Veloena

Joskus lukiessa törmää ihan hassuihin kivahduksiin ja murinoihin, kun sinänsä avomielisen tekstin joukossa on äkisti lause, joka törröttää tutkiskelevan otteen tekstivirrasta ehdottomana ja erottuu siksi, ettei itse voi mitenkään onnistua samastumaan sen asenteeseen.

Luen Juha Varron ja Hakim Attarin teosta Syvä laulu. Vaikka kirjoittajat porautuvat johonkin perinjuurin tuttuun ja helposti samastuttavaan ajatukseen ihmisen ulkopuolisuudesta ja kauhun sanattomuudesta ja äänensävyjen muuttumisesta korahteluksi ja huudoksi tässä tilanssa, töksähdän seuraavaan fragmenttiin:

vinoutuneiden ihanteiden (terveys, pitkä ikä - kaikki ikävystyttävä!)

Ehkä on parasta siteerata kohtaa hieman laajemmin:

On outoa, kuinka vaikea meidän on huomata, että jokaisessa ihmiskulttuurissa - ja monissa eläinkulttuureissa, ihme ja kumma - humaltuminen on tärkeä osa ihmisenä olemista. Ihmiselle on annettu osa, jossa saa selvästi näkyville rajallisuutensa: tietää, ettei ole kaikkia mahdollisuuksia mutta voi ne kuvitella. Kukaan ei kestä sitä kaiken aikaa selvin päin.

Vasta kulttuuristen väärinkäsitysten - kirkkouskontojen, elämänpuhdistusliikkeiden, vinoutuneiden ihanteiden (terveys, pitkä ikä - kaikki ikävystyttävä!) - mukana voi tulla vaatimus kieltäytyä humaltumisesta. Se on itsensä ja yhteisönsä rankaisemista synneistä, joita ei kukaan ole tehnyt, eräänlaista hybristä, ylimielisyyttä, jossa ihmisen rajat nähdään väärin, ikäänkuin ihminen olisi jumala, kone, kaikki, vain itsensä.

Jos kuitenkin joku suostuu näkemään humaltumisen ytenä ihmisen eksistentiaalina, olemista kuvaavana piirteenä, koko käsitys muuttuu. Samalla tavalla kuin tarvitsemme kuunteluhetkiä (jumalan, kaiken, toisen, luonnon, ihmeen edessä), tarvitsemme humaltumista.

Kyse on myös sanan metaforallisesta käytöstä: joka kieltäytyy kokemasta alkoholin ja huumaavien aineiden aiheuttamaa humaltumista, on myös kykenemätön humaltumaan kauneudesta, äänistä, mauista, tuoksuista, rakkaudesta, toisesta ihmisestä, luonnosta. Kyse ei ole keinotekoisesta tilasta, “kemiallisesta myrkytyksestä”, vaan antautumisesta, antautumisen harjoittelusta, antautumisen rajojen tunnustelemisesta, antautumisen oppimisesta, oppimiseen antautumisesta.

Kyse on samasta kuin rukouksessa. Jos uskaltaa antaa toisen olla äänessä eikä itse koko ajan puhu (ota tilaa, määrää sisältöä, hallitse), saattaa voittaa itsensä maailmaan.

Tuo kohta hämmentää minua suunnattomasti. Vaikka pidänkin selvänä, että olen monessa mielessä ulkopuolinen yhteiskunnassa ja tunnistan ulkopuolisuuden niin työhaastatteluissa kuin sivistyneillä päivälliskutsuillakin ja pääsen siitä oikeastaan vain kävellessäni ajatuksiini vaipuneena sekä käsitellessäni eläimiä tai ystävyyden helähtäessä oikein kirkkaalla tavalla, en ymmärrä, miksi tästä kaikesta pitäisi seurata halu antautua asian kurjalle tilalle. Sillä on myös niitä hetkiä, jolloin tunnen syvää yhteyttä toisiin ja maailmaan, ja voin tehdä melko paljon edistääkseni näiden hetkien toteutumista. Tietysti joku voi nyt väittää, etteivät nämä hetket muuta kohtalonomaista perusyksinäisyyttäni miksikään, mutta suoraan sanottuna moinen vivahteettomuus ja ehdottomuus ei kuulosta minusta järkevältä, kun kuitenkin huomaan selkeästi, miten ilahdun ja saan voimia tuollaisista hetkistä. Enkä osaa hahmottaa, miksi tällaisille ystävyyden iloille antautuminen ja kauneuden välillä suorastaan painostavana kokeminen olisi ristiriidassa sen kanssa, että tahtoisin elää kivutonta elämää.

Niin minä näet terveyden ajattelen - kivuttomuudeksi, ennen kaikkea. Tarkoitan nyt fyysisiä kipuja sikäli kuin hermoverkon kivut nyt voidaan erottaa fyysisiksi ja psyykkisiksi. En siis puhu epätoivosta enkä surusta kaikkine kehollisine oireineen, sillä vaikka en niitäkään toivo, en sentään tahdo niiden täysin katoavankaan, vaikka haluankin ne kernaasti vaimeudeltaan käsiteltävinä. (Niiden täyden lakkaantumisen toivominen lienisi varmin keino hankkia epäonnistuneisuuden tuntemuksia.) Mutta kivuton tahtoisin olla. Ajattelen lapsuutta sinä jaksona, jolloin ajatus kivusta tai kipu ei ollut läsnä juurikaan. Murrosiässä kaikki muuttui, ensin polvien rasitusvammojen ja myöhemmin lonkan murtumisen ja sitten nykyisten jalkateräongelmien kanssa.

Minusta kivuttomuudessa ei ole mitään ikävystyttävää. Pikemminkin päinvastoin: on äärimmäisen ikävystyttävää, jos ei voi kivuiltaan kävellä ystävän luokse tai keskustaan. On vaikeaa keksiä ikävystyttävämpää, epähurmiollisempaa ja katkeroittavampaa asiaa kuin kipu. Siksi tuntuu jotenkin hassulta, että joku vastustaa niin kovasti terveyttä ja pitkää ikää ihanteina. Se kuulostaa korvissani murrosikäiseltä tai jotenkin jopa lapselliselta, vaikka arvelenkin, että siitä tuskin kuitenkaan lienee kyse. Ehkä kirjoittajat vain hahmottavat terveyden ja pitkän iän toisin, jotenkin kahlitsevina ja ällöttävinä, eikä hurmiona siitä, että pystyy nousemaan jaloilleen sävähtämättä tuskin näkyvästi.

Ja mitä pitkään ikään ja vanhuuteen tulee, minusta vanhuksissa on jotakin hyvin vaikuttavaa, heillä on toisinaan kärsivällisyyttä ja kokemusta ja uskallusta pitää päänsä; sitä näkee harmittavan harmoin nuoremmissa ihmisissä, jotka tuntuvat halukkailta vääntymään ties mihinkä sirkustemppuun, jos vain joku taputtaa käsiään. (Raivostuttaa, kun saan itseni kiinni tästä, mutta se on vain häivähdys ja annan sen anteeksi saman tien - en halua yli-inhimilliseksi enkä täydelliseksi, tämä riittää.)

Yksi asia, jota teksti saa minut makustelemaan, on asioiden monimutkaisuus. Sillä vaikka voisi ajatella, että jos ei tahdo kipuja, pitäisi samalla välttää myös vanhaksi tulemista ja kammoksua sen lähes automaattisesti mukanaan tuomaa toisten huollettavaksi jäämistä, sairalloisuutta, kipua. Mutta omat kipuni ovat oikeastaan kääntäneet mieltäni aivan toiseen suuntaan: Juuri nuorempana, kun en ajatellut juurikaan kipuja tai kuvittelin, että ne saa hallintaan tai haltuun joillakin yksinkertaisilla harjoitteilla tai operaatioilla (tyyliin konemetafora), ajattelin, että ei ole totisesti mitään mieltä elää yli kaksikymmentäviisivuotiaaksi tai ainakaan yli kolmikymppiseksi, koska sen ikäisenä selvästi ihmisillä alkaa olla kremppoja ja elämän mittakaavassa sen täytyy tarkoittaa ikävystyttävyyttä sekä itselle että muille. Mutta vähitellen kipuihin onkin tottunut, ja vaikka toivonkin kivuttomia tiloja mahdollisimman pitkäkestoisesti, yllättäen huomaan kipujen oikeastaan antaneen vanhuudelle ihan erilaisen imagon. Tiedän jo, etteivät kivut tarkoita kaiken hyvän ja mielenkiintoisen loppumista, ja vaikka toivonkin niiden pysyvän siedettävinä tai mieluiten häviävän tiehensä haittaamasta kävelemistä, en pelkää vanhuutta samalla tavalla kuin ennen. Sen sijaan olen alkanut pitää rappioromantiikkaa vähän pitkästyttävänä, koska vuoronperäinen hurmio ja paskana oleminen tuntuu telkeävän ainakin omat voimavarani silkan selviytymisen tasolle, vaikka olisi paljon pitkäjänteistäkin työstettävää.

Kummalta tuntuu myös kohta, jossa väitetään, ettei humaltumaton voisi nauttia tuoksuista, väreistä, mauista. Omalla kohdallani näet huomaan, kuinka paljon tarkempi olen yksityiskohdille selvin päin. Antaudun tilanteille ja maailmalle helpommin selvänä, koska silloin maailma ei tunnu yhtä uhkaavalta. Ehkä kirjoittajat kokevat tämän toisinpäin? Olen toki kuullut, kuinka moni kokee maailman ahdistavuuden hellittävän vain aineissa, mutta minulla siirtymä tuntuu menevän toisinpäin. Minun humalamaailmani on jokseenkin pelottava enkä pidä monista sen piirteistä. Yksi piirteistä, joista pidän erityisen vähän - se ei oikeastaan ole pelottava piirre vaan ainoastaan vastenmielinen kaikessa epäkohteliaisuudessaan - liittyy siihen, mitä siteeratun otteen viimeisessä kappaleessa käsitellään - antautumista, kuuntelemista ja tilan antamista. Humalassa saattaa nimittäin äkisti joutua sellaiseen minäntilaan, jossa muuttuu loputtomaksi puhekoneeksi ja kesken selitystään tajuaa äkisti dominoivansa tilannetta puheellaan ja ettei osaa lopettaa puhumistaan juuri kuinkaan ja kaiken lisäksi selittävänsä jotakin, mikä ei edes tunnu tärkeältä käsitellä (ei siinä eikä myöhemminkään). Sellainen tila on minusta jotenkin rukouksen äärimmäinen vastakohta, ja olen huomannut, etten ole ainoa humalassa puheripuloiva. (Jotkut tekevät tätä jopa selvinpäin eivätkä koe sitä ongelmaksi; en tarkoita, että se pitäisi kokea ongelmaksi, mutta minä kyllä koen sen sellaiseksi omalla kohdallani, ellen sitten puhu jostakin elintärkeästä, ja useimmiten en. Se ei ole vaarallista, mutta riittävän ärsyttävää mykistääkseen minut joksikin aikaa täysin.)

Huooh, rappioromantiikka ei vain kosiskele minua näemmä lainkaan. Ei se tarkoita, etten joskus maistelisi viiniä ja kikattaisi tai itkisi maailman pahuuden ja hyvyyden ja kauneuden ja rumuuden sekoitusta. Mutta huomaan äkisti tätä kirjoitusta vasten, kuinka yksinkertaisesti on niin, että minusta terveyden ja pitkän iän väheksyminen on suunnattomasti pitkästyttävämpää kuin totaalinen väheksymättömyys. Miksi ihmeessä terveydestä ja pitkästä iästä ei voisi humaltua siinä missä muustakin? Kyllä minäkin olen sitä mieltä, että hurmiolla ja humaltumisella on paikkansa, mutta tarvitseeko sen tarkoittaa, että on jotakin, joka ei sovi tämän humaltumisen kohteeksi (kivustakin voi tehdä perversion) ja tuo muu on pitkäveteistä ja tylsistyttävää? Minusta on esimerkiksi jännittävää ja avartavaa koettaa esiintyä kunnon ihmisenä jossakin työpätkässä, joka tehdään ihan oikealla työpaikalla, jossa on työunivormut ja muut meikkaavat ja pesevät hiuksensa päivittäin. Epäonnistun näemmä kerta toisensa jälkeen viimeistään siinä vaiheessa kun toiset kysyvät, mitä olen aiemmin tehnyt ja mitä oikein elämältä haluan, mutta sehän tekee jutusta vain haastavamman ja vaikka saatankin välillä uupua ponnistelussa ja kokea syvää ja totaalista ulkopuolisuutta, löydän pian itsestäni halun hakeutua uudelleen tuollaiseen koetokseen, koska eihän sellaisessa epäonnistuminen niin vakavaa ole eikä minun tarvitse olla samanlainen kuin nuo toiset (ja ehkä hekin kaikki kokevat itsensä salaisesti ulkopuolisiksi, vaikka kertovatkin elämäntavoitteistaan uratermein).

