Veloena

Ruokaansa rouskuttava kissa muodostaa yhden elämäni peruspilareista, kissa tai koira tai hevonen, samapa tuo, tyytyväisenä syövä ei-ihmiseläin luo ympärilleen hetkessä turvan ilmapiirin. Ajatella, nyt pari viikkoa on selvittävä ilman tuota ääntä.

Jostain syystä syövä ihminen ei synnytä turvallista ilmapiiriä. Syövä ihminen usein puhuu, tuntee kummaa kommunikaatiopakkoa jopa tuossa toimituksessa, kun hän voisi syventyä makuihin ja tuoksuihin, päästää hetkeksi maailman vaatimuksista ja keskittyä kiitollisena siihen tosiseikkaan, että hänellä on jotakin, millä tyydyttää nälkänsä tai himonsa, mistä nyt kulloinkin on kyse. Toki on myös ihmisiä, jotka syövät rauhoittavalla tavalla (ja kai kaikki syöminen rauhoittaa itseä, harvemmin se vain vuotaa toisiin saakka), mutta eivät he minusta näytä kattavan edes neljäsosaa tuntemistani ihmisistä.

Kerran satuin näkemään Lontoossa siellä työskennellessäni vanhan miehen, jolla oli mukanaan voipaperiin käärittyjä eväsleipiä. (Ajatella, minigrip-pussien maailmassa!) Hän istuutui penkille rauhallisesti, laski keppinsä lepäämään penkinreunaa vasten, nosti leivät pienestä kangaskassistaan, kääri ne auki voipaperista rauhallisesti ja vain istui siinä mutustaen leipiään. Miten maaginen näky! Kun kuljin kohti huonettani sinä iltana, ohitin monta hienon näköistä ravintolaa, joiden suurissa ikkunoissa istui ihmisiä päivällisellä. Kukaan heistä ei vaikuttanut keskittyvän taidokkaasti aseteltuun, höyryävään ruokaansa sen vertaa kuin mies voileipiinsä. Pimeni, kaksikerroksinen bussi jyristi ohitse, tien vasemmalla puolella green kuroutui auki mustanpuhuvana aukkona.

En osannut silloin muotoilla juuri kuinkaan, mikä miehen syömisessä minua kiehtoi, mutta muistikuva on raahannut mukanani tänne saakka. Tiedänkö nytkään, ainakaan kommunikoitavassa muodossa? Ehkä hieman enemmän tai syvemmin. Tai ehkä voi sanoa, että aavistukseni tuntuu vankemmalta. Se liittyy jotenkin siihen, miten helposti ihmisten virittämä sosiaalinen ulottuvuus pyyhkäisee näkyvistä kaiken muun, ja kuinka paljon vaikeampaa sosiaalisessa ulottuvuudessa on tuntea sellaisia mielestäni oleellisia ja asenteeksi johdeltuina hyvää tekeviä tuntemuksia kuin kiitollisuutta, uteliaisuutta ja liiallisen kelpaanko minä? -huolen herpaantumista. Mielessäni mapitan tämän sosiaalisen tyrannimaisen ylivallan sen mapin viereen, johon listaan tapaukset, joissa taloudelliset päätelmät jyräävät lopulta kaikki muut arvonäkökohdat. (Jep, teen sitä usein itsekin.)

Tuntuu hauskalta matkustaa maahan, jossa ihmiset kuulemani mukaan tahtovat tunkea kaikki samaan baariin samaan aikaan ja jossa väljyys kertoo, ettei jokin paikka yksinkertaisesti ole riittävän vetovoimainen, eihän siellä ole ketään. Asenteena se on vain niin päinvastainen suomalaiselle halulle kävellä metsässä koko päivä törmäämättä kehenkään. Meidän sosiaalisissamme lienee runsaasti eroja joissain olennaisissa kohdissa, arvaan. Ja nyt kun kuva voileipää syövästä miehestä palautuu mieleeni, olen julmetun utelias ja aion tarkkailla, miltä syöminen ja sosiaalisuus näyttävät Espanjassa.

Hieman huvittuneena pakkaan laukkuja ja joudun huomaamaan, että ei, minusta ei ole edelleenkään sukeutunut keski-ikäistä naista, joka kuluttaisi kulttuuria. En aio yhteenkään museoon, puutarhoihin kylläkin. (No, totta kai ne minusta edustavat paljon korkeampaakin kulttuuria kuin taulut tai talo, jossa joku kirjailija, joku paljon lukemanikin, on kirjoittanut aikanaan.) En jotenkin vain koe tarvetta seurata nerojen jalanjälkiä, koska helposti puolituntinen rantabaarissa tai samoilu kasvitieteellisessä puutarhassa virittää mieleni paljon helpommin kiitolliseksi, uteliaaksi ja ylävireiseksi. Tuntuu kertakaikkisen hauskalta myöntää itselleen, ettei ole kovin kulturelli ja ettei oikeastaan edes tahdo sellaiseksi. Jokainen hetki tuntuu niin kimmeltävältä ja ylitsetulvivalta, että niiden kiteytyksiä ehtii hämmästellä sitten myöhemminkin, jos siltä tuntuu.

En edelleenkään oikein ymmärrä, että olen aikuinen, naimisissa ja lähdössä häämatkalle, koska tunnen samoja asioita kuin neli-viisivuotiaana tai ehkä hieman vanhempanakin, mutta joka tapauksessa lapsena, mutta laukkujen pakkaaminen muistuttaa siitä, että kyllä asia kaikesta huolimatta on juuri niin kuin en osaa ymmärtää.

Blogi tässä loppuu tähän. Kirjoitan matkalta uudelle (ja onneksi mainoksettomalle) alustalle http://veloenisch.blogspot.com, mutta vain jos jaksan. Koetan saada jotenkin vielä näitä tekstejä talteen ja siirrettyä, mutta se tuntuu aika toivottomalta, koska siirtomoduuli ei tunnu toimivan mäkissä. Jos sinulla on täällä jokin lempiteksti, jonka tahdot tallettaa, käy siis toki kopioimassa se ennen lokakuun ensimmäistä, jolloin teksteille mahdollisesti tapahtuu jotakin. (Mitä, siihen minulle ei ole vastattu Kuvalehden taholta, joten en yksinkertaisesti tiedä. Härnään itseäni: sen siitä saa, kun myy päiväkirjansa! Vaikka ehkä se onkin ihan reilua - onhan ostajankin osa saada metritavarana sikaa säkissä.)

Paljon halauksia!

“On vaikeaa rentoutua käskystä”, nauran sairaanhoitajalle ja asetun näytteenottotuoliin, joka samastuu mielessäni lähinnä seksuaaliterveysinkvisitioon. Ei siinä mitään; minua kohdellaan taas asiallisesti eikä kukaan puhu enää vauvakuumeesta eikä vastusta, kun ilmoitan tahtovani uusia kierukan - ilmeisimmin olen nyt heidän mielestään jo toivoton tapaus, liian myöhässä joka tapauksessa. (Yöllä Lohi on laulanut ja Vompsu saanut valtavan, joskin hyvin ajatusten sisällä pidellyn aggression sitä kohtaan. Aamulla hän on kysynyt, mitä kissalle voi tehdä ja olen vastannut tyynesti, että sitä voi sietää ärsyyntymättä, ja muistuttanut, miten paljon kovempaa ja useammin vauvat mekastavat. “Vauvoille voi sentään tehdä jotakin”, on Vompsu sanonut. “Niin, mutta se ei aina tuota mitään tulosta”, olen muistuttanut.) Mutta tuoli assosioituu liian voimakkaasti kierukan vaihtamiseen, jotta voisin suhtautua sen hahmoon neutraalisti.

“Ihan hyvinhän sinä rentoudut”, väittää sairaanhoitaja, vaikka tunnen sydämeni sykkeen ikenissäni, sormenpäissäni, hiuspohjassa, ja vihlonnasta tiedän, kuinka kohdunsuutani raavitaan. “Tämä sattuu vähän, tässä on sellaisia harjaksia”, hoitaja selittää. Pääni ei suostu rentoutumaan, se kohoaa nähdäkseen, kuinka hoitaja rapsuttaa kärsivällisesti näytettä kohdunsuusta. Tietysti näkymä on potilaan puolelta rajatumpi eikä siinä ole mitään epäsäädyllistä: näen paitani helman takaa kaljut jalkani koukussa, polvet vähän ulospäin lenksottaen, ja niiden välissä keski-ikäisen sairaanhoitaja-asuisen naisen, jolla on kädessään valkea tikku, jota hän liikuttelee kohti keskustaani ja poispäin nipistysten tahtiin. “Mutta sinullahan on kierukkakin, olet sinä tätä harjoitellut.” Lantioni pysyy ilmeisesti rentona, vaikken tiedäkään, millä keinoin, sillä pää tahtoo nähdä kaiken, millä kehoa satutetaan.

