Veloena

Ruokaansa rouskuttava kissa muodostaa yhden elämäni peruspilareista, kissa tai koira tai hevonen, samapa tuo, tyytyväisenä syövä ei-ihmiseläin luo ympärilleen hetkessä turvan ilmapiirin. Ajatella, nyt pari viikkoa on selvittävä ilman tuota ääntä.

Jostain syystä syövä ihminen ei synnytä turvallista ilmapiiriä. Syövä ihminen usein puhuu, tuntee kummaa kommunikaatiopakkoa jopa tuossa toimituksessa, kun hän voisi syventyä makuihin ja tuoksuihin, päästää hetkeksi maailman vaatimuksista ja keskittyä kiitollisena siihen tosiseikkaan, että hänellä on jotakin, millä tyydyttää nälkänsä tai himonsa, mistä nyt kulloinkin on kyse. Toki on myös ihmisiä, jotka syövät rauhoittavalla tavalla (ja kai kaikki syöminen rauhoittaa itseä, harvemmin se vain vuotaa toisiin saakka), mutta eivät he minusta näytä kattavan edes neljäsosaa tuntemistani ihmisistä.

Kerran satuin näkemään Lontoossa siellä työskennellessäni vanhan miehen, jolla oli mukanaan voipaperiin käärittyjä eväsleipiä. (Ajatella, minigrip-pussien maailmassa!) Hän istuutui penkille rauhallisesti, laski keppinsä lepäämään penkinreunaa vasten, nosti leivät pienestä kangaskassistaan, kääri ne auki voipaperista rauhallisesti ja vain istui siinä mutustaen leipiään. Miten maaginen näky! Kun kuljin kohti huonettani sinä iltana, ohitin monta hienon näköistä ravintolaa, joiden suurissa ikkunoissa istui ihmisiä päivällisellä. Kukaan heistä ei vaikuttanut keskittyvän taidokkaasti aseteltuun, höyryävään ruokaansa sen vertaa kuin mies voileipiinsä. Pimeni, kaksikerroksinen bussi jyristi ohitse, tien vasemmalla puolella green kuroutui auki mustanpuhuvana aukkona.

En osannut silloin muotoilla juuri kuinkaan, mikä miehen syömisessä minua kiehtoi, mutta muistikuva on raahannut mukanani tänne saakka. Tiedänkö nytkään, ainakaan kommunikoitavassa muodossa? Ehkä hieman enemmän tai syvemmin. Tai ehkä voi sanoa, että aavistukseni tuntuu vankemmalta. Se liittyy jotenkin siihen, miten helposti ihmisten virittämä sosiaalinen ulottuvuus pyyhkäisee näkyvistä kaiken muun, ja kuinka paljon vaikeampaa sosiaalisessa ulottuvuudessa on tuntea sellaisia mielestäni oleellisia ja asenteeksi johdeltuina hyvää tekeviä tuntemuksia kuin kiitollisuutta, uteliaisuutta ja liiallisen kelpaanko minä? -huolen herpaantumista. Mielessäni mapitan tämän sosiaalisen tyrannimaisen ylivallan sen mapin viereen, johon listaan tapaukset, joissa taloudelliset päätelmät jyräävät lopulta kaikki muut arvonäkökohdat. (Jep, teen sitä usein itsekin.)

Tuntuu hauskalta matkustaa maahan, jossa ihmiset kuulemani mukaan tahtovat tunkea kaikki samaan baariin samaan aikaan ja jossa väljyys kertoo, ettei jokin paikka yksinkertaisesti ole riittävän vetovoimainen, eihän siellä ole ketään. Asenteena se on vain niin päinvastainen suomalaiselle halulle kävellä metsässä koko päivä törmäämättä kehenkään. Meidän sosiaalisissamme lienee runsaasti eroja joissain olennaisissa kohdissa, arvaan. Ja nyt kun kuva voileipää syövästä miehestä palautuu mieleeni, olen julmetun utelias ja aion tarkkailla, miltä syöminen ja sosiaalisuus näyttävät Espanjassa.

Hieman huvittuneena pakkaan laukkuja ja joudun huomaamaan, että ei, minusta ei ole edelleenkään sukeutunut keski-ikäistä naista, joka kuluttaisi kulttuuria. En aio yhteenkään museoon, puutarhoihin kylläkin. (No, totta kai ne minusta edustavat paljon korkeampaakin kulttuuria kuin taulut tai talo, jossa joku kirjailija, joku paljon lukemanikin, on kirjoittanut aikanaan.) En jotenkin vain koe tarvetta seurata nerojen jalanjälkiä, koska helposti puolituntinen rantabaarissa tai samoilu kasvitieteellisessä puutarhassa virittää mieleni paljon helpommin kiitolliseksi, uteliaaksi ja ylävireiseksi. Tuntuu kertakaikkisen hauskalta myöntää itselleen, ettei ole kovin kulturelli ja ettei oikeastaan edes tahdo sellaiseksi. Jokainen hetki tuntuu niin kimmeltävältä ja ylitsetulvivalta, että niiden kiteytyksiä ehtii hämmästellä sitten myöhemminkin, jos siltä tuntuu.

En edelleenkään oikein ymmärrä, että olen aikuinen, naimisissa ja lähdössä häämatkalle, koska tunnen samoja asioita kuin neli-viisivuotiaana tai ehkä hieman vanhempanakin, mutta joka tapauksessa lapsena, mutta laukkujen pakkaaminen muistuttaa siitä, että kyllä asia kaikesta huolimatta on juuri niin kuin en osaa ymmärtää.

Blogi tässä loppuu tähän. Kirjoitan matkalta uudelle (ja onneksi mainoksettomalle) alustalle http://veloenisch.blogspot.com, mutta vain jos jaksan. Koetan saada jotenkin vielä näitä tekstejä talteen ja siirrettyä, mutta se tuntuu aika toivottomalta, koska siirtomoduuli ei tunnu toimivan mäkissä. Jos sinulla on täällä jokin lempiteksti, jonka tahdot tallettaa, käy siis toki kopioimassa se ennen lokakuun ensimmäistä, jolloin teksteille mahdollisesti tapahtuu jotakin. (Mitä, siihen minulle ei ole vastattu Kuvalehden taholta, joten en yksinkertaisesti tiedä. Härnään itseäni: sen siitä saa, kun myy päiväkirjansa! Vaikka ehkä se onkin ihan reilua - onhan ostajankin osa saada metritavarana sikaa säkissä.)

Paljon halauksia!

Joskus löytää pudonneen lehden, joka muistuttaa kirjettä. Se kiinnittää huomion heti, sen poimii, sitä kääntelee kädessään. Lehdessä on erikoista kenties väri, kenties muoto, kenties molemmat. Seisoo lehti kädessään, katselee sitä hämmästellen, vilkaisee sitten ylös - ei, ei tästä puusta. Tuuli voi heittää lehdet puista kauemmas. Suvunjatkamisen takia raskaammat puuntuotteet kuten hedelmä, toisin kuin lehden kahisevaksi roskaksi muuttunut, lakkautettu sokeritehdas, jyskähtävät puun juurelle, mutta lehdet lentävät säässä, takertuvat vieraiden pensaiden tiheikköön, kertyvät viemäreiden suille, liimautuvat autojen ikkunalaseihin, matkustavat.

Lehti on punainen ja kahdella tasolla liuskoittunut. Mutta latvus yläpuolella on vihreä. Harhailemme puiden välissä, tähyilemme yläilmoihin poutaa arboretumin värien lävitse. Lehvästö muodostaa eloisan mosaiikin, kahahtelee kuin maan helmasilkki planeetan taivaltaessa valtavaa, mustaa avaruutta. Vaellamme pystysuorien kaarnapeitteisten vesisuonien väleissä. Viimein palaamme siihen, mistä lähdimmekin. Annan käteni hakeutua oksaan yläpuolellani, nyppäisen irti lehden. Se on samanmuotoinen kuin kirje kädessäni, mutta kesänvihreä.

Sydän läpättäen koetan tähyillä ylös. Pelkkää vihreää. Paitsi että - yksi oksa sojottaa sivulle, katoaa toisen puun latvuksen päälle, siellä voisi olla jotakin punaista. Ei auta koettaa hahmottaa asiaa täältä käsin. Meidän on poistuttava alueelta, jotta näemme kunnolla, miten puun latvuksen yläreuna on punastunut, vaikka maan tasolta sitä ei huomaakaan.

Hiljaa se pudottelee kirjeitään, jakaa salaisuuttaan.

Mantsurianvaahtera sen lähellä punastuu, hehkuu päivä päivältä voimakkaammin kuin pidätetystä naurusta tai salaisuudesta. Sen hiilloksen alle olisi ihanaa nostaa sänky, järjestää sängyn viereen pieni tarjoilupöytä ja sen päälle pannumyssyn suojiin pannullinen hyvää valkoista teetä ja sellainen linnunpesän muotoinen kuppi, jonka ympärille sormet on mahdollista kietoa saumattomasti. Sitten voisi vain maata ja katsoa taivasta mantsurianvaahteramosaiikin lävitse ja siemailla teetä, keskittyä hetkeen.

Mutta me seisomme jo kadulla ja näemme latvukset kauempaa ja ihmiset kiirehtivät ohitsemme. Aurinko pakottaa heitä esiin mustista syystakeista, jotka ovat usein ruumisarkkumaisen muotoonleikkaamattomia, jäykkiä universaaleja. Jalat sättivät katukiveystä kuuroina ja ihmismassat väistyvät keskustaa kohti korkeapaineen tieltä. Kaukaakin erotan tai kuvittelen erottavani lehtien leijailevan yksi kerrallaan, tarkoituksetta, kohti maanpintaa.

Vilkaisen kiinnostuneena pohjoisseinää. Siinä villiviini on alkanut hailakoitua kellerväksi, kun sen toiseen suuntaan polkiessani näytti eteläseinällä muuttuneen kokonaan viininpunaiseksi toisesta rakennuksen reunasta ja jääneen toisesta reunasta vihreäksi. Kylmät yöt ja kirkkaat päivät viimeistelevät kaupunkia. Talutan pyörää, mangoldi, muutama raakana korjattu kurpitsanmurikka ja kasa parsakaalia täyttää etukorin.

Varjoisalla pihalla istuu mies, polttaa tupakkaa. Toinen mies puhuu puhelimeen. Puusta irtoaa nyt lehti, saatan nähdä, kuinka se jarruttaa ilmassa, kiepsahtaa sitten ja suistuu kylki edellä kierteeseen, päätyy jalkakäytävälle. Se näyttää koskemattomalta, kun työnnän varovasti pyörän sen sivuitse. Mutta annas olla, muutama kostea päivä, kengänpohjien kohokuvioiden hieraisuja, se on kuollutta tomuksi jauhautuvaa kuivanhaurasta massaa tai mätänevää liukasta limaa.

Portaiden yläpäässä istuu kaksi ihmistä, nainen ja mies. Molemmilla on musta takki. Nainen itkee, kuulen itkun jo ennen kuin näen heidät. Ensin kuvittelen, että joku itkee avoimen ikkunan ääressä, mutta sitten näen selät ja toisen selän liikkeet ja tajuan, että itku kiinnittyy tuohon kehoon. Vai irtoaako se enemmän kuin kiinnittyy? Ehkä se on itkukohtaista, tämä itku kuulostaa takertuvalta, lohtua etsivältä. Miehen käsi on naisen alaselällä. Tuntuuko se takin lävitse tarkasti? Tuleeko nainen äkisti käden myötä tietoiseksi tuosta sokeasta pisteestä juuri ristiluun yläpuolella? Pisteestä, joka saattaa piirtyä esiin rakastellessa tai selkärankaa rullatessa selällään lattialla, jalat seinästä tukea ottaen, tai joskus häikäisevänä hetkenä tanssiessa jonkun melkein vieraan kanssa - kun joku vieras painaltaa siitä hetken ja tajuaa, että hän hahmottaa kehon kokonaisuutena ja ajattelee minut yhtenä kappaleena, jonkinlaisena, että hänelle on monia kehoni osia, jotka olen itse unohtanut.

