Veloena

Joskus lukiessa törmää ihan hassuihin kivahduksiin ja murinoihin, kun sinänsä avomielisen tekstin joukossa on äkisti lause, joka törröttää tutkiskelevan otteen tekstivirrasta ehdottomana ja erottuu siksi, ettei itse voi mitenkään onnistua samastumaan sen asenteeseen.

Luen Juha Varron ja Hakim Attarin teosta Syvä laulu. Vaikka kirjoittajat porautuvat johonkin perinjuurin tuttuun ja helposti samastuttavaan ajatukseen ihmisen ulkopuolisuudesta ja kauhun sanattomuudesta ja äänensävyjen muuttumisesta korahteluksi ja huudoksi tässä tilanssa, töksähdän seuraavaan fragmenttiin:

vinoutuneiden ihanteiden (terveys, pitkä ikä - kaikki ikävystyttävä!)

Ehkä on parasta siteerata kohtaa hieman laajemmin:

On outoa, kuinka vaikea meidän on huomata, että jokaisessa ihmiskulttuurissa - ja monissa eläinkulttuureissa, ihme ja kumma - humaltuminen on tärkeä osa ihmisenä olemista. Ihmiselle on annettu osa, jossa saa selvästi näkyville rajallisuutensa: tietää, ettei ole kaikkia mahdollisuuksia mutta voi ne kuvitella. Kukaan ei kestä sitä kaiken aikaa selvin päin.

Vasta kulttuuristen väärinkäsitysten - kirkkouskontojen, elämänpuhdistusliikkeiden, vinoutuneiden ihanteiden (terveys, pitkä ikä - kaikki ikävystyttävä!) - mukana voi tulla vaatimus kieltäytyä humaltumisesta. Se on itsensä ja yhteisönsä rankaisemista synneistä, joita ei kukaan ole tehnyt, eräänlaista hybristä, ylimielisyyttä, jossa ihmisen rajat nähdään väärin, ikäänkuin ihminen olisi jumala, kone, kaikki, vain itsensä.

Jos kuitenkin joku suostuu näkemään humaltumisen ytenä ihmisen eksistentiaalina, olemista kuvaavana piirteenä, koko käsitys muuttuu. Samalla tavalla kuin tarvitsemme kuunteluhetkiä (jumalan, kaiken, toisen, luonnon, ihmeen edessä), tarvitsemme humaltumista.

Kyse on myös sanan metaforallisesta käytöstä: joka kieltäytyy kokemasta alkoholin ja huumaavien aineiden aiheuttamaa humaltumista, on myös kykenemätön humaltumaan kauneudesta, äänistä, mauista, tuoksuista, rakkaudesta, toisesta ihmisestä, luonnosta. Kyse ei ole keinotekoisesta tilasta, “kemiallisesta myrkytyksestä”, vaan antautumisesta, antautumisen harjoittelusta, antautumisen rajojen tunnustelemisesta, antautumisen oppimisesta, oppimiseen antautumisesta.

Kyse on samasta kuin rukouksessa. Jos uskaltaa antaa toisen olla äänessä eikä itse koko ajan puhu (ota tilaa, määrää sisältöä, hallitse), saattaa voittaa itsensä maailmaan.

Tuo kohta hämmentää minua suunnattomasti. Vaikka pidänkin selvänä, että olen monessa mielessä ulkopuolinen yhteiskunnassa ja tunnistan ulkopuolisuuden niin työhaastatteluissa kuin sivistyneillä päivälliskutsuillakin ja pääsen siitä oikeastaan vain kävellessäni ajatuksiini vaipuneena sekä käsitellessäni eläimiä tai ystävyyden helähtäessä oikein kirkkaalla tavalla, en ymmärrä, miksi tästä kaikesta pitäisi seurata halu antautua asian kurjalle tilalle. Sillä on myös niitä hetkiä, jolloin tunnen syvää yhteyttä toisiin ja maailmaan, ja voin tehdä melko paljon edistääkseni näiden hetkien toteutumista. Tietysti joku voi nyt väittää, etteivät nämä hetket muuta kohtalonomaista perusyksinäisyyttäni miksikään, mutta suoraan sanottuna moinen vivahteettomuus ja ehdottomuus ei kuulosta minusta järkevältä, kun kuitenkin huomaan selkeästi, miten ilahdun ja saan voimia tuollaisista hetkistä. Enkä osaa hahmottaa, miksi tällaisille ystävyyden iloille antautuminen ja kauneuden välillä suorastaan painostavana kokeminen olisi ristiriidassa sen kanssa, että tahtoisin elää kivutonta elämää.

Niin minä näet terveyden ajattelen - kivuttomuudeksi, ennen kaikkea. Tarkoitan nyt fyysisiä kipuja sikäli kuin hermoverkon kivut nyt voidaan erottaa fyysisiksi ja psyykkisiksi. En siis puhu epätoivosta enkä surusta kaikkine kehollisine oireineen, sillä vaikka en niitäkään toivo, en sentään tahdo niiden täysin katoavankaan, vaikka haluankin ne kernaasti vaimeudeltaan käsiteltävinä. (Niiden täyden lakkaantumisen toivominen lienisi varmin keino hankkia epäonnistuneisuuden tuntemuksia.) Mutta kivuton tahtoisin olla. Ajattelen lapsuutta sinä jaksona, jolloin ajatus kivusta tai kipu ei ollut läsnä juurikaan. Murrosiässä kaikki muuttui, ensin polvien rasitusvammojen ja myöhemmin lonkan murtumisen ja sitten nykyisten jalkateräongelmien kanssa.

Minusta kivuttomuudessa ei ole mitään ikävystyttävää. Pikemminkin päinvastoin: on äärimmäisen ikävystyttävää, jos ei voi kivuiltaan kävellä ystävän luokse tai keskustaan. On vaikeaa keksiä ikävystyttävämpää, epähurmiollisempaa ja katkeroittavampaa asiaa kuin kipu. Siksi tuntuu jotenkin hassulta, että joku vastustaa niin kovasti terveyttä ja pitkää ikää ihanteina. Se kuulostaa korvissani murrosikäiseltä tai jotenkin jopa lapselliselta, vaikka arvelenkin, että siitä tuskin kuitenkaan lienee kyse. Ehkä kirjoittajat vain hahmottavat terveyden ja pitkän iän toisin, jotenkin kahlitsevina ja ällöttävinä, eikä hurmiona siitä, että pystyy nousemaan jaloilleen sävähtämättä tuskin näkyvästi.

Ja mitä pitkään ikään ja vanhuuteen tulee, minusta vanhuksissa on jotakin hyvin vaikuttavaa, heillä on toisinaan kärsivällisyyttä ja kokemusta ja uskallusta pitää päänsä; sitä näkee harmittavan harmoin nuoremmissa ihmisissä, jotka tuntuvat halukkailta vääntymään ties mihinkä sirkustemppuun, jos vain joku taputtaa käsiään. (Raivostuttaa, kun saan itseni kiinni tästä, mutta se on vain häivähdys ja annan sen anteeksi saman tien - en halua yli-inhimilliseksi enkä täydelliseksi, tämä riittää.)

Yksi asia, jota teksti saa minut makustelemaan, on asioiden monimutkaisuus. Sillä vaikka voisi ajatella, että jos ei tahdo kipuja, pitäisi samalla välttää myös vanhaksi tulemista ja kammoksua sen lähes automaattisesti mukanaan tuomaa toisten huollettavaksi jäämistä, sairalloisuutta, kipua. Mutta omat kipuni ovat oikeastaan kääntäneet mieltäni aivan toiseen suuntaan: Juuri nuorempana, kun en ajatellut juurikaan kipuja tai kuvittelin, että ne saa hallintaan tai haltuun joillakin yksinkertaisilla harjoitteilla tai operaatioilla (tyyliin konemetafora), ajattelin, että ei ole totisesti mitään mieltä elää yli kaksikymmentäviisivuotiaaksi tai ainakaan yli kolmikymppiseksi, koska sen ikäisenä selvästi ihmisillä alkaa olla kremppoja ja elämän mittakaavassa sen täytyy tarkoittaa ikävystyttävyyttä sekä itselle että muille. Mutta vähitellen kipuihin onkin tottunut, ja vaikka toivonkin kivuttomia tiloja mahdollisimman pitkäkestoisesti, yllättäen huomaan kipujen oikeastaan antaneen vanhuudelle ihan erilaisen imagon. Tiedän jo, etteivät kivut tarkoita kaiken hyvän ja mielenkiintoisen loppumista, ja vaikka toivonkin niiden pysyvän siedettävinä tai mieluiten häviävän tiehensä haittaamasta kävelemistä, en pelkää vanhuutta samalla tavalla kuin ennen. Sen sijaan olen alkanut pitää rappioromantiikkaa vähän pitkästyttävänä, koska vuoronperäinen hurmio ja paskana oleminen tuntuu telkeävän ainakin omat voimavarani silkan selviytymisen tasolle, vaikka olisi paljon pitkäjänteistäkin työstettävää.

Kummalta tuntuu myös kohta, jossa väitetään, ettei humaltumaton voisi nauttia tuoksuista, väreistä, mauista. Omalla kohdallani näet huomaan, kuinka paljon tarkempi olen yksityiskohdille selvin päin. Antaudun tilanteille ja maailmalle helpommin selvänä, koska silloin maailma ei tunnu yhtä uhkaavalta. Ehkä kirjoittajat kokevat tämän toisinpäin? Olen toki kuullut, kuinka moni kokee maailman ahdistavuuden hellittävän vain aineissa, mutta minulla siirtymä tuntuu menevän toisinpäin. Minun humalamaailmani on jokseenkin pelottava enkä pidä monista sen piirteistä. Yksi piirteistä, joista pidän erityisen vähän - se ei oikeastaan ole pelottava piirre vaan ainoastaan vastenmielinen kaikessa epäkohteliaisuudessaan - liittyy siihen, mitä siteeratun otteen viimeisessä kappaleessa käsitellään - antautumista, kuuntelemista ja tilan antamista. Humalassa saattaa nimittäin äkisti joutua sellaiseen minäntilaan, jossa muuttuu loputtomaksi puhekoneeksi ja kesken selitystään tajuaa äkisti dominoivansa tilannetta puheellaan ja ettei osaa lopettaa puhumistaan juuri kuinkaan ja kaiken lisäksi selittävänsä jotakin, mikä ei edes tunnu tärkeältä käsitellä (ei siinä eikä myöhemminkään). Sellainen tila on minusta jotenkin rukouksen äärimmäinen vastakohta, ja olen huomannut, etten ole ainoa humalassa puheripuloiva. (Jotkut tekevät tätä jopa selvinpäin eivätkä koe sitä ongelmaksi; en tarkoita, että se pitäisi kokea ongelmaksi, mutta minä kyllä koen sen sellaiseksi omalla kohdallani, ellen sitten puhu jostakin elintärkeästä, ja useimmiten en. Se ei ole vaarallista, mutta riittävän ärsyttävää mykistääkseen minut joksikin aikaa täysin.)

Huooh, rappioromantiikka ei vain kosiskele minua näemmä lainkaan. Ei se tarkoita, etten joskus maistelisi viiniä ja kikattaisi tai itkisi maailman pahuuden ja hyvyyden ja kauneuden ja rumuuden sekoitusta. Mutta huomaan äkisti tätä kirjoitusta vasten, kuinka yksinkertaisesti on niin, että minusta terveyden ja pitkän iän väheksyminen on suunnattomasti pitkästyttävämpää kuin totaalinen väheksymättömyys. Miksi ihmeessä terveydestä ja pitkästä iästä ei voisi humaltua siinä missä muustakin? Kyllä minäkin olen sitä mieltä, että hurmiolla ja humaltumisella on paikkansa, mutta tarvitseeko sen tarkoittaa, että on jotakin, joka ei sovi tämän humaltumisen kohteeksi (kivustakin voi tehdä perversion) ja tuo muu on pitkäveteistä ja tylsistyttävää? Minusta on esimerkiksi jännittävää ja avartavaa koettaa esiintyä kunnon ihmisenä jossakin työpätkässä, joka tehdään ihan oikealla työpaikalla, jossa on työunivormut ja muut meikkaavat ja pesevät hiuksensa päivittäin. Epäonnistun näemmä kerta toisensa jälkeen viimeistään siinä vaiheessa kun toiset kysyvät, mitä olen aiemmin tehnyt ja mitä oikein elämältä haluan, mutta sehän tekee jutusta vain haastavamman ja vaikka saatankin välillä uupua ponnistelussa ja kokea syvää ja totaalista ulkopuolisuutta, löydän pian itsestäni halun hakeutua uudelleen tuollaiseen koetokseen, koska eihän sellaisessa epäonnistuminen niin vakavaa ole eikä minun tarvitse olla samanlainen kuin nuo toiset (ja ehkä hekin kaikki kokevat itsensä salaisesti ulkopuolisiksi, vaikka kertovatkin elämäntavoitteistaan uratermein).

Se saattaisi tuntua vakavammalta, jos en luottaisi kykyyni löytää kyllä jotakin työtä. Mutta huomaan olevani aika paljon kaikkiruokaisempi kuin moni tuttava töiden suhteen; se toki lieventää paineita. Minusta on vain niin helppoa ajatella, että todellinen arvokkuuteni riippuu aivan muista asioista kuin siitä, mitä teen. Olkoonkin, että toki järkytyn, kun minua kohdellaan alentavasti tai huonosti, kuten joihinkin ammatteihin näemmä kuuluu lähes oletusarvoisesti. Mutta luulen, että tuo järkytys on hyödyllistä - se muistuttaa siitä, miten vaikeaa elämä saattaa olla niille, joille on syötetty ajatus ihmisarvon työstä riippumisesta ja jotka eivät voi jostakin syystä hakea muuta kuin hanttihommia. Se muistuttaa elävästi ja konkreettisesti siitä, että ihmisiä tulisi kohdella ystävällisesti ja asiallisesti piittaamatta siitä, näyttävätkö he oudoilta tai tekevätkö he sellaista työtä, jota ei itse haluaisi tehdä.

Eksyinpä taas kauas aiheesta - tai oikeastaan en, sillä Syvässä laulussa kirjoitetaan paljon romanikulttuurista, josta flamencokulttuuri kasvoi. Romanikulttuuri tuntuu pitkälti koostuvan juuri ulkopuoliseksi jättämisen kokemuksesta. (Ihmisoikeusliiton mukaan romanit ovat meilläkin yksi ennakkoluuloja rankimmin kohtaavista ryhmistä.)

Jään lukemaan kirjaa eteenpäin ja miettimään, miksi ulkopuolisuuden tuntemuksista tarvitsisi seurata halu valittaa ja ulvoa. Tunnistan tuon tuntemuksen ja jopa tuon halun hetkittäin, mutta enimmäkseen en jaksa kuunnella esimerkiksi valittavansävyistä laulua. (Vaikka suomalainen iskelmämusiikki nyt onkin kaukana syvästä laulusta, sen valittava, alistunut sävy ei vetoa minuun ihan samasta syystä - tiettyjen tunteiden paisuttaminen ja kivettäminen asenteiksi ei minusta tunnu hyvältä idealta. En tarkoita tietenkään, että nämä laulut tulisi kieltää tai muuta sellaista, mutta minusta tuntuu, ettei minulle tee hyvää velloa niiden mielialassa ja tehdä itsestäni kaikukoppaa sille; mielestäni käyn täysin kestämättömäksi, jos ajattelen elämän lipuneen ohi jo ja että tuoppi on paras ystäväni.) Tunnistan tunteen, mutta haluan toisenlaisen asenteen. Herkän, lohduttavan, mietteliään, helpommin iloon kääntyvän, monisyisemmän. (Liian suoraviivaisella tavalla iloisia lauluja en niitäkään pidä kauhean mielenkiintoisina kuunnella, tanssia kylläkin. Ehkä ne on tarkoitettukin liikahdeltaviksi, ei kontemploitaviksi, kuten Shusterman esittää.)

Tuntuu hauskalta lukea kirjaa flamencolaulusta, johon suhtaudun kuitenkin aika ambivalentisti. (En jaksa kuunnella sitä kovin pitkiä aikoja ärsyyntymättä lievästi.) Tuntuu kiinnostavalta tunnustella, aiheuttaako aiheesta lukeminen muutoksia suhtautumisessa. Toivoisin laulun avautuvan minulle ärsyttämättä lainkaan. (En pidä itsestäni ärsyyntyneenä, se tuntuu umpimielisyyden ja ymmärtämättömyyden osoitukselta.) Samalla mietin, miten olisi käynyt, jos polveni olisivat kestäneet flamencon ja olisin jatkanut sitä jatkokursseille ja ehkä tänne saakka. Olen kuitenkin oppinut pitämään monesta jazzkappaleestakin nimenomaan niitä stepaten tanssimalla, niihin eläytymällä, niiden maailmassa liikkumalla, puhumattakaan afrikkalaisesta ja itämaisesta musiikista, jotka ovat avautuneet juuri tanssin kautta kokonaan. Ehkä olisin virittynyt flamencoon? Miten se olisi muuttanut esteettistä käsitystäni? Minulla on monia ystäviä, jotka diggaavat flamencoa ja ovat tanssineet sitä. Ehkä voisi kysyä heiltäkin. Mutta tietysti heidän luonteensa ja luontumuksensa ovat erilaiset kuin omani; ehkä he tarvitsevat flamencon nimetöntä huutoa ja karheutta siinä missä minä tarvitsen lohduttavaa ääntä?

Ehkä nämä kysymykset on hyvä muistaa kirjaa lukiessa ja myöhemmin flamencoon törmätessä. Joka tapauksessa kirja, töksähdyksestäkin huolimatta, käsittelee tärkeitä aiheita ja avaa monta käsitettä mielenkiintoisella tavalla ja enimmäkseen huomaan olevani sen kanssa yhtä mieltä siitä, että elämässä pitää olla riittävästi hiljaisuutta, sanallistamatonta, järjetöntä, säröä:

…voi nähdä, kuinka samuus säröilee, murtuu paikoin, päästää esille jotakin, joka on kokonaan outoa ja entiseen sopimatonta. Juuri säröileminen on tärkeää, jopa säröjen tekeminen, rikkominen on tärkeää, jotta elävä pysyisi elävänä.

Syvä laulu osoittaa, kuinka tämän voi tehdä. Voi kieltäytyä ottamasta maailmaa valmiina, voi rikkoa kaikki yritykset jatkuvuuteen, lainomaisuuteen, toistoon. Ihminen voi ottaa todesta elämänsä katkelmallisuuden ja alkaa rakentaa siitä elämänsä yhteyttä. Kuitenkin on niin, että kaikki paljastuu kohtauksittain, fragmentteina jostakin suuremmasta, jota ei koskaan elämänsä aikana näe. Miksi ajatella sitä suurempaa, kun käsissä on kaikki, mitä on?

Ehkä tässä on jokin suuri mentaliteettien ero takana - minä en onnistu näkemään maailmaa valmiina juuri kuinkaan ja toiston ja lainomaisuudenkin näkeminen edellyttää valtavia ponnisteluita, joita ilman maailma rikkoutuu todella pelkäksi kiiltäväksi sirujen kasaksi. Ja nuo sirut viiltävät kipeästi. Mutta ne voivat muuttua.

Ehkä ero on siinä, että oletan, että elämä voi muuttua ja että se voi kaivata muunkinlaista kuin rikkovaa, rempovaa ja äkillistä muutosta. (Itse asiassa olen aika varma siitä; en kiellä rempaisujen tarpeellisuutta mutta huomaan, että yleensä olen remponut enemmän ja tarttunut sattumiin kuin koettanut edetä harkiten ja niin koko muu perheeni toimii myös - huomaan sen selvästi verratessani meidän elämiämme joidenkin toisen perheen ihmisten elämiin.) Ei se ehkä muutu paljon, mutta vähäkin voi olla merkityksellistä. Luopuminen ajatuksesta, että täytyy olla tietynlainen, esimerkiksi. Tai luopuminen ajatuksesta, että on tällainen eikä voisi muuttua mitenkään. Ehkä se tarkoittaa sitä, että tarvitsen juuri päinvastaista suuntaa - olen toisella suunnalla kuin rivien välissä neuvojaan jakavat kirjoittajat uskovat lukijan olevan. (Ei ole universaalia reittiä rautatieasemalle mistä hyvänsä kaupungin kadunkulmasta käsin ja vielä vaikeampi on tietysti neuvoa sitä, joka tahtoo vain kuljeksia ympäriinsä kiireettä ja määränpäättä, eksyä ajatuksiin ja ajattelemattomuuteen satunnaisesti ja kaikesta vastaantulevasta jollakin tavalla elähtyen.)

Yhtä kaikki, tunnistan monet huolenaiheet mutten huolenaihetta siitä, että joku pitäisi terveyttä ja pitkää ikää ei-pikästyttävinä seikkoina.