“Kierukka-asia just tekee tästä rentoutumisesta vaikean”, tunnustan. “Jotenkin tämän kaiken rinnastaa siihen kipuun.” Hoitaja katsoo silmiin, hymyilee. “Tämä on viimeinen näyte. Oikein hyvin sinä rentoudut. Laske vaan se pää alas, ettei kaula kipeydy. No, onneksi kierukka kestää useamman vuoden kerrallaan.” Lasken pään alas. Nyt silmäni tapailevat katon päällystelevyjä, niiden saumoja. Niistä ei tunnu löytyvän epämieluisaa tunnetta voittavaa informaatiota, joka imisi huomioni magneetin tavoin kuulemistani äänistä ja ennen kaikkea tuntoaistimuksista. (Minusta tuntuu, että ne olisi helpompi kestää näköaistin antaman lisäinformaation kera. Toimitus näet näyttää oikein epädramaattiselta.) Valkeaa ja saumoja. Mutta sitten kuvittelen mielessäni Klimtin kuvan Danaesta, se auttaa aina. Danaelta otetaan papa-näytettä. Kuulen ääneni vastaavan paksuna puuron virtana: “Niin, viisi vuotta… se kestää viisi vuotta, se kuparikierukka… kivun voi mielessään jakaa viidelle vuodelle, ei se sitten niin paljolta tunnu.”

Miten kipu jaetaan? Ei kipua voi jakaa viidellä tai muillakaan luvuilla, vuosista puhumattakaan. Huomaan höpöttäväni, se on merkki siitä, että on keskityttävä hengittämiseen, Danaeen, lantion leveyteen ja painoon, ilman maininkiin, joka imeytyy sisääni ja painaltuu ulos, torson pupupalkeeseen, joka väsymättä jämssyttää ilmaa eestaas. On keskityttävä keuhkon onteloihin eikä sinne, mistä kipu porautuu tajuntaan heikkona, mutta tunnistettavana.

Sitten kaikki on ohi, juuri kun olen ehtinyt ottaa rentoutumiskäsittelyyni sen harjan, joka jynssää arastelevaa kohdunkaulakanavaparkaa. Olen kuvitellut harjaa vain sekuntin murto-osan, olen kuvitellut sen ripsiharjan näköiseksi, mutta valkoiseksi. Sen pitää olla valkoinen, jotta sairaanhoitaja näkee, milloin limakalvo on juurittu vereslihalle saakka, sillä vasta se riittää. Saan luvan nousta seisomaan, ja kerrankin makuulta seisomaan noustessa silmissäni ei mustene. Siitäkin huomaa, miten koko kehoni on virittynyt pakenemaan vain mielen säädyllisyys- ja hyödyllisyysperusteiden pidätellessä sitä paikallaan, näennäisrentona. Verenpaine kohisee korvissa ja huulissa. Hoitaja ojentaa terveyssiteen estämään verta tahrimasta housuja. Koska olen liikkeellä yöverkkareissa ja ilman alushousuja, liistraan siteen suoraan verkkareihin.

Mäkeä ylös kävellessäni näen kuvajaiseni taittavan matkaa ja kulkevan taas turvallisessa, ennustettavassa maailmassa, jossa jokainen kuolee varmasti. (Ei papa-kokeessa voi oikein käydä pallottelematta sillä mahdollisuudella, että olisi jostain onnistunut poimaisemaan jonkin karmivan taudin, joka valmistelee tietä syövälle. Estäähän esimerkiksi kondomi papilloomaviruksia vain noin 70 prosentin todennäköisyydellä.) Erotan eräästä komean syysvärittyneestä vaahterasta kahden oksanriipan väliin pingottuneen hämähäkinlangan, yhden kimaltavan säikeen tummaa taustaa vasten. Ajattelen hämähäkkiä, sen loikkaa oksalta toiselle. Aurinko kimmeltää, pieni tuuli lennättää pitkälle keveää eläintä, jolla on turvaköysi edellisessä oksassa. Se jättää jälkeensä kimaltavan polun, siteen kahden oksan välille, silkki purkautuu siitä kuin itsestään. (Ovatko sanat sen kummempia muistille? Tuosta hyppäsin.)

Kotona sähköpostissani odottaa Angelin puhelinnumero. Ylihuomenna soitan Angelille vieraaseen maahan saavuttuani. Kummallista, että joissakin maissa ihmisen nimenä voi olla enkeli. Voisinko pitää myös puheen häissä, kysyy ystävä, jonka häihin menemme häämatkallamme. Koska häät ovat monikulttuuriset eikä yhteistä kieltä löydy, päätän tarttua mahdollisuuteen. Ajattelen tanssia - mehän voisimme Vompsun kanssa pitää jonkin hiljaisen tai vain kehon ääntä hyödyntävän performanssin tai tanssin tuona parina minuuttina, jonka ystävä tahtoo varata sanoilleni. Enemmän he eleitäni kuitenkin uskovat kuin sanojani, tulen ajatelleeksi.

Sitten muistan kävelleeni reippaasti ja ryhdikkäästi mäkeä ylös ja onnistuneeni rentouttamaan lantionseutuni laboratoriossa ja tulen ajatelleeksi, kuinka kummallista on, että muut uskovat eleitäni enemmän kuin minä itse, minä joka asetan säännönmukaisesti eleet sanojen edelle, sanottiin mitä hyvänsä. Totisesti, häivähtää mieleni halki kuin kurillinen elosalama, totisesti Mead on oikeassa kirjoittaessaan, että minä on maailman viimeisimpänä saavutettava kohde ja että sen saavuttaminen objektina on alinomaa kesken ja mahdoton tehtävä.

Mutta ei hätää. Kello ei ole vielä yhtätoistakaan.

Koira asuu taas täällä, viikon vain, mutta se tuo mukanaan paljon siitä, mitä on ollut ja mitä ehkä joskus vielä saan kokea. Koiran kanssa on erilaista asua kuin kissojen. Kissat ovat vaiteliaampia, itsenäisempiä, niiden lähestymistä joutuu toisinaan odottamaan. Koira sen sijaan, no, se on kyljessä ja läähättää ja tahtoo osallistua kaikkeen. Se tarkkailee tapahtuvaa, mukautuu mielialoihin, se on helposti innostettavissa ja masennettavissa. (Kissakin on helppo masentaa, mutta sen innostaminen on paljon vaikeampaa kuin koiran.)

Tulee mennyksi aamulla ulos, se toimii edelleen yhtä loistavasti mielialaa ylläpitävänä rutiinina. Tätä ikävöin eniten vakikoirassa, tätä ja uteliaaniloista seuraa. Jos koira vain osaisi asua täällä eikä pelkäisi, jos sen voisi jättää edes viideksi minuutiksi tai puoleksi tunniksi täällä yksin… no, turha jossitella.

Ajamme metrolla Itä-Helsinkiin, koetan opastaa tutun reitin ohi yhden eksäni entisten asuinsijojen, mutta siitä on aikaa kohta viisitoista vuotta ja alueella on rakennettu niin paljon uusia taloja, että eksymme pahanpäiväisesti. Kun sitten harhailemme loputtomalta tuntuvaa yhdistettyä kevyen liikenteen väylää suurten talojen ja ison tien kupeessa ja vastaantulijat vastaavat kysymykseemme metroasemasta, että hekin ovat eksyneet, alkaa maltti loppua. Tässä vaiheessa koira näkee oravan kipaisevan puuhun jossakin oikealle. Se rynnistää murahtaen ja käsi, jonka ympärille olen kiertänyt remmin useamman kerran, rento ja varomaton käsi, rutistuu remmin kuristusotteessa, pikkurilli vääntyy, kiskoudun koiran perässä pöheikköön sivusuunnassa, varomattomana en osaa harata vastaan, tarttua remmiin toisella kädellä.