Se saattaisi tuntua vakavammalta, jos en luottaisi kykyyni löytää kyllä jotakin työtä. Mutta huomaan olevani aika paljon kaikkiruokaisempi kuin moni tuttava töiden suhteen; se toki lieventää paineita. Minusta on vain niin helppoa ajatella, että todellinen arvokkuuteni riippuu aivan muista asioista kuin siitä, mitä teen. Olkoonkin, että toki järkytyn, kun minua kohdellaan alentavasti tai huonosti, kuten joihinkin ammatteihin näemmä kuuluu lähes oletusarvoisesti. Mutta luulen, että tuo järkytys on hyödyllistä - se muistuttaa siitä, miten vaikeaa elämä saattaa olla niille, joille on syötetty ajatus ihmisarvon työstä riippumisesta ja jotka eivät voi jostakin syystä hakea muuta kuin hanttihommia. Se muistuttaa elävästi ja konkreettisesti siitä, että ihmisiä tulisi kohdella ystävällisesti ja asiallisesti piittaamatta siitä, näyttävätkö he oudoilta tai tekevätkö he sellaista työtä, jota ei itse haluaisi tehdä.

Eksyinpä taas kauas aiheesta - tai oikeastaan en, sillä Syvässä laulussa kirjoitetaan paljon romanikulttuurista, josta flamencokulttuuri kasvoi. Romanikulttuuri tuntuu pitkälti koostuvan juuri ulkopuoliseksi jättämisen kokemuksesta. (Ihmisoikeusliiton mukaan romanit ovat meilläkin yksi ennakkoluuloja rankimmin kohtaavista ryhmistä.)

Jään lukemaan kirjaa eteenpäin ja miettimään, miksi ulkopuolisuuden tuntemuksista tarvitsisi seurata halu valittaa ja ulvoa. Tunnistan tuon tuntemuksen ja jopa tuon halun hetkittäin, mutta enimmäkseen en jaksa kuunnella esimerkiksi valittavansävyistä laulua. (Vaikka suomalainen iskelmämusiikki nyt onkin kaukana syvästä laulusta, sen valittava, alistunut sävy ei vetoa minuun ihan samasta syystä - tiettyjen tunteiden paisuttaminen ja kivettäminen asenteiksi ei minusta tunnu hyvältä idealta. En tarkoita tietenkään, että nämä laulut tulisi kieltää tai muuta sellaista, mutta minusta tuntuu, ettei minulle tee hyvää velloa niiden mielialassa ja tehdä itsestäni kaikukoppaa sille; mielestäni käyn täysin kestämättömäksi, jos ajattelen elämän lipuneen ohi jo ja että tuoppi on paras ystäväni.) Tunnistan tunteen, mutta haluan toisenlaisen asenteen. Herkän, lohduttavan, mietteliään, helpommin iloon kääntyvän, monisyisemmän. (Liian suoraviivaisella tavalla iloisia lauluja en niitäkään pidä kauhean mielenkiintoisina kuunnella, tanssia kylläkin. Ehkä ne on tarkoitettukin liikahdeltaviksi, ei kontemploitaviksi, kuten Shusterman esittää.)

Tuntuu hauskalta lukea kirjaa flamencolaulusta, johon suhtaudun kuitenkin aika ambivalentisti. (En jaksa kuunnella sitä kovin pitkiä aikoja ärsyyntymättä lievästi.) Tuntuu kiinnostavalta tunnustella, aiheuttaako aiheesta lukeminen muutoksia suhtautumisessa. Toivoisin laulun avautuvan minulle ärsyttämättä lainkaan. (En pidä itsestäni ärsyyntyneenä, se tuntuu umpimielisyyden ja ymmärtämättömyyden osoitukselta.) Samalla mietin, miten olisi käynyt, jos polveni olisivat kestäneet flamencon ja olisin jatkanut sitä jatkokursseille ja ehkä tänne saakka. Olen kuitenkin oppinut pitämään monesta jazzkappaleestakin nimenomaan niitä stepaten tanssimalla, niihin eläytymällä, niiden maailmassa liikkumalla, puhumattakaan afrikkalaisesta ja itämaisesta musiikista, jotka ovat avautuneet juuri tanssin kautta kokonaan. Ehkä olisin virittynyt flamencoon? Miten se olisi muuttanut esteettistä käsitystäni? Minulla on monia ystäviä, jotka diggaavat flamencoa ja ovat tanssineet sitä. Ehkä voisi kysyä heiltäkin. Mutta tietysti heidän luonteensa ja luontumuksensa ovat erilaiset kuin omani; ehkä he tarvitsevat flamencon nimetöntä huutoa ja karheutta siinä missä minä tarvitsen lohduttavaa ääntä?

Ehkä nämä kysymykset on hyvä muistaa kirjaa lukiessa ja myöhemmin flamencoon törmätessä. Joka tapauksessa kirja, töksähdyksestäkin huolimatta, käsittelee tärkeitä aiheita ja avaa monta käsitettä mielenkiintoisella tavalla ja enimmäkseen huomaan olevani sen kanssa yhtä mieltä siitä, että elämässä pitää olla riittävästi hiljaisuutta, sanallistamatonta, järjetöntä, säröä:

…voi nähdä, kuinka samuus säröilee, murtuu paikoin, päästää esille jotakin, joka on kokonaan outoa ja entiseen sopimatonta. Juuri säröileminen on tärkeää, jopa säröjen tekeminen, rikkominen on tärkeää, jotta elävä pysyisi elävänä.

Syvä laulu osoittaa, kuinka tämän voi tehdä. Voi kieltäytyä ottamasta maailmaa valmiina, voi rikkoa kaikki yritykset jatkuvuuteen, lainomaisuuteen, toistoon. Ihminen voi ottaa todesta elämänsä katkelmallisuuden ja alkaa rakentaa siitä elämänsä yhteyttä. Kuitenkin on niin, että kaikki paljastuu kohtauksittain, fragmentteina jostakin suuremmasta, jota ei koskaan elämänsä aikana näe. Miksi ajatella sitä suurempaa, kun käsissä on kaikki, mitä on?

Ehkä tässä on jokin suuri mentaliteettien ero takana - minä en onnistu näkemään maailmaa valmiina juuri kuinkaan ja toiston ja lainomaisuudenkin näkeminen edellyttää valtavia ponnisteluita, joita ilman maailma rikkoutuu todella pelkäksi kiiltäväksi sirujen kasaksi. Ja nuo sirut viiltävät kipeästi. Mutta ne voivat muuttua.

Ehkä ero on siinä, että oletan, että elämä voi muuttua ja että se voi kaivata muunkinlaista kuin rikkovaa, rempovaa ja äkillistä muutosta. (Itse asiassa olen aika varma siitä; en kiellä rempaisujen tarpeellisuutta mutta huomaan, että yleensä olen remponut enemmän ja tarttunut sattumiin kuin koettanut edetä harkiten ja niin koko muu perheeni toimii myös - huomaan sen selvästi verratessani meidän elämiämme joidenkin toisen perheen ihmisten elämiin.) Ei se ehkä muutu paljon, mutta vähäkin voi olla merkityksellistä. Luopuminen ajatuksesta, että täytyy olla tietynlainen, esimerkiksi. Tai luopuminen ajatuksesta, että on tällainen eikä voisi muuttua mitenkään. Ehkä se tarkoittaa sitä, että tarvitsen juuri päinvastaista suuntaa - olen toisella suunnalla kuin rivien välissä neuvojaan jakavat kirjoittajat uskovat lukijan olevan. (Ei ole universaalia reittiä rautatieasemalle mistä hyvänsä kaupungin kadunkulmasta käsin ja vielä vaikeampi on tietysti neuvoa sitä, joka tahtoo vain kuljeksia ympäriinsä kiireettä ja määränpäättä, eksyä ajatuksiin ja ajattelemattomuuteen satunnaisesti ja kaikesta vastaantulevasta jollakin tavalla elähtyen.)

Yhtä kaikki, tunnistan monet huolenaiheet mutten huolenaihetta siitä, että joku pitäisi terveyttä ja pitkää ikää ei-pikästyttävinä seikkoina.

En yleensä liiku perjantai-iltaisin ulkona, koska en pidä voimakkasti juopuneista ihmisistä, ja heihin taas ei voi olla törmäämättä perjantai-iltaisin. Voimakkaasti juopuneet menettelevät lähinnä jos on itse samassa tilassa, ja minä taas olen jo seitsemättä vuotta lauantain kokopäivätyössä kirjastossa, jossa on tarpeeksi haastavaa istua ryhdikkäästi ja selkää kipeyttämättä ilman darraakin. (Siellä ei tietenkään ole satulatuoleja.)

Tänään nukahdan päiväuneen hurjan pitkäksi aikaa, koska unohdamme laittaa siinä tyytyväisen kylläisyyden tilassa (wokattuja kimchi-nuudeleita) herätyskellon soimaan. Niinpä lähden vesijuoksemaan hyvin myöhään ja hyvin hitaassa tilassa. (Päikkärien jälkeen stressitaso tuntuu romahtaneen niin alas, että kaikki liikkuminen ja ajattelu tuntuu olevan pitkällisen ja verkkaisen motivoimisen takana.) Näen matkalla altaalle ja takaisin koko joukon tuttavia ja valtavasti vieraita ihmisiä, jotka vaeltavat jonnekin.

Oikeastaan vasta takaisin pyöräillessä herään kunnolla. (Altaassa juoksen vain hitaasti ja ajatukset tulevat ja menevät ja katselen pilviä taivaalla ja puiden latvoja katsomon takana ja mieleeni nousee useammin kuin kerran ajatus, että olen itseimmilläni maatessani ruohikossa ja katsellessani pilviä. Ihmekös tuo, että on vaikeaa toisinaan ymmärtää tämän maailman suorituskeskeisyyttä…) Ihmisiä on epäillyttävän paljon kaduilla. Sen lisäksi että kireävalkofarkkuinen teinityttö kiemurtelee nurmikolla keski-ikäisen sedän tiedustellessa huolissaan, onko tämän nyt aivan kunnossa ja pitäisikö mennä kotiin ja että laitetut parit tai sukupuolittuneet seurueet ajelehtivat mäyräkoirien ja käsilaukkuvinkkujen kanssa tai ilman ja muutama koditon äijä lykkii pullonkeräyskuormiaan, myös lapsiperheitä vaeltaa kadulla. Ilta laskeutuu hohtavan sinisenä, maailmanpyörän valot tuikkivat.

Minne he ovat menossa, kaikki nämä? Tuntuu kuin äkisti liikkuisinkin vieraassa kaupungissa todistamassa sen rituaaleja tai kyykistyisin polulla äkisti polvitaipeiden tasolle ja kietoisin käsivarret paljaiden polvien ympäri ja tirkistelisin pitkän ruohon hämärään metsään, jossa heinänkorsien pystysuorissa kaupungeissa elää monenlaisia kovakuoriaisia ja muita öttiäisiä, joiden elintapoja ja edesottamuksia on toisaalta vaikeaa arvailla, toisaalta hyvin palkitsevaa tarkkailla. Hidastan pyörää hieman kuullakseni, mistä tuo seurue puhuu, mutta he puhuvatkin venäjää, joten en ymmärrä sanotusta mitään.

Huomaan arvailevani heidän määränpäätään. Olisiko tänään suuri ilotulitus? Eikö taiteiden yö mennytkin jo? Huomaan hämmentyväni myös omasta pihalla olostani. Enkö muka edellisinä vuosina ole osannut paikantaa tuollaiset suurtapahtumat? Enkö ole muka nauttinut niistä itsekin monina vuosina, lauantaityötä tai ei? (Vaikka pakkoko minun nyt ihan kaikesta on nautiskella, kyllähän saan toisaalta friikkuna tämänkin viikon samoilla vapaana ja nukkua päiväunia muiden ollessa töissä - ja sitten toisaalta nyt iltayhdeksän jälkeen perjantaina kirjoitan töitä.) Ajaudun pohtimaan sitäkin, onko normaalia, etten osaa suoralta kädeltä todeta, onko tämä tavanomaista perjantaitrafiikkia vai ei. (Mutta ne lapsiperheet! Eivät lapset mene dokaamaan vanhempiensa kanssa perjantaisin!)

