasti tieteelliseksi projektiaan kutsuvia henkilöitä kuin minäkin: lukuisia nuoria ihmisiä (ja taisin silloin olla itsekin nuorempi, jos oikein muistan), jotka nostivat (kovin kapeasti ymmärretyn) rationaalisuuden niin voimakkaasti ihanteekseen, että vaikuttivat melkein kummallisilta suhtautumisessaan lajitovereihin. He selittivät ja aprikoivat toisten käytösmalleja ja imagoja näennäisen etäältä ja välinpitämättöminä. Mutta välillä heidän kuorensa murtui, usein humalassa tai muiden päihteiden vaikutuksesta. Vain noiden murtumien vuoksi heihin saattoi kiintyä. Jos he olisivat onnistuneet täysin pyrkimyksissään olla sitoutumatta (jotkut näet pitävät sitä älyllisen uskottavuuden ja jopa eettisyyden edellytyksenä) ja olisivat ilakoineet sängyissä ja juhlissa koskaan niiden jäljistä masentumatta, hirviöitähän he olisivat olleet. Irrationaalisia hirviöitä. Liian pitkälle välttelevässä kiintymystyylissä edenneitä, tavoittamattomia itsensä glorifioinnissa ja muiden vihaamisessa.

(Erään tutkimuksen mukaan muuten suomalaisen miehen peruskiintymystyyli on välttelevä - siteeraan: Suomalaisten miesten ja naisten kiintymyssuhdejakaumaa ovat tutkineet mm. Nauha ja Silvén (2000). Turvallinen kiintymystyyli oli naisilla yli puolella, miehillä alle puolella. Takertuvia oli naisista alle viidennes, miehistä vain muutama. Miehistä vältteleviä oli noin puolet ja naisista lähes neljännes. Tämän mukaan suomalaisen miehen erityispiirre on välttelevyys kun taas naisilla yleisin kiintymystyyli on turvallinen kiintymystyyli. Lähde. Tämä on vakava poikien kasvatukseen ja mieskuvaan liittyvä ongelma, josta ei kuulu syyllistää välttelevän kiintymystyylin kehittänyttä - tyyli kun vakiintuu lapsuudessa melko pysyväksi ja muuttamisekseen paljon työtä vaativaksi. Välttelevään kiintymystyyliin kuuluva itsen erinomaisuuden korostaminen sopii lisäksi kovin surkeasti yhteen oman kiintymystyylin ongelmallisena ja muutosta kaipaavana kokemiseen. Tämä ei siten ole vain yksittäisen ihmisten ongelma vaan koko kulttuurin murhe. Sillä eikö tämä luonnehdinta kuulostakin aika traagiselta: Välttelevillä on myönteinen käsitys itsestä ja kielteinen käsitys toisista. Kielteinen käsitys muista estää luottamasta muiden apuun ja hyväksyntään silloinkin, kun niitä kipeästi tarvitsisi, mikä vähentää muiden tuen ja seuran etsimistä. Kielteinen käsitys muista kompensoituu korostuneena itsetuntona, haluna pärjätä yksin ja taipumuksena painottaa tiedollisten asioiden hallintaa. Avun pyytäminen ja heikkouden näyttäminen on hyvin vaikeaa. Päällepäin välttelevän itsetietoisuus saattaa näyttää hyvältä itsetunnolta, mutta myönteinen käsitys itsestä ei rakennu ihmissuhteissa saatuun hyvään palautteeseen vaan omien suoritusten kautta luotuun itsetuntoon. Välttelevän kiintymystyylin omaavat uskovat turvaa hakiessaan tulevansa torjutuksi ja siksi he kieltävät kiintymyksen tarpeensa. Välttelevät pyrkivät elämään ilman toisten ihmisten rakkautta ja olemaan riippumattomia tunnetasolla toisista. He onnistuvat ylläpitämään myönteistä kuvaa itsestään etäännyttämällä itsensä toisista ja kieltämällä hylätyksi tulemisen haavoittavuuden. He pyrkivät autonomiaan ja kontrolliin ja ristiriitatilanteessa etäisyyteen. Välttelevän on vaikea hyväksyä suorituksissa epäonnistumista, koska se vie pohjan oman itsen varaan rakennetulta itsetunnolta. Työ ja harrastukset ovat keskeisiä heidän elämässään. Ajan myötä kiintymyksen tarpeiden kieltäminen automatisoituu ja kiintymyskäyttäytymisen aktivoituminen tukahtuu. Lähde sama.)

Noin käyttäytyvä sentään käyttäytyy usein hirviömäisesti lähinnä itseään kohtaan (toisin kuin takertuvaan kiintymystyyliin kiinni kasvanut). Kiintymystyyleistä lukiessa ja niitä pohtiessa ainakin itseni valtaa tuon tuosta ajatus, kuinka vähän vapaalla tahdolla onkaan tekemistä oman psyyken muotoutumisen kanssa. Vanhemmat, kaverit, aikuiset roolimallit harrasteissa ja koulussa - kaikki he vinkaavat meitä johonkin suuntaan ennen kuin ymmärrämme, miten massiiviset vaikutukset noilla suunnilla on. Ja siinä vaiheessa, kun ihminen on älyllisesti ja eettisesti riittävän kypsä huomaamaan tiettyjen harmittavien ilmiöiden toistumisen omassa elämässä, on usein ehtinyt tapahtua jo identifikaatio omiin tapoihin ja maailmaankuvaan. Siitä, mikä kenen tahansa sivullisen mielestä on selvästi kovastikin haittaa, ei tahdotakaan luopua. Ennen, kymmenisen vuotta sitten, ajattelin näin: Eiväthän tunteet ole ongelma, ellei niin varta vasten päätetä. Jos yrittää elää tuntematta, kohtaa kyllä epäilemättä vakavia ongelmia, kun kielletyt tunteet kuitenkin pulpahtelevat. Sitä paitsi, asenteethan muodostuvat aivan kummallisesti, jos niillä ei ole tunteen ohjenuoraa apunaan! Nykyään ajattelen suurin piirtein näin: Useimmat eivät ole koskaan tehneet tietoisesti tuota päätöstä siinä vaiheesa kun heidän hahmonsa olisi vielä ollut pehmeä ja helposti muovattavissa. Tuon päätöksen voi kyllä tehdä ja tuntuu järkevältä sanoa, että olisi eettisesti toivottavaa tutkistella omaa kiintymyssuhdettaan, mikäli siinä toistuvasti törmää jonkin sortin ongelmiin. Mutta tuo päätös ajatella tunteita ongelmana on niin varhainen, ettei sitä kovaan ääneen kuuluttava tai hiljaisesti toteuttava varmastikaan muista valinneensa sitä tietoisesti eikä kenties edes tiedä valinneensa sitä. Hän ei ehkä tiedä lainkaan sitä, että maailman voi hahmottaa toisinkin! Ehkä hänen tunteensa on kuopattu jo niin syvälle, etteivät ne todellakaan häiritse hänen väritöntä maailmaansa! Ja jos hänelle koettaa näyttää tuota toisenlaista maailmaa vaikkapa vain vilaukselta, syyllistäminen ei taatusti ole toimiva taktiikka.

(Olen toki lukenut kiintymyssuhteista paljon, aluksi sosiaalipsykologian opinnoissani, kun minusta tuntui, että itsessäni olisi paljon korjattavaa ja kohennettavaa, mutten toisaalta pitänyt omaa mutkikasta oloani riittävän tärkeäksi ja akuutiksi esimerkiksi terapiaan hakeutumiselle - sitä paitsi läheiseni olivat sitä mieltä, että terapiat ovat huijausta ja että minun kuuluisi vain oppia tukahduttamaan tunteeni, jotka eivät heistä tuntuneet normaaleilta laisinkaan. Nykyään törmään teoriaan jatkuvasti kustannustoimittaessani kirjoja - toimitan enimmäkseen psykologian alan ammattilaisille suunnattuja teoksia, ja joudun niitä tyylitellessäni jatkuvasti pohtimaan lisää kiintymyssuhteiden hämmentävää kaikkialle kokemukseen ulottumista ja sitä, kuinka erilainen kiintymystyyli tekee usein toisesta ihmisestä hyvin vaikean ymmärtää - hän vain kokee maailman NIIN eri tavalla. Välttelevä ja takertuva kiintymystyyli kuulostavat minusta todella kummallisilta, niihin maailmoihin tuntuu hankalalta eläytyä. Mutta pelokkasta kiintymystyyliä ymmärrän kyllä. Sen tyyppisiä tuntemuksia, joskaan ei ehkä niin voimakkaina kuin täysimittaisessa pelokkaassa tyylissä, minulla oli etenkin nuorempana hirvittävän usein. Ne ovat käyneet harvemmiksi nyt. Minusta tuntuu tärkeältä kirjoittaa tähän myös se, että en pelkistä ihmisiä heidän kiintymystyyliinsä - ihminen on paljon muutakin. Ja uskon, että muuttuminen on mahdollista. Omalla kohdallani olen ainakin onnistunut setvimään joitakin solmuja ystävien avulla.)

Joskus maailma tuntuu raskaalta elää, jos jakaa läheisyytensä sellaisen ihmisen kanssa, joka ajattelee ja kokee kovin eri tavalla jo aivan perusasiat siitä, mitä tarkoittaa elää suhteessa tai harjoittaa ystävyyttä. Jos noita tyylejä ei vaivauduta sanallistamaan tai niiden käsitteellistämiseksi ei ole käytettävissä taustateoriaa, ehkä ongelmien tätä syytä ei onnistu löytämään ja päätyy syyttämään itseään (tai toista) liian vähästä yrittämsestä ja lopulta uuvuttaa jomman kumman.

Ajattelen suhdetta, jossa sanoin ainakin kerran päivässä rakastavani ja jossa yritin jatkuvasti kertoa erilaisin viestein, kuinka tärkeä toinen oli. Sain positiivista palautetta mutten juuri koskaan yhtään aloitetta osakseni. Sama ihminen ihmetteli puolivihaiseen sävyyn juhlien jälkeen, miksi ihmeessä kuvittelin, etteivät ihmiset voisi pitää minusta tai etten osaisi seurustella heidän kanssaan älykkäästi ja viehättävästi. Hän ei vain osannut sanoa rakastavansa minua ja kunnioittavansa asioita, joita teen. Ehkä sellaisen toistelu tuntui hänestä kummalliselta. Ehkä hän ajatteli kertasanomisen riittävän. Itse ajattelin toisin: on sanottava riittävän usein, vähän kuten kasvejakin on alinomaa kasteltava, nypittävä, vaihdettava multaa, ruukutettava, käänneltävä suhteessa aurinkoon tasaisen kasvun takaamiseksi. Joskus puhuin suhteen aikana tästä kommunikaation erosta ystävälleni, joka ihmetteli ääneen sitä, merkitseekö “minä rakastan sinua” enää mitään tuhannen toiston tienovilla. Puolustauduin sanoen, että minulle se merkitsee, että nuo sanat leimautuvat joka ilta mielessäni eri tavoin, haalivat mukaansa erilaista kuonaa. Että ne vahvistavat kerta toisensa jälkeen sen, että olen siinä tai ainakin kutsuttavissa. Minusta tuntui tärkeältä vakuuttaa sitä, jotta hän ymmärtäisi, miksi tahdon asua hänen kanssaan ja miksi haluaisin tehdä yhdessä vaikka mitä. Minun on vaikeaa ymmärtää, miksi joku kuulisi nuo sanat mekaanisena toistamisena. Maailmassani on aina tilaa lisälämmölle, ystävyydelle ja rakkaudelle. Hyvältähän rakastetuksi tuleminen tuntuu! Vaikka onhan tietysti niin, että tuollaisten sanojen lausuminen on useille vaikeaa. Minullekin. Mutta olin päättänyt hieman siedättää itseänikin.

Lopulta toki kyllästyin kukkumaan kuin käki. Väsyin jotenkin siihen, että tunneasiat oli täysin sysätty haltuuni. (Sellainen on omiaan kadottamaan suhteesta romantiikan.) Mutta lakkasin puhumasta rakastamisesta vasta kauan eromme jälkeen. Minun tuntuu olevan jotenkin tärkeää muistuttaa itsellenikin, miten suurista tunteista on kyse, miten tärkeää on pystyä kuulumaan yhteen jonkun kanssa. Rakastamisessa on jotakin pelottavaa, mutta luulen, että tuon pelon voi kesyttää vain käsittelemällä ja työstämällä sitä päivä toisensa jälkeen.

Miksi kirjoitan parisuhdeasioista sellaisen sitaatin jälkeen, jossa oikeastaan puhutaan luonnon ihailemisesta ja luontoon kuuluvuuden tunteesta? Ehkä se johtuu siitä, etten erota noita alueita toisistaan omassa mielessäni. Inhimillinen rakkaus ja tervetulleeksi itsen tuntemisen kokemus eivät tunnoiltaan eroa kovin paljon siitä, mitä koen kävellessäni metsässä tai liu’uttaessani sormia rannalta löytyneen simpukankuoren juonteita pitkin. Niinä kausina, kun ihmisten kanssa on mennyt takkuisemmin, metsä on tuntunut varsinaiselta pelastajalta. Se on sulkenut sisäänsä, heittänyt poluille pilvipoudan kaltaista siivilöityä valoa, tehnyt mahdottomaksi itsensä onnettomaksi ajattelemisen. (Hyvässä rakkaussuhteessa on paljon samaa.)