Se, että suhtaudun elämään nykyään jotenkin problematisoimatta - ainakin aiempaan verrattuna, johonkuhun toiseen verrattuna ehkä silti teen tikuista ongelmia - enkä takerru siihen, mikä siinä on olennaisinta, ilo vai kärsimys, ulkoiset teot vai sisäisen jäsennyksen eheys, hupi vai täyttymyksen löytäminen työstä, tuntuu antavan liikkumavaraa. (Toki problematisoin ja toki ongelmatilanteita tulee ja toki tunnen itseni silloin tällöin hirviöksi edelleen, mutta huomaan ajatteluni notkistuvan vuosi vuodelta ja se ilahduttaa, vaikka samalla tajuankin, että käyn kohta yhtä raivostuttavan ympäripyöreäksi ja maanläheiseksi kuin isoäiti aikanaan; nyt ihailen ja jopa tavoittelen tuota piirrettä, jota ajattelin teininä vanhuudenhöperöyden ilmentymänä ja särmien puutteena.)

Sekin tuntuu auttavan, että sallin itselleni erilaiset puolet. Etenkin sen puolen, joka osaa asettua aloilleen, suostuu ottamaan pohdittavaksi jonkin vaikean tilanteen tai olon, jota tuntuu olevan mahdotonta sanallistaa aina siihen saakka että viitsii yrittää. (Ei sanallistus tietenkään tyhjennä oloa, mutta sitä voi myöhemmin hioa ja täydentää ja ainakin sanallistus auttaa useasti paikantamaan ongelmat, olkoonkin että usein pari vuotta jälkikäteen - esimerkiksi skeemojen kanssa minun olisi ollut helppoa väittää, etten ole kokenut sitä enkä tätä skeemaa, ellen olisi tänne blogiin kirjannut ylös juuri noita samoja esimerkkien ajatuskuvioita ja sanoja. En silloin vielä tiennyt, että psykologeilla on nimiäkin näille solmuille, kuvasin ne vain kokemuksen tasolla ja puutteellisesti, mutta se on auttanut syventymään niihin, kairautumaan itse oloon. Kuvaus on kuin polku sen luokse.) Tunnistan Lupiinin uusimmasta kirjoituksesta (johon linkki yllä sanoista “erilaiset puolet”) sen saman raivon, joka välillä nousee minussakin sättimään itseäni siitä, että kehtaan ottaa tilanteisiin etäisyyttä ja esittää itseni jonkinlaisena, kuten seesteisenä ja pohtivana. Toisaalta olen kyllä kirjannut tänne vaikeitakin tuntoja sen verran kuin olen kokenut pystyväni ja haluavani.

Kuinka kummallinen onkaan tuo halu torpedoida välittömästi oman ajattelun sovinnollinen, rauhallinen ja hyvää tavoitteleva puoli! Mutta eikö se juuri ole sitä, minkä toivoisi useammin pulpahtavan esiin niissä tilanteissa, kun silmiä kirvelee ja kurkkua kuristaa ja mielessä pyörii sekavana kirkkoisä Augustuksen tempaat minut tulesta -fraasi; niin polttava olo joskus on, niin toivoton ja kuuma ja asettumaton? Ja miten sen saisi vahvistettua, ellei harjoittamalla sitä ja identifioimalla siihen yhä saumattomammin? Ja eikö itseään muka saisi kiittää pienistäkin edistysaskeleista? (Niihän juuri oppimispsykologia neuvoo: jos jokin temppu on kerralla liian vaikea, pilko se pienempiin osiin ja palkitse jokaisen oppimisesta.) Mikä ihme tutkimus tukee sitä ajatusta, että itseä rankaisemalla, ruoskimalla ja vähättelemällä (jossa kai melkein kaikki ovat hyvin taitavia, itsehän sitä yleensä tietää omat tunnenappinsa tarkimmin) oppi menisi perille ja muutokseen motivoituisi? Toki kurin aikakautena tällaista on oletettu, mutta tutkimuksen valossa tuo oletus kuulostaa lähinnä tekosyyltä sille, että kasvattaja menettää malttinsa, kun ei saa kasvatettavia motivoitumaan oppimiseen hänen itsensä kärsivällisyyden rajoissa. Modernin, kokeellisen oppimispsykologian tulokset ovat aivan toisenlaisia. Tarvitaan juuri kiitosta ja rohkaisua ja positiivista asennetta, vähitellen rakentuvaa luottamusta omiin kykyihin.

Ja silti, ongelmiin pitäisi jaksaa puuttua ja niihin pitäisi uskaltaa heittäytyä niiden välttelemisen sijaan. Pitäisi kokea kaikki ne tunteet ja muistot ja oppia sietämään ja suvaitsemaan niitä ja lukemaan ne omaan persoonaansa sen eri puolina, samalla kun voisi suhtautua tuohon sietävään, suvaitsevaan ja kokoavaan mielialaan niin ikään itsen puolena. Ja pitäisi hyväksyä, että jotkut tuon puolen kokoavat tapahtumat esittävät itsen iloisena tai armollisena, provokaatioihin vastaamattomana ja sovinnollisena. Eikä pitäisi vain märehtiä ongelmia vaan pitäisi myös tehdä hauskoja asioita ja tavata ystäviä niin että positiiviset asiat tulisivat selvästi ja torjumatta näkyviin, että muistaisi, että toivoa on, koska on ystäviä, jotka selvästi pystyvät rakastamaan minua ja hyväksymään tapani toimia. Ja että toisaalta parannettavaa on, koska on myös ihmisiä, joiden kanssa toimiessa tuntee aina jotenkin vaivaantuvansa ja ärtyvänsä, vaikkei syytä osaakaan tarkasti paikantaa. Olisi kuunneltava tarkemmin ja muistettava tarkemmin ja tajuttava, mitkä omista niskakarvojen pystyssä harottamisesta liittyvät oikeastaan ihan johonkin muuhun kuin kohdattuun ihmiseen - että ne voi laukaista äänensävy, muisto, jopa jokin fyysinen ele kuten tapa nostaa kulmakarvoja, ja että ne niskakarvat pitäisi pörhistää jollekulle menneisyydessä, ei tälle ihmiselle, joka yrittää sovinnollisesti jutella tässä ja nyt.

Eikä mikään näistä ole pakko vaan ikään kuin kohtia sellaisessa listassa, johon on kirjoitettu otsikoksi “oleellista muttei kiireellistä”. Sitä mukaa kun arjessa on tilaa ja tilanteita, kohtia voi tarkistaa ja harjoittaa. Ja voisi muistaa syödä tasaisesti ja jättää juomatta kofeiinipitoiset ja alkoholipitoiset juomat vaikealta tuntuvissa tilanteissa ja kohdata ne psyykeä tuolla tavoin turruttaen manipuloimatta. (Jos tuntuu, että siihen pystyy; minusta tuntuu.) Ja voisi olla tyytyväinen itseensä ja hemmotella itseä, pitää itseä hyvällä tuulella ja virkkuna ja miettiä, mitkä asiat kuormittavat ja miten niistä voisi saada vähemmän kuormittavia. Ja välillä voisi antaa palttua koko listalle ja vain vesijuosta tai maata nurmella tai juoda lasin punkkua ystävän kanssa ja velloa maailman hyvyydessä ja tavassa, jolla ilma tai vesi silittää jalkakarvojen tynkiä. Tai nukahtaa päiväunet.

Ottaa vaikeudet sitä mukaa kuin ne tulevat. Niitä tulee joka tapauksessa. Auttaa kun pystyy ja kun pyydetään, mutta olla ahdistumatta siitä, jos ei osaa auttaa jotakuta tässä ja nyt. Aika usein kykenee kuitenkin auttamaan, miksei olla mieluummin kiitollinen siitä? Ja jos en osaa tätä ja tätä asiaa, ehkä se, että koetan toisella tavoin osoittaa rakastamiseni ja välittämiseni onkin aivan okei? Jos se tuntuu toisista tukalalta, kai he osaavat sen sanoa, tai opettelevat (ja se hyödyttäisi heitäkin). Pyytää apua vaikeissa oloissa, olla pakenematta ajatukseen raitiovaunun alle kävelemisestä. Tuntea ylpeyttä hyvin tehdystä työstä ja olla syyttelemättä itseään siitä, että rakentaa luottamustaan “ulkoisille asioille ja suorituksille”, sillä eikö tuo työ ole myös minua ja minun aikaani, monen päiväni pääasiallinen sisältö? Mikä edes on sisäistä ja minua ja mikä ulkoista ja maailmaa? Ei se raja ole määräinen ja kaikkialla samassa kohdin kulkeva, ja ehkä voidaan kysyä sitäkin, onko se tietyssä kokemuksessa pakotettu, salakuljetettu ihan toisenlaisista tiloista tai kielen vokottelua, joka vain jää huomaamatta. Voisi myös muistaa iloita jokaisesta hymystä, jonka voi saada tai antaa, muistaa että hymy on halaus kaukaa. Ja muistaa, että vaikka jokainen meistä on erilainen, tuskallisen monissa kohdissa likipitäen käsittämätön mielteiltään ennen haparoivia kuvauksia ja selityksiä, silti on vielä enemmän samaa, ja että kun tuosta samasta näkee pilkahduksenkin, jaksaa ponnistella erilaisuuksien ja ymmärrysvaikeuksien yli, haluaa ymmärtää ja hyväksyä erilaiset tavat olla ja käsittää.

Ja kuinka hyvä olo tulee, kun joskus saa sanottua sen minkä haluaakin, saa sen sanottua juuri siinä tilanteessa ja näkee toisen rentoutuvan, vaikka hän sanojen tasolla väittäisikin, ettei ymmärrä. Tai miten riemastuttavaa on lukea tekstiä ja tajuta, että on nähnyt sen kuvaaman prosessin, esimerkiksi eleiden keskustelun eskaloitumisen rähinäksi koirapuistossa. Kaikki alkaa usein niin pienestä: verkkoaidan takana toinen koira jännittyy, ja jos toinen on epävarma, se murahtaa, minkä ensimmäinen jännittäjä tulkitsee vihamieliseksi ja alkaa syytää haukkuja, mihin toinen vastaa, ja lopulta kohtaaminen voi johtaa haavojen tikkaamiseen. Mutta jos portille tullaan äkkiarvaamatta muiden koirien leikkiessä leikkejään, livahdetaan sisään kenenkään huomaamatta, jännitettä ei kerry lähikontaktia ennen ja koirat tervehtivät siivosti, joskin jännittyneinä, ja rentoutuvat ennen pitkää huomatessaan toisen ystävällismieliseksi. Ja mikä rikkaus huomata, että on koiria, jotka eivät vain suostu provosoitumaan, jotka antavat toisen jännitellä, murahdella tai huutaa täyttä kurkkua ja itse vain seuraavat sympaattisesti tätä väistymättä tai lähentymättä ja tekevät rauhoittavia eleitä kuten haukoittelevat tai istahtavat; ennen pitkää toisen pelkokiukku laantuu. On ihanaa huomata, kuinka monissa tilanteissa pystyy itse pysyttelemään tuon rauhallisen koiran roolissa sen hetken, kun toinen kuohahtaa. Olla läsnä hyväksyen ja rauhallisena ja nähdä, kuinka äkisti sopu ja rentous löytyy.

Ja huomata, että joskus se kaikki tuntuu mahdottomalta, hyväksyä se, ettei kukaan ole elämän suola kaikkialla, mutta jokainen on joskus ja jossain tilanteessa. Riittää, että joskus onnistuu ja toimii tyylikkäästi, että voi olla siitä ylpeä ja iloinen. Ja että hyväksyy sen, että joskus tilanteet vain paisuvat liian suuriksi ja on liian kuormittunut ja provosoituu ja sitten vihaa itseään viikon, kaksi… ja se menee vähitellen ohitse, äkisti ei ole pakko enää ahmia ruokaa sitä tahtia voidakseen hengittää hyperventiloimatta eikä itkeskellä omaa hirviömäisyyttään. Se kaikki käy nykyään niin harvoin ja nykyään uskallan olla joskus sitäkin mieltä, että toisessakin on aimo annos urpoutta, sillä jos toinenkin toimisi kuin rauhallinen, provosoimaton koira koirapuistossa, taistelua ei yksinkertaisesti synny, olin kuinka ääliö tahansa. Olen nähnyt sen niin monta kertaa koirapuistoissa konkreettisesti, että uskon sen voivan onnistua myös ihmisten kesken. Mutta tietysti me ihmiset provosoidumme kärkkäästi… ponnisteltavaa riittää.

Muistan, kun kerroin elämäntarinani kahdellekin eri naiselle eri yhteyksissä, ja he alkoivat itkeä lohduttomasti ja halusivat halata, heihin se siirtyi jotenkin voimakkaasti, he säikähtivät kuulemaansa. Ja äkkiä tajusin, että saan olla surullinen joistakin asioista, joiden olisi ollut parempi jäädä tapahtumatta ja jotka olivat varsinaisia huonon onnen potkuja. Ei minun tarvitse koko ajan olla reipas ja asiallinen ja ajatella, että olen ansainnut kaiken kokemani ja ettei se saa vaikuttaa minuun mitenkään koska on jotenkin “ulkoista”. Miten se olisi muka minussa ulkoista, kun se noille kahdelle vieraalle ihmiselle oli niin sisäistä, että he alkoivat itkeä tuosta noin vain? (Joskus huomaan, että minun on paljon helpompi järkyttyä toisten vaikeuksista kuin omistani, joihin olen sentään tottunut; on esimerkiksi blogeja, joita en yksinkertaisesti jaksa lukea, koska minut valtaa tunne, että minun pitäisi jotenkin auttaa, mutta en oikein tiedä miten, ja tulen vain aivan voimattomaksi ja surulliseksi ja sitten laiminlyön käytännön velvollisuudet, mikä on omiaan johtamaan tuntemukseen kaiken pieleen menemisestä. Ehkä nuokin naiset itkivät, koska heidän kuulemansa oli jotakin uutta mutta muistutti samalla jostakin, johon he olivat jo tuttuuttaan turtuneet?)

Viime aikoina on tapahtunut niin paljon, en jaksa laskea sormin. Mutta sen osaan sanoa, etten muista ennemmin tunteneeni hengittäväni näin vapaasti. En ole varmaankaan koskaan pelännyt asioita näin vähän. Tuntuu ihmeelliseltä, ettei siitä seuraa rangaistusta. Toisaalta, miksi seuraisi? Huomaan itse pitäväni enemmän ihmisistä, jotka uskaltautuvat sanomaan vaikeitakin asioita (mutta pehmeästi) kuin niistä, jotka nielaisevat kaiken ja sitten saavat myöhemmin jonkin käsittämättömältä tuntuvan kohtauksen siitä, kuinka heitä aina poljetaan (heidän ensin suostuttuaan kaikkeen auliisti ja mistään valittamatta tai edes vaihtoehtoisia ehdotuksia tarjoamatta).

Huomenna on luvassa hupia, jonka on tarkoitus pitää mieltä yläilmoissa. Menemme vesipuisto Serenaan koko päiväksi. Minusta tuntuu hauskalta, kun saan opettaa Vompsulle uudestaan, miten iloita ja hassutella lapsenomaisesti. (Välillä hän näet ehti unohtaa sen siinä määrin, että masentui.) Siksi en meinaa välillä tajuta, että kuulostan todella tökeröltä, koska eihän Vompsu sitä voi tietää, että ajattelen itseäni aika paljon lapsellisuuden oppaana ja olen välillä huolissani, voiko hän pitää minusta, kun olen niin suurilta osin kikertelevä lapsukainen. (Tämä on taas näitä menneisyyden haamuja: kumpikaan vakavampi eksäni ei juuri pitänyt siitä, että saatoin käyttäytyä lapsenomaisesti silloinkin kun he eivät sitä pyytäneet. Kyllä tuo minäntila oli heistä ihan hauska ja herttainen, mutta heistä sitä selvästi vain tuntui olevan liikaa. Ja minä taas kaipaan paljon leikkiä.) Yhtenäkin iltana luin Kumppania vessassa. Siinä kerrottiin tutkimuksesta, jossa on kartoitettu nuorten aikuisten aivoalueiden kehitystä. Lopullisesti aikuisen muotonsa aivot saavat siinä kahdenkymmenenviiden ikävuoden kieppeillä. “Kuinka vanha sinä olitkaan?” huusin huoneen puolella istuvalle Vompsulle. “Täytän ihan just kakskytviis, joo kiitos vaan, olen siis kyllä ihan aikuinen, jos sitä tarkoitat!” (Vompsulla on runsaasti vanhempien sisarustensa takia vaikeana paikkana se, että hän helposti kokee itsensä kypsymättömäksi pikku lapsoseksi, joka ei tajua mistään mitään. Sellaista palautettahan hän koko lapsuutensa sai.) Kävelen huoneeseen ja pyydän anteeksi, mutta nauraen: “Jaaha, taidat lukea mun ajatuksia…” Mihin Vompsu vastaa huolestuneena: “Tuntuuko susta, että sä elät ihan lapsen kanssa?” Mietin hetken ja vastaan rehellisesti: “Kyllä, totta kai. Aina välillä. Ja sitten välillä ei yhtään. Joissain asioissa sä olet vaan niin paljon taitavampi kuin mä. Ja eikö susta muka tunnu, että elät ihan lapsen kanssa?” Hän miettii hetken, ja virnistää sitten iloisesti: “Joo, aika usein tuntuu!” Vastaan siihen: “No, siksi tietysti mietinkin, että oletko riittävän vanha harkitaksesi kypsästi sellaista asiaa kuin avioliittoa tällaisen ison kakaran kanssa…”

Tuntuu lähes pelottavan hyvältä, että voimme puhua tuollaisista vaikeista kohdista ääneen ja oikaista mahdolliset väärinkäsitykset niiden suhteen. Se on luksusta, jota en ole aiemmissa lähimmissä suhteissani juurikaan kokenut, niin paljon muita hyviä asioita kuin niihin onkin liittynyt, paljon rakkautta ja halua ymmärtää toisen kummallisuuksia.

Nyt minun on alettava syyssiivota. Huomiseen.

Mitä sinulle kuuluu? Mitä olet viime aikoina ajatellut? Mitkä kirjat ovat antaneet sinulle viime aikoina uusia virikkeitä?

Mietin vastauksia muutamaan kysymykseen, joihin tuon tuosta törmää tavatessaan ihmisiä, jotka ovat tuttavan relationaalisessa asemassaan kotoisin jostakin aiemmasta elämänvaiheestani samoin kuin minä olen kotoisin noista vuosista heille, alan niistä ja päätyn niihin ja äkisti putkahdan esiin toisesta yhteydestä ja meihin iskee halu silloittaa tuttavuutta.

Mitä enemmän olen pyöritellyt peruskysymyksiä, sitä enemmän on alkanut tuntua siltä, ettei haluttomuuteni vastata muuta kuin laimea “hyvää kuuluu” (tarkoittaen, että selviän normaalista vuorovaikutusesta perusfraaseihin turvautuen ja ystävällismielisesti ja ehkä pystyn jopa hieman tunnustelemaan toisenkin oloa eli siirtämään syrjään omat oloni hetkeksi) ole vain epämääräistä vastahankaisuutta vaan ilmaisee paljon syvempää tyytymättömyyttä maailmaan, jossa kuuluu kuulua jotakin.

Kaikkein raivostuttavinta on, että huomaan kysyväni nykyään itsekin rutiininomaisesti tuon “mitä kuuluu” sen sijaan, että kysyisin “oletko onnellinen”.

Olisi paljon helpompaa vastata, olenko onnellinen kuin mitä kuuluu. Olen onnellinen niinä hetkinä kun muistan, ettei kukaan muu tiedä, millaista on elää tätä elämää. Että heillä on omat elämänsä, ja että ne ovat osa oikeastaan samaa elämää. Ettei ole mitään minää, jonka tarvitsisi istua ja lukea ja hankkimalla hankkia uusia ajatuksia. Että joinakin päivinä on harmaata ja toisina parempi valo. (Ehkä minuus pilkahtaa näissä paremmuuksissa esiin, jos jossakin - mutta vain silloin jos kamera on mukana. Ehkä minuus onkin aina kyborgisesti tai yhteisöllisesti liittynyt johonkin tai johonkuhun?) Että tuntuu aina yhtä hauskalta kuunnella metaforisesti sääprofeettojen vastauksia matalapaineiden nopealiikkeisyydestä ja ennustamattomuudesta ja toisaalta korkeapaineen vakaudesta ja helppoudesta. Että moni perusasia, terveen järjen selkeän kiinteiden objektien maailmankin perusasia, kuten montako planeettaa aurinkokunnassamme on ja mitkä ovat niiden nimet, on ehtinyt muuttua elinaikanani. Että oikeastaan terve järki on toisin paikoin aika epämääräinen joukkohysteria (paitsi että sen normeja seuraamalla välttää saamasta osakseen negatiivista huomiota).

Mutta mitäkö kuuluu, jaa. Eipä mitään erityistä. Arvostan yhä enemmän epävarmuuttani ja tarkastelen sitä hyvänä piirteenä nyt kun ei ole ketään siitä ärtymässä ja hermostumassa. Äiti on jo unohtanut, miltä kuukautiset tuntuvat, minäkin unohdan jokin päivä. Jaa kirjoja? No, viimeksi luin Janssonin kesäkirjan ja hämmästyin ajatusta, että jonkun isoäiti voisi polttaa tupakkaa. Mutta täytyyhän niin tosiaan olla jonkun kohdalla. Jotenkin järkkyä. Olin luullut, että naiset lopettavat tupakoinnin viimeistään ensimmäiseen raskauteensa, ja isoäitien on kai loogisesti ajatellen ollut pakko kantaa lapsensa ennen lapsenlapsen kanssa seurustelemista. (Ei tätä tarkoiteta, kun kysytään, mitä on ajatellut tai millaisia virikkeitä kirjoista on saanut. Ei ainakaan usein eikä ainakaan tiettyjen ihmisten kohdalla, heidän jotka jotenkin tahtovat hioa teorioitaan tarkastelunkestäviksi.) Muuten en kai ajattele juurikaan.