Koetan muistella, olisiko joku puhunut tästä päivästä. Mutta ei, en muista. Me olemme puhuneet hermosärystä ja jalkapöydän ligamenteista, syvävenyttelystä ja joogasta, ammatinvaihtosuunnitelmista ja tulevista matkoista, ystävyydestä ja netistä ja facebookista. Ja rahapulasta, tietysti. Tämä perjantai ei ole tarkoittanut muuta kuin blogimiittiä, jonne lopulta päätän olla menemättä, koska oma yhteisöllisyyteni toteutuu aika työläästi baariympäristössä enkä löydä itsestäni mitään halua mennä baariin nyt.

Kotona kerron havainnoistani potilaalle, joka on järjestellyt asuntoamme hieman. (Huomenna saattaa tulla yövieraita, joten oli jokin huvi tänään tai ei, minun on siivottava.) Hän hämmästelee myös, mutta löytää pian netistä vastauksen kysymykseen. Petyn hieman vastauksesta, koska jotenkin joukot kaduilla tuntuivat jännittävämmiltä selittämättöminä. Toisaalta, onhan ilmiökin, jota he vaeltavat katsomaan, vaikea käsittää tarkasti. (Ajattelen viehätyksen osaksi ilmiötä.)

Hetken vieraalta, eloisalta ja jännittävältä tuntunut kaupunki jähmettää taas ilmeensä ja muuttuu tunnistettavaksi. Mutta sen väläyttämä ilme muistuttaa siitä, kuinka paljon täällä tapahtuu sellaista, josta olen vain vaivoin jos lainkaan tietoinen. Ihmiset ystävystyvät, istuvat kampaajalla, työväenopiston rentoutuskurssin mainoksessa kehotetaan kriisivaiheessa eläviä jättämään kurssi väliin, lemmikkikilpikonna kieltäytyy syömästä, jos sen päivällinen tarjoillaan puoli viiden jälkeen ja niin edelleen. Kun hiemankin poikkean totutusta rutiinista, huomaan näitä uusia puolia ja häikäistyn niistä päiväkausiksi.

Joskus asiat selviävät myöhäisessä vaiheessa. Niin nytkin. Olen käytellyt sanaa “myrsky” iloisesti lapsesta saakka ja jos joku olisi kysynyt, tiedänkö, mitä myrsky tarkoittaa, olisin oletettavasti pitänyt kysymystä hullunkurisena ja ehkä hieman saivartelunakin. Ehkä johtuen koulutuksestani olisin saattanut vastata, että ainakin minulla on nimetä joitain kriteerejä tuon käsitteen soveltamiselle, vaikka en ehkä täsmällisesti osaakaan rajata tuollaista tapahtumaa tai oliota muista erilleen.

Ja kas: sen kerran kun innostun tutkimaan Ilmatieteen laitoksen sivuja tarkemmin, saan huomata, että olen ollut väärässä koko elämäni myrskyn suhteen. Kriteerini ovat aivan liian tiukat. Se tuntuu konulta, koska olen monesti kertonut ihmisille pitäväni myrskyistä.

Sivuilla määritellään myrsky näin:

Sanaa myrsky käytetään suomen kielessä ilmaisemaan yksinomaan tuulta ja silloinkin sillä tarkoitetaan suuria tuulen nopeuksia, kuten asteikosta käy ilmi. Myrskytuuli puhaltaa, kun kymmenen minuutin keskituuleksi on mitattu vähintään 21 metriä sekunnissa. Sana storm tarkoittaa englannin kielessä tuulen ja myrskyn lisäksi voimakasta sääilmiötä, jopa niin, ettei kyseisen sääilmiön yhteydessä tuule lainkaan. Silloin sanaa myrsky ei suomen kielessä pidä käyttää, vaan puhua hyvin voimakkaasta sääilmiöstä.

Yleiskielessämme on säilynyt tapa puhua ukkosista tai ukonilmoista vierasperäisen ukkosmyrskyn sijasta. Vaikka voimakkaiden ukkosten, rajuilmojen yhteydessä esiintyy voimakkaita tuulen puuskia, joskus jopa yli 15 metriä sekunnissa, ei Suomessa maa-alueilla ole tuntureiden lakialueita ja Utsjokea lukuun ottamatta mitattu 10 minuutin keskituuleksi 21 metriä sekunnissa eli myrskyä. Erittäin kuvaava nimi puuskatuuliselle ukonilmalle on vanhan kansan sanonta rajuilma - se jos jokin kuvaa rajun ukonilman luonnetta.

Tuntuu kummalta, että pelkkä kova tuuli voi ansaita myrskyn nimen! Itse olen ajatellut raivoavaa merta, hakkaavaa sadekuuroa, sen jälkeistä ja sitä edeltävää kumman keltaista valoa, mustia, uhmakkaasti kertyviä pilvimassoja ja, parasta kaikessa, maan ja taivaan välille repeytyviä voimakkaita jännitteitä, jotka valaisevat tienoota leimauksin vaikka kuinka kauas. Minusta kova tuuli ei kuulosta paljon miltään, koska olen kasvanut saarella, sen ulapan puoleisella rannalla, ja siellä tuulee melkein koko ajan niin, että rantakasvillisuutena eivät viihdy tuulenarat kasvit ja kesälläkin paksu villapaita on usein luontevin vaateparsi, koska t-paidassa kädet menevät kananlihalle.

Mutta on hyödyllistä saada muistutus siitä, kuinka usein kommunikaatiovaikeudet voivat johtua aivan “kaikille tuttujen” sanojen määritelmäeroista. Ties kuinka monta muutakin sanaa ja ilmiötä ymmärrän sillä lailla kun ne on esitelty ja käsitetty ollessani kahden tai kolmen tai viiden. Ja muut myös.

Tänään vesijuoksuallasta kirnutessani mietin, saisiko näistä puhureista uskoteltua itselleen myrskyn. Ei tuule edes kovaa, mutta kun näen pihlajan kallistelevan marjasatoaan ja mäntyjenkin latvojen taipuvan sitkeästi samaan suuntaan, päätän edes yrittää. Tarkkailen viriä, jonka tuuli pakottaa loiskeiden pintaan: suuremman aallon päällystää pienempi ristikko, joka sävähtää veteen ja katoaa sitten samalla kun puidet latvukset oikenevat hetkeksi. Merestä - näin näet vesijuoksuallas muuttuu mielessäni kuvitellessani myrskyä - pistää esiin haaksirikkoutuneiden käsiä, jotka huhuilevat vimmatusti apua taivailta. Turhaan! Likarännikouru tai miksi nyt sitä altaiden sivun kourua nimitetäänkään, kurluttaa ja hörppii vettä äänekkäästi: se on selkeä uppoavien laivojen ääni. Tyytyväisyys kohoaa hitaasti mieleeni, ponnistelen myrskyn lävitse meren selällä, maan puut riekaloituvat silkasta ajatuksen voimasta. Ja kuinka vesi valkaistuukaan ja pirskoaakaan, kun hukkuvien kädet hakkaavat sitä. Enkä voi mitään, en kaikkiaan voi mitään.

Juoksen tyytyväisenä kuvitellussa myrskyssä, sellaisessa kuin myrskyt kuvittelen, määritteli ilmatieteen laitos ne miten hyvänsä. Sitten tuuli tyyntyy ja juokseminen alkaa tuntua vaihtoehdottomalta. Aika katoaa, mielikuvitus katoaa. On taas elokuu, kotona makaa potilas seuranaan harmaa kolli, kukaan ei huku minnekään. Hyväksyn mielessäni uuden sisällön termille “myrsky” ja koetan totutella ukonilmaan ja rajuilmaan, mutta se tuntuu kummalta: ilmahan on jotakin näkymätöntä ja kaikkiallaolevaa, kun taas kunnon ukkonen, rankkasade ja repivä tuuli eivät voi jäädä huomaamatta. Pidätän silti oikeuden kuvitella myrskyn sillä lailla kuin haluan, vanhanajan kunnon myrskynä, kunhan muistan kommunikoidessani käyttää termiä toisin.

Mutta nyt meri tai vesijuoksuallas on melko sees, sitä polskuttavat vain iloiset uimarit ja vesijuoksijat, ja kello on kiertynyt osoittamaan poistumisajankohtaa.

Palstalla kasvit alkavat vähitellen hyväksyä, ettei tästä kesästä tule tämän kummempaa. Unikot ovat pullistaneet karvaiset nuppunsa, jotka ovat vielä nuokuksissa, mutta suoristuvat hämmentävän äkisti. (Elättelen edelleen toiveita lauantaihin - jos edes se suurin unikko…) Mangoldit ovat paisuneet nahkeiksi, läpättäviksi purjeiksi, salaatit lähteneet kasvattamaan kukintotorniaan. Kirpat ovat rei’ittäneet uudenkin rucolakylvön, ruisvirna kukkii iloisesti, samoin palstalle omin jaloin marssinut päivänkakkara.

Vompatin haaliessa kottikärryihin ruohonleikkuujätettä nypin rikkaruohoja ja mietin, millaista olisi asua kaiken tämän keskellä, voida ottaa koira tai kissa mukaan riviväleihin sietämään pilvipoutaa ja tihkusadetta, milloin mitäkin. Hetkittäin minussa vaihtelee suunnaton toiveikkuus ja epämääräinen haave järkeväksi nimettyjen pelkojen kanssa. Istun polvillani ja muistutan, että erehtyminen on sallittua.

Elämää en ole saanut harjoitella, kukaan ei saa. Siksi saa erehtyä, kokeilla ja kääntyillä umpikujissa. Umpikuja on ummessa vain kolmelta sivultaan. Ja vaikka risteykseen palatessaan onkin vanhempi, tietää ainakin jo sen, että tuosta haarasta ei kannata koettaa punkea mihinkään.

On niin vähän aikaa kitkeä, nyt. Vatsataudin sotkemat aikataulut kohoavat pilviin saakka huojahdellen, massiivisina ja ilmankevyinä, pelkkien toiveiden kiinnittäminä. Näen ne selkeinä kuin savikantaimet. Samalla määrätietoisuudella tartun niihinkin. Ruokalaji kerrallaan, kunnes on lauantai kello kaksitoista eikä mitään voi enää muuttaa menneisyydestä. On vain seistävä ja oltava valmis ja hymyiltävä.

Nukun vain neljä tuntia, illalla hieromme hiuksiin henna-senna-sotkua ja alamme katsoa kauhuklassikkoa puolenyön jälkeen (”sen ajan että väri kerkiää vaikuttaa”) mutta kolmen pintaan olemmekin siinä tilassa, että vain pesemme hampaat ja käymme nukkumaan värit päässä. Väristä tulee täydellinen, mutta yöunesta ei. Pään ympärille hierottu mutamainen sotku, sen ympärille kiedottu tuorekelmu ja sen päälle viritetty paksu pipo tekevät nukkuma-asennon niskalle tukalaksi. Herään seitsemän pintaan ja kuvittelen osaavani nukahtaa suihkun jälkeen. En osaa.

Entä jos en ensi yönä nuku, arvuuttelen siinä maassa kyykistellen, rikkaruohoja raapien. (Vain hetki, jotta kerkiämme hoitaa loput listan palleroista.) Muistanko maistraatista jälkeenpäin muuta kuin värisuhrun ja takovan päänsäryn? Ei, hätätapauksessa voin ottaa pienet kirsikkabrandyt ennen maistraattia, unohtaa ainakin päänsäryn, vaikka värisuhru edelleen hallitsisikin näkökenttää. Ja illalla voin juoda valeriaanaa, ottaa samaa kirsikkabrandya, mitä vaan, jotta nukahdan. Ja sitä ennen vesijuosta - - väsyttää itseni kaatumaan suorilta jaloilta.

Tässä on niin rauhallista, niin hyvä. Katkon salaattitornien päät, seuraan karvaan maidon nousemisen katkaisukohtaan pulleaksi kuplaksi, linnut ovat hiljaa jo, Kellomäki visuaalinen kulissi, syreenissä siementertut. Hetkeen ei ole kiire mihinkään. Enkä välitä, vaikka farkut likaantuvat. Se on vain maata, samaa josta kaikki muukin on tehty.