Mieleni on keveä, kantamukset on pinottu siististi pyörän tavarakoriin. Työnnän pyörää eteenpäin, Aadolfinkadun ruotsinkielinen katukyltti on taas varastettu. Kuka sen vie? Uusnatsit? En muista, milloin olen nähnyt kyltin paikallaan viimeksi. Ehkä se on lakattu palauttamasta. Se ei vaikuta järin vakavalta ongelmalta.

Lukitessani pyörää mietin, kuulostaisiko naisen itku toiselta sateisempana päivänä. Sitten tulen ajatelleeksi, että tuskin he sateessa istuisivat portailla surren ja lohduttaen. He olisivat piilossa matalissa tai korkeammissa huoneissa, alkoveissa ja verhojen takana. On harvoja toimituksia jotka voi hoitaa vain joko sisällä tai ulkosalla. Kun tulee talvi, elämä piiloutuu.

Kylmyvä tuo mukanaan tuntemuksia, jotka onnistun näemmä unohtamaan kesä toisensa jälkeen. Äkisti nenänielukäytävä alkaa tihkua kummallista pistelevää, venyvää limaa, selällä maatessa silmien alla tykyttää ja puolet sisälläoloajastakin sujuu fleecetakissa ja pipo päässä, ellei sitten tahdo hytistä. Koetan tunnustella, onko kyse esi- vai jälkiflunssasta, mutta ei tämä mitään vakavaa ole, kunhan vain niistän koko ajan ja kurkussa tuntuu paha maku.

Tuntemuksista huolimatta, tosin niitä puolisen tuntia punniten, suuntaan vesijuoksemaan vielä tänäänkin, vaikka eilenkin lilluin altaassa runoilijan kanssa. (Hänellä on aivan ufon kuuloisia työkeikkoja - kuten kirjoittaa tilausruno, ja palkkioon sisältyy juhlapukulisä, koska lausuntatilaisuudessa edellytetään tietyn etiketin mukaista pukeutumista.) Onhan viimeinen päivä, kun ehdin vesijuosta täällä ulkosalla, eikä ilman kylmyys viillä kuin sen hetken, kun kiirehtii suihkuhuoneesta kylmien laattojen ylitse altaan syliin.

Sään kylmetessä tuntuu myös ihmisistä kaivautuvan esiin jotenkin piikikkäämpi ja suorasukaisempi puoli. Talomme rapussa käydään salaista poterosotaa erään asukkaan savustamiseksi ulos asunnostaan. Taloyhtiön hallituksen edustaja rinkuttaa meidänkin ovikelloamme ja pyytää meitä ilmoittamaan hänelle kaikesta näkemästämme tai kuulemastamme epäillyttävästä. Samaan hengenvetoon hän mainitsee kyseisen (ilmiselvästi sekakäyttäjän) nuoren miehen heiluneen rapussa väkivaltaisesti ja kehottaa soittamaan poliisille aina heti kun miehen läsnäolo saa aikaan turvattomuuden tuntemuksia. Nyt tarvitaan kovia otteita, hän sanoo. Vompsu kyseenalaistaa suoremmin, tuottavatko kovat otteet välttämättä hyvää tulosta (kyseinen tyyppi on suhtautunut ystävällisesti ja asiallisesti meidän pyyntöihimme elää hieman hiljaisemmin, ehkä siksi että mekin suhtaudumme häneen ystävällisesti ja asiallisesti, emme ylhäältäpäin tylyttävästi) ja minä puolestaan sanon hieman ärtyneenä mutta pintatasolla sovittelevaan sävyyn, että se on vain niin, että jos tästä seuraa jotakin oikeusjuttuja asukasta kohtaan, näytön pitää olla pitävää - mainitsen istuneeni vuosikausia lautamiehenä, joten tiedän asiasta jotakin. (Samalla tulen ajatelleeksi, että lautamiehenä istuminen voi toimia ennakkoluuloisuuksia laimentaen osoittaessaan ja muistuttaessaan kerran kuussa siitä, ettei toisia sovi syytellä ja tuomita ilman pitäviä todisteita siitä, että syy on attribuioitu oikealle henkilölle. “Ainahan ne on tuommoisia” ei riitä.)

Myös uimalassa kohtaan kaksi vihaista asennetta. Saunan lattialla on ilmiselvää kuivunutta kaoliinipohjaista kasvonaamiota roiskeina. Naiset suhtautuvat siihen kuin sinihappoon tai spermaan, yököttyneesti. “No, onneksi se ei ole vaarallista”, sanon heille hymyillen. Se kirvoittaa vain maininnan, että tuollaisen takana voivat olla vain ryssät. (Ja nimenomaan tällä termillä kutsuttuna.) Siihen vastaan puolestaan, että olen kyllä nähnyt suomalaistenkin käyttävän kasvonaamiota uimalan saunassa. “Naamiota, kaikkea sitä kuulee, ei tämä mikään kauneushoitola ole!” taivastelee täti, “Ja onko sinusta muka kivaa, että me muut saadaan kylpeä niiden jätteissä?” Hymyilen takaisin edelleen rauhallisena: “No toki olisi kohteliasta ja tahdikasta siivota jälkensä, jos sotkee. Eivätköhän kaikki siitä ole samaa mieltä. Ehkä ne eivät vain ole tulleet ajatelleeksi ja ehkä kyse on myös erilaisesta saunakulttuurista. Esimerkiksi venäläisissä yleisissä saunoissa kyllä naiset tekevät mani- ja pedikyyrit ja laittavat naamiot…” Nainen lauhtuu hieman ja alkaa kysellä venäläisistä saunahatuista. Keskustelu päättyy ihan sopuisasti. Ajatus siitä, että huopahattu voisi eristää myös kuumaa, selvästi vie tädin tarmon outoudellaan.

Pukuhuoneessa eräs nainen haukkuu minulle hitaasti vesijuoksevat pääteltyään kai ensin vesijuoksukengistäni ja -säärystimistäni, että olen jotenkin vihkiytyneempi ja kunnianhimoisempi lajin harjoittaja. Eihän hän tietysti tiedä, että minä olen juuri näitä hitaasti juoksevia (juoksen pystysuorassa ja enemmän ylös- kuin eteenpäin; se on vain raskaampaa ja ergonomisempaa niin) enkä käy sitä hänelle sanomaankaan, ettei hän kiivaan purkauksensa jäljiltä turhaan nolostuisi. Sen sijaan ehdotan, että ehkä erilainen etenemistahti johtuu erilaisesta liikkeen suuntautumisesta ja asennosta ja että ihmisillä on niin monenlaisia syitä ja tapoja vesijuosta, ettei ole ihme, että he etenevät eri tahtiin. Nainen on kuitenkin ehdottomana: hitaasti juoksevat ottavat päähän, mitäs ne ovat tulleet kuntoilemaan, jos kerran eivät halua yrittää liikkua ripeästi. Hän lähtee hyllyvälistä huikaten mennessään, että kyllä häntä hitaat juoksijat ottavat kovasti päähän, niin kovasti, että se haittaa jo harrastamista.

Koska hän poistuu tilanteesta, minulle jää epäselväksi, onko hän edes koettanut suhtautua mitenkään muuten kuin ärtyen ja pitääkö hän ärtymystään kenties jotenkin oikeutettuna tai hyvää tekevänä lähestymistapana. Minusta tuntuu kurjalta, kun keskustelu päättyy niin äkisti ja ilman sen kummempia oivalluksia. (Olen monesti kuullut ihmisten puhuvan myös altaassa lujalla äänellä siitä, kuinka raivostuttavaa on, kuinka ihmiset eivät etene tarpeeksi nopeasti, vihje vihje, joten kuulemani asenne ei sinänsä tuo mitään uutta informaatiota tilanteesta, joka muistuttaa elävästi pyöräilijöiden ja jalankulkijoiden sovittautumista samoille kevyen liikenteen väylille. Siinä on jotakin hämmentävää, että monissa Suomen kaupungeissa jalkakäytävillä pyöräilyä ei katsota ollenkaan pahasti, kun taas täällä Helsingissä siitä voi seurata likimain nujakka.) En ehdi edes sanoa, että en minä ainakaan tule oikeastaan niinkään kuntoilemaan kuin kuulostelemaan liikettä ja hiljentymään liikkeen kautta ja ettei minua ainakaan häiritse, vaikka ihmiset ohittavat minut otsasuonet pullistellen - kyllä kaikki ovat aina altaaseen mahtuneet erilaisine tyyleineen.

Jotenkin muiden ärtymys yhdessä syksyistymisen kanssa saa minut jotenkin surumieliseksi ja huolestuneeksi (nuhailun lisäksi), koska haluaisin avata ihmisten silmiä sille, että itsehän he nyt kuitenkin valitsevat ärtymyksen ja ettei pienistä ärtymätön elämänasenne välttämättä tarkoita täyttä anything goes -hunninkoa, joka valuu ympäristöön naamiotahroina, tägeinä ja muuna kuonana. Mutta en usko, että minulla on mitään keinoa avata kenenkään silmiä ja varmasti yrityskin saattaisi raivostuttaa nämä ihmiset. Ja onhan se heidän oikeutensa, tavallaan, mutta tuntuu samalla niin turhalta voimankäytöltä, kun kaikki, mitä vaadittaisiin tilanteesta selviämiseen, olisi levollisuus ja ehkä kujeellinen hymynhäive erilaisuuteen törmätessä. (Mutta ei ole totta, ettei ystävällisyys maksa mitään. - Tätä minulle on toisteltu koko lapsuuteni: ystävällisyys ei maksa mitään, hymy ei maksa mitään. - Kyllä se maksaa, totta vie. Mutta antaaa myös.) Enkä ole oikein varma siitäkään, voidaanko nyt ylipäänsä edes sanoa niin, että on parempi olla ärtymättä kuin ärsyyntyä pienistä asioista; toki itse sanoisin niin, mutta johtuuko se vain siitä, etten ärry vaan pikemminkin huolestun, jos jotakin, ja enimmäkseen ajattelen vain, että voi hyvänen aika, ei kai tämä niin iso juttu oo? Olen aika jäävi ja puolueellinen, vaikka olenkin sitä mieltä, että minullakin on hirmuisen pitkä matka kohti täyttä mielenrauhaa. Joka tapauksessa, helposti ärtyminen tekee mietteliääksi. (Ja silloin kun omat vanhempani ärtyvät pikkuseikoista jollekulle ulkopuoliselle, uppoan surumielisiin ajatuksiini usein viikoiksi, koska heistä välkähtävä viha heijastuu myös minuun, ja oloni on hyvin sekava, koska tavallaan tiedän, että jos tekisin kaiken juuri kuten he tahtovat ja eläisin sellaista heidän elämäänsä, heillä olisi vähemmän stressiä ja syytä katkeroitua, mutta toisaalta, se ei ole minun elämääni enkä tahdo sellaista elämää eikä ole oikein vaatia minua uhrautumaan jokaisessa tilanteessa vain pitääkseni vanhemmat tyyninä, jotta he eivät sitten pahoittaisi täysin sivullisten mieliä. Enkä edes usko, että voisin pitää heidät rasvatyyninä, yrittäisin miten kovasti tahansa. Heissä on niin paljon enemmän kiukkua kuin minussa, etten vain oikein osaa ymmärtää sitä. Ja sikäli, toisin kuin he aika usein, en pidä omaa kasvatustani epäonnistuneena vaan ihan mukiinmenevänä.)

