Veloena

Vilkaisen kiinnostuneena pohjoisseinää. Siinä villiviini on alkanut hailakoitua kellerväksi, kun sen toiseen suuntaan polkiessani näytti eteläseinällä muuttuneen kokonaan viininpunaiseksi toisesta rakennuksen reunasta ja jääneen toisesta reunasta vihreäksi. Kylmät yöt ja kirkkaat päivät viimeistelevät kaupunkia. Talutan pyörää, mangoldi, muutama raakana korjattu kurpitsanmurikka ja kasa parsakaalia täyttää etukorin.

Varjoisalla pihalla istuu mies, polttaa tupakkaa. Toinen mies puhuu puhelimeen. Puusta irtoaa nyt lehti, saatan nähdä, kuinka se jarruttaa ilmassa, kiepsahtaa sitten ja suistuu kylki edellä kierteeseen, päätyy jalkakäytävälle. Se näyttää koskemattomalta, kun työnnän varovasti pyörän sen sivuitse. Mutta annas olla, muutama kostea päivä, kengänpohjien kohokuvioiden hieraisuja, se on kuollutta tomuksi jauhautuvaa kuivanhaurasta massaa tai mätänevää liukasta limaa.

Portaiden yläpäässä istuu kaksi ihmistä, nainen ja mies. Molemmilla on musta takki. Nainen itkee, kuulen itkun jo ennen kuin näen heidät. Ensin kuvittelen, että joku itkee avoimen ikkunan ääressä, mutta sitten näen selät ja toisen selän liikkeet ja tajuan, että itku kiinnittyy tuohon kehoon. Vai irtoaako se enemmän kuin kiinnittyy? Ehkä se on itkukohtaista, tämä itku kuulostaa takertuvalta, lohtua etsivältä. Miehen käsi on naisen alaselällä. Tuntuuko se takin lävitse tarkasti? Tuleeko nainen äkisti käden myötä tietoiseksi tuosta sokeasta pisteestä juuri ristiluun yläpuolella? Pisteestä, joka saattaa piirtyä esiin rakastellessa tai selkärankaa rullatessa selällään lattialla, jalat seinästä tukea ottaen, tai joskus häikäisevänä hetkenä tanssiessa jonkun melkein vieraan kanssa - kun joku vieras painaltaa siitä hetken ja tajuaa, että hän hahmottaa kehon kokonaisuutena ja ajattelee minut yhtenä kappaleena, jonkinlaisena, että hänelle on monia kehoni osia, jotka olen itse unohtanut.

Mieleni on keveä, kantamukset on pinottu siististi pyörän tavarakoriin. Työnnän pyörää eteenpäin, Aadolfinkadun ruotsinkielinen katukyltti on taas varastettu. Kuka sen vie? Uusnatsit? En muista, milloin olen nähnyt kyltin paikallaan viimeksi. Ehkä se on lakattu palauttamasta. Se ei vaikuta järin vakavalta ongelmalta.

Lukitessani pyörää mietin, kuulostaisiko naisen itku toiselta sateisempana päivänä. Sitten tulen ajatelleeksi, että tuskin he sateessa istuisivat portailla surren ja lohduttaen. He olisivat piilossa matalissa tai korkeammissa huoneissa, alkoveissa ja verhojen takana. On harvoja toimituksia jotka voi hoitaa vain joko sisällä tai ulkosalla. Kun tulee talvi, elämä piiloutuu.

Miksi vänkyräinen tertturanka kypsässä punaisessa tomaatissa näyttää taiteelliselta tyhjällä pöydällä tai ikkunalaudalla, mutta ei mikron viereisessä kaaoksessa? Onko tanssiva joukko taidetta, jos sillä ei ole näyttämöä, jolle yleisö ei voisi periaattessa astua esityksen aikana? Entäpä lavatanssit - ovatko ne taidetta muuten kuin elämäkin on?

Tarvitseeko minun kehystää nämä valokuvat ja naulata niiden kehyksille paikat seinälle, jotta voin nauttia niistä täydemmin kuin nyt, kun ne ovat kiepillä taistelevien metsojen teekannun päällä, runohyllyn ylisillä? Entäpä nämä runot - nämä kirjat, joita en ole availlut pariin vuoteen? Ei kai muistamiseni nyt sentään taidetta ole? (Etenkin kun muistini väärentää etevästi asioita, kuten kai parasta mielenterveydelle onkin. Vai onko?) Tai tuo taulu, joka tuossa jo riippuu, grafiikanlehti Venäjänmaalta, lahja taiteilijalta, milloin oikeastaan pysähdyn havaitsemaan sen esteettisiä kvaliteetteja sellaisenaan? Eikö se pikemminkin ole osa seinää, eikö huomioni polveile siihen vain huoneen osana, maailman osana?

Kun keskityn johonkin, enkö silloin katoa? Mikä on tämä paniikki, kun kuuntelen Vompsun terapeutin ystävällisesti meille lainaamaan mindfulness meditation -setin ensimmäistä ceedeetä ja rauhallinen miesääni kehottaa keskittymään hengitykseen mitenkään hengitystä muuttamatta? Onko sellainen mahdollista? Eikö muka huomioni ole voima, joka jähmettää tapahtumisen esineiksi, suorituksiksi, muodoiksi? Joka johonkin minussa suuntautuessaan työntää tuota kohdetta sijoiltaan? Joka johonkin tuntoaistittomaan ja kanssani hermoverkkoa jakamattomaan kohdistuessaan työntää tuon toisen kutsun syrjään ja kohtaa tuon toisen vastuksen sinne saakka, että unohtaa suuntautuvansa ja tulee osaksi tuota toista? Ja millä lailla tuo toinen on silloin muka erillinen minusta, enkö muka kanna yhteyttämme sisälläni lopun elämääni ja suuntaudu uudelleen siitä muistuttaviin tuokioihin, tilanteisiin, tansseihin, näytelmiin, painu ihoa vasten ja unohda kaikkia rumia sanoja?

Onko mitään intiimimpää kuin alkaa hengittää toisen tahtiin tahtomattaan ja huomaamattaan?

Osaako joku hengittää pakottamatta asiaan keskittyessään?

Ovatko minua enemmän ne asiat, jotka tiedän ja joista päätän, vai sellaiset seikat kuin tapani kävellä tai ojentaa käsi, hymyillä tai väräyttää nenääni? Olenko enemmän se joka ajattelen olevani vai se, josta yllätyn, ja kuinka usein unohdan yllättävät seikat? Ja enkö joka tapauksessa luota hahmottomaan elämänvoimaan tai minuuteen tai kokemukseen tai lihasmuistiin, sillä en erityisemmin murehdi, osaanko tänään kävellä kauppaan ja takaisin enkä sitä, tunnistanko äitini hänet tavatessani tai siitä, ymmärränkö sinun sanojasi summittaisesti, kun vastaat kysymykseeni?

Ja miksi käy niin, että kun hengitys ensin vaikeutuu ja levottomuus kuohahtaa, pian rentous valtaa maailman ja ceedeetä on mahdotonta kuunnella loppuun nukahtamatta tai ainakin laskeutumatta jonnekin hyvin hiljaiseen ja liikkumattomaan tilaan, jossa hengityksen keinu on ainoa aistimus? Onko tämä jokin pienimuotoinen katharsis?

Miksi voin tanssia yleisölle vain niin, että yleisö on pimeässä tai suljen silmät tai päättäväisesti kohdistan mieleni siihen, miltä tanssiminen tuntuu lihaksissa ja nivelissä, luiden kulmauksissa ja tasapainoaistillisesti? Irtoavatko nämä sanat minusta sillä tavalla, että kukaan niiden lukija ajattelee niiden voivan olla hänen omia sanojaan, esimerkiksi sellaisia, jotka hän aiemmin kirjoitti lapulle, ja sitten lappu hukkui ja nyt joku on laittanut ne nettiin?

Mikä on tämä huomio, joka kohdistuu ja liikahtelee? Jos se pystyy näkemään rytmin eristämättömässä tomaatinrangassa sekasotkun keskellä, miksi se tahtoisi siivota? Haluaako se oikeastaan vaikuttaa miltään tai tulla tarkastelluksi? Olen melko varma siitä, että se haluaa jakaa hetkiä ja tunnelmia, unohtua tuntemuksiin, lakata skannaamasta, rauhoittua, mutta eikö tämäkin varmuus päde vain joihinkin hetkiin?

Ja jos minuus on jotakin näin hataraa tunnettuna ja toisaalta monoliittimaisen luotettavaa tuntemattomana ja ohjaavana, jotakin näin tilanteista ja hengitysvaikeuksista erottumatonta, miksi olisin huolissani siitä tai suostuisin kuvaamaan sitä työhaastattelussa muutamin adjektiivein? Eikö riitä, että hengitän ja että stressihormonini huuhtovat näitä pehmeitä rantoja ja että yö ja päivä tahdistavat maailman ja että tahtiin on helppoa myöntyä? Osaisinko edelleenkään vastata niille, jotka sanovat, ettei tällaisella hiljaisella kysymisellä ole väliä? Onko vastaamisella väliä?

Mitä tapahtuisi, jos vaikeus hengittää luonnollisesti käskettäessä lakkaisi?

Kun käännyn hetkeksi työn parista (jolloin näen ulos ja ikkunalaudan ja koneen ja korjausliuskat) kohti huonetta ja totean sängyllä makaavani oikeastaan koko elämäni tärkeimmät olennot, silmitön hellyys tulvahtaa ylitseni. (Ehkä kyse on myös kuukautisten lähestymisestä - juuri niitä ennen saatan liikuttua voimakkaammin kuin muulloin.) Mies, koira ja kissa makaavat sängyllä raukeina, silmät suljettuina, ojennettuina.

Onko mitään tärkeämpää kuin luottamus toisen hellyyteen? Tai luottamus toiseen? Ovatko ne sama asia? Ja: onko mitään niin tyydyttävää, rauhoittavaa ja sitouttavaa kuin tieto siitä, että tuo toinen luottaa minuun, kaikkine ailahduksine, tunteineni ja kummine käsityksinenikin. Kaikki nuo eläimet luottavat siihen, etten potkaise, revi enkä remmo niitä, etten huuda niille täyttä kurkkua, nipistele tai rankaise niitä jostakin syystä, mitä ne voisivat vain arvailla.

Jos näitä eläimiä ei olisi tai ne eivät luottaisi minuun, en tiedä, kuinka jaksaisin kommunikoida rauhallisesti niiden kanssa, jotka eivät luota. (En aina jaksakaan, ei kai kukaan jaksa.)

Ja voisivathan ne olla luottamatta. Olen kuitenkin pakottanut niitä asioihin, joista ne eivät pidä. Olen avannut kissanhäkin, nostanut kissan ovelle ja pidellyt sitä siinä niin kauan, että se lopulta on mennyt ainoaan suuntaan, johon pääsee - sisään häkkiin. Olen pidellyt kehoja lempeästi mutta peräänantamattomasti, kun niitä on rokotettu, otettu verinäytteitä ja ronkittu kipeitä kohtia, painanut kämmenillä ja samaan aikaan rapsuttanut sormilla, selvittänyt kipeitä takkuja ja leikannut kynsiä tassuista, jotka vaivihkaa koettavat nykiä itseään vapaiksi otteesta. Olen vastannut irvistykseen ja murinaan puhuen samalla rauhoittavalla tahdilla, hidastaen liikkeitäni, puhuen puhuen puhuen oikeastaan kai enemmän itselleni, etten säikähtäisi irvistystä ja murinaa. Olen vienyt koiran paikkaan, jossa on toisia koiria, silloin kun se vielä kuollakseen pelkäsi niitä ja painui vain jalkaani vasten ja tärisi nähdessään ne koiralaumat. Olen sanonut Vompsulle asioita, joista hän voisi päättää loukkaantua.