Siinä vaiheessa, kun aloimme muodostaa päätöstä hääpaikasta, mietimme huolellisesti, onko kauhean vaivalloista kutsua ihmisiä niinkin pohjoiseen kuin mekin kutsumme. Mutta sitten mietin kaikkia niitä häitä, joissa olen vieraillut, ja tulin siihen tulokseen, että parhaita ovat kuitenkin olleet ne, joissa on oltu keskellä metsää, kaukana normaaleista ympyröistä.

Siksi en osaa ajatella vaivalloiseksi myöskään tämän viikonlopun junaistumista Joensuuhun ja takaisin ystävien häihin. Saan myös lisätodisteita uskomukselleni, että uusia paikkoja katsellen löytää yllättäviä, kiinnostavia seikkoja. Ensinnäkin, kun tulemme Joensuuhun, on huomattavasti kylmempää kuin Helsingissä aamulla rautatieasemalle laukun kanssa kävellessä. Pohjoistuuli puhaltaa luihin ja ytimiin asti, joten intialaisen ravintolan jälkeen (häihin ei kannata mennä nälkäisenä, sen olen ainakin tähän mennessä oppinut) suuntaamme värjöttelevinä kirpputorille. Löydämme paitsi paksut paidat, myös metsänvihreän hameen - väriä on tavattoman hankalaa löytää etenkään sopivan kokoisina vaatteina ja pidän siitä kovasti - sekä yllättäen ne samat kengät, joita olen kutsunut omenannahkakengiksi samannimisen sadun mukaan.

Kävelen Kontin valtavassa hallissa ja ihmettelen tavaroiden sijoittelun väljyyttä. Liikehuoneiston hintaeron etelään aistii helposti. Kierrän kenkähyllyn, mutta sitten silmänurkastani näen jotakin tuttua - kyllä vain, ne kengät, jotka jouduin lopulta viskaamaan roskiin niiden kuluttua puhki ja muututtua sievän heleänpunaisista ruskeiksi. Mutta nämä ovat samat kengät uusina tai uudestisyntyneinä. En meinaa ensiksi uskaltaa kääntää pohjaa esiin. Kengät kyllä näyttävät oikean kokoisilta ja tuntuvat käteenkin tutuilta, mutta ehkä vain innostun turhaan? Lopulta käännän kengän riittävästi emmittyäni. Toki kenkä onkin oikeaa kokoa. Pari maksaa vain kolme viisikymmentä. Vetäisen henkeä. “Vompsu, Vompsu, löysin omenannahkakengät… ne on otettava…”

Jatkamme kohti hääpaikkaa kirppiskamat isossa Punaisen Ristin muovikassissa. Matkalla menemme kahville, jotta pääsen kahvilan vessaan vaihtamaan farkut, lenkkarit ja kirppikseltä ostetun hupparin mekkoon, sukkahousuihin ja mustiin remmikenkiin. Kahvilan vessa on pieni. En saa kiskottua mekon vetskaria kiinni - rinnat ovat sille vähän liikaa - ja samassa minua alkaa naurattaa. Jos minulla ei olisi muovikassissa metsänvihreää hametta ja omenannahkakenkiä, voisin suistua epätoivoon ja nykiä hermostuneesti vetoketjun hajalle. Mutta nyt mekon mahdollinen käyttökelvottomuus ei haittaa, koska kirpputori on ex tempore pelastanut kaiken! Niinpä marssin mekonselkä avoimena kahvilaan ja kitkuttelemme kaikessa rauhassa vetoketjua kiinni siinä pöytien välissä seisten. Lempeästi kohdeltuna vetoketju toki mukautuu vaatimuksiin auliisti ja mekko sulkeutuu siveellisesti. Toisista pöydistä tuijotetaan toisaalle perisuomalaiseen tapaan.

Kirkon portailla tajuan muiden jotenkin laittautuneen enemmän häihin. Monilla tytöistä on hieno, viimeistelty kampauskin. Mutta oikeastaan sen ei tunnu olevan väliä. Tuntuu hauskalta olla niin vanha nainen, ettei tarvitse enää hermostua sellaisista seikoista. (No, toisinaan tietysti niin käy, mutta osaan jo antaa hetkelliselle hermostukselle palttua ja perustella, miksi on järkevää mennä juhliin matalakantaisissa kengissä ja sen kummemmin laittautumatta - esimerkiksi meikkivoide kutittaa inhottavasti naamaa, joten olen päättänyt olla käyttämättä sitä.) Tuulee kylmästi, portailla ei saa heitellä pellavan- eikä auringonkukansiemeniä.

Hääpari on niin nuori ja jotenkin suloinen, että huomaan hymyileväni lempeästi. Minusta tuntuu edelleen kummalliselta, että ihmiset voivat noin vain päättää mennä naimisiin niin nuorina ja ensimmäisen seurustelu- tai asuinkumppanin kanssa. (Minusta on edelleen kummallista, että me olemme Vompsun kanssa menossa naimisiin ja, tänäänkin kysyin häneltä, onko se varmasti hänestä kiva juttu, kun en osaa oikein itse sanoa koko asiasta yhtään mitään järkevää. Minulle se kai on osa empirismiä: asioita on kokeiltava rohkeasti ja iloisesti. Muuten ei voi tietää, kuinka sitten kävisikään. Mutta en edellenkään tiedä, mitä tarkoittaisi, että tahtoisin mennä naimisiin. Ei aavistustakaan! Mutta silti oloni on turvallinen ja tiedän pitäväni Vompsusta kovasti. En sillä lailla, että ajattelisin häntä kohtalokseni tai muuta melodramaattista vaan että me nyt vain yhdessä kohellamme kuin kuusivuotiaat ja se tuntuu kivalta kaikkien aiempien suhteiden vakavuuden jälkeen. Ja että silti me olemme puhuneet paljon vaikeammista asioista ja elämme paljon avoimemmin toisillemme.) Millaistahan olisi elää tuon hääparin elämää? Millaista olisi mennä naimisiin noin nuorena, jotenkin osata toivoa ja tahtoa sitoutumista niin kovin varmana (tai ainakin varman näköisesti)? Erilaista se varmasti olisi, mutta en osaa sanoa, olisiko se helpompaa vai vaikeampaa. (Unohdan näemmä senkin, että Vompsu on saman ikäinen kuin tuo hääpari ja ettei hän ole seurustellut pari viikkoa pidempään ennen kuin me aloimme. Huuooh. Ehkä minun pitäisi kysyä häneltä sen sijaan että vain ihmettelen ja liikutun moisesta varmuudesta.)

On hauskaa ajautua tällä tavalla kaupunkiin ja seurueeseen, johon ei voisi muuten kuvitella ajautuvansa. Jos en ajautuisi kaupunkiin, en näkisi pyörteilevää mustaa jokivettä enkä ainakaan tulisi menneeksi kirkkoon, jossa on hienot kattomaalaukset. Enkä päätyisi kiviselle opistolle enkä järvenrantaan. “Tule mukaan kuvaan”, viittoo Vompsu, mutta kieltäydyn. Jälkeenpäin kysyn, ei kai hän loukkaantunut siitä. Minusta tuntuisi vain hullunkuriselta mennä seisomaan tiiviin opiskelukavereiden porukan joukkoon. Olen kuitenkin opiskellut ihan toisella puolen maata ja heitä kymmenisen vuotta vanhempikin. He ovat tavanneet viikottain toisiaan vuosien ajan. En osaa ajatella, että ystävyys voisi olla yhdestä kuvasta kiinni tai muuta sellaista. Meillä vain on eri taustamme ja kokisin itse tunkeilevaksi heidän joukossaan seisomisen ja tallentumisen. Minusta on mukavaa nähdä heitä ja tehdä asioita heidän kanssaan, mutta se ei tee minua yhdeksi heistä. Ja hekin ovat erkaantumassa tuosta vaiheesta.

(Se, että erotan sen, saa minut hieman surumieliseksi, hyvällä tavalla. Muistan äkisti ja viiltävästi, kuinka omat opiskelukaverini ovat liukuneet kaukaisiksi ja kuinka harvoin heidät näkee ja kuinka muodollisia silloin ollaan. Tai oikeastaan useimpien - muttei onneksi kaikkien - kohdalla: kuinka muodollisia olimme silloin ennenkin kaiken aikaa. Ihmiset rakastuivat, pettyivät, kävivät terapiassa, kärsivät oppimisvaikeuksista ja niin edelleen, mutta vaikenivat siitä kaikesta ja pysyttelivät kommunikaatiossa kevyessä ylärekisterissä. Ehkä se kuuluu tiettyyn elämänvaiheeseen? Haavoittuvuus kohdataan vasta myöhemmin konkreettisesti, sen jo varhempi tuttuus saa universaalin leiman.)

Häät sujuvat leppoisasti. Bändi soittaa yllätykseksemme paljon lavatanssikamaa ja vielä humppaisaan sävyyn, enemmän kuin ne normaalit vanhuksille suunnatut kolme valssia ja yksi jenkka. (Ehkä tämä on sitä arvojen kallistumista konservatiivisempaan suuntaan, josta olen lukenut nuorisotutkimusraporteista - että seitsemänkymmentäluvulla syntyneet painottavat paljon enemmän kansainvälisyyttä kuin kahdeksankymmentäluvulla syntyneet. Tai sitten kyse voi olla siitäkin, että vihkipari on kotoisin pieniltä paikkakunnilta, joissa perinteet tuntuvat merkitsevän enemmän kuin Helsingin kaltaisessa paikassa.) Toisaalta itselle vieraassa tanssiperinteessä on se mainio puoli, etten tanssi sukkahousuja hajalle, kuten saattaa käydä omemman musiikin kanssa. Mutta on jotenkin ahdistavaa, että pitäisi tanssia jonkun kanssa aina eikä saa vain liikkua vapaasti itsekseen musiikin tahtiin. Sellainen edellyttää paljon tiukempaa parisuhteellisuutta kuin mihin itseni osaan käsittää. Tai sitten pitäisi antautua tuosta noin vain vieraiden miesten käsivarsille ja pyöritettäväksi. Tuntuu kummalta myös kun musiikki on niin tiukasti valkoisen musiikin perinteestä ja edellyttäisi tanssijalta jotenkin hassun vanhanaikaista ryhdikkyyttä. Ehkä en hämmentyisi näistä piirteistä, jos en olisi ollut aiemmin enimmäkseen häissä, joissa on pyörinyt diskopallo ja jossa ovat raianneet hiphop ja disco, samba ja salsa.

Onneksi tunnelma on muuten pehmeä enkä tunne täysin irrallisuutta, vaikka tanssi, joka yleensä on osoittautunut sillaksi vieraiden ihmisten pariin, ei nyt tarjoakaan auttavaa käsivarttaan.

Pihalla taivaan katto on korkea ja pääskyset viiltävät ilmaa kirkuen riemua. Koivukuja johtaa rantasaunaan. Istun löylyssä miesten kanssa ja ihmettelen muiden naisten puuttumista itsekseni sinne saakka, kunnes yksi miehistä kysyy, miksen ole naisten saunassa. En ole tullut ajatelleeksi, että sellainen voisi olla erillisenä paikkana. (Aikana olen sellaisen nähnyt, mutta en vielä paikkana muuten kuin uimahalleissa ja maauimaloissa.) Mutta pääsenpähän todistamaan, että puheet miesten saunojen kovemmista löylyistä saattavat olla suurta liiottelua: ainakin minusta löylyt ovat vaisut ja huomaan usein tivaavani ääneen, saako löylyä heittää lisää.

Aamulla liftaamme Joensuun keskustaan ja saamme kyydin kasvitieteeliselle & perhospuutarhalle saakka. Tässä vaiheessa vasta alankin olla kiitollinen siitä, etteivät nämä häät olleet mitkään nopeat kaupunkihäät, joista kukin hajaantuu kotiinsa autuaan tietämättömänä siitä, millaista kaikkea muutakin on olemassa. Perhospuutarha on nimittäin aivan ihmeellinen! Valtavat perhoset lepattelevat kasvihuoneessa. Niiden imutekniikkaa ja parittelua on helppo seurata siitä aivan vierestä, ja lehahtaapa yksi perhonen istumaan Vompsun hihallekin. Passifloran letkeissä varsissa roikkuu koteloita ja toukat taittavat matkaansa piikikkäinä ja värikkäinä. Kuvaaminen riistäytyy käsistä, ja mainitsen Vompsulle, että taitaapa olla niin, että näiden häiden valokuvasaldo on melko perhospainotteinen. “No, ihmiset nyt eivät vain ole yhtä filmaattisia”, hän vastaa.