Olemme menossa tänään kävelemään metsiin vanhempieni kanssa. Myös koira on mukana. Vaikka retkelle on kiinnitetty tiettyjä käytännönläheisiä päämääriä - kerätä nokkosia ja tarkistaa, joko korvasienet odottaisivat eräällä hakkuuaukealla ja tienpientareella - sen oikea tarkoitus on syvempi. Olen viime päivinä miettinyt paljon metsäonnea ja metsäsuhdettani. Minulle esteettisen ja pyhän peruskuva ei ole henkilökohtainen usko, lukuhurmio tai modernin taulun kontemplointi vaan metsän poluilla liikkuminen. (Tässä asiassa uskon muistuttavani monia suomalaisia ja eroavani räikeästi niistä eteläisemmistä eurooppalaisista, joille metsä jää usein hieman vieraaksi paikaksi, jossa suoritetaan retkeilyä.) Olen nuuskinut jälkiä kauas lapsuuteen ja miettinyt sitä, kuinka jo ala-asteikäisenä vietin liikenevää aikaa metsässä, usein yksinkin kävellen. Metsä oli toki vaatimaton kaupunkimetsä meren rannalla, mutta aina sieltä löytyi sopukoita, joissa saattoi viipyillä pelkäämättä törmäävänsä kehenkään.

Mistä tuo kaikki on syntynyt? Siitäkö, kuinka väsyneenä töistä kotiutuneet vanhemmat eivät voineet selkäsäryiltään istua vaan halusivat aina päivän päätteeksi lenkille? Ja siinä, missä kotona tunsin usein olevani kiusankappale halutessani esitellä jotakin piirtämääni tai kirjoittamaani (heidän väsätessään kirjanpitoa), metsässä käveltäessä puhuttiin kaiken aikaa hyväksyvään sävyyn. Ehkä ei ole ihme, että tunnen oloni kaikkein rakastettavimmaksi silloin kun liikun metsän halki, mieleni on kevyt ja iloinen ja unohdan jalan kipeyden, maailmaan sopeutumisen kummat kotkotukset ja sen, kuinka pitkä matka on vielä kuljettavana niin elämän kuin yhden iltapäivänkin aikana. Ehkä ei ole ihme, että olen tanssinut ja kävellyt jalkani rasitusmurtumille saakka…

Joka tapauksessa, kun käymme metsään, tiedän kaiken siivilöityvän vihertävää valoa, kulun maistuvan onnellisuudelta. Kuinka monin tavoin metsään voikaan mennä: yksin, kaksin, seurassa, koiran kanssa, hevosen tai pyörän satulassa. Niinäkin kausina, kun olisin voinut inhimillisen kommunikaation seurauksena ajatella, että tunteet ovat oikeastaan turhia ja haitallisia, metsä on kannatellut minut. Se on estänyt minua ajattelemasta, ettei tieteelliseen tai maailmalle uteliaaseen asenteeseen kuuluisi tunteen sidettä. Olen käyttänyt mielikuvaa polulla kävelemisestä useasti, kun jokin ratkaisu on pelottanut: en kulje takaperin side silmillä kaupungissa, pakotettuna, vaan etenen polku, jolla voin valita, että haluan uskaltaa asua yhdessä tai ystävystyä.

Ja kaikki se tieteellinen ja filosofinen uteliaisuus, joka välillä saattaa vaivata, on juurtunut noihin kokemuksiin kuulumisesta. Silloinkin, kun mietin ulkopuolisuuden tunnetta, sen vastakohtana kimmeltää kuuluminen, jonka tunnen sitä paremmin.

Argumentti menee suunnilleen näin: ”Jos olet joskus mitenkään sotkeutunut asiaan x, olet jäävi esittämään siitä mitään moraalissävyisiä rutinoita ja parannusehdotuksia.” Asia x olkoon lihansyönti, yksityisautoilu, aviorikkomus tai mikä hyvänsä rutinoita esittäneen henkilön huonoksi jutuksi leimaama seikka.

Se, mitä argumentin esittäjä koettaa kai sanoa, liittyy ilmeisesti kaksinaismoraaliin: yhtäältä tuomitaan puheissa jotakin, jota ei kuitenkaan käytännössä osata itsekään välttää.

Tässä argumentissa on mielestäni kaksi virhekohtaa:

Ensiksi, moraalisen arvostelman jäsentäminen tuomitsemiseksi ei useissa tapauksissa ole kovinkaan osuva kuvaus. Jos sanon, että esimerkiksi yksityisautoilua olisi hyvä vähentää, en tarkoita sanoa, että kaikki joskus yksityisauton kyytiin astuneet tai sellaisen omistavat ovat Pahoja tai Ajattelemattomia tai muutoin moraalisen paheksuntani kohteita. Saatan esimerkiksi ajatella paljon enemmän yksityisautoiluun ohjautuvia materiaalivirtoja ja sen hiilidioksidipäästöjä. Samalla ajattelen yhdyskuntasuunnittelun epäonnistumista, en niinkään henkilöä, joka ostaa auton, jotta pääsee päivittäin töihin. Saatan hahmotella mielessäni sitä, kuinka hankalaa on löytää hyvässä joukkoliikenteen linjassa toisiinsa suhteutuvat oikean aikakauden koti, lasten päivähoito, työpaikka - ja mitä asialle voisi ja pitäisi tehdä. (Tosin täytyy kyllä sanoa, että on niitäkin, jotka valitsevat vapaaehtoisesti kauempana työpaikastaan asumisen ja lapsensa ties minne hornan tuuttiin hoitoon kiikuttamisen ja perustelevat sillä – ”Oli niin kova ruuhka taas” – kroonisia myöhästymisiään, vaikka tyypillisesti teillä, joilla ruuhkaillaan, kulkee myös joukkoliikenne.)

En tiedä, miltä muista kuulostaa moraalisen arvostelman esittäminen, mutta itse kuulen sen tuomitsemisen sijasta enemmän muutoksen tervetulleeksi toivottamisena. Toki se on vaikeaa kuulla sellaisena, jos hakee loukkaantumisen kohtia ja osallistuu itse säännöllisesti sen kummemmin ajattelematta tai - kaikkein vahingollisimmin - ajatuksistaan harmistuneena mutta sen salaavana toimiin, jotka nyt ovat joutuneet moraalisen arvioinnin kohteeksi. Mutta eikö juuri tämä taito ja halu siirtää loukkaantumista ja suhteuttaa sanottu yleiseen tilanteeseen itsen sijasta olekin moraalisen ulottuvuuden sietämisen kannalta oleellinen? Moraalinen arvostelma suuntautuu tulevaisuuteen, muutosedellytysten kohentamiseen. Tämä liittyy toiseen virhekohtaan.

Sillä eihän toki voi olla niin, että esittääkseen moraalisen arvostelman ihmisen pitäisi olla jo nyt täydellinen tai tietää jo nyt hyvän elämän ainoa oikea resepti juuri siinä tietyssä kysymyksessä, josta hän arvostelmansa lausuu. Siinä tapauksessahan kukaan meistä ei kai voisi koskaan lausua moraalisia arvostelmia! Joskus epäilen, että juuri tämä onkin tavoitteena argumentissa, jota aloin käydä läpi: yksinkertainen turvan tukkiminen ja ikävien ajatusten häätäminen näköpiiristä. Toinen (itselleni tulkintana uusi) vaihtoehto voisi olla, että voittopuolisesti valtamotivoitunut henkilö kuulisi moraalisen argumentin esittäjän yrityksenä saavuttaa auktoriteettia. Itse hämmästyn tästä kerta toisensa jälkeen; luulen sen kuvastavan eniten sitä, miten vähän valtamotivaatio luonnehtii suunnitelmiani ja arvomaailmaani. (Pian suomeksi ilmestyvässä Jefferson Singerin kirjassa Persoonallisuus psykoterapiassa on herkullinen kuvaus todellisesta avioparista, jossa toinen jäsentää saman, toistuvan ristiriidan valtamotiivien kautta ja toinen läheisyysmotiivien kautta. Vaikka he kommunikoivat keskenään, he tulkitsevat toisensa roimasti pieleen hyvin varmoina tulkintansa virheettömyydestä. Tuo kohta avasi omat silmäni sille, miksi moni kanssani suhteessa ollut on ahdistunut siinä määrin läheisyydenkaipuustani – he ovat kokeneet sen kenties kirjan Dougin tavalla kontrollipyrkimyksenä, ei toiveena viettää mahdollisimman paljon aikaa tilassa, jossa on kaikkein ihaninta olla.)

Mutta takaisin moraalisiin argumentteihin tai niiltä kuulostaviin arvioihin tietyn käytännön haitallisuudesta… Vielä pahempi, jos niitä ei saisi edes mieltää – silloinhan ei näet voisi koskaan arvioida omia tekemisiään ja tulla siihen tulokseen, ettei ole toiminut kovinkaan tyydyttävästi ja että jo silkan itsekunnioituksen vuoksi on hyvä hieman tarkistaa toimiaan. (Itseviha harvemmin poikii kauniita jälkeläisiä.)

Tarkoitan myös tätä: Olen elämässäni tehnyt monia tyhmyyksiä ja oppinut asioita kantapään kautta, ja joskus toistan virheeni kummallisen huolimattomasti. Minusta olisi aika kummallista, jos nyt minulta kiellettäisiin näiden erilaisten lähestymis- ja toimintatapojen mahdollisen loukkaavuuden ja vahingoittavuuden arvioiminen hiljaa tai – vielä tärkeämmin – ääneen. Sillä enkö juuri puhuessani näistä asioista luotetuilleni koeta suhteuttaa omaa toimintaani niihin ja kokeilla, mitä ystäväni niistä ajattelevat ja siten arvioida, olenko itse mieltänyt ne kenties aivan toisella tavoin kuin muut? (Paha kyllä, saattaa kulua viikko tai pari ennen kuin onnistun sovittamaan uudet ajatukset omiini, mutta ainakin näin pidän pääni töissä.) Pitäisikö minun jättää sanomatta, ettei ole järkevää maata toisen kanssa seurustelevan miehen kanssa, esimerkiksi, vain siksi, että olen joskus mennyt tekemään niin ja etten voi kuitenkaan olla ikinä täysin varma, etten suistu sellaiseen uudelleen, jos olen riittävän yksin ja onneton ja ihastunut? Tiedänhän kuitenkin myös, että ainakin itselleni sellaisesta tulee kauhea olo. Ehkä toiselle ei tulisi, mutta tuntuisi reilulta varoittaa, että sellainen tapahtuma ei koskaan jää täysin menneisyyteen vaan kulkee mukana myöhemmin solmittaviin suhteisiin ja saa itsen miettimään niissä hieman surumielisesti, kuinka hurjan määrätietoisesti ja samalla jotenkin sokeasti ihmiset voivat vetää kahta tai useampaa toisensa poissulkevaa roolia ja aidosti haluta sekä jatkaa seurustelua että karata siitä.

Kuvittelen, ja tämä voi olla silkkaa kuvitelmaa, että aktivoimalla tuon käytösmallin tuntemuksia ja muistuttamalla itseäni siitä, kuinka paska fiilis sellaisesta jää, uusimisen todennäköisyys on huomattavasti pienempi. Mutta vain, jos en nivo tuota käyttäytymistä itseä vähättelevällä tai tuhoavalla tavalla, tyyliin minä nyt olen tällainen täysin kelvoton olio, jota ei kiinnosta tippaakaan, mitä muut ajattelevat… en vain osaa. Sellainen itseä vähättelevä tyyli tuntuu moraalisen kehityksen pahimmalta esteeltä – ainakin itse siihen jossakin toisessa törmätessäni menen hyvin neuvottomaksi enkä osaa kuvitella, kuinka hän tuosta reipastuisi ja ymmärtäisi, että menneet ovat menneitä ja ettei yksi toteutunut käytösmalli kerro ihmisen käytöksestä, arvoista ja tavoitteista muissa tilanteissa vielä paljon mitään. Ainakaan en tahdo alkaa hyssytellä ja palkita toisen itsevähättelyä lohduttavalla huomiolla; kyse on moraalisesti niin vahingollisesta askelesta, etten tahdo tukea sen pysyvämmäksi vakiintumista kenessäkään. Mieluummin vaikka vaikutan kylmältä ja kovalta sanoessani suoraan, etten aio kuunnella tuollaista puhetta ja että uskon, että virheistä voi oppia ja etteivät tilanteet ole niin yksinkertaisia, että vastuu – ei syyllisyys – kannattaisi aina vierittää täysimääräisesti paitsi nykyisen, myös tulevan itsen niskaan. Olen huomannut vähitellen, että kun perustelen tämän useista ensin typerryttävältä tuntuvan ei-lohduttamisen (sillä lohduttamiseen he yleensä ovat tottuneet) ja osoitan, että pidän heistä tuosta mielestäni heidän itsensä kannalta vahingollisesta piirteestä huolimatta, eivät he ainakaan kahdenkeskisen käytöksen tasolla vaikuta siltä, että kantaisivat kaunaa odotuksistaan poikkeavasta vasteestani. Ehkä siihen vaikuttaa sekin, että kun koen toimivani moraalisesti vastuullisella tavalla, on helppoa kommunikoida hyvin pehmeästi (odotusten loukkaamisesta huolimatta); paljon kovemmin ja hätäisemmin kommunikoin silloin, kun pelkään, etten oikein ole tilanteen tasalla. Ehkä toinen jotenkin aistii sen, että koen empatiaa hänen toiveitaan ja pyrkimyksiään kohti lohtupyrkimystä laajemmin?