Olen jo ryteikössä, kun saan viimein juntattua jalkapohjat maahan. Vompsu ottaa jotenkin hihnan, käsi tykyttää kipeänä. (Kirjoitan tätä ilman pikkusormea, yhdeksänsormijärjestelmällä asiaa enemmän ajattelematta, sormella iskeminen sattuu ja oikea nimetön ottaa keneltäkään kysymättä senkin tehtävät hoitaakseen.) Jokin on kummasti, mutta sormi kyllä liikkuu. Venähtänyt, ehkä jotakin sellaista.

Kotimatkalla metrossa koiraa ei enää kiinnosta tähyillä ikkunasta ulos, se lyhistyy metron lattialle mulkoilevaksi karvalankamatoksi. Sen oranginsilmät tarkastelevat ihmisiä kiinnostuneina ja varautuneina. Täällä ei ole oravia.

“Miksi juuri oravat?” kysyy Vompsu. “Koska niitä ei saa koskaan kiinni”, vastaan. Oravat eivät pelaa reilua peliä koiran mielestä, ne pakenevat tasoille, joille voi vain raivota kiipeämättä perässä. Sen takia on rynnistettävä kuin pikajuna, hetkeäkään ei ole hukattavissa, koska kohta pieni eläin on puikkelehtinut latvuksiin. “Ne tekevät sen vain aivan raivohulluksi”, sanon. Tai mistä sen tiedän, ajattelen sitten, ja mulkoilen takaisin koiraa. Se vain ei kykene hillitsemään itseään nähdessään oravia. Sen sentään olen huomannut.

Kotona koira on kaikista näkemistään oravista niin väsynyt, että se oikenee sängylle kuin repaleinen peite, huokaa ja nukahtaa saman tien. Tunnen lievää surullisuutta siitä, että niin moni sen maailman seikoista jättää minut vain lievän huolestuneeksi. On monta asiaa, johon se tempaa minut iloisesti, mutta sitten on myös monta asiaa, joissa reagoin kuin kissat - sulkeudun erilaisuuteeni, en tartu koirainnostukseen, ja koiran ei auta kuin toimia omin päin ja sitten kun se raahataan pois, huokaista ja lönkytellä pyydettyyn suuntaan.

En yleensä liiku perjantai-iltaisin ulkona, koska en pidä voimakkasti juopuneista ihmisistä, ja heihin taas ei voi olla törmäämättä perjantai-iltaisin. Voimakkaasti juopuneet menettelevät lähinnä jos on itse samassa tilassa, ja minä taas olen jo seitsemättä vuotta lauantain kokopäivätyössä kirjastossa, jossa on tarpeeksi haastavaa istua ryhdikkäästi ja selkää kipeyttämättä ilman darraakin. (Siellä ei tietenkään ole satulatuoleja.)

Tänään nukahdan päiväuneen hurjan pitkäksi aikaa, koska unohdamme laittaa siinä tyytyväisen kylläisyyden tilassa (wokattuja kimchi-nuudeleita) herätyskellon soimaan. Niinpä lähden vesijuoksemaan hyvin myöhään ja hyvin hitaassa tilassa. (Päikkärien jälkeen stressitaso tuntuu romahtaneen niin alas, että kaikki liikkuminen ja ajattelu tuntuu olevan pitkällisen ja verkkaisen motivoimisen takana.) Näen matkalla altaalle ja takaisin koko joukon tuttavia ja valtavasti vieraita ihmisiä, jotka vaeltavat jonnekin.

Oikeastaan vasta takaisin pyöräillessä herään kunnolla. (Altaassa juoksen vain hitaasti ja ajatukset tulevat ja menevät ja katselen pilviä taivaalla ja puiden latvoja katsomon takana ja mieleeni nousee useammin kuin kerran ajatus, että olen itseimmilläni maatessani ruohikossa ja katsellessani pilviä. Ihmekös tuo, että on vaikeaa toisinaan ymmärtää tämän maailman suorituskeskeisyyttä…) Ihmisiä on epäillyttävän paljon kaduilla. Sen lisäksi että kireävalkofarkkuinen teinityttö kiemurtelee nurmikolla keski-ikäisen sedän tiedustellessa huolissaan, onko tämän nyt aivan kunnossa ja pitäisikö mennä kotiin ja että laitetut parit tai sukupuolittuneet seurueet ajelehtivat mäyräkoirien ja käsilaukkuvinkkujen kanssa tai ilman ja muutama koditon äijä lykkii pullonkeräyskuormiaan, myös lapsiperheitä vaeltaa kadulla. Ilta laskeutuu hohtavan sinisenä, maailmanpyörän valot tuikkivat.

Minne he ovat menossa, kaikki nämä? Tuntuu kuin äkisti liikkuisinkin vieraassa kaupungissa todistamassa sen rituaaleja tai kyykistyisin polulla äkisti polvitaipeiden tasolle ja kietoisin käsivarret paljaiden polvien ympäri ja tirkistelisin pitkän ruohon hämärään metsään, jossa heinänkorsien pystysuorissa kaupungeissa elää monenlaisia kovakuoriaisia ja muita öttiäisiä, joiden elintapoja ja edesottamuksia on toisaalta vaikeaa arvailla, toisaalta hyvin palkitsevaa tarkkailla. Hidastan pyörää hieman kuullakseni, mistä tuo seurue puhuu, mutta he puhuvatkin venäjää, joten en ymmärrä sanotusta mitään.

Huomaan arvailevani heidän määränpäätään. Olisiko tänään suuri ilotulitus? Eikö taiteiden yö mennytkin jo? Huomaan hämmentyväni myös omasta pihalla olostani. Enkö muka edellisinä vuosina ole osannut paikantaa tuollaiset suurtapahtumat? Enkö ole muka nauttinut niistä itsekin monina vuosina, lauantaityötä tai ei? (Vaikka pakkoko minun nyt ihan kaikesta on nautiskella, kyllähän saan toisaalta friikkuna tämänkin viikon samoilla vapaana ja nukkua päiväunia muiden ollessa töissä - ja sitten toisaalta nyt iltayhdeksän jälkeen perjantaina kirjoitan töitä.) Ajaudun pohtimaan sitäkin, onko normaalia, etten osaa suoralta kädeltä todeta, onko tämä tavanomaista perjantaitrafiikkia vai ei. (Mutta ne lapsiperheet! Eivät lapset mene dokaamaan vanhempiensa kanssa perjantaisin!)

Koetan muistella, olisiko joku puhunut tästä päivästä. Mutta ei, en muista. Me olemme puhuneet hermosärystä ja jalkapöydän ligamenteista, syvävenyttelystä ja joogasta, ammatinvaihtosuunnitelmista ja tulevista matkoista, ystävyydestä ja netistä ja facebookista. Ja rahapulasta, tietysti. Tämä perjantai ei ole tarkoittanut muuta kuin blogimiittiä, jonne lopulta päätän olla menemättä, koska oma yhteisöllisyyteni toteutuu aika työläästi baariympäristössä enkä löydä itsestäni mitään halua mennä baariin nyt.

Kotona kerron havainnoistani potilaalle, joka on järjestellyt asuntoamme hieman. (Huomenna saattaa tulla yövieraita, joten oli jokin huvi tänään tai ei, minun on siivottava.) Hän hämmästelee myös, mutta löytää pian netistä vastauksen kysymykseen. Petyn hieman vastauksesta, koska jotenkin joukot kaduilla tuntuivat jännittävämmiltä selittämättöminä. Toisaalta, onhan ilmiökin, jota he vaeltavat katsomaan, vaikea käsittää tarkasti. (Ajattelen viehätyksen osaksi ilmiötä.)

Hetken vieraalta, eloisalta ja jännittävältä tuntunut kaupunki jähmettää taas ilmeensä ja muuttuu tunnistettavaksi. Mutta sen väläyttämä ilme muistuttaa siitä, kuinka paljon täällä tapahtuu sellaista, josta olen vain vaivoin jos lainkaan tietoinen. Ihmiset ystävystyvät, istuvat kampaajalla, työväenopiston rentoutuskurssin mainoksessa kehotetaan kriisivaiheessa eläviä jättämään kurssi väliin, lemmikkikilpikonna kieltäytyy syömästä, jos sen päivällinen tarjoillaan puoli viiden jälkeen ja niin edelleen. Kun hiemankin poikkean totutusta rutiinista, huomaan näitä uusia puolia ja häikäistyn niistä päiväkausiksi.

