Veloena

Miksi vänkyräinen tertturanka kypsässä punaisessa tomaatissa näyttää taiteelliselta tyhjällä pöydällä tai ikkunalaudalla, mutta ei mikron viereisessä kaaoksessa? Onko tanssiva joukko taidetta, jos sillä ei ole näyttämöä, jolle yleisö ei voisi periaattessa astua esityksen aikana? Entäpä lavatanssit - ovatko ne taidetta muuten kuin elämäkin on?

Tarvitseeko minun kehystää nämä valokuvat ja naulata niiden kehyksille paikat seinälle, jotta voin nauttia niistä täydemmin kuin nyt, kun ne ovat kiepillä taistelevien metsojen teekannun päällä, runohyllyn ylisillä? Entäpä nämä runot - nämä kirjat, joita en ole availlut pariin vuoteen? Ei kai muistamiseni nyt sentään taidetta ole? (Etenkin kun muistini väärentää etevästi asioita, kuten kai parasta mielenterveydelle onkin. Vai onko?) Tai tuo taulu, joka tuossa jo riippuu, grafiikanlehti Venäjänmaalta, lahja taiteilijalta, milloin oikeastaan pysähdyn havaitsemaan sen esteettisiä kvaliteetteja sellaisenaan? Eikö se pikemminkin ole osa seinää, eikö huomioni polveile siihen vain huoneen osana, maailman osana?

Kun keskityn johonkin, enkö silloin katoa? Mikä on tämä paniikki, kun kuuntelen Vompsun terapeutin ystävällisesti meille lainaamaan mindfulness meditation -setin ensimmäistä ceedeetä ja rauhallinen miesääni kehottaa keskittymään hengitykseen mitenkään hengitystä muuttamatta? Onko sellainen mahdollista? Eikö muka huomioni ole voima, joka jähmettää tapahtumisen esineiksi, suorituksiksi, muodoiksi? Joka johonkin minussa suuntautuessaan työntää tuota kohdetta sijoiltaan? Joka johonkin tuntoaistittomaan ja kanssani hermoverkkoa jakamattomaan kohdistuessaan työntää tuon toisen kutsun syrjään ja kohtaa tuon toisen vastuksen sinne saakka, että unohtaa suuntautuvansa ja tulee osaksi tuota toista? Ja millä lailla tuo toinen on silloin muka erillinen minusta, enkö muka kanna yhteyttämme sisälläni lopun elämääni ja suuntaudu uudelleen siitä muistuttaviin tuokioihin, tilanteisiin, tansseihin, näytelmiin, painu ihoa vasten ja unohda kaikkia rumia sanoja?

Onko mitään intiimimpää kuin alkaa hengittää toisen tahtiin tahtomattaan ja huomaamattaan?

Osaako joku hengittää pakottamatta asiaan keskittyessään?

Ovatko minua enemmän ne asiat, jotka tiedän ja joista päätän, vai sellaiset seikat kuin tapani kävellä tai ojentaa käsi, hymyillä tai väräyttää nenääni? Olenko enemmän se joka ajattelen olevani vai se, josta yllätyn, ja kuinka usein unohdan yllättävät seikat? Ja enkö joka tapauksessa luota hahmottomaan elämänvoimaan tai minuuteen tai kokemukseen tai lihasmuistiin, sillä en erityisemmin murehdi, osaanko tänään kävellä kauppaan ja takaisin enkä sitä, tunnistanko äitini hänet tavatessani tai siitä, ymmärränkö sinun sanojasi summittaisesti, kun vastaat kysymykseeni?

Ja miksi käy niin, että kun hengitys ensin vaikeutuu ja levottomuus kuohahtaa, pian rentous valtaa maailman ja ceedeetä on mahdotonta kuunnella loppuun nukahtamatta tai ainakin laskeutumatta jonnekin hyvin hiljaiseen ja liikkumattomaan tilaan, jossa hengityksen keinu on ainoa aistimus? Onko tämä jokin pienimuotoinen katharsis?