Edellinen kappale toistaa oikeastaan pidemmässä ja eritellymmässä muodossa sen, mitä aiemmin lausuin itsekunnioituksesta. (…jo silkan itsekunnioituksen vuoksi on hyvä hieman tarkistaa toimiaan.) Itsekunnioitus ei taatusti edellytä sitä, että olisi elänyt virheettömästi. Juuri virheistähän voi oppia! Sen sijaan se edellyttää kyllä – ainakin itseni kohdalla näin tuntuu menevän – sinnikkyyttä hyväksyä tapahtuneet virheet virheiksi ja yritystä myös oppia niistä, ei vain selitellä niitä parhain päin ja tunkea ne onnellisten loppujen malliin tai omaksua ne ”toivottoman” ja muuttumattoman klöntti-minänsä imagoon. Virheiden tekemisessä ei sinänsä ole mitään pahaa, usein ne saa korjattua säällisin ponnistuksin. Niistä voi myös huomata tärkeän seikan: kuinka tavattoman hataraa tuntemattomiin tapahtumiin ja olosuhteisiin päätteleminen on, kuinka suuria päätöksiä tehdään kangastusmaisten, usein vain huonosti todellisuuteen ankkuroituneiden mielikuvien perusteella. Ei ole ihme, että usein valitut reitit kohti haaveita muuttuvat kauheiksi virheiksi ja täytyy tehdä täyskäännös tai peräti käydä käsiksi haaveisiinsa, kohdata niiden varjot silmästä silmään ja harkita vakavasti, tätäkö todella tahdon. (Uskon, että kaikilla haaveilla on varjonsa. Kun kokonaisen elämän jäsentää palvelemaan vain elämän tiettyjä piirteitä korostavaa haavetta, muille elämän osa-alueille lankeaa välttämättä haaveen kannattelijan rooli. Vain sellainen haave, johon sitoutuu voimakkaasti, tuntuu mielekkäältä kaikessa, mitä tekee. Mutta olisiko tuolloin jo järkevämpi puhua suunnitelmasta, päämääräsuuntautuneisuudesta ja tahdosta?)

En osaa ajatella, että itsekunnioitus olisi mitenkään ristiriidassa tietojemme hataruuden kanssa. Päinvastoin: eikö itseä ole helppo kunnioittaa juuri sen takia, että se urheasti ponnistelee kohti tuntematonta? (Ei sillä toki vaihtoehtoakaan ole, paitsi ehkä pysähtyä ja takertua rutiineihin ja ummistaa silmänsä tärkeiltä kysymyksiltä – se on itsekunnioitukselle paljon pahempi paikka, ja luulen, että juuri pysähtyneisyyden itsekunnioitukseen hakkaamat säröt pieksevätkin itsen taas pian armottomasti liikkeelle. Maailma ei salli kenenkään pysähtyä kuin hetkeksi. Onneksi eteneminen on helpompaa ja iloa tiukkuvampaa kuin pysähtyneisyys!) En ajattele itsekunnioitusta myöskään itsen toisten yläpuolelle kohottamiseksi. Ei siinä ole kyse vertailusta, vaan sen hyväksymisestä, ettei mitään merkittävän kiinteää ja yhtenäistä, valmista itseä ole ja että elämästä voi pitää ja siihen voi suhtautua toiveikkaasti. Hmm. Löytäisinpä hyvän kielikuvan. No, kokeilen: ettei itse ole ikuinen kompastuskivi, ettei sitä ole etukäteen määrätty epäonnistumaan, että se voi kantaa myös niin tervettä ylpeyttä, ettei se häiritse liikaa kommunikaatiota, havaitsemista ja muuta toimintaa - se ikään kuin käy läpinäkyväksi ja luonnostelmamaiseksi. Ajattelen nyt harvan, muutaman vedon hiiliskissin ja jäyhän, kehystetyn öljymaalauksen eroa. (Luulen myös, että oikeastaan vasta tässä vaiheessa voi rakastaa puhtaasti, pelkäämättä, että vahingoittaa toista rakastamisellaan. Kummallista kyllä, alan vasta vähitellen uskoa, että sellainen on itselleni mahdollista. Jotkut saavat jo lapsuudenkodistaan tuollaisen uskon ja me toiset taas vaellamme sen eteen vuosikausia ja joudumme jumppaamaan käsitteellistääksemme tilannetta sen pelkän myötäelämisen tueksi – käsitteet ovat mielikuvien tapaan oivia muutoksen työkaluja, kunhan on muutokseen myös tunteissaan valmis – ja tajuamme vasta vähitellen, miten vihamielisessä maailmassa elimme kymmenen tai viisi vuotta aiemmin, lapsuudesta nyt puhumattakaan. Mutta varmasti kaikilla on omat ongelmakohtansa. Tämä on yksi mahdollinen ja käsittääkseni aika yleinen.)

Äh, eteninpä pitkälle alun koruttomasta argumenttiin tarttumisesta. Toisaalta argumentti tuntuikin pelkältä aloitukselta, joltakin vähemmän läpieletyltä ja abstraktioon pelkistetyltä. Oikeastaan halusin ehkä kirjoittaa näin (mutta tämä on arvailua - kai olisin kirjoittanut niin heti, jos olisin halunnut, ehkä se vaati tänne saakka johdattelun): Joskus hämmentyy, kun huomaa, että toinen kokee minun astuvan varpailleen sanoessani jotakin, jota en lainkaan itse hahmota tuomitsemiseksi tai häneen kohdistuvaksi. Silloin säpsähtää hetkeksi hereille siihen seikkaan, että vaikka olemmekin ystäviä jo vuosien takaa, hän olettaa ja pelkää jostakin syystä edelleen, että vihaan karvaasti häntä joissakin suhteissa, etten hyväksy häntä sellaisenaan ja että jostakin syystä tahdon nöyryyttää häntä käsittelemällä asioita, jotka tekevät hänen olonsa vaikeaksi. Muistaa äkisti, miten pelokkaassa maailmassa itse eli kauan, miten helppoa oli kuulla yhteisen hyvän tukemiseksi tarkoitetut pohdinnat itseä syyllistävinä. Miten helppoa oli ajatella, että jos hän tietäisi, mitä olen tehnyt ja ajatellut, hän kävelisi tiehensä saman tien. Armoton, kylmä ja kova maailma… sellaiselta se tuntui. Tuomitseva, arvosanat jakava maailma, lokeroiva ja luokitteleva maailma. Maailma, jossa täydellisyys on aito, saavutettava mahdollisuus. Olisiko siitä päässyt ilman ystäviä ja ilman viisaita sanoja, sanoihin talletettuja mielteitä, jotka kaikuivat toisenlaista ilmapiiriä? Ja ilman epäonnistumisia, jotka lopullisesti romuttivat ajatuksen täydellisyyden etäisestäkään mahdollisuudesta?

On kummallista huomata, että mitä vankemmin tajuaa oman pienuutensa, päättelynsä horjuvuuden ja jopa ajoittaisen kuuromykkäsokeutensa joissakin kysymyksissä, sitä helpompi on vakuuttua siitä, että saan kyllä anteeksi nämä puolet ja että voin silti esittää jonkin mielipiteen ja rakastaa muiden lisäksi itseäni. (Eivät muut sen kummempia ole. Terävämpiä joissakin kysymyksissä, sumeampia toisissa.) Että oikeastaan kyse on asenteesta, jonka otan itseeni, vaikka kuvittelenkin sen maailman suhtautumiseksi minuun. (Se on luontevaa, sillä asennoidun itseeni sillä tavoin kuin maailma on vihjannut joskus – kauan sitten, kun olen tulkinnut monet asiat lapsen logiikalla. Tuohon asenteeseen on puututtava ainakin jos se tuntuu vähättelevältä, vihamieliseltä, arvostelevalta, tuomitsevalta.)

Niin että kun ystävä sanoo, ettei pidä arvostella asioita, joista ei ole aina pysynyt kaukana – vaikka toki hänkin yhtyy arvostelmaan noiden asioiden haitallisuudesta mutta korostaa ettei kyse ole mistään moraalisesti velvoittavasta arvostelmasta – kuulee äkisti, kuinka hän typistää itseään, suhtautuu itseensä vähättelevästi ja siinä samassa on kieltämässä muiltakin asiat, jotka kieltää itseltään (siksikö, koska se olisi epistä – kukapa ei tuntuisi tuota reaktiota): ei saa esittää asioiden muutosta vaativia huomioita asioiden haitallisuudesta! Ja itse kuulee asian näin: Mikään ei voi koskaan muuttua, koska emme saa jakaa virheitä emmekä pohtia niitä. Kaikkien on tehtävä samat virheet kenenkään varoittamatta. Yhteiskuntaa on turha kehittää tai ainakin sen kehittäjät ovat tekopyhiä paskoja, jotka puhuvat suuremmalla suulla kuin pitäisi ja kärsivät egomaniasta. (Minusta taas on kauhean hienoa, että löytyy ihmisiä, joissa on niin paljon kommunikatiivista, lannistumatonta energiaa ajaa yhteisiä asioita. En osaa itse ainakaan vielä sellaista, ja sen vuoksi en esimerkiksi viihtyisi politiikassa.) Ja moraalisten tekojen on oltava ehdottomia. (Tämä tuo aina mieleen M.A. Nummisen loistavan Energiansäästäjä-laulun. Suosittelen sen kuuntelemista!)

Jotenkin kaikki se kuulostaa siltä, että unohdetaan, kuinka moraali on prosessi, yhteinen, kehittyvä, muotoutuva ideoiden kenttä, joka elää ja jossa me elämme. Ei se ole mikään valmis lakien kokoelma eikä hyväksyttyjen käytäntöjen manuaali. Ei sitä minään objektiklönttinä ole, vaan se kehittyy, siitä puhutaan, sitä ajatellaan. Se muuttuu ajattelijoidensa mukaan ja tiettyjen toimintojen rajojen löystyessä ja tiukentuessa uuden tiedon ja yhteiskunnallisten ihanteiden muutoksen myötä. Pohjimmiltaan ajattelen sen sisältävän itseen ja toisiin kohdistettuja toiveita (muutaman lähes jokaisen hyväksymän vaateen lisäksi). Toiveet ovat lakeja ja tuomioita pelottavampia, koska ne pulpahtelevat sisältäpäin ja kietovat ympärilleen muun elämän.

Minua pelottaa ajatella yhteisöä, jossa moraalista puhuminen on kielletty kaikilta muilta kuin täydellisiltä: kaikilta. Miksi? Koska se kuulostaa yhteisöltä, jossa myös toiveista puhuminen on kielletty. Kenties toivominenkin on kielletty. Jossa teoilta ja ajatuksilta kielletään niiden merkitys ja jossa yritys laajentaa ja tarkistaa niiden merkitystä on kielletty. Jossa ihmiset on lukittu oletuksiinsa ilman mahdollisuutta muuttaa niitä. En usko, että sellaisessa ympäristössä voisi olla hyvä elää.

En usko, että siinä olisi myöskään mahdollista elää.

Kun työn ensimmäinen välivaihe on ohitse ja voisi rauhoittua, keho ei kykenekään enää asettumaan rauhassa nukahtamiseen ja heräämiseen. Illalla hysteria kasvaa, mieleen kuplii niin valtavasti kaikkea, ettei tee mieli nukahtaa lainkaan. Kun valo sammutetaan, makaan huoneessa samalla tavalla kuin usein lapsena, vain näennäisesti paikallani. En tiedä, miksi tällaista tunnetilaa pitäisi kutsua. Ei se ainakaan masentunut ole, sillä innostun liikaa kaikesta ja herään aamullakin jo puolitoista tuntia ennen kellon soimista ja muistan heti, että on naistenpäivä ja jännitän, saanko kukan. (Enpä usko, mutta olisi kurjaa jättää silti toivomatta.)

En kutsuisi tilaa myöskään ahdistukseksi, koska tässä tempoilussa on mukana liikaa hyväntuulisuutta ja toiveikkuutta. Eikä kyse kai ole kärsimättömyydestäkään, sillä toisaalta olen sitä mieltä, että suurissa asioissa pitäisi edetä varovaisen päättäväisesti, tutkia ensin ja langeta vasta sitten. Tuntuu vain niin kummalliselta päättää tehdä elämälleen jotakin, muutos, ja samalla tajuta, ettei osaa lainkaan kuvitella, missä sijaitsee viiden vuoden päästä ja mistä asioista ei silloin tahtoisi luopua, mitä kiittää ja mitä katuu. (Vaikka en kyllä osaa kuvitella itseäni katuvaisena; oikeastaan en taida katua oikein mitään tekemääni, koska vaikka tajuan tehneeni virhearviointeja ja virhetulkintoja, tajuan myös sen, ettei useinkaan noissa tilanteissa ollut aikaa, taitoa eikä mahdollisuuksia perehtyä asioihin tarkemmin. Tai halua, ja se halu, että olisi perehtynyt tarkemmin ajoissa, on tullut vasta jälkikäteen eikä tunnu katumiselta - katumus kantaa minusta jonkinlaisen ajatuksen sovittamattomuudesta, mutta eihän elämä sillä lailla kertaheitolla voi mennä pieleen. Se voi muuttua, mutta melkein aina tuohon muutokseen onnistuu jotenkin sovittautumaan.)