Se on tietysti aivan totta. Niin moni perhosten viehättävä puuha olisi ihmisistä kuvattuna groteskia ähisemistä. (Eikö olekin kummallista, että melkein kaikki, mikä tuntuu todella hyvältä, kuten syöminen, sauna tai seksi, näyttää aivan järkyttävältä ja ällöltä? Mutta ei siksi, että ihminen olisi tuolloin eläimellisimmillään, valpas ja läsnä, vaan juuri siksi, että hän tuntuu kadonneen rajojensa sisäpuolelle, nautintonsa yksityisyyteen? Jopa unessa kasvot näyttävät usein turpeilta ja kuola valuu suupielestä vanana.) Perhoskuvia on myös enemmän kuin ehdokkaita omaksi hääkuvaksemme. Perhoset vievät voiton melkein kaikesta. Perhonen on kukasta kukkaan räpyttävä kukka, silmäsiipinen rullakärsä, hennon karvan peittämä juhla-asuinen hyönteinen. Se kännää käyneellä banaanilla ja roikkuu alassuin posliinikukan juovuttavissa nektarisammioissa.

Emme malttaisi lähteä perhoshuoneesta, jonne olemme tulleet sattumalta. Lähteminen tuntuu melkein enemmän sattumalta kuin tuonne ajautuminen. Sitä avittaa vain yksi seikka: on jo nälkä.

Netissä - tällä kertaa Naamastossa - törmää usein hemaisevaan suomeen, jonka tunnistaminen melkein jää jonkun muun tehtäväksi:

Te aari saaja ajaksi nykyisin Jul 03
Te kohtuullinen VOITTO ainoa -lta iPhones kimmoisuus rikki nykyisin
Paina kammeta!

Loma on alkanut oudon heiluvasti. Vuoroin olen painanut kovaa päivää, pyöräillyt kymmeniä kilometrejä ja kitkenyt tuntikausia, vuoroin sitten on käynyt kuten tänään eli olen jotenkin täysin kyvytön pääsemään sängystä: väsymys vain lyö ylitse ja on vaikeaa jaksaa yhtään mitään. (Paitsi kävellä intialaiseen ravintolaan syömään.)

Tietokoneen virtajohto on jälleen jumppautunut poikki. Koska uusi maksaa noin satasen (mäkkikoneissa on piirteitä, jotka hämmentävät roimasti), päätän viedä johdon ensin paikalliseen tv-huoltoon, josko siellä osattaisiin korjata se. Isän firman varhaisten koneiden näyttöjohdon mies oli osannut korjata; se oli maksanut alle kymmenyksen merkkihuollon laskuttamasta summasta. Mutta kenties johdot ovat käyneet monimutkaisemmiksi. Ainakin virtajohdon pää näyttää aivan kummalliselta!

Myös mökkihäät aiheuttavat hämmennystä. Ystävät eivät noin yleensä ole autoiluihmisiä, mutta nyt yllättäen järjestettyämme tilausajon (kilpailuttaminen kannattaa: eroja tarjouksissa oli 50 %) lähimmältä rautatieasemalta mökille suuri joukko onkin ilmoittanut saapuvansa autolla. Pahimmassa tapauksessa autoja seisoo ison tien poskessa vielä useampi kilometri mökistä tien levennyksissä… Ei auta kuin kysellä ihmisiltä, onko heidän mahdollista tulla sittenkin junalla ja tilausajolla ja haluavatko he tosissaan ajaa satoja kilometrejä ehkä kuumanakin päivänä. Ehkä he kuitenkin ovat ajatelleet vain hyvää hyvyttään, että autoja tarvitaan ja että ne ovat käteviä juoman, ruoan jne. kuskauksiin. (Kahdelta etukäteen kysyinkin automahdollisuutta, kun en osannut mitenkään aavistaa, että moinen parkkiongelma voisi tulla mahdolliseksi.) Huooh, ehkä ihmiset vain vanhentuvat eri tavoin: jotkut tulevat autoilla, jotkut menevät naimisiin. Onneksi sentään yksi kahden pikkulapsen perhe ilmoittaa saapuvansa junalla ja siitä eteenpäin peräkärryllisillä pyörillä.

Tuntuu hauskalta joka tapauksessa tietää, että vajaan kuukauden kuluttua voi juhlia ystävien kanssa, saunoja ja uida, kokata ja tanssia laiturilla. Jotenkin en osaa jännittää koko maistraattia enkä perhehäitä etukäteen; nehän ovat aivan sivuseikka mökkiviikonloppuun verrattuna! En ole sillä lailla sukurakas ihminen, vaikka pidänkin sukulaisistani. Mutta ystäviin olen itse ystävystynyt, osaan Vompsu, heidän kanssaan on jaettu paljon sellaista, mitä perhe ei ehkä hyväksyisi tai on suoraan jopa ilmaissut, ettei se halua kuulla näistä teemoista.

Hoh, alan näemmä vähitellen herätä päiväunilta tässä kirjoittaessa. Nyt on lähdettävä eteenpäin hoitamaan asioita. Tietokoneen akussa on enää pari minuuttia jäljellä ja saan ehkä uuden johdon vasta viikon alussa, jos tv-korjaaja hyväksyy johdon korjattavakseen. Muutenkin voi olla, etten ehdi lauantaina enkä sunnuntaina kirjoittaa - menemme häihin maaseudulle, enkä tiedä, onko siellä mitään nettiyhteyksiä. Huomenna uskon silti saavani lainayhteyden. Haluaisin päättää kirjoituksen tyylikkäämmin, mutta ei ole aikaa ajatella ja akku loppuu!

Hitto, ei pitäisi vissiin nukkua päiväunia.

Eilen kuulemani fraasi jää pyörimään mieleen. Koetan päästää siitä irti, koska on aivan selvää, että enimmäkseen ymmärrän asiat väärin. Mutta fraasi on itsepäinen ja lopulta totean, että ehkä on sitten niin, että haluan ajatella juuri tuota ajatusta hetken. Siksi istun sängyllä ja otan koneen syliin. Tällä tavalla on helpompi keskittyä ajatukseen.

Tuo fraasi on lyhyt, mutta säpsähdän sen kuullessani. Se kuuluu: “Ei tässä mitään lomia keretä pitää.” Kysyn kyllä heti, että eikö tuo kuulosta hieman vaaralliselta, mutta kysymykseen ei vastata. Ehkä kuulen vaaran liioiteltuna, ehkä kuvittelen sen täysin. Mutta tiedän itse ajatelleeni suunnilleen noin aiemmin ja tiedän senkin, mitä siitä seurasi. Nykyään olen vankasti oman ajan, tilan ja levon kannalla. Niiden kanssa on helpompaa säilyttää myötätuntoinen asenne elämään ja maailmaan ja niiden mukanaan tuomiin vaikeuksiin.

Esimerkiksi unet eivät vieraile luonani samalla tavalla, jos en pidä lomaa. Lopulta ne kuitenkin purskahtavat esiin saavutettuaan sellaisen järkytystason, ettei niitä voi olla unohtamatta ja että herään kesken unen huutaen tai itkien. Uskon siis, että keho kyllä pitää huolta tarpeistaan jollakin tavalla. Sen viimeinen keino (minun tapauksessani) tuntuu olevan se, että se lakkaa pitämästä huolta tarpeistaan, jolloin mieli on suistumaisillaan kumoon silkasta unen ja ravinnon puutteesta. Ensiksi fyysiset vajeet ruokkivat turtuutta, mutta turta olo ei voi jatkua päiväkausia tai sitten turtuus itsessään alkaa tuntua vihlovalta vajeelta, joka on rikottava jollakin keinolla.

Ajattelen loman eleenä, jolla varaan itselleni ja sisäisyydelleni riittävästi aikaa ja tilaa. Loma seuraa työtä, jaksoa, jolloin alistan kehoni vaihtotalouden kiroihin ja ehdolliseen hyväksymiseen. (”Jos teen näin, saan ruokaa ja asunnon sekä sympatiaa. Jos en tee näin, joudun vaikeuksiin ja ihmiset alkavat ajatella, etten ymmärrä vastuun käsitettä.”) Luulen, että molempia vaihteita, työtä ja lepoa, tarvitaan. On hyvä kantaa vastuuta, mutta en tahtoisi sen muodostavan velvollisuutta, vaan tuottavan iloa ja kumpuavan myötätunnosta, tapahtuvan kuin itsestään. Joskus näin käykin. Aika usein, itse asiassa. Mutta siinä vaiheessa kun paiskii roimasti töitä ehtiäkseen kuroa työn kokoon ennen deadlinea, työ ei tunnu tapahtuvan kuin itsestään. Ja silti tiedän, että pidän sitä hetkellisesti, tässä tilanteessa parempana kuin äkillistä jumittumista ja äkäistä puhelinsoittoa tyyliin pitäkää tekstinne, meikäläinen ei piittaa pätkääkään enää.

Pidänkö sitä parempana siksi, että vain työn jälkeen lepo tuntuu levolta? Sekin tuntuu tärkeältä huomiolta. Pitkästyminen ja tylsistyminen, käpertyminen mitättömien pikku pulmien ympärille käy sekin helposti. Usein niin käy silloin kun ottaa aikaa levolle, saavuttaa levollisuuden ja alkaa ajatella, että ehkäpä olisikin parasta, ettei tarvitsisi enää ikinä tehdä työtä, koska työn tekemiseen liittyy niin monia vaikeita tuntemuksia. Mutta ironista kyllä, silloin itse asiassa ei olekaan onnistunut välttämään pelottavaa epäonnistumista: on näet niin, että on epäonnistunut lepäämisessä, ei ole ottanut omaa aikaa ja tilaa vaan on paennut jonkun muun paaluttamaa ja rytmittämää toimintaa.

Vähän kerrassaan olen alkanut ymmärtää, etten itse asiassa ole kovinkaan laiska ja vastuuton (kuten olen monesti saanut kuulla) vaan oikeastaan enemmänkin herkästi pitkästyvä. Tuntuu siltä, että sisälläni on kosolti toimintatarmoa ja iloa, ja että jos annan niiden virrata esteettä, pysyn melko tyytyväisenä, mutta että pakottautuessani pysähtymään alan helposti pitkästyä ja hermostua. Aamuisin tämä näkyy erityisen selvästi - puoliso nukkuu, hän tarvitsee niin paljon enemmän unta, haluaisin jo lähteä ja tehdä jotakin konkreettista, en vain maata hiljaa jottei toinen heräisi. (Kirjoittaminen on loistava tapa purkaa tarmoa, se käy melko hiljaisesti ja on silti sillä lailla konkreettista, että siitä jää jotakin, mitä voi myöhemmin tarkastella uteliaasti.) Sen sijaan, että olisin laiska ja vastuuton, haluan kyllä jotakin, joka voidaan tulkita laiskuudeksi ja vastuuttomuudeksi: Haluan levon silloin kun tiedän sitä tarvitsevani. Haluan oman aikani ja tilani, haluan seesteisyyden, josta käsin jaksan toimia iloisesti. En halua padota kiukkua enkä ajatella erilailla toimivia tai ajattelevia ihmisiä väärässä olevina. Tiedän vain, mitä itse haluan.

Loman silloin tällöin. Haluan ajan, jolloin voin maata sängyssä ja lukea kirjaa tai ruopsuttaa palstan multaa. Tai voin vain maata nurmella ja katsella, miten pilvet lipuvat majesteettisina taivaan ylevyydessään. Viime aikoina olen taas alkanut vetäytyä juhlista, myöntää etten pidä niistä välttämättä kovasti. Niin usein juhlissa ihmiset ovat kovin humalassa. Se on ihan okei, mutten välttämättä jaksa kuunnella heitä silloin. Voi olla parempi vaihtoehto jättäytyä pois ja kävellä illanhämyssä kaupunkia, tarkkailla talojen ääriviivojen mutkistumista kuvajaisissa ja vain olla.