Niinpä uimaretki, jonka ajattelen rauhalliseksi ja kirkkaankuulaksi hyvästienjätöksi turkoosille suorakaiteelle ja sille pari vuotta sitten pystyynkuolleelle koivulle, ei saakaan hiljaisuuden suloista leimaa vaan lievän huolestuneisuuden sävyn. Miksi vihamielinen tai kiukkuinen suhtautuminen? Jos näin pienet seikat ärsyttävät, saamme olla kiitollisia, todentotta, siitä, että ainakin nimellisesti elämme convivenciassa eikä täällä riehu minkään sortin puhdasoppisuutta julistava inkvisitio. Tiedän, että monet tuttavani ovat taipuvaisia näkemään siitä merkkejä ja ainakin etsivät niitä innolla. (Se epäilemättä vastaa heidän käsitystään sivistyneestä elämänmuodosta.) Minusta tuollaisia merkkejä on vaikeaa löytää, koska yhteiskunnassa ei ole yhtä, järkälemäistä auktoriteettia. Ei, edes raha ja työelämän saavutukset eivät muodosta sellaista, ei niin kauan kuin täällä elää ihmisiä, jotka mieluummin supistavat (tai oikeammin järkeistävät) menojaan kuin syöksyvät päätäpahkaa tuohon kunnon ihmisyyden kurimukseen. Eikä mielenterveys, ei niin kauan kuin on mahdollista selvitä hieman kummallisenakin diagnosoimatta tai löytyy riittävästi ihmisiä, jotka ymmärtävät, että mielen heilahdusten luokittelu moraalisesti raskauttaviksi ongelmiksi on kyseenalaista ja ettei “mielenterveyskuntoutujaa” kannata syrjiä missään asiassa - se kun nyt tuskin kuntouttaa yhtään ketään. (Hitto vie, esimerkiksi minun tuntemani kaikista tapaamistani parhaimmalta vaikuttava luonne kuuluu henkilölle, jolla on diagnosoitu pakko-oireinen häiriö ja masennus ja kymmenen vuoden historia näitä.)

Oh, onpa synkkää tekstiä! Kaipa dokkaridvd inkvisitiosta ja syksyistyminen vaikuttavat mielialaani enemmän kuin haluaisinkaan. Toivottavasti synkeys karisee viimeistään siinä vaiheessa, kun yöilma tuntuu pimeänlämpimältä, koska en kestä, jos häämatkallanikin vain tuijottelen tapaslistoja ja mietin, miten karmivaa on, että osasyy kinkun tunkemiselle ihan kaikkeen on joidenkin historioitsijoiden mukaan se, että sillä koetettiin varmistaa, että pakon edessä katolisiksi käännytetyt muslimit ja juutalaiset myös joutuivat luopumaan vanhoista taikauskoisista höpötyksistään kuten sianlihan karttamisesta. Kun sianlihaa ja -ihraa tungetaan myös kasvisruokiin, sitä on vaikeampi välttää. Katolinen kirkko antoi suosituksensa siitäkin, mitä ihmisten piti syödä minäkin päivänä.

Onneksi meillä on lomahuoneistossa keittokomero, joten voimme kokata itse.

“Oletko ihan varma, ettet tuu taiteiden yöhön?” kysyy ystävä vielä kun pungerran itseni ylös vesijuoksualtaasta. “Juu olen”, vastaan, “ei se potilas oikein taida selvitä ilman mua.”

Mutta en pidä kiirettä, koska haluan maata löylyssä selälläni kunnes melkein tukehdun, ja sitten istua kylmällä puolella ja huohottaa ja ottaa kylmän suihkun ja mennä takaisin kuumaan ja tuntea sen valuvan nyt kesynä kehoon, joka avautuu ottamaan sen vastaan. Teen tämän kaiken rauhassa ja vasta sitten pyöräilen kotiin. En näe matkalla ihmeempiä taidepläjäyksiä, mutta kylläkin useamman pahvimäyräkoiraa ulkoiluttavan miehen sekä yhdet punkkupulloa kävelyttävät ja litkivät teinitytöt. (Tai en ole varma teiniydestä, nykyään kaksikymppisetkin näyttävät niin nuorilta, tai sitten näytän itse vanhalta, jaaa-a, mitenhän lie…) Kotona odottaa sen sijaan taidetta, koska Karhupuiston suunnalta tulee möykkivää musiikkia. Sulkisin ikkunan, ellei täällä olisi niin turkasen kuuma.

Vompsu on väkertänyt pesussa ollutta kantosidettä (hänhän on syönyt vasemmalla kädellä, jonka taidokkuus ruoan suuhun viennissä on taaperoluokkaa) paikkaavan kolmioliinan melkein irti itsestään. Kolmioliina oli liian lyhyt ripustautumaan vastaolkaan tai kaulaan, joten kiinnitin sen hakaneulalla paitaan ennen uimastadionille lähtöäni. Kun tulen kotiin, Vompsulla on kantoside ja hän lausuu halveksuvia sanoja kolmioliinasta - ehkä turhaan, ehkä sen vaappuvuus johtui siitä, ettei kummallakaan meistä ollut kovin määräistä käsitystä sen solmimisen taiteesta ja ainakin epäilen, ettei normaalisidontaan voi kuulua sellainen muotolaskos hakaneuloin, jonka hätäpäissäni väsäsin, jotta käsi tuntuisi tukevalta. Muotolaskoksesta huolimatta kolmioliina kuulemma aiheutti himmeitä kipuja. Vompsulla on myös nälkä. Niinpä alan väsätä iltapalaa ja irrottaa hakaneuloja ja kolmioliinan riepuja miesparan paidasta.

Kun olen täyttänyt Vompsua ruoalla, hän tarjoaa taideperformanssin: hän koettaa virittää kuulokkeet päähänsä pelkällä vasemmalla kädellä. Melkoista kiemurtelua!

Kummallista, miten tyytyväinen olen tähän asiantilaan, etten mene mihinkään tai kenenkään kanssa. Tai en tiedä, onko se kummallista, koska tykkään enemmän tehdä taidetta kuin töllistellä sitä. (En pidä tätä taiteena, se selvennettäköön ;) - ettei syntyisi aivan rajuja väärinkäsityksiä.) Enkä pidä väkijoukoista muussa tilassa kuin silloin kun haluaisin maata jonkun (nimenomaan tässä epämääräisyyden asteessa - ei jonkun tietyn vaan jonkun vaan) kanssa, eikä sellaista oloa oikein saa aikaan parisuhteessa, jos suhde vain kuinkaan toimii seksuaalisella tasolla. Tai siis, en minä ainakaan saa enkä edes tahdo saada.

Oikeastaan rupean tätä kirjoittaessani miettimään, tahdonko useinkaan sellaisia asioita, joista olen todennut, että niitä tuskin osaisin saada tai hankkia. Enpä kai. Saatan kyllä pyrkiä toimimaan ihanteellisesti, mutta en ole oikein varma, onko sillä tekemistä tahtomisen kanssa. Enimmäkseen taidan olla aika tyytyväinen siihen, mitä tapahtuu. Onpa hassua tajuta tämä. En ole oikeastaan tullut aiemmin ajatelleeksi tätä ja ehkä se ei edes pitäisi paikkaansa eilen tai huomenna, mutta nyt se kyllä tuntuu pitävän paikkansa. Ehkä se kyllä pitää paikkansa muutenkin, koska en näy tuntevan samanlaista levottomuutta hankkia koulutusmeriittejä, työsuorituksia ja kunniaa kuin moni muu. Tai tavaroita. Ja yleensäkin suutun aika harvoin, samoin petyn. Hassua. Miksenhän ole ennen tajunnut tätä?

Tuntuu ihanalta, ettei tarvitse jaksaa mihinkään. Että saa levätä palkkatöiden ja vesijuoksemisen jälkeen ja että on elokuu ja että ensi kuun työkeikoista ei ole varmaa tietoa (paitsi tämä blogi) ja että lokakuun alussa ei ole sitäkään varmuutta, koska silloin sopimus Kuvalehden kanssa loppuu ja olen taas omillani blogin suhteen, mihin siihenkään en osaa ottaa kantaa - tavallaan on tietysti ikävää, että joudun stressaamaan ehkä rahasta hieman enemmän, mutta toisaalta, taivaalta tippuva raha kyllä tuntuu pelottavan korruptoivalta ja sitten voin esimerkiksi lopettaa kirjoittamisen, jos siltä tuntuu, tai jättää jokin viikko kirjoittamatta. En ole saanut viikkolepoa kirjoittamisesta vuosiin, joten luulen, että pieni loma voi tehdä hyvää. Ja ainakaan häämatkalla ei nyt tarvitse stressata nettikahviloiden etsimisen suhteen vaan voi vain maata rannalla, dippailla mereen ja tehdä hedelmäsalaattia ja muuta ihanaa ja retkeillä vanhan kaupungin kujilla ja huokailla välimerta.

Jännittävää. Niin tajuttoman jännittävää. Ja huomenna on ensimmäinen kirjastotyöpäivä kesäloman jälkeen. Saapa nähdä, olenko unohtanut kaiken joskus osaamani tietokannoista ja kassanpidosta. Tuntuu hauskalta palata kirjastoon, se taitaa olla tämänhetkisessä elämässäni kaikista pisimmin mukana roikkunut elementti, tuttu ja turvallinen lauantaityö. Vain Lohen olen tuntenut kauemmin, ja vanhempani ja siskoni.

Ihanaa ja jännittävää! Ulkona saisi varmasti hienoja valokuvia, taiteiden yössä yleensä saa, mutta olkoon tänä vuonna. Jos menisin ulos, ajattelisin kuitenkin vain Vompsua, joka ei pääse, ja minulla olisi paha mieli siitä, etten ole pitelemässä häntä kädestä nyt kun hänellä on vaikeaa. Muistan niin hyvin, miten minusta tuntui jalkani hajottua, että pimahdan, kun en voinut liikkua enkä tehdä mitään hauskaa ja makasin enimmäkseen yksin kotona sänkyyn (toki vain kuvainnollisesti) sidottuna, onneksi oli eläimet ja netti ja suuri hyllyllinen kirjoja, mutta saatoin nähdä, kuinka eksä kuormittui päivä päivältä enemmän ja tahtoi yhä enemmän olla jossain muualla siinä, enkä pystynyt siivoamaan enkä siten uskaltanut pyytää ystäviä kylään, enkä päässyt itse mihinkään. En tahdo, että Vompsu joutuisi tuntemaan niin, kokemaan tulleensa vammansa eristämäksi ja tuntemaan sen takia vielä syyllisyyttäkin ja ponnistelemaan reippauteen puoliväkisin. Hänen on kuitenkin vaikeaa tehdä itselleen voileipääkään, joten on hyvä, että olen tässä ja voin keittää yrttiteetä ja levittää pähkinävoita luomuruisleivälle. Minulle se on kaksine käsineni ihan helppoakin!