Mutta ei: nämä eläimet ovat päättäneet, että olen niiden luottamuksen arvoinen. Se antaa voimia. Se valaa luottamusta siihen, että vaikeista tilanteista voidaan neuvotella avoimesti, että niiden ylitse on mahdollista edetä. Nämä eläimet luottavat silti minuun enemmän kuin itse teen. Sillä onhan niitä päiviä, jolloin suutun itselleni tai tunnen syvää epätoivoa ja tunnen, etten oikeastaan ansaitsisi niiden iloa ja kiintymystä, tuota varauksetonta luottamusta, joka palautuu välittömästi kriisin jälkeen.

Mutta: Se mikä on, on. Se mikä tapahtuu, tapahtuu. Nämä luottavat siihen, mitä päätän tehdä jossakin tilanteessa.

Mietin sitä, mitä Jorge Bucay kirjoittaa jonkun osalle sattuneesta hyvästä ja pahasta (no, tietysti näkökulmaa vaihtaen ne helposti vaihtavat naamiota, mutta luottamus on yksi seikoista, joita on vaikeaa hahmottaa pahaksi samalla tavalla kuin luottamuksen pettämistä on likipitäen mahdotonta hahmottaa hyväksi) - että ihmiset kyllä ansaitsevat kaiken heidän osalleen koituvan hyvän, kaikki taitonsa ja onnenpotkunsa, koska he ovat tehneet niiden eteen töitä (ehkä tietämättään ja ehkä vain pieninä osallisina kokonaisen ystävien tai lauman tiimin isommassa projektissa, mutta silti), mutta että pahoja, ikäviä ja haitallisia sattumuksiaan he eivät välttämättä eivätkä edes usein ansaitse.

Älyllisellä tasolla tämä on helppo hyväksyä ja sen mukaan on tarpeeksi helppoa toimia toisia kohtaan. (He ansaitsevat vain hyvää.) Mutta joskus sitä on hankalaa tunnetasolla hahmottaa oman itsen tapauksessa, kun tunne saadusta lahjasta, hyvän ylitulvivuudesta vain suhraa maailman lähes hätäiseen kiitollisuuteen ja hämillisyyteen. Miksi saan tällaista, kun joskus näyttää siltä, etteivät kaikki ihmiset saa osakseen tällaista? Saanko edes puhua tai kirjoittaa tällaisista asioista? Mutta jos niistä ei puhuta eikä kirjoiteta, miten niille käy? Tallovatko toisenlaiset arvot ne jalkoihinsa? Miten voisin edistää sitä, että kaikki saisivat osakseen hellyyttä, luottavaisuutta ja iloa? Entä jos he eivät halua vastaanottaa sitä, koska kuvittelevat, että joutuvat maksamaan siitä jonkin hinnan korkojen kanssa myöhemmin? (Bucay kirjoittaa tästä hyvin: se hinta on jo maksettu, siksi on turhaa kursailla.)

Kuljen huoneen läpi vessaan ja lehteilen työsuhdelehteä, jossa on puheenvuoro otsikolla “Luolaihmisen hyveet kunniassa”. Luolaihmisen hyveet tarkoittavat tuossa otsikossa ilmeisesti hirviödarwinistista kilpailevuutta ja kyynärpäätaktiikkaa, joka on aika kaukana sekä Darwinista että käsittääkseni myös luolaihmisistä, joiden arvoja eivät väännelleet iltapäivälehtien kouhotukset eivätkä koululaitoksen hyvää tarkoittavat patistelut ahkeruuteen ja oppineisuuden osoittamiseen. Eihän selviytyminen luola-aikana voinut perustua mihinkään individualismiin eikä lähiryhmän tuuppimiseen vaan ennen kaikkea luottamukseen, koska vaihdon välineet olivat hyvin konkreettisia ja saman lauman kanssa elettiin pitkään. Veikkaan, että luolaihmisten sosiaalinen turvaverkko oli paljon paremmassa kunnossa kuin meillä, noin keskimäärin. Ärtymys otsikosta liittyy toki paljon laajempaan käsitykseen luonnon ja kulttuurin suhteesta - kuinka tyypillistä onkaan ajatella, että kulttuuri on opettanut meille hellyyden, kohtuullisuuden ja muut hyveet. Mutta ei tällaista yksinkertaistusta voi tehdä, ei ainakaan jos uskoo primatologien kirjoituksiin: sekä hellyys että kilpailevuus ovat läsnä myös muissa eläimissä, ja erityisen selkeästi ja helposti ne ovat hahmotettavissa lähisukulaisissamme. Ehkäpä kulttuurimme kieltää tietynlaiset julmuudet, mutta toisiin se tuntuu suorastaan rohkaisevan puheissaan tehostamisista, hyötysuhteista ja sen sellaisista.

Kun astun takaisin huoneeseen, ärtymys katoaa. On taas vain hellyys. Se sama, joka on ollut läsnä alusta saakka, äidin sylissä ja nallen naamassa, kissoissa, koirissa, hevosissa, rotissa. Hellyys ja luottamus, joka saa tuntemaan, että jos työnnän sivuun toisen tärkeät intressit menestyäkseni itse loistokkaammin ja näkyvämmin, vahingoitan itseäni pahemmin kuin kohtuullistamalla toimintaani.

Se on helpointa aistia silloin, kun on juuri näiden eläinten kanssa. Se on niin paksua ja lämmintä, etten hetkeen pelkää mitään.

Päivää ennen ystävien häihin lähtemistä tulee se kesäpäivä, mitä on odotettu tänne saakka. Ja huis, niin saavat mennä suuren ruusukuvioisen sateensuojan etsiminen (hääsääksi huomiseen on luvattu kolmeatoista astetta ja kuurosateita), tietokoneen virtajohdon korjautus (eilen emme saaneet tv-miestä kiinni vastaanottoaikoina, liekö lomalla) ja muut hyödylliset puuhat. Kun kesä alkaa, siitä on tartuttava kiinni.

Palstalla jano iskee tuon tuosta ja aurinkovoidetta on lisättävä. Työskentelemme bikineissä. Kaikki näyttää kauhean pieneltä ja janoiselta. On vaikeaa uskoa, että kukat tokenisivat maljakkokuntoisiksi kahdessa viikossa juhlapöydän somistukseksi. Minkä sitä säille voi, ne on kuitenkin kylvetty toukokuun alussa ja niiden pitäisi kukkia jo. Kulttuurin siemenpussiin painaman ohjeen mukaan, siis. Salaattia sentään näytämme juhliin saavan ja mangoldia, ehkä muutaman kesäkurpitsan. Palstalla on helpompaa olla onnellinen kuin pyörän selässä Hämeentien liikenteenjyrinässä eivätkä aikataulutukset tunnu ongelmallisilta, ne vain panee merkille ja sillä hyvä. Pilvet sen kuin purjehtivat kaukana taivaanrannassa korkeina, kimmoisina kumpuina. Kun istuu maassa, muurahaiset hyökkäävät puremaan takareisistä. Ruusupavut päättävät viimein erottua pensaspavuista ja venyä vartta. Kasteveden kaarevaan sumuun piirtyy sateenkaari.

Kuumina ja raskaina poljemme joenvarren uimarannalle. (Vasta jälkeenpäin äkkään polkeneeni bikineissä, mikä ehkä ei ole sovelias kaupunkiasuste.) Vesi makaa uomassa ruskeana mutta kylmänä. Jo pieni pulahdus pesee kehosta väsymyksen ja tekee mahdolliseksi pyörän ylämäkeen työntämisen. On silti niin kuuma, että istumme bangladeshlaisessa ravintolassa mieluummin sisällä. Siniseen seinään on maalattu taulu ja kehykset niitattu kiinni suoraan seinään. Taulun oikean puoliskon päällä roikkuu kankainen siiderimainos. Syömme pinaattia pähkinöillä sekä halkaistuja kikherneitä pähkinöillä. Keskiolutihmiset remuavat kesäpäiväänsä sisätilassa myös.

Aika mataa yhtä vastahakoisesti ja öljyistä tahmaisena kuin joki. Kesä tuntuu pysähtyneen, karehtivan. Pyörällä voi liukua lämmön läpi auringonläikkäistä varjoa, ohittaa motorisoidun rullatuolin kevyen liikenteen kaistalla. Tuntuu vaikealta ymmärtää, mitä tarkoittaa huomiseksi luvattu kymmenen astetta kylmempi sää. Pitäisikö jalkaan kiskoa sukkahousut? Missä hameessa ja kengissä selviäisi parhaiten mahdollisesta mutakahlaamisesta?

Vaikka päiväunien turmiollisuus on usein kokein todistettu ja olemme väsyneet tämän päiväuniviikon aikana entisestään, päiväuni tuntuu olevan tarpeen ja vierähdämme välittömästi kotiin päästyämme kuumalle, paahteiselle futonille. (Kesäleikkiin kuuluu, ettei asioita perustella eikä tehdä pitkäjänteisesti.) Nukumme väärinpäin, ettei aurinko häikäisisi samoissa määrin. Pään takana seisovat mietteliäät, ajatuksiinsa sulkeutuneet taidekirjat. Sisällä on nelisenkymmentä astetta.

Herään vähän vaille iltakahdeksan. Juna lähtee alle kahdentoista tunnin kuluttua. Mitä sitten tapahtuu? Pitääkö mukaan ottaa kipulääkkeet, kun ensin istuu junassa tuntikausia, sitten kirkossa jonkin aikaa ja jonkun auton kyydissä toisen mokoman, ja sitten vielä juhlapaikalla on ohjelma suunniteltu pöydissä istuen pönötettäväksi? (Olemme suunnitelmista selvillä, koska Vompsu on bestman.) Vai onkohan tarjolla niin hyvää viiniä, että sillä voi puuduttaa itsensä iloiseen tilaan liikkumisrajoitteista huolimatta? En tunnu voivan mitään sille, että liian istumispitoiset ohjelmat aiheuttavat minussa aina saman kiukkuisen kiemurtelun tarpeen, joka assosioituu koulupäivien tunnelmaan: Onko pakko vain istua, istua, istua ja istua? Miksi ajatellaan sivistyneemmäksi hiljaa kivuissaan istumista kuin vängyrtelemistä ja vaikka hetkeksi lattialle selkää rentouttamaan käymistä? Ymmärrän vaatimuksen tiettyjen viettien suitsimisesta, mutta kehollisten tuntemusten mitätöinti on kyllä mennyt kulttuurissa aivan liian pitkälle. (Minusta myös tunteiden mitätöinti on monessa tapauksessa mennyt liian pitkälle - ikään kuin tunteet tottelisivat paheksuntaa. Ei. Asenteet kyllä tottelevat, mutta jokin olo vain pulpahtaa pintaan sinne saakka, että onnistuu keräämään sen varoitusmerkit ja reagoimaan jo yhteenkin niistä tilannetta aktiivisesti muokaten.) Toisaalta tajuan myös, että osa kiukustani syntyy siitä, että huomaan kaikesta huolimatta asettavani ympäröivän kulttuurin paheksunnan vaarallisemmaksi ja siten vältettävämmäksi kuin oman näkemykseni. Tuskin kukaan tulisi minua komentamaan istumaan, jos vain liukuisin vaivihkaa pöydän alle. (Ukki teki niin sydänoireiden iskiessä teatterissa, eikä hänen veljensä enää koskaan puhunut hänelle sen jälkeen kun oli antanut tämän kuulla kunniansa suvun maineen tahraamisesta moisella penskojen käytöksellä.)