Silloin kun kävin ammatinvalintapsykologilla, hän kysyi, enkö ole ajatellut mitään ympäristöjärjestöihin tai ympäristökysymykseen liittyvää uraa, kun kuitenkin olen niiden ympärillä tehnyt enemmän vapaaehtoistyötä kuin mitään palkkatöitä tai oikeastaan edes opiskeluita. Psykologi jotenkin ilahtui, kun vastasin, etten halua missään nimessä tunkea itseäni sellaiselle alalle, jossa tietäisin tuovani työt kotiin ja murehtivani maailman tilaa entistäkin perusteellisemmin. Tarkoitan: eihän siinä työssä tule ikinä konkreettisesti valmista ja aina voisi ponnistella enemmän ja ajatella, ettei vielä ole levon aika. Varmasti on monia, joiden psyyken rakenteeseen sopii tuollainen työ ja jotka kykenevät kantamaan kuormitusta paremmin ja pysymään hyvällä mielellä pitkään noitakin asioita pyöritellessään, mutta minuun iskee helposti tunne, että oikeastaan voisin tai että jopa pitäisi tehdä vielä vähän enemmän. Näinhän kävi löytöeläintenkin kanssa: iloitsin siitä, että voin auttaa koditonta kissaa saamaan kodin, sitten koiraa, ja seuraavaksi huomasin ajattelevani, että ehkä voisin auttaa vielä yhtä ja vielä yhtä ja vielä yhtä. Jossain vaiheessa raja olisi varmasti tullut vastaan. Tuolla kertaa se törmäsi siihen, että eksä kielsi minua tuomasta enää yhtään eläintä kotiin. Hänessä kulkee joitakin rajoja, jotka minulta puuttuvat. (Kummassakin tilassa on molemmat puolensa: etunsa ja haittansa.)

En osaa sanoa tarkalleen, kuinka paljon oloni nykyinen parantuminen on seurausta siitä, että olen päättänyt pitää lomat. Eikä vain vuosilomaa, vaan säännöllisin väliajoin päivän tai kaksi, jolloin päätän olla koskematta työhön. (Paitsi tähän kirjoittamiseen; enimmäkseen tämä ei tunnu työltä vaan pikemminkin yhdeltä levon muodoista. Joskus tämäkin tuntuu työltä, mutta oikeastaan vain aloittaessa. Ajatuksia on kuitenkin käsillä kaiken aikaa niin paljon, että riittää kun lakkaa häpeilemästä ja piilottelemasta niitä ja antaa niiden pelmahtaa näppäimistölle sormien liikkeenä.) Työllä tarkoitan tässä sellaista, joka tuntuu velvollisuudelta. Esimerkiksi tiskaaminen voi tuntua levolta tai työltä, samoin tekstin toimittaminen. (Aina työkeikan alussa, kun jo tärisee innosta tarttua hommiin, tekstin toimittaminen tuntuu mukavasti strukturoidulta levolta omaehtoisesta tekemisestä.)

Oikeastaan tuntuu mielenkiintoiselta tarkkailla työn ja levon vaihtelua. On hyvin harvoja hommia, jotka ovat pysyvästi vain toiseen kategoriaan sovitettavissa. Kokoustaminen sopii minun maailmassani vain työn kategoriaan. Kahdenkeskinen palaveri voi kyllä olla lepoakin, mutta yli viiden henkilön asiapainotteiset kokoukset tuntuvat säännönmukaisesti työläiltä. Ehkä ne eivät tuntuisi siltä, jos osaisin olla tarkkailematta valppaana muiden tunnetiloja ja jos osaisin pidättäytyä yrittämästä auttaa tuntemuksia positiivisempaan suuntaan tai edes kokemasta, että se olisi oikein ja että minun pitäisi tehdä niin, jos uskaltautuisin ääneen. Kovin asiapitoisessa kokoustamisessa, jossa pahoja oloja on selvästi havaittavissa, on läsnä alituiseen kysymys siitä, onko sallittua koettaa leudontaa tunnelmaa. Kokouksen haluttaisiin pysyvän asioissa ja loppuvan pian, mutta pahat olot paistavat ainakin omaan silmääni niin puuttumista anovina, että minun on vaikeaa keskittyä asioihin tai saatan mennä täysin lukkoon voimakkaiden yllykkeiden ajautuessa ristiriitaan: Noustako seisomaan ja huutaako täyttä kurkkua, että lopettakaa tuo kinaaminen, kaikki sujuu varmasti hienosti, päätimme mitä hyvänsä (en muista tehneeni näin ikinä, mutta olen halunnut tehdä usein)? Vai kävelläkö tyynesti nokitun luokse ja tarttuako tätä kädestä ja sanoako, että nyt me lähdemme kävelylle? Vai puuttuako keskusteluun näennäisesti asiatermein mutta puolustaen rivien välissä sitä, joka on juuri lytätty ja joka ottaa sen selvästi raskaasti, siitäkin huolimatta, että on oikeastaan toisen vaihtoehdon kannalla? Vai istuako pää suristen ja koettaako selittää itselleen, että ihmiset ovat erilaisia ja että selvästi näistä, jotka täällä istuvat, suurin osa pitää paljon, paljon tärkeämpänä näiden päätösten lukkoonlyömistä kuin sitä, loukkaako suorasukainen ja tiettyjen henkilöiden dominoima keskustelutyyli jotakuta kokoustajista?

Eräs ystävä kertoi jokin aika sitten lakanneensa lukemasta päivälehtiä (kuten minäkin olen lakannut jo kauan sitten). Hän ilmaisi asian yhteydessä, että vapaan tahdon tavoittelu saattaa vaatia näinkin dramaattisia toimenpiteitä. Perustelu tuntui jotenkin helpolta ymmärtää. Minäkin olen lakannut käymästä kokouksissa. Ehkä joskus myöhemmin, harjoiteltuani varovasti ja pienissä seurueissa muunkin kuin sovittelijan roolin ottamista (joka ei toistaiseksi näy vielä tuosta noin vain onnistuvan - luontumukset ovat sitkeitä), voisin kokeilla uudestaan kokoustamista. Mutta ei vielä pitkään aikaan. On oltava muitakin tapoja vaikuttaa asioihin kuin kokoustaminen ja hyödyllisten järjestöjen hallituksissa istuminen. Noiden tapojen rajana täytyy olla vain mielikuvitus.

Luulen myös, etten ole ainoa, jolle kokoustaminen muodostaa vaikean palan. Moni ystävä ja tuttava ihmetteli ennen, miten jaksan käydä kokouksissa vuosi vuoden perään “kaikkien niiden järjestöjyrien” kanssa. Minua he eivät osanneet identifioida järjestöjyräksi, mikä osoittaa heidän taholtaan tarkkanäköisyyttä. Olen ollut huono jyräämään mitään muuta kuin omia oikeuksiani ja näkemyksiäni. (Siinä olen ollut melko hyvä, joskin tempoilevalla tavalla, liukuen kapinoinnista ja jääräpäisyydestä täydelliseen alistumiseen ja itkeskelyyn.) Mutta yllättäen huomaan, että kun en jatkuvasti altista itseäni tuollaiselle sosiaalisesti liian vaikealle tilanteelle, pystyn pitämään puoliani paremmin ja rakentavammin niissä kokousmaisissa tilanteissa, joihin elämän mukana silloin tällöin ajautuu. En myöskään enää ajattele luontumuksiani enkä temperamenttiani samalla tavalla esteinä tai virheinä kuin niinä kausina, jolloin kokouksia oli tuon tuosta ja harmistuin reaktioihini niin usein, että ne jäivät vaivaamaan mieltä kroonisesti: luontumuksillani ja temperamentillani on myös omat hyvät puolensa, ja vaikka koetankin purkaa joidenkin luontumusten vaihtoehdottomuutta, jotta voisin käyttäytyä joustavammin ja tilanteisiin mukautuvammin, on kuitenkin selkeästi järkevintä pitäytyä enimmäkseen tilanteissa ja seurueissa, joissa äärimmäisiä reaktioita ei synny ja joissa luontumuksistani ja temperamentistani tulee esiin enemmän hyviä kuin harmillisia piirteitä. Ajattelen tätä yhtenä osana oman tilan ja ajan ottamista, lepoa.

Voi toki olla, että äiti on oikeassa levontarpeeni suhteen. Hänen mukaansa kutsumusammatissa toimiessa ei tunne levon tarvetta samalla lailla kuin työssä, johon ei osaa solahtaa koko persoonallaan. Toisaalta minun on vaikeaa kuvitella, mikä ammatti voisi olla itselleni kutsumus. En vain onnistu keksimään sellaista. Vielä vaikeampi on uskoa, että tuollainen yksi ammatti voisi kantaa oman elämän eri vaiheissa ja yhteiskunnan rakenteiden pakostikin muuttuessa ympäristökriisin myötä. Ehkä eläminen kokonaisuutena voi olla kutsumus. Kyllä, se tuntuu osuvalta ajatukselta. Ja ehkä se on riittävä suunta.

Mutta ei siinä taida olla kyse ammatista. Mutta toisaalta, eihän ammatti tyhjennä ihmistä. Tyhjentää - miten hauska sana. Lepo sen sijaan juuri tyhjentää ihmisen turhista määreistä, vajeista, toiveista, identifikaatioista. Se auttaa huomaamaan, että tämä tila ja aika tässä ja nyt ovat tässä ja nyt koko ajan, kunhan päätän kääntää tarkkaavaisuuteni niihin. Kun se on se, mitä eniten tahdon. Kuten tässä ja nyt.

Uuden Me-lehden parisuhdejutussa on hämmentävä lause:

Tutkimuksissa on todettu, että parisuhteessa miehelle on erittäin tärkeää kokea, että vaimo kunnioittaa ja arvostaa häntä.

Vaikka jutussa on haastateltu parisuhdekouluttajaa, tuohon lauseeseen ei liitetä luontevaa jatkoa, että kyllä varmasti naisestakin tuntuu olennaiselta saada kunnioitusta ja arvostusta puolisoltaan. Ehkä tilaa on ollut hintsusti ja tuollainen itsestäänselvyys (onko se itsestäänselvyys, mikä on itsestäänselvyys) on leikattu pois. Silti tuntuu hassulta, että tuollainen toispuoleinen ajatus esitetään, olkoonkin, että kenties tutkimusta on tosiaan olemassa vain tuosta miesten tarpeesta.

Luen juttua vessassa ja huudan huoneen puolelle: “Kuule tuntuuks susta et mä arvostan ja kunnioitan sua tarpeeksi?” Vompsu vastaa: “Joo! Ehdottomasti! Entä kunnioitanko ja arvostanko mä sua tarpeeksi?” Mietin hetken ja vastaan: “Joskus tuntuu että miltei liikaa.” Ehkä tuo liikuus on vain tottumattomuutta siihen, että joku tosiaan kunnioittaa ja arvostaa minua sellaisena pelokkaana pienenä lapsena, jollainen pohjimmiltani olen, herkästi säikähtävä ja suuntaa vailla. Että esiin ei nouse jokin oletettu lahjakkuus (joita minun on tavattoman vaikeaa itse hahmottaa ja joita en oikeastaan osaa liittää itseeni juuri mitenkään - koen että esimerkiksi jokin runon kirjoittaminen tai aikanaan matematiikka ikään kuin tapahtui minun ulkopuolelleni tai ilmeni tajuntaani valmiina ja ponnistelematta, ilona ja lahjana eikä niinkään kerro mitään minusta) tai toive siitä, että kykenen kestämään tiettyjä olosuhteita paremmin kuin joku mukavuudenhaluisempi tai konformisemmin ajatteleva (luultavasti en halua tuollaista kestävyysottelua) tai oletus, että minun todistuksillani ja lukeneisuudellani (tai joskus varhemmin, ulkonäölläni) kiehtova, täyttymyksen tuntemuksistani huolen pitävä ura on vain päättäväistä aloittamista vailla. En osaa identifioitua juuri kuinkaan tuohon lahjakkaaseen ja kunnianhimoiseen puurtajaan. Hänelle suotu arvostus ja kunnioitus eivät siten kosketa lainkaan minua vaan ainoastaan tuota haavekuvaa. Joka ei ole minun haavekuvani, tosiaankaan.

Minusta on paljon helpompaa identifioitua siihen pikkutyttöön, joka tarkastelee aikuisten vaatteita puolipaniikissa eikä oikein ole varma, pukeutuako tähän vai tuohon paitaan tänään. Ja joka silti saattaa joskus väittää ymmärtävänsä jostakin jotakin tai ainakin osaavansa sanallistaa jonkin tunnelman.