Sitä paitsi se tuntuu kivalta. On hauskaa huomata, että voi olla tarpeellinen ja avuksi tässä maailmassa, jossa niin usein joutuu huomaamaan olevansa lähes aina korvattavissa ja useimmiten niin, ettei edes koskaan pääse kokeilemaan kaikkea sitä, missä ehdottaa voivansa olla avuksi. Mikä lahja huomata tekevänsä jotakin, mistä pitää, ja että se on vielä jotakin toivottua! Olkoonkin ettei se ole taidetta, taiteiden yönä.

Herään kuuden maissa paiskimaan töitä, jotta ehtisin ruoanlaiton, siivoamisen, vesijuoksun ja palstalla möyrimisen ohella tehdä palkkatöitä sitä tahtia kuin sovittu aikataulu vaatii. Kaikesta on nyt selvittävä yksin, sillä Vompsun pitää vain maata kolme seuraavaa viikkoa. (Ennen kuin tämä taottiin sairaalassa hänen päähänsä, hän siivosi pelkällä vasemmalla kädellä sotkuisen lipaston silkkaa haluttomuuttaan olla vaivoiksi.)

Kun saan viimein urakan tämän päivän osion päätökseen, poljen hikevässä ilmassa kaupungin halki palstalle. Kaikki (paitsi tänä kesänä mököttämislinjan ottaneet kurpitsat ja munakoisot) on paisunut valtavaksi trooppiseksi sekamelskaksi, jossa oopiumunikko ja silkkikukka loistavat sekaisin. (Nyt ne siis kukkivat.) Ruusupapujen salot ovat romahtaneet sateissa, mutta itse pavut kukkivat punaisin pilvin ja kimalaiset purjehtivat kukasta kukkaan kuin näkymättömien narujen tanssittamina. Kyykistyn ja kitken puoli kuutiometrillistä tiukkaan sullottua vesiheinää, ruohoa, voikukkaa ja ohdaketta. Kompostikehikko pursuaa ylitse. Tuoksuherneet kiipeilevät sen seiniä pitkin. Yllättävää kyllä, komposti tuoksuu siten makealta ja suloiselta.

Maasta vain pieni hetale on nyhdetty siistiksi, mutta en aio ottaa stressiä, en tästä enkä tänään. Istun arkun kannella ja heiluttelen jalkoja, unohdan pestä kasvot. Kaikki loksahtaa kohdalleen näin. Kohdunsuu kuroutuu vaivihkaa auki, supistukset puristavat nivusten tienoilta, helle läähättää paidan pinnassa, ei tämä hellettä ole, mutta tuuleton, aurinkoinen rinne, se kerää lämmön, Vompsun korkeiksi lapioimat harjut.

Tyhjäksi nyhdetty maa ei näytä samalta kuin haavat miehen olkapäässä, siistit sentinmittaiset reiät, joista tähystysleikkaus on suoritettu. Kussakin reiässä on kaksi tikkiä, ja vain reikien pullotuksesta ja ympäröivästä turvotuksesta arvaa, että lihaa on ronkittu syvältä, sheivattu ja karhennettu, laitettu kolme ankkuria. (Ajattelen silti edelleen itsepäisesti laitettu kolmet kompostoituvat nailonit, koska kyse on biohajoavasta muovista ja sukkahousumaisista stripeistä. Ei olkapäähän mahdu kolme ankkuria, kirjoitti lääkäri olkapään tuoteselosteeseen mitä hyvvään.) Tyhjä maa näyttää odottavalta, luontevalta.

Kummallisempi on tämä viidakko, ajattelen, annan silmieni liukua kasvista toiseen. Lehtiplyymeihin naamioituneet kyssäkaalimerimiinat, mangoldin muovimaiset töyhdöt, ruusupapujen romahdus, kivikkokäenmintun lilat kukkatähdet, valtavat yrttihetteiköt persiljaa, korianteria, sitruunakissanminttua, sitruunamelissaa, rakuunaa ja salviaa, parsojen sievät hunnut, parsakaalin sitkeä yritys kukkia, kukalle ehtinyt rucolarivi, kehäkukkien oranssit auringot, tuulen kaatamat jättiauringonkukat jotka ovat suorin vartaloin kangenneet tantereesta maapaakut mukaansa kuin korskeat puut, krassien takkuinen kiharikko, kesäkurpitsan ja kurkkujen lymyävät vihreät krokotiilinpullukat, kaikkea on niin paljon, ranskalaisten maatiaispapujen lihavat sapelit, joihin on piirtynyt yllätyksenä sinisiä läiskiä ikään kuin ne olisivat syöneet salaa mustikkapiirasta öisin…

Tämä kaikki oli keväällä autiota. Istun ja tuijotan väsymystäni, sitten nousen seisomaan, huokaisen, alan sulloa pyörän koria ja reppua täyteen tätä kaupunkiviljelijän pikku satoa, terveyttä ja aurinkoa toipilaalle, joka saa vain maata, jostainhan hänen kehonsa pitää tehdä se puuttuva rustonpalanen, jonka versomiseen on pyritty ärsyttämällä luukalvoa ja rustoa. Tuntuu kurjalta, ettei hän pääse tänne viidakkoon. Mutta ainakin minä pääsen!

Kotona tiskaan hyvillä mielin ja kerron papujen pulleudesta. On kuin aikainen herätys pyyhkiytyisi pois sillä lailla edetessä. Palstalla näkee niin selvästi, miten kannattavaa on jaksaa silloin tällöin ponnistella kummia asioita kuten nostaa maata mainingeille ja piilottaa siemeniä sen sisään, sitten piilottaa maata ruohosilpun alle, odottaa, kitkeä, odottaa, kitkeä. Ja sitten on tämä viidakko, en tunnista sitä samaksi kuin ne siemenet ja ruohosilput. Voin poimia pyörän koriin keinolannoittamattomat kurpitsat ja mangoldit ja pavut ja yrtit ja polkea ne lihasvoimalla kotiin sen sijaan että ostaisin öljystä tehdyllä lannoitteella kasvatetun ja öljypolttoisin ajoneuvoin kuljetettuja vihanneksia kaupasta ja pakkaisin ne ohueen pussiin, joka sekin on alkuperältään öljylähteistä. Miten tyydyttävää.

Kolme viikkoa - yksi hujaus! Kahden viikon päästä on työni deadline, sinne saakka olen kotona vaitonainen ja paperien parissa tai sitten uimastadionilla tai palstalla tai juhlissa - nyt on juuri juhlien vuodenaika, ja miesparka vain makaa. Aavistan hänen viikkojensa pituuden, koska olenhan minäkin maannut, ontunut vain välillä vessaan ja sitten taas maannut ja ottanut lisää särkylääkettä.

Koetan pysyä hyvällä tuulella, hänenkin puolestaan. Pelkkä makaaminen lienee raskain työ, minkä keksiä voi.

Se, että suhtaudun elämään nykyään jotenkin problematisoimatta - ainakin aiempaan verrattuna, johonkuhun toiseen verrattuna ehkä silti teen tikuista ongelmia - enkä takerru siihen, mikä siinä on olennaisinta, ilo vai kärsimys, ulkoiset teot vai sisäisen jäsennyksen eheys, hupi vai täyttymyksen löytäminen työstä, tuntuu antavan liikkumavaraa. (Toki problematisoin ja toki ongelmatilanteita tulee ja toki tunnen itseni silloin tällöin hirviöksi edelleen, mutta huomaan ajatteluni notkistuvan vuosi vuodelta ja se ilahduttaa, vaikka samalla tajuankin, että käyn kohta yhtä raivostuttavan ympäripyöreäksi ja maanläheiseksi kuin isoäiti aikanaan; nyt ihailen ja jopa tavoittelen tuota piirrettä, jota ajattelin teininä vanhuudenhöperöyden ilmentymänä ja särmien puutteena.)

Sekin tuntuu auttavan, että sallin itselleni erilaiset puolet. Etenkin sen puolen, joka osaa asettua aloilleen, suostuu ottamaan pohdittavaksi jonkin vaikean tilanteen tai olon, jota tuntuu olevan mahdotonta sanallistaa aina siihen saakka että viitsii yrittää. (Ei sanallistus tietenkään tyhjennä oloa, mutta sitä voi myöhemmin hioa ja täydentää ja ainakin sanallistus auttaa useasti paikantamaan ongelmat, olkoonkin että usein pari vuotta jälkikäteen - esimerkiksi skeemojen kanssa minun olisi ollut helppoa väittää, etten ole kokenut sitä enkä tätä skeemaa, ellen olisi tänne blogiin kirjannut ylös juuri noita samoja esimerkkien ajatuskuvioita ja sanoja. En silloin vielä tiennyt, että psykologeilla on nimiäkin näille solmuille, kuvasin ne vain kokemuksen tasolla ja puutteellisesti, mutta se on auttanut syventymään niihin, kairautumaan itse oloon. Kuvaus on kuin polku sen luokse.) Tunnistan Lupiinin uusimmasta kirjoituksesta (johon linkki yllä sanoista “erilaiset puolet”) sen saman raivon, joka välillä nousee minussakin sättimään itseäni siitä, että kehtaan ottaa tilanteisiin etäisyyttä ja esittää itseni jonkinlaisena, kuten seesteisenä ja pohtivana. Toisaalta olen kyllä kirjannut tänne vaikeitakin tuntoja sen verran kuin olen kokenut pystyväni ja haluavani.

Kuinka kummallinen onkaan tuo halu torpedoida välittömästi oman ajattelun sovinnollinen, rauhallinen ja hyvää tavoitteleva puoli! Mutta eikö se juuri ole sitä, minkä toivoisi useammin pulpahtavan esiin niissä tilanteissa, kun silmiä kirvelee ja kurkkua kuristaa ja mielessä pyörii sekavana kirkkoisä Augustuksen tempaat minut tulesta -fraasi; niin polttava olo joskus on, niin toivoton ja kuuma ja asettumaton? Ja miten sen saisi vahvistettua, ellei harjoittamalla sitä ja identifioimalla siihen yhä saumattomammin? Ja eikö itseään muka saisi kiittää pienistäkin edistysaskeleista? (Niihän juuri oppimispsykologia neuvoo: jos jokin temppu on kerralla liian vaikea, pilko se pienempiin osiin ja palkitse jokaisen oppimisesta.) Mikä ihme tutkimus tukee sitä ajatusta, että itseä rankaisemalla, ruoskimalla ja vähättelemällä (jossa kai melkein kaikki ovat hyvin taitavia, itsehän sitä yleensä tietää omat tunnenappinsa tarkimmin) oppi menisi perille ja muutokseen motivoituisi? Toki kurin aikakautena tällaista on oletettu, mutta tutkimuksen valossa tuo oletus kuulostaa lähinnä tekosyyltä sille, että kasvattaja menettää malttinsa, kun ei saa kasvatettavia motivoitumaan oppimiseen hänen itsensä kärsivällisyyden rajoissa. Modernin, kokeellisen oppimispsykologian tulokset ovat aivan toisenlaisia. Tarvitaan juuri kiitosta ja rohkaisua ja positiivista asennetta, vähitellen rakentuvaa luottamusta omiin kykyihin.