Miksi voin tanssia yleisölle vain niin, että yleisö on pimeässä tai suljen silmät tai päättäväisesti kohdistan mieleni siihen, miltä tanssiminen tuntuu lihaksissa ja nivelissä, luiden kulmauksissa ja tasapainoaistillisesti? Irtoavatko nämä sanat minusta sillä tavalla, että kukaan niiden lukija ajattelee niiden voivan olla hänen omia sanojaan, esimerkiksi sellaisia, jotka hän aiemmin kirjoitti lapulle, ja sitten lappu hukkui ja nyt joku on laittanut ne nettiin?

Mikä on tämä huomio, joka kohdistuu ja liikahtelee? Jos se pystyy näkemään rytmin eristämättömässä tomaatinrangassa sekasotkun keskellä, miksi se tahtoisi siivota? Haluaako se oikeastaan vaikuttaa miltään tai tulla tarkastelluksi? Olen melko varma siitä, että se haluaa jakaa hetkiä ja tunnelmia, unohtua tuntemuksiin, lakata skannaamasta, rauhoittua, mutta eikö tämäkin varmuus päde vain joihinkin hetkiin?

Ja jos minuus on jotakin näin hataraa tunnettuna ja toisaalta monoliittimaisen luotettavaa tuntemattomana ja ohjaavana, jotakin näin tilanteista ja hengitysvaikeuksista erottumatonta, miksi olisin huolissani siitä tai suostuisin kuvaamaan sitä työhaastattelussa muutamin adjektiivein? Eikö riitä, että hengitän ja että stressihormonini huuhtovat näitä pehmeitä rantoja ja että yö ja päivä tahdistavat maailman ja että tahtiin on helppoa myöntyä? Osaisinko edelleenkään vastata niille, jotka sanovat, ettei tällaisella hiljaisella kysymisellä ole väliä? Onko vastaamisella väliä?

Mitä tapahtuisi, jos vaikeus hengittää luonnollisesti käskettäessä lakkaisi?

Mitä sinulle kuuluu? Mitä olet viime aikoina ajatellut? Mitkä kirjat ovat antaneet sinulle viime aikoina uusia virikkeitä?

Mietin vastauksia muutamaan kysymykseen, joihin tuon tuosta törmää tavatessaan ihmisiä, jotka ovat tuttavan relationaalisessa asemassaan kotoisin jostakin aiemmasta elämänvaiheestani samoin kuin minä olen kotoisin noista vuosista heille, alan niistä ja päätyn niihin ja äkisti putkahdan esiin toisesta yhteydestä ja meihin iskee halu silloittaa tuttavuutta.

Mitä enemmän olen pyöritellyt peruskysymyksiä, sitä enemmän on alkanut tuntua siltä, ettei haluttomuuteni vastata muuta kuin laimea “hyvää kuuluu” (tarkoittaen, että selviän normaalista vuorovaikutusesta perusfraaseihin turvautuen ja ystävällismielisesti ja ehkä pystyn jopa hieman tunnustelemaan toisenkin oloa eli siirtämään syrjään omat oloni hetkeksi) ole vain epämääräistä vastahankaisuutta vaan ilmaisee paljon syvempää tyytymättömyyttä maailmaan, jossa kuuluu kuulua jotakin.

Kaikkein raivostuttavinta on, että huomaan kysyväni nykyään itsekin rutiininomaisesti tuon “mitä kuuluu” sen sijaan, että kysyisin “oletko onnellinen”.

Olisi paljon helpompaa vastata, olenko onnellinen kuin mitä kuuluu. Olen onnellinen niinä hetkinä kun muistan, ettei kukaan muu tiedä, millaista on elää tätä elämää. Että heillä on omat elämänsä, ja että ne ovat osa oikeastaan samaa elämää. Ettei ole mitään minää, jonka tarvitsisi istua ja lukea ja hankkimalla hankkia uusia ajatuksia. Että joinakin päivinä on harmaata ja toisina parempi valo. (Ehkä minuus pilkahtaa näissä paremmuuksissa esiin, jos jossakin - mutta vain silloin jos kamera on mukana. Ehkä minuus onkin aina kyborgisesti tai yhteisöllisesti liittynyt johonkin tai johonkuhun?) Että tuntuu aina yhtä hauskalta kuunnella metaforisesti sääprofeettojen vastauksia matalapaineiden nopealiikkeisyydestä ja ennustamattomuudesta ja toisaalta korkeapaineen vakaudesta ja helppoudesta. Että moni perusasia, terveen järjen selkeän kiinteiden objektien maailmankin perusasia, kuten montako planeettaa aurinkokunnassamme on ja mitkä ovat niiden nimet, on ehtinyt muuttua elinaikanani. Että oikeastaan terve järki on toisin paikoin aika epämääräinen joukkohysteria (paitsi että sen normeja seuraamalla välttää saamasta osakseen negatiivista huomiota).