Jotenkin kaikki ajatukset tuntuvat kaukaisilta ja pölyisiltä nyt kesäleikin aikaan. Mies makaa sängyssä alasti, punainen hapsullinen silkkihuivi kasvojensa päälle kiedottuna. Ajatus sukkahousuista, villatakista ja sateenvarjosta tuntuu kaukaukaiselta, ja silti tiedän tämän olevan vain leikki. Siinä leikin, että teen, mitä tahdon. Että tahdon jotakin muuta kuin tahdon, että ilmenee halu juoda veteen sauvasekoittimella murskattua jäistä vadelmaa ja että tuota halua noudatetaan. Että en muista huomista, ihmisiä naulakoilla ja kaupan paketoimia lahjoja, istumajärjestystä ja muitakin kontrollieleitä, joiden puitteissa onnellisuutta ja menestystä on totuttu osoittamaan. Onneksi kyse on sentään Itä-Suomesta, eli saanemme nähdä runsain mitoin kyynelehtimistä ja naurua.

Vielä lasillinen vadelmahyhmää!

Uuden Me-lehden parisuhdejutussa on hämmentävä lause:

Tutkimuksissa on todettu, että parisuhteessa miehelle on erittäin tärkeää kokea, että vaimo kunnioittaa ja arvostaa häntä.

Vaikka jutussa on haastateltu parisuhdekouluttajaa, tuohon lauseeseen ei liitetä luontevaa jatkoa, että kyllä varmasti naisestakin tuntuu olennaiselta saada kunnioitusta ja arvostusta puolisoltaan. Ehkä tilaa on ollut hintsusti ja tuollainen itsestäänselvyys (onko se itsestäänselvyys, mikä on itsestäänselvyys) on leikattu pois. Silti tuntuu hassulta, että tuollainen toispuoleinen ajatus esitetään, olkoonkin, että kenties tutkimusta on tosiaan olemassa vain tuosta miesten tarpeesta.

Luen juttua vessassa ja huudan huoneen puolelle: “Kuule tuntuuks susta et mä arvostan ja kunnioitan sua tarpeeksi?” Vompsu vastaa: “Joo! Ehdottomasti! Entä kunnioitanko ja arvostanko mä sua tarpeeksi?” Mietin hetken ja vastaan: “Joskus tuntuu että miltei liikaa.” Ehkä tuo liikuus on vain tottumattomuutta siihen, että joku tosiaan kunnioittaa ja arvostaa minua sellaisena pelokkaana pienenä lapsena, jollainen pohjimmiltani olen, herkästi säikähtävä ja suuntaa vailla. Että esiin ei nouse jokin oletettu lahjakkuus (joita minun on tavattoman vaikeaa itse hahmottaa ja joita en oikeastaan osaa liittää itseeni juuri mitenkään - koen että esimerkiksi jokin runon kirjoittaminen tai aikanaan matematiikka ikään kuin tapahtui minun ulkopuolelleni tai ilmeni tajuntaani valmiina ja ponnistelematta, ilona ja lahjana eikä niinkään kerro mitään minusta) tai toive siitä, että kykenen kestämään tiettyjä olosuhteita paremmin kuin joku mukavuudenhaluisempi tai konformisemmin ajatteleva (luultavasti en halua tuollaista kestävyysottelua) tai oletus, että minun todistuksillani ja lukeneisuudellani (tai joskus varhemmin, ulkonäölläni) kiehtova, täyttymyksen tuntemuksistani huolen pitävä ura on vain päättäväistä aloittamista vailla. En osaa identifioitua juuri kuinkaan tuohon lahjakkaaseen ja kunnianhimoiseen puurtajaan. Hänelle suotu arvostus ja kunnioitus eivät siten kosketa lainkaan minua vaan ainoastaan tuota haavekuvaa. Joka ei ole minun haavekuvani, tosiaankaan.

Minusta on paljon helpompaa identifioitua siihen pikkutyttöön, joka tarkastelee aikuisten vaatteita puolipaniikissa eikä oikein ole varma, pukeutuako tähän vai tuohon paitaan tänään. Ja joka silti saattaa joskus väittää ymmärtävänsä jostakin jotakin tai ainakin osaavansa sanallistaa jonkin tunnelman.

Liikaa, voiko toista kunnioittaa ja arvostaa liikaa? Eipä kai, ajattelen huoneen puolelle kävellessäni. Sekin on vain sanonta, harmillinen sanonta. Kunhan saan vain olla tämä erehtyväinen ja hieman villi lapsi, kaikki on okei. Ja jos joku sitä vielä jaksaa arvostaa ja kunnioittaa tuon lapsen kurittomuutta ja päättämättömyyttä mutta toisaalta myös hyväntahtoisuutta, se on jotakin aivan uutta ja ihmeellistä eikä siitä kannattaisi oikeastaan olla lainkaan huolissaan.

Samassa muistan toisen ikävän sanonnan, joka on jokseenkin poltettu mieleeni. “Miksi haluat satuttaa minua?” Olen kuullut kysymyksen lukemattomia kertoja ja esittänyt sen itsekin epäilemättä usein. Mutta vasta kun kuulin sanovani sen joitakin kuukausia sitten, kuulin äkisti, mitä tarkalleen sanat väittävät. Miksi ihmeessä en sano: “Tuo satuttaa!” Tai: “Tiedätkö ollenkaan, miten pahalta tuo tuntuu?” Koska kun sanon sanat tuon kerran, kun kuulen ne äkkiä taustaoletuksineen, en lainkaan ajattele, tai ainakaan miellä tietoisesti ajattelevani, että toinen tosiaan haluaisi satuttaa. Se on vain sanonta, jota on käytetty ja joka on käynyt niin tutuksi, etten ole kuullut sanoja sanonnalta. Miksi haluat satuttaa minua? Miksi haluat, että tulen hulluksi? Miksi haluat, että kaikki menee pieleen? Miksi haluat suututtaa minut?

Kukaan ei ole koko elämäni aikana tarttunut minua tuollaista sanoessani käsivarresta ja kysynyt, uskonko ihan tosissani, että toinen haluaa satuttaa. (Ehkä he ovat katsoneet sanojen läpi, syvemmälle, kuten oikein onkin. Mutta silti - en haluaisi sanoa asioita, joita en tarkoita.) Olisin vastannut kysymykseen ei, ja ollut ehkä vähän kiukkuinen, koska en varmaankaan olisi halunnut uskoa, että olen sanonut jotakin niin oletuksieni vastaista, kummallista, typerää ja syyttävää. Sinänsä aivan hyvä, että kuulen itse äkkiä sanat suustani vuotavina kuin jonkun toisen lausumana, kuin olisin joku toinen, hyvin kaukaa. Noiden sanojen kuuleminen synnyttää äkisti levottomuuden: En usko, että haluat satuttaa, miksi siis sanon näin? Kenen ovat nämä sanat? Kuka ne sanoo? Mistä ne tulevat? (Tietysti tiedän, mistä ne tulevat. Kuulen äänensävynkin tarkkaan. Sanat, oven paukahduksen, yksin jäämisen kaikkeen siihen nimettömään kauhuun, joka toistaa kerta toisensa jälkeen, ettei ole mitenkään mahdollista, että joku voisi rakastaa minua, viimeiset sanat ennen oven paukausta.) Tuntuu hurjalta tajuta äkkiä, että on opetellut äidinkieltään samalla tavalla kuin vierastakin kieltä, sokkona ja luottavaisena sanakirjan fraaseja toistaen, tietämättä oikein, mitä tarkalleen sanookaan.

Lukemattomien sketsien aihe, ja niin näkymättömänä tragediana elämien kietoutuessa toisiinsa ja sanojen jäädessä kalkattamaan tajuntaan jonkin kiistan päätteeksi. Ja olen pitänyt itseäni sanoista tarkkana, jopa liiallisissa määrin yksityiskohtiin takertuvana. (Sekään ei ole oma syytökseni, mutta olen jotenkin onnistunut nielaisemaan sen osaksi mielenmaisemaani. Että pitäisi olla enemmän jeesnainen ja hyvätyyppi, mutta toisaalta, en voi estää itseäni kysymästä, miten sitten käy jos teen hyvätyyppiasioita ja teeskentelen, että jotkut mieltäni askarruttavat asiat eivät vain ole olemassa, enkö muka silloin tule vihaiseksi ja arvaamattomaksi tai turraksi ja onnettomaksi ja eivätkö nuo asiat itse asiassa silloin häiritse minua vain enemmän, koska ne rynnistävät näyttämölle täysin hallitsemattomina ja arvaamatta, eikö minun pitäisi tuntea läpikotaisin nämä tilanteet ja tulkintani niistä, nuuskia tarkasti ne sanat, jotka tuntuvat sopivan tilanteeseen niin saumattomasti, että ne kadottavat sanattomuuden kauhun.)

Istun tekstin ääreen, ajattelen sen helppolukuisuutta. (En tämän tekstin, tässä en pyri helppolukuisuuteen vaan osuvuuteen. Ne ovat toisistaan erilliset hyveet.) Ajatukseni eivät tahdo pysyä tuossa vieraiden sanojen massassa, koska sanattomuuden kauhu on muistunut äkisti, se mustaa huonetta ja tekee vaikeaksi ymmärtää, että istun rauhallisessa huoneessa miehen, kissan ja koiran kanssa, istun satulatuolilla ja teen työtäni, viimeistä kirjaa ennen palkankorotusta, jota en uskonut uskaltavani pyytää ennen kuin tein niin tuosta noin vain, sähköpostilla, hetken mielijohteesta. Hus, haamut. Hus, menneisyys. Pakotan tarkkaavaisuuteni noihin sanoihin, fraaseihin, lauseisiin.

Eikä riitä edes se, että ne ovat selviä ja myönteisiä, koska ne voidaan silti lukea epäilevällä mielellä. (Tai ei edes niin, en lue pariterapeutin haastattelua epäilevällä mielellä ja minusta siinä esitetyt neuvot ovat relevantteja ja mainioita, mutta silti aluksi siteeraamani lause pistää tekstistä esiin kuin vappuhuiska, ainoa sukupuolitetun käytännön lause.) Miten tämä ajatus käännettäisiin positiiviseksi? Riittää, etten tiedä, miten tämä lause luetaan? Tyydyn siihen, että tajuan ihmisten lukevan sitä, mikä heidän oletuksiinsa sopii? Tyydyn siihen, koska vaihtoehtoa ei ole, koska viestinnän ideaalitilanne toteutuu kauhean harvoin, koska en voi tehdä kuin oman osuuteni, joskus en sitäkään.

Äkkiä tunnen, kuinka työskentelen räjähdysherkän aineen kanssa. Järjestelen sitä pinoihin, jotka olevinaan eivät romahda yhtä herkästi kuin aiemmat muodostelmat.