Ja silti, ongelmiin pitäisi jaksaa puuttua ja niihin pitäisi uskaltaa heittäytyä niiden välttelemisen sijaan. Pitäisi kokea kaikki ne tunteet ja muistot ja oppia sietämään ja suvaitsemaan niitä ja lukemaan ne omaan persoonaansa sen eri puolina, samalla kun voisi suhtautua tuohon sietävään, suvaitsevaan ja kokoavaan mielialaan niin ikään itsen puolena. Ja pitäisi hyväksyä, että jotkut tuon puolen kokoavat tapahtumat esittävät itsen iloisena tai armollisena, provokaatioihin vastaamattomana ja sovinnollisena. Eikä pitäisi vain märehtiä ongelmia vaan pitäisi myös tehdä hauskoja asioita ja tavata ystäviä niin että positiiviset asiat tulisivat selvästi ja torjumatta näkyviin, että muistaisi, että toivoa on, koska on ystäviä, jotka selvästi pystyvät rakastamaan minua ja hyväksymään tapani toimia. Ja että toisaalta parannettavaa on, koska on myös ihmisiä, joiden kanssa toimiessa tuntee aina jotenkin vaivaantuvansa ja ärtyvänsä, vaikkei syytä osaakaan tarkasti paikantaa. Olisi kuunneltava tarkemmin ja muistettava tarkemmin ja tajuttava, mitkä omista niskakarvojen pystyssä harottamisesta liittyvät oikeastaan ihan johonkin muuhun kuin kohdattuun ihmiseen - että ne voi laukaista äänensävy, muisto, jopa jokin fyysinen ele kuten tapa nostaa kulmakarvoja, ja että ne niskakarvat pitäisi pörhistää jollekulle menneisyydessä, ei tälle ihmiselle, joka yrittää sovinnollisesti jutella tässä ja nyt.

Eikä mikään näistä ole pakko vaan ikään kuin kohtia sellaisessa listassa, johon on kirjoitettu otsikoksi “oleellista muttei kiireellistä”. Sitä mukaa kun arjessa on tilaa ja tilanteita, kohtia voi tarkistaa ja harjoittaa. Ja voisi muistaa syödä tasaisesti ja jättää juomatta kofeiinipitoiset ja alkoholipitoiset juomat vaikealta tuntuvissa tilanteissa ja kohdata ne psyykeä tuolla tavoin turruttaen manipuloimatta. (Jos tuntuu, että siihen pystyy; minusta tuntuu.) Ja voisi olla tyytyväinen itseensä ja hemmotella itseä, pitää itseä hyvällä tuulella ja virkkuna ja miettiä, mitkä asiat kuormittavat ja miten niistä voisi saada vähemmän kuormittavia. Ja välillä voisi antaa palttua koko listalle ja vain vesijuosta tai maata nurmella tai juoda lasin punkkua ystävän kanssa ja velloa maailman hyvyydessä ja tavassa, jolla ilma tai vesi silittää jalkakarvojen tynkiä. Tai nukahtaa päiväunet.

Ottaa vaikeudet sitä mukaa kuin ne tulevat. Niitä tulee joka tapauksessa. Auttaa kun pystyy ja kun pyydetään, mutta olla ahdistumatta siitä, jos ei osaa auttaa jotakuta tässä ja nyt. Aika usein kykenee kuitenkin auttamaan, miksei olla mieluummin kiitollinen siitä? Ja jos en osaa tätä ja tätä asiaa, ehkä se, että koetan toisella tavoin osoittaa rakastamiseni ja välittämiseni onkin aivan okei? Jos se tuntuu toisista tukalalta, kai he osaavat sen sanoa, tai opettelevat (ja se hyödyttäisi heitäkin). Pyytää apua vaikeissa oloissa, olla pakenematta ajatukseen raitiovaunun alle kävelemisestä. Tuntea ylpeyttä hyvin tehdystä työstä ja olla syyttelemättä itseään siitä, että rakentaa luottamustaan “ulkoisille asioille ja suorituksille”, sillä eikö tuo työ ole myös minua ja minun aikaani, monen päiväni pääasiallinen sisältö? Mikä edes on sisäistä ja minua ja mikä ulkoista ja maailmaa? Ei se raja ole määräinen ja kaikkialla samassa kohdin kulkeva, ja ehkä voidaan kysyä sitäkin, onko se tietyssä kokemuksessa pakotettu, salakuljetettu ihan toisenlaisista tiloista tai kielen vokottelua, joka vain jää huomaamatta. Voisi myös muistaa iloita jokaisesta hymystä, jonka voi saada tai antaa, muistaa että hymy on halaus kaukaa. Ja muistaa, että vaikka jokainen meistä on erilainen, tuskallisen monissa kohdissa likipitäen käsittämätön mielteiltään ennen haparoivia kuvauksia ja selityksiä, silti on vielä enemmän samaa, ja että kun tuosta samasta näkee pilkahduksenkin, jaksaa ponnistella erilaisuuksien ja ymmärrysvaikeuksien yli, haluaa ymmärtää ja hyväksyä erilaiset tavat olla ja käsittää.

Ja kuinka hyvä olo tulee, kun joskus saa sanottua sen minkä haluaakin, saa sen sanottua juuri siinä tilanteessa ja näkee toisen rentoutuvan, vaikka hän sanojen tasolla väittäisikin, ettei ymmärrä. Tai miten riemastuttavaa on lukea tekstiä ja tajuta, että on nähnyt sen kuvaaman prosessin, esimerkiksi eleiden keskustelun eskaloitumisen rähinäksi koirapuistossa. Kaikki alkaa usein niin pienestä: verkkoaidan takana toinen koira jännittyy, ja jos toinen on epävarma, se murahtaa, minkä ensimmäinen jännittäjä tulkitsee vihamieliseksi ja alkaa syytää haukkuja, mihin toinen vastaa, ja lopulta kohtaaminen voi johtaa haavojen tikkaamiseen. Mutta jos portille tullaan äkkiarvaamatta muiden koirien leikkiessä leikkejään, livahdetaan sisään kenenkään huomaamatta, jännitettä ei kerry lähikontaktia ennen ja koirat tervehtivät siivosti, joskin jännittyneinä, ja rentoutuvat ennen pitkää huomatessaan toisen ystävällismieliseksi. Ja mikä rikkaus huomata, että on koiria, jotka eivät vain suostu provosoitumaan, jotka antavat toisen jännitellä, murahdella tai huutaa täyttä kurkkua ja itse vain seuraavat sympaattisesti tätä väistymättä tai lähentymättä ja tekevät rauhoittavia eleitä kuten haukoittelevat tai istahtavat; ennen pitkää toisen pelkokiukku laantuu. On ihanaa huomata, kuinka monissa tilanteissa pystyy itse pysyttelemään tuon rauhallisen koiran roolissa sen hetken, kun toinen kuohahtaa. Olla läsnä hyväksyen ja rauhallisena ja nähdä, kuinka äkisti sopu ja rentous löytyy.

Ja huomata, että joskus se kaikki tuntuu mahdottomalta, hyväksyä se, ettei kukaan ole elämän suola kaikkialla, mutta jokainen on joskus ja jossain tilanteessa. Riittää, että joskus onnistuu ja toimii tyylikkäästi, että voi olla siitä ylpeä ja iloinen. Ja että hyväksyy sen, että joskus tilanteet vain paisuvat liian suuriksi ja on liian kuormittunut ja provosoituu ja sitten vihaa itseään viikon, kaksi… ja se menee vähitellen ohitse, äkisti ei ole pakko enää ahmia ruokaa sitä tahtia voidakseen hengittää hyperventiloimatta eikä itkeskellä omaa hirviömäisyyttään. Se kaikki käy nykyään niin harvoin ja nykyään uskallan olla joskus sitäkin mieltä, että toisessakin on aimo annos urpoutta, sillä jos toinenkin toimisi kuin rauhallinen, provosoimaton koira koirapuistossa, taistelua ei yksinkertaisesti synny, olin kuinka ääliö tahansa. Olen nähnyt sen niin monta kertaa koirapuistoissa konkreettisesti, että uskon sen voivan onnistua myös ihmisten kesken. Mutta tietysti me ihmiset provosoidumme kärkkäästi… ponnisteltavaa riittää.

Muistan, kun kerroin elämäntarinani kahdellekin eri naiselle eri yhteyksissä, ja he alkoivat itkeä lohduttomasti ja halusivat halata, heihin se siirtyi jotenkin voimakkaasti, he säikähtivät kuulemaansa. Ja äkkiä tajusin, että saan olla surullinen joistakin asioista, joiden olisi ollut parempi jäädä tapahtumatta ja jotka olivat varsinaisia huonon onnen potkuja. Ei minun tarvitse koko ajan olla reipas ja asiallinen ja ajatella, että olen ansainnut kaiken kokemani ja ettei se saa vaikuttaa minuun mitenkään koska on jotenkin “ulkoista”. Miten se olisi muka minussa ulkoista, kun se noille kahdelle vieraalle ihmiselle oli niin sisäistä, että he alkoivat itkeä tuosta noin vain? (Joskus huomaan, että minun on paljon helpompi järkyttyä toisten vaikeuksista kuin omistani, joihin olen sentään tottunut; on esimerkiksi blogeja, joita en yksinkertaisesti jaksa lukea, koska minut valtaa tunne, että minun pitäisi jotenkin auttaa, mutta en oikein tiedä miten, ja tulen vain aivan voimattomaksi ja surulliseksi ja sitten laiminlyön käytännön velvollisuudet, mikä on omiaan johtamaan tuntemukseen kaiken pieleen menemisestä. Ehkä nuokin naiset itkivät, koska heidän kuulemansa oli jotakin uutta mutta muistutti samalla jostakin, johon he olivat jo tuttuuttaan turtuneet?)

Viime aikoina on tapahtunut niin paljon, en jaksa laskea sormin. Mutta sen osaan sanoa, etten muista ennemmin tunteneeni hengittäväni näin vapaasti. En ole varmaankaan koskaan pelännyt asioita näin vähän. Tuntuu ihmeelliseltä, ettei siitä seuraa rangaistusta. Toisaalta, miksi seuraisi? Huomaan itse pitäväni enemmän ihmisistä, jotka uskaltautuvat sanomaan vaikeitakin asioita (mutta pehmeästi) kuin niistä, jotka nielaisevat kaiken ja sitten saavat myöhemmin jonkin käsittämättömältä tuntuvan kohtauksen siitä, kuinka heitä aina poljetaan (heidän ensin suostuttuaan kaikkeen auliisti ja mistään valittamatta tai edes vaihtoehtoisia ehdotuksia tarjoamatta).