Asiat ja olot oikenevat sangen yksinkertaisella reseptillä: tarvitaan vain yksi afrikkalaisen tanssin tunti, jolla saa peikkotömistellä peppu pitkällä ja koko selkäranka heiluen ja laulaa riemukkaan vuorolaulun kuorossa. Höh, mitä sitä mureksimaan, totean kotiin kävellessä, jos en kelpaa itselleni silloin tällöin (muille kelpaamattomuus on heidän ongelmansa kunnes nielaisen sen omaksenikin), kun kerran näin helppoa lääkettä on kuuden minuutin kävelymatkan päässä kotoa!

Tärkeintä on, ettei tarvitse ajatella eikä pelätä epäonnistumista. Jostakin syystä tanssissa en pelkää. Ehkä se johtuu siitä, että käyn mielelläni tasoani alemmilla tunneilla - tykkään meditoida liikettä, eikä se onnistu, jos vain hädissään koettaa roikkua mukana osaamisensa rajoilla; ei minulla ole kunnianhimoa “edistymiseen” perinteisessä mielessä vaan olen siinä mielessä toivoton jammailija, joka tahtoo vain pitää hauskaa ja joka ei hevillä kyllästy muutamiin perusliikkeisiin; ilman tätä ominaisuutta en kai voisi pitää vesijuoksustakaan niin paljon kuin pidän - tai sitten siitä, että tiedän vain yksinkertaisesti olevani niin epäliikunnallinen, jäykkä ja laiska, etten ota mitään paineita. Kun mittatikku on liikkumattomuus, kaikki liikkuminen on aina plussan puolella. (Baletin kanssa fiilis oli toinen, mutta baletissapa ei paljon jammaillakaan ja kävin siellä lähinnä äidin intohimoista.)

Tanssionnellisuuteen eivät liity mitkään vertaamisen ideat. Se on vain koko kehon liikettä, joka tuntuu hyvältä ja säätää mielialan mukaansa. (Oikeastaan kehon liikkeen ja mielialan erottaminen on aika teennäistä, koska ne niveltyvät niin vahvasti yhteen. Mutta ehkä jokin painottava erottelu on tarpeen, koska tahdon toisaalta pystyä kertomaan jollakin tavalla, miten paljon helpompi minun on manipuloida olojani liikkumalla kuin tietoisesti ja keskittyneesti ajattelemalla, ideoita työstämällä.) Kävelen kotiin hymyillen ja unohtaen koko flirtin mielialalääkityksen ajatuksen kanssa. Hitto, mitä lääkkeitä tässä tarvitaan, tanssin minä tarvitsen! (Sinne saakka että jalat pettävät, lisää ilkikurisesti virittynyt verbaaliavaruus.)

Tänään on toisenlainen päivä, istun lautamiehenä oikeudessa. Se on aina hyvin opettavaista. Tänään opin sellaiset ilmaisut kuin “hapettaa” ja “viedä tonttiin”. Kuuntelen todisteluita ja tulen siihen tulokseen, että en oikeastaan todellakaan menetä mitään oleellista, vaikken käykään baareissa. Jopa viisi-kuusikymppiset lautamiehet tietävät minua paremmin, missä tapahtumapaikat sijaitsevat. Miksi katsoisin baarien nimiä, kun en niissä käykään? Olen niillä yhtä sokea kuin iltapäivälehtien lööpeille. Jotenkin vain silmäni liukuvat piittaamattomina niiden yli.

Todistelut sen sijaan kuuntelen hyvin tarkkaan. Kuuntelen paitsi pintatasoa, myös sitä, miten erilaisessa maailmassa tappeluihin ajautuvat elävät. Heillä tuntuu usein olevan oletus siitä, “miten mies toimii tällaisessa tilanteessa” (naisten en ole kuullut perustelevan vielä näillä sanoilla, miesten taas muutamankin kerran, joten ehkä kyse on jonkinlaisesta sukupuolisidotusta kunniakäsityksestä tms.) tai siitä, että kun toiset kuitenkin suhtautuvat heihin vihamielisesti ja aikovat pieksää heidät, on parasta ja vain hätävarjelun periaatteen mukaista pistää ensin itse veitsellä, iskeä tuoppi toisen otsaan tai heittää kivellä. Ymmärrettävää kyllä, tällainen oletus saa maailman tyypin ympärillä paitsi säpisemään ja vilisemään toimintaa, myös usein vastaamaan vihamielisesti. Tuntuu hämmentävältä istua pöydän takana ja kuunnella, miten varmasti joka puolella nahinaan ja pahimmassa tapauksessa hengenvaarallisiin tilanteisiin ajautuva tyyppi vierittää syyn kerta toisensa jälkeen aina noiden uhkaavien ja pahantahtoisten toisten niskaan.

Niin surulliseksi kuin kaikki se tekeekin, en voi olla värähtämättä tyytyväisyydestä ja olla tuntematta itseäni onnelliseksi ja etuoikeutetuksi sen vuoksi, ettei minulle käy tuolla tavalla. Olenhan toki minäkin joutunut väkivallan kohteeksi, mutta kovin pistemäisesti, enkä ole tavannut väkivaltaa minuun kohdistaneita ihmisiä enää lyömään ratkeamisen jälkeen. Ainakaan tuollaista ei käy minulle kaiken aikaa.

Mutta tuntuu kauhealta olla tyytyväinen tällaisesta, koska on niin helppoa tajuta myös, kuinka tuon kaikkialla tappeluihin joutuvan ihmisen kokemuksissa epäluottamus toisiin kumuloituu. Hän arvelee muiden suhtautuvan itseensä vihamielisesti ja käyttäytyy sen vuoksi hyökkäävästi - mihin vastataan samalla mitalla ja siten tavallaan todistetaan hänen epäluuloisuutensa oikeutetuksi. (Samalla tavalla kuin omat hyvät kokemukseni ihmisistä ovat kumuloituneet oikeastaan teini-iästä lähtien noita muutamaa väkivaltaepisodia lukuunottamatta; koska arvelen - enimmäkseen, en toki universaalisti, en aina onnistu tässä - muiden suhtautuvan itseeni ystävällisesti, jaksan pysyä aika kärsivällisenä silloinkin kun jokin kommunikaatio ei vain toimi, eikä tuloksena yleensä ole repivää riitaa. Taidan riidellä vain vanhempieni kanssa, ja sitäkin nykyään aika harvoin, koska hahmotan yhä selkeämmin, että he eivät osaa purkaa välisiämme solmuja vaan se jää minun tehtäväkseni.)

Mekin tavallaan todistamme hänen epäluuloisuutensa. Mehän säädämme hänen teoilleen rangaistuksen. Ja vaikka rangaistus ei olekaan väkivaltaa, siihen sisältyy pakottamista johonkin ja jonkin tärkeän riistämistä tai sen riistämisellä uhkaamista. Me olemme liian myöhässä, huomaan ajattelevani. Huomaan kysyväni itseltäni, mitä minä täällä teen ja uskonko tähän kaikkeen, uskonko tämän tosiaan katkaisevan koston kierteen ja toimivan paremmin kuin silmä silmästä tai kaksi silmää silmästä -periaatteiden. (No tietysti tämä toimii vähän hienostuneemmin, mutta riittääkö se?)

Ei silti, että nämä ajatukset olisivat mitään uutta. Samaan epäuskoisuuteen koko systeemin kanssa törmään joka ikinen kerta. En ole edelleen, kuuden tai seitsemän vuoden lautamiespestini aikana, keksinyt mitään järkeviä vaihtoehtoja. En silti suostu ahdistumaan tästä. Me vain tiedämme edelleen liian vähän ihmisestä, tämän muuttumiskyvystä ja motivaatiosta muuttua.

(Ah, jos tietäisimme enemmän, tietäisin ainakin satatuhatta asiaa, joiden suhteen tahtoisin motivoitua. Mutta ehkä motivoimattomuuteni on kehon tai alitajunnan viisautta, sen säästeliästä paperpussipinkkojen säilöntää jo kauan ennen kuin uusiokäytöstä ja kierrätyksestä tuli tiedostavaa toimintaa?)

Kotiin sateessa pyöräillessäni mietin, kuinka paljon paremmalta tanssionnellisuus tuntuu vertaamisonnellisuuteen verrattuna. Vertaamisonnellisuudessa on niin selvästi läsnä jonkun toisen epäonni, etten oikein osaa olla tuntematta syyllisyyttä ja kauhistusta sitä tuntiessani. (Minusta tuntuu, etten erityisesti hae sitä, sen tuottama tuntemus on niin ambivalentti toisaalta muistuttaessaan tyytyväisyydestä ja onnellisuudesta, mutta samalla ammentaessaan sen jonkun toisen epäonnesta, johon ei voi olla samastumatta jonkun verran sitä ajatellessa. Jollain tasolla ymmärrän, etten ole vastuussa näiden ihmisten epäonnesta, mutta toisaalta tunnen hurjaa halua jotenkin auttaa heitä, eikä minulla tieysti ole oikein mitään järkeviä keinoja.) Tanssionnellisuus taas on jotenkin puhtaampaa ja läsnäolevampaa, se ei jakaudu minuun ja muihin, se täyttää koko maailman päivänpaisteisella lämmöllään eikä vaadi minkäänlaista vertaamista, ainoastaan tässä ja nyt hengittämisen ja musiikin tömistämisen, enkä tiedä paremmasta.

Jotenkin tanssi vain tuo tähän ja nyt samalla tavalla kuin sadepisarat. Ne koskettavat, kuuluvat, piirtävät kehon esiin samalla tavalla kuin pimeässä kehoa silittävä käsi. Piirtävät sen esiin, mutta osaksi suurempaa kokonaisuutta, raja on pelkkä luonnos, joka siirtyilee jatkuvasti, hengityksen mäntä kiskoo ja työntää kaasuja, ihon läpi erittyy kosteutta. Vertaamisonnellisuudessa on konstruoitava paljon monimutkaisempia oliota, tuo toinen ja minä, psykologisia taipumuksia ja itseään vahvistavia luontumuksia, jähmetettävä kaikkea sellaista, minkä jähmettäminen saattaa olla aika vahingollistakin käsittämiskyvylle ja onnellisuudellle. Tuon jähmeyden aistii.

Enkä pidä sen aistimisesta.

Tähän aikaan vuodesta pyöräileminen alkaa tuntua uimista ja vesijuoksemista mielekkäämmältä harrastukselta. Vesijuostessa näet olkapäät alkavat ikävästi krampata silkasta ilman kylmyydestä, eikä se oikein tunnu tarkoituksenmukaiselta, koska juoksen altaassa lähinnä vetreyttääkseni ja voimauttaakseni niska-hartiaseutua ja yläselkää. Eikä muutenkaan aurinko kimmellä samalla lailla veden pinnassa eikä tuoksu ole kesäinen. Toki altaan vedenrajassa on edelleen kiinnostavaa bionöyhtää, kuten männynneulanen (vai mikähän olisi oikea termi, männynneulasia kun on aina kaksi yhdessä; wiki sanoo tästä: “Neulaset ovat pareittain kääpiöversoissa.”) joka laskee ja nousee lipleen mukana eikä jostain syystä osaa irtautua seinästä, kiereksiipä vain sitä ylös ja alas. Mutta tulee kylmä.

Pyöräillessä sen sijaan ei enää tule kuuma ja hikevä olla. Ja jos jotakin, syksy on voimakkaiden tuoksujen aikaa. Ajan Kumpulassa puutalojen välistä ja haistan omenat pihoista. Koko kylän yllä oikein leijuu omenantuoksu, samanlainen kuin löyhähti viikkaamastani muovipussista, jossa oli ollut omenoita. Omenan tuoksu on ihana, oikein täyteläinen ja viekoitteleva. Omena, kuten kahvikin, on niitä aineita, joita on ihanaa nuuhkia, mutta joiden elimistöönsä tunkemisesta seuraa yleensä vain ikävyyksiä (ainakin jos omena on raakaa). Jo maku suussa on uhmakkaan hapokas eikä tunnu olevan mitään sukua herkän aromikkaalle tuoksulle, ja vatsassa ja suolistossa hapot vasta alkavatkin tuntua. (Mutta ei siitä sen enempää. Luotan kuvittelukykyysi.)

Omenoiden lisäksi tuoksuvat mätäneminen ja maatuminen. Metsän läpi polkiessa syksyn kirpeät ja raikkaat tuoksut oikein lennättävät jalkoja vinhaan tahtiin. Tämä syksy on kummallinen - koko tämä vuosi on ollut kummallinen, niin paljon erilaisia kiireitä, ja nyt Vompsu makaa vain sängyssä käsipotilaana, emmekä voi mennä sieneen, koska vaikka minä voisinkin, kuka sitten tekisi hänelle puuroa ja voileipiä kotosalla? Metsä tuoksuu houkuttelevalta, mutta on vain poljettava pyörää kotiinpäin ja oltava vastaamatta kutsuun vaellella kaikessa rauhassa puujättiläisten välissä ämpärin ja veitsen kanssa, edetä maastoa silmät ympyriäisiä muotoja etsien. Palstalla on sentään käytävä. Madot ovat kiskoneet paksun ruohosilppukerroksen maan sisään, ja kyllä ne ovatkin hyvin syöneen näköisiä. Herneet ovat luhistuneet lehtihomeiseksi keoksi, mangoldit sen kun kasvattavat vahamaisia kuohujaan. Sade on läiskinyt mätiä pisteitä tuoksuherneiden silkinhienoihin terälehtiin ja tahrinut unikon punaisen keltaisin siitepölyläikin. Kurpitsan oranssit kukat ovat repaleisia jo.

En näe kaupunkia kaikilta näiltä yksityiskohdilta, livun enimmäkseen maisemien ohi tai läpi, ne muuttuvat joksikin imaginaariseksi, kunnes sitten juhlista tullessa yö on äkkiä niin kylmä, ettei oikein tuoksu miltään. Kylmä tunkee kuviosukkahousujen ja kevytrakenteisten lenkkareiden sisään, pysähdymme katselemaan kaniineja. Ohikulkija luulee miesseuran pissivän urheilukentän nurmelle aidan raosta ja kieltää tekemästä niin. En saa selvää sanoista, koska en odota kenenkään puhuvan pissimisestä, mehän katselemme kaneja. Ja kun sitten käännymme, näen äkisti maiseman: talojen muurin, risteyksen ylle kuroutuvat raitiovaunujen sähkölinjat. Yksi vaijereista on kiinnitetty talon tupakanruskeaan seinään ovenkahvan näköisestä pidikkeestä, muut lähtevät kahvattomasta möykystä. Tuossa suuressa risteyksessä tunnelma jäsentyy äkisti epähelsinkiläisesti, joten maisema pysäyttää sen sijaan että sen sisään vain kävelisi hyräillen, tallustelisi sen läpi kotiin nukkumaan.

Miksi vänkyräinen tertturanka kypsässä punaisessa tomaatissa näyttää taiteelliselta tyhjällä pöydällä tai ikkunalaudalla, mutta ei mikron viereisessä kaaoksessa? Onko tanssiva joukko taidetta, jos sillä ei ole näyttämöä, jolle yleisö ei voisi periaattessa astua esityksen aikana? Entäpä lavatanssit - ovatko ne taidetta muuten kuin elämäkin on?

Tarvitseeko minun kehystää nämä valokuvat ja naulata niiden kehyksille paikat seinälle, jotta voin nauttia niistä täydemmin kuin nyt, kun ne ovat kiepillä taistelevien metsojen teekannun päällä, runohyllyn ylisillä? Entäpä nämä runot - nämä kirjat, joita en ole availlut pariin vuoteen? Ei kai muistamiseni nyt sentään taidetta ole? (Etenkin kun muistini väärentää etevästi asioita, kuten kai parasta mielenterveydelle onkin. Vai onko?) Tai tuo taulu, joka tuossa jo riippuu, grafiikanlehti Venäjänmaalta, lahja taiteilijalta, milloin oikeastaan pysähdyn havaitsemaan sen esteettisiä kvaliteetteja sellaisenaan? Eikö se pikemminkin ole osa seinää, eikö huomioni polveile siihen vain huoneen osana, maailman osana?

Kun keskityn johonkin, enkö silloin katoa? Mikä on tämä paniikki, kun kuuntelen Vompsun terapeutin ystävällisesti meille lainaamaan mindfulness meditation -setin ensimmäistä ceedeetä ja rauhallinen miesääni kehottaa keskittymään hengitykseen mitenkään hengitystä muuttamatta? Onko sellainen mahdollista? Eikö muka huomioni ole voima, joka jähmettää tapahtumisen esineiksi, suorituksiksi, muodoiksi? Joka johonkin minussa suuntautuessaan työntää tuota kohdetta sijoiltaan? Joka johonkin tuntoaistittomaan ja kanssani hermoverkkoa jakamattomaan kohdistuessaan työntää tuon toisen kutsun syrjään ja kohtaa tuon toisen vastuksen sinne saakka, että unohtaa suuntautuvansa ja tulee osaksi tuota toista? Ja millä lailla tuo toinen on silloin muka erillinen minusta, enkö muka kanna yhteyttämme sisälläni lopun elämääni ja suuntaudu uudelleen siitä muistuttaviin tuokioihin, tilanteisiin, tansseihin, näytelmiin, painu ihoa vasten ja unohda kaikkia rumia sanoja?

Onko mitään intiimimpää kuin alkaa hengittää toisen tahtiin tahtomattaan ja huomaamattaan?

Osaako joku hengittää pakottamatta asiaan keskittyessään?

Ovatko minua enemmän ne asiat, jotka tiedän ja joista päätän, vai sellaiset seikat kuin tapani kävellä tai ojentaa käsi, hymyillä tai väräyttää nenääni? Olenko enemmän se joka ajattelen olevani vai se, josta yllätyn, ja kuinka usein unohdan yllättävät seikat? Ja enkö joka tapauksessa luota hahmottomaan elämänvoimaan tai minuuteen tai kokemukseen tai lihasmuistiin, sillä en erityisemmin murehdi, osaanko tänään kävellä kauppaan ja takaisin enkä sitä, tunnistanko äitini hänet tavatessani tai siitä, ymmärränkö sinun sanojasi summittaisesti, kun vastaat kysymykseeni?

Ja miksi käy niin, että kun hengitys ensin vaikeutuu ja levottomuus kuohahtaa, pian rentous valtaa maailman ja ceedeetä on mahdotonta kuunnella loppuun nukahtamatta tai ainakin laskeutumatta jonnekin hyvin hiljaiseen ja liikkumattomaan tilaan, jossa hengityksen keinu on ainoa aistimus? Onko tämä jokin pienimuotoinen katharsis?

Miksi voin tanssia yleisölle vain niin, että yleisö on pimeässä tai suljen silmät tai päättäväisesti kohdistan mieleni siihen, miltä tanssiminen tuntuu lihaksissa ja nivelissä, luiden kulmauksissa ja tasapainoaistillisesti? Irtoavatko nämä sanat minusta sillä tavalla, että kukaan niiden lukija ajattelee niiden voivan olla hänen omia sanojaan, esimerkiksi sellaisia, jotka hän aiemmin kirjoitti lapulle, ja sitten lappu hukkui ja nyt joku on laittanut ne nettiin?

Mikä on tämä huomio, joka kohdistuu ja liikahtelee? Jos se pystyy näkemään rytmin eristämättömässä tomaatinrangassa sekasotkun keskellä, miksi se tahtoisi siivota? Haluaako se oikeastaan vaikuttaa miltään tai tulla tarkastelluksi? Olen melko varma siitä, että se haluaa jakaa hetkiä ja tunnelmia, unohtua tuntemuksiin, lakata skannaamasta, rauhoittua, mutta eikö tämäkin varmuus päde vain joihinkin hetkiin?

Ja jos minuus on jotakin näin hataraa tunnettuna ja toisaalta monoliittimaisen luotettavaa tuntemattomana ja ohjaavana, jotakin näin tilanteista ja hengitysvaikeuksista erottumatonta, miksi olisin huolissani siitä tai suostuisin kuvaamaan sitä työhaastattelussa muutamin adjektiivein? Eikö riitä, että hengitän ja että stressihormonini huuhtovat näitä pehmeitä rantoja ja että yö ja päivä tahdistavat maailman ja että tahtiin on helppoa myöntyä? Osaisinko edelleenkään vastata niille, jotka sanovat, ettei tällaisella hiljaisella kysymisellä ole väliä? Onko vastaamisella väliä?

Mitä tapahtuisi, jos vaikeus hengittää luonnollisesti käskettäessä lakkaisi?

Olen ripustanut valkosipulit sanomalehden palasella puhtaiksi pyyhittyinä ja juuret saksilla lyhennettyinä sukankuivatustelineeseen. Sukankuivatusteline on ripustettu runohyllyn toisen vetolaatikon vetonuppiin, runohylly on ripustettu seinään. Runohylly on edellisessä elämässään ollut kosmetiikkahylly äitini työpaikassa. Sen alareunan jäljistä päätellen se on vanhan astiakaapin yläosa, joka on sahattu irti kokonaisuudestaan ja maalattu sitten valkoiseksi. Tätä teoriaa tukee myös se, että kirjahyllyosuutta reunustavat kaksi painaumaa, joihin voisi halutessaan teetättää liukuvat lasiovet. Toinen pikkuhyllyni, joka seisoo lattialla ja on isomummon kuolinpesän peruja, on vääntynyt ja sen lasiovet siksi ovat äärimmäisen tankeat liikuttaa. Näiden lasiovien käyttöongelmien takia olen päätynyt jättää tilaamatta runohyllyyn lasit. Laseista on muutenkin mieliharmia esimerkiksi muutoissa. Ne voivat hajota ja niiden siirtelyssä on noudatettava suurta varovaisuutta. Toisaalta pidän muuttamisesta. Myös kirjat ovat hankalia muuttaa ja siksi poden niiden suhteen ambivalenssia.

Sukankuivatustele on itselleni uusi keksintö. En muista, miten lapsuudenkodissani kuivattiin sukat ja pikkuhousut, mutta ei ainakaan juuri tämän näköisellä vempeleellä. Tutustuin vempeleeseen edellisen eroni jälkeen, kun yhtäkkiä huomasinkin asuvani Tähtitorninmäellä sen puiston luona, jossa kerran kalalokki varasti laukustani paketillisen japanilaisia riisikeksejä. Niitä myytiin silloin vain Stockmannin Naturassa, josta ostin pitkään kaiken ruokani. Sitten Natura lopetettiin. Mutta takaisin telineeseen. Se oli vuokraemännän asunnossa ripustettuna makuuparven alle. Tuntui suunnattoman dekadentilta ripustaa siihen kuivumaan alusvaatteita. Jostakin syystä seurustelevien ja avioituneiden naisten alusvaatteista on hävinnyt dekadenssi. Minne? Sen kun tietäisi, sillä nyt kun nipistelen noita täsmälleen samoja vaatekappaleita samanlaiseen joskaan ei samaan värkkiin, en aisti hommassa mitään dekadenssia.

Ehkä se johtuu sitä, että minulle maistuu taas ruoka eivätkä kylkiluuni enää näy rintalastan kohdalla. Pidin siitä, että kylkiluut näkyivät, mutta en pitänyt siitä, miten masentunut ja ruokahaluton ja samalla levoton olin tuon talven. Jos pitää valita dekadenssin ja tyytyväisyyden välillä, taidan sittenkin rohmuta tyytyväisyyttä.

Kun istun sängyllä ja kirjoitan, valkosipulit tuoksuvat. Niitä on vielä palstalla laatikossa suuret kasat, jokin päivä pitäisi ehtiä hakemaan niitä lisää, sitoa niitä pitkiksi köynnöksiksi seinille. Ehkä sunnuntaina? Tuntuu uskomattomalta, että nämä vetevät, pulleat ja käteen selvästi kosteat oliot kuivuvat ja alkavat rapista, että talvella niiden iho hilseilee pois päättäväisesti painavan peukalonpään alta. Että nuo kuoret, jotka nyt ovat joustavia ja ohuita ja venyviä, käyvät paksuiksi ja koviksi ja murtuvat helposti. Koska valkosipuliamppeli roikkuu sängyn yläpuolella, voisi ensin kuvitella, että pelkäämme vampyyreita.

Mutta ei, ei enää. Oikeastaan en edes tiedä, onko tuo toinen joskus pelännyt. Minä olen, sen muistan. Pitkään ja hartaasti ja irrationaalisesti. Miksen ole pelännyt juoruja tai raiskaajia tai taskuvarkaita, vaan vampyyreita? Ehkä tämä on olennaisesti vaikuttanut siihen, että todellisuus on tarkoittanut minulle jotakin hyvin huojuvaa ja että sen seurauksena olen ilahtunut metafyysisistä systeemeistä taitavasti kudottuina satuina, koska ne ovat edenneet niin kauas siitä maailmasta, joka uhkuu tarinoita, jotka eivät pääse päätöksiinsä saakka, kun elämän on edettävä toisaalle.

Harmaa kissa liukuu punaisesta eteisestä versovanvihreään huoneeseen. Illalla vihreä näyttää yhä selkeämmin taitetulta valkoiselta. Mutta millainen olisi rullattu tai rytistetty valkoinen? Tai silitetty? Ovenkarmeissa riippuvat kevyet mutta massiiviset kimput sitruunakissanminttua ja yksi kimppu vuoriminttua. Takaisin pahasta ulkomaailmasta palanneet ruskeat kovakuoriaiset ovat kokoontuneet riisipaperilamppuun. Ne näyttävät hieman poliitikoilta kerääntyessään noin laumana. Lampusta roikkuu sydänlyhty, jonka sanka löytyi väärän asunnon lattialta pitkien etsintöjen ensin jäätyä hedelmättömiksi.

Illan sineen on jo painunut yön harmaa, musta. Valkosipulit kuivuvat siten, että alapuoli käy ensin kuivemmaksi kuin yläpuoli, eli aivan toisin päin kuin esimerkiksi vaatteet. Se tuntuu mysteeriltä siksikin, että alapuolihan on vielä paksumpikin. Ystävä on lähtenyt iltateeltä kotiin ja vanhan sellon kanssa festarikiertueen tehneet kaiuttimemme ovat palanneet kotiin. Kun musiikin saa päälle, valkosipulien tuoksu tuntuu hälventyvän. Mutta kai vain mieli liikahtaa, se ei kykene pitelemään kaikkea tätä yhtäaikaa. Se suuntautuu, ja tuoksu jää sivuseikaksi. Jos katson toiseen suuntaan ja keskityn muuhun, valkosipulit katoavat aistimastani sinne saakka että mainitsen ne itselleni tai jollekin muulle.

Nyt kun Vompsu on vain kotona ja sängyssä kaiken aikaa, huomaan kaipaavani hitusen rauhaa ja hiljaisuutta. En tarkoita, että hän erityisesti melskaisi, ei. Mutta vietämme kuitenkin samassa huoneessa lähes vuorokaudet ympäriinsä. Kun tiskaan, hän lukee ääneen Maija Poppasta. Se on esimerkiksi miellyttävä ratkaisu - saan jalompaa ajateltavaa kuin omat päähänpinttymäni ja samalla Vompsu tulee huomaamatta lukeneeksi noita paksuja kirjoja, joihin hän ei ehkä muuten tarttuisi ja joista hän kuitenkin tuntuu jollakin lailla pitävän nyt, kun niihin perehtyy. Jokin tässä asetelmassa on hyvin hullunkurista - olin kuvitellut, että toipilaille luetaan, mutta minulla onkin toipilas, joka puhkuu halusta tehdä jotakin muuta kuin vain maata ja toisaalta alan olla itse sen verran kuormittunut kiireisestä työkeikasta ja kahden ihmisen asioiden hoitamisesta, ettei minusta ehkä ole kovin virittäväksi keskustelukumppaniksikaan vaan kuuntelen varsin mielelläni tuota ääntä, joka rytmittää tiskaamisen etenemistä.

Huomaan hiljaisuuden kaipuun oikeastaan vasta vesijuostessa ja reaktiostani ystävien Taiteiden yö -kyselyyn. En halua mihinkään, missä ihmiset tungeksivat, tulveksivat ja pörräävät. Haluan korkeintaan maata sängyssä mitään sanomatta, kuunteleminen on okei, mutta en jaksaisi kommentoida mitenkään, tai sitten tahdon kävellä tai olla veden varassa yksin. Vaikka altaassa polskii vakkarikävijöiden lisäksi liuta lukiolaisia ja vaikka kadut ja lenkkipolut ovat täynnä ihmisiä, olen aika taitava sulkemaan heidät mielestäni ja keskittymään ryhtiin, hengittämiseen ja vain etenemiseen tai vesijuoksun tapauksessa lähestulkoon paikallaan polkemiseen.

Se on oikeastaan aika kummallista, koska yleensä pidän ystävien seurasta ja kaipaan sitä enemmän kuin saan. Mutta ehkä on niin, että deadlinen kiristäessä samalla kun minun pitää yksin pyykätä, kokata, imuroida, pedata, maksaa laskut ja hoitaa ostokset suorituskykyni yksinkertaisesti horjuu ja keho koettaa kertoa sen seisauttamalla ajan auvoisesti juuri vesijuoksualtaassa, jossa etenen yksin ja hitaasti. En tahtoisi oikeastaan nousta altaasta lainkaan. Tulen ajatelleeksi siinä niin junnatessani toistakin seikkaa - sitä, miten unohtelen tavaroitani juuri jonkun seurassa. En yksin käydessäni yleensä unohda tavaroita, mutta jos olen liikkeellä jonkun toisen kanssa, tilanne jotenkin hermostuttaa minua sen verran, että kadotan lähestulkoon kroonisesti vähintään bikinit. Ei toisen tarvitse kuin sanoa, ettei hän jaksa enää saunoa, kun jo päätän, et joo varmaan se on hyväks mullekin jos en istu tääl koko päivää ja sitten kävelen ulos ja jotenkin hermostuksissani omasta hitaudestani jätän tavaroita jälkeeni vanan. Kotona koetan muistaa, olenko ottanut ne mukaan, mutta en onnistu muistamaan kuin huolen siitä, etenenkö jotenkin liian hitaasti ja onko tavaroita mukana liikaa. Jälkikäteen saatan harmistua kohtuuttomissa mitoissa tajutessani, että joudun taas kysymään henkilökunnalta, onkohan tätä ja tätä tavaraani tuotu löytötavarakoppaan. Tiedän, ettei se ole kovin vakavaa, mutta tajuan myös, että jos jatkan samaan tahtiin, parinkymmenen vuoden päästä ystävät pyörittelevät päitään takanapäin ja hämmästelevät, miten nuorena kärsin dementian alkuoireista. No, ei kai sekään niin vakavaa ole…

Hiljaisuuden kaipuu näkyy nyt hyvin myös niistä liikunnan ja kehotietoisuuden kursseista, joiden rohmuaminen on hyvä/paha tapani. Toisaalta ne tukkivat illat ja kadottavat tiiviimmän sosiaalisen elämän ja ystävyyksien syventämisen mahdollisuudet, toisaalta ne tarjoavat kehonravintoa ja välttämätöntä rentoutusta sekä tarjoavat paikan toisenlaiselle sosiaalisuudelle, sille nimettömälle ja vain kasvojen ja vartaloiden muotojen mukaan etenevälle tuttavuudelle, jossa norkoillaan ovensuussa oman tunnin alkua odottamassa ja ehkä vaihdetaan pari varovaisen ystävällistä sanaa ennen kuin astutaan suureen saliin ja valitaan siitä oma paikka, yleensä sama viikosta toiseen. Se, että kaikki liikkuvat samojen ohjeiden mukaisesti, on jollakin tavalla hyvin rentouttavaa. Tuo asiantilahan ei yleensä toteudu muunlaisessa sosiaalisuudessa, jossa on odotettavissa törmäyksiä ennen pitkää. Samojen ohjeiden mukaan liikkuessa erilaisuuden näkee helposti mutta se ei törmää kipeästi vaan on hauska, pikantti mauste.

Yhden varaamani kurssin nimikin viittaa eksplisiittisesti hiljaisuuteen ja hiljentymiseen. Oikeastaan vasta nyt, kun annan itselleni luvan mennä tuollaisille kursseille ja pohtia tätä teemaa, huomaan, kuinka kauan - kohta kolmisen vuotta - se on ollut sysättynä ihan huomioni marginaaliin. Se tuntuu kummalta, koska olen kautta elämäni etsinyt hiljaisuutta hyvinkin ehdottomasti. Ehkä tämä kaikki bloggaaminen kohdistaa huomiota kovasti kommunikatiivisuuteen? En osaa sanoa, mutta tuntuu hyvältä, että muistan taas hiljaisuudenkin. Se on kuitenkin juuri sama tila, jossa oivallukset tulevat pakottamatta. Minusta kommunikaation oivallukset tuntuvat usein pakotetuilta - kuin askelmien hakemiselta hirveän liukkaalla ja kaltevalla kalliolla. En halua liikkua sillä lailla koko ajan enkä halua myöskään tulla valtavan surulliseksi saavuttaakseni hiljaisuuden. On oltava pehmeämpiäkin keinoja. Olen joskus osannut niitä ison joukon, on vain muisteltava kehon kautta, sallittava sille yksinolo ja nitistettävä se itselleni muodostunut uusi pelko, että jos en riittävästi näe ihmisiä isoissa lösseissä, oloni jotenkin huonontuu (mikä kai riippuu lähtötilanteesta) ja unohdan kaikki vaivalla oppimani sosiaaliset taidot (mikä tuskin kovin suoraviivaisesti on uhkana, jos vain pysyn valppaana kehoni merkeille).

Siinä missä myrskyä kuvitellessani näin kaikki pisarat ja välähdykset ja käsivarret tarkasti, huomaan tänään unohtavani altaassa lähestulkoon kaiken kehoni ulkopuolisen. Etenenkö? Ohittaako joku minut? Miten muotoilisin sanat erääseen sähköpostiin? Ne kaikki lakkaavat kysymästä kysymistään. On vain vesi, ja hiljaisuus, ja jalat, jotka kauhaisevat kuin hevosen jalat kirkasta vettä, mieli hevosen selässä sen harjaksissa rystyset valkeina roikkuen, hevosen armoilla, kesän loppu - se on enemmän mielentila kuin maailman tila - ja halu maata tai kävellä tai ajatella hiljaa, olematta iloinen tai surullinen tai innoissaan tai voipunut. Olla vain määrittelemättä ja oikeastaan lähestulkoon tuntemattakin mitään muuta kuin sen, että keholle on riittävästi tilaa ja että kaikki on ihan hyvin ja että jos nukuttaa, uni tulee vitkuttelematta.

Joskus asiat selviävät myöhäisessä vaiheessa. Niin nytkin. Olen käytellyt sanaa “myrsky” iloisesti lapsesta saakka ja jos joku olisi kysynyt, tiedänkö, mitä myrsky tarkoittaa, olisin oletettavasti pitänyt kysymystä hullunkurisena ja ehkä hieman saivartelunakin. Ehkä johtuen koulutuksestani olisin saattanut vastata, että ainakin minulla on nimetä joitain kriteerejä tuon käsitteen soveltamiselle, vaikka en ehkä täsmällisesti osaakaan rajata tuollaista tapahtumaa tai oliota muista erilleen.

Ja kas: sen kerran kun innostun tutkimaan Ilmatieteen laitoksen sivuja tarkemmin, saan huomata, että olen ollut väärässä koko elämäni myrskyn suhteen. Kriteerini ovat aivan liian tiukat. Se tuntuu konulta, koska olen monesti kertonut ihmisille pitäväni myrskyistä.

Sivuilla määritellään myrsky näin:

Sanaa myrsky käytetään suomen kielessä ilmaisemaan yksinomaan tuulta ja silloinkin sillä tarkoitetaan suuria tuulen nopeuksia, kuten asteikosta käy ilmi. Myrskytuuli puhaltaa, kun kymmenen minuutin keskituuleksi on mitattu vähintään 21 metriä sekunnissa. Sana storm tarkoittaa englannin kielessä tuulen ja myrskyn lisäksi voimakasta sääilmiötä, jopa niin, ettei kyseisen sääilmiön yhteydessä tuule lainkaan. Silloin sanaa myrsky ei suomen kielessä pidä käyttää, vaan puhua hyvin voimakkaasta sääilmiöstä.

Yleiskielessämme on säilynyt tapa puhua ukkosista tai ukonilmoista vierasperäisen ukkosmyrskyn sijasta. Vaikka voimakkaiden ukkosten, rajuilmojen yhteydessä esiintyy voimakkaita tuulen puuskia, joskus jopa yli 15 metriä sekunnissa, ei Suomessa maa-alueilla ole tuntureiden lakialueita ja Utsjokea lukuun ottamatta mitattu 10 minuutin keskituuleksi 21 metriä sekunnissa eli myrskyä. Erittäin kuvaava nimi puuskatuuliselle ukonilmalle on vanhan kansan sanonta rajuilma - se jos jokin kuvaa rajun ukonilman luonnetta.

Tuntuu kummalta, että pelkkä kova tuuli voi ansaita myrskyn nimen! Itse olen ajatellut raivoavaa merta, hakkaavaa sadekuuroa, sen jälkeistä ja sitä edeltävää kumman keltaista valoa, mustia, uhmakkaasti kertyviä pilvimassoja ja, parasta kaikessa, maan ja taivaan välille repeytyviä voimakkaita jännitteitä, jotka valaisevat tienoota leimauksin vaikka kuinka kauas. Minusta kova tuuli ei kuulosta paljon miltään, koska olen kasvanut saarella, sen ulapan puoleisella rannalla, ja siellä tuulee melkein koko ajan niin, että rantakasvillisuutena eivät viihdy tuulenarat kasvit ja kesälläkin paksu villapaita on usein luontevin vaateparsi, koska t-paidassa kädet menevät kananlihalle.

Mutta on hyödyllistä saada muistutus siitä, kuinka usein kommunikaatiovaikeudet voivat johtua aivan “kaikille tuttujen” sanojen määritelmäeroista. Ties kuinka monta muutakin sanaa ja ilmiötä ymmärrän sillä lailla kun ne on esitelty ja käsitetty ollessani kahden tai kolmen tai viiden. Ja muut myös.

Tänään vesijuoksuallasta kirnutessani mietin, saisiko näistä puhureista uskoteltua itselleen myrskyn. Ei tuule edes kovaa, mutta kun näen pihlajan kallistelevan marjasatoaan ja mäntyjenkin latvojen taipuvan sitkeästi samaan suuntaan, päätän edes yrittää. Tarkkailen viriä, jonka tuuli pakottaa loiskeiden pintaan: suuremman aallon päällystää pienempi ristikko, joka sävähtää veteen ja katoaa sitten samalla kun puidet latvukset oikenevat hetkeksi. Merestä - näin näet vesijuoksuallas muuttuu mielessäni kuvitellessani myrskyä - pistää esiin haaksirikkoutuneiden käsiä, jotka huhuilevat vimmatusti apua taivailta. Turhaan! Likarännikouru tai miksi nyt sitä altaiden sivun kourua nimitetäänkään, kurluttaa ja hörppii vettä äänekkäästi: se on selkeä uppoavien laivojen ääni. Tyytyväisyys kohoaa hitaasti mieleeni, ponnistelen myrskyn lävitse meren selällä, maan puut riekaloituvat silkasta ajatuksen voimasta. Ja kuinka vesi valkaistuukaan ja pirskoaakaan, kun hukkuvien kädet hakkaavat sitä. Enkä voi mitään, en kaikkiaan voi mitään.

Juoksen tyytyväisenä kuvitellussa myrskyssä, sellaisessa kuin myrskyt kuvittelen, määritteli ilmatieteen laitos ne miten hyvänsä. Sitten tuuli tyyntyy ja juokseminen alkaa tuntua vaihtoehdottomalta. Aika katoaa, mielikuvitus katoaa. On taas elokuu, kotona makaa potilas seuranaan harmaa kolli, kukaan ei huku minnekään. Hyväksyn mielessäni uuden sisällön termille “myrsky” ja koetan totutella ukonilmaan ja rajuilmaan, mutta se tuntuu kummalta: ilmahan on jotakin näkymätöntä ja kaikkiallaolevaa, kun taas kunnon ukkonen, rankkasade ja repivä tuuli eivät voi jäädä huomaamatta. Pidätän silti oikeuden kuvitella myrskyn sillä lailla kuin haluan, vanhanajan kunnon myrskynä, kunhan muistan kommunikoidessani käyttää termiä toisin.

Mutta nyt meri tai vesijuoksuallas on melko sees, sitä polskuttavat vain iloiset uimarit ja vesijuoksijat, ja kello on kiertynyt osoittamaan poistumisajankohtaa.