Muutamassakin kirjassa, joita olen toimittanut painokuntoon, on korostettu, kuinka tärkeää uralla etenemiselle ja työelämästä merkityksen löytämiselle on juuri tuo kyky kuvitella itsensä johonkin asemaan viiden vuoden kuluttua. Viimeisin kirjoittaja kutsui sitä seuraavaksi siirroksi. En osaa sanoa, johtuuko oma kyvyttömyyteni hahmottaa itseäni töiden kautta juuri tästä kyvyttömyydestä kuvitella itseäni vastuullisiin tehtäviin. Työhön ja sen mukanaan tuomaan vastuuseen liittyy monia hermostuttavia elementtejä. Saatan esimerkiksi kuulla jonkin positiivisen kommentin (”Luotan arvostelukykyysi ja ammattitaitoosi näissä kysymyksissä!”) hieman uhkaavana - alan heti miettiä, olenko oikeastaan tuon luottamuksen arvoinen ja entä jos tuo toinen nyt erehtyykin. Jotenkin tuntuu siltä, että hän sysää oman vastuunsa kannettavakseni - ja että se painaa liikaa. Tajuan kyllä, ettei kukaan voi vaatia enempää kuin että yritän parhaani. Mutta en ole aivan varma, teenkö niin. Etenisin ehkä kymmenesosalla nykyisestä vauhdista, jos päättäisin tarkistaa kaikki seikat, jotka mielestäni vaatisivat tarkistamista, jotta voisin sanoa “tehneeni parhaani”. Mutta jos etenen sellaista vauhtia, kukaan ei palkkaa minua seuraavaan projektiin. Enkä toisaalta voisi olla epävarmempi siitä, ehdinkö huomata virheet riittävän tarkasti tiukassa temmossa.

Ylipäänsä, äidin usein lohdutukseksi lausuma ajatus parhaansa tekemisestä on kyllä yksi mörkö. Kun alan miettiä tarkemmin, mitä parhaansa tekeminen tarkoittaa ja minkä asioiden suhteen voin vakuuttaa tehneeni parhaani, mieleen tulee lähinnä, etten taida oikein osata keskittyä. (Enkä edes haluta osata sellaista; en usko, että tiukka keskittyminen on ihmisille hyväksi muuten kuin ehkä itsetunnon kohottamisen kannalta. Sen vaikutuksen toki tunnen, mutten aio tuudittautua sen seireeninlauluun. Jostakin syystä tahdon olla mieluummin vaikka hieman epävarma, neuroottinen ja levoton kuin pönäkän mutta hieman valheellisen itsetyytyväinen.) Voin ehkä sanoa tehneeni parhaani kunkin parisuhteen ensitaipaleella, kun olen käytännössä katsoen lakannut tekemästä kaikkea muuta kuin palvomasta suhteen toista osapuolta ja kuuntelemasta häntä. Mutta eihän voi olla tervettä, että omat tarpeet, tunteet ja toiveet yksinkertaisesti polkee jalkoihinsa “tehdäkseen parhaansa”. (Eivätkä ne edes suostu noin vain poljettaviksi.) Tuon parhaansa tekemisen mallin täytyy juontua lapsuuteen saakka, sellaiseen epäreiluun asetelmaan, jossa vain täysin luopumalla kaikista omista näkemyksistään, toiveistaan ja mielipiteistään saa kiitosta. Ja sellainen kiitos taas tuntuu vain kurjalta. Mutta se pitää saavuttaa, koska - koska lapsena on riippuvainen siitä, etteivät toiset suutu.

Ei siten ihme, että vaikka kuinka asettaa uhrautumiselleen tiukat rajat ja vahtii, ettei osoita liikaa pehmeyttä vaan pitää kiinni järkevistä ja kohtuullisista ehdoista, tuntee kuitenkin epämääräistä kaiherrusta siitä, että asioille olisi voinut uhrata enemmän aikaa ja vaivaa, että voisi sitoutua intohimoisemmin työhönsä ja uransa edistämiseen, itsensä menestyksellä silaamiseen. Se, miksi en käy kokopäivätöissä ja miksi tahdon pysytellä joko osa-aikaisena tai freelancerina jatkossakin, liittyy jotenkin tällaiseen työnkuvaan. Se tulee perintönä kaikista niistä hetkistä, joina on saanut tajuta tavalla tai toisella, että omille vahemmille työ on kuitenkin aina se alue, jossa anteeksiantoa ei tunneta. Perheeltähän voi aina pyytää anteeksi väsymystä, poissaoloa ja niin edelleen. Jokin tässä kuviossa vaivaa itseäni - esimerkiksi se ylimäärä rahaa, joka jää pakollisten kulujen jälkeen mutta jota kukaan ei jaksa ristisilmäisyyttään enää käyttää. En halua kohdella itseäni enkä läheisiäni tuolla tavalla. (Ja tunnistan, miten helppoa siihen olisi luiskahtaa ja miten vaikeaa olla luiskahtamatta. Ei sellaista voi vaatia, ei näissä yhteiskunnallisissa oloissa, näiden arvostusten vallitessa. Voi vain toivoa.)

Työkulttuurissa on niin kummallisia piirteitä, kuten esimerkiksi sellaista, että jos jää lääkärintodistuksella kotiin sairastamaan, siitä jaksetaan valittaa. (Onneksi olen törmännyt tähän vain kahdessa lukuisista työpaikoistani.) Tuollaiseen käytökseen osuessa en osaa itse ainakaan muuta kuin hämmentyä: onko todella niin, että työpaikoissa palkkakulut resursoidaan ajatellen ihmisiä koneina, jotka eivät koskaan sairastu? (Tässä kohdin tietokonemetafora ei itse asiassa olisi oikeastaan lainkaan paha - ainakaan, jos tietokoneena ajatellaan Windows-konetta, joka kaatuu kaatumasta päästyäänkin ja kerää itseensä palomuureista huolimatta kiinnostavan möykyn viruksia.) Kuinka on mahdollista, ettei alatason esimies osaa ajatella töihin sairaana tulemisen mahdollisia epidemologisia seurauksia? Tai etteivät ne kiinnosta?

Eikä mikään työpaikka mainosta suurin kirjaimin, että he aikovat lingota palkollisistaan irti kaiken mahdollisen. On arvailtava, onko tässä paikassa okei jäädä nuhakuumeessa kotiin pariksi päiväksi vai tarkoittaako sellainen yhdellä keikalla, ettei toista keikkaa tulekaan. Myös sitoutuminen tiettyyn paikkaan kuulostaa kummalta - kuinka voisin luvata työnantajalle sitoutuvani paikkaan vaikka seuraavaksi kahdeksi vuodeksi, kun en voi luvata sellaista edes asuinkumppanille, joka kuitenkin merkitsee elämässäni niin paljon enemmän kuin työpaikka? (Silti näyn pysyvän melko kauan samoissa työtehtävissä pätkä kerrallaan, jos työpaikan meininki vain vaikuttaa jotakuinkin inhimilliseltä.)

Enkä ajattele vain työtä, vaan sitäkin, pitäisikö minun kenties aloittaa opiskeleminen uudestaan. Mutta on niin vaikeaa päättää, mitä kannattaisi opiskella. Ehkä jotain kasveihin liittyvää? Ja ehkä muualla kuin yliopistossa, sillä ehkä sitä nyt on koetettu tarpeeksi. Pidin kyllä yliopisto-opiskelusta, mutta tajuan yhä selkeämmin, ettei itsestäni taida olla sellaiseen abstraktiin, analyyttiseen, tarkkaan ja pitkäjänteiseen ajatteluun, jota siellä menestymiseen tarvittaisiin. Ideani tapaavat kuitenkin liittyä käytäntöön varsin tiiviisti ja paikallisesti. (Silti en kadu sitä, että tein maisterintutkinnon, vaikkei siitä mitään hyötyäkään sellaisenaan ole ollut. Monet lukemistani ajatuksista viipyilevät edelleen jossakin maiseman laitamilla. Tuskin olisin tutustunut niihin kaikkiin sillä sinnikkyydellä ilman ulkoista pakkoa.)

Koetan pysäyttää ajatusteni hurinaa, mutta ei siitä oikein tule mitään. Niinpä annan niiden pyöriä ja jyskyttää ja koetan seistä sivussa, katsella tuota prosessia ja vakuuttua siitä, että siinä on kyse enimmäkseen muusta kuin mitä se sinänsä käsittelee. Siinä kalkattaa työn aikataulu, surutyö Lohen sairastumisesta, palaamisen stressi, aamujen harmaus, tunne ettei maailma liikahtele tarpeeksi nopeasti ja että silti muut kerkiävät astua paternosterhisseihin ja itse seuraa niiden häipymistä kattotason taa kärsimättömänä. Koetan kuvitella (sillä tavalla kuin tulevaisuudentutkijat kai tekevät) kuinka pääsen tästä pisteestä tuoliin omenapuiden alle, ensi viikon rauhallisesti nukuttuun yöhön. (Vielä vaikeampaa on kuvitella, kuinka pääsisin tästä pisteestä tilanteeseen, jossa lunastaisin ilomielin ne odotukset, joita en tahdo hyväksyä kannettavikseni. Mutta ehkä tahto kääntyy vähitellen, on niin ennenkin käynyt.)

Työ on nostanut minua kuin rullaportaat, ja nyt niiden yläpäässä, vauhdin loputtua, kehoni jatkaa edelleen oletusvauhtia ja tuntee hetkellistä huimausta lähes kaatuessaan tyhjyyteen.

Herään epämääräiseen oivallukseen. Huomaan kissan kerineen jalkoihini ja kehräävän siellä heräämiseni tuottamalle mielihyvälle tai kivulleen. Tajuan ahdistukseni liittyvän oikeastaan eniten siihen, etten tiedä, kuinka suhtautua siihen toiveikkuuteen, jota toisaalta tarvitsen ja jonka toisaalta pelkään tuottavan pettymyksiä.

Kysymys toiveikkuudesta on keskeisellä sijalla paitsi omassa eettisessa abstraktiossani, myös esimerkiksi stoalaisessa filosofiassa ja itämaisessa ajattelussa, jos odotusten ja toiveiden katsotaan tarkoittavan suunnilleen samaa asiaa. En itse ajattele niitä identtisiksi, mutta toisaalta tiedän, kuinka helposti toiveista tulee odotuksia, jollei jaksa pidättäytyä niihin heittäytymisestä ja niihin sitoutumisesta. Ja kun odotukset pettävät, on lähestulkoon mahdotonta olla loukkaantumatta. (Kirjoitan “lähestulkoon”, koska en pidä itseäni eettisesti ja emotionaalisesti niin vakaana, että osaisin arvioida, kuinka näitä puoliaan itsessään esimerkiksi vuosikausia meditaatiolla harjoittanut henkilö välttäisi loukkaantumisen.)

Nuorempana minuun vetosi kovasti Marcus Aureliuksen Itselleni-kirjassa esittämä ajatus, jonka mukaan tunteitaan hallitessaan ja niistä etääntyessään ihminen järjestää itselleen ihanteellisen tilan, jossa “mikään ulkoinen ei voisi minua järkyttää”. Kukapa ei tosiaan tahtoisi hankalina kasvun vuosinaan ja epävarmuudessaan tilaa, jossa mikään ei järkyttäisi, loukkaisi ja suistaisi hetkelliseen voimakkaaseen ahdistukseen! Nyttemmin, kun olen lukenut enemmän tunteista ja niiden merkityksestä psyykkiselle hyvinvoinnille ja esimerkiksi masennusalttiudelle, alan huomata vastustavani Aureliuksen stoalaisuudesta muodostamaani kuvaa. En ole tarttunut kirjaan moneen vuoteen, mutta kenties minun pitäisi tehdä niin. Se on vaikuttava kirja, eikä Aureliuksesta kai oikein voi olla pitämättä. On vaikeaa uskoa, että muistan oikein kirjan ajatukset edes pääpiirteissään. Ehkä olen heijastanut niihin omia senhetkisiä ajatuksiani voimakkaasti? Muistan kirjan kolahtaneen aivan totaalisesti ensimmäisten opiskeluvuosien synkkään mielialaani ja muistan myös lahjoittaneeni kirjan jouluna useammalle läheiselle, esimerkiksi äidilleni ja muutamalle senaikaiselle hyvälle ystävälleni.

Joka tapauksessa, kirja kolahti tuolloin kokemiini pettymyksiin niin tarkasti, että luin sitä monena iltana (hieman samaan tapaan kuin nykyään saatan lueskella Spinozaa eettisiä ohjenuoria kaivatessani) ja sain lohtua sen ajatuksesta, ettei mikään ulkoinen voisi järkyttää minua. Jostakin syystä tuo yksi fraasi on jäänyt mieleeni; en pysty edes varmuuteen siitä, onko se lopulta peräisin Aureliukselta vai kenties joltain hänen ajatuksiaan sivunneelta luennolta. Olin pettynyt pettyneisyyteeni eikä mieleeni pälkähtänyt, että ehkä pettyneisyyden tuntemuksen voisi sallia ja että on varsin luonnollista, että jotkut olosuhteet ja tilanteet nyt kertakaikkisesti jättävät jälkeensä epäuskoista pettymystä. (Nyt tuntuu kummalta, etten voinut myöntää itselleni oikeutta pettymykseen ja sitä seuraavaan surutyöhön. Mutta kenties tuo oli kotoa oppimani malli, jota en vielä silloin osannut kuinkaan kyseenalaistaa. Kyseenalaistaminen vaatii elämänkokemusta, eikä elämänkokemuksessa voi edetä niin kauan kuin takertuu repressiivisiin defensseihin ja yksinkertaisesti sensuroi tuntemaansa ja kokemaansa.)