Huomenna on luvassa hupia, jonka on tarkoitus pitää mieltä yläilmoissa. Menemme vesipuisto Serenaan koko päiväksi. Minusta tuntuu hauskalta, kun saan opettaa Vompsulle uudestaan, miten iloita ja hassutella lapsenomaisesti. (Välillä hän näet ehti unohtaa sen siinä määrin, että masentui.) Siksi en meinaa välillä tajuta, että kuulostan todella tökeröltä, koska eihän Vompsu sitä voi tietää, että ajattelen itseäni aika paljon lapsellisuuden oppaana ja olen välillä huolissani, voiko hän pitää minusta, kun olen niin suurilta osin kikertelevä lapsukainen. (Tämä on taas näitä menneisyyden haamuja: kumpikaan vakavampi eksäni ei juuri pitänyt siitä, että saatoin käyttäytyä lapsenomaisesti silloinkin kun he eivät sitä pyytäneet. Kyllä tuo minäntila oli heistä ihan hauska ja herttainen, mutta heistä sitä selvästi vain tuntui olevan liikaa. Ja minä taas kaipaan paljon leikkiä.) Yhtenäkin iltana luin Kumppania vessassa. Siinä kerrottiin tutkimuksesta, jossa on kartoitettu nuorten aikuisten aivoalueiden kehitystä. Lopullisesti aikuisen muotonsa aivot saavat siinä kahdenkymmenenviiden ikävuoden kieppeillä. “Kuinka vanha sinä olitkaan?” huusin huoneen puolella istuvalle Vompsulle. “Täytän ihan just kakskytviis, joo kiitos vaan, olen siis kyllä ihan aikuinen, jos sitä tarkoitat!” (Vompsulla on runsaasti vanhempien sisarustensa takia vaikeana paikkana se, että hän helposti kokee itsensä kypsymättömäksi pikku lapsoseksi, joka ei tajua mistään mitään. Sellaista palautettahan hän koko lapsuutensa sai.) Kävelen huoneeseen ja pyydän anteeksi, mutta nauraen: “Jaaha, taidat lukea mun ajatuksia…” Mihin Vompsu vastaa huolestuneena: “Tuntuuko susta, että sä elät ihan lapsen kanssa?” Mietin hetken ja vastaan rehellisesti: “Kyllä, totta kai. Aina välillä. Ja sitten välillä ei yhtään. Joissain asioissa sä olet vaan niin paljon taitavampi kuin mä. Ja eikö susta muka tunnu, että elät ihan lapsen kanssa?” Hän miettii hetken, ja virnistää sitten iloisesti: “Joo, aika usein tuntuu!” Vastaan siihen: “No, siksi tietysti mietinkin, että oletko riittävän vanha harkitaksesi kypsästi sellaista asiaa kuin avioliittoa tällaisen ison kakaran kanssa…”

Tuntuu lähes pelottavan hyvältä, että voimme puhua tuollaisista vaikeista kohdista ääneen ja oikaista mahdolliset väärinkäsitykset niiden suhteen. Se on luksusta, jota en ole aiemmissa lähimmissä suhteissani juurikaan kokenut, niin paljon muita hyviä asioita kuin niihin onkin liittynyt, paljon rakkautta ja halua ymmärtää toisen kummallisuuksia.

Nyt minun on alettava syyssiivota. Huomiseen.

Kuuraan seinää futonin vieressä. Hauskin tahra löytyy ikkunaseinän luota: suklainen kämmenenjälki. Sovitan kättäni tahraan, mutta ei, jonkun muun käsi se on ollut. Ruskeat kovakuoriaiset ovat palanneet nyt kun talomme toista seinää on alettu pestä. Miksi hermostuisin niille nyt, kun en aiemminkaan hermostunut? Kunpa vain espanjalais-venäläinen ystäväpariskunta, joka asuu asunnossa huomisesta lähtien, ei hiiltyisi noihin hyväntahtoisiin pikkuöttiäisiin.

Huomenna lähdemme junalla maalle valmistelemaan mökkiviikonloppua ystävien kanssa. Olen jo päättänyt, että nukumme keskiviikon muutamaa askaretta lukuun ottamatta. Junassa sen sijaan on pakko ahkeroida taittajalta saamani käsikirjoituksen kanssa. Yli kuusisataa sivua tarkastettavaa!

Ennen matkaa tahdon saada asiat järjestykseen. Kirjoitan kirjeen siskolle, joka ei tullut häihin ja ilmoitti äidille ja minulle eri syyn (jotka molemmat kuulostavat tekosyiltä tai tuskin ainakaan yhdessäkään sisältävät tyhjentävän analyysin syistä). Huolen sijaan päätän suhtautua poisjäämiseen tilaisuutena käsitellä joitain aiemminkin minua askarruttaneita kysymyksiä sisarussuhteessamme. En tiedä, miten hän reagoi, mutta ainakin olen saanut sanottua, että minulle hän on tärkeä, vaikkemme tunnekaan oikein toisiamme suuresta ikäerostamme ja sisaruudestamme johtuen. (Hän on Vompsun ikäinen, joten en pidä häntä erityisen nuorena tai mitään sellaista, mutta sellainen ikäero yhdistettynä sisaruuteen vain tuntuu synnyttävän kummallisen lähtöasetelman.)

Käymme äidin kanssa viimein yhdessä vesijuoksemassa nyt lähennyttyämme taas juhlavalmisteluissa aikuisen kohteliaisuuden ja pidättyvyyden alueelta aidompaan kanssakäymiseen. (Pilkkoessamme ruoka-aineksia kutsuimme kaikkea mulukunpalasiksi ja kaikki kadonnut oli koiranperseessä; Vompsu kuunteli hetken vähän hämmentyneenä mutta lähti sitten mukaan ja lisäsi juttuun kierroksia ja lopulta äiti istui portailla ja itki naurusta ja lähes pissi housuun kikatukseltaan. Hmm, mitähän kertoo se, että minusta tämä on nimenomaan aidompaa kommunikaatiota…) Äiti juoksee hurjan pontevasti ja tiedottaa välillä kantavalla äänellä: “Tuo mies puhkuu kummasti!” tai “Nämä ihmiset eivät osaa väistää!” ja tuntuu kuin olisin kuntoilemassa viisivuotiaan kanssa, en äidin. Mutta hän onkin lomalla.

Niin minäkin, tavallaan, ja tässä istun ja hinkkaan seinää ja ihmettelen, miksi ihmeessä kummitäti ajattelee minun vasta häissä liittyneen sukupolvien ketjuun, kun itse lasken syntyneet siihen täysivaltaisina. Seinässä on omituinen pinta, koska se sortui kunnostuksessa ja siihen naulattiin tukiristikko, jonka päälle pitäisi levittää raplinki. Mutta sen sijaan isä vain maalasi ristikon päälle. Niinpä seinä on täynnä pieniä säännöllisiä kuoppia, joihin lika itsepäisesti pesiytyy. Hinkkaan seinää saippuoidulla rätillä, vähitellen seinä alkaa näyttää taas vaaleanvihreältä ruskeapilkullisen sijaan. Lattiastakin peseytyy pois musta ketto, huone näyttää kotoisalta ja raikkaalta. Voisi miltei kuvitella, että täällä asuu joku muu.

Siinä vaiheessa, kun aloimme muodostaa päätöstä hääpaikasta, mietimme huolellisesti, onko kauhean vaivalloista kutsua ihmisiä niinkin pohjoiseen kuin mekin kutsumme. Mutta sitten mietin kaikkia niitä häitä, joissa olen vieraillut, ja tulin siihen tulokseen, että parhaita ovat kuitenkin olleet ne, joissa on oltu keskellä metsää, kaukana normaaleista ympyröistä.

Siksi en osaa ajatella vaivalloiseksi myöskään tämän viikonlopun junaistumista Joensuuhun ja takaisin ystävien häihin. Saan myös lisätodisteita uskomukselleni, että uusia paikkoja katsellen löytää yllättäviä, kiinnostavia seikkoja. Ensinnäkin, kun tulemme Joensuuhun, on huomattavasti kylmempää kuin Helsingissä aamulla rautatieasemalle laukun kanssa kävellessä. Pohjoistuuli puhaltaa luihin ja ytimiin asti, joten intialaisen ravintolan jälkeen (häihin ei kannata mennä nälkäisenä, sen olen ainakin tähän mennessä oppinut) suuntaamme värjöttelevinä kirpputorille. Löydämme paitsi paksut paidat, myös metsänvihreän hameen - väriä on tavattoman hankalaa löytää etenkään sopivan kokoisina vaatteina ja pidän siitä kovasti - sekä yllättäen ne samat kengät, joita olen kutsunut omenannahkakengiksi samannimisen sadun mukaan.

Kävelen Kontin valtavassa hallissa ja ihmettelen tavaroiden sijoittelun väljyyttä. Liikehuoneiston hintaeron etelään aistii helposti. Kierrän kenkähyllyn, mutta sitten silmänurkastani näen jotakin tuttua - kyllä vain, ne kengät, jotka jouduin lopulta viskaamaan roskiin niiden kuluttua puhki ja muututtua sievän heleänpunaisista ruskeiksi. Mutta nämä ovat samat kengät uusina tai uudestisyntyneinä. En meinaa ensiksi uskaltaa kääntää pohjaa esiin. Kengät kyllä näyttävät oikean kokoisilta ja tuntuvat käteenkin tutuilta, mutta ehkä vain innostun turhaan? Lopulta käännän kengän riittävästi emmittyäni. Toki kenkä onkin oikeaa kokoa. Pari maksaa vain kolme viisikymmentä. Vetäisen henkeä. “Vompsu, Vompsu, löysin omenannahkakengät… ne on otettava…”

Jatkamme kohti hääpaikkaa kirppiskamat isossa Punaisen Ristin muovikassissa. Matkalla menemme kahville, jotta pääsen kahvilan vessaan vaihtamaan farkut, lenkkarit ja kirppikseltä ostetun hupparin mekkoon, sukkahousuihin ja mustiin remmikenkiin. Kahvilan vessa on pieni. En saa kiskottua mekon vetskaria kiinni - rinnat ovat sille vähän liikaa - ja samassa minua alkaa naurattaa. Jos minulla ei olisi muovikassissa metsänvihreää hametta ja omenannahkakenkiä, voisin suistua epätoivoon ja nykiä hermostuneesti vetoketjun hajalle. Mutta nyt mekon mahdollinen käyttökelvottomuus ei haittaa, koska kirpputori on ex tempore pelastanut kaiken! Niinpä marssin mekonselkä avoimena kahvilaan ja kitkuttelemme kaikessa rauhassa vetoketjua kiinni siinä pöytien välissä seisten. Lempeästi kohdeltuna vetoketju toki mukautuu vaatimuksiin auliisti ja mekko sulkeutuu siveellisesti. Toisista pöydistä tuijotetaan toisaalle perisuomalaiseen tapaan.

Kirkon portailla tajuan muiden jotenkin laittautuneen enemmän häihin. Monilla tytöistä on hieno, viimeistelty kampauskin. Mutta oikeastaan sen ei tunnu olevan väliä. Tuntuu hauskalta olla niin vanha nainen, ettei tarvitse enää hermostua sellaisista seikoista. (No, toisinaan tietysti niin käy, mutta osaan jo antaa hetkelliselle hermostukselle palttua ja perustella, miksi on järkevää mennä juhliin matalakantaisissa kengissä ja sen kummemmin laittautumatta - esimerkiksi meikkivoide kutittaa inhottavasti naamaa, joten olen päättänyt olla käyttämättä sitä.) Tuulee kylmästi, portailla ei saa heitellä pellavan- eikä auringonkukansiemeniä.

Hääpari on niin nuori ja jotenkin suloinen, että huomaan hymyileväni lempeästi. Minusta tuntuu edelleen kummalliselta, että ihmiset voivat noin vain päättää mennä naimisiin niin nuorina ja ensimmäisen seurustelu- tai asuinkumppanin kanssa. (Minusta on edelleen kummallista, että me olemme Vompsun kanssa menossa naimisiin ja, tänäänkin kysyin häneltä, onko se varmasti hänestä kiva juttu, kun en osaa oikein itse sanoa koko asiasta yhtään mitään järkevää. Minulle se kai on osa empirismiä: asioita on kokeiltava rohkeasti ja iloisesti. Muuten ei voi tietää, kuinka sitten kävisikään. Mutta en edellenkään tiedä, mitä tarkoittaisi, että tahtoisin mennä naimisiin. Ei aavistustakaan! Mutta silti oloni on turvallinen ja tiedän pitäväni Vompsusta kovasti. En sillä lailla, että ajattelisin häntä kohtalokseni tai muuta melodramaattista vaan että me nyt vain yhdessä kohellamme kuin kuusivuotiaat ja se tuntuu kivalta kaikkien aiempien suhteiden vakavuuden jälkeen. Ja että silti me olemme puhuneet paljon vaikeammista asioista ja elämme paljon avoimemmin toisillemme.) Millaistahan olisi elää tuon hääparin elämää? Millaista olisi mennä naimisiin noin nuorena, jotenkin osata toivoa ja tahtoa sitoutumista niin kovin varmana (tai ainakin varman näköisesti)? Erilaista se varmasti olisi, mutta en osaa sanoa, olisiko se helpompaa vai vaikeampaa. (Unohdan näemmä senkin, että Vompsu on saman ikäinen kuin tuo hääpari ja ettei hän ole seurustellut pari viikkoa pidempään ennen kuin me aloimme. Huuooh. Ehkä minun pitäisi kysyä häneltä sen sijaan että vain ihmettelen ja liikutun moisesta varmuudesta.)