Ja sitten kirjoitan tämän tekstin, kun on jo ilta ja koko päivän mieltä on painanut muistikuva, jonka asetan pikniknurmelle korvapuustien väliin: Muistikuva siitä, kuinka istun sohvassa jalat koukussa ja luen kirjaa sanojen etymologiasta ja äkkiä ajattelen kieltä pintana, siistinä rakenteena, jonka alle kätkeytyy yhteyksiä, jotka tarvitsee vain hahmottaa, joita pitää osata etsiä. Toinen muistikuva toisesta oivalluksesta, kun tajuan, että kieli on pintaa toisellakin tavalla, liukasta ainesta, joka sanoo paljon muutakin kuin tarkoitan sanoa. Sinä päivänä päätin opetella toisinaan koskettamaan (kädellä tai halaten, konkreettisesti) ihmisiä, jotka koskettivat minua tunnetasolla. Joskus koskettaminen tuntuu vaikealta, koska moni ihminen, joka koskettaa minua tunnetasolla, myös pelottaa. Olen edistynyt hitaasti tässä oivalluksessa, että kieli on pintaa, joka kätkee alleen kehitystarinoita sille, joka viitsii katsoa tarkemmin.

Joskus tuntuu, että kirjoittaminen ja puhuminen on pelottavinta, mitä on. Kirjoittaen tuntee tavoittavansa helpommin vivahteita, koska tilanne on rauhallisempi. Ja kun kirjoittaa, sanat jäävät, niihin voi palata, niitä on helpompaa tarkastella puolueettomasti toisesta päivästä käsin kuin puhetta. Puhe tallentuu ehkä johonkin toiseen, vahingoittaa häntä pahemmin.

En osaa olla ajattelematta, että kivahdus miksi haluat satuttaa minua ei olisi vahingoittanut minua. Jos olisin nähnyt sen kirjoitettuna, olisin ehkä paremmin ymmärtänyt sen loukkaavuuden syöverit. Se on saanut minut pelkäämään, ettei kukaan voisi kunnioittaa ja arvostaa minua, saati sitten rakastaa, ja että läheisyydessäni on jotakin vaarallista ja syövyttävää. (Minusta rakastaminen ja huolehtiminen on paljon vaikeampaa kuin kunnioittaminen ja arvostaminen. Kunnioitan ja arvostan ainakin itse huomattavasti suurempaa joukkoa kuin keistä huolehdin ja keitä rakastan ja suojelen.) Ja olen levittänyt lausetta kuin ruttotartunnan saanut, tartunnastani tietämättä.

Kuten muutkin.

Kun lopetan työn tältä päivältä, jään miettimään kunnioitusta ja arvostusta. Miksi niitä on niin vaikeaa ottaa vastaan? Siksikö, että niitä kohdatessaan usein pelkää - näin itselleni tuntuu käyvän, jos kunnioitus ja arvostus kytketään suorituksiin, sellaisiinkin, joita ei itse ajattele suorittamisena, kuten vaikka blogin kirjoittaminen tai ihmissuhteissa toilaileminen ja niiden miettiminen, mutta jotka tunnutaan jotenkin jähmettävän joksikin hienoksi ja persoonallisuuden kypsyydestä kieliväksi - että niiden myötä evätään minun oikeuteni tuntea haavoittuvuutta, erehtyväisyyttä ja lapsellisuutta? Jotenkin itsestäni tuntuu kovin paljon tärkeämmältä, että saan olla haavoittuva ja erheellinen kuin että toinen tunnustaa, että minulla on jotakin järkevää sanottavaa aina välillä. (Ehkä kyse on vain siitä, että olen saanut kuulla jälkimmäisiä toteamuksia enemmän kuin aiempia lupauksia ja että osaan kiukustua, jos joku kieltäytyy myöntämästä, että minullakin voisi olla ihan järkevää sanottavaa. Sillä tavalla kai olen omavaraisempi kunnioituksessa ja arvostuksessa kuin rakkaudessa. Paitsi että kunnioitukseni ja arvostuksenikin on aika romahdusherkkää mutta toisaalta ylösrakentuu melko sukkelaan uudelleenrakennuskokemuksen kerryttyä mittavissa määrin. Sen sijaan en ole osannut oikein tarpeeksi pitää huolta siitä, että tunnetason tarpeeni otetaan huomioon ja olen kuvitellut, että kestän vaikka mitä. Mutta en halua kestää, en enää. En usko enää sen olevan kellekään hyväksi.)

Nyt lopetan kirjoittamisen, koska haluan käydä nukkumaan. En osaisi oikein muuten, koska mielessäni myllertää varsinainen myrsky. Kuinka hassunkurista: juuri kun koen sanat oikein potentiaalisesti vahingoittavina ja harmillisina, koen hurjaa tarvetta kesyttää ne tässä ja nyt. Ikään kuin sellainen voisi onnistua!

Työympäristössäni on tapahtunut olennainen muutos. Ensin ajattelen unenpöppörössä, että työmiehet ovat korvanneet läpikuultavat julkisivuremonttipressut sinisin pressuin, mutta sitten vähitellen tajuntani suostuu taipumaan uuteen ajatukseen. Pressut ovat kadonneet, tuo on taivas eikä mikään hieno lakana.

Telineet seisovat vielä ikkunan edessä raplingista keltaisina, yläpalkit törröttävät tyhjyyteen ja valoon. Sää tulee sisään aivan eri tavalla nyt kun kaatosateen näkee ja kuulee esteettä. Ikkuna on häpeämättömän likainen, mutta silti huone tuntuu hämmentävän valoisalta ja kirkkaalta. Äkkiä ymmärrän uudestaan Madredeuksen musiikkia, joka tuntui ikkunapimeän ajan jotenkin kummalta. Ja lokit - ulkona lentää lokkeja myös silloin, kun istun sisällä tarkistamassa kieltä! Pilviä on vaikka minkämuotoisia ja yö ja päivä näyttävät erilaisilta!

Ja jos netti kaatuukin, ei tarvitse mennä arpapelillä ulos helle- tai sadevarusteissa. Sään näkee, kuulee, haistaa. Ihmeellistä.

On kuin olisi muuttanut maakellarista ihmisasumukseen. Taivas on tosiaan hienompi kuin mikään lakana. Tänään seuraamme varsinaista näytöstä, mustat pilvet kumpuavat yhä korkeammiksi, salamat räiskyvät kuin parempienkin piirien juhliessa ja sitten sade kaatuu raivokkaana kaduille ja kohisee mennessään ja jostakin alhaalta kuuluu kenkien kiireistä läpytystä, bussien kaasuttelua ja joku valittaa ääneen kiirehtiessään sateen halki. (Siltä se ainakin kuulostaa!) Miten jännittävää ja värisyttävää! Ja juuri kun emme ole tottuneet mihinkään taivasspektaakkeliin vaan himmennettyyn pressuun, joka näyttää harmaalta ja tuhruiselta kaikilla säillä. Pieni ukkosmyräkkä saa meidät tuijottamaan ikkunasta ulos ihastuksesta ymmyrkäisinä. Miten tuollaista voi saada ilmaiseksi? Tuosta noin vain?

Koira ja kissa makaavat pedatulla sängyllä tiiviinä kerinä eivätkä piittaa ukkosesta. Aurinko vuorautuu vuoroin paksuin harmain käärein ja vuoroin tuijottaa sisään armotta - lattiaa ei ole tullut pestyä viikkoihin, nyt vasta sen tahmeuden huomaa ehdottomassa valossa.

Muistan selvästi, että joskus tältä tuntuu myös ymmärryksen tasolla, kun äkkää pressut tuntojensa ympärillä ja repii ne alas raivokkaasti. Ja kuinka joskus sekin tapahtuu unien myötä, niin että herätessään kylpee yllättävässä valossa ja ajattelee: “Hyvänen aika, millainen omituinen pressu… kaunis lakana, miksi se on ripustettu tuohon…” mutta tunnelma tai tuntemus ei väisty, ja vähitellen ymmärtää olevansa vihainen, tyytymätön, epämääräisen surullinen tai kertakaikkisesti lähdössä pois jostakin tilanteesta.

Jospa ajattelisikin, että lemmikkien taivaansini toistaa forget-me-nottinaan oikeutta tuntea kaikki se, mitä on oppinut pitämään huolestuttavana merkkinä lähestyvästä tuhosta, joka seuraa jokaista tyytymättömyyden kuohahdusta. Tuntuu tavallaan väärältä olla tyytymätön näin ihmeellisessä maailmassa, mutta toisaalta, eikö tyytymättömyys ole yksi maailman ihmeistä?

Menee useimmiten vain muutama päivä, kun on unohtanut pressut. Tai lakanan. Ei muista, mikä on todellisempaa tai taaempana eikä sitäkään, onko avaruuden päivänsini pelkkä optinen illuusio, ja ovatko pilvet hattaraa vai vesihöyryä ja kuinka monta vesitonnia yksi tuommoinen pilvi voisi kantaa lastinaan janoisen kaupungin yllä. Mutta hämmennys - siihen on tartuttava silloin kun sen kokee, käänneltävä sitä käsissään kuin kirkasta lasiesinettä, hellittävä äkillistä mielen liikahdusta, unen heittämää annettua.

Jos en olisi ollut väärässä, en voisi oivaltaa tajuavani nyt jonkin konkreettisemmin, tuijottavammin, lumoavammin. Jos tämä on oivaltamisen hinta, olen mielelläni aika usein ja monissa asioissa väärässä (ainakin jos muistan tämän päätelmän). Luultavasti väärässä oleminen on seikka, josta ei tarvitse kantaa huolta. Väärässä oleminen ja väärin käsittäminen käyvät kuin itsestään.

On vaikeaa uskoa, että taivas näyttää tuolta ja että yleisesti ottaen ihmiset eivät pidä suuria ikkunoita ja esteettömiä taivaita yhtä tärkeänä asunnon kriteerinä kuin neliöitä ja varustetasoa.

Herään hupsulla päällä. En ymmärrä tätä liikutuksille alttiutta, mutta en voi olla huomaamattakaan sitä - jo aamulla kuuntelen tuuballa soitettua musiikkia ja itkeskelen laulun “Kulkuri ja joutsen” tahtiin. Olen kuullut laulun varmaan viimeksi lapsena ja tiedän sen äidin lempikappaleeksi. Ajattelen ensin, että voin soittaa sen häissä, mutta sitten tulen siihen tulokseen, ettei kenties ole järkevää soittaa kappaletta, joka saa itkemään holtittomasti. Ellen sitten siedättäisi itseäni tuohon kappaleeseen…

En tiedä, miten siedättäminen tapahtuisi, koska se tarkoittaisi kovettamista ja periaatteessa ihan positiivisen herkistymisen peittämistä. Ja jotenkin kaikista hankalista liikutusitkukohtauksista huolimatta (koulussa niistä sai tosiaan kuulla) uskon, että kyky liikuttua kyyneliin saakka on lopulta vain positiivinen piirre. (Enkä usko, että ilman sitä pystyisin esimerkiksi kirjoittamaan yhtään runoa tai sillä tavalla kiinnittymään toisten kirjoittamiin runoihin.) Toisaalta on ilmiselvää, että minussa tuollainen liikutusviritys on niin herkässä, että sillä on koomisiakin piirteitä. Lapsena itkin esimerkiksi aina missikisoissa, kun misseille laulettiin laulu. (Minulle oli selvää, ettei minusta voisi tulla missiä, koska minulla oli ärrävika; vanhemmat puhuivat tästä aiheesta usein ilmeisesti tarkoituksenaan sisuunnuttaa minut yrittämään tosissani puheterapeutin vastaanotolla. Mutta minä hyväksyinkin vain sellaisen maailmankuvan, että monet ihanat asiat on tarkoitettu muille eikä minun kannata kokea surheutta siitä, etteivät ne asiat minulle ole mahdollisia, koska oma maailmani sisältää myös paljon ihania iloja. Se, ettei minusta voinut tulla missiä, vaikka vanhemmista se olisi selvästi ollut tosi hieno jutska, tuntui kyllä pahalta, mutta toisaalta, sittenpähän minun ei tarvinnut ikinä huolehtia painostani tai meikistäni vaan saatoin rauhassa ahmia kirjoja ja rypeä koirien ja hevosten kanssa ravassa. Ja yhtäkaikkisesti en voinut sille mitään, että se, että misseille laulettiin, oli niin ihmeellistä ja ihanaa, että itku vain puhkesi. Että jollekulle lauletaan niin, se on ihanaa! Luulen, että tuhertelisin itkua edelleen jos minulla olisi teevee ja katsoisin siitä missikisat.) Liikutuksen vuoksi inhoan sitä, jos joku laulaa minulle: alan taatusti itkeä enkä tahdo päästä liikutuksen tuolle puolen. Eivätkä kyyneleet ole mitään vilvoittavaa sadevettä vaan varsinaista happoa iholle. Ainakin valokuvissa näyttää ihan kamalalta itkemisen jälkeen. Muistan kun ensimmäinen poikaystävä rämpytti kitaralla jonkun hämärän ou beibi hani -tyyppisen rallin ja paruin ainakin tunnin sen jälkeenkin. Myös paljon onnea vaan on minulle kohdistettuna aivan liikaa ja vaikka saisin kyyneleet pidettyä vaivoin sisälläni, olen kuohuksissa vielä pitkään jälkeenkinpäin, ja joskus jos se kohdistetaan hyvälle ystävälle, alkaa silloinkin itkettää.