Vaikka olenkin hyvästellyt stoalaisuudesta (hyväntahtoisesti) rakentelemani olkinuken, huomaan noiden ajatusten silti vaikuttavan edelleen tavassani hahmottaa asioita. Huomaan näet väkevien toiveiden herätessä, kuinka saatan hieman säikähtää niitä ja ajatella, että ne vain vaikeuttavat sopeutumistani maailmaan. Silti useat näistä toiveista eivät ole mitenkään epäsosiaalisiksi luokiteltavissa: halu saada osoittaa hellyyttä, rakkautta ja ystävyyttä sekä saada niitä vastavuoroisesti takaisin, halu tuntea ylpeyttä omista onnistumisista, halu ilahtua pikemminkin kuin pettyä tai pysyä neutraalina, halu haastaa hieman itseään ja onnistua haasteiden selättämisessä, halu tulla säällisesti kohdelluksi, halu olla vihatun tai halveksitun sijasta pidetty. Kuinka kummallista, että jossakin vaiheessa elämääni olen ajatellut näitä haluja sopeutumista vaikeuttavina heikkouksina!

Sillä eihän toivominen vahingoita, ajattelen nyt (samalla kun vastaan, ristiriitaisesti, väkeviin toiveisiini esimerkiksi Lohen toipumisesta lievällä levottomuudella ja pohdinnalla, ovatko nuo toiveet oikeutettuja ja vahingoittavatko ne itseäni). Toivominen ei vielä vahingoita, toiveiden täyttymättömyydestä loukkaantuminen vahingoittaa. Tuntuu järkevältä sanoa, että toiveiden rauettua saa pettyä, muttei loukkaantua. Tai että saa loukkaantuakin, mutta että loukkaantumisen pitää pysyä nimetyn tunteen rajoissa, kestää vain hetki, kivettymättä asenteeksi. (Jos alan loukkaantua sinne ja tänne ja kannattelen vihamielistä asennetta päiväkausia vahvistaen sen tulevaa yleisyyttä ja kenties lopulta jopa sen ennakkoasenteena ilmenemistä, se tuskin edistäisi yhtään mitään.) Lopulta on kuitenkin aina kohdattava se seikka, että niissä asioissa, joita etiikka pohtii, toivominen luonnehtii vaatimista laajempaa kenttää. Voin vaatia itseltäni ja muilta hyvin harvoja asioita ja toivoa varsin lukuisia. (Ja kun kysymys on itsestäni, tiedän myös toivovani, etteivät asiat esimerkiksi toisten ihmisten kanssa sujuisi juuri siten kuin toivon; tällöinhän en näet voisi oppia mitään uutta. Toivon siten myös, etteivät toiveeni täysin täyttyisi!)

Toisinaan mietin sitäkin, onko niin, että itse kohdistan vaatimukset ainoastaan itseeni ja ajattelen, että muille voi esittää korkeintaan toiveita. Ja että jos joku toimii selkeästi väärin (esimerkiksi lyömällä lastaan tai eläintään omassa pahantuulisuuden puuskassaan), syynä on se, ettei hän ymmärrä, kuinka hänen pitäisi vaatia itseltään aivan toisenlaisia tekoja, ja ettei se, että minä niitä häneltä vaadin, muuta asiaa mihinkään. (Poikkeuksena on kohdallani eläimiin suuntautuva julmuus; jotenkin eläinten mykkyys ja kyvyttömyys kannella saa aikaan sen, että koen selkeästi velvollisuudekseni kertoa koiraansa läimäyttäville ihmisille, että he ainoastaan tuottavat turhaa hämmennystä ja kärsimystä eivätkä todellakaan “kouluta” koiraansa. Eläin itse kun ei voi sitä sanoin muotoilla. Mistä tulee mieleen - miksihän koiran opettamista sanotaan “kouluttamiseksi” eikä “opettamiseksi”?) Ehkä tällainen näkemys vaatimisen turhuudesta saa aikaan sen, etten toimi kansalaisliikkeissä niin aktiivisesti kuin voisin. Toisaalta en toki pidä säällisen elämän vaatimista ja paheksunnan osoittamista turhana - useimmissa tapauksissa lienee täysin liian myöhäistä koettaa hyväksytyksi tulemisen tarpeeseen positiivisella tavalla vetoamista. (”Me tykättäis teistä vielä enemmän jos te niinku pistäisitte noi teidän ihmisoikeusjutskat kuntoon, okei?” - Ajatus naurattaa absurdiudessaan, vaikka toisaalta kyllähän meilläkin seurataan tarkasti, kuinka loukkaantuneilta saksalaiset vaikuttavat vanhojen metsien hakkuusta; nykymaailmassa “jengiin kuuluminen” kun tunnutaan mittaavan kauppakumppanuuksissa.) Mutta ehkä vaatimisen ja toivomisen vaihtelua voisi vielä hioa tarkemmaksi: ehkä se, että vaatii toiselta jotakin (oikeudenmukaisuuteen, kohtuuseen tms. vedoten) on hahmotettavissa joissakin tilanteissa myös niin, että vaatii itseltään, että oma toiseen kohdistuva toivomus on tuotava julki? (En tarkoita, että tämä muotoilu kattaisi kaiken vaatimisen, mutta varmasti osa esitetyistä vaateista on näinkin jäsennettävissä - ainakin omien vaatimusteni tapauksessa: voin sanoa jollekulle, että hänen pitää lopettaa esimerkiksi koiran kurittaminen, mutta on toisaalta päätäntävaltani ulkopuolella, tapahtuuko myös näin - etenkään sen jälkeen, kun olemme edenneet näköyhteyden ulkopuolelle.)

Miksi kirjoitan etiikasta, kun kuitenkin eilinen ahdistus liittyi aivan toisenlaiseen toiveeseen - toiveikkuuteen siitä, että kissan tila vakiintuisi ja että parin viikon päästä huomattaisiin sen maksan vaurioituneen vain sen verran, että se voisi viettää dieetin avulla vielä leppoisia kissanpäiviä vuosien ajan? Vastaus kuuluu: koska luulen sotkeneeni eettisen toivomisen ja faktisen toivomisen toisiinsa iloiseksi sekasotkuksi, ja luulen, että joku muukin saattaa tehdä niin ja sitten kärsiä samoista seurauksista. Toiveessani Lohen toipumisesta ei ole eettisiä elementtejä, ellei sitten ehkä kysymystä siitä, saako toisen olennon kiinnittää oman identiteettinsä osaksi niin tiiviisti, että suree sen luonnollisen päämäärän lähestyessä ja koittaessa. Mutta tuo kysymys vaikuttaa turhalta ja ankaruudessaan pelkkiä epäonnistumisen tunteita ruokkivalta. Mehän kuitenkin teemme juuri noin, kiinnitymme toisiin ja elämme heidän kanssaan, suremme katkenneita siteitä ja iloitsemme suhteiden syventyessä luottavaisemmiksi. En missään tapauksessa haluaisi pitää tätä psykopatologiana, kuten kysymys tekee. Eri asia sitten on, missä määrin surulle on järkevää antaa periksi ja nouseeko ihminen surusta ponnistelematta. (Spinozaa lukeneena olen taipuvainen ajattelemaan, ettei suru edistä elämääni erityisesti ja että vaikka iloon ponnisteleminen onkin vaivalloista - siksi se on ponnistelemista - kuten erinomaisuus aina, sitä kuitenkin vaaditaan, ettei suru jää pesimään ja luonnehtimaan elämää yhtään pidemmäksi aikaa kuin on välttämätöntä. Tarkoitan tällä sitä, että luontumukset muodostuvat häkellyttävän nopeasti ja niistä pois oppiminen on paljon hankalampaa kuin niihin oppiminen. Surusta tulee helposti luontumus. En tarkoita iloon ponnistamisella myöskään sitä, että suru kiellettäisiin tai hukutettaisiin toimintaan. En usko, että suru hukkuu niin helposti. Vaikka sen käsittelyä lykkäisi, se pulpahtaa kyllä pintaan viimeistään niinä hetkinä, kun odottaa saavansa unta, ja lykätyn käsittelyn ainoaksi hedelmäksi jäävät siten pinttyneet surun luontumukset, joita tuskin kukaan toivoo itselleen tai toisille.)

Kirjoitin aluksi myös siitä, kuinka toiveideni pettämisen tuottaman pettymyksen pelkäämisen lisäksi tajuan tarvitsevani toivoa. Esimerkiksi tässä tilanteessa tuskin jaksaisin yrittää houkutella harmaata kollia ruoan ääreen ja tunkea sen kurkusta alas antibiootteja ja ruokahalua kasvattavia lääkkeitä, jos en sallisi itselleni toiveikkuutta siitä, ettei se maksa ole sittenkään liian vaurioitunut normaaliin elämään. Samalla tavalla: tuskin jaksaisin ponnistaa iloon ja yrittää muuttaa joitakin ajattelutapojani, jos en toivoisi sen tuottavan tuloksia. Ylipäänsä, tuskin jaksaisin elää, jos en säilyttäisi toiveikkuuttani. Miksi tahtoisin tutustua uusiin ihmisiin, jos en toivoisi heidän kohtelevan itseäni hyvin ja jos en toivoisi voivani jakaa heidän kanssaan molemmille uusia oivalluksia?

Toiveet ovat kummallisia mielen suuntautumia. Ei vain niiden toteutumattomuus, vaan myös niiden toteutuminen synnyttää usein kriisin. Se, mitä on toivonut hartaasti ja hieman oman tarvitsevuutensa voimaa säikähtäen, paljastuukin joksikin kuvitelmista poikkeavaksi. Ehkä oma kausaalianalyysikin paljastuu vääräksi - kuten ensimmäistä kertaa seurustelemaan alkaneen ystäväni havaitessa, kuinka kaikki ne asiat (vanhat toivottomat mutta edelleen vaivaavat ihastukset, yksinäisyyden tunteet, ajoittaiset voimakkaat surun ja toivottomuuden puuskat), joiden hän oletti korjaantuvan itsestään seurustelun myötä, eivät kadonneetkaan minnekään.

Tuntuu hieman hullunkuriselta huomata toivovansa jotakin asiaa, ja sitten samalla huomata toivovansa yleisemmällä tasolla, ettei kaikki aina sujuisi omien toiveiden mukaisesti, ja tiettyyn toiveeseen liittyen huomata niinikään pelkäävänsä, että pettyy toiveessaan, täyttyi se tai ei. Silti en osaa ajatella, millaista olisi elää toivomatta kauniita ja hyviä asioita. Ehkä tätä monimutkaisuutta voisi ajatella uskomattoman hienona lahjana, kuten Ursula LeGuinin jossakin Maameri-kirjassa sanotaan kaikkea elävää, myös itseä, odottavan kuoleman tajuamisesta - ettei se ole kirous, vaan lahja, joka saa tarkastelemaan elämän jokaista hetkeä arvokkaana, sädehtivänä ja ihmeellisenä.

Nyt kun olen kirjoittanut kaiken toiveikkuudessa ja toivomisessa itseäni askarruttaneen ylös, huomaan ahdistukseni yllättäen kaikonneen. On aika syöttää harmaalle kissalle aamuantibiootti.

Heti ensimmäiseksi huomaan, että aurinko paistaa. Melkein marraskuu, mutta voisi olla syyskuun kuulaankirkas päivä. Sää tulee oikeaan aikaan, auttaa karistamaan epäilykset ja pelot. Huomaa ponnistautuvansa iloisena jalkeille, odottavansa joogapilateksen alkua. Oikeastaan vasta maatessa matolla ja nostellessa raajoja keskivartalon pitoon keskittyen ja jälkeenpäin rentoutuen tajuan, kuinka jännittynyt ja jännittämisestä väsynyt kehoni on. Lihakset kinnaavat kireän heikkoina. Tonsatti makaa viereisellä matolla. Loppurentoutuksessa opettaja pyytää meitä ajattelemaan jotakin, jota rakastamme, ja tarkastelemaan, miten tuollainen lämmin ajatus heijastuu oloon.

Tarkastelulta pääsee aikansa muljahtaa lihasten ja jänteiden tasolle, sillä huomaan äkisti, kuinka keskeltä alakuloa, joskin väistyvää alakuloa, on vaikeaa ponnistaa rakastamisen ajatukseen. Koetan muistella, miten pehmeältä Lohi tuntuu silittäessä, miten se kehrää ja kurahtelee, mutta Lohi on murjottanut matkan jälkeiset päivät housuhyllyllä ja huomaan kokevani sen hylänneen minut juuri nyt, kun tarvitsisin sen lämmintä painoa ja hyrinää. Aamuisin tyynynvierus on tyhjä ja kolli kaivautuu vaatekaapista haukotellen vain varta vasten kutsuttaessa, tervehtii lyhyesti ja käy sitten istumaan ruokakulhonsa viereen korvat luimussa ja häntä hermostuneesti nykien. Vilkaisen viereistä alustaa ja Tonsattia. Hän on puristanut silmänsä tiukasti kiinni ja makaa aavistuksen verran vinossa. Tahtoisin rakastaa sinua, mutta, alkaa ajatus. Lanaan ajatuksen kiireesti sivuun, sillä nyt pitäisi ajatella jotakin sellaista varmaa, lämmintä rakkautta, joka ei synnytä itkuista ja jännittynyttä oloa. Suljen silmät ja ajattelen koiria. Tukoksen lempeää ja uskollista läsnäoloa, Mobutun jäykkiä mustan karitsan raajoja, Nasun riehakasta epävarmuutta. Tunnen, kuinka kyyneleet puskevat läpi, keho värähtää itkun kynnyksellä ja kääntyy sitten äkisti syvään kiitollisuuteen ja rentouteen. Jopa kauas edenneinä koirat saavat minut kiitolliseksi ja rennoksi. Kuinka äkisti aika kuluukaan ja maahan on kaivettava kuoppa. Yritän kääntää ajatuksia johonkin valoisampaan, mutta sitten päätän äkisti, että tämän on riitettävä, tähän asetun. Se, että saan rakastaa jotakin olentoa sillä lailla, riittäköön. Jo se on arvokasta ja edellyttää kiitollisuutta ja helpotusta.