On hauskaa ajautua tällä tavalla kaupunkiin ja seurueeseen, johon ei voisi muuten kuvitella ajautuvansa. Jos en ajautuisi kaupunkiin, en näkisi pyörteilevää mustaa jokivettä enkä ainakaan tulisi menneeksi kirkkoon, jossa on hienot kattomaalaukset. Enkä päätyisi kiviselle opistolle enkä järvenrantaan. “Tule mukaan kuvaan”, viittoo Vompsu, mutta kieltäydyn. Jälkeenpäin kysyn, ei kai hän loukkaantunut siitä. Minusta tuntuisi vain hullunkuriselta mennä seisomaan tiiviin opiskelukavereiden porukan joukkoon. Olen kuitenkin opiskellut ihan toisella puolen maata ja heitä kymmenisen vuotta vanhempikin. He ovat tavanneet viikottain toisiaan vuosien ajan. En osaa ajatella, että ystävyys voisi olla yhdestä kuvasta kiinni tai muuta sellaista. Meillä vain on eri taustamme ja kokisin itse tunkeilevaksi heidän joukossaan seisomisen ja tallentumisen. Minusta on mukavaa nähdä heitä ja tehdä asioita heidän kanssaan, mutta se ei tee minua yhdeksi heistä. Ja hekin ovat erkaantumassa tuosta vaiheesta.

(Se, että erotan sen, saa minut hieman surumieliseksi, hyvällä tavalla. Muistan äkisti ja viiltävästi, kuinka omat opiskelukaverini ovat liukuneet kaukaisiksi ja kuinka harvoin heidät näkee ja kuinka muodollisia silloin ollaan. Tai oikeastaan useimpien - muttei onneksi kaikkien - kohdalla: kuinka muodollisia olimme silloin ennenkin kaiken aikaa. Ihmiset rakastuivat, pettyivät, kävivät terapiassa, kärsivät oppimisvaikeuksista ja niin edelleen, mutta vaikenivat siitä kaikesta ja pysyttelivät kommunikaatiossa kevyessä ylärekisterissä. Ehkä se kuuluu tiettyyn elämänvaiheeseen? Haavoittuvuus kohdataan vasta myöhemmin konkreettisesti, sen jo varhempi tuttuus saa universaalin leiman.)

Häät sujuvat leppoisasti. Bändi soittaa yllätykseksemme paljon lavatanssikamaa ja vielä humppaisaan sävyyn, enemmän kuin ne normaalit vanhuksille suunnatut kolme valssia ja yksi jenkka. (Ehkä tämä on sitä arvojen kallistumista konservatiivisempaan suuntaan, josta olen lukenut nuorisotutkimusraporteista - että seitsemänkymmentäluvulla syntyneet painottavat paljon enemmän kansainvälisyyttä kuin kahdeksankymmentäluvulla syntyneet. Tai sitten kyse voi olla siitäkin, että vihkipari on kotoisin pieniltä paikkakunnilta, joissa perinteet tuntuvat merkitsevän enemmän kuin Helsingin kaltaisessa paikassa.) Toisaalta itselle vieraassa tanssiperinteessä on se mainio puoli, etten tanssi sukkahousuja hajalle, kuten saattaa käydä omemman musiikin kanssa. Mutta on jotenkin ahdistavaa, että pitäisi tanssia jonkun kanssa aina eikä saa vain liikkua vapaasti itsekseen musiikin tahtiin. Sellainen edellyttää paljon tiukempaa parisuhteellisuutta kuin mihin itseni osaan käsittää. Tai sitten pitäisi antautua tuosta noin vain vieraiden miesten käsivarsille ja pyöritettäväksi. Tuntuu kummalta myös kun musiikki on niin tiukasti valkoisen musiikin perinteestä ja edellyttäisi tanssijalta jotenkin hassun vanhanaikaista ryhdikkyyttä. Ehkä en hämmentyisi näistä piirteistä, jos en olisi ollut aiemmin enimmäkseen häissä, joissa on pyörinyt diskopallo ja jossa ovat raianneet hiphop ja disco, samba ja salsa.

Onneksi tunnelma on muuten pehmeä enkä tunne täysin irrallisuutta, vaikka tanssi, joka yleensä on osoittautunut sillaksi vieraiden ihmisten pariin, ei nyt tarjoakaan auttavaa käsivarttaan.

Pihalla taivaan katto on korkea ja pääskyset viiltävät ilmaa kirkuen riemua. Koivukuja johtaa rantasaunaan. Istun löylyssä miesten kanssa ja ihmettelen muiden naisten puuttumista itsekseni sinne saakka, kunnes yksi miehistä kysyy, miksen ole naisten saunassa. En ole tullut ajatelleeksi, että sellainen voisi olla erillisenä paikkana. (Aikana olen sellaisen nähnyt, mutta en vielä paikkana muuten kuin uimahalleissa ja maauimaloissa.) Mutta pääsenpähän todistamaan, että puheet miesten saunojen kovemmista löylyistä saattavat olla suurta liiottelua: ainakin minusta löylyt ovat vaisut ja huomaan usein tivaavani ääneen, saako löylyä heittää lisää.

Aamulla liftaamme Joensuun keskustaan ja saamme kyydin kasvitieteeliselle & perhospuutarhalle saakka. Tässä vaiheessa vasta alankin olla kiitollinen siitä, etteivät nämä häät olleet mitkään nopeat kaupunkihäät, joista kukin hajaantuu kotiinsa autuaan tietämättömänä siitä, millaista kaikkea muutakin on olemassa. Perhospuutarha on nimittäin aivan ihmeellinen! Valtavat perhoset lepattelevat kasvihuoneessa. Niiden imutekniikkaa ja parittelua on helppo seurata siitä aivan vierestä, ja lehahtaapa yksi perhonen istumaan Vompsun hihallekin. Passifloran letkeissä varsissa roikkuu koteloita ja toukat taittavat matkaansa piikikkäinä ja värikkäinä. Kuvaaminen riistäytyy käsistä, ja mainitsen Vompsulle, että taitaapa olla niin, että näiden häiden valokuvasaldo on melko perhospainotteinen. “No, ihmiset nyt eivät vain ole yhtä filmaattisia”, hän vastaa.

Se on tietysti aivan totta. Niin moni perhosten viehättävä puuha olisi ihmisistä kuvattuna groteskia ähisemistä. (Eikö olekin kummallista, että melkein kaikki, mikä tuntuu todella hyvältä, kuten syöminen, sauna tai seksi, näyttää aivan järkyttävältä ja ällöltä? Mutta ei siksi, että ihminen olisi tuolloin eläimellisimmillään, valpas ja läsnä, vaan juuri siksi, että hän tuntuu kadonneen rajojensa sisäpuolelle, nautintonsa yksityisyyteen? Jopa unessa kasvot näyttävät usein turpeilta ja kuola valuu suupielestä vanana.) Perhoskuvia on myös enemmän kuin ehdokkaita omaksi hääkuvaksemme. Perhoset vievät voiton melkein kaikesta. Perhonen on kukasta kukkaan räpyttävä kukka, silmäsiipinen rullakärsä, hennon karvan peittämä juhla-asuinen hyönteinen. Se kännää käyneellä banaanilla ja roikkuu alassuin posliinikukan juovuttavissa nektarisammioissa.

Emme malttaisi lähteä perhoshuoneesta, jonne olemme tulleet sattumalta. Lähteminen tuntuu melkein enemmän sattumalta kuin tuonne ajautuminen. Sitä avittaa vain yksi seikka: on jo nälkä.

Uuden Me-lehden parisuhdejutussa on hämmentävä lause:

Tutkimuksissa on todettu, että parisuhteessa miehelle on erittäin tärkeää kokea, että vaimo kunnioittaa ja arvostaa häntä.

Vaikka jutussa on haastateltu parisuhdekouluttajaa, tuohon lauseeseen ei liitetä luontevaa jatkoa, että kyllä varmasti naisestakin tuntuu olennaiselta saada kunnioitusta ja arvostusta puolisoltaan. Ehkä tilaa on ollut hintsusti ja tuollainen itsestäänselvyys (onko se itsestäänselvyys, mikä on itsestäänselvyys) on leikattu pois. Silti tuntuu hassulta, että tuollainen toispuoleinen ajatus esitetään, olkoonkin, että kenties tutkimusta on tosiaan olemassa vain tuosta miesten tarpeesta.

Luen juttua vessassa ja huudan huoneen puolelle: “Kuule tuntuuks susta et mä arvostan ja kunnioitan sua tarpeeksi?” Vompsu vastaa: “Joo! Ehdottomasti! Entä kunnioitanko ja arvostanko mä sua tarpeeksi?” Mietin hetken ja vastaan: “Joskus tuntuu että miltei liikaa.” Ehkä tuo liikuus on vain tottumattomuutta siihen, että joku tosiaan kunnioittaa ja arvostaa minua sellaisena pelokkaana pienenä lapsena, jollainen pohjimmiltani olen, herkästi säikähtävä ja suuntaa vailla. Että esiin ei nouse jokin oletettu lahjakkuus (joita minun on tavattoman vaikeaa itse hahmottaa ja joita en oikeastaan osaa liittää itseeni juuri mitenkään - koen että esimerkiksi jokin runon kirjoittaminen tai aikanaan matematiikka ikään kuin tapahtui minun ulkopuolelleni tai ilmeni tajuntaani valmiina ja ponnistelematta, ilona ja lahjana eikä niinkään kerro mitään minusta) tai toive siitä, että kykenen kestämään tiettyjä olosuhteita paremmin kuin joku mukavuudenhaluisempi tai konformisemmin ajatteleva (luultavasti en halua tuollaista kestävyysottelua) tai oletus, että minun todistuksillani ja lukeneisuudellani (tai joskus varhemmin, ulkonäölläni) kiehtova, täyttymyksen tuntemuksistani huolen pitävä ura on vain päättäväistä aloittamista vailla. En osaa identifioitua juuri kuinkaan tuohon lahjakkaaseen ja kunnianhimoiseen puurtajaan. Hänelle suotu arvostus ja kunnioitus eivät siten kosketa lainkaan minua vaan ainoastaan tuota haavekuvaa. Joka ei ole minun haavekuvani, tosiaankaan.

Minusta on paljon helpompaa identifioitua siihen pikkutyttöön, joka tarkastelee aikuisten vaatteita puolipaniikissa eikä oikein ole varma, pukeutuako tähän vai tuohon paitaan tänään. Ja joka silti saattaa joskus väittää ymmärtävänsä jostakin jotakin tai ainakin osaavansa sanallistaa jonkin tunnelman.

Liikaa, voiko toista kunnioittaa ja arvostaa liikaa? Eipä kai, ajattelen huoneen puolelle kävellessäni. Sekin on vain sanonta, harmillinen sanonta. Kunhan saan vain olla tämä erehtyväinen ja hieman villi lapsi, kaikki on okei. Ja jos joku sitä vielä jaksaa arvostaa ja kunnioittaa tuon lapsen kurittomuutta ja päättämättömyyttä mutta toisaalta myös hyväntahtoisuutta, se on jotakin aivan uutta ja ihmeellistä eikä siitä kannattaisi oikeastaan olla lainkaan huolissaan.

Samassa muistan toisen ikävän sanonnan, joka on jokseenkin poltettu mieleeni. “Miksi haluat satuttaa minua?” Olen kuullut kysymyksen lukemattomia kertoja ja esittänyt sen itsekin epäilemättä usein. Mutta vasta kun kuulin sanovani sen joitakin kuukausia sitten, kuulin äkisti, mitä tarkalleen sanat väittävät. Miksi ihmeessä en sano: “Tuo satuttaa!” Tai: “Tiedätkö ollenkaan, miten pahalta tuo tuntuu?” Koska kun sanon sanat tuon kerran, kun kuulen ne äkkiä taustaoletuksineen, en lainkaan ajattele, tai ainakaan miellä tietoisesti ajattelevani, että toinen tosiaan haluaisi satuttaa. Se on vain sanonta, jota on käytetty ja joka on käynyt niin tutuksi, etten ole kuullut sanoja sanonnalta. Miksi haluat satuttaa minua? Miksi haluat, että tulen hulluksi? Miksi haluat, että kaikki menee pieleen? Miksi haluat suututtaa minut?

Kukaan ei ole koko elämäni aikana tarttunut minua tuollaista sanoessani käsivarresta ja kysynyt, uskonko ihan tosissani, että toinen haluaa satuttaa. (Ehkä he ovat katsoneet sanojen läpi, syvemmälle, kuten oikein onkin. Mutta silti - en haluaisi sanoa asioita, joita en tarkoita.) Olisin vastannut kysymykseen ei, ja ollut ehkä vähän kiukkuinen, koska en varmaankaan olisi halunnut uskoa, että olen sanonut jotakin niin oletuksieni vastaista, kummallista, typerää ja syyttävää. Sinänsä aivan hyvä, että kuulen itse äkkiä sanat suustani vuotavina kuin jonkun toisen lausumana, kuin olisin joku toinen, hyvin kaukaa. Noiden sanojen kuuleminen synnyttää äkisti levottomuuden: En usko, että haluat satuttaa, miksi siis sanon näin? Kenen ovat nämä sanat? Kuka ne sanoo? Mistä ne tulevat? (Tietysti tiedän, mistä ne tulevat. Kuulen äänensävynkin tarkkaan. Sanat, oven paukahduksen, yksin jäämisen kaikkeen siihen nimettömään kauhuun, joka toistaa kerta toisensa jälkeen, ettei ole mitenkään mahdollista, että joku voisi rakastaa minua, viimeiset sanat ennen oven paukausta.) Tuntuu hurjalta tajuta äkkiä, että on opetellut äidinkieltään samalla tavalla kuin vierastakin kieltä, sokkona ja luottavaisena sanakirjan fraaseja toistaen, tietämättä oikein, mitä tarkalleen sanookaan.

Lukemattomien sketsien aihe, ja niin näkymättömänä tragediana elämien kietoutuessa toisiinsa ja sanojen jäädessä kalkattamaan tajuntaan jonkin kiistan päätteeksi. Ja olen pitänyt itseäni sanoista tarkkana, jopa liiallisissa määrin yksityiskohtiin takertuvana. (Sekään ei ole oma syytökseni, mutta olen jotenkin onnistunut nielaisemaan sen osaksi mielenmaisemaani. Että pitäisi olla enemmän jeesnainen ja hyvätyyppi, mutta toisaalta, en voi estää itseäni kysymästä, miten sitten käy jos teen hyvätyyppiasioita ja teeskentelen, että jotkut mieltäni askarruttavat asiat eivät vain ole olemassa, enkö muka silloin tule vihaiseksi ja arvaamattomaksi tai turraksi ja onnettomaksi ja eivätkö nuo asiat itse asiassa silloin häiritse minua vain enemmän, koska ne rynnistävät näyttämölle täysin hallitsemattomina ja arvaamatta, eikö minun pitäisi tuntea läpikotaisin nämä tilanteet ja tulkintani niistä, nuuskia tarkasti ne sanat, jotka tuntuvat sopivan tilanteeseen niin saumattomasti, että ne kadottavat sanattomuuden kauhun.)

Istun tekstin ääreen, ajattelen sen helppolukuisuutta. (En tämän tekstin, tässä en pyri helppolukuisuuteen vaan osuvuuteen. Ne ovat toisistaan erilliset hyveet.) Ajatukseni eivät tahdo pysyä tuossa vieraiden sanojen massassa, koska sanattomuuden kauhu on muistunut äkisti, se mustaa huonetta ja tekee vaikeaksi ymmärtää, että istun rauhallisessa huoneessa miehen, kissan ja koiran kanssa, istun satulatuolilla ja teen työtäni, viimeistä kirjaa ennen palkankorotusta, jota en uskonut uskaltavani pyytää ennen kuin tein niin tuosta noin vain, sähköpostilla, hetken mielijohteesta. Hus, haamut. Hus, menneisyys. Pakotan tarkkaavaisuuteni noihin sanoihin, fraaseihin, lauseisiin.

Eikä riitä edes se, että ne ovat selviä ja myönteisiä, koska ne voidaan silti lukea epäilevällä mielellä. (Tai ei edes niin, en lue pariterapeutin haastattelua epäilevällä mielellä ja minusta siinä esitetyt neuvot ovat relevantteja ja mainioita, mutta silti aluksi siteeraamani lause pistää tekstistä esiin kuin vappuhuiska, ainoa sukupuolitetun käytännön lause.) Miten tämä ajatus käännettäisiin positiiviseksi? Riittää, etten tiedä, miten tämä lause luetaan? Tyydyn siihen, että tajuan ihmisten lukevan sitä, mikä heidän oletuksiinsa sopii? Tyydyn siihen, koska vaihtoehtoa ei ole, koska viestinnän ideaalitilanne toteutuu kauhean harvoin, koska en voi tehdä kuin oman osuuteni, joskus en sitäkään.

Äkkiä tunnen, kuinka työskentelen räjähdysherkän aineen kanssa. Järjestelen sitä pinoihin, jotka olevinaan eivät romahda yhtä herkästi kuin aiemmat muodostelmat.

Ja sitten kirjoitan tämän tekstin, kun on jo ilta ja koko päivän mieltä on painanut muistikuva, jonka asetan pikniknurmelle korvapuustien väliin: Muistikuva siitä, kuinka istun sohvassa jalat koukussa ja luen kirjaa sanojen etymologiasta ja äkkiä ajattelen kieltä pintana, siistinä rakenteena, jonka alle kätkeytyy yhteyksiä, jotka tarvitsee vain hahmottaa, joita pitää osata etsiä. Toinen muistikuva toisesta oivalluksesta, kun tajuan, että kieli on pintaa toisellakin tavalla, liukasta ainesta, joka sanoo paljon muutakin kuin tarkoitan sanoa. Sinä päivänä päätin opetella toisinaan koskettamaan (kädellä tai halaten, konkreettisesti) ihmisiä, jotka koskettivat minua tunnetasolla. Joskus koskettaminen tuntuu vaikealta, koska moni ihminen, joka koskettaa minua tunnetasolla, myös pelottaa. Olen edistynyt hitaasti tässä oivalluksessa, että kieli on pintaa, joka kätkee alleen kehitystarinoita sille, joka viitsii katsoa tarkemmin.

Joskus tuntuu, että kirjoittaminen ja puhuminen on pelottavinta, mitä on. Kirjoittaen tuntee tavoittavansa helpommin vivahteita, koska tilanne on rauhallisempi. Ja kun kirjoittaa, sanat jäävät, niihin voi palata, niitä on helpompaa tarkastella puolueettomasti toisesta päivästä käsin kuin puhetta. Puhe tallentuu ehkä johonkin toiseen, vahingoittaa häntä pahemmin.

En osaa olla ajattelematta, että kivahdus miksi haluat satuttaa minua ei olisi vahingoittanut minua. Jos olisin nähnyt sen kirjoitettuna, olisin ehkä paremmin ymmärtänyt sen loukkaavuuden syöverit. Se on saanut minut pelkäämään, ettei kukaan voisi kunnioittaa ja arvostaa minua, saati sitten rakastaa, ja että läheisyydessäni on jotakin vaarallista ja syövyttävää. (Minusta rakastaminen ja huolehtiminen on paljon vaikeampaa kuin kunnioittaminen ja arvostaminen. Kunnioitan ja arvostan ainakin itse huomattavasti suurempaa joukkoa kuin keistä huolehdin ja keitä rakastan ja suojelen.) Ja olen levittänyt lausetta kuin ruttotartunnan saanut, tartunnastani tietämättä.

Kuten muutkin.

Kun lopetan työn tältä päivältä, jään miettimään kunnioitusta ja arvostusta. Miksi niitä on niin vaikeaa ottaa vastaan? Siksikö, että niitä kohdatessaan usein pelkää - näin itselleni tuntuu käyvän, jos kunnioitus ja arvostus kytketään suorituksiin, sellaisiinkin, joita ei itse ajattele suorittamisena, kuten vaikka blogin kirjoittaminen tai ihmissuhteissa toilaileminen ja niiden miettiminen, mutta jotka tunnutaan jotenkin jähmettävän joksikin hienoksi ja persoonallisuuden kypsyydestä kieliväksi - että niiden myötä evätään minun oikeuteni tuntea haavoittuvuutta, erehtyväisyyttä ja lapsellisuutta? Jotenkin itsestäni tuntuu kovin paljon tärkeämmältä, että saan olla haavoittuva ja erheellinen kuin että toinen tunnustaa, että minulla on jotakin järkevää sanottavaa aina välillä. (Ehkä kyse on vain siitä, että olen saanut kuulla jälkimmäisiä toteamuksia enemmän kuin aiempia lupauksia ja että osaan kiukustua, jos joku kieltäytyy myöntämästä, että minullakin voisi olla ihan järkevää sanottavaa. Sillä tavalla kai olen omavaraisempi kunnioituksessa ja arvostuksessa kuin rakkaudessa. Paitsi että kunnioitukseni ja arvostuksenikin on aika romahdusherkkää mutta toisaalta ylösrakentuu melko sukkelaan uudelleenrakennuskokemuksen kerryttyä mittavissa määrin. Sen sijaan en ole osannut oikein tarpeeksi pitää huolta siitä, että tunnetason tarpeeni otetaan huomioon ja olen kuvitellut, että kestän vaikka mitä. Mutta en halua kestää, en enää. En usko enää sen olevan kellekään hyväksi.)

Nyt lopetan kirjoittamisen, koska haluan käydä nukkumaan. En osaisi oikein muuten, koska mielessäni myllertää varsinainen myrsky. Kuinka hassunkurista: juuri kun koen sanat oikein potentiaalisesti vahingoittavina ja harmillisina, koen hurjaa tarvetta kesyttää ne tässä ja nyt. Ikään kuin sellainen voisi onnistua!