Mutta mitäkö kuuluu, jaa. Eipä mitään erityistä. Arvostan yhä enemmän epävarmuuttani ja tarkastelen sitä hyvänä piirteenä nyt kun ei ole ketään siitä ärtymässä ja hermostumassa. Äiti on jo unohtanut, miltä kuukautiset tuntuvat, minäkin unohdan jokin päivä. Jaa kirjoja? No, viimeksi luin Janssonin kesäkirjan ja hämmästyin ajatusta, että jonkun isoäiti voisi polttaa tupakkaa. Mutta täytyyhän niin tosiaan olla jonkun kohdalla. Jotenkin järkkyä. Olin luullut, että naiset lopettavat tupakoinnin viimeistään ensimmäiseen raskauteensa, ja isoäitien on kai loogisesti ajatellen ollut pakko kantaa lapsensa ennen lapsenlapsen kanssa seurustelemista. (Ei tätä tarkoiteta, kun kysytään, mitä on ajatellut tai millaisia virikkeitä kirjoista on saanut. Ei ainakaan usein eikä ainakaan tiettyjen ihmisten kohdalla, heidän jotka jotenkin tahtovat hioa teorioitaan tarkastelunkestäviksi.) Muuten en kai ajattele juurikaan.

Tai oikeastaan kaiken aikaa, mutta ei se tunnu tärkeältä. Saatan miettiä, miksi pyöreä soijapyörykkä on formaalisesti parempi kuin ellipsinmuotoinen tai missä ihmeessä viipyvät ulkomailta tilaamani henna- ja sennajauheet. Milloin jaksan mennä pankkiin lopettamaan asiakkuuteni ja niin edelleen. (Sunnuntaina sitä ei valitettavasti voi tehdä, voisin muuten tehdä sen nyt, muistaessani.) Miksi asiat niin helposti lykkäytyvät vuosiakin? Ja että niihin vain tarttuu eräs päivä ja suoriutumiseen menee ehkä viisi minuuttia tai kaksi tuntia ja sitten ihmettelee, miksei tähän kyennyt jo vuosia sitten.

Jotain toki kuuluu, olen löytänyt tavan pestä hampaat niin ettei ikeniin ja kieleen satu. Ratkaisuksi osoittautui vaahtoamaton ja miedon makuinen (mentoliton) hammastahna, joka on tarkoitettu helposti kuivuvalle suulle. Se on aivan ihmeellistä! Minulle neuvottiin konsti ehkä kymmenisen vuotta sitten ja olen aina välillä ajatellut sitä, mutta en ole ikinä aiemmin tullut kokeilleeksi. Miksi ihmeessä? En osaa vastata. Nyt kuitenkin ostin tuollaista apteekin hammastahnaa purtilollisen ja hämmennyin. Eihän ihmepillereitä ja sen sellaisia pitänyt olla. Mutta hampaiden pesu tuntuu miellyttävältä ensimmäistä kertaa elämässäni. Jälkikäteen ei tarvitse kurlata pistelyä kurkusta, kakoa nieluun ajautunutta vaahtoa eikä ottaa sängyn viereen vesilasia, jotta kirvelevää, kuivaa suun limakalvoa voi tarpeen tullen kostuttaa. (Mietin ohimennen myös haluttomuuttani pestä hampaita lapsena ja niitä taisteluita, joita asian tiimoilta käytiin. Ehkä kyse ei ollutkaan pelkästä tottelemattomuudestani vaan siitä, että lapsena minussa oli terve halu kieltäytyä sietämästä kipua. Ei kukaan kai uskonut sitä, että suuhun sattuu hampaita pestessä, ja lakkasin uskomasta siihen itsekin tähän saakka, että sain kokeilla vaahtoamatonta hammastahnaa. Mikä ihme on tuo haluttomuus nimetä kipua kivuksi ja kutsua sitä sen sijaa “epämukavan mutta siedettävän” nimellä? Hyvä kasvatus?)

Mutta onko tuokaan kuuluminen? Tuskin limakalvouutiset riemastuttavat ketään muuta. (Ellei heillä sitten ole ollut vastaavia pulmia.) Juttelin taannoin vanhan tutun kanssa pitkään ja lopulta kesänmenoa koskevassa jaksossa vasta kävi ilmi, että olen menossa naimisiin. “Mitä ihmettä? Mikset heti kertonut?” hän suorastaan hinkui. Kohautin olkapäitäni - ei se tunnu sillä tavalla kuulumiselta, sehän on vain epäpersoonallinen rituaali. “Ei kai se ole niin oleellista?” kysyin. “TOTTA KAI se on tärkeää!” hän kiljaisi takaisin. Mutta minusta - niin kummallista kuin se onkin - mukavan hammastahnan löytyminen tuntuu paljon isommalta asialta. Se on sentään päivittäisrutiinikysymys.

Jotenkin tuntuu siltä, että voidakseen vastata kuulumis- ja ajatuskysymyksiin pitäisi olla joku, jolla on selkeä identiteetti, selkeitä toiveita ja haaveita ja tavoitteita. Niiden avulla vastaukset saattaisi olla helppoa muovailla. (Tämä on vain hypoteesi, voin olla ihan hyvin väärässäkin.) Onkohan tuollainen identiteetti ja tavoitteet helppoa vain ottaa tai muodostaa? Jotenkin minusta tuntuu, etten ole onnistunut sen suhteen. Keksin niin mahdottoman monia kiinnostavia asioita ja sitten toisaalta en osaa muodostaa mitään preferenssiä niiden välille. Lisäksi minun on vaikeaa hahmottaa, mistä asioista pidän ikään kuin ilman avustusta ja mistä pidän sen takia, että joku lähelläni pitää niistä. (Nuo seikat huomaa yleensä vasta kun ajautuu pois jonkun aiemmin tärkeän ihmisen vaikutuspiiristä - alkaa vähitellen ihmetellä, miksi olen pitänyt tärkeänä näitä seikkoja ja sitten tajuaa, että on mukautunut toisen mielipiteeseen hitaasti ja huomaamatta ja saanut toiselta jatkuvasti siitä vahvistusta ja palkintoja, joiden poistuttua äkisti mielipide alkaa vaikuttaa jotenkin irralliselta, perustelemattomalta ja vieraalta. Mutta en tiedä, päteekö tämä kaikkiin pitämisiini ja mielipiteisiini.)

Niin. Mitä kuuluu? Kadulta kuuluu muutama autonoven paukahdus ja käynnistyksen ääni. Eilen leikatut tuoksupelakuut heiluvat tuulessa, valo siilautuu viininpunaisten bambukaihtimien lävitse. Kahvi oli tehnyt neljä papua. Yönkuningatar oli työntänyt elinvoimaisen, sitkeän imujuuren arabianjasmiinin ruukkuun, ja minä kun ihmettelin vain, miksi arabianjasmiini tuntuu kuivuvan kaiken aikaa ja miten kosteussäännöstellyllä yönkuningattarella on voimia tehdä pari ylimetristä versoa kesässä. Koira on kylässä, sen pää on lantioni tasolla, silmät kiinni, nukkuu. Lohi on sulloutunut mielenosoituksellisesti housuhyllylle ja sylkenyt puolikkaita raksujaan takaisin ruokakuppiin. Vompsu on töissä. Lapojen välistä pakottaa.

Sunnuntai, kristalli hievahtelee tuulessa lyhtyyn kiinnitettynä. Se on uutta.

Ompelija naureskelee huolettomalle asenteelleni ja toivottaa leppoisia häitä, kun otan puvun käsivarrelleni ja ilmoitan olevani kaikin puolin tyytyväinen. Ja ihan totta, tuntuu kummalliselta, kun lempiserkkuni kyselee sunnuntaipäivällisellä, eikö yhtään jännitä. Mitä tässä jännittelemään, ajattelen.

Seuraavana päivänä eli tänään saan, huvittavaa kyllä, sitten huolekkuuskohtauksen. Sillä ei oikeastaan ole mitään tekemistä jännittämisen kanssa, ennemminkin kontrollifriikkiyden