Kiitollisuus ja helpotus tekee kehosta äkisti raskaan ja lämpimän. Olen nukahtaa ja niin raukea, etten jaksa edes tuntea tyytyväisyyttä valahduksesta raskaaseen lämpöön.

Se seuraa vasta myöhemmin, käveltyämme syömään kiinalaista ja ravintolasta kotiin. Kiitollisuus rentoudesta, joka jollakin tavalla muuttaa mielialaa, tekee helpommaksi ponnistella matalasta. Kotona jaksan jo ilahtua siitä, että astun suihkuun tietyllä tavalla. Avaan suihkuhanan, asetan suihkun pidikkeeseensä, työnnän oikeat varpaat veden alle, säädän lämmön, ja sitten sukellan veden alle pää kumarassa, yläselkä pyöreänä ja kesken askelta käännähdän. Selkä seinään päin annan suihkun rummuttaa olkapäitä, takaraivoa ja selkää. Astunko suihkuun aina näin? Siltä vaikuttaa, sillä liike on luonteva eikä vaadi koordinaatioponnistuksia, vaikka käännös teoreettisesti ajatellen vaikuttaakin monimutkaiselta liikeradalta.

Piristyn tavattomasti havainnosta ja jollakin tavoin ryhdistyn. Ennen elokuviin ja illalliselle käymistä luen vielä referaattivihosta muistiinpanojani Damasion kirjasta Spinozaa etsimässä:

Jatkuva pyrkimys positiivisesti säädeltyyn elämäntilaan on olemassaolomme syvä ja määrittävä osa… Emootion kehitysprosessi leviää ärsykkeestä rinnakkaisiksi tapahtumaketjuiksi ja vahvistaa itseään. Ärsyke johtaa muistin siihen liittyvien ärsykkeiden muistamiseen, ja nekin ovat emotionaalisesti merkittäviä. Ajan mittaan nämä rinnakkaiset merkittävät ärsykkeet voivat pitää yllä saman emootion laukeamista, laukaista sen muutoksia tai jopa käynnistää sen kanssa ristiriitaisia emootioita. Verrattuna alkuperäiseen ärsykkeeseen emotionaalisen tilan jatkuminen ja voimakkuus ovat käynnissä olevan kognitiivisen prosessin armoilla. Mielen sisältö joko tuottaaa emotionaalisille reaktioille uusia laukaisijoita tai se poistaa nämä laukaisijat. Niinpä emootiota joko ylläpidetään TAI vahvistetaan TAI heikennetään. Kun prosessi pääsee tunteiden muodostumiseen, olemme palanneet mielen alueelle, ajatusten virtaan, josta emotionaalinen poikkeama alkoi.

Jos olen surullinen ja epävarma, tahdonko ylläpitää, vahvistaa vai heikentää oloani? Kommenttilaatikon kummalliset kommentit, joissa ehdotetaan surua omasta näkökulmastani lähinnä ylläpitäviä ja vahvistavia reaktioita, eivät siksi tunnu relevanteilta. Haluan heikentää surua, ymmärtää voivani vaikuttaa mielentilaani. Siksi minun on toimittava rauhallisesti, järkevästi ja peräänantamattoman ja sitkeän ystävällisesti. Kyllä, myös itseäni kohtaan. On parasta, etten vahvista surukäyttäytymistä itsessäni, sillä se johtaa surun tunteen kertautumiseen ja kenties asenteeksi kovettumiseen ja siten saattaa suistaa masennukseen. Ja toisaalta, on parasta, etten yritä vihakäyttäytyä, koska en usko aggression tuottavan mitään hyvää näissä olosuhteissa, joissa selviytymiseni ei riipu siitä, että joku tietty pitää yhtä kanssani. (Silti voin toki toivoa, että ihmiset toimisivat hienovaraisesti. Mutta toivomuksissa pettyminen ei mielestäni mitenkään oikeuta loukkaantumista joskus seuraavaa puolustautumiskäyttäytymistä.) En voi antaa käytökselläni alitajunnalle tai mielen esitiedostavalle osalle jatkuvasti virikkeitä valita kaikista ympäristön ärsykkeistä tietoisuuteen juuri ne, jotka pitkittävät alakuloa. Miksi näet rankaisisin itseäni tilanteesta, johon en ole syyllinen? Ja: miksi rankaisisin Tonsattia tilanteesta, johon hän ei ole syyllinen? (En osaa ajatella, että toisen toiveiden pettäminen on jotakin rangaistavaa, ja joka tapauksessa rakkaus on suurempaa kuin kehot, joita se piinaa.)

On parasta tarkkailla jotakin aivan muuta hetki. Kuten sitä, miten astuu suihkuun, ja sitä, miten Tonsatti tietää itseäni paremmin, missä vetolaatikossa referaattivihkoni sijaitsee. Kuinka tällaiset pienet ja huomaamattomat käytännöt voivatkin kertoa paljon arjesta, selviämisestä, kommunikaatiosta ja ihmisten luontaisesta kyvystä jakaa tehtävät keskenään.

Kun istun ja kirjoitan, aurinko tekee mustasta, viistosta kattopellistä lämpimänsävyisen. Kaupunki rypee päivän kullassa, latkii ahnaasti valoista päivää. Kun katselen Tonsatin tapaa pyörittää päätään, tajuan meidän ystävystyneen uudella tavalla.

Koetan selittää lauantaista oloa sängyllä kyljelläni maaten. Lauantainen olo ei ole sidottu viikonpäivään vaan viittaa enemmän pysähtyneisyyden ja odottamisen tunnelmaan. Tuohon jumiutumisen tilaan kuuluu se, että jo odottaessa tietää, ettei odotuksen täyttymys oikeastaan tarkoita hengityksen vapautumista tai uusien mahdollisuuksien avautumista.

Lauantaioloon kuluu olennaisena osana harmaus. Taivas on harmaa, talojen eloisaa rapetta peittää liikenteen nokiketto, valkea maali harmaantuu ja hilseilee, vaatteet nuhraantuvat ja käyvät lopulta koviksi ja repaleisiksi. Hiukset eivät muutu punaisiksi vaikka sulkee silmät ja toivoo. Kasvit nuokkuvat ainaisessa nestevajeessa, lattiaa täplittää pöly. Lattia on kylmä, kun sille käy makaamaan selälleen, voi tuntea vedon huonosti tiivistetystä ikkunasta tai parvekkeenovesta. Puut riisuutuvat, lehdistä tulee lumen alla möhjyä. Lumikin on harmaata ensi-innostuksen jälkeen ja usein kesän taivas on harmaa ja iltapäivä pitkä, tekeentymätön. Kukaan ei vastaa puhelimeen. Voi kuvitella, kuinka puhelimet soivat erilaisissa asunnoissa, laukuissa ja taskuissa.

Aika lähestulkoon seisahtuu. Mitä sinä odotat, kysyt. Odotan, että äiti pääsisi töistä, koska isä ei muista laittaa ruokaa kuitenkaan, vastaan. Vatsaa kiertää, isän kanssa kuljemme mutaisia harmaita teitä ja jos näkee jotakin kiinnostavaa, ei siltikään jäädä munimaan. Ei, me vain haudomme merkityksettömyyttä, isän epämääräisen neuroottisia liikahduksia.

Milloin äiti pääsee töistä, kysyn. Enää pari tuntia, vastaa isä. Isä ehdottaa, että ilahduttaisimme äitiä siivoamalla yhdessä. Kiikutan kengät olohuoneen keskeltä eteiseen, mutta tekemistä on liikaa pariksi tunniksi. Nostelen vaatteita lattialta sohvalle, isä imuroi. Imurin ääni on lauantain ääni. En vihaa lauantaita, alistun siihen. Raahaan jalkoja lattiaa pitkin. Isä ei osaa laittaa sormikkaita oikein vaan sulloo kaksi sormea yhden sormen tilaan. Itken autossa ja niistän sormikkaan resoriin. Nyt sinulle tulee kylmä, uhkaa isä.

Odotan, että äiti pääsee töistä. Ajamme korttelin ympäri, kunnes isä kyllästyy ja seisauttaa auton autokoulun ikkunan kohdalle. Radiosta tulee knalli ja sateenvarjo. Tämä on mukava ohjelma, kuuntelepa tätä, kehottaa isä. Kadunkulman takaa ei ilmesty äitiä. Knalli ja sateenvarjo häiritsee odottamista, siinä puhuu aikuisia aikuisten asioista, en saa kiinni naurusta. Isä nauraa. Sor-mei-len-suk-ka-hou-su-ja, avaan kengän remmit, laitan ne sitten tiukemmalle. Sormien ihottumaan puhkeaa reikiä, kudosneste tuhrii kenkiä. Kun reiän sivuilta painaa kahdella sormella, nestettä tirisee pintaan. Viereinen rakkula puhkeaa. Isä kieltää jatkamasta.

Äiti tulee kulman takaa, hymyilee ja vilkuttaa. Isä kiroilee ja kertoo, kuinka naisväkeä joutuu aina odottamaan, koska ne munivat. Äiti, äiti! Äiti avaa oven, työntää sisään kassillisen kosmetiikanhajuista pyyhe- ja lakanapyykkiä, hyppää takapenkille.

Mitä teille kuuluu, oletteko käyneet talvipuutarhassa?
Me on sii-vot-tu.
No, imuroitu vähän. Ei tuosta kyllä apua ole.
Älä ole niin negatiivinen.
Ja sitten sanotaan että naiset on siistejä, tuo ei ole.
No! Hiljaa nyt, palautteen pitäisi olla positiivista! Onko ollut kivaa?
Ai siivoaminen? Ei.

Imuri haisee pahalle ja kuulostaa pahalta. Imuri pölyttää pölyn takaisin huoneilmaan, isäkin sanoo niin. Silloin ei ole vielä mikrokuitupusseja eikä hiilisuotimia. Imuroinnin jälkeen pitäisi pyyhkiä pinnat, kirjahyllynreunat ja lattiat. Sitä ei koskaan ehditä tehdä. Imuri levittää harmaan, kuulostaa lau lau lauantailta.

Äiti ei jaksa tehdä ruokaa, hämärtää. Menemme Marian Kulmaan tai Lönkan Grilliin. Otan lehtipihvin. Maustevoi on kalpea korvaus edeltävälle ankeudelle. Ikkunan takana harmaat hahmot halkovat läpinäkyvämpää harmaata kunnes on pimeä. Kotona vanhemmat katsovat televisiosta naurettua aikuisten ohjelmaa. Näytän piirrustuksia, he sanovat hmmh ja hieno eivätkä edes katso piirustukseen päin.

Istun huoneessa, sammutan pöytälampun ja mietin, kasvanko ikinä isoksi. Jos kasvan, joudun muuttamaan pois ja sietämään kainalokarvoja. Aikuiset haisevat pahalta ja tykkäävät tyhmistä televisio-ohjelmista. Päätän, etten ikinä muuta pois. Silti en onnistu oikein keksimään, mitä kivaa tehtävää täällä, kotona, olisi. Ehkä makaan sängyssä ja luen. Sytytän lampun uudestaan, äiti tulee ovelle katsomaan, kysymään, otanko kaakaota. Kyllä kiitos, mutta MENE POIS! Bäng, oven läimäyttämisestä sentään tulee vertakiertävä olo. Melkein kuin ei olisi lauantai. Ja kirjasta - kirjoissa ei koskaan kuvata lauantaita! (Paitsi sitten myöhemmin, kun löydän Durasin kirjat. Ne ovat yhtä lauantaita.)

Ja sitten tulee sunnuntai, sanoo Tonsatti, joka yrittää kärsivällisesti kuulla, mitä lauantaiolo tarkoittaa. Sunnuntaina sinulla on kivaa, koska äiti on kotona, hän yrittää.

Ehei, vastaan. Ei se ole niin yksinkertaista. Katsos, jo lauantaina tiedän, että kun herään, huoneisto on edelleen hämärä ja harmaa. Melkein kuin ei sunnuntai. Menen vanhempien makuuhuoneeseen ja kiskon peitteet heidän päältään kirkuen, että nyt on aika leikkiä! Jee! Poikkeuksetta minut suostutellaan peiton alle heidän kanssaan, koska ei ole kilttiä remuta tähän aikaan aamusta, ainoana aamuna, jolloin äiti saa lojua. Isä saattaa suuttua niin, että menee töihin koko sunnuntaiksi, ja äiti on surullinen. Tai sitten isä haukottelee pahanhajuisella suulla ja ottaa kainaloon. Makaan vanhempien välissä lämpimässä lakanapussissa ja odotan, että he viitsisivät herätä. Kun äiti herää, hän joogaa. Se on hermojaraastavan hidasta ja tylsää, vaikka saan istua mukana punaisella matolla ja taipua, työntää kieltä ulos suusta ja kouristella vatsasta leijonan tapaan. (Saan vieläkin ponnistuksitta lootusasennon - vaikka olen muuten jäykkä, hyvin jäykkä naiseksi.)