Liikaa, voiko toista kunnioittaa ja arvostaa liikaa? Eipä kai, ajattelen huoneen puolelle kävellessäni. Sekin on vain sanonta, harmillinen sanonta. Kunhan saan vain olla tämä erehtyväinen ja hieman villi lapsi, kaikki on okei. Ja jos joku sitä vielä jaksaa arvostaa ja kunnioittaa tuon lapsen kurittomuutta ja päättämättömyyttä mutta toisaalta myös hyväntahtoisuutta, se on jotakin aivan uutta ja ihmeellistä eikä siitä kannattaisi oikeastaan olla lainkaan huolissaan.

Samassa muistan toisen ikävän sanonnan, joka on jokseenkin poltettu mieleeni. “Miksi haluat satuttaa minua?” Olen kuullut kysymyksen lukemattomia kertoja ja esittänyt sen itsekin epäilemättä usein. Mutta vasta kun kuulin sanovani sen joitakin kuukausia sitten, kuulin äkisti, mitä tarkalleen sanat väittävät. Miksi ihmeessä en sano: “Tuo satuttaa!” Tai: “Tiedätkö ollenkaan, miten pahalta tuo tuntuu?” Koska kun sanon sanat tuon kerran, kun kuulen ne äkkiä taustaoletuksineen, en lainkaan ajattele, tai ainakaan miellä tietoisesti ajattelevani, että toinen tosiaan haluaisi satuttaa. Se on vain sanonta, jota on käytetty ja joka on käynyt niin tutuksi, etten ole kuullut sanoja sanonnalta. Miksi haluat satuttaa minua? Miksi haluat, että tulen hulluksi? Miksi haluat, että kaikki menee pieleen? Miksi haluat suututtaa minut?

Kukaan ei ole koko elämäni aikana tarttunut minua tuollaista sanoessani käsivarresta ja kysynyt, uskonko ihan tosissani, että toinen haluaa satuttaa. (Ehkä he ovat katsoneet sanojen läpi, syvemmälle, kuten oikein onkin. Mutta silti - en haluaisi sanoa asioita, joita en tarkoita.) Olisin vastannut kysymykseen ei, ja ollut ehkä vähän kiukkuinen, koska en varmaankaan olisi halunnut uskoa, että olen sanonut jotakin niin oletuksieni vastaista, kummallista, typerää ja syyttävää. Sinänsä aivan hyvä, että kuulen itse äkkiä sanat suustani vuotavina kuin jonkun toisen lausumana, kuin olisin joku toinen, hyvin kaukaa. Noiden sanojen kuuleminen synnyttää äkisti levottomuuden: En usko, että haluat satuttaa, miksi siis sanon näin? Kenen ovat nämä sanat? Kuka ne sanoo? Mistä ne tulevat? (Tietysti tiedän, mistä ne tulevat. Kuulen äänensävynkin tarkkaan. Sanat, oven paukahduksen, yksin jäämisen kaikkeen siihen nimettömään kauhuun, joka toistaa kerta toisensa jälkeen, ettei ole mitenkään mahdollista, että joku voisi rakastaa minua, viimeiset sanat ennen oven paukausta.) Tuntuu hurjalta tajuta äkkiä, että on opetellut äidinkieltään samalla tavalla kuin vierastakin kieltä, sokkona ja luottavaisena sanakirjan fraaseja toistaen, tietämättä oikein, mitä tarkalleen sanookaan.

Lukemattomien sketsien aihe, ja niin näkymättömänä tragediana elämien kietoutuessa toisiinsa ja sanojen jäädessä kalkattamaan tajuntaan jonkin kiistan päätteeksi. Ja olen pitänyt itseäni sanoista tarkkana, jopa liiallisissa määrin yksityiskohtiin takertuvana. (Sekään ei ole oma syytökseni, mutta olen jotenkin onnistunut nielaisemaan sen osaksi mielenmaisemaani. Että pitäisi olla enemmän jeesnainen ja hyvätyyppi, mutta toisaalta, en voi estää itseäni kysymästä, miten sitten käy jos teen hyvätyyppiasioita ja teeskentelen, että jotkut mieltäni askarruttavat asiat eivät vain ole olemassa, enkö muka silloin tule vihaiseksi ja arvaamattomaksi tai turraksi ja onnettomaksi ja eivätkö nuo asiat itse asiassa silloin häiritse minua vain enemmän, koska ne rynnistävät näyttämölle täysin hallitsemattomina ja arvaamatta, eikö minun pitäisi tuntea läpikotaisin nämä tilanteet ja tulkintani niistä, nuuskia tarkasti ne sanat, jotka tuntuvat sopivan tilanteeseen niin saumattomasti, että ne kadottavat sanattomuuden kauhun.)

Istun tekstin ääreen, ajattelen sen helppolukuisuutta. (En tämän tekstin, tässä en pyri helppolukuisuuteen vaan osuvuuteen. Ne ovat toisistaan erilliset hyveet.) Ajatukseni eivät tahdo pysyä tuossa vieraiden sanojen massassa, koska sanattomuuden kauhu on muistunut äkisti, se mustaa huonetta ja tekee vaikeaksi ymmärtää, että istun rauhallisessa huoneessa miehen, kissan ja koiran kanssa, istun satulatuolilla ja teen työtäni, viimeistä kirjaa ennen palkankorotusta, jota en uskonut uskaltavani pyytää ennen kuin tein niin tuosta noin vain, sähköpostilla, hetken mielijohteesta. Hus, haamut. Hus, menneisyys. Pakotan tarkkaavaisuuteni noihin sanoihin, fraaseihin, lauseisiin.

Eikä riitä edes se, että ne ovat selviä ja myönteisiä, koska ne voidaan silti lukea epäilevällä mielellä. (Tai ei edes niin, en lue pariterapeutin haastattelua epäilevällä mielellä ja minusta siinä esitetyt neuvot ovat relevantteja ja mainioita, mutta silti aluksi siteeraamani lause pistää tekstistä esiin kuin vappuhuiska, ainoa sukupuolitetun käytännön lause.) Miten tämä ajatus käännettäisiin positiiviseksi? Riittää, etten tiedä, miten tämä lause luetaan? Tyydyn siihen, että tajuan ihmisten lukevan sitä, mikä heidän oletuksiinsa sopii? Tyydyn siihen, koska vaihtoehtoa ei ole, koska viestinnän ideaalitilanne toteutuu kauhean harvoin, koska en voi tehdä kuin oman osuuteni, joskus en sitäkään.

Äkkiä tunnen, kuinka työskentelen räjähdysherkän aineen kanssa. Järjestelen sitä pinoihin, jotka olevinaan eivät romahda yhtä herkästi kuin aiemmat muodostelmat.

Ja sitten kirjoitan tämän tekstin, kun on jo ilta ja koko päivän mieltä on painanut muistikuva, jonka asetan pikniknurmelle korvapuustien väliin: Muistikuva siitä, kuinka istun sohvassa jalat koukussa ja luen kirjaa sanojen etymologiasta ja äkkiä ajattelen kieltä pintana, siistinä rakenteena, jonka alle kätkeytyy yhteyksiä, jotka tarvitsee vain hahmottaa, joita pitää osata etsiä. Toinen muistikuva toisesta oivalluksesta, kun tajuan, että kieli on pintaa toisellakin tavalla, liukasta ainesta, joka sanoo paljon muutakin kuin tarkoitan sanoa. Sinä päivänä päätin opetella toisinaan koskettamaan (kädellä tai halaten, konkreettisesti) ihmisiä, jotka koskettivat minua tunnetasolla. Joskus koskettaminen tuntuu vaikealta, koska moni ihminen, joka koskettaa minua tunnetasolla, myös pelottaa. Olen edistynyt hitaasti tässä oivalluksessa, että kieli on pintaa, joka kätkee alleen kehitystarinoita sille, joka viitsii katsoa tarkemmin.

Joskus tuntuu, että kirjoittaminen ja puhuminen on pelottavinta, mitä on. Kirjoittaen tuntee tavoittavansa helpommin vivahteita, koska tilanne on rauhallisempi. Ja kun kirjoittaa, sanat jäävät, niihin voi palata, niitä on helpompaa tarkastella puolueettomasti toisesta päivästä käsin kuin puhetta. Puhe tallentuu ehkä johonkin toiseen, vahingoittaa häntä pahemmin.

En osaa olla ajattelematta, että kivahdus miksi haluat satuttaa minua ei olisi vahingoittanut minua. Jos olisin nähnyt sen kirjoitettuna, olisin ehkä paremmin ymmärtänyt sen loukkaavuuden syöverit. Se on saanut minut pelkäämään, ettei kukaan voisi kunnioittaa ja arvostaa minua, saati sitten rakastaa, ja että läheisyydessäni on jotakin vaarallista ja syövyttävää. (Minusta rakastaminen ja huolehtiminen on paljon vaikeampaa kuin kunnioittaminen ja arvostaminen. Kunnioitan ja arvostan ainakin itse huomattavasti suurempaa joukkoa kuin keistä huolehdin ja keitä rakastan ja suojelen.) Ja olen levittänyt lausetta kuin ruttotartunnan saanut, tartunnastani tietämättä.

Kuten muutkin.

Kun lopetan työn tältä päivältä, jään miettimään kunnioitusta ja arvostusta. Miksi niitä on niin vaikeaa ottaa vastaan? Siksikö, että niitä kohdatessaan usein pelkää - näin itselleni tuntuu käyvän, jos kunnioitus ja arvostus kytketään suorituksiin, sellaisiinkin, joita ei itse ajattele suorittamisena, kuten vaikka blogin kirjoittaminen tai ihmissuhteissa toilaileminen ja niiden miettiminen, mutta jotka tunnutaan jotenkin jähmettävän joksikin hienoksi ja persoonallisuuden kypsyydestä kieliväksi - että niiden myötä evätään minun oikeuteni tuntea haavoittuvuutta, erehtyväisyyttä ja lapsellisuutta? Jotenkin itsestäni tuntuu kovin paljon tärkeämmältä, että saan olla haavoittuva ja erheellinen kuin että toinen tunnustaa, että minulla on jotakin järkevää sanottavaa aina välillä. (Ehkä kyse on vain siitä, että olen saanut kuulla jälkimmäisiä toteamuksia enemmän kuin aiempia lupauksia ja että osaan kiukustua, jos joku kieltäytyy myöntämästä, että minullakin voisi olla ihan järkevää sanottavaa. Sillä tavalla kai olen omavaraisempi kunnioituksessa ja arvostuksessa kuin rakkaudessa. Paitsi että kunnioitukseni ja arvostuksenikin on aika romahdusherkkää mutta toisaalta ylösrakentuu melko sukkelaan uudelleenrakennuskokemuksen kerryttyä mittavissa määrin. Sen sijaan en ole osannut oikein tarpeeksi pitää huolta siitä, että tunnetason tarpeeni otetaan huomioon ja olen kuvitellut, että kestän vaikka mitä. Mutta en halua kestää, en enää. En usko enää sen olevan kellekään hyväksi.)

Nyt lopetan kirjoittamisen, koska haluan käydä nukkumaan. En osaisi oikein muuten, koska mielessäni myllertää varsinainen myrsky. Kuinka hassunkurista: juuri kun koen sanat oikein potentiaalisesti vahingoittavina ja harmillisina, koen hurjaa tarvetta kesyttää ne tässä ja nyt. Ikään kuin sellainen voisi onnistua!

Työympäristössäni on tapahtunut olennainen muutos. Ensin ajattelen unenpöppörössä, että työmiehet ovat korvanneet läpikuultavat julkisivuremonttipressut sinisin pressuin, mutta sitten vähitellen tajuntani suostuu taipumaan uuteen ajatukseen. Pressut ovat kadonneet, tuo on taivas eikä mikään hieno lakana.

Telineet seisovat vielä ikkunan edessä raplingista keltaisina, yläpalkit törröttävät tyhjyyteen ja valoon. Sää tulee sisään aivan eri tavalla nyt kun kaatosateen näkee ja kuulee esteettä. Ikkuna on häpeämättömän likainen, mutta silti huone tuntuu hämmentävän valoisalta ja kirkkaalta. Äkkiä ymmärrän uudestaan Madredeuksen musiikkia, joka tuntui ikkunapimeän ajan jotenkin kummalta. Ja lokit - ulkona lentää lokkeja myös silloin, kun istun sisällä tarkistamassa kieltä! Pilviä on vaikka minkämuotoisia ja yö ja päivä näyttävät erilaisilta!