Tai oikeastaan kaiken aikaa, mutta ei se tunnu tärkeältä. Saatan miettiä, miksi pyöreä soijapyörykkä on formaalisesti parempi kuin ellipsinmuotoinen tai missä ihmeessä viipyvät ulkomailta tilaamani henna- ja sennajauheet. Milloin jaksan mennä pankkiin lopettamaan asiakkuuteni ja niin edelleen. (Sunnuntaina sitä ei valitettavasti voi tehdä, voisin muuten tehdä sen nyt, muistaessani.) Miksi asiat niin helposti lykkäytyvät vuosiakin? Ja että niihin vain tarttuu eräs päivä ja suoriutumiseen menee ehkä viisi minuuttia tai kaksi tuntia ja sitten ihmettelee, miksei tähän kyennyt jo vuosia sitten.

Jotain toki kuuluu, olen löytänyt tavan pestä hampaat niin ettei ikeniin ja kieleen satu. Ratkaisuksi osoittautui vaahtoamaton ja miedon makuinen (mentoliton) hammastahna, joka on tarkoitettu helposti kuivuvalle suulle. Se on aivan ihmeellistä! Minulle neuvottiin konsti ehkä kymmenisen vuotta sitten ja olen aina välillä ajatellut sitä, mutta en ole ikinä aiemmin tullut kokeilleeksi. Miksi ihmeessä? En osaa vastata. Nyt kuitenkin ostin tuollaista apteekin hammastahnaa purtilollisen ja hämmennyin. Eihän ihmepillereitä ja sen sellaisia pitänyt olla. Mutta hampaiden pesu tuntuu miellyttävältä ensimmäistä kertaa elämässäni. Jälkikäteen ei tarvitse kurlata pistelyä kurkusta, kakoa nieluun ajautunutta vaahtoa eikä ottaa sängyn viereen vesilasia, jotta kirvelevää, kuivaa suun limakalvoa voi tarpeen tullen kostuttaa. (Mietin ohimennen myös haluttomuuttani pestä hampaita lapsena ja niitä taisteluita, joita asian tiimoilta käytiin. Ehkä kyse ei ollutkaan pelkästä tottelemattomuudestani vaan siitä, että lapsena minussa oli terve halu kieltäytyä sietämästä kipua. Ei kukaan kai uskonut sitä, että suuhun sattuu hampaita pestessä, ja lakkasin uskomasta siihen itsekin tähän saakka, että sain kokeilla vaahtoamatonta hammastahnaa. Mikä ihme on tuo haluttomuus nimetä kipua kivuksi ja kutsua sitä sen sijaa “epämukavan mutta siedettävän” nimellä? Hyvä kasvatus?)

Mutta onko tuokaan kuuluminen? Tuskin limakalvouutiset riemastuttavat ketään muuta. (Ellei heillä sitten ole ollut vastaavia pulmia.) Juttelin taannoin vanhan tutun kanssa pitkään ja lopulta kesänmenoa koskevassa jaksossa vasta kävi ilmi, että olen menossa naimisiin. “Mitä ihmettä? Mikset heti kertonut?” hän suorastaan hinkui. Kohautin olkapäitäni - ei se tunnu sillä tavalla kuulumiselta, sehän on vain epäpersoonallinen rituaali. “Ei kai se ole niin oleellista?” kysyin. “TOTTA KAI se on tärkeää!” hän kiljaisi takaisin. Mutta minusta - niin kummallista kuin se onkin - mukavan hammastahnan löytyminen tuntuu paljon isommalta asialta. Se on sentään päivittäisrutiinikysymys.

Jotenkin tuntuu siltä, että voidakseen vastata kuulumis- ja ajatuskysymyksiin pitäisi olla joku, jolla on selkeä identiteetti, selkeitä toiveita ja haaveita ja tavoitteita. Niiden avulla vastaukset saattaisi olla helppoa muovailla. (Tämä on vain hypoteesi, voin olla ihan hyvin väärässäkin.) Onkohan tuollainen identiteetti ja tavoitteet helppoa vain ottaa tai muodostaa? Jotenkin minusta tuntuu, etten ole onnistunut sen suhteen. Keksin niin mahdottoman monia kiinnostavia asioita ja sitten toisaalta en osaa muodostaa mitään preferenssiä niiden välille. Lisäksi minun on vaikeaa hahmottaa, mistä asioista pidän ikään kuin ilman avustusta ja mistä pidän sen takia, että joku lähelläni pitää niistä. (Nuo seikat huomaa yleensä vasta kun ajautuu pois jonkun aiemmin tärkeän ihmisen vaikutuspiiristä - alkaa vähitellen ihmetellä, miksi olen pitänyt tärkeänä näitä seikkoja ja sitten tajuaa, että on mukautunut toisen mielipiteeseen hitaasti ja huomaamatta ja saanut toiselta jatkuvasti siitä vahvistusta ja palkintoja, joiden poistuttua äkisti mielipide alkaa vaikuttaa jotenkin irralliselta, perustelemattomalta ja vieraalta. Mutta en tiedä, päteekö tämä kaikkiin pitämisiini ja mielipiteisiini.)

Niin. Mitä kuuluu? Kadulta kuuluu muutama autonoven paukahdus ja käynnistyksen ääni. Eilen leikatut tuoksupelakuut heiluvat tuulessa, valo siilautuu viininpunaisten bambukaihtimien lävitse. Kahvi oli tehnyt neljä papua. Yönkuningatar oli työntänyt elinvoimaisen, sitkeän imujuuren arabianjasmiinin ruukkuun, ja minä kun ihmettelin vain, miksi arabianjasmiini tuntuu kuivuvan kaiken aikaa ja miten kosteussäännöstellyllä yönkuningattarella on voimia tehdä pari ylimetristä versoa kesässä. Koira on kylässä, sen pää on lantioni tasolla, silmät kiinni, nukkuu. Lohi on sulloutunut mielenosoituksellisesti housuhyllylle ja sylkenyt puolikkaita raksujaan takaisin ruokakuppiin. Vompsu on töissä. Lapojen välistä pakottaa.

Sunnuntai, kristalli hievahtelee tuulessa lyhtyyn kiinnitettynä. Se on uutta.

Uuden Me-lehden parisuhdejutussa on hämmentävä lause:

Tutkimuksissa on todettu, että parisuhteessa miehelle on erittäin tärkeää kokea, että vaimo kunnioittaa ja arvostaa häntä.

Vaikka jutussa on haastateltu parisuhdekouluttajaa, tuohon lauseeseen ei liitetä luontevaa jatkoa, että kyllä varmasti naisestakin tuntuu olennaiselta saada kunnioitusta ja arvostusta puolisoltaan. Ehkä tilaa on ollut hintsusti ja tuollainen itsestäänselvyys (onko se itsestäänselvyys, mikä on itsestäänselvyys) on leikattu pois. Silti tuntuu hassulta, että tuollainen toispuoleinen ajatus esitetään, olkoonkin, että kenties tutkimusta on tosiaan olemassa vain tuosta miesten tarpeesta.

Luen juttua vessassa ja huudan huoneen puolelle: “Kuule tuntuuks susta et mä arvostan ja kunnioitan sua tarpeeksi?” Vompsu vastaa: “Joo! Ehdottomasti! Entä kunnioitanko ja arvostanko mä sua tarpeeksi?” Mietin hetken ja vastaan: “Joskus tuntuu että miltei liikaa.” Ehkä tuo liikuus on vain tottumattomuutta siihen, että joku tosiaan kunnioittaa ja arvostaa minua sellaisena pelokkaana pienenä lapsena, jollainen pohjimmiltani olen, herkästi säikähtävä ja suuntaa vailla. Että esiin ei nouse jokin oletettu lahjakkuus (joita minun on tavattoman vaikeaa itse hahmottaa ja joita en oikeastaan osaa liittää itseeni juuri mitenkään - koen että esimerkiksi jokin runon kirjoittaminen tai aikanaan matematiikka ikään kuin tapahtui minun ulkopuolelleni tai ilmeni tajuntaani valmiina ja ponnistelematta, ilona ja lahjana eikä niinkään kerro mitään minusta) tai toive siitä, että kykenen kestämään tiettyjä olosuhteita paremmin kuin joku mukavuudenhaluisempi tai konformisemmin ajatteleva (luultavasti en halua tuollaista kestävyysottelua) tai oletus, että minun todistuksillani ja lukeneisuudellani (tai joskus varhemmin, ulkonäölläni) kiehtova, täyttymyksen tuntemuksistani huolen pitävä ura on vain päättäväistä aloittamista vailla. En osaa identifioitua juuri kuinkaan tuohon lahjakkaaseen ja kunnianhimoiseen puurtajaan. Hänelle suotu arvostus ja kunnioitus eivät siten kosketa lainkaan minua vaan ainoastaan tuota haavekuvaa. Joka ei ole minun haavekuvani, tosiaankaan.

Minusta on paljon helpompaa identifioitua siihen pikkutyttöön, joka tarkastelee aikuisten vaatteita puolipaniikissa eikä oikein ole varma, pukeutuako tähän vai tuohon paitaan tänään. Ja joka silti saattaa joskus väittää ymmärtävänsä jostakin jotakin tai ainakin osaavansa sanallistaa jonkin tunnelman.

Liikaa, voiko toista kunnioittaa ja arvostaa liikaa? Eipä kai, ajattelen huoneen puolelle kävellessäni. Sekin on vain sanonta, harmillinen sanonta. Kunhan saan vain olla tämä erehtyväinen ja hieman villi lapsi, kaikki on okei. Ja jos joku sitä vielä jaksaa arvostaa ja kunnioittaa tuon lapsen kurittomuutta ja päättämättömyyttä mutta toisaalta myös hyväntahtoisuutta, se on jotakin aivan uutta ja ihmeellistä eikä siitä kannattaisi oikeastaan olla lainkaan huolissaan.

Samassa muistan toisen ikävän sanonnan, joka on jokseenkin poltettu mieleeni. “Miksi haluat satuttaa minua?” Olen kuullut kysymyksen lukemattomia kertoja ja esittänyt sen itsekin epäilemättä usein. Mutta vasta kun kuulin sanovani sen joitakin kuukausia sitten, kuulin äkisti, mitä tarkalleen sanat väittävät. Miksi ihmeessä en sano: “Tuo satuttaa!” Tai: “Tiedätkö ollenkaan, miten pahalta tuo tuntuu?” Koska kun sanon sanat tuon kerran, kun kuulen ne äkkiä taustaoletuksineen, en lainkaan ajattele, tai ainakaan miellä tietoisesti ajattelevani, että toinen tosiaan haluaisi satuttaa. Se on vain sanonta, jota on käytetty ja joka on käynyt niin tutuksi, etten ole kuullut sanoja sanonnalta. Miksi haluat satuttaa minua? Miksi haluat, että tulen hulluksi? Miksi haluat, että kaikki menee pieleen? Miksi haluat suututtaa minut?

Kukaan ei ole koko elämäni aikana tarttunut minua tuollaista sanoessani käsivarresta ja kysynyt, uskonko ihan tosissani, että toinen haluaa satuttaa. (Ehkä he ovat katsoneet sanojen läpi, syvemmälle, kuten oikein onkin. Mutta silti - en haluaisi sanoa asioita, joita en tarkoita.) Olisin vastannut kysymykseen ei, ja ollut ehkä vähän kiukkuinen, koska en varmaankaan olisi halunnut uskoa, että olen sanonut jotakin niin oletuksieni vastaista, kummallista, typerää ja syyttävää. Sinänsä aivan hyvä, että kuulen itse äkkiä sanat suustani vuotavina kuin jonkun toisen lausumana, kuin olisin joku toinen, hyvin kaukaa. Noiden sanojen kuuleminen synnyttää äkisti levottomuuden: En usko, että haluat satuttaa, miksi siis sanon näin? Kenen ovat nämä sanat? Kuka ne sanoo? Mistä ne tulevat? (Tietysti tiedän, mistä ne tulevat. Kuulen äänensävynkin tarkkaan. Sanat, oven paukahduksen, yksin jäämisen kaikkeen siihen nimettömään kauhuun, joka toistaa kerta toisensa jälkeen, ettei ole mitenkään mahdollista, että joku voisi rakastaa minua, viimeiset sanat ennen oven paukausta.) Tuntuu hurjalta tajuta äkkiä, että on opetellut äidinkieltään samalla tavalla kuin vierastakin kieltä, sokkona ja luottavaisena sanakirjan fraaseja toistaen, tietämättä oikein, mitä tarkalleen sanookaan.

Lukemattomien sketsien aihe, ja niin näkymättömänä tragediana elämien kietoutuessa toisiinsa ja sanojen jäädessä kalkattamaan tajuntaan jonkin kiistan päätteeksi. Ja olen pitänyt itseäni sanoista tarkkana, jopa liiallisissa määrin yksityiskohtiin takertuvana. (Sekään ei ole oma syytökseni, mutta olen jotenkin onnistunut nielaisemaan sen osaksi mielenmaisemaani. Että pitäisi olla enemmän jeesnainen ja hyvätyyppi, mutta toisaalta, en voi estää itseäni kysymästä, miten sitten käy jos teen hyvätyyppiasioita ja teeskentelen, että jotkut mieltäni askarruttavat asiat eivät vain ole olemassa, enkö muka silloin tule vihaiseksi ja arvaamattomaksi tai turraksi ja onnettomaksi ja eivätkö nuo asiat itse asiassa silloin häiritse minua vain enemmän, koska ne rynnistävät näyttämölle täysin hallitsemattomina ja arvaamatta, eikö minun pitäisi tuntea läpikotaisin nämä tilanteet ja tulkintani niistä, nuuskia tarkasti ne sanat, jotka tuntuvat sopivan tilanteeseen niin saumattomasti, että ne kadottavat sanattomuuden kauhun.)

Istun tekstin ääreen, ajattelen sen helppolukuisuutta. (En tämän tekstin, tässä en pyri helppolukuisuuteen vaan osuvuuteen. Ne ovat toisistaan erilliset hyveet.) Ajatukseni eivät tahdo pysyä tuossa vieraiden sanojen massassa, koska sanattomuuden kauhu on muistunut äkisti, se mustaa huonetta ja tekee vaikeaksi ymmärtää, että istun rauhallisessa huoneessa miehen, kissan ja koiran kanssa, istun satulatuolilla ja teen työtäni, viimeistä kirjaa ennen palkankorotusta, jota en uskonut uskaltavani pyytää ennen kuin tein niin tuosta noin vain, sähköpostilla, hetken mielijohteesta. Hus, haamut. Hus, menneisyys. Pakotan tarkkaavaisuuteni noihin sanoihin, fraaseihin, lauseisiin.

Eikä riitä edes se, että ne ovat selviä ja myönteisiä, koska ne voidaan silti lukea epäilevällä mielellä. (Tai ei edes niin, en lue pariterapeutin haastattelua epäilevällä mielellä ja minusta siinä esitetyt neuvot ovat relevantteja ja mainioita, mutta silti aluksi siteeraamani lause pistää tekstistä esiin kuin vappuhuiska, ainoa sukupuolitetun käytännön lause.) Miten tämä ajatus käännettäisiin positiiviseksi? Riittää, etten tiedä, miten tämä lause luetaan? Tyydyn siihen, että tajuan ihmisten lukevan sitä, mikä heidän oletuksiinsa sopii? Tyydyn siihen, koska vaihtoehtoa ei ole, koska viestinnän ideaalitilanne toteutuu kauhean harvoin, koska en voi tehdä kuin oman osuuteni, joskus en sitäkään.

Äkkiä tunnen, kuinka työskentelen räjähdysherkän aineen kanssa. Järjestelen sitä pinoihin, jotka olevinaan eivät romahda yhtä herkästi kuin aiemmat muodostelmat.

Ja sitten kirjoitan tämän tekstin, kun on jo ilta ja koko päivän mieltä on painanut muistikuva, jonka asetan pikniknurmelle korvapuustien väliin: Muistikuva siitä, kuinka istun sohvassa jalat koukussa ja luen kirjaa sanojen etymologiasta ja äkkiä ajattelen kieltä pintana, siistinä rakenteena, jonka alle kätkeytyy yhteyksiä, jotka tarvitsee vain hahmottaa, joita pitää osata etsiä. Toinen muistikuva toisesta oivalluksesta, kun tajuan, että kieli on pintaa toisellakin tavalla, liukasta ainesta, joka sanoo paljon muutakin kuin tarkoitan sanoa. Sinä päivänä päätin opetella toisinaan koskettamaan (kädellä tai halaten, konkreettisesti) ihmisiä, jotka koskettivat minua tunnetasolla. Joskus koskettaminen tuntuu vaikealta, koska moni ihminen, joka koskettaa minua tunnetasolla, myös pelottaa. Olen edistynyt hitaasti tässä oivalluksessa, että kieli on pintaa, joka kätkee alleen kehitystarinoita sille, joka viitsii katsoa tarkemmin.

Joskus tuntuu, että kirjoittaminen ja puhuminen on pelottavinta, mitä on. Kirjoittaen tuntee tavoittavansa helpommin vivahteita, koska tilanne on rauhallisempi. Ja kun kirjoittaa, sanat jäävät, niihin voi palata, niitä on helpompaa tarkastella puolueettomasti toisesta päivästä käsin kuin puhetta. Puhe tallentuu ehkä johonkin toiseen, vahingoittaa häntä pahemmin.

En osaa olla ajattelematta, että kivahdus miksi haluat satuttaa minua ei olisi vahingoittanut minua. Jos olisin nähnyt sen kirjoitettuna, olisin ehkä paremmin ymmärtänyt sen loukkaavuuden syöverit. Se on saanut minut pelkäämään, ettei kukaan voisi kunnioittaa ja arvostaa minua, saati sitten rakastaa, ja että läheisyydessäni on jotakin vaarallista ja syövyttävää. (Minusta rakastaminen ja huolehtiminen on paljon vaikeampaa kuin kunnioittaminen ja arvostaminen. Kunnioitan ja arvostan ainakin itse huomattavasti suurempaa joukkoa kuin keistä huolehdin ja keitä rakastan ja suojelen.) Ja olen levittänyt lausetta kuin ruttotartunnan saanut, tartunnastani tietämättä.

Kuten muutkin.

Kun lopetan työn tältä päivältä, jään miettimään kunnioitusta ja arvostusta. Miksi niitä on niin vaikeaa ottaa vastaan? Siksikö, että niitä kohdatessaan usein pelkää - näin itselleni tuntuu käyvän, jos kunnioitus ja arvostus kytketään suorituksiin, sellaisiinkin, joita ei itse ajattele suorittamisena, kuten vaikka blogin kirjoittaminen tai ihmissuhteissa toilaileminen ja niiden miettiminen, mutta jotka tunnutaan jotenkin jähmettävän joksikin hienoksi ja persoonallisuuden kypsyydestä kieliväksi - että niiden myötä evätään minun oikeuteni tuntea haavoittuvuutta, erehtyväisyyttä ja lapsellisuutta? Jotenkin itsestäni tuntuu kovin paljon tärkeämmältä, että saan olla haavoittuva ja erheellinen kuin että toinen tunnustaa, että minulla on jotakin järkevää sanottavaa aina välillä. (Ehkä kyse on vain siitä, että olen saanut kuulla jälkimmäisiä toteamuksia enemmän kuin aiempia lupauksia ja että osaan kiukustua, jos joku kieltäytyy myöntämästä, että minullakin voisi olla ihan järkevää sanottavaa. Sillä tavalla kai olen omavaraisempi kunnioituksessa ja arvostuksessa kuin rakkaudessa. Paitsi että kunnioitukseni ja arvostuksenikin on aika romahdusherkkää mutta toisaalta ylösrakentuu melko sukkelaan uudelleenrakennuskokemuksen kerryttyä mittavissa määrin. Sen sijaan en ole osannut oikein tarpeeksi pitää huolta siitä, että tunnetason tarpeeni otetaan huomioon ja olen kuvitellut, että kestän vaikka mitä. Mutta en halua kestää, en enää. En usko enää sen olevan kellekään hyväksi.)

Nyt lopetan kirjoittamisen, koska haluan käydä nukkumaan. En osaisi oikein muuten, koska mielessäni myllertää varsinainen myrsky. Kuinka hassunkurista: juuri kun koen sanat oikein potentiaalisesti vahingoittavina ja harmillisina, koen hurjaa tarvetta kesyttää ne tässä ja nyt. Ikään kuin sellainen voisi onnistua!

Ompelija naureskelee huolettomalle asenteelleni ja toivottaa leppoisia häitä, kun otan puvun käsivarrelleni ja ilmoitan olevani kaikin puolin tyytyväinen. Ja ihan totta, tuntuu kummalliselta, kun lempiserkkuni kyselee sunnuntaipäivällisellä, eikö yhtään jännitä. Mitä tässä jännittelemään, ajattelen.

Seuraavana päivänä eli tänään saan, huvittavaa kyllä, sitten huolekkuuskohtauksen. Sillä ei oikeastaan ole mitään tekemistä jännittämisen kanssa, ennemminkin kontrollifriikkiyden. En näet millään tahdo löytää sellaista häävalssiehdokasta, jonka sanat voisi jotenkin sovittaa avoimin ja iloisin mielin tilaisuuteen. Tämä ongelma sanojen kanssa ei ole mikään uusi juttu - teininä en voinut laulaa yksiäkään isänmaallisia enkä uskonnollisia sanoja vaan koin jotenkin valehtelevani kylmäpäisesti, jos kakaisin nuo sanat suustani ulos yhteislaulunkaan kontekstissa. Nykyään en jaksa känittää moisista pikkuseikoista, koska en usko syyllistyväni lupausaktiin, vaikka laulaisinkin jotakin laulua. Mutta toisaalta, jos nyt kerran vaivaudun suunnittelemaan tilaisuuden alusta loppuun ja tekemään kaikki ruoat ja kasvattamaan kukatkin alusta asti itse kuin mikäkin pieni kirjava kana, vain äidin ja Vompsun avustuksella, niin kyllä mieluusti sovittaisin laulunkin linjaan muun tyylin kanssa.

Oletko huomannut, miten kummallisia sanoja valsseissa on? Saarenmaan valssi käsittelee rivien välissä Viron venäläismiehitystä, Kielon jäähyväisissä palataan kerta toisensa jälkeen siihen, kuinka tulee talvi mutta sitten kukat nousevat uudestaan (vaikken uskokaan yksiavioisuuteen vaan yksi kerrallaan -avioisuuteen, tuntuisi hassunkuriselta raiuttaa sellaista asennetta symboloivaa laulua häissä kaikista juhlista - saman tien voisi soittaa Väliaikaisen) ja Kulkurin valssissa irvaillaan häille ylipäänsä. Kirjavan linnun ihanassa kappaleessa Sinisen taivaan kerjäläinen näkökulma on taas niin naisellinen, että sulhasparka taitaisi jäädä sivuseikaksi, eikä sekään kyllä käy. Complainte de la Buttessa lauletaan kadun prinsessasta ja tämän tissit mainitaan eksplisiittisesti ja La Foulessa kerrotaan väkijoukosta, joka riistää tanssijat erilleen ikuisiksi ajoiksi (mikäli Babelfish sen kääntää lainkaan oikean suuntaisesti). Huooh. (Identifioidun kyllä enemmän katutyttöihin kuin helmikaulamorsiamiin, mutta en oikein usko, että tädit ymmärtäisivät, miksi kummassa menen naimisiin, jos soittelen sellaista häävalssiakin. Hitto, mulla ei vain ole pätkääkään perinteistä morsianidentiteettiä…)

Kesäillan valssin sanoista pidän, koska siinä on miellyttäviä eksistentiaalisia jännitteitä. Pidän erityisesti neljännen ja viidennen valssin kohdasta, jossa pääskysen hurjista syöksähtelyistä ja kesäillan tunnelmoinnista edetään elämänfilosofiseen pohdiskeluun:

Iltahämy maita varjoo, satakieli vaikenee.
Metsä, maa levon saa, tuuli uinahtaa.
Matkamiehen askel sammuu suviöisen sumun taa.
Oksallansa lintu rauhan saa.

Minne kulki, mistä lähti, minne askel ennättää?
Kuka ties matkamies puolitiehen jää.
Taivahalla iltatähti anna suunta, näytä tie,
mistä polku matkamiehen vie.

Ja sitten äkisti surullinen hopotus vaihtuu vihjeeseen, joka ei tulekaan iltatähdeltä jäisistä avaruuden korkeuksista vaan peltojen poikki maisesta maisemasta, karjasta ja paluusta ihmisten ilmoille:

Kuulen iltakellon yli niityn, pellon.
Ääni kauas kantaa sinivettä, rantaa.
Elo parhain, halvin kuni kaiku malmin
täällä hetken helkkää, mitä jälkeen jää?

Viimeinen kysymys palaa iloisesta sävelestä huolimatta aiempaan reflektioon eksymisestä ja suunnattomuudesta sekä elämän lyhyydestä. Mutta sitten laulu pulpahtaa ilon harjalle hetkellisyyden ja läsnäolon ylistykseen:

Ilo sentään olla suvivainiolla
kesäpääskyn lailla huolta, tuskaa vailla.
Punertaissa päivän alla pilvenhäivän
hämyn langetessa yö kun ennättää.

Tuo kohta on vain niin hieno, että päädyn lopulta ostamaan iTunesista Mekalan kuoron version Kesäillan valssista toivoen tämän ratkaisun lopettavan valssien hermostuneen kuuntelemisen. Mekalan kuoron versio on ainoa löytämäni laulettu versio valssista, ja joudun ostamaan sen kuuntelematta (en ole löytänyt iTunesista mahdollisuutta kuunnella kappaleita ennen ostopäätöstä - jos joku osaa neuvoa tämän suhteen, neuvot otetaan kiitollisuudella vastaan; olen vasta alkanut käyttää iTunesin kauppaa). Mutta mitä Mekalan kuoro laulaakaan - se leikkelee valssista pois jännitteitä ja rallatteleekin tämän hienon kohdan näin:

Iltahämy maita varjoo, satakieli vaikenee.
Metsä, maa levon saa, tuuli uinahtaa.
Matkamiehen askel sammuu suviöisen sumun taa.
Oksallansa lintu rauhan saa.
Kuulen iltakellon yli niityn, pellon.
Ääni kauas kantaa sinivettä, rantaa.
Elo parhain, halvin kuni kaiku malmin
täällä hetken helkkää, mitä jälkeen jää?

Tyrmistyksekseni totean, että lyhennelmä hakkaa tiehensä jännitteet syvemmän suuntaa vailla etenemisen ja hetkelliseen iloon kiinnittymisen väliltä. Se kadottaa myös sen sanoituksen loistavan oivalluksen, kuinka vastaus kysymyksiin löytyy usein aivan toisaalta kuin kuvittelisi.

(Yhdistän sen aina mielessäni P. Mustapään runoon filosofiasta ja rakkaudesta, runoon nimeltä Selitys:

“Sinä etsi, sanottiin,
ei pinnalta, vaan alta,
ja filosofialta
ano viisaus laulusi säkeisiin.

En tehnyt niin.

Minun laulussani on
vain kuva kaivattuni
ja kukka, leikki, uni.
Puck. Oberon.

Minun on helppoa identifioitua tuollaiseen ajatukseen, etten etsi suuntaa ja viisautta syvistä periaatteellisista rakennelmista ja metafysiikasta vaan haaveista ja rakkaudesta ja ystävyydestä - niin kai useimpien muidenkin on. Ehkä hakkaan päätäni seinään -henkinen filosofian opiskeluni kuvasi vain haluttomuuttani asettaa mitään asioita vastakkain ja haavetta jotenkin sulauttaa runous ja filosofia toisiinsa - P. Mustapään runon toki tunsin hyvin jo ennen kuin päätin vaihtaa filosofian pääaineeksi).

Tyrmistys tuntuu liioitellulta, koska joka tapauksessa tässä valssissa sanat ovat eniten kohdallaan kaikista kuuntelemistani lauluista. Vaikka voi kyllä olla, ettei Mekalan kuoron ääni oikein kanna salissa, ääni särkyy, jos volan vääntää kovin kuuluvaksi. Äänitys kuulostaa siltä kuin se olisi kaksikymmen-kolmikymmenluvulta. Mutta ehkä tähän lienee tyytyminen, sillä mieleeni muistuu teeveeohjelma, josta ompelija puhui pistellessään pellavan läpi nuppineuloja ja koettaessaan olla osumatta nahkaani. Hän kutsui ohjelmaa bridezillaksi, mutta en tiedä, onko se ohjelman oikea nimi vai pelkkä humoristinen heitto. Häntä kuunnellessani muistin elävästi, miksi minusta tuntuisi hassulta murehtia televisiottomuutta. Ohjelmassa näet morsian saa käyttöönsä henkilökohtaisia avustajia ja suuret summat rahaa ja sitten he alkavat rakentaa täydellisiä häitä, mutta luvassa on lukuisia itkukiukkukohtauksia. (Kuulostaa kummalta, mutta ehkä morsianta pidetään formaatin jännitteen takaamiseksi nälässä tai estetään häntä nukkumasta tai jotain. Tai sitten olen oikeassa epäillessäni, että suuret summat rahaa herkästi pilaavat luonteen, ellei rahanhaltija ole erityisen varuillaan.) Kuulemma morsiamet kokevat syvää eksistentiaaliangstia sen välillä, valitako pöytäkoristeiksi valkoiset silkkipaperista taitellut joutsenet vai murattiköynnökset. Laupias taivas.

Meillä onneksi valikointi on ulkoistettu säille siinä mielessä, että korjaamme pöytiin koristeiksi ne kukat, jotka ovat suvainneet edetä katseltavaan vaiheeseen kuukauden päästä. Onneksi säät ovat ryhtyneet nyt suotuisan kosteiksi ja kasvit oikein tösmistyvät silmissä. Pyöräilen kotiin palstalta säkki täynnä salaattia, rucolaa ja mangoldia ja multaiset housut saavat esipesun jo matkalla.

En tahdo bridedzillaksi edes omassa ivallisessa mielikuvituksessani. Taidan lykätä päätöksen valssista Vompsu-polon harteille kaadettuani ensin hänen eteensä pari säkillistä spagettioksennusmaisia perustelurimssuja, miksi vierastan sitä, tätä ja tuota laulua. Instrumentaalivalssejakin toki on ja eniten tahtoisin asioiden asettuvan selviksi, jottei niitä sitten tarvitsisi enää pohtia. Päättäminen on vain karmivan vaikeaa ja silti on päätettävä monia asioita, jotta juhlat vähitellen muotoutuvat sen verran tunnistettavasti, ettei äidin tarvitse soittaa hermostuneena tuon tuosta ja vahdata, että asiat ovat hoidossa. (Voisin tietysti sanoa, että olen päättänyt, vaikken ole, mutta olen huono valehtelemaan äidille enkä oikeastaan edes tahdo opetella siinä paremmaksi.)

Voih, sanat.

Joskus tuntuu siltä, että olisi helpointa, jos voisi unohtaa koko tyhmän ihmisten kielen, joka kantaa liian monimutkaisia ja usein varsin luotaantyöntäviä maailmankuvia. Että voisi palata siihen maailmaan, jossa tila on helppoa jakaa kokematta epäkohteliaaksi hiljaa pysyttelemistä. Maailmaan, joka perustuu enemmän kosketukselle, hymylle ja kutsua tai pelkoa ilmaiseville eleille kuin monimutkaisille ajatusrakennelmille, joiden toissijaisuus on helppoa unohtaa niiden marssiessa tajunnan halki.

Olen ajatellut viime päivinä erästä kummaa seikkaa. Se tulee mieleeni ensiksi, kun kävelemme jokin aika sitten Halkolammen ympäristössä entisen vuokraemäntäni, Tutetitin, Matin ja Kehittyvän sekä omilla teillään tuoksuttelevien koirien kanssa. Huomaan näet aivan kuivaa peurankakkaa kaikkialla ja kun metsässä ei ole oikein muuta kerättävää (kerrettävvee; ei kukaan helsinkiläissukulaisista mitään kerännyt joten kerättävän kuulee pohjoisemmin), alan sitten kerätä sitä koiran tyhjään kakkapussiin Annalan kompostia varten. Kakkoja pussiin poimiessani muistan äkisti, että olen tehnyt tätä ennekin. Isoäidin erämökillä hirvenkakkaa kerättiin suolta mehukattikanisterista leikatulla soutuveneen kuupalla sankoon ja kompostoitiin perunamaan mullaksi. (Tontti oli louhikkoa ja suota joten kaikki perunamaan multa oli kompostoitua ja kipattu yhteen kasaan louhikossa.) Kun muut poimivat marjoja tai sieniä, minä keräsin hirvenkakkaa. Olin tyytyväinen tehtävääni, niin olen nytkin poimiessani peurankakkaa pussiin.

Samalla tavalla mieleen palautuu äidin vastustamisia nyt kun keskustelen tomerasti hänen kanssaan juhlatarjoamisista ja muistakin järjestelyistä. Ei pidä paikkaansa, että olisin aina luovuttanut intressiemme ajautuessa ristiriitaan, vaikka useimmiten toki olenkin tehnyt niin ajatellessani, ettei asia oikeastaan ole itselleni niin olennainen. Muistan äkisti, että murrosikäisenä tappelimme äidin kanssa oikeastaan koko ajan ja ihan kaikesta. Muistan erityisen hyvin sen kerran, kun äidinkielenopettaja kysyi lukion alussa, kuinka monen vanhempi on huolissaan lapsensa pukeutumisesta ja mitä opettajat siitä oikein ajattelevat. Aika moni viittasi. “No, voitte kysyä vanhemmiltanne, eivätkö he usko, että täällä taidelukiossa on jo nähty ihan kaikki mahdollinen. Kyllä me osaamme katsoa vaateparren alle. Ei se kiinnosta. Minua kiinnostaa se, että te osaatte kirjoittaa hyvää suomea.” Seuraavan kerran kun vääntäydyin kotona johonkin harvinaisen kummalliseen vaateviritelmään ja äiti kauhistui, mitä opettajat tuostakin nyt ajattelivat, kysyin häneltä äidinkielenopettajan kehottaman kysymyksen ja kerroin, muutenkin mitä tämä oli sanonut. Siitä seurasi järkyttävä räjähdys ja valitusta siitä, kuinka osa opettajista näyttää haluavan vaikeuttaa kasvattamistehtävää, joka on jo ennestään aivan liian mahdoton. Jälkeenpäin minusta tuntui, että olisi pitänyt tajuta, ettei tuollaista kysymystä voi lausua ääneen tilanteen jo latauduttua ja että vaikka olin kuvitellut sen sovittelevaksi ja kasvatusvastuuta löysääväksi, se oli tosiaan mahdollista kuulla myös provokaationa ja merkkinä tarpeesta otteen tiukentamiselle. Kun olimme nyt ajautuneet eri leireihin, ei mitään oikeastaan ollut enää pelastettavissa. Pukeuduin kummallisemmin päivä päivältä ja aloin ajatella, että jos ihmiset antavat vaatteiden hämätä itseään niin paljon, en ehkä tahdokaan tutustua heihin sitten. Muistan äkisti muitakin kohtia, jossa olen ylittänyt jonkin näkymättömän rajan, aiheuttanut epätoivoa, kauhua ja pillastumista ja siitä huolimatta pitänyt pääni, vaikka ristiriita onkin jollakin tavalla siirtynyt sisääni. Kuinka kummallista, etten nykyään yleensä muista näitä kohtia. (Ehkä se johtuu siitä, ettemme riitele tai nälvi Vompsun kanssa ja saatan siksi pitää yllä illuusiota, että kaikki kommunikaationi on yhtä sovinnollista luonteeltaan.)

Aivan samoin kun en muista keränneeni hirvenkakkaa ennen kuin saan päähäni kerätä peurankakkaa läpinäkyvään pussiin. Yleensä kerään jotakin syötävää tai juotavaa eikä se tunnu vahvistaneen muistikuvaa hirvenkakan keräämisestä, pitäneen sitä mielessä.

Samalla tavalla intensiivinen keskustelu terapioista pari viikkoa sitten äkisti nostaa mieleeni, että onhan kriisiä hoitanut lastenpsykiatri tosiaan lausunut minustakin mielipiteen sen jälkeen kun yksi läheisistäni joutui raa’an väkivallan kohteeksi ollessani lapsi ja löysin uhrin enkä oikein edes pystynyt tajuamaan, mitä oli tapahtunut, en edes halunnut tajuta. En muista arvioinnista paljonkaan mutta muistan kyllä lausunnon, jonka äiti myöhemmin kertoi minulle. (Kuulin sen vasta aikuisena ja siinä vaiheessa kun oli käynyt kiistatta ilmi, että lausunnossa esitetty mahdollinen uhkakuva ei näyttänyt toteutuneen. Silti kuullessani uhkakuvan tunnistin monia niitä ongelmallisia tuntemuksia, joiden kanssa olin hiljaa omassa yksityisyydessäni vääntänyt kättä viimeiset kymmenen vuotta ja jotka vieläkin saattavat palata, kutsumattomat vieraat, jos tarpeeksi säikähdän. Tuntui pelottavalta, että joku voi ennustaa niin tarkasti, mitä tietyntyyppisistä tapahtumista saattaa seurata. Toisaalta, ei kai se sittenkään ole yllättävää. Voimakas pelkotila voi tulla käsitellyksi monella tapaa mutta ei se noin vain katoa käsittelemättä.) Useimmiten en muista arjen askareissa, millaisiin asioihin saakka käytökseni juuret ulottuvat. Arki on niin toisenlainen vaihde, siinä on helppoa nostella pyykkejä koneeseen tai paijata kissaa tai keskittyä työhön ja tietää, että selviän, ettei siitä ole mitään epäilystä kenelläkään. Ja mieluiten sitä tietysti unohtaisikin ne kohdat, jossa epäilee, sietääkö omia ristiriitojaan enää sekuntiakaan tai joissa kokee niin syvää epätoivoa, että jokainen aistimus tuntuu kivulta.

Olen jotenkin ilahtunut skeematerapian kirjan ajatuksesta, että itsen voi pilkkoa ikään kuin osapersooniksi, joita voin laittaa puhumaan keskenään (kunhan muistan, että he ovat jo olemassa). Se auttaa minua arvaamaan myös, miksi en mielelläni käytä ristimänimeäni. Olen jotenkin identifioinut sen niihin toiveisiin, joita vanhemmat minulle ovat esittäneet ja joiden mukaan en vain pysty elämään, koska se on luullakseni liian ahdas roolitus kenelle hyvänsä tai ainakin saa minut surulliseksi ja epämääräisellä tavalla tyytymättömäksi ja tuntemaan, että joudun luopumaan paljosta spontaaniudesta, ilosta ja ylpeydestä kuten myös oikeudesta toisinaan pitää pääni, silloinkin kun se noudattaa kummallista intuitiota. (Mietin sitäkin, vaihtaisinko ristimänimeni pois tai ainakin ottaisinko sen rinnalle kutsumanimeni nyt kun joka tapauksessa sukunimeni muuttuu ja joudun hankkimaan uudet passit ja ajokortit. En tiedä, tarvitseeko minun ryhtyä niin pompöösiin eleeseen, vaikka toisaalta, olisi tietysti mukavaa tulla virallisestikin puhutelluksi sillä nimellä, johon identifioidun, sen sijaan että joka ikinen virallinen puhuttelu sisältää viittauksen siihen, missä en voi kuin epäonnistua, koska pohjimmiltani tiedän, etten tahdo elää sillä lailla.)

Kuinka kätevää olisikaan muistaa kaikki nämä kadotetut puolet itsestään. Osata muistaa hankalassa tilanteessa rohkeat ja kurittomat hetket, kaoottinen nauraminen, se hyvä olo jolloin solahtaa toisten seuraan ällistyttävän helposti, päättäväisyys aidatessa omalle yksityisyydelleen tilaa ja aikaa, suru tajusta ettei kaikkia pysty miellyttämään kuitenkaan, ärtymys kun tajuaa itse itseensä kohdistamat vaatimukset epäreiluiksi (näin käy tavallisesti silloin kun ei osaa kuvitella asenteelleen mitään realistisia vaihtoehtoja, tarkoitan tällä: vaihtoehtoja, joihin suostuessaan voisi silti mieltää itsensä rakastettavaksi ja ehkä jotenkin itsekunnioituksen mahdollistavaksi), ja kaikkein tärkein, millaista on maata jonkun vieressä ja uneksua itsensä kadoksiin, tuntea silitys ja muistaa, ettei oikeastaan omien rajojen asettaminen tiukasti tapahdu muulloin kuin pakon edessä. (Kommunikaatio on yksi näistä pakoista, sanallinen kommunikaatio. Siinä on vain muistettava, ettei toinen tiedä, mitä itse tietää, ja jos haluaa toisen tietävän, se on jotenkin muotoiltava ymmärrettävästi ja siirrettävä hänen ulottuvilleen.)

Kun nyt muistan tai huomaan - en muista, olenko ennen huomannut tämän seikan mutta ehkä sillä ei ole edes väliä - miten konkreettinen jonkin asian tekeminen, jollakin tavalla käytännössä asennoituminen muistuttaa niistä erilaisista voimavaroista ja taidoista, jotka on piilotettu tähän viritykseen ja prosessiin, jonka sivutuotteena ajattelen, ryhdyn toki sommittelemaan erilaisia kokeiluja, jotka voisivat muistuttaa minua kadonneista (ja usein sanallistamattomista tai muuten tallentamattomista) puolista. Haluaisin, ettei minua enää hävettäisi yksikään valokuva tai vanhempien kertoma muisto. Haluaisin myös ajatella elämää kokonaisuutenaan oppimisprosessina, enkä ajatella, että välillä elän taantumuksen kausia ja välillä ryskyn eteenpäin arvaamattomaan suuntaan. Jotta voin tietää, missä sijaitsen nyt suhteessa joihinkin tavoitteisiini (kuten puolensa pitämiseen ja jonkin järkevän suunnan etsimiseen), minun olisi muistettava nuo kadonneet puolet tarkemmin.

Herään hupsulla päällä. En ymmärrä tätä liikutuksille alttiutta, mutta en voi olla huomaamattakaan sitä - jo aamulla kuuntelen tuuballa soitettua musiikkia ja itkeskelen laulun “Kulkuri ja joutsen” tahtiin. Olen kuullut laulun varmaan viimeksi lapsena ja tiedän sen äidin lempikappaleeksi. Ajattelen ensin, että voin soittaa sen häissä, mutta sitten tulen siihen tulokseen, ettei kenties ole järkevää soittaa kappaletta, joka saa itkemään holtittomasti. Ellen sitten siedättäisi itseäni tuohon kappaleeseen…

En tiedä, miten siedättäminen tapahtuisi, koska se tarkoittaisi kovettamista ja periaatteessa ihan positiivisen herkistymisen peittämistä. Ja jotenkin kaikista hankalista liikutusitkukohtauksista huolimatta (koulussa niistä sai tosiaan kuulla) uskon, että kyky liikuttua kyyneliin saakka on lopulta vain positiivinen piirre. (Enkä usko, että ilman sitä pystyisin esimerkiksi kirjoittamaan yhtään runoa tai sillä tavalla kiinnittymään toisten kirjoittamiin runoihin.) Toisaalta on ilmiselvää, että minussa tuollainen liikutusviritys on niin herkässä, että sillä on koomisiakin piirteitä. Lapsena itkin esimerkiksi aina missikisoissa, kun misseille laulettiin laulu. (Minulle oli selvää, ettei minusta voisi tulla missiä, koska minulla oli ärrävika; vanhemmat puhuivat tästä aiheesta usein ilmeisesti tarkoituksenaan sisuunnuttaa minut yrittämään tosissani puheterapeutin vastaanotolla. Mutta minä hyväksyinkin vain sellaisen maailmankuvan, että monet ihanat asiat on tarkoitettu muille eikä minun kannata kokea surheutta siitä, etteivät ne asiat minulle ole mahdollisia, koska oma maailmani sisältää myös paljon ihania iloja. Se, ettei minusta voinut tulla missiä, vaikka vanhemmista se olisi selvästi ollut tosi hieno jutska, tuntui kyllä pahalta, mutta toisaalta, sittenpähän minun ei tarvinnut ikinä huolehtia painostani tai meikistäni vaan saatoin rauhassa ahmia kirjoja ja rypeä koirien ja hevosten kanssa ravassa. Ja yhtäkaikkisesti en voinut sille mitään, että se, että misseille laulettiin, oli niin ihmeellistä ja ihanaa, että itku vain puhkesi. Että jollekulle lauletaan niin, se on ihanaa! Luulen, että tuhertelisin itkua edelleen jos minulla olisi teevee ja katsoisin siitä missikisat.) Liikutuksen vuoksi inhoan sitä, jos joku laulaa minulle: alan taatusti itkeä enkä tahdo päästä liikutuksen tuolle puolen. Eivätkä kyyneleet ole mitään vilvoittavaa sadevettä vaan varsinaista happoa iholle. Ainakin valokuvissa näyttää ihan kamalalta itkemisen jälkeen. Muistan kun ensimmäinen poikaystävä rämpytti kitaralla jonkun hämärän ou beibi hani -tyyppisen rallin ja paruin ainakin tunnin sen jälkeenkin. Myös paljon onnea vaan on minulle kohdistettuna aivan liikaa ja vaikka saisin kyyneleet pidettyä vaivoin sisälläni, olen kuohuksissa vielä pitkään jälkeenkinpäin, ja joskus jos se kohdistetaan hyvälle ystävälle, alkaa silloinkin itkettää.

Joinain päivinä riittää sekin, että luen jonkun blogista hänen liikutuksestaan, ja myötäparun tahollani.

Siinä missä monet kummallisuudet tuntuvat korjaantuvan ajan myöntä, hupsuus tuntuu vain lisääntyvän. Mitä kunnioittavammin ja avoimemmin suhtaudun maailmaan ja sen erilaisiin ihmisiin ja eläimiin (tätä ainakin yritän vaikkei siinä voi ehkä onnistuakaan), sitä herkemmässä liikutus tuntuu vaanivan. Pahinta on, että se myös kertautuu. Tänäänkin kun alan ajatella, että voi apua, voi hyvin käydä niin, että pillitän häistä suurimman osan, liikutun ajatuksesta metatasolla niin, että itkeskelen tovin.

Vesijuostessa en sentään itke, mutta kun palaan kotiin ja juttelen Vompsun kanssa ja hän haluaa kuulla tuubamusiikkia, alan taas itkeä.

Toisaalta, tänään sanat palaavat pitkästä aikaa luokseni määräävinä ja painavina. Uimastadionilta kotiin kulkiessa kaksi säettä alkaa pyöriä mielessäni ja kehittyä. Kotona kirjoitan ne paperille heti saavuttuani. Sekin tuntuu jotenkin hupsulta, koska en ole ajatellut runoja pitkiin aikoihin ja arvelin niiden jo jättäneen itseni. (Voisin jo oppia, ettei sillä tavalla käy. Ne tulevat ja menevät, mutta aina ne ovat palanneet. Jossain vaiheessa suunnat vain asettuvat siten, tai puiden puhkeavat lehdet, että sanat tulevat kolistelemaan tajuntaa vaativina ja kummalista kyllä, ne tulevat säe kerrallaan. En osaa yhdistellä sanoja säkeiksi, ne pulpahtavat maailmaan valmiina elementteinä.)

Liikutusta on vaikeaa selittää ja siksi se saa ajattelemaan itseä hupsuna. “Onko tuo iloinen vai surullinen itku?” kysyy Vompsu, ja sopertelen, ettei kumpaakaan. En tiedä, miksi liikutun. Tiedän vain, että ajatuskin unessa nähdystä joutsenesta ja siitä kertovasta laulusta saa äkisti kehon yläosan painavaksi, pakahduttaa kaulan ja pään, jokin valtava liikahdus riistää itsehillinnän ja järkevän käsinkosketeltaviin asioihin keskittymisen. Onko tuo liikahdus nimettävissä? Mistä se tulee? Miksi juuri silloin kun maailma näyttäytyy kauneimmillaan, kun tuomi kumartuu tuulessa syreenien päälle ja mieli äkkiä erittää sanan hameympyrä, tajuaa kaiken ohikiitävyyden ja pieleen menemisten todennäköisyyden ja ilon ja suorastaan riemun kaikessa tässä vähän kipein päkiöin askeltamisessa, ja tajuaa, ettei voi olla luottamatta asioiden käytännössä selviämiseen ja ideologioiden ja selitysten tasolla hämäräksi jäämiseen, miksi juuri silloin mieli liikahtaa ja horjuu nimeämättömän voimakentän murtaneena? (Itkeminen jotenkin murtaa tuon tuon lähes tuhoavalta tuntuvan voiman, jota kehoni ei osaa mitenkään pidellä eikä nimetä, tekee siitä siedettävän.) Hurina kirjoitti pari vuotta sitten haltioitumisesta ja liikuttumisesta tavalla, joka on helppo ymmärtää:

Hetket muodostavat maagisia kokonaisuuksia ja juuri se, että ne ovat niin kauniita, mutta kuitenkin katoavia, eikä mitään voi pidättää itsellään vaan pitää vain päästää kaikesta irti, se tekee samaan aikaan surulliseksi. …

Tänään istuin siis puhumassa tämän ihanan ihmisen kanssa ja sitten menimme puutarhaan, joka on kuin toinen todellisuus ajan ulkopuolella ja olimme siellä. Käsittämätöntä, että kaikki se kauneus on aivan ilmaista ja siellä se vain on. Vähitellen kukat muuttuvat ympärillä ja nyt ne, joita hetki sitten kuvasin, olivat kuihtuneet, mutta löysin uusia näkyjä. Tosin nyt minulla ei ollut kameraa mukana. Puistossa oli hieman kylmä tuulen vuoksi ja löysimme maasta auringon lämmittämän betonialueen ruusupensaiden vierestä ja lämmittelimme siinä. Samaan aikaan jostain kantautui kuoromusiikkia ja toiselta puolen melontakilpailun ääniä. Epätodellista. Olen siinä hetkessä, jossa on niin paljon kaunista jonkun toisen ihmisen kanssa ja katselen ja kuuntelen kaikkia näkyjä ympärilläni, aurinkoa, pilviä, lammikkoa, heinien heiluntaa niin uskomattoman sulavan ylväinä. Eikä minun tätä varten tarvitse tehdä mitään vaan se on siellä aivan ilmaiseksi, jos pystyn olemaan läsnä ja katsomaan. Se on niin ylellistä.

Minua on auttanut kauheasti lukea paitsi monen viisaan filosofin sanat tunteiden nimeämisen karkeudesta, myös Hurinan tekstit siitä kuinka ilo ja suru kulkevat hyvin lähellä toisiaan. Jotenkin joidenkin ihmisten harjoittaman arkipsykologian tapa ajatella, että ilo on jotakin pompahtelevaa ja miltei väkivaltaista hypeä ja kovaa kierroslukua ja että suru masentunutta ja väritöntä pohjakosketusta, tuntuu kauhean vieraalta liikutuksen valossa tarkastellen. Minun on jotenkin vaikeaa tuntea voimakas ilo tuntematta samalla surun häivettä, valtavaa nöyryyttä maailman ihmeellisyyden edessä ja liikutusta siitä, että saan kokea nuo tuntemukset kehossani, tuntea niiden pysäyttävän juuri tähän hetkeen, näihin seikkoihin, säihin ja ihmisiin. (Voimakkaan, ilottoman, lamautuneen ja värittömän surun kyllä tunnen enkä pidä sitä itselleni hyvänä olotilana - korostan iloon ponnistamista ehkä juuri sen vuoksi, että minulle ilo on surua vaikeampi eikä se ikinä käänny itsetuhoksi, kuten suru niin helposti tekee.)

En tiedä, olisinko säilynyt tällaisena pakahtuvana, jos pakahtumistani ja hupsuuttani olisi ymmärretty. Ehkä se kaikki olisi purkautunut luonnollista tietä ja olisin aikuistunut kiireiseksi ja turraksi, kuten monelle tuttavalle näyttää käyneen. Mutta oikeastaan kukaan läheisistäni isoäitiä huolimatta ei ole ymmärtänyt ollenkaan tuollaisen tunnetilan voimakkuutta, kyvyttömyyttäni mitenkään tukahduttaa sitä - se on hieman kuin koettaisi pysyä rankkasateessa kuivana 10 kertaa 10 sentin kokoisen muovin avulla. (Muuten kyllä mielestäni hillitsen itseni kanssakäymisessä ihan normien mukaisesti; eivät ihmiset yleensä valittele minua räiskyväksi tai säikäyttävän spontaaniksi vaan luonnehtivat pikemminkin araksi ja varautuneeksi.) Vanhempani ovat järkeviä ihmisiä, joiden olen nähnyt itkevän (surusta ja voimattomuudesta) muistaakseni kolmisen kertaa koko elämäni aikana, jos mukaan ei lasketa sitä, kuinka äiti on itkenyt siskon tai minun kasvatuksessa epäonnistumisesta. Ystävienikin on ollut vaikeaa ymmärtää, miten jaksaisin hyvin istua pari tuntia katselemassa jotakin sellaista kuten miten valo lankeaa apilanurmelle, istua vain ja häikäistyä maailman rikkaudesta ja liikuttua liki itkuun saakka.

Ymmärrän sen, että tuollaiselle liikutusitkulle on hyväksytyt kanavansa, kuten hautajaiset. (Minusta kuoleminen ei ole kamalaa, vaan jollakin tavalla vapauttavaa - joskus mietin sitä, pelkäävätkö ihmiset kuolemista niin paljon myös siksi että heitä on syyllistetty siitä lukemattomat kerrat lapsena sanoen: “Älä enää ikinä tee noin! Sinä voisit vaikka kuolla jos teet noin!” Kuoleminen leimautuu joksikin erittäin epäsoveliaaksi ja ei-toivotuksi.) En ole varma, onko häissä itkeminen hyväksyttyä. Ja toisaalta, jos minua alkaa itkettää, en kai voi rynniä vessaankaan itkemään piilossa, kuten tein niissä bileissä, joissa katsottiin missikisoja ja misseille laulettiin taas ja olin sentään yhdeksäntoista ja yliopistossa enkä tahtonut muiden näkevän, kuinka hupsu olen. (Muut puhuivat naisen alistamisesta ja minä liikutuin laulusta, ja voi että tunsin itseni ääliöksi silloin.)

Muissa bileissä voi sentään avata hiukset ja lisätä kajalia ja toivoa, ettei kukaan äkkää liikutusitkun merkkejä, mutta omissa häissä tuskin semmoinen jäisi huomaamatta, jos lukittautuisi pariksikymmeneksi minuutiksi vessaan rauhoittumaan ja sitten tulisi sieltä uudella tavalla stailattuna ulos. Hankalaa! Muutoinkin pelkään, että jo pelkkä niin suuren huomiomäärän kohteeksi joutuminen saa minut täysin tolaltani ja itkuiseksi. Syntymäpäivistä selviää sentään kunnialla siten, että tohottaa ja hössöttää kaiken aikaa käytännön järjestelyitä ja kättelee vieraita tervetulleiksi ja kohentaa viinitilannetta, mutta häissä kai pitäisi istua ja olla levollisesti. En silti haluaisi vetää sellaista rooliakaan. Hmm.

Ehkä oma hupsuus kannattaisi vain nielaista sellaisenaan. Tai sitten jotenkin manipuloida itseään sanoin, vaikka näin: Voi mikä harmi, etten ole kivenjärkäle, jota mikään ei liikauta. Voi mikä harmi, ettei minulta mene sivu suun monet ihanat päivät. Tai etten ole edes objektiivinen kamera fiksatulla polttovälillä. Kyllä olisi parempi, etten koskaan nauraisi enkä itkisi tai tuntisi muutenkaan mitään, että vain kirjaisin väripikselit koordinaatistoon siististi ja eleettömästi. Voi mikä harmi, että maailma on kaunis, rikas ja antelias eikä vain ole… voi mikä harmi, että voin ymmärtää jossakin määrin ja jopa myötäelää toisten vaikeuksia sen sijaan että epäilisin, liekö heillä mieltä lainkaan, tai olisin epäilemättä yhtään mitään - eihän epäilemisessä ole mitään objektiivista. Voi mikä harmien äiti, että pysyn uteliaana ja valppaana ja haluan tehdä asioita enkä vain kuole pois tuosta noin vain.

Sellainen harmittelutoivominen olisi niin hupsua, että koko asia alkaa huvittaa.

Vaikka osalla elämästäni on suunta, suurelta osalta se tipahti pois siinä pari viikkoa sitten keskustellessamme siitä, miten oikeastaan ajattelen ihmiset. (En ollut ajatellut jäsentäväni maailmaa ja ihmisiä oikeastaan mitenkään; Shusterman on joskus kirjoittanut asennosta metaforana: en tiedosta, missä asennossa seison, mutta se määrää silti, mitä näen.) Pelkotilat eivät enää jatku yhtenä putkena, mutta kylläkin vierailevat tällä tavalla kuin nyt: herään neljän maissa aamuyöllä enkä osaa lopettaa itkemistä juuri mitenkään kuin nousemalla istumaan ja kirjoittamalla. Suunnan katoaminen tuntuu suurimmalta kuormittavalta tapaukselta pitkään aikaan. Se muistuttaa minua myös siitä, miksen tahtonut jäädä yliopistolle. Siellä keskustelukulttuuri on niin toisenlaista kuin muuten ihmisten tavatessa ja jutustellessa. Siellä pitäisi äkisti olla jokin mielipide, teoria, näkemys, uskomus sekä halu nuijia itsensä n kertaa pisteeseen nolla. En ole koskaan tunnistanut itseäni sellaisesta. Olen kyllä yrittänyt, mutta seurauksena tuntuu olevan sama tila kuin nyt.

Kadotan suunnan.

En tiedä, kauanko kuluu sen palaamiseen. Mutta tuntuu, että se palaa kerta kerran jälkeen oikeastaan juurikaan muuntumattomana. Siihen liittyvät selitysmallit ja toimintatavat saattavat hieman muuttua, samoin esteettiset mieltymykset sekä eettinen näkökanta. Mutta itse suunta ei. Se vain katoaa joksikin aikaa, sitten hitaasti palautuu.

Sikäli tuntuu siltä, että oikeastaan sen kadottaminen ei palvele mitään tarkoitusta. Jos se palaisi kuten lomalta palataan, freesinä ja innokkaana, uusia ideoita pursuillen, mikäpä siinä. Mutta ei. Se on kehäraakki, joka sairaslomalta päästyään palaa välttämättömään hommaansa ja kaikki muut huokaavat helpotuksesta: viimeinkin ainoa, joka osaa käyttää eräitä välttämättömiä laitteita ainoana koko toimistossa, on palannut. (Johtuen suunnan luonteesta ajattelen hänen olevan toimiston ainoa, joka pitää yhteyttä ulkomaailmaan puhelimella ja sähköpostilla: tilaa kopiokoneen huollon, kahvipaketteja, ikkunoiden pesun sekä lähettää tuotokset tilaajilleen.)

Minun on varmaankin jotenkin kuvattava sitä, mitä tarkoitan suunnalla. Liikkeen metaforan kautta käsite on ymmärrettävä. Jos olen tässä ja haluan tuonne, suuntaudun tuonne. Mielle tuonne menemisestä järjestää kehoni tietyllä tavalla. Se antaa merkityksen näille askelille ja niitä ohjaavalle katseelle. (Katso, miten vauva kierähtää mahalta selälle ja takaisin. Se vain seuraa katsettaan, lihastyö on minimissään. Minusta siinä oli oiva tavoite myös ajattelulle. Nyt en ole enää niin varma, mutta ongelma on, ettei ajatteluni lakkaa. Se vain melskaa ja kurottelee kaikkiin suuntiin, kääntyilee kannoillaan eikä ohjaudu.) Kun suunta katoaa, kävelemisestä tulee haparointia ja harhailua. Joskus tuntuu jopa siltä, että leikkii sokeaa ja toinen vie takaperin ylös ja alas portaita, sisään tiloihin ja yhtäkkiä jättää jonnekin yksin. Kun avaa silmät, ei tiedä missä on ja pöly tanssii.

Olisi lähdettävä jonnekin, mutta minne? Jos jokainen askel jonnekinpäin saattaa satuttaa suuntautumiselleni sivullisia jonkinlaisen kausaalisen ketjun kautta (rakennus resonoi askelia, kaupunki humisee infraäänellä, stressi kasvaa ja kasautuu; jotenkin näin ehkä - mutta ajatus ei ole omani joten en tiedä tarkalleen, miten), pitäisikö vain seistä paikallaan ja kuvitella nälän ja pissahädän katoavan? Mieluiten kuitenkin olisin vahingoittamatta toisia. Jos on pakko tinkiä jostakin, sitten mieluummin omasta mukavuudesta.

Öisin heräileminen saa minut miettimään taas kerran, olisiko sittenkin parempi, että menisin hakemaan mielialalääkkeet. Jos en täysin pysy sivussa kaikesta teoreettisesta keskustelusta, josta en milloinkaan onnistu tunnistamaan itseäni ja jota ajattelen jakona erilaisiin karsinoihin, kovakouraisina ja karkeina leimoina, jos annan joskus periksi halulleni ymmärtää asioita, on olemassa mahdollisuus, että vahingoitan tietämättäni jotakuta. Sitä en tahdo. En tarkalleen ymmärrä, miten se tapahtuu, mutta nyt kun ajatus, että käyttelemällä silloin tällöin jotakin teoriaa tuen jotenkin syrjivää ja vaarallista kehitystä, on tuotu tietooni, tuntuisi vastuuttomalta jättää se huomioimatta. (Vaikka toisaalta tuollainen väite tuntuu käsittämättömän suureelliselta, kun otetaan huomioon, että tuskin kukaan pitää minua mitenkään selkeänä ajattelijana tms. ja etten osallistu mitenkään tutkimushankkeisiin tai edes mihinkään ammatillisiin toimiin, joissa noita teorioita hyödynnettäisiin.) Ja sitten toisaalta: en ymmärrä, miten voin liikahtaa yhtään mihinkään suuntaan tekemättä oletuksia aasta ööhön. Jo yksi hemmetin lause ja tapa tervehtiä kantaa merkityksiä, jotka kiinnittyvät varomattomiin teorioihin.

Ehkä minun pitäisi ottaa selitystä ja kuvausta vinkuviin ajatuksiini samanlainen asenne kuin Vompatti on ottanut pakko-oireisiinsa: minulla on oikeus ja velvollisuus olla tarkistamatta näitä asioita, koska on todettu, että olen tältä osin toimimaton, sairas tai epänormaali. Toisaalta pitäisin kyllä itseäni toimimattomampana, sairaampana ja epänormaalimpana, jos en reagoisi näin. Ainakin pelkäisin vaihtuneeni lyhyen uneni aikana johonkin avaruusolioon tai masentuneeni siinä määrin, että tunteeni olisivat täysin jökissä. Vompatin kohdalla pakko-oireiden kuritusohjelma tuntuu tepsivän hyvin. Hän ei enää kierrä kaduilla etsimässä vahingossa vahingoittamiaan ihmisiä, jotka ovat karahtaneet autoineen yhteen hänen läpäistyään risteyksen pyörällä huolettomana, anteeksiantamattoman huolettomana. (Tuntemukset, joita käyn läpi, saavat minut jotenkin nopeasti ajattelemaan, että kas vain, tässä sitä taas nähdään, miten tarkasti psyyke valitsee läheisensä. Minun on sattuneesta syystä - suuntien silloin tällöin kadottamisesta - johtuen oikein helppoa ymmärtää Vompsun pakko-oireita, vaikken ymmärräkään, miksi ihmeessä hän kokee ne niin fyysisellä tasolla, ei ideoiden tasolla. Itse en epäile, että toimeni polttaisivat rakennuksia tai saisivat aikaan murtumia ja ruhjeita, sen sijaan minusta tuntuu, että nyt minulle on taas ehdotettu, että ajatukseni osallistuvat sellaisen ideologisen kentän virittämiseen, jossa hengitystilaa on liian niukasti. Mutta en oikein tiedä, onko esimerkiksi tämäkään ajatus Vompsun ja oman ajatteluni yhtäläisyyksistä ja eroista oikeutettu tai vahingoittava. Haluaisin ajatella, että voin päättää, tartunko siihen vai en, mutta en oikein tiedä, mitä väliä sillä on, sanonko uskovani tuollaiseen jaotteluun vai en. Sehän meni jo ja sen kaltaisia ajatuksia epäilemättä pulpahtelee uudelleenkiin, otinpa tähän yhteen minkä kannan tahansa. Tuntuu varmimmalta olla sitoutumatta mihinkään teoriaan… mutta tarkoittaako se, että minun pitäisi hylätä myös ajatus siitä, että ajattelutyylini tukee vahingollisia rakenteita? Se tuntuisi liian pikaiselta ja helpolta ratkaisulta, ristiriitojen lakaisemiselta maton alle. Sellainen syytös on valtava ja pelottava sanoa toiselle, eihän sellaista siis kukaan huvikseen esitä. Vaikken ymmärrä perusteita aukoitta, lienee parasta uskoa sanottu.)

En haluaisi ajatella ajatuksiani pakkoajatuksiksi, mutta silloin kun tahtoisin lopettaa ajattelun nyt heti ja täysin, ne tuntuvat kaikki sellaisilta.

Yksi pakko-oireista kertovista kirjoista, joita Vompsun terapeutti lainasi minulle Vompsun välityksellä pyytäessäni (minusta tuntui näet hyvältä ajatukselta, että kun nyt kerran asun varsin selkeästi diagnosoidun ihmisen kanssa, koetan ymmärtää hänen vaikeuksiksi kokemiaan ajatuksia ja niihin joissakin tapauksissa purreita interventioita paitsi Vompsun kertoman, myös tutkimuksen perusteella; en ole enää varma, onko sekään hyvä ajatus, vaikken ajattele diagnoosia mitenkään persoonallisuutta tyhjentävänä kuvauksena vaan ennemminkin siinä silloin tällöin esiintyvänä pikanttina mausteena ja että minusta pakko-oireet heijastavat tavallaan sellaista eettisen priorisointia järkevän ylitse, jonka viehätys ei ole itsellenikään aivan vieras) - tuo kirja ehdotti tällaistakin harjoitetta: Varaa joka päivässä viisitoista minuuttia sille, että listaat kaikkia asioita, joita sinun mielestäsi pitää tarkistaa ja jotka estävät sinua toimimasta tehokkaasti huolina mielessäsi pörrätessään. Älä toista samoja ajatuksia. Pian huomaat, kuinka tuntuu täysin mahdottomalta pysyä vartin ajan monologissa, joka ei kierrä kehää. Ja nyt kun huolille on varattu oma varttinsa, ne eivät muuten haittaa sinua vaan saat luvan kanssa ohittaa ne ja koettaa painaa ne mieleesi tuon vartin varalle.

Olen koettanut ajatella tätä blogia muuten sanallistamattomiksi jäävien hetkien, huolten, kummallisten itselleni ymmärtämättömiksi jäävien tuntemusten ja ehkä joskus kuohuttavien ilojenkin kippauspaikkana. Nyt kun noita huolia on alettu käsitteellistää, ryhmitellä ja esitellä jotakin kantaa (ei suuntaa vaan kantaa - kaiken lisäksi tajuan selkästi, kuinka se, että minut attribuoidaan jollekin kannalle tarkoittaa myös sitä, että minun sekavasta ja epämääräisestä yrityksestäni selviytyä maailmassa ja jäsentää jotenkin kokemusta tulee ehkä jonkun mielessä jonkin aivan toisenlaisen, paljon järeämmin ja paremmin muotoillun ja perustellun kannan esimerkki, mikä on totisesti epäreilua niille, jotka ponnistelevat tuollaisen kannan teoreettisen selkiyttämisen eteen; se saa minut koettamaan tehdä kaikkeni puolustaakseni tuota kanta-rukkaa vaikka huomaan koko ajan, etten tiedä asiasta ollenkaan riittävästi vastatakseni kysymyksiin; kaiken lisäksi tiedän ainakin muutaman kohdan, jossa olen aivan toista mieltä kuin nyt keskustelun kohteena olleen kiintymyssuhdeteorian edustajat - esimerkiksi, minusta nimenomaan tuollainen maailmankuva, jossa ihminen syntyy tiettyyn kulttuuriin ja perheeseen ja liittyy suhteisiin helpommin kuin lähtee niistä ja tulee suhteiden muovaamaksi, juuri tekee autonomian korostamisesta ja siihen ponnistelusta mielekästä - tarvitsee vain ajatella autonomiaa suuntana, ainakin itse näytän usein korostavan niitä suuntia, jotka pysyvät jatkuvasti mielessäni toteuttamisen vaikeutensa takia) edustavina, en oikein tiedä, miten uskaltaisin kirjoittaa niistä tänne muulla tavalla kuin näin, kun olen aivan liian ahdistunut nukkumaan. Koetan kirjoittaa (lukijaparkoja ajatellen) enimmäkseen jotakin kepeää, neutraalia, merkityksetöntä, mutta pelkään ajatteluni salakuljettavan sinnekin sellaista kuonaa, jota ei oikeastaan saisi pilkahtaa kenenkään mieleen.

Jos nyt jokin suunta onkin erotettavissa, se on ehkä tuntemus siitä, että minun pitäisi enintään mumista sisäänpäin tai lakata kokonaan ajattelemasta ja tuntemasta. Tiedän, ettei varmasti kukaan muu ajattele niin, enhän ole kenenkään muun elämässä kovinkaan keskeinen eivätkä he ole vastuussa siitä, mitä koen tai ajattelen. Itse kuitenkin olen näistä vastuussa enkä siksi voi suhtautua kovinkaan kepeästi tähän kysymykseen. Jokin kanta olisi kai muodostettava, mutta kun ei luota yhteenkään ajatukseensa, se tuntuu mahdottomalta. (Muille olen vain esimerkki jonkinlaisesta näkökulmasta, ehkä hätäisen empaattisen samastumisen kohde tai jotakin sellaista. Paitsi ehkä äidille ja Vompsulle ja muutamalle läheiselle ihmiselle. Olen tavannut hämmentävän monta ihmistä, jotka antavat itselleen luvan asettua näiden mielialanvaihteluideni luokse ja jopa antavat mielelleen luvan huolestua niistä. Tuo huoli tuntuu aina yhtä lämpimältä, polttavalta, hävettävältä ja samalla lohduttavalta. Ilman sitä olisin kuollut - se jos mikä on pelottava ajatus, mutta myös totta. Enkä tiedä, kuolenko itseltäni jos kiellän oman huoleni muuta kuin näistä samoista läheisistä. Ehkä se on turha kysymys, koska näyttää siltä, etten osaa kieltää tuota huolta kuinkaan. Se voi suuntautua hetkittäin itsen vaientamiseen, oman vahingollisuuden pelkoon, mutta epäilemättä se ei voi pysyä tuolla tavalla käpertyneenä kovin pitkään. Mutta miten rasittavaa epätoivon ja toivon vaihtelu onkaan.)

Koetan kannatella tuota tuntemusta, mutten onnistu siinä kovinkaan hyvin vaan heräilen keskellä yötä itkemään. Luulen, että osaan muuttaa näkökulmaani vain muuttamalla elämääni konkreettisesti, enkä nyt tiedä oikein, mitä minun pitäisi sille tehdä. Jalkani eivät tunnu kestävän seisomatyötä, ajatustyöhön nyt ainakaan minusta ei ole kun tahtoisin kapsahtaa karkuun jokaista ajatustani tietoisena kyvyttömyydestäni jakaa ne huoletta sallittaviin ja tarkasti vartioitaviin - puhumattakaan toisten auttamisesta, jossa oikeasti voisi saada aikaan hyvin konkreettista vahinkoa pönäkän itsetyytyväisyyden vallassa. (En myöskään halua, että kukaan kommentoi laatikkoon yhtään mitään. Olen pahoillani, mutta poistan kommenttiboksin, koska se kuormittaisi minua nyt vain lisää, ystävällisin kommenteinkin. Tämä on ongelmani, jota kukaan muu ei voi ratkaista, ja toistaiseksi olen aivan liian täynnä muiden mielipiteitä, jotta osaisin liikahtaa mihinkään suuntaan. Toisaalta on väite siitä, että suuntani ehkä jollakin tavalla vahingoittaa muita ihmisiä, toisaalta väite, että ehkä tarvitsen sellaista suuntaa, ja sitten vielä oma tuntemukseni siitä, ettei tämä suunta ole noin vain muutettavissa. Minua hämmentää keskustelussa myös se, että kiintymyssuhteista lukiessani en ole tuntenut, että minua tai ketään muuta koetettaisiin leimata, syyllistää tai aivopestä, vaikka toki onkin selvää, ettei kiintymykseni ole ollut aina erityisen “turvallista” ja horjuu edelleen, mutta tässä keskustelussa sen sijaan minut on tunkaistu edustamaan tiettyä kantaa, jota en ainakaan tietoisesti koe edustavani ja jota en edes oikein ymmärrä - minusta tämä erottelu ei tunnu ollenkaan selkeältä enkä oikein tiedä, että jos minun pitäisi valita kantani näistä, kumpaan lopulta mieluummin kallistuisin enkä ole edes selvillä kumpaan minun nyt katsotaan kuuluvan; minua hämmentää sekin oletus, että olettaisin ihmiselle tärkeäksi jonkin muun kuin suunnan vaikka koinkin keskustelussa velvollisuudekseni puolustaa kiintymyssuhdeteoriasta saamiani mielestäni positiivisia oivalluksia kuten esimerkiksi sitä, etten ilman toisten hyväntahtoisuutta olisi tässä hengissä ja kirjoittamassa; suunnan tärkeydestä ja kohtaamani ystävällisyyden merkityksestä en osaa oikein olla muuta mieltä kuin olen mutta muusta en ole ollenkaan varma. Ainakin voin rehellisesti sanoa, etten ole ikinä valinnut mitään tiettyä ihmisluonnon kuvausta, kun en kerran tajuakaan oikein edes, mistä on kyse, mihin minut luokiteltaisiin ja miksi kysymys on mielekäs, jos ei oleteta, että ihmisiä koetetaan pakottaa johonkin suuntaan - enimmäkseen en ainakaan itse koe tuollaista ulkoa käsin pakottamista vaikka epäröinkin asettaa itseni “normaaliin” kaikkine itkuisuuksineni ja ammatillisine puutteineni ja vaikka koinkin pakottamista esimerkiksi siinä, että minut vain sysäistiin koulussa jollekin luokalle, jolta en tuntenut etukäteen ketään. Mitä esimerkiksi väkivaltarikosten rankaisemiseen tulee, minusta sellaista asiaa on järkevämpi tutkia kokeellisesti kuin jäsentää rikosta ennaltaoletetun “sairauden” tai “sopimuksen rikkomisen” metaforan kautta, kun kyse ei ainakaan itsestäni ole selkeästi kummastakaan vaan jostakin aivan muusta ja silti jostakin jolle kuitenkin pitäisi tehdä jotakin. - Jotkut tutkimukset kyllä antavat esimerkiksi ymmärtää, että väkivaltarikollisten aivoissa on vammautumia; tiettyjen alueiden kehitys on jäänyt puutteelliseksi. Tällaiselle ei välttämättä voida tehdä aikuisiässä enää mitään. Vammasta on turha rankaista mutta ei sitä silti välttämättä voida myöskään “parantaa”. - Tämä etten ymmärrä jaottelua, johon minut töpsäytetään, ei toki tarkoita, etteikö minua voitaisi luokitella näin tai jollakin muulla tavalla, eikä sitä, ettenkö koe mielekkääksi yrittää lopettaa käytöstäni, joka tukee ja tuottaa vahingollisia rakenteita. Mutta tulla luokitelluksi haitallisia asioita aiheuttavaksi tai tukevaksi tavalla, jota ei täysin ymmärrä, tuntuu pelottavalta.)

Jokainen suuntausyritys musertuu alkuunsa, sillä minusta tuntuu, että aina kun avaan silmäni varovasti, näen yhä saman näkymän. Ja juuri se ei saisi merkitä mitään.

Kun teemme koreografiaa, esitykseen on enää alle kymmenen päivää, suuntien pitäisi olla vahvoja ja määrätietoisia, miltei vihaisia. On vaikeaa olla juoksematta karkuun moista vaatimusta, koska minusta maailma tuntuu nyt muutenkin hyvin pelottavalta eli vihamieliseltä. Keskeltä tätä epätoivon ja omien ajatusten pelkäämisen maisemaa erottuu katsekontakti ja pään ystävällisen kysyvä kallistuminen vinoon. Tartun siihen epävarmasti, etsin suunnan siitä. En vihaisesti, mutta suuntautuen. Sitten säikähdän: eikö juuri tämä ole sellainen vahingoittavaksi mainittuun teoriaan sitoutuva havainto, jota minun kuuluisi kavahtaa, joka minun pitäisi nyt kyseenalaistaa ja kieltää? Siitä huolimatta tartun tuohon toisen tarjoamaan suuntaan samalla tavalla kuin tartun niihin suuntiin, joita saan keskustellessa ystävien kanssa. Onko minulla vaihtoehtoa niinä hetkinä, kun en pysty yksin kannattelemaan itseäni siedättävissä tiloissa?

Tietenkin suurimman osan päivää rupattelen iloisesti ja hymyilen ja vaikutan aivan normaalilta ja suuntautuvalta, ehkä vähän aremmalta ja ujommalta, pieniäkin ääniä säpsähtävältä. Mutta päivät ovat tyhjiä ja kolkkoja, täynnä epäilyä ja voimattomuutta lukuunottamatta jaettuja hetkiä. Pahinta on, että minusta tuntuu, etten oikeastaan tiedä lainkaan, mitä itse ajattelen, että ajatukseni ovat muille läpinäkyviä ja järjestettävissä, samalla tavalla kuin asentonikin (ja tietenkin aina väärässä ryhdissä, selvähän se), mutta että itselleni ne ovat silkkaa liukasta jäätä, josta ei saa mitään otetta. Niille ei ole mitään kriteereitä, ne eivät kysy lupaa asettuessaan taloksi, en osaa pysäyttää enkä hillitä niitä.

Nyt minun pitäisi ottaa niitä kohden jokin asenne, rakastava tai pelkäävä tai vihaava, sovinnollinen tai kamppaileva, salliva tai tukahduttava. Tuo asenne ei tunnu vaikuttavan teoreettisempiin ajatuksiin juuri kuinkaan, mutta kylläkin mielialaani ja siihen, miten helposti tietyt mielikuvat aktivoituvat. Haluaisin valita muun asenteen kuin pelon ja tukahduttamisen. En jaksa kannatella niiden liipaisemia mielikuvia riittävän hyvin yksinäni.

Mutta en vielä osaa valikoida asennetta kuin karamellejä pussiin. Olen ajatusteni suhteen samassa pisteessä kuin rakkauden kanssa eron jälkeen, kun kirjoitin muutaman runon. Vuoroin tuntuu siltä, että pääsen asian yli, vuoroin sitten herään itkien kesken unen enkä enää saa lepoa takaisin. Minusta tuntuu, että mieleni osaa kyllä noin suojella itseään, kun se annostelee syövyttävää tietoa omasta haitallisuudesta ja vahingoittavuudesta pala palalta. On mentävä, vesijuostava itsensä väsyksiin, annettava ajattelulle aikaa palautua haasteista. (Siihen voi mennä vuosi tai kymmenen vuotta.) Muistutan itseäni siitä, kuinka monta kertaa suunta on ennenkin tullut takaisin itsepäisesti ja tunnistettavana.

Enää en kuvittele edes, että voisin sanoa tuon uskollisen kumppanini irti, sätittiin sitä miten hyvänsä. (Uskon että suunnassa on syitä siihen, että tietyt teoriat vetoavat minuun; suunta näyttää minulle maailman jotenkin painotettuna ja tuohon näkymään jotkut teoriat eivät vain istu lainkaan, koska niiden näkökulma poikkeaa niin valtavasti. Jos nuo teoriat, joita voin edes hieman ymmärtää, ovat kenties kaikki vahingollisia, mitä ihmettä minun pitäisi ajatella suunnasta?)

Tuntuu vain niin hassulta kun ihmiset pälpättävät iloisesti häistä ja pelkään kuollakseni, että vahingoitan välillisesti kaikkia silkalla yritykselläni rimpuilla päivästä toiseen. Muistan myös erään tapauksen, jossa yksi ystävä ihmetteli, miksi toinen ystävä niin huolestui, kun hänen hyväntahtoisuuttaan epäiltiin ja hänen annettiin ymmärtää, että oikeastaan hän käytöksellään vahingoittaa toisia. Joillekin meistä ajatus toisten vahingoittamisesta on kai vastenmielisintä, mitä voimme keksiä. Se ehkä on paras muotoiluni siitä suunnasta, jonka tiedän. Ettei haluaisi vahingoittaa. Sen suunnan kanssa on vaikeaa elää, koska se hyvin helposti tuottaa kasapäin välttämistavoitteita ja vain vaatimattomia lähestymistavoitteita. Se pulppuaa painajaismaisia kuvia.

Ja silti - joka ikinen kerta kun siitä yrittää luopua, se palaa. Halu rakastaa ja tulla rakastetuksi, ymmärtää ja saada ymmärrystä, halu olla vahingoittamatta tai käyttämättä kyynärpäätaktiikkaa, halu olla joutumatta sellaisen kohteeksi, halu tunnistaa tuo suunta voimakkaana itsessään ja saada sanallistaa se ja halu suoda se muillekin heidän tärkeäksi kokemalla tavallaan, halu korostaa sovinnollisuutta ja positiivisia puolia ja huomata toistenkin tekevän niin (mutta se on usein ristiriidassa edellisen kohtaparin toisia koskevan osion kanssa eikä silloin auta muu kuin suoda toisille tilaa ja hyväksyä oma positiivisuuden korostuksensa hupsuksi henkkoht agendakseen), halu saada apua asioiden paisuttua liiallisiksi ja halu auttaa muita heidän umpikujissaan. Toivoton yhtälö, jonka kanssa on pakko elää.

Suunta tosiaan palaa lipuitta ja tunnuksitta, sillä ne siltä riistetään kerta toisensa jälkeen vahingollisina, mutta kun menee viikko tai kuukausi tai vuosi, niin eikö jo se olekin vaatetettu mitä monimutkaisimmin symbolein. Samalla tavalla kuin itse voin naamioitua viktoriaaniseksi naiseksi tai pääsiäisjänikseksi olematta silti kumpikaan niistä ja muuttumatta ihmeemmin tuossa prosessissa, mitä nyt aavistuksen vanhentuen, suunta pukeutuu ja riisuutuu, astuu näyttämölle ja piiloutuu alasti kulisseihin, pukeutuu sitten ainakin puoliksi näkyvissä vähän kerrassaan aplodien kannustamana, vastustelee vaatteidensa viemistä ja pakenee kulisseihin, heittää itse alusvaatteet lavasteen yli näyttämölle, houkuttuu vähitellen uudestaan kurkistelemaan… Niin turhalta tuntuu tämä kaikki suunnan kadottaminen ja palaaminen, kerta toisensa jälkeen.

Kello on kohta jo kymmenen, onneksi näen ystävän kahdeltatoista. Toisen seura auttaa nauramaan ja hymyilemään. Hänen ei oikeastaan tarvitse edes sanoa mitään: riittää, että hän on ja kutsuu esiin hymyn. Suunta voi olla myös kutsu. Niin. Kutsu. Suuntaudun häneen, kadotan oman toivottomuuteni. Ehkä pari seuraavaa päivää olen taas hyvällä tuulella, sitten putoan, nousen ja putoan. Ehkä halu ajatella positiivisesti ei ole valittua sekään vaan pakko.

Ajattelen eilistä kuvaa soutuveneestä myrskyisällä merellä, airojen hilpeää hyönteisenjalkamaisuutta, mittakaavaa…

Miltei siedettävää.

Herään hämmentävästä unesta. Unessa tapahtumat sujuvat hyvin arkirealistisesti (se on unilleni harvinaista). Uni sijoittuu englantilaiseen kaupunkiin, johon aikuisten kielikurssiseurueemme on majoitettu eri puolille. Minut on laitettu monien muiden kanssa nukkumaan suureen kurssikeskukseen hieman pikkukaupungin ulkopuolelle. Kurssikeskus on kenties vanha kartano, sinne vie pitkä poppelien ja punatammien kuja. Kävelemme kujaa pitkin, otan takaa päin valokuvia kauniissa kellervässä iltavalossa kävelevistä kurssitovereista, jotka näyttävät kävelevän pareittain ja rupatellen. Ohittaessamme kujan varren kojun, jossa myydään hattaraa, popcornia, limonadia ja - se arkirealismista - karusellihevosia, huomaan illan jo hämärtyneen ja ensimmäisten tähtien hieman tuikahtelevan.

Unen tunnelma on hivenen surumielinen ja apea, päivänpaahtama, samanlainen kuin saattaa koettaa äkisti aktiviteetteja pursuilleen ja hyvien ystävien tapaamista sisältäneen kesäpäivän päätteeksi: aika taittaa filtti laukkuun ja lampsuttaa kotiin, hetki ohittui jo, päivän maininki murtuu. Mutta toiset, edellä kulkevat, näyttävät innostuneilta. Hämärästä huolimatta näen, kuinka heidän kätensä elehtivät innostuneesti tahdittaen heidän puhettaan. (Mutta en kuule - vaikka on aivan hiljaista. Ehkä en kuule, koska on hämärä. Unessa en problematisoi tätä, tämä on valveen kysymys.)

Kurssikeskuksessa nojaan ikkunaan otsaa, ikkuna tuntuu ihanan viileältä. Koetan erottaa, ovatko epämääräiset valkeat sutut nyt jo pimeydessä laivoja merenlahdessa. Koetan venyttää sormin silmiä pitkiksi, kapeiksi viiruiksi, se auttaa usein näkemistä. Teen myös kuten mummu teki lukiessaan minulle (en muistanutkaan tätä valveilla ennen unta ja siitä heräämistä mutta nyt muistan selvästi): mummu rutisti vasemman käden nyrkkiin ja nosti nyrkin silmän eteen ja tihrusti sen läpi. (Ilmeisesti se voi auttaa myös vanhuksen plussanäköön tai sitten uskomus selättää intersubjektiivisen empirian mummun kokemusmaailman tässä kohdassa). Valkeat tuhrut eivät kuitenkaan kiinnity mihinkään nimeen tai luokitteluun, ne odottavat. Yksi kurssitovereista koputtaa minua olkapäähän: “Hei, kannattaisi varmaan alkaa laittautua, melkein kaikki ovat valmiina jo! Näytelmään on enää pari tuntia ja me ajateltiin vähän biitsailla sitä ennen!”

Nyökkään, menen huoneeseeni ja viikkaan vaatteet laukkuun. Huomenna kurssi loppuu. On enää päätösjuhlat. En löydä mistään meikkipussia enkä juhlavia vaatteita, joten istun sängylle ja kiedon käsivarret polvien ympärille, nojaan leukaa polviin, tuijotan tyhjää ja muistan, miten erilainen olin silloin kun olin kielikurssilla viimeksi, viidentoista ikäisenä. (Unen kielikurssi on sama kuin se, jonka kävin valveilla.) Kuinka silloin illan hämärtyminen ja viikonloppu viritti odotuksen siitä, että jos jaksaa maalata kajalia silmien ympäri ja rajata huulet ja tupeerata hiuksia, ehkä jotakin voisi jopa tapahtua. Siitä huolimatta, että jo edellisinä viikkoina osoittautui, että kielikursseilla seurustelivat ne ihan samat ihmiset, joilla oli suhde Suomessakin. Sitä paitsi disko aallonmurtajalla oli aika kamala ja kaikki muut tuntuivat osaavan yhteistanssit kappaleisiin “Time Warp” ja “YMCA“. Jos pääsikin tanssimaan hitaita, hakija ei osannut puhua englantia edes sitä mitä itse (kahden vuoden opintojen jälkeen - olin surkean valmistumaton. Tiesin kyllä, että joissain peleissä maila on bat ja joissain club, mutta en tiennyt esimerkiksi, että couch tarkoittaa bussia. Se teki kielikouluun löytämisestä aika vaikeaa, koska en ymmärtänyt ollenkaan, miksi reittiä neuvoessaan perhemajoitukseni isä ja äiti puhuivat koko ajan jostakin valmentajasta. Lopulta menin vain seisomaan bussipysäkille huolimatta heidän selityksistään ja peloistani huolimatta bussi ajoi suoraan kielikoulun eteen.) Mutta eihän jonkun sellaisen kanssa osannut kuvitella menevänsä treffeille, joka ei osaa kertoa mitään mistään! (Minulle oli nuorempana paljon normatiivisempi käsitys siitä, mitä treffeillä tehdään ja puhuminen kuului olennaisesti tuohon kuvaan. Nykyään ajattelen, että tuollainen edellytys on sikäli aika kummallinen, että nautin kuitenkin usein paljon juuri eläinten seurasta, vaikkei meillä ole muuta kuin kosketusten ja eleiden kieli, joka on pienen harjoituksen jälkeen yllättävän ilmaisuvoimainen.) Joku kyllä rantabileissä nuoleksi pitkään niskaani ja selkääni (minulla oli avoin toppi ja hiukset ylhäällä) ja se tuntui hyvältä, mutta en kääntynyt katsomaan, kuka niin teki, sillä näin edessäni istuvien kurssitovereideni ilmeistä, että heistä tilanne oli jotenkin ällöttävä tai pelottava ja ajattelin sen johtuvan siitä, että niskaani nuoleksii joku inhottava tyyppi, ehkä joku keski-ikäinen setä tai alkoholisti tai monen maalaistytön mielestä selvästi vähän pelottava värillinen (minun oli vaikeaa ymmärtää tätä värillisten kavahtamista koska olin tottunut siihen, että monista kavereistani Helsingissä he olivat pikemminkin paljon komeampia ja tavoiteltavampia kuin laimean väriset suomalaispojat; siinä iässä ihastumisasiat ovat monille niin ulkonäkökeskeisiä) - mutta se tuntui hyvältä enkä halunnut sen loppuvan enkä toisaalta tietää, millä lailla ällö nuoleksija oli (en siihen aikaan osannut kuvitella mitenkään, että hän olisi voinut olla ihan mukava ja miellyttävä, sillä odotin pelokkaana, että piipaa-auto tulisi mikä hetki hyvänsä ja kyöräisi minut mielisairaalaan jonkun saatua selville, että oikeastaan ehkä haluaisin sittenkin kuolla mieluummin kuin elää - eivät miellyttävät ihmiset rakastu tällaisiin sekopäihin, se tuntui selvältä) ja niinpä vain istuin muina miehinä kuin mitään sellaista ei tapahtuisikaan. Lopulta nuoleksija kai kyllästyi pinnalta tarkastellen kivimäiseen reaktiotyyliini ja lähti pois. Sen sijaan se, että joku koskettaa minua niskaan, ei ole koskaan lakannut tuntumasta aivan äärimmäisen virittyneeltä.

(Mutta vain valveilla - unessa joskus joku koskettaa minua niskasta ja herään siihen hämmennykseen, ettei se tunnukaan miltään. Herään ajatellen, olenko jo niin vanha että.)

Kaikki tämä karkaa mieleen kun istun unen sängyllä. Miten erilaista nyt onkaan, nyt kun olen - mitä? Vanhempi? Aikuisempi? Väsyneempi? Seestyneempi? Kypsempi? Erilainen? Voin ottaa lasillisen skumppaa ja laittaa nenän päälle ja poskiin viinicouperosa-alueelle värivoidetta ja kajalia juhliin ehkä kymmenen kertaa vuodessa, mutta en tunne samaa poltetta muuttua joksikin muuksi, keksi hyvänsä. En sormeile mustia rintaliivejä miettien, uskaltaisinko kävellä katua niissä ja verkkopaidassa, pukeutua kuten Madonna Desperately Seeking Susanissa. (Ehkä se on vain sen tiedostamista, että joku suostuu makaamaan kanssani vaikken pukeutuisikaan kuten katutytöt, että on muunkinlaisia avuja, esimerkiksi myötätuntoinen asenne, että on myös miehiä, jotka saattavat arvostaa sellaista enemmän kuin vaatteita, jotka huutavat täyttä kurkkua, että haluaisin että joku voisi rakastaa minua, että oikeasti minäkin voisin oppia rakastamaan jos joku viitsisi vähän opettaa. Noin ajattelin näet tuollaisten vaatteiden huutavan, silloin. Minua ei kai saa mikään paheksumaan pissisten paljastavia asuja, koska olen elänyt sellaista naiseksi kasvamisen epävarmuutta, jossa olisin voinut pukeutua vaikka kuinka paljastavasti. Verkkopaitaan en uskaltautunut sentään - kävin kyllä sovittamassa sitä kivat rintsikat päällä, mutta vatsamakkara näkyi ikävästi sen lävitse ja päättelin, että näytän vatsamakkaran takia vähän halvalta ja ettei se kyllä käy. Niin kipeästi en sentään rakkautta halunnut, että olisin laihduttanut ja jumpannut vatsamakkaraani. Se on edelleen uskollinen seuralaiseni ja suojaa minua pukeutumisen ylilyönneiltä.)

Voi, nyt unessa enkä nyt valveilla en harkitse enää juuri koskaan tuollaisia asusteita. Olen myös heittänyt UFFin laatikkoon suurimman osan niistä timangikoristeisista stringeistä ja muista arvelluttavista naisellisuuskapineista, joihin lankesin eron jälkeen, ajattellessani olevani taas pisteessä nolla, siinä pisteessä, jossa voisin ryhtyä vaikka Madonnaksi tuossa elokuvassa. Irtolaiseksi, pelkäksi leikiksi. Mutta en osaa erottaa seksiä ja rakkautta toisistaan sillä tavalla, se erottaminen saa minut epävarmaksi ja syyllistämään itseäni niistä lämmön tunteista, joita joka tapauksessa näytän kehittävän kaikkia niitä kohtaan, joiden kanssa hurvittelen. (Siinä mielessä minun on helppo aavistella bonoboyhteisön rauhanomaisuutta - kaikki ovat olleet kaikkien kanssa ja siten tuntevat toisen intiimin lämmön kautta. He ovat nähneet toisensa haavoittuvimmillaan, tarvitsevina kuin vauvat, he eivät koskaan lakkaa näkemästä toista myös, loistokkuuden ja pätevyyden lisäksi, suloisena, suojeltavana, tyynnyteltävänä.) Enkä kestä rakkaudesta irrallista seksuaalisuutta kaikkialla tulvehtivana tai että joku olettaa, että osaisin sellaisen… unessa pakkaan laukkuun harmaita ja beessejä vaatteita. Eihän minulla niitä valveilla monia ole, beessejä ei kai yhtään. (Valkoinen, vaaleankeltainen, aprikoosinvärinen, maastonvihreä ja beessi on varattu äidille, niihin pukeutuminen olisi vähän sama kuin ihastuisi samaan mieheen kuin ystävätär: sellainen on juurittava alkuunsa, koska se voisi rikkoa jotakin elintärkeää. Onneksi ystävättärien ihastukset ovat yleensä vaikeita ymmärtää. Varmaan siksi, ettemme käyttäydy yhtä estottomasti kuin bonobot, harvoin edes häivähtävän ajatuksen tasolla. Suurimpaan osaan miehistä olisi joka tapauksessa vaikeaa rakastua muuten kuin heidän kanssaan makaamalla, heihin vähitellen totuttautumalla ja siedättymällä, opettelemalla sietämään omia tunnetilojaan heidän seurassaan. Sama pätee joihinkin naisiin, mutta toisaalta - naisia lähelle on yleensä helpompi päästä, koska pukeudumme ja riisuudumme samoissa huoneissa, saatamme saavuttaa hyvinkin intiimejä tiloja ilman oletettua seksuaalisuutta, lapsenomaisen luottavaisina. En osaa vielä kunnolla sanallistaa tätä ajatusta, tämä on haalea aihio. - Mutta takaisin vaateväreihin. Äiti haluaa minun pukeutuvan tummansiniseen ja harmaaseen, joskus harvoin anilliininpunaiseen, mutta haraan vastaan ja tykkään turkoosista, oranssista, ruosteenväristä, metsänvihreästä, tulipunaisesta, pinkistä ja lilasta. Samalla tavalla sisko näyttää ponnistelevan itsepäisesti kokomustine vaatteineen irti niistä mintunvihreistä, turkooseista ja pinkeistä, joilla hänet kotona vaatetettiin.)

Lopulta nousen unessa huoahtaen seisomaan, kävelen vessaan ja katselen kädet ristiluun taakse ristittynä, yläselkää kylmään valkoiseen kaakelipinnoitteeseen nojaten kaikkia noita naisia, jotka levittävät huulipunaa, tupsuttavat puuteria suurella siveltimellä tai vipalla, rajaavat silmiään. Heidän kasvonsa ikään kuin suipentuvat keskikohdaltaan, terottuvat ja suuntautuvat kohti peiliä nenän johdolla. Posket lommottuvat, silmät hehkuvat ja irtautuvat ihosta voimakkaine rajoineen, keuhkotautinen kalpeus tai auringon paahtama tasaruskea ketto päällystää ihon pehmeät sävyerot, sen säälle ja ravinnolle ja saasteille loukkaantumisen, vähän unen, kuormittuneisuuden. Välillä joku huikkaa minulle jotakin, kääntää katseensa hetkeksi minuun päin, hymyilen lämmön tulvahdusta, mutta sitten peili taas imaisee hänet.

En tiedä unessa, haluaisinko olla enemmän kuin he, mihin on kadonnut sisältäni kuumeisen tytön epävarmuus rakastamisen mahdollisuudesta. Näen vain, että heitä ajaa jokin, että ensin peili imee heidät, sitten yö. Eikä minulla ole kiire… nojaan tätä yläselkääni tähän kaakeliin, näin, toinen jalka nilkasta toisen päälle ristittynä. Näin. Takaraivoa kaakeliin, kaakelin viileyttä ihon lävitse kudoksiin, pienten lihasten kiristymistä kallonpohjassa. On myöhä jo.

Irtaudun peilitilasta ja kuljen ikkunan luo. On jo aivan pimeää. Tiedän, että minun pitäisi vain laittaa kumitossut jalkaan ja lähteä yöhön, koska on ehdittävä kävellä merenlahdelle, näytelmä esitetään valaistuna vetten päällä. Unessa ajatukseen kumitossuista ei sisälly ajatusta ortopedisistä tukipohjallisista, jotka tekevät kävelemisestä hieman kivuttomampaa, mutteivät paljon. Edes valkeita tuhruja ei näy. Odotan valojen rävähtävän päälle, mutta mitään ei tapahdu. Kuulen takaani ääniä, jotka kielivät muiden lähtevän jo. Mutta jos muita imee peili, ikkuna ja oman muutokseni rajuus tuntuu imeneen minut tai ainakin tahtoni tai voimani tuossa unessa.

Kummallista kyllä, samalla kun palohälytin alkaa soida, tajuan paitsi seisovani sormet lasilla, myös makaavani selälläni. Valoakin on liikaa ja vääränsävyistä, kissa huutaa yhdessä kännykän herätyksen kanssa. Olen nukkunut levollisesti herätykseen saakka, uskomatonta. Siksi muistan unenkin.

Vielä pitkään herättyäni muistan, kuinka paljon asiat muuttuvat, kuinka minä muuttuu. Kuinka sillä on kausia, jotka poikkeavat toisistaan niin paljon, että on vaikeaa ymmärtää, miten ne mahtuvat samaan muistiin, eiväthän ne helposti mahdukaan, osa piilottelee unissa ja itsen yllättävissä reaktioissa. Ja sitten, kuinka on asioita, jotka eivät muutu: tunne siitä, ettei tiedä, mihin tarkalleen on menossa, avoimuus siksi kokeilla sitä sun tätä, kyvyttömyys identifioitua täysin tai pelkistää itseään miksikään noista kokeiluista - ehkä siksi ne eivät tapaa onnistuakaan, koska en osaa sitoutua niihin pakottautumiseen koko sydämestäni - maailman virkkuukoukun esiin kiskoma muutos, hidas ja salainen muutos.

Kuuntelen Leonard Cohenin Stranger songin ja mietin ystävättären toteamusta, kuinka väkivaltaista ja repivää rakastaminen tämän kirjoissa on (ajattelin sitä arkirealismina ja hellyytenä) ja etsin paikkoja sormille ja varpaille maailman pystysuoralta tuntuvasta kevätseinästä. Sama haluttomuus lähteä kuin unessakin hidastaa farkkuihin pujottautumista, luomulannoitesäkin kuljettamista palstalle. Mikäli muovien takaa nyt jotakin pystyy arvioimaan, on kaunista. Olen hukannut mangoldin siemenetkin.

Usein tuntuu käyvän niin, että kun tarpeeksi lähenee jonkun ihmisen kanssa, päivityskeskustelut unohtuvat. Tutustuttuessa on puhuttu ummet ja lammet selkokieltä ja muistettu selittää asiat perinjuurin: “Katsos minä olen pitänyt tärkeänä, että… ja siksi tässäkin…” Tai vielä hullummin: suhteeseen on vain putkahdettu ja kasvettu ja toinen on näyttäytynyt historiallisen henkilön sijaan joltakin muulta, ehkä siltä, joka tietää, miten asioiden kuuluu sujua, ja joka myös elää sen mukaisesti. Ehkä itsellä on jopa taju siitä, että tarvitsee selvitäkseen tuon toisen ja että jotta tuo toinen ei pitkästy itseen, hänen järjestykseensä on syytä mukautua liiemmin kyselemättä. Niinpä sitten saattaa elää vuosia sellaisten ihmisten kanssa, joista ei oikeastaan näe kuin ulkokuoren ja sen, mitä he tekevät tilassa ja ajassa, kuulee heidän sanansa ehdottomina ja absoluuttisina. Satunnaisten tuttavien kanssa muistaa kyllä heidän tulevan erilaisesta perhetaustasta, mutta entä omiensa kanssa? Muistaako myöskään, kuinka nopeasti ihmiset saattavat muuttua ideaaleiltaan?

Yksi hyvä puoli kiintymyssuhdeteoriassa on omalla kohdallani ollut se, että olen ottanut tavaksi käydä päivityskeskusteluja tärkeiden kanssa. Koska juuri heidän hyväksyntänsä ja paheksuntansa järkyttävät maailmaani eniten, minun on hyvä ymmärtää, miksi joku asia tuntuu heistä vaikealta ja miten he ovat päätyneet nykyisiin toimintatapoihinsa. Se auttaa näkemään, että harva asia on niin absoluuttinen kuin miltä se ensi näkemällä näyttää tai kuulostaa.

Päivityskeskustelu voi olla strukturoitu (esimerkiksi jonkin parisuhdeoppaan harjoite) tai muodoltaan vapaa. Äidin kanssa olen päivittänyt lähinnä vapaasti, koska hän suhtautuu kiinteän minäkäsityksenä myötä negatiivisesti terapioihin ja luultavasti kismiintyisi, jos ehdottaisin, että teemme nyt tällaisia kirjallisia tehtäviä ja sitten käymme ne läpi systemaattisesti. Olen järkeillyt, että jos saan itse sen informaation, jota kovasti kaipaan ja sitten sen saatuani kerron äidille, millä tavalla olin kuvitellut asian olevan, saamme molemmat keskustelusta kyllä jotakin. Jos äiti ei huomaakaan ilmapiirin vapautumista, ehkä se kuitenkin vaikuttaa häneen ja suhteeseemme siitä huolimatta.

Viime aikojen tärkeimpiä päivityskeskusteluita on ollut puhuminen siitä, mistä perheen ulkopuolisten ihmisten kanssa saa puhua. Kotona minulle tolkutettiin, että kaiken ilmaisun perheen ulkopuolisia kohtaan tulee olla yksinomaan positiivista. Vaikeuksista ei saa puhua eikä ketään saa syyttää mistään. Vaikeudet ja muiden kettumaisuudet käsitellään kotona, keittiön pöydän ääressä. Niille ei koskaan tehdä mitään konkreettista, sillä vaikeudet ovat täysin pään sisäisiä ja oikeastaan kaipaavat ratkaisukseen lähinnä näkökulmanvaihdosta. (Poikkeuksena koulukiusaaminen, jossa vanhemmat kehottivat minua suoraan “olemaan varttitunnin niin hullu ettei kukaan enää ikinä uskalla koskea sinuun”. Oireilin ohjeen aiheuttamaa ahdistusta viikkokaudet ja sitten lopulta kiskaisin pääkiusaajani alta tuolin hänen yrittäessään istua sille niin että hän pyllähtikin lattialle ja muut nauroivat. Olen edelleen pahoillani tuosta eleestä. Heti sen tehtyäni ymmärsin, etteivät vanhempieni ratkaisut voi olla omiani. Oma tapani edetä ei ole kiskoa tuoleja jonkun alta, tekeytyä hulluksi tai saattaa toinen naurunalaiseksi. Sellaisesta seuraa liikaa pahaa mieltä kaikille osapuolille. En ole pahoillani siitä, että suutui kerran ukille räjätävästi - se oli aito, pitelemätön lapsen reaktio. Mutta tuolin vetäiseminen toisen alta oli jotakin muuta: laskelmoitua, välineellistä, nöyryyttävää. En osaa ajatella tasanneeni puntteja, vaikka minulle oli tehty niin monet kerrat. Ei minun olisi pitänyt niin tehdä, sillä tiesin varsin hyvin, miten ikävältä lattialle jysähtäminen ja muiden nauru tuntuvat.) Monta vuotta kotoa lähtemisen jälkeen purin vaikeuteni päiväkirjaan, koska enhän toki voinut enää mennä iltaisin kotiin keittiön pöydän ääreen muualle muutettuani. (Joskus ajattelen, ettei ole ihme, että kirjoittamiseen liittyy itselläni niin valtavaa helppoutta ja iloa - se oli monet vuodet ainoa toiminta, jossa saatoin purkaa sanoiksi ahdistusta ja toivottomuutta vastusten tienoilla. Kuten monet muut, myös minäkin pelkäsin eniten sitä, että joku lukisi päiväkirjaani. Ensimmäiselle poikaystävälleni annoin luottamuksen merkkinä luvan lukea kirjoittamaani mutta kaduin sitä myöhemmin syvästi: hän oli liian lähellä ja suhtautui menemisiini mustasukkaisesti ja tahtoi lukea tekstiin piilomerkityksiä “salaisista tapaamisista” ja alkoi syytellä minua vaikka mistä, mitä en ollut tehnyt. Muistan hyvin erään keskustelun, jossa puimme pitkään lausetta: “Mesiargervojen tuoksu seuraa minua sisälle saakka.” Hänestä oli aivan selvää, ettei “minun tapaiseni tyttö mistään kukkien tuoksuista kirjoittele”. Tuohon luottamuspulaan kaatui ensimmäinen parisuhteeni. Toinen vakava parisuhteeni taas alkoi sillä, että poikaystävä tunnusti epäilevänsä, että teen elämässäni hänestä kummilta näyttäviä asioita vain saadakseni ainesta runoihini ja novelleihini. Lakkasin tuon epäilyn esittämisen jälkeen julkaisemasta novelleja ainejärjestön lehdessä, tungin runot umpioon ja päätin keskittyä asiatekstiin, ettei hänen tarvitsisi pelätä jotakin noin kamalaa. - Kirjoittamista ja parisuhdetta ei tosiaankaan ole aina helppoa sovittaa yhteen!) Päiväkirja pysyi. Perhe, jonka olisi pitänyt toimia ainoana puskurina, oli kadonnut. Jos koetinkin käsitellä vaikeuksiani poikaystävien kanssa, heidän mielestään kaikki, mitä sanoin, oli jotenkin väärin. (Ei koskaan: kuulostaa kummalta enkä tiedä ymmärränkö täysin, mutta ymmärrän, että sinusta silti tuntuu tuolta… mutta voisikohan sen jäsentää myös näin? Tai voisikohan hänelle puhua näin ja näin, ehkä hänkin ymmärtäisi, miksi tuo satuttaa.) Tai sitten todettiin, että ne muut ovat täysiä kusipäitä ja sinä et ole tehnyt mitään väärin; sinun ei tarvitse välittää semmoisista tyypeistä.

Mutta en tiedä, miten vihamielisyys tai ahdistus jätetään näkemättä ja tuntematta. Toinen seikka: en edes halua olla kokematta sitä. Sillä eivätkö nuo vihamielisyydelta tuntuvia purkauksia päästelevät ehkä jollakin tavalla odota, että joku muu tekisi jotakin heidän ololleen, kannattelisi heidän tunteitaan? Itsehän he eivät sitä selvästi pysty käsittelemään. (Eikä se mitään, en pysty olojani täysin hallinoimaan minäkään, joskin ahdistukseni purkautuu toisin.)

Kun aloin kirjoittaa blogia, en tosiaan ajatellut kirjoittaa tänne mitään henkilökohtaista. Ajattelin jutustella kepeään tyyliin objektiivisesti tärkeistä asioista, jotka liittyvät sellaisiin teemoihin kuin kuluttajavalinnat, ilmastonmuutos jne. Lipsahdin kerran tai pari henkilökohtaisuuksiin ja äkkiä huomasin, etten oikeastaan kuollut tai edes vahingoittunut, vaikka kirjoitin jotakin vaikeaa näkyville. Pikemminkin minusta tuntui, että minun on helpompaa hengittää, että kävellessäni huoneeseen kävelen tuttujen tai ainakin minuun neutraalisti suhtautuvien ihmisten piiriin, en sellaisten keskelle jotka ajaisivat minut pois jos tietäisivät. Hehän saattoivat tietää ja silti tervehtivät ystävällisesti… (Tuo jos tietäisivät on hieman mystinen; en ole oikein selvillä, tarkoittaako se: tietäisivät kuinka ajattelen, tietäisivät millaisia ajatuksia ajattelen, tietäisivät mitä kaikkea olen itselleni sallinut, tietäisivät mitkä kaikki asiat tuntuvat vaikeilta vai mitä.) Hieman tämän jälkeen törmäsin Pennebakerin avautumisen paradigmaan ja luin sitä kiihkeästi.

Ainoastaan yksi ahdistus säilyi - se, miten äiti suhtautuisi siihen, että käsittelen tällaisia asioita kirjoituksessa. (Ainoat kerrat kun äiti on kommentoinut mitenkään kirjoittamiseeni, olivat hautajaiset, joissa luin itse kirjoittamani runon, ja ensimmäinen palkkion tuottanut lehtijuttuni, jonka kiikutin hänen nähtäväkseen innoissani. Kummallista, että jaksoin tuolloin kuvitella hänen innostuvan ensimmäisestä oikeasta työkeikastani, olisihan minun pitänyt jo tietää. Kumpaankin hän kommentoi samalla tavalla: “Miksi tämän pitää olla niin kauhean synkkää? Eikö kannattaisi ajatella positiivisemmin ja kirjoittaa sellaista, joka ilahduttaa? Koiranpennuista, vaikka, tai kukista tai auringosta?”) En ole edelleenkään saanut sanottua tästä blogista, mikä jossain vaiheessa ahdisti minua kovasti muttei oikeastaan tällä hetkellä enää. Sinänsä on hassua, etten ole saanut sanottua, koska toisaalta hän hyväksyi lehtikirjoittelunikin sillä verukkeella, että siitä sai rahaa, esitti vain toiveita, että kirjoittaisin mukavammista aiheista, esimerkiksi lemmikeistä tai myönteisyyden voimasta. (On huvittavaa, että osa ihmisistä pitää minua hirvittävän myönteisenä ja aivan liian epäkriittisenä ja sitten toisaalta esimerkiksi äidistäni olen selkeästi ylikriittinen synkistelijä.)

Olennaista ei ole se, tietääkö äiti tästä (muistan hänen romahtamisensa siinä vaiheessa kun uskouduin hänelle seksuaalisuudestani - hän teki jälkeenpäin selväksi, ettei halua tietää useimmista itselleni tärkeistä asioista; hänelle riittävät pintapuoliset kuulumiset - sinänsä luulen, ettei hän haluaisi lukea tätä). Olennaisemmalta tuntuu, että voimme puhua ylipäänsä siitä, mistä on sopivaa kommunikoida perheen ulkopuolisten kanssa. Tai perheen sisällä: vasta tämän keskustelun myötä äiti on ensimmäistä kertaa ilmaissut hermostuvansa maailmassa johonkin muuhunkin kuin “käytöstapoihini”. Se on tuntunut helpottavalta, koska lapsena sain sen kuvan, että työ on ihanaa, asiakkaat ja näiden hyvin käyttäytyvät lapset ihania, shoppailu ihanaa, mutta minun käytöstapani - ne saavat hänet kananlihalle.

Äidin kerrottua joistain pettymyksistään ja ärtymisistään olen ymmärtänyt, että hänkin kokee joskus surua, kiukkua, ahdistusta voimattomuutensa edessä. Että hän ikävöi minua samalla lailla kun minäkin häntä mutta että hänestä on tuntunut, ettei hän halua olla vaivaksi, eikä siksi ole soitellut. Hänen oma äitinsä oli vyöryttänyt hänen niskaansa kaikki ongelmansa: maahanmuuttajuuden, parisuhdevaikeudet ja -väkivallan, syövän. Äidin lapsuudenkodissa lapset saivat tietää liian varhain kaiken alkoholista, tappeluista, vieraissa käymisestä ja niin edelleen. (Epäilemättä, muistan itsekin järkyttyneeni isoäidin valitettua minulle pitkästi ja vuolaasti, miten ukki on “sika sängyssä” ja kuinka kaikki miehet ovat seksihulluja ja kuinka minun onneni on, että olen syntynyt turvaseksin aikaan, sillä minä voin sentään kokeilla miehiä paksuksi pamahtamatta ennen kuin sitoudun kehenkään. Olin tämän tilityksen aikaan korkeintaan kymmenen vanha ja täysin ymmyrkäisenä kaikesta kuulemastani enkä oikein tajunnut, mitä sängyssä kokeileminen tarkoitti. Koska arvelin, että asian käsitteleminen ahdistaisi äitiä, en tietysti sanonut siitä kenellekään vaan vain pelkäsin ukkia kahta kauheammin. Eikä täysin aiheetta: kun ukki oli tanakasti päissään, hänen lähestymisyrityksiään oli syytäkin karttaa. Myöhemmin - sen jälkeen kun ukki luuli minua Lontoon-koneessa mummoksi ja alkoi käpelöidä reisiäni ja jouduin huutamaan hänelle täyttä kurkkua ja koko kone tuijotti ja kommentoin tilanteen vähän seestyttyä vierustoverilleni, että koetan tässä kaitsea isoisääni, hän on vähän järkyttynyt ex-vaimonsa kuoltua, ja vierustoveri katsoi järkyttyneen näköisenä toiseen suuntaan koko loppumatkan - olen ajatellut, että isoäidillä oli epäilemättä syynsä varoitella ukista.) Äiti ei ollut halunnut, että me siskon kanssa joutuisimme liian pieninä tuollaisten asioiden kanssa tekemisiin. Hän muistaa itse ahdistuneensa niistä aivan kohtuuttomissa määrin. Häntä ahdisti lapsena myös se, kuinka koko naapurusto tiesi hänen vanhempiensa äänekkäistä tappeluista ja kuinka he joutuivat usein menemään pakkasessa naapuriin istumaan yöpaidoissaan ukin ajettua heidät humalassa väkivaltaisesti pihalle. Häntä ärsytti ja kauhistutti se sääli ja toisaalta kylmä vitsailu, jolla naapurit reagoivat venakon ja juopon avioliittoon, häntä kauhistutti olla osa jotakin niin halveksittua ja toimimatonta.

Nyt kun olemme puhuneet näistä äidin ahdistuksista, ei minusta tunnu ollenkaan niin kummalliselta, että omassa lapsuudenkodissani kaikki asiat umpioitiin yhteen keittiöön ja teroitettiin kaiken aikaa, että kenellekään ulkopuoliselle ei saa päästää suustaan mitään muuta kuin pintapuolista positiivisuutta. Meitä on vain koetettu suojella siltä sääliltä ja pilkalta, jolla ympäristö usein reagoi toisten epäkohtiin. En tiennyt sitäkään, että onhan äiti näistä muillekin puhunut, etteivät ne hänestä salaisuuksilta tunnu. (Siksi uskallan kirjoittaa niistä tähänkin näin avoimesti.) Hän ei vain tahtonut puhua vaikeista asioista lasten kuullen. Itse kerroin hänelle käsittäneeni asian täysin eri tavalla lapsena, käsittäneeni, että joka ikinen vaikeus on synkeä salaisuus, jota ei oikeastaan saisi edes olla, ja puhuvani nykyään vaikeista asioista paljonkin eri ihmisten kanssa ja oppineeni sitä kautta ymmärtämään, että heillä kaikilla on omat taustansa ja vaikeutensa ja että minusta tuntuu hyvältä tietää, että äiti on samanlainen tässä kuin muut ihmiset ja myös samanlainen kuin itse olen, että hänkin välillä ahdistuu, pelkää ja tahtoisi unohtaa.

Olen saanut päivityskeskusteluissa niin paljon tietoa äidin historiasta, että oikeastaan minua hämmentää kovasti se, miten lainkaan saatoimme tulla toimeen aiemmin, näiden seikkojen pysyttyä pimennossa. Äiti sanoi, ettei hän ole koskaan tahtonut salata tai pimittää mitään mutta että hän päätti odottaa, että osaan itse kysyä näitä asioita, jotta saan ne vasta sitten kun koen tarvitsevani niitä; eihän se mikään positiivisen loistava tarina ole. Entä jos en olisi ikinä keksinyt kysyä? Tai: uskaltanut? (Ajattelin, että kysymys kenties loukkaa äitiä, mutta lopulta rohkaistuin ajattelemaan, että puhuminen tekee ehkä silti hyvää, loukkaantuminen olisi vain ensimmäinen reaktio, ja toisaalta, loukkaahan minuakin toivomus vaikenemisesta, kun tahtoisin jakaa jonkin asian. Ajattelin, että on puolensa pitämisen kannalta oikein, että kerron asian kiinnostavan minua ja sitten äiti saa ratkaista, tahtooko puhua vai ei.) Mitä, jos olisin tyytynyt vain siihen tarinaan, jonka lapsena kokosin hyvin puutteellisista tuokiokuvista: Äiti on asunut lapsuutensa saunan talossa ja auttanut vanhempiaan yleisen saunan pyörittämisessä. Hänellä on yhdeksän vuotta nuorempi sisko. Hän ei pitänyt lapsena siitä, että isoäiti pisti hänet kitkemään ja vahtimaan pikkusiskoa. Hän ajoi yhden poikaystävänsä mopon suohon. Koulussa hänelle tyypillinen arvosana oli kutonen. Isoäiti toivoi hänestä sairaanhoitajaa, mutta äitiä inhotti ajatus verestä ja toisten satuttamisesta esimerkiksi rokottaen. Viisitoistavuotiaana hän osti vanhempiensa matkalle lähdettyä ruokarahoilla itselleen korsetin ja siskolleen karkkia, jotta tämä ei kielisi korsetista ja viikon nälkäkuurista. Äiti joutui sairaalaan laihdutettuaan itsensä huonoon kuntoon piimä- ja suolakurkkudieetillä. Isä ja äiti tapasivat kun äiti siivosi isän työpaikkaa iltaisin kosmetologikoulun jälkeen vuokrarahat kootakseen. Heidän ensimmäisessä yhteisessä kodissaan asui myös anoppi. Äiti pitää valkoisesta väristä ja hiljaisuudesta. Hän on nähnyt kerran enkelin ja hän uskoo jumalaan, mutta myös jälleensyntymiseen ja karman lakiin. Hänen lempilintunsa on joutsen ja hän on sitä mieltä, ettei vaikeuksista saa puhua muulle kuin omalla perheelle ja että oikeastaan vaikeudetkin ovat vain epäonnistumista positiivisesti asennoitumisessa. Miten erilainen kuva… Se ei anna juurikaan vihjeitä siitä, miksi vaikeista asioista ei saa puhua. Ei ihme, että ajattelin sen joksikin säännöksi, jota jotkut kyllä selkeästi rikkoivat, mutta rikotaanhan sitä punaista valoa ja älä tapa -käskyäkin vastaan.

Toisaalta tuntuu kyllä siltä, ettei äiti edelleenkään halua kuulla minun ahdistuksistani. Ehkä ne jollakin tavalla korostetusti ahdistavat häntä? Olemme kyllä puhuneet paljon äiti-lapsi -suhteesta ylipäänsä ja äidin omasta äitisuhteesta ja äiti sanoo tietävänsä, kuinka niihin aina tuntuu liittyvän suuria ristiriitoja. Häntä ehkä helpotti se, kun sanoin, että osa noista ristiriidoista syntyy varmasti jo aivan rakenteellisesti, kun lapsi on riippuvainen äidistään ja äiti vastuussa. Korostin myös, että käsitän ongelmani nykyään omikseni siinä mielessä, että vaikka tiedänkin niiden muotoutuneen nykyisiin hahmoihinsa suhteissa toisiin, on oma reagointitapani kuitenkin sellainen, joka on osittain synnynnäisestä temperamentista kiinni ja jota tiedän kaikkien perheenjäsenten muokanneen vain hyväntahtoisin intentioin. Jos jotakin onkin pielessä, sen voi korjata tai ainakin ymmärtää ja antaa anteeksi. Ehkä äidin ahdistus minun ahdistuksistani on rakenteellista sekin - mutta muutakin kuin äiti-lapsi -roolin puitteissa, ehkä kyse on myös vanhemman naisen ahdistuksesta nuoremman törmätessä samoihin kysymyksiin, joiden kanssa itsekin joutui painiskelemaan. (Huomaan tätä kuunnellessani teinien ja parikymppisten angstausta; tekisi mieli esittää joitakin itselleni toimiviksi osoittautuneita ratkaisuja, mutta toisaalta sanavalinnoista kuulen, etteivät he mitenkään voisi vielä loikata tällaiseen maailmankuvaan tuosta tilasta. Muutos vaatii aikansa.)

Seuraan sivusta muutamaa vastaavaa keskustelua, jota läheiset käyvät äitiensä kanssa. Vähitellen nuo pelottavat, absoluuttiset hahmot käyvät vivahteikkaammiksi ja lapsi pääsee tarkastelemaan perheen historiaa sisäpuolisen tavoin. Nyt äideistä on helpompi pitää. Ei nipin napin selvitä enää pelkällä hihittelyllä siitä, kuinka kummallinen meidän mutsi on. Kai sitä voisi kutsua aikuistumiseksi, astumiseksi ulos pelkistä äidin ja lapsen rooleista. (Se roolitus ei tietenkään katoa täysin, mutta muuntuu kai molemmille helpommaksi suhteen tasa-arvoistuessa. On kyllä tajuttoman väkivaltaista, miten hierarkkinen suhde toimii muiden kiintymyssuhteiden mallina!)

Samalla kun seuraan näitä äiti-lapsi -keskusteluita kiinnostuneena ystävien raportoinnin ja oman äitisuhteeni tiimoilta, käyn keskustelua myös puolisoni kanssa. Vaikka olemme tunteneet läheisesti vasta pari vuotta, tuossakin ajassa hämmentävän moni asenne on päivittynyt. Koska päivittyminen on usein hidasta ja tapahtuu erikseen päättämättä ja yrittämättä, siitä ei tule maininneeksi. Eihän itsekään muutosta edes välttämättä huomaa. Vompsu oli hämmentynyt siitä, miten luulin hänen ajattelevan esimerkiksi seurustelusuhteista samalla tavalla kuin puolitoista vuotta sitten, kun hän viimeksi sanallisti minulle teesinsä. Hän taas sanoi, että olen nyt paljon iloisempi ja tasapainoisempi kuin silloin. (Hassua, en itse muista tuollaista… siitä on tosiaan pitkä aika ja muistan lähinnä päihdyttävän rakastumisolon. Ilmeisesti en ole ottanut rakastumista vastaan mitenkään välittömästi ja tyytyväisenä. Nyt alan olla tottunut tuohon seikkaan, että olen taas kiintynyt johonkuhun johon voisin myös ottaa etäisyyttä niin päättäessäni. Tottunut, levollinen kiintymykseni suhteen.) Huomaan kyllä sen, että korostan taas paljon enemmän lähestymis- kuin välttämistavoitteita, enemmän positiivisten tunnelmien tavoittelua kuin mahdollisten pulmatilanteiden ennaltaehkäisemistä. Ehkä tämä tarkoittaa osapuilleen samaa kuin iloisuus ja tasapainoisuus? Optimismi?

Kummallista, miten helposti päivityskeskustelut jäävät käymättä, kun aika lurahtaa kaiken maailman konkreettisiin suunnitelmiin siitä, mitä tänään syödään tai kannattaako mennä vesijuoksemaan kun illalla on tanssituntikin. Ehkä kalenteriin pitäisi laittaa merkinnät vaikka parin kuukauden välein ja sitten noina päivinä tarttua asiaan, kysyä mitä toinen nyt ajattelee tästä ja tästä asiasta. (Strukturoidut harjoitteet ovat kyllä tässä loistavia, koska ainakin minun on hyvin vaikeaa strukturoida ajatuksiani kuinkaan ilman ulkopuolista apua, saati sitten verrata niitä aiempiin mielipiteisiin tai jonkun toisen ajatuksiin. Toki struktuurit lyövät leimansa vastauksiin, mutta tärkeintä lienee sen muistuttaminen, kuinka toisen sisään ei näe ja kuinka nekin tiedot, joita tämä on itsestään jossain vaiheessa kertonut, elävät eteenpäin.) Jotenkin tuollainen aikatauluttaminen tuntuu mekanistiselta, karmivalta ja jotenkin konsulttimaiselta, mutta toisaalta, ehkä voisi aluksi aikatauluttaa ja sitten olettaa keskustelun putkahtelevan esiin jotenkin luontevammin vahvistuessaan, käydessään tutummaksi?

Selvältä kun tuntuu sekin, etteivät tärkeät kiintymyssuhteet noin vain itsekseen, omaan rauhaansa jätettyinä voi hyvin, päivity ja näyttäydy ymmärrettävinä.