No mutta sitten, yrittää Tonsatti. Sitten te teette jotakin kivaa! Ehei, vastaan. Me menemme taidenäyttelyyn tai asuntonäyttöön. Asunnot riivaavat vanhempiani, ne ovat heidän harrastuksensa. Jos muuttaisi sinne ja jos tarjoaisi tästä ja niin edelleen. Asuntonäytöissä aika seisoo yhtä pahasti kuin lauantaina paitsi ettei tiedä oikein edes, mitä odottaisi, koska sitten on jo maanantai, ja tulee mummu ja äiti ja isä katoavat ja englanninkielisessä leikkikoulussa ei ymmärrä mitään. Tämä on nyt sitä, mitä on odottanut lauantaina, tämä sunnuntai. Seisoo remmikengät piilotettuina läpinäkyviin sinisiin muovipussitossukoihin ja jos jaksaa olla kiltti, voi saada vaikka leipoa illalla tai tehdä pirtelöä.

Ja seisoo tyhjässä vieraassa asunnossa ja aikuiset tulevat ja menevät ja puhuvat putkiremonteista ja jalat hikoavat typerissä muovipusseissa eikä tahtoisi olla pieni, koska olet liian pieni jäämään kotiin yksin lukemaan, sanoo äiti, eikä tahtoisi kasvaa isoksi, koska aikuiset tekevät ääliömäisiä asioita, ja äkisti sitten onkin lukiossa ja istuu raitiovaunussa tai kirjastossa ja elää jo toista vuotta lauantaita, eikä lukio lopu ikinä, tai seisoo kaksion olohuoneessa sinkitty kastelukannu käsissä ja koettaa muistaa, kasteliko jo passifloran, joka kuoleskelee kolmatta vuotta peräkkäin päättämättä vielä päiviään. Käy makaamaan lattialle, tunnistaa sen harmauden ja pölyisyyden ja vedon parvekkeenovesta, tuntee selän mutkan jännittyneen koholle, ei tiedä, miten kaikki edistyisi tai päättyisi tai muuttuisi.

Niin että en minä ymmärrä, en ollenkaan, miten jotkut sanovat silmätähdet tuikkien odottavansa lauantaita. Koska se sama, se sama lauantai saattaa vaania huoneessa, jossa ihmiset liikkuvat alkoholipullot käsissään pöydistä toiseen ja joku uskalikko vaivaa takapuoltaan värivaloissa. Mitä sinulle kuuluu? Umh, ei paljon mitään. Töitä, koulua, no, nyt vapaalle. Eikä sillä kaikella tunnu olevan merkitystä, ei niinä hetkinä, kun seisoo yksin joko yksinään tai seurassa.

Siltäkö sinusta nyt tuntui, kysyy Tonsatti. Siltä, sanon. Pitkästä aikaa, siltä. Lauantai on sisällä, liikkumaton. Kulkee katua ylös ja hätkähtää, koska tajuaa, ettei tahdo astua rappuun ja ajaa hissillä ylös ja odottaa. Nyt: odottaa työn saapumista, että ostaisimme talon maalta, että tulisi joulu.

Ymmärtämättä lauantaioloa, luulen, on täysin mahdotonta ymmärtää, millaisia esteettisiä hurmion tuntemuksia saatan kokea jostakin aivan pienestä asiasta. Siitä, kuinka päkiä painaa voimaa kävelemiseen, kuinka hevoskastanjan lehdet kerrostuvat, kuinka haavanlehdet ovat vaakasuoraa pyöreää kultaa harmaudessa, kuinka voin ojentaa mustasta hihasta pilkistävän käteni pyöreän marmoripöydän ylitse ja koskettaa toisen rannetta.

Ja komiikka, lisätään komiikka. Naurattaa aina, kun kuulen kappaleen, jossa lauletaan, “miksei aina voi olla lauantai”. Ystävän hämmästyksen, miksi juuri lauantaisin teen pitkän päivän - lauantaisin kuulemma tapahtuu aina kaikki merkittävä. Mutta minusta harmaa kirjasto, lähes tyhjä tila arkisine rutiineineen sopii hyvin lauantaille. Päivät katoavat, kaikki soljuu ohitse ilman objektiivista merkitystä. Päivät ilmestyvät, tapahtuvat koetaan jonkinlaisena. Kuin tyhjästä ilmestyy kokemus, joka kiinnittää merkityksin talot ja kadut, hymyt ja hihastapilkistämiset maailmakseen.

Mutta se meni ohi jo, sanon Tonsatille. Jos olisin edelleen lauantaissa, en kykenisi kuvaamaan yhtään näistä asioista. Tuntisin vain tympeänimelän maun suussa, väsymyksen ja haluttomuuden, tarkoituksettomuuden, kommunikaation epäonnistumaan tuomittuuden. Kohauttaisin hartioita, kääntäisin pään toisaalle, saattaisin ehkä niistää kyyneliä kangasnenäliinaan.

En jaksa itkeä pitkään, en pidä itkemisestä. En pidä tyhjästä olosta, toivottomuudesta, ilottomuudesta. Pidän siitä, että opettelen sanomaan ei. Ein sanomisesta tulee hetkeksi ontto olo, sillä petän jonkun toiveet, mutta jo pian tiedän tehneeni oikein itseäni kohtaan ja tajuan astuneeni kauemmas lauantaista. Pidän siitä, ettei minun tarvitse mennä taidemuseoon eikä asuntonäyttöihin eikä työpaikkaan, jossa en viihtyisi kuitenkaan. Siitä, että voin ottaa harmaan kissan syliin tai silittää Tonsatin hiuksia, keittää kupillisen rooibosta, venytellä. Siitä, ettei minun tarvitse odottaa, että olisin joku toinen, toisenlainen, toisenpituinen, toisiin teorioihin perehtynyt, toisella tavalla asian jäsentävä. Kuinka kauan meneekään hahmottaa, ettei lopulta ole montakaan epämiellyttävää asiaa, joita minulta voitaisiin vaatia. Ja että toivomuksiin saa sanoa ei, jos mahdollisuus aiheuttaa vain ilottomuutta eikä siinä havaitse toivon kehitelmiä.

Tulee ilta, jo monentena iltana Tonsatti lukee hulluudesta. Tunnen pelastuneeni, sillä työ on saapunut. Voin hukuttautua tekstiin ja sen hiomiseen, ja vaikka en tuntisikaan itseäni aina järin hyödylliseksi, työ kasvattaa uskoani omilla jaloilla seisomiseen ja kadottaa päivästä monta tuntia, jotka voisivat muutoin muuttua lauantaiksi.

Marsuvauvat ovat suunnilleen yhtä söpöjä kuin olen kuvitellutkin. Ne ovat kolmen viikon ikäisiä ja niitä on neljä. Juuri pallinsa menettänyt rusettimarsuisä toipuu eristyshäkissä huoneen nurkassa ja mahdollisen sukurutsan takia poikasistaan erotettu sileäkarvainen emo (kolmen viikon iässä panevat vauvat! - jyrsijät ovat totisesti omaa luokkaansa -) toisessa eristyshäkissä.

Kaksi poikasista näyttää hyvinvoivilta, pulleilta ruskeanharmailta rotilta. Yksi poikanen muistuttaa isäänsä: silläkin on kirjava silkkinen pitkä turkki ja rusetti (joka on käytännössä hiuspyörre) otsassaan. Tämä omaa marsustereotypiaani vastaava poikanen on muita laihempi ja hätäisempi. Jos se olisi ihmisvauva, sen temperamenttia kutsuttaisiin varmasti “hankalaksi”, vaikka se on oikeastaan vain hyvin touhukas, vaativa ja kommunikatiivinen. (Yllättäen nämä määritetään usein aikuisten kohdalla hyviksi ominaisuuksiksi.) Poikasista hellyttävin ei näytä oikeastaan edes marsulta. Sillä on ruskea, puolipitkä ja takkuisen oloinen turkki ja otsassa pyörre. Se on muita suurempi ja raskastekoisempi ja muistuttaa oikeastaan enemmän minikokoista piisamia, majavaa tai jopa vompattia. Sitä silittäessäni huomaan ajattelevani, että tavallaan on onni, että meillä on harmaa kissa: muutoin kotimme voisi olla pian täynnä söpöjä jyrsijöitä, tämäkin olisi täydellinen lahja Tonsatille.

Ystävä on päättänyt olla myymättä vahinkolapsina syntyneitä marsuja itse. (Ystävä osti kaksi tyttömarsua - toinen vain sattui olemaan uros.) Häntä ahdistaa ajatus, että koti täyttyisi vieraista ihmisistä ja että pitäisi tuosta noin vain äkisti nähdä, onko toinen luotettava, kunnon ihminen, joka ansaitsee marsun hoidokikseen. Sen ymmärtää helposti. Voin kuvitella, kuinka saattaisin itse hukata yöunet pitkäksi aikaa tuollaisessa tilanteessa.

Istumme siinä hämärtyvää iltaa, katselemme kirjan kuvia iyengarjoogasta, marsuvauvat rapeltavat matonkaistaleeseen kiedotussa häkissään ja piippaavat avaruudenlautasääniä. Äkisti ystävä sanoo jotakin kiinnostavaa: “… että etiikan päämäärä ei voi olla onnellisuus, koska se on liikaa pyydetty.”
“Ja…?”
“No, kyllä rauhallinen tyyneys ja sellainen vaatimaton tyytyväisyys riittävät!”

Kuinka selittäisin, miksi tämä kuulostaa kiinnostavalta? Ehkä luettelen syyt peräjälkeen tavoittelematta mitään muuta kuin lyhyttä luetteloa. Ensinnäkin, olen jo pitkään miettinyt sitä, kuinka pitkään pidin itseäni onnettomana ajattelemalla, että oikeastaan ihmisen kai pitäisi vaatia sitä, tätä ja tuota, ja tunsin lievää ja kehenkään kohdistumatonta universaalia loukkaantuneisuutta siitä, etteivät nämä vaateet näyttäneet toteutuvan kohdallani. Olen tullut paljon tyytyväisemmäksi, kun olen lakannut vaatimasta ja oikeastaan ehkä aktiivisesti toivomastakin tiettyjä asioita (”tuntea itsensä normaaliksi” jne.). Jos onnellinen käsitetään heikosti ei-onnettomana, vaatimaton tyytyväisyys on epäilemättä tärkeä pointsi. Toiseksi, luen saman päivän aikana ystävän kolumnin onnellisuudesta ja jollakin tasolla järkytyn siitä, että ihminen, jonka kuvittelin tuntevani jotenkuten, ei oikeastaan arvostanut onnellisuutta ainakaan älyllisesti siinä vaiheessa kun tutustuimme (tai ainakin väittää kolumnissaan niin). Kolmanneksi, ystävä mainitsee väärin hahmotellun onnellisuuden yhteydessä Aristoteleen, ja alan ajatella, mitä Zen ja moottoripyörän kunnossapito -kirjassa kirjoitetaan Aristoteleestä ja tämän sokeudesta Laadulle. Neljänneksi, Tonsatti on samana päivänä pohtinut haastattelussa näitä teemoja. Se, että ystävä alkaa puhua spontaanisti tällaisesta aiheesta jotenkin kiskaisee kaiken tämän yhteen, mutta vielä niin monimutkaisella tavalla, etten osaa jäsentää asiaa. Ehkä se tässä vielä selkenee.

“Niin, saatatpa olla jonkin jäljillä”, tyydyn sanomaan.
“Nähdäkseni sellainen tila voidaan saavuttaa säännöllisellä joogalla ja meditaatiolla”, hän lisää.
“Epäilemättä.”

Ystävä zenmeditoi säännöllisesti, muttei muista Hurinaa, vaikka he ovat meditoineet epäilemättä samoissa meditaatioissa viime keväänä.

Kotiin polkiessa en voi olla tulematta ajatelleeksi, miten kummallista on, kuinka yli kymmenen vuotta sitten, kun kumpikaan meistä ei vielä käy missään kehotekniikoissa ja molemmat ovat vasta juuri yliopistoon pöllähtäneitä nuoria höpsöjä, jotenkin vain aistimme sen, että meissä on paljon samaa ja ystävystymme tavalla, joka kantaa kaikkien näiden vuosien yli. (Joskin meidän oloissamme ja vuorovaikutustavoissamme on tietysti myös erilaisia piirteitä, selvähän se.) Silloin en olisi vielä osannut sanoa, että elämämme liikahtelevat samantapaiseen suuntaan. En osaa ennustaa sitä vieläkään, mutta keskustellessamme huomaan, kuinka monissa asioissa olemme päätyneet tai päätymässä samansuuntaisiin ajatuksiin ja ennen kaikkea tekoihin. Sellainen on jollakin tavalla kihelmöivän jännittävää, sillä usein vanhoja tuttuja tavatessa itseni valtaa epäusko ja hämmennys siitä, miten tämän ihmisen kanssa onkaan osannut joskus kommunikoida. Hänhän tahtoo selvästi aivan erilaisia asioita eikä oikein edes onnistu hahmottamaan, että olen tosissani, kun kerron jotakin maailmasta, jota elän. Pahinta on, jos toinen on tuomitsevaa tyyppiä, sillä silloin helposti huomaa seisovansa relativismin solipsismiin viettävällä liukkaalla lattialla - ymmärtää äkisti, että toinen elää toisessa universumissa, jos kummankin näkökulma otetaan vakavasti (vaikkei toinen niin teekään, ei se tarkoita, ettenkö minä saisi tehdä niin), ja huomaa epäilevänsä, onko itse kenties hullu tai liian pitkälle asioita eritellyt ja yhdistellyt. (Ehkä hulluus ja mytologioiden purkaminen onkin sama asia, kuten Zen ja moottoripyörän kunnossapito esittää.) (Minulle tulee tästä mieleen aina kuulakärkikynäklinikka, jota leikin lapsena. Purin huonosti toimivan kuulakärkikynän osiinsa ja huomasin vasta sitten, ettei se kokoonnukaan oikein siististi enää. Jokin vieteri tai pikku rengas oli kadonnut ja kynä toimimaton. Sen perusteella, mitä fysiatri on todennut Tonsatin sijoiltaan menevästä olkapäästä, olen ymmärtänyt, että olkapääleikkaukset saattavat olla yhtä kuulakärkikynäklinikkaa.)