Ja jos netti kaatuukin, ei tarvitse mennä arpapelillä ulos helle- tai sadevarusteissa. Sään näkee, kuulee, haistaa. Ihmeellistä.

On kuin olisi muuttanut maakellarista ihmisasumukseen. Taivas on tosiaan hienompi kuin mikään lakana. Tänään seuraamme varsinaista näytöstä, mustat pilvet kumpuavat yhä korkeammiksi, salamat räiskyvät kuin parempienkin piirien juhliessa ja sitten sade kaatuu raivokkaana kaduille ja kohisee mennessään ja jostakin alhaalta kuuluu kenkien kiireistä läpytystä, bussien kaasuttelua ja joku valittaa ääneen kiirehtiessään sateen halki. (Siltä se ainakin kuulostaa!) Miten jännittävää ja värisyttävää! Ja juuri kun emme ole tottuneet mihinkään taivasspektaakkeliin vaan himmennettyyn pressuun, joka näyttää harmaalta ja tuhruiselta kaikilla säillä. Pieni ukkosmyräkkä saa meidät tuijottamaan ikkunasta ulos ihastuksesta ymmyrkäisinä. Miten tuollaista voi saada ilmaiseksi? Tuosta noin vain?

Koira ja kissa makaavat pedatulla sängyllä tiiviinä kerinä eivätkä piittaa ukkosesta. Aurinko vuorautuu vuoroin paksuin harmain käärein ja vuoroin tuijottaa sisään armotta - lattiaa ei ole tullut pestyä viikkoihin, nyt vasta sen tahmeuden huomaa ehdottomassa valossa.

Muistan selvästi, että joskus tältä tuntuu myös ymmärryksen tasolla, kun äkkää pressut tuntojensa ympärillä ja repii ne alas raivokkaasti. Ja kuinka joskus sekin tapahtuu unien myötä, niin että herätessään kylpee yllättävässä valossa ja ajattelee: “Hyvänen aika, millainen omituinen pressu… kaunis lakana, miksi se on ripustettu tuohon…” mutta tunnelma tai tuntemus ei väisty, ja vähitellen ymmärtää olevansa vihainen, tyytymätön, epämääräisen surullinen tai kertakaikkisesti lähdössä pois jostakin tilanteesta.

Jospa ajattelisikin, että lemmikkien taivaansini toistaa forget-me-nottinaan oikeutta tuntea kaikki se, mitä on oppinut pitämään huolestuttavana merkkinä lähestyvästä tuhosta, joka seuraa jokaista tyytymättömyyden kuohahdusta. Tuntuu tavallaan väärältä olla tyytymätön näin ihmeellisessä maailmassa, mutta toisaalta, eikö tyytymättömyys ole yksi maailman ihmeistä?

Menee useimmiten vain muutama päivä, kun on unohtanut pressut. Tai lakanan. Ei muista, mikä on todellisempaa tai taaempana eikä sitäkään, onko avaruuden päivänsini pelkkä optinen illuusio, ja ovatko pilvet hattaraa vai vesihöyryä ja kuinka monta vesitonnia yksi tuommoinen pilvi voisi kantaa lastinaan janoisen kaupungin yllä. Mutta hämmennys - siihen on tartuttava silloin kun sen kokee, käänneltävä sitä käsissään kuin kirkasta lasiesinettä, hellittävä äkillistä mielen liikahdusta, unen heittämää annettua.

Jos en olisi ollut väärässä, en voisi oivaltaa tajuavani nyt jonkin konkreettisemmin, tuijottavammin, lumoavammin. Jos tämä on oivaltamisen hinta, olen mielelläni aika usein ja monissa asioissa väärässä (ainakin jos muistan tämän päätelmän). Luultavasti väärässä oleminen on seikka, josta ei tarvitse kantaa huolta. Väärässä oleminen ja väärin käsittäminen käyvät kuin itsestään.

On vaikeaa uskoa, että taivas näyttää tuolta ja että yleisesti ottaen ihmiset eivät pidä suuria ikkunoita ja esteettömiä taivaita yhtä tärkeänä asunnon kriteerinä kuin neliöitä ja varustetasoa.

Elämässä on kummallisia kausia. Tällä hetkellä tunnun elävän sellaista kautta, etten oikein tiedä, kuka olen ja mitä teen enkä edes, mihin suuntaan minun pitäisi haluta, koska menin minne tahansa tai tein mitä hyvänsä, siinä on aina hirviömäisiä puolia. Kaikki ajatteleminen tuntuu kauhean vaikealta ja minusta tuntuu, että ajattelin ja tunsin mitä hyvänsä, joku tuntuu aina närkästyvän sisällöstä, jos kirjaan sen ylös. (No, oma syyni toki, että kirjaan - mutta uskon, että noiden reaktioiden näkyväksi tuleminen tekee minulle oikeastaan hyvää pidemmällä tähtäimellä.) Tunnen itseni vähitellen äilehtijäksi, joka kaiken aikaa vain vuoron perään ylikompensoi ja antautuu skeemoilleen. Oloani luonnehtii parhaiten ehkä ala-asteella ulkoa hopotetun partikkelilistan negaatio: ei suhdetta, ei suuntaa, ei määrää, ei ynnä muuta seikkaa. (Tuo viimeinen kohta ilahduttaa eritoten.)

Luultavasti olen aivan yhtä ajelehtiva muutenkin, mutta nyt vain jotenkin koen sen korostuneesti kaiken kuormituksen keskellä. Koetan suhtautua tähän ajelehtimiseen toiveikkaasti ja pääsääntöisen neutraalisti. Tarkoitan: ei se tunnu erityisen pahalta eikä vieraalta. Toisaalta se ei tunnu myöskään siltä kuin voimaantuminen tai sisuuntuminen, jotka täyttävät kehon jonkinlaisella poltteella, raisuudella.

En osaa ajatella, että minusta olisi kenellekään tällä hetkellä mitään hyötyä tai apua, koska olen niin pahasti eksyksissä tai mykkä. Suoriudun toki arjen pyörittämisestä ja koetan muistaa olla kohtelias ihmisille heitä tavatessani, mutta siinäpä kaikki sitten onkin. Ja pelkään, että tapani koettaa muistaa olla kohtelias mielletään jotenkin kauheaksi sekin. Ainakin koen itseni hyvin ajattelemattomaksi. Mutta koen niin juuri siksi, että jään ajattelemaan. Jos ajatukset voisi vain poissulkea… Jotenkin on hyvin vaikeaa mieltää, onko tarkkailukulmani maailmaan liian vääristynyt. Ehkä on haitallista, että koetan kuunnella ja ymmärtää muita, ehkä on haitallista, että puhun itsestäni, ehkä on haitallista, että koetan kuvitella toisten käyttöohjeet, kun he eivät itse anna niitä. Ehkä en saisi säikähtää, tai jos säikähdän jotakin, en saisi kertoa siitä. Mutta yhtäkaikki välillä tunnen jotakin ja silloin koen tarvetta käsitellä asiaa, jos tuntemuksiin liittyy ristiriitaa. (Milloin niihin ei liittyisi? Silloin kun jokin minäntila kuljettaa talutusnuorassa?)

Tällaisina päivinä saatan havahtua siitä, että istun työn ääressä ja tuijotan ikkunasta ulos läpikuultavaa pressua, jonka kuvio on kuin pehmytmuovista minilasitiiltä. Olen tuijottanut jo useita kertoja, että teline on nurinperin enilet, se levite, jota suostuin syömään lapsena, koska sen kannessa oli jokin abstrakti kuvio, jonka tulkitsin linnun silmäksi. (Jotenkin linnun silmä edisti syötävyyttä, outoa.) Miksi ihmeessä teen tätä työtä? Mitä tarkoittaa, että elän suhteessa? Entä nämä eläimet täällä? Tämä asunto? Tämä kaupunki? Olen elossa? Ne tuntemukset, jotka leikkaavat päivistä viipaleita?

Hittolainen, en tiedä mistään mitään.

Tänään herään ajatukseen, että olisi todella mukavaa, jos ajatteleminen muistuttaisi enemmän siivoamista. Tarkoitan: että olisi kerran suunniteltu plaani, tietty järjestys, teekupit puhtaita, tänne, ja lattia vapaaksi imurin tulla, ajan merkit pyyhitty, remontin merkit pyyhitty pinnoilta. Että ajatuksissa olisi tuollainen suunta, tuollainen järjestys, ja että kun löytäisi mielensä tällaisesta mykästä kaaoksesta, voisi käydä siivoamaan samalla tavalla kuin huonekin on helppo käydä siivoamaan: kääriä hihat ja ryhtyä toimeen. Tällainen ajatus, jaahas, tämä on vanha ja läpiluettu jo ja sen alle hukkuu avaimet, paperikoriin siis. Lasitölkit kierrätykseen, metallikannet omaan astiaansa. Lopulta ajatusten huone olisi puhdas ja järjestyksessä ja vaikka sitä tilaa jatkuukin vain hetken (taas on täälläkin tiskiallas täynnä, en osaa jatkuvaa kodinhoitoakaan, mutta tunnen siitä epämääräistä voitonriemua, koska vanhempani pelottelivat minua koko lapsuuteni, ettei kukaan ikinä voi mennä kanssani naimisiin kun olen sottapytty, ja vastasin, että ei sitten, olen mieluummin sottapytty, ja kuinkas sitten kävikään) niin kyllä tuon hetken aina tuntee tehneensä jotakin ja voi istahtaa futonille ja silmäillä huonetta ja ajatella, että on täällä sentään tyylikästä ja viihtyisää, mikä onnenpotku asua juuri tässä ja saada toisinaan siivoussätky.

En muista, että ajatusten järjestäminen tuntuisi tuolta. Joskus toki jälkikäteen huomaa, että ennen huoneessa asui mammutti ja että sen reivaaminen rappuun teki tilaa huoneeseen, mutta yhtäkaikki kaaos jatkuu ja täyttää pian mammutinkin tilavuuden epävärisellä sälällään. Tuntuisi kätevältä, jos ajatuksia voisi jotenkin deletoida siististi, nostaa ne roskakoriin ja kantaa pihalle. Mutta miten ne karkotetaan, ellei elämänmuutoksella? Päättämättömyydessäni on slapstickin ainekset.

Toivon vuoronperään, että olisin empaattisempi ja kykenisin paremmin virittymään toisten tunnetiloihin, ja että toisaalta viittaisin taitavammin kintaalla muiden oloille. Olisiko lopulta oikein, että välittäisin vain itsestäni ja ehkä niistä, jotka asuvat kanssani, ja etten reagoisi mitenkään kehenkään muuhun? Saanko haluta auttaa? Saan varmasti haluta apua, mutta saanko haluta auttaa? Saanko haluta olla ajattelematta? Saanko haluta siivota koko roskan pellolle, kaikki huonekalut?

Tuntuu siltä, etten muista enää, kuuluiko pöydän sijaita katossa vain ikkunan luona ja onko hyvä, ettei kattovalossa ole lainkaan lamppua. Kuvittelen sisustusarkkitehdin, joka sanoo, että jep jep, sehän on aivan imaginaarista, että kirjojen pitäisi sijaita hyllyssä - me laitamme nyt hyllyn seisomaan kirjapinojen päälle. Mutta jos pöydän ruuvaa kattoon ja sitten ruuvit pettävät, on kurjaa olla alla… ja jos ei ole huonekaluja lainkaan, irtosälää ei voi muuta kuin lumikolata kasoiksi seinän viereen tai keskilattialle. Ja vain yhdestä seikasta voi olla jotakuinkin varma. Niin kauan kuin huoneessa on tavaraa, se sotkeentuu tuon tuosta, kaaos hiipii etenee huomaamatta.

En tiedä, mistä aloittaisin pääni kirjavan kaaoksen kanssa ja mihin haluaisin tähdätä. Tarvitsisin itseni käyttöohjeet ja tehokkaan teollisuusimurin.

PS. Muistutusasia - tänään on blogikommentoijatapaaminen Helsingissä, olen tulossa sinne. Minusta tuntuu tavallista enemmän siltä, etten osaa sanoa yhtään mitään yhtään mihinkään, mutta ehkä se ei oikeastaan ole edes tarpeen.