Joinain päivinä riittää sekin, että luen jonkun blogista hänen liikutuksestaan, ja myötäparun tahollani.

Siinä missä monet kummallisuudet tuntuvat korjaantuvan ajan myöntä, hupsuus tuntuu vain lisääntyvän. Mitä kunnioittavammin ja avoimemmin suhtaudun maailmaan ja sen erilaisiin ihmisiin ja eläimiin (tätä ainakin yritän vaikkei siinä voi ehkä onnistuakaan), sitä herkemmässä liikutus tuntuu vaanivan. Pahinta on, että se myös kertautuu. Tänäänkin kun alan ajatella, että voi apua, voi hyvin käydä niin, että pillitän häistä suurimman osan, liikutun ajatuksesta metatasolla niin, että itkeskelen tovin.

Vesijuostessa en sentään itke, mutta kun palaan kotiin ja juttelen Vompsun kanssa ja hän haluaa kuulla tuubamusiikkia, alan taas itkeä.

Toisaalta, tänään sanat palaavat pitkästä aikaa luokseni määräävinä ja painavina. Uimastadionilta kotiin kulkiessa kaksi säettä alkaa pyöriä mielessäni ja kehittyä. Kotona kirjoitan ne paperille heti saavuttuani. Sekin tuntuu jotenkin hupsulta, koska en ole ajatellut runoja pitkiin aikoihin ja arvelin niiden jo jättäneen itseni. (Voisin jo oppia, ettei sillä tavalla käy. Ne tulevat ja menevät, mutta aina ne ovat palanneet. Jossain vaiheessa suunnat vain asettuvat siten, tai puiden puhkeavat lehdet, että sanat tulevat kolistelemaan tajuntaa vaativina ja kummalista kyllä, ne tulevat säe kerrallaan. En osaa yhdistellä sanoja säkeiksi, ne pulpahtavat maailmaan valmiina elementteinä.)

Liikutusta on vaikeaa selittää ja siksi se saa ajattelemaan itseä hupsuna. “Onko tuo iloinen vai surullinen itku?” kysyy Vompsu, ja sopertelen, ettei kumpaakaan. En tiedä, miksi liikutun. Tiedän vain, että ajatuskin unessa nähdystä joutsenesta ja siitä kertovasta laulusta saa äkisti kehon yläosan painavaksi, pakahduttaa kaulan ja pään, jokin valtava liikahdus riistää itsehillinnän ja järkevän käsinkosketeltaviin asioihin keskittymisen. Onko tuo liikahdus nimettävissä? Mistä se tulee? Miksi juuri silloin kun maailma näyttäytyy kauneimmillaan, kun tuomi kumartuu tuulessa syreenien päälle ja mieli äkkiä erittää sanan hameympyrä, tajuaa kaiken ohikiitävyyden ja pieleen menemisten todennäköisyyden ja ilon ja suorastaan riemun kaikessa tässä vähän kipein päkiöin askeltamisessa, ja tajuaa, ettei voi olla luottamatta asioiden käytännössä selviämiseen ja ideologioiden ja selitysten tasolla hämäräksi jäämiseen, miksi juuri silloin mieli liikahtaa ja horjuu nimeämättömän voimakentän murtaneena? (Itkeminen jotenkin murtaa tuon tuon lähes tuhoavalta tuntuvan voiman, jota kehoni ei osaa mitenkään pidellä eikä nimetä, tekee siitä siedettävän.) Hurina kirjoitti pari vuotta sitten haltioitumisesta ja liikuttumisesta tavalla, joka on helppo ymmärtää:

Hetket muodostavat maagisia kokonaisuuksia ja juuri se, että ne ovat niin kauniita, mutta kuitenkin katoavia, eikä mitään voi pidättää itsellään vaan pitää vain päästää kaikesta irti, se tekee samaan aikaan surulliseksi. …

Tänään istuin siis puhumassa tämän ihanan ihmisen kanssa ja sitten menimme puutarhaan, joka on kuin toinen todellisuus ajan ulkopuolella ja olimme siellä. Käsittämätöntä, että kaikki se kauneus on aivan ilmaista ja siellä se vain on. Vähitellen kukat muuttuvat ympärillä ja nyt ne, joita hetki sitten kuvasin, olivat kuihtuneet, mutta löysin uusia näkyjä. Tosin nyt minulla ei ollut kameraa mukana. Puistossa oli hieman kylmä tuulen vuoksi ja löysimme maasta auringon lämmittämän betonialueen ruusupensaiden vierestä ja lämmittelimme siinä. Samaan aikaan jostain kantautui kuoromusiikkia ja toiselta puolen melontakilpailun ääniä. Epätodellista. Olen siinä hetkessä, jossa on niin paljon kaunista jonkun toisen ihmisen kanssa ja katselen ja kuuntelen kaikkia näkyjä ympärilläni, aurinkoa, pilviä, lammikkoa, heinien heiluntaa niin uskomattoman sulavan ylväinä. Eikä minun tätä varten tarvitse tehdä mitään vaan se on siellä aivan ilmaiseksi, jos pystyn olemaan läsnä ja katsomaan. Se on niin ylellistä.

Minua on auttanut kauheasti lukea paitsi monen viisaan filosofin sanat tunteiden nimeämisen karkeudesta, myös Hurinan tekstit siitä kuinka ilo ja suru kulkevat hyvin lähellä toisiaan. Jotenkin joidenkin ihmisten harjoittaman arkipsykologian tapa ajatella, että ilo on jotakin pompahtelevaa ja miltei väkivaltaista hypeä ja kovaa kierroslukua ja että suru masentunutta ja väritöntä pohjakosketusta, tuntuu kauhean vieraalta liikutuksen valossa tarkastellen. Minun on jotenkin vaikeaa tuntea voimakas ilo tuntematta samalla surun häivettä, valtavaa nöyryyttä maailman ihmeellisyyden edessä ja liikutusta siitä, että saan kokea nuo tuntemukset kehossani, tuntea niiden pysäyttävän juuri tähän hetkeen, näihin seikkoihin, säihin ja ihmisiin. (Voimakkaan, ilottoman, lamautuneen ja värittömän surun kyllä tunnen enkä pidä sitä itselleni hyvänä olotilana - korostan iloon ponnistamista ehkä juuri sen vuoksi, että minulle ilo on surua vaikeampi eikä se ikinä käänny itsetuhoksi, kuten suru niin helposti tekee.)

En tiedä, olisinko säilynyt tällaisena pakahtuvana, jos pakahtumistani ja hupsuuttani olisi ymmärretty. Ehkä se kaikki olisi purkautunut luonnollista tietä ja olisin aikuistunut kiireiseksi ja turraksi, kuten monelle tuttavalle näyttää käyneen. Mutta oikeastaan kukaan läheisistäni isoäitiä huolimatta ei ole ymmärtänyt ollenkaan tuollaisen tunnetilan voimakkuutta, kyvyttömyyttäni mitenkään tukahduttaa sitä - se on hieman kuin koettaisi pysyä rankkasateessa kuivana 10 kertaa 10 sentin kokoisen muovin avulla. (Muuten kyllä mielestäni hillitsen itseni kanssakäymisessä ihan normien mukaisesti; eivät ihmiset yleensä valittele minua räiskyväksi tai säikäyttävän spontaaniksi vaan luonnehtivat pikemminkin araksi ja varautuneeksi.) Vanhempani ovat järkeviä ihmisiä, joiden olen nähnyt itkevän (surusta ja voimattomuudesta) muistaakseni kolmisen kertaa koko elämäni aikana, jos mukaan ei lasketa sitä, kuinka äiti on itkenyt siskon tai minun kasvatuksessa epäonnistumisesta. Ystävienikin on ollut vaikeaa ymmärtää, miten jaksaisin hyvin istua pari tuntia katselemassa jotakin sellaista kuten miten valo lankeaa apilanurmelle, istua vain ja häikäistyä maailman rikkaudesta ja liikuttua liki itkuun saakka.

Ymmärrän sen, että tuollaiselle liikutusitkulle on hyväksytyt kanavansa, kuten hautajaiset. (Minusta kuoleminen ei ole kamalaa, vaan jollakin tavalla vapauttavaa - joskus mietin sitä, pelkäävätkö ihmiset kuolemista niin paljon myös siksi että heitä on syyllistetty siitä lukemattomat kerrat lapsena sanoen: “Älä enää ikinä tee noin! Sinä voisit vaikka kuolla jos teet noin!” Kuoleminen leimautuu joksikin erittäin epäsoveliaaksi ja ei-toivotuksi.) En ole varma, onko häissä itkeminen hyväksyttyä. Ja toisaalta, jos minua alkaa itkettää, en kai voi rynniä vessaankaan itkemään piilossa, kuten tein niissä bileissä, joissa katsottiin missikisoja ja misseille laulettiin taas ja olin sentään yhdeksäntoista ja yliopistossa enkä tahtonut muiden näkevän, kuinka hupsu olen. (Muut puhuivat naisen alistamisesta ja minä liikutuin laulusta, ja voi että tunsin itseni ääliöksi silloin.)

Muissa bileissä voi sentään avata hiukset ja lisätä kajalia ja toivoa, ettei kukaan äkkää liikutusitkun merkkejä, mutta omissa häissä tuskin semmoinen jäisi huomaamatta, jos lukittautuisi pariksikymmeneksi minuutiksi vessaan rauhoittumaan ja sitten tulisi sieltä uudella tavalla stailattuna ulos. Hankalaa! Muutoinkin pelkään, että jo pelkkä niin suuren huomiomäärän kohteeksi joutuminen saa minut täysin tolaltani ja itkuiseksi. Syntymäpäivistä selviää sentään kunnialla siten, että tohottaa ja hössöttää kaiken aikaa käytännön järjestelyitä ja kättelee vieraita tervetulleiksi ja kohentaa viinitilannetta, mutta häissä kai pitäisi istua ja olla levollisesti. En silti haluaisi vetää sellaista rooliakaan. Hmm.

Ehkä oma hupsuus kannattaisi vain nielaista sellaisenaan. Tai sitten jotenkin manipuloida itseään sanoin, vaikka näin: Voi mikä harmi, etten ole kivenjärkäle, jota mikään ei liikauta. Voi mikä harmi, ettei minulta mene sivu suun monet ihanat päivät. Tai etten ole edes objektiivinen kamera fiksatulla polttovälillä. Kyllä olisi parempi, etten koskaan nauraisi enkä itkisi tai tuntisi muutenkaan mitään, että vain kirjaisin väripikselit koordinaatistoon siististi ja eleettömästi. Voi mikä harmi, että maailma on kaunis, rikas ja antelias eikä vain ole… voi mikä harmi, että voin ymmärtää jossakin määrin ja jopa myötäelää toisten vaikeuksia sen sijaan että epäilisin, liekö heillä mieltä lainkaan, tai olisin epäilemättä yhtään mitään - eihän epäilemisessä ole mitään objektiivista. Voi mikä harmien äiti, että pysyn uteliaana ja valppaana ja haluan tehdä asioita enkä vain kuole pois tuosta noin vain.

Sellainen harmittelutoivominen olisi niin hupsua, että koko asia alkaa huvittaa.

Illalla menemme Teatteritelttaan. Suhteeni teatteriin on täynnä epäilyä ja epäonnistumisia (yleensä vain vaivaannun esityksissä), mutta nyt jotakin kolahtaa paikalleen tavalla, jota on sattunut aiemmin vain Tampereen Työväen teatterin Sokrateen puolustuspuheessa ja Kajaanin harrastajateatteri Generaattorin Mustassa Leskessä. (Myös kumpikin niistä käsittelee kuolemaa, kuten nytkin tragediakilpailun osanottajat.) Edes se, että mukana on Napakettu, jonka kulttuurinkuluttamisen tarmokkuus ja into saattaa tuntua välillä lannistavalta - hän lukee etukäteen taustoja ja arvosteluja ja jaksaa ottaa selvää; minun kaikki voimani tuntuvat kuluvan nykyään käytännön asioista selviytymiseen - ei onnistu laukaisemaan arvottomuuden kokemusta. Ja silti huomaan useissa kohdin, kuinka täysin sopimaton maailmanhahmotustapani on teatteriin.

Näen kuvia, jotka voivat näyttää jonkun kuvitellun/koetun tilan kokijan näkökulmasta. Kaikki muu on tavallaan mielenkiinnotonta, paitsi ehkä Lootin vaimo -näytelmää katsoessa syntyvä jumalankaltaisen näkökulma, josta näkee, kuinka kaikki koettavat elää hyvin ja kunnollisesti, muodostaa kantoja ja puolustaa niitä ja kuinka sen seurauksena todellinen hätä ja sen ensimmäisen persoonan sanat jyrätään yli kymmenin poikkeavin tulkinnoin.

Lootin vaimossa pieni, hento nainen kantaa valtavan kokoista, valkoisiin pukeutunutta lapsi-jänistä. Tuntuu ihmeelliseltä nähdä, kuinka jokin havaintokentän tuntuma kääntyy intersubjektiivis-visuaaliseksi kuvaksi: vastuu painaa, sen lähde paisuu kantajaansa suuremmaksi ja kantaja kutistuu, kitistyy, miltei musertuu pienen painon vaatimusten alle.

Myöhemmin Bakkantit 2 -seurue istuu aivan liikkumatta. Erään miehen kasvot muuttuvat ensin naisen kasvoiksi, häivähdyksenomaiseksi, ja sitten hänen kasvojensa liikkumattomuus käy niin hirviömäiseksi, ettei itkua voi enää pidellä käsivarrenmitan päässä kasvoista. En tiedä, onko itkuni katharsista, mutta ainakin se liittyy kauhuun - mekin elämme kaikki kommunikoimattomina pienissä kopeissamme, itse rakantamissamme jäykän kehonkielen vankiloissa sallimatta yleensä minkään ulkopuolisen järkyttää itseä - ja sääliin - haluaisin rynnätä näyttämölle ja halata tanssijoita, jotta he tokenisivat kauheasta jähmettyneisyydestään, jonka yhdistän itse nyt asiasta luettuani siihen jähmettymisreaktioon, jolla jäsentymättömästi hoivaajaansa suhtautuva lapsi reagoi tämän paluuseen tuskallisen odotuksen jälkeen; halu lähestyä kaoottisen helpotuksen vallitessa sekoittuu pelkoon tällaisen lähestymisen seurauksista ja ainoaksi keinoksi käy kangistua kuin kuolleeksi. Itkemisen lopettaminen osoittautuu vaikeaksi nytkin, mutta saan sentään itkettyä sen verran hiljaa, etten häiritse vierustoverieni kokemusta.

Itku tekee hieman vaivaantuneeksi, vaikka tavallaan sopiikin dionyysiseen teatteriin mainiosti.
Hämmennyn jotenkin siitä, että minut saa itkemään samantyyppinen ajan ja liikkeen manipulointi, jollaista esimerkiksi Tarkovski käyttää elokuvissaan ja jota elokuvassa nähdessäni ainoastaan alan nuokkua. (No, toisaalta itken kyllä aina katsoessani Marguerite Durasin India Songin, joka sekin operoi ajan ja liikkeen sumentamisella; ehkä en itkisi, jos en olisi lukenut Durasia? Mutta Duras - hänen tekstinsä onkin aina mennyt suoraan kokemuksen ytimen epämääräiseen, nimettömään huoleen ja ahdistukseen, hahmottomuuteen.) Elokuvassa tietenkin olen täysin ulkopuolinen ja tiedän, että vaikka menisinkin koskettamaan ruutua tai valkokangasta yrittäen vapauttaa sen pinnan olion jähmettyneestä ahdistuksestaan, ei sillä olisi mitään seurausta. Näyttelijöiden luokse sen sijaan voisin mennä, heidän kehonkielensä on liian vahva, että osaisin olla reagoimatta siihen, mutta samalla minut pitää paikallani kirjoittamaton sopimus siitä, ettei yleisö astu lavalle lohduttamaan onnetonta näyttelijää vaan säästelee oivalluksensa ja halunsa auttaa jonnekin toisaalle, missä apua todella tarvitaan, että tämä liikutus tässä on vain lainaa liikutuksista ja kauhuista toisaalla, että oikeastaan tämä olo tässä, tämä asioihin sotkeutumaton itse, ei ansaitse tätä itkua.

Kunpa osaisin eritellä paremmin tuon tuntemuksen, etten ansaitse tällaista liikutusta, nämä ovat toisten murheita. Muilla on niistä vankempi mielipide kuin itselläni silloinkin kun attribuoin ne omiksi murheikseni ja liikutuksikseni. Tunne tavoittaa usein senkin, mihin ymmärrys ei kykene kuinkaan tarttumaan, mille ei vielä ole luotu jaettua sanastoa. (Ja onko mikään sanasto lopulta täysin jaettu, vaikkei täysin yksityistä sanastoa olekaan?) Tunne ei ole yksin minussa eikä tilanteessa, haluaisin nousta ja kolistella portaita alas, viltteihin kääriytyneiden ihmisten ohi, kompuroida lavalle, kulkea ja kosketella käsivarsia, olkavarsia, edes yrittää herättää näyttelijät kaameasta horroksestaan. Mutta samalla olen yhtä jähmettynyt kuin hekin, jähmettynyt katsomoon pelosta, mikä teatterin sääntöjen rikkojaa kohtaisi. Ei jää muuta mahdollisuutta kuin antaa ahdistuksen ja jähmetyksen kasvaa, kunnes se purkautuu tärisevänä itkuna.

Aamulla muistan itkua paremmin suurta jänislastaan kannattelevan äidin. Se on kuvana traaginen, mutta helpommin käsiteltävä. Se ehkä kertoo osittain, miksi sairastuessaan kissat ja koirat näyttävät kasvavan suuremmiksi, miksi unissa ne liikkuvat itseä moninverroin suurempina, miksi puolisot hekin täyttävät helposti maailman mielenliikahduksillaan. Toisia intensiivisesti kannatellessa (sellaisia jaksoja on epäilemättä jokaisen elämässä, välillä sitten on kannateltavana - silloin tuntee itsensä hankalan raskaaksi jänislapseksi joka inttää sillä tavalla kuin äiti on kertonut minun inttäneen hänen vapaapäivänään äiti sinä olet minun äiti sinun pitää viettää koko vapaapäivä minun kanssa minä olen sinun tärkein hoidettava asia) käy kumman läpikuultavaksi, sivulliseksi koko tilanteesta, ja jos joku myöhemmin kiittää, jää miettimään, teinkö minä nyt tosiaan niin, eikö se pikemminkin ollut se asunto, se tunnelma, tilanne, nämä tuolit, puut ikkunan takana, eivätkö nekin olleet enemmän läsnä ja mukana toisen kannattelussa kuin mikään tahtova ja kiinnostunut minä? Sillä minä on tuossa kokemuksessa, toisen kannattelemisessa äkisti niin ohut ja huomaamaton, hyönteismäisen pieni ja persoonaton, ettei sitä oikein muistossa tavoita.

Pieni, hento äiti, joka kantaa jänislastaan selkä yleisöön päin, kasvot piilossa, ja kaikki tietävät, että äiti kantaa lapsensa pois, koska ei jaksa hoitaa häntä enää, että äiti on tyhjentynyt rakkaudesta eikä pysty jakamaan sitä mitenkään.

Se on ymmärrettävä kuva näytelmän osana, mutta maalauksena en sitä ymmärtäisi. Maalauksissa useammin suuri pyhä äiti hymyileekin lempeästi pienelle lapselleen ja katsojan pitäisi oivaltaa kaikki muu.

Hautoja puhdistellessa tulee ajatelleeksi, että on se elämä vaivalloista. Ainakin ihmiselämä. Ensin sitä elää ja koettaa pidellä epätoivoon suistumatta mielessään väikkyvää ideaalia siitä, mitä pitäisi olla, tehdä ja saavuttaa. (Silloinkin kun ajattelen, etten piittaa pitäisi-asioista, alleviivaan ideaalia.) Koettaa löytää keskitien puolensa pitämisen ja toisten arvostelmiin luottavan joustamisen välillä, katkeroittavan kurjuuden ja nirsoksi ja pöyhkeäksi tekevän yltäkylläisyyden välillä, itsensä loppuun polttamisen ja laiskuuden välillä. Siinä sivussa tulee näyttäneeksi toisista sellaiselta, jonka suhteen pitää joustaa asioissa aasta ööhön. Saa kukkia, puolipitoisia kenkiä, Brasiliasta laivatun hunajamelonin.

Ja kun kuolee, hankaluus vain jatkuu. Kuollut ihminen ei lakkaa olemasta kuten sivistyneemmät eläimet lakkaavat, tyytyväisenä maaksi muuttuvat ilot ja väsymykset, joista ei tehdä numeroa niiden poismenon jälkeen. Ihmisyyden erillisyyttä on korostettava kuoleman jälkeenkin, pystytettävä ideaalien merkiksi kiviset muurit. (Etelänpuolelta ne ovat ihanan lämpimät, mutta niiden pohjoispuolen ruoho on jäässä tällaisinakin kevään aamuina ja kun jäistä, haravanpiikkeihin liimaliiskantuvaa ruohoa ruopsuttaa sen luona, tuntee muurista hohkavan kylmää sen puoleiseen kylkeen ja käsivarteen.) Hautakivet ilmoittavat nimet, alun ja lopun. (Alku on tässä käsitteellistetty helposti paikannettavan tapahtuman, syntymän, mukaan. Toinen vaihtoehto olisi hedelmöittyminen. Kolmas se hetki, jolloin lapsesta tulee psykologisessa mielessä yksilö - yksilöiden hautojahan nämä ovat, ei ihminen tyyppinä mihinkään kuole, vielä - ja hän irroittautuu kuvitelmissaan niistä, joista on tosiasiassa riippuvainen, kuten niistä, jotka kasvattavat, kuljettavat ja valmistavat hänen ruokatarpeensa, jotka kehittävät lääkkeitä ja jakavat niitä hänen saadessaan ilkeän viruksen jälkitaudin, jotka opettavat hänelle kärsivällisesti numerot ja kirjaimet ja käytöstä ja huolellisuutta, jotka pitävät hänet iloisena osoittamalla kiintymystään ja rakkauttaan - kyllä vain, se on perustarve - ja jotka rakentavat hänen talojaan ja suunnittelevat niiden lämmitysjärjestelmiä ja lähettävät paikalle korjausmiehet kun kaukolämpöputki on pasahtanut. Neljäs se hetki, jona hänestä tulee maailmankansalainen ja hän ymmärtää, ettei selviä yksin oikein mistään paitsi ulostamisesta ja ehkä nukahtamisesta ja parkumisesta. (Mutta silloin hän lakkaa olemasta yksilö brutaalissa ja kärjistetyssä mielessä, siinä samassa mielessä, joka vaatii vaatimistaan oman erityisyytensä tunnustamista.)

(Joskus mietin myös, ovatko ne, jotka tahtovat vain ulostaa, nukahtaa ja parkua muiden avulla hankittujen pehmentimien vaikutuksen alaisena, ymmärtäneet tämän seikan itsen kykenevyydestä minä itteen mutta valinneet toisen tien kuin itse olen tahtonut valita, ovat tahtoneet sulkeutua yksityisyyteensä ja yksilöyteensä. Minulle tuli tämä mieleen kun ajoin pyörällä kotiin ja näin eräässä puistossa kevään pitsiin puhjenneiden puiden alla penkillä istuvan miehen, joka selitti näkymättömille kavereilleen antaumuksella, kaljatölkki kädessä.)

No, joka tapauksessa, mietin hautoja haravoidessani paljon sitä, mitä Eckhart Tolle kirjoittaa yksilöllisyydestä ja hautakivistä; muistinvaraisesti näin: Kaikki elämän vaikeudet, tuska ja ilo ovat pelkistettävissä viivaksi synnyin- ja kuolinpäivän välillä. (Oma huomautus: No, kyllähän sikiövaiheenkin kokemukset muokkaavat valmiuksia ja luonnetta, joten ehkä olisi viisainta ajatella uudestaan hautakivien alkupäiväyksiä. Ehkä hedelmöittymisen vuodenaika ja vuosi riittäisivät?) Yksilölliselle mielelle tämä ajatus on Tollen mukaan tuskallinen, mutta elämän yhtenäisyyden ja yksilöllisyyden valheellisuuden käsittäneelle yksinomaan vapauttava. Minusta tuntuu, että tuossa ajatuksessa on totuuden siemeniä. Toisaalta kuolemasuhteeni onkin outo. Johtuuko se siitä, että temperamentiltaan ja elämänasenteeltaan läheisin ihminen ikinä (isoäiti) teki kuolemaa jo ollessani aivan pieni, ja puhui usein siitä, miten tahtoo jo lepoon ja tuskattomuuteen.

En ole käynyt isoäidin haudalla, koska hauta ei ole sama asia kuin isoäiti. Sen sijaan muistelen usein, mitä kaikkea hän sanoi, lauloi ja teki. Kuinka ylpeä ja onnellinen olin, kun hän kirjoi minulle lapsena ollessani myötäjäislakanan, johon sain itse suunnitella kirjailukuviot. (Kirjailussa on lintuja ja kukkia ja se on toteutettu piirokselle uskollisesti. Koska lapsuuden ajan piirroksiani ei ole säästynyt lainkaan, on tuo lakanan kirjailu ainoa seikka, joka osoittaa, etteivät muistikuvani siitä, että piirsin tarkasti ja ymmärsin mittasuhteet jo aivan pienenä, ole valheellinen. Linnut ja kukat ovat keskeinen teema myös niissä hääkutsuissa, jotka lähetin sukulaisille. Minusta tuntuu, että tässä asiassa on pysyttävä uskollisena sille pienelle kuvaa innokkaana sommitelleelle alle kouluikäiselle tytölle, joka vielä uskoi, että hänet naidaan ja hän saa lintuja laulavan puutarhan kasvaessaan aikuiseksi.) Ja vielä tärkeämmin: huomaan monessa seikassa päätyväni valintoihin, jotka isoäitikin voisi tehdä. Saan hänen läsnäolostaan tavoissani ja kiinnostuksissani valtavasti voimaa sietää vastoinkäymisiä.

Mutta vaikka en pelkää kuolemista enkä kuolleita eikä minua kauhistuta astua haudoille tai ajatella katse aurinkoon päin aseteltuja vainajia, jotka hitaasti maatuvat, minua pelottaa se, miten minuun suhtaudutaan sitten kun en voi sanoa, ettei tarvitse sitä ja tätä ja että jokin asia pikemminkin ärsyttää kuin ilahduttaa. Esimerkiksi, en voi jotenkin sietää ajatusta, että haudastani tulisi rasite. Että jonkun olisi rämmittävä sinne talvipakkasella ja jäädytettävä varpaansa kynttilälyhtyä viritellessä. (Niitä samoja lyhtyjä, jotka sammuvat viimassa helposti heti ja joita me heitämme lähes palamattomina roskiin useita muovisäkillisiä.) Tai että minun havujeni takia kaadettaisiin puu tai hakattaisiin siitä niin monta oksaa, että sen selviämiskyky heikentyisi olennaisesti. Tai että minulle olisi tehtävä kuten näille vainajille, vaihdettava talviroinat (havut ja kynttilät) ensin kevätroinaan (narsissiruukut) ja sitten myöhemmin kesäroinaan (pelakuut ja begoniat, ahkeraliisat jälleen kerran muovisissa roskiin lentävissä öljypohjaisissa ruukuissaan). Enhän minä nytkään harrasta mitään kevätverhoja tai kesäsängynpeitteitä…

Ja kivi, mitä tekee kivellä, jossa lukee nimi ja päivät muttei yhtään Sapfo-sitaattia? Ei, tahtoisin mieluummin päärynäpuun tai imeläkirsikan tai ehkä myrobalaanin. Jotakin, mikä kukkii ja hedelmöi maaruumiin mehuilla ja jossa linnut voivat laulaa. Enkä muoviruukkusesonkikukkia ja leikattuja havuja, vaan mieluummin maahan haudattuja sipuleita ja juurakoita, jotka tarvitsevat vain haravointia ja nurmen karkottamisen vaikkapa kuorikekatteen avulla. Tuolin puun alle, toki, sillä maailmassa on aina niin monia sellaisia kuin minä, puunalustuolittomia, ihmisiä jotka sullovat irtirevityt juurensa hameen alle pönkäksi ja kävelevät nopeammin, jotteivät vain juurtuisi kasvillisuusvyöhykkeelle kolme tai vieläkin pohjoisemmas. En tahtoisi olla kuolleenakin kuluttaja.

Ensimmäisenä päivänä töissä eräs työtovereista toteaa kauhistuneensa hautausmaalla työskentelemistä. Hän oli kuvitellut, että haravoimme uimarantaa. Minua huvittaa, mutta pysyn hiljaa. Ajattelen, että asiat taitavat olla siten, että kuulun enemmän hautausmaalle jo kuin biitsille. Ja että oikeastaan on aina ollutkin näin, sillä niinä kesinä, kun istuin biitsillä, suunnittelin kymmeniä tapoja tappaa itseni, koska tuntui tuskallisen selvältä, etten osannut olla, elää, hengittää, seurustella luontevasti, nauraa viehättävästi, sanoa mitään kiinnostavaa. En osannut, en biitsillä. Hautausmaalla viihdyn helpommin. (Sitä paitsi ahdistukseni katosi siinä samassa kun päätin, ettei minun tarvitse käydä biitsillä ja “elää täysillä nuoruuttani” eli potea epämääräisiä yhdenyönjuttuja, murehtia vyötärömakkaraa, lapsenkasvoisuutta ja ärrävikaa, juoda itseni lähes suorinjaloinkaatumiskuntoon uskaltaakseni mennä johonkin epämuodolliseen tapaamiseen kallioilla meren ääressä tai hiekalla.)

Hautausmaalla on totisesti helpompi viihtyä kuin biitsillä. Ainakin jos ei ajattele kuolleena olemisen järjenvastaisuutta sesonkikukkineen, hiekoitussoraa kiville heittelevine lumilinkoineen, ajatusta siitä, että elämisestä pitää jäädä jokin kivenpysyvä merkki.

Jotkut mummot tulevat kysymään, missä on Kirkan hauta. Säpsähdän ja kysyn: “Oho, mitä? Onko Kirka kuollut vai?” Mummot tuijottavat kimpun kanssa närkästyneinä. Siitä päättelen, etteivät he pelleile. “En tiedä, luulin hänen elävän”, koetan paikkailla ja hymyilen ystävällisesti. Jos katse voisi tappaa!

En tiedä edes, miten kaltaiseni kirkkoon kuulumattomat ihmiset haudataan. Onko kenties jokin tunnustamaton hautausmaa jossakin? Millaisia kiviä siellä on vai voiko sinne istuttaa myös puita? Ei niin, että erityisesti aikoisin kuolla (en ole aikonut pitkiin aikoihin) mutta silti niin epäilemättä käy, ennemmin tai myöhemmin. Olen rapsuttanut monen sellaisen hautaa, joka ei ole elänyt näinkään vanhaksi. Ehkä säilytänkin kaikkien eläinkumppanieni tuhkat (Mobutu-koiran tuhka on edelleen vaatekaapissamme, joka on vaatteillekin turhan niukka) ja haudatutan ne samalla kuin itseni, jos koiria ja kissoja saa ylipäänsä tuoda hautausmaalle tuhkattuina. (Elävinähän ne eivät saa tulla sinne.)

Tuntuu häiritsevältä ajatella, että kun kuolen, minun ei ehkä anneta kuolla arvokkaasti, melua pitämättä. Ymmärrän sen, että elämäni aikana kulutan planeettamme raaka-ainevaroja (mielellään niukasti, mutta tuhlailevan kulttuurimme osana tietysti oikeastaan aivan kamalia määriä), mutta että kuolleenakin… se on jo vähän liikaa. Miten ahdistavaa!

Joka tapauksessa, on perjantai ja takana viikko ruumiillista kokopäivätyötä. Olo on jalkasärkyisyydestä huolimatta terveellä tavalla aulis ja sävyisä, levollinen ja iloinen. Odotan jo huomista, jolloin voin hautausmaan sijaan pyöräillä Annalaan, versovien valkosipulien, parsanjuurikoiden ja raparperin nilkanpaksuisten pölkkyjuurten hautausmaalle. Jos herään taas viiden aikaan, mikäs siinä.

Aamut ovat keväisin kalliita. Rannat ja pitsikoristellut metsät odottavat lähes tyhjillään, valo viistoaa. Niitä ikävöisin elävänä. Niitä en ikävöisi kuolleena. Kuolleet ovat luopuneet ikävöinnistä, haluamisesta, ideaaleista. He siirtyvät passiiviin, raaka-ainevarastoksi, reifioituvat, muuttuvat selvärajaisiksi objekteiksi (mutta vain pieneksi hetkeksi - mätänemisen ja maatumisen prosessit eivät kauan odottele). Heistä katoaa emergoitunut tajunnan, itsen ja mielen taso. Sen voi päätellä vain jostakin siitä emergoituneesta. En tarkoita “jollakin mielestä emergoituneella” kiveen pakotettua viivaa synnyin- ja kuolinpäivää symboloivien, osittain kaaria, osittain suoraa linjaa muotokielessään hyödyntävien merkkijonojen välillä. (Tai sitten on niin kuten jotkut teoreetikot väittävät, että mieli on myöhempi kuin yhteisö, joka ahdistelee sen esiin. Oletan oikeastaan enemmän heidän olevan oikeassa. Näin minun ei tarvitse olettaa mielen välttämättömyyttä kulttuurin syntyehdoksi. Voidaanko mieli silloin paikantaa mistään jälkikäteen? Jos nämä sanat soittavat minua enemmän kuin minä niitä, tämä kulttuuri liikuttaa ja järkyttää minua enemmän kuin minä sitä ja niin edelleen - mistä voidaan jälkikäteen päästä varmuuteen, että tässä on ollut jokin erityinen yksilötajunta, joka on jäsentänyt nämä symbolit näin? Ei, tämä ei ole retorinen kysymys.)

Mietin kotona rooibosteen ja tomaattileipien jälkimainingeissa sanontaa “niin väsynyt että voisin kuolla”. Minusta tuntuu, että tämä väsymys on nimenomaan todiste elävyydestä, sirkeästä elinvoimasta, joka tekee haravoimisesta innostavan ja helpon tuntuista. Yksi kollegoista, lounaaksi pelkkiä rusinoita syövä abiturienttipoika, kysyy meiltä porukan kahdelta hieman ikääntyneemmältä naiselta, miten ihmeessä jaksamme olla niin energisiä, kun on kuitenkin työviikon viimeinen vartti. (Nuoremmat näyttävät täysin nuutuneilta ja pölyisiltä tässä vaiheessa.) Nauramme: Silkkaa väsymystä tämä kaikki kiirehtiminen haudalta toiselle syli täynnä pisteleviä jouluhavuja, puolijuoksu käytävän luo, kasaksipudottaminen, töpöttäminen hakemaan uutta sylystä. Ja jos löytyy hautakynttilöitä, ne on ensin käännettävä nurinniskoin ja valutettava ruosteiset vedet ulos ellei halua vesiä housuilleen ja paidalleen, aivan kuin tyhjentäisi hylättyjä kaljatölkkejä pihabileiden tai festareiden jälkeen. Elämää! Sitten kello pärisee (tosiaan, työmaalla on kello kuten koulussa - hämmentävää) ja on otettava pyörä ja harrastettava hyötyliikuntaa kotiin saakka.

Mistä se kaikki elämänvoima tulee? Sinunkaupoista kuoleman kanssa?

Tuntuu tajuttoman hauskalta huomata, että on ollut väärässä ja elänyt laput silmillä. Tarkoitan: jos ei huomaisi, sekös vasta harmittaisi… tai siis, ei harmittaisi, koska ei huomaisi mitään. Äh. No, joka tapauksessa, oivalluksista sietää riemuita! Soitan maistraattiin tasan kahdeksalta ja saan mukavan ajan päivälle, joka vasta jälkeenpäin, äidille tekstaria sormeillessa, alkaa kuulostaa kumman tutulta. Pakko googlata - pentele, ympäristöjärjestön syntymäpäivä!

Istun sängyssä ja nauran hyvän aikaa, sillä kuten jollekulle välillä selitän, minulle ympäristöjärjestö on ollut tärkeä tutustumisen ja oppimisen väylä. Menin mukaan perustamaan sitä silloisen poikaystäväni kanssa, ja kaksi seuraavaa poikaystävää, joista toisesta on tulossa aviomieheni, muotoutuivat kansalaisaktivismin sivutuotteena… Mutta että mennä avioon tuona samaisena päivänä, kun järjestö perustettiin, siinä on ehkä jo mustaa huumoria. No, olkoon. En odota slapstickin katoavan elämästäni aivan noin vain.

Muistan tarkasti myös yksityiskohdan viimeisistä häistä, joissa lauloimme Kesäillan valssin. Istuimme penkillä erään toisen vanhemman neidin kanssa ja totesimme toisillemme, ettemme lähde hääkimppua kurottelevaan joukkioon, koska olemme ylittäneet naimaiän. Totta puhuen olen aina, joka ikisissä häissä, kieltäytynyt tavoittelemasta hääkimppua ja paennut salin perälle tai jopa naistenvessaan potemaan ajatusta, ettei minusta oikein ole romanttisiin juhliin ja että olen ylittänyt naimaiän, jos en vuosissa, niin kyynistävissä kokemuksissa. (Eufemian uusi kirjoitus romanttisuudesta on muuten äärettömän inspiroiva - todellakin, martyrismista ja fatalismista luopuminen on romanttista jossakin paljon alkuperäisemmässä ja elävämmässä merkityksessä kuin silkkipaperista taitellut joutsenet, koukeroiset kullatut kirjaimet ja vaatimus sukkahousutetuista jaloista kesäjuhlissa.)

No, sen voin ainakin luvata, ettei minun häissäni heitellä kimppuja eikä luoja paratkoon sukkanauhoja tai muutenkaan ahdistella ihmisiä kummallisiin pitää, pitää, pitää -rooleihin tai heteronormatiivisiin “kuka saa naida seuraavaksi” -leikkeihin. Aiomme myös laittaa kutsut sähköpostillisille sähköisenä - minusta on kivempi, että puut saavat pitää henkensä kuin että ihmiset saavat taas yhden kaasojen keskellä yötä kiroillen askarrellun hääkutsun, josta ei oikein tiedä, loukkaantuisiko lähettäjä jos tietäisi sen lentäneen saman tien roskiin tietojen kirjauduttua kalenteriin. Olen lueskellut seitsemältä aamulla hääfoorumeita ja hihitellyt ihmisille, jotka esittävät loukkaantuneesti, ettei sähköpostitse kutsuminen todellakaan käy ja että sellaiseen halpuuteen alentuminen osoittaa vain, ettei kutsujalla ole pienintäkään käsitystä siitä, mistä avioliitossa on kyse. Pönöttämisestä ja statuksen osoittamisesta? Vakavasti ottaen, en osaa kuvitella kenenkään omista tuttavistani loukkaantuvan sähköposti- tai jopa facebookkutsusta. (Loukkaantujat ovat varmasti jo aikapäivää sitten loukkaantuneet jostakin muusta ja etsineet perinteisempää seuraa.) Sitä paitsi tuntuisi hassulta kutsua ei juhlatamineita -henkiseen mökkiviikonloppuun pitsisin ja kukerretuin kortein. Olkoonkin, että minusta on kiva askarrella. Mutta en tahdo askarrella, jos tuntuu siltä, että tässä on pakko tehdä niin.

On jotenkin tajuttoman hassua (mutta samalla huolestuttavaa) huomata, kuinka tiukat käsitykset monella on jonkin asian oikeasta suorittamisen tavasta. Ehkä he angstaavat säännöistään yhtä paljon kuin minä aikanaan hääkimppujen heittelyistä ja pienistäkin vihjeistä siitä, menisinkö naimisiin kulloisenkin avecinpuolikkaan kanssa. Mutta luultavasti toisin päin - heistä häät ovat jotakin tavattoman hienoa, tavoiteltavaa jne. Itse taas saan näppyjä kaikkien löytämieni hääsivustojen tyylistä. (Mitä helvetin sokerihuurrettua pinkkiä paskaa! Anteeksi voimasanat, mutta niiden sivujen sukupuolistereotypia tuntuu aika kapealta… vai onkohan kyseessä jonkinlainen kitsch-estetiikka, jota en vain oikein tajua? Ei ihme, että olen karttanut ajatusta naimisiinmenosta; useissa häissä taantuneet sukupuoliroolitukset tuntuvat heräävän ikävällä tavalla kuolleista.) Nyt olen kuitenkin hieman vieraillut hääsivustoilla, koska en oikeasti tiedä häistä yhtään mitään. Mutta kun olen lukenut hieman, tiedän jo aika paljon siitä, miten en ainakaan asioita suostu jäsentämään ja päätän esimerkiksi, ettei mitään kuormittavia vastuunjakoja tyyliin kaasot ja bestman kannata tehdä. En tahdo vaarantaa ystävyyksiä enkä ystävieni keskinäisiä suhteita. En halua kenenkään ajattelevan, että kappas, tuo on näköjään sittenkin parempi kaveri tai mitään semmoista. Mieluummin teen likaiset duunit itse ja kysyn jatkossa askarruttavia kysymyksiä rouviintumistukihenkilöksi lupautuneelta Lupiinilta. Eivät häät niin tärkeät ole enkä aseta niiden onnistumiselle täydellisyyden mittatikkua. Kunhan nyt vähän kemputellaan.

Nyt tuntuu jotenkin hassulta, että aiemmin ajattelin naimisiin menevien ihmisten jotenkin valaistuneen tai olevan rakkaudessaan varmoja ja täydellisiä. Ehei! Pikemminkin tuntuu siltä, että vasta nyt, kun elää suhteessa, joka on epätäydellinen, suuntaansa etsivä, toverillinen, tasa-arvoisuuteen tietoisesti pyrkivä, on helppoa hengittää. Ja koska on helppoa hengittää eikä kärsi jatkuvasta suorituspaineesta ja kelpaamattomuuden peloista, ei naimisiinmeno tunnu oikestaan juuri miltään lisältä. Se on yksityiskohta, jolla on praktista merkitystä yhteistä asuntolainaa hankittaessa, siinä se. Mutta rouviintuminen tuntuu myös hyvältä ja hauskalta. Tuntuu mukavalta, että on voinut ylittää yhden perustavimmista myyteistään: En ole naimisiinmenevää tyyppiä. (Taisin toistella tätä myyttiä vielä pari viikkoa sitten täällä blogissakin. Luultavasti naimisiin meneminen on ainoa terapiamuoto, joka on riittävän radikaalikäänteinen tepsimään aiemmin harjoittamaani jääräpäisyyteen.) Yksi asia vähemmän stressattavana! Hivenen vähemmän fatalismia!

Tässä voimaantumisen (jota on vaikeaa ajatella muuna kuin emergenssinä) keskellä kismittää oikeastaan vain yksi seikka - pitopalveluihin ei voi vielä kahdeksalta aamulla soitella eikä pyytää tarjouksia kaupungissa järjestettävästä sukulaisosuudesta. Maailma ympärillä lähtee aamuisin käyntiin kovin hitaasti, kun tahtoisi itse saadat valmistelut fiksattua ennen ensi viikon kokopäivätöiden alkua, jotta voisi laittaa alustavan tiedon päivästä menemään jo ystäville, jotta moni pääsisi uittamaan varpaita lämpimässä järvessä ja läähättämään ponttoonilla myrskylyhdyn valossa.