On helpottavaa kommunikoida tuntematta itseään pienimmässäkään määrin kaistapääksi. Luultavasti liian suurissa määrin tällainen kommunikaatio voisi tehdä itsestä rasittavan besserwisserin, mutta toistaiseksi sellaista vaaraa ei liene. Siksi nämä pienet normaaliuden saarekkeet ovat tervetulleita.

Aamulla kokoan tavaroita reppuun ja harhaudun lueskelemaan Flaubertin papukaijaa. Siinäpä vasta nenäkkäällä tavalla älyllinen ja leikkisä kirja! Ei ihme, että nuorempana haksahdin täysin sen pauloihin:

Flaubert ei uskonut edistykseen, ei etenkään moraaliseen edistykseen, ja muullahan ei ole merkitystä. Hän eli typerää aikaa, ja Ranskan-Saksan sodan tuoma uusi aika olisi vielä typerämpi. Jokin tietysti muuttuisi: Homaisin henki pääsisi voitolle. Pian jokainen jolla oli kampurajalka olisi oikeutettu epäonniseen leikkaukseen, joka johtaisi jalan amputoimiseen; mutta mitä se tarkoitt? “Unelma demokratiasta”, Flaubert kirjoitti, “tarkoittaa että proletariaatti nostetaan samalle typeryyden tasolle jonka porvaristo on jo saavuttanut.”

Tuo lause saa ihmiset usein närkästymään. Eikö se muka pidä paikkaansa? Kuluneiden sadan vuoden aikana proletariaatti on omaksunut kaikki porvariston pyrkimykset, kun taas porvaristo, joka ei ole ollut yhtä varma valta-asemastaan, on käynyt entistä kierommaksi ja vilpillisemmäksi. Tämäkö on edistystä? Tarkkailkaa täyteen ahdettua lauttaa joka ajaa Kanaalin ylitse, jos haluatte nähdä nykyaikaisen mielipuolilastin. Siellä he ovat koko joukko: laskevat verovapaan viinan tuottamaa voittoa; juovat baarissa enemmän kuin tahtoisivat; pelaavat yksikätistä rosvoa; harhailevat päämäärättömästi kannella; pohtivat miten rehellisiä aikovat olla tullissa; odottavat laivan miehistön seuraavaa käskyä, ikään kuin Punaisen meren ylitys riippuisi siitö. En minä arvostele, tarkkailen vain; enkä ole varma miten suhtautuisin jos kaikki asettuisivat reelingin viereen ihailemaan valon leikkiä vedessä ja alkaisivat keskustella Boudinista. En minä itse muuten ole sen kummallisempi: minä hamstraan verotonta viinaa ja odotan käskyjä niin kuin muutkin. Tahdoin sanoa vain tämän: että Flaubert oli oikeassa.

Julian Barnes, Flaubertin papukaija, suom. Kristiina Drews

Kieltämättä tuon kohdan lukeminen vessassa saa hetkeksi unohtumaan maallisista toimista kummallisten spekulaatioiden maailmaan. Ah, jospa tässä olisikin syy siihen, miksi poliittisesti vihreä väri tuntuu kulttuurieliitille punaista kiinnostavammalta - koska tällä alueella ja tässä ajassa, johon päätökset kohdistuvat, proletariaatti on enemmistöltään vain vähän köyhempi porvaristo eikä sen pelastamiseen liity samalla lailla romantiikkaa kuin villin luonnon pelastamiseen? Kuinka kieroa ja retorisesti taitavaa onkaan tarkkailla keskiluokkaa ja köyhälistöä verovapaan viinan lautoilla! Kuka tahtoo puolustaa alkoholin suhteellista hintaa eri käymistuotteisssa ja tisleissä kännykällään laskevaa tuulipukumiestä? Ja kuinka retorisesti taitava on niinikään kertojan loppuniksahdus: olen yksi heistä/meistä, enkä tiedä, kuinka maailman hahmottaisin, jos äkisti kuninkaat vaihtuisivatkin narreiksi.

Siitä tulee mieleen jotakin, mikä jarruttaa omaa optimismiani moraalisen edistyksen suhteen: on paljon helpompaa pitää jääräpäisesti kiinni siitä jokseenkin järkevästä mutta monissa tapauksissa väärästä stereotypiastaan (ja sulkea silmät noilta poikkeustapauksilta) kuin hyväksyä asioiden monimutkaisuus ja vaihtaa kantaa hanakammin ja myöntää, että epävarmuus on ilomme. (Toivottavasti joku pakottaa minut luopumaan tästä stereotypiasta. En keksi vielä, miten, mutta jos sen keksisin, luultavasti altistaisin itseni tuolle tavalle tämä ajatukseni tähtäimessä.)

Moraaliseen edistykseen liittyy toinenkin ajatus, joka on vielä versomisasteella: jos ei usko moraaliseen edistykseen, pitäisikö kannattaa muiden elämänalojen edistysponnisteluita? Sillä on melko selvää, että monet keksinnöt siirtävät painetta pois moraaliselta alueelta. Esimerkiksi moderni lääketiede ja hoiva-ammattien kirjo on siirtänyt sukulaisilta pois moraalisen velvoitteen sitoutua kroonisesti sairaan tai vammaisen omaisen hoitoon. (No, on tästä ennenkin laistettu ja ehkäpä ennen tätä laistamista ei ole edes ajateltu mitenkään moraalisesti paheksuttavana - ihmisarvo on ollut vain terveellä työväestöllä; osa elää edelleen tuollaisessa arvomaailmassa, jos oikein korvat höröllään on niin kuulevinaan. Voi olla kyllä vain, että tahdon kuulla tiettyjen ihmisten ajattelevan näin. En ole havaitsemisen ja päättelyn prosesseissani sillä tavalla läpinäkyvä itselleni, että voisin varmuudella sanoa, että osa ihmisistä pitää työkyvyttömiä tai vammaisia ihmisiä epäillyttävinä - vaikka jotkut tutkimukset antavatkin aiheen epäillä sitä.)

Koetan keksiä lisää teknologisia edistysaskeleita, jotka olisivat siirtäneet moraalista vastuuta teknisille ratkaisuille. Ehkä ehkäisyvälineet voisivat olla sellainen? Ainakin ne ovat poistaneet jotenkin kummallisen moraalisen vaateen naisten täydellisestä pidättäytymisestä. Mutta muuta? Keksin tai pikemminkin muistan kyllä esimerkkejä siitä, kuinka uusia alueita on vedetty moraalin piiriin tieteellisen edistyksen myötä - esimerkiksi hygienian moraalisen ulottuvuuden korostuminen bakteerit löydettäessä on tutkimuskirjallisuudessa usein toistuva esimerkki. Turvaseksi aidsin myötä on toinen helposti tunnistettava tapaus. Minusta voitaisiin myös eläinten ja (vielä puhekyvyttömien) lasten oikeudet kytkeä tähän, sillä tiede on auttanut merkittävästi hahmottamaan eläinten kykyä tuntea kipua ja yritystä välttää sen aiheuttavia olosuhteita sekä osoittanut vakuuttavasti, kuinka esimerkiksi vauvan jättäminen säännöllisesti itkemään “itkunsa loppuun” kostautuu myöhemmin vauvan varttuessa tunne-elämän ja usein myös immuunipuolustuksen häiriöinä.

Mutta keksinnöt, jotka siirtäisivät moraalin vastuualueelta painavia kysymyksiä ja aiheita pois - en keksi oikein kuin lait. Eivätkä ne ole tieteellisiä keksintöjä, vaikka tavallaan niitä voisikin pitää jonkinlaisena yhteiskuntateknologiana. Laki siirtää tietyn tapahtumien luokan pois kansalaistensa oman harkinnan sfääristä ja osoittaa, millä tavalla toimiminen on rangaistavaa; se toisin sanoen asettaa jonkinlaisen minimivaatimuksen toiminnalle (tai tekemättä jättämiselle).

Sillä vaikka mietin esimerkiksi sitä, voisiko tarpeeksi tehokkaiden psyykenlääkkeiden kehittäminen tarkoittaa, ettei oikeastaan varhaiskokemuksilla tai työpaikkakiusaamisella ole moraalisessa mielessä väliä, koska kaikki osapuolet voidaan lääkitä hyväntuulisiksi simsalabim, jokin potkii silti tässäkin vastaan. Se voi olla omaa jääräpäisyyttäni ja vanhanaikaisuuttani (ja siten todistaa moraalisen edistyksen vaikeudesta), kykyäni kuvitella itseäni yhteiskuntaan, jossa pilleri poistaa kaiken tylsän, ikävän, ahdistavan ja kivuliaan. Tarkoitan suunnilleen tätä: Jokseenkin rinnasteinen tälle asetelmalle on ainakin omassa mielikuvituksessani tapaus, jossa toisia saisi pieksää kalikoilla jalkoihin, koska kaikilla on riittävän vahvaa kipulääkettä veressä ja mustelmia tehokkaasti estävä voidetuubi mukanaan. Pieksämisestä aiheutuvat mahdolliset morkkikset ehkäistäisiin ahdistuksen biokemikaaleja salpaavalla rohdolla jo etukäteen, varmuuden varalle. Minusta tässä kaikessa on jotakin epäillyttävää.

Mutta kuten kirjoitin, se voi johtua esimerkiksi siitä, että olen syntynyt toisenlaiseen yhteiskuntaan ja teknologisen kehityksen tilaan: sellaiseen, jossa esimerkiksi masennuksesta kärsivistä vain noin kolmannes saa täyden lievityksen oireisiinsa lääkkeen avulla. Ehkä, jos osaisin kuvitella paremmin… (Saa auttaa!)

Mutta yhdestä asiasta olen kohtalaisen varma: yhteiskunta/maailma, jossa moraali olisi jotakin helppoa ja helposti oivallettavaa, ei kenties tuottaisi onnellisuutta näin helposti kuin tämä hankala, monimutkainen mutta pohjattoman kiinnostava maailma. Epäonnistuminen olisi siinä vakavampi asia eikä luovalla tilannekohtaisten hyveiden jahtaamisella olisi juurikaan painoarvoa. Se saattaisi siirtää kiinnostuneen katseen entistä enemmän toisaalle, materiaalisiin tarpeisiin. Kauhistuttaa ajatella, millainen olisi vieläkin materiaalikeskeisempi maailma.

Silti jokin ristiriita tässä vielä kinnaa. Minusta tuntuu näet siltä, että juuri ajatus onnettomuuden tärkeydestä saattaa olla yksi niistä ilkeistä juonista, jotka tekevät moraalin kohentamisesta vaikeampaa (välittömien ja välttämättömien tarpeiden ja ilon lykkääminen, kivunsiedon kasvattaminen, mekaaninen suoritusmentaliteetti, “kun ensin tarpeeksi nielen paskaa, saan palkinnon” -ajatus - näihin kaikkiin tuntuu liittyvän oikeudenmukaisen maailman taustaoletus, joka aiheuttaa näräistä vaatimusnurinaa ja altistaa ylilyönneille ja odotettujen mutta saamattomien palkintojen korvaamisen materiaalia haaskaavalla tai toisiin tuntoisiin olioihin kohdistuvalla kiukuttelulla). (Voi olla, että ystäväkin koettaa sanoa tämän kolumnissaan, mutta en vain tunnista tätä hänen sanoistaan, hänen tavastaan kuljettaa ajatusta, se on ajateltava uudelleen, toisella tavalla, tällä tavalla, muuten en osaa.)

Entä jos moraalista edistystä olisikin kyky iloita siitä, että aurinko paistaa suuren ikkunan läpi kasvoihin ja tekee näytön hahmottamisen hankalaksi? Jotakin niin yksinkertaista ja pientä, mutta silti täysin läsnäolevaa, mitään tahtomatonta ja mihinkään karkaamatonta… että ansaitsen tämän, mutten oikeastaan paljon enempää… etten edes tahdo ansaita enempää, koska pian totun miellyttäviin asioihin ja suutun, jos ne sitten nykäistäänkin minulta pois, mutten osaa iloita niistä kuitenkaan jatkuvasti, en edes huomata niiden läsnäoloa. Ja silti ne ovat pois jonkun toisen hengittävän ja tuntevan onnellisuudesta tai jopa jonkin lajin olemassaolosta kulttuurisen suoriutumisen normeiksi vakiintuessaan.

Luulen palaavani vaatimattoman tyytyväisyyden ideaan pian uudestaan, ellen sitten unohda sitä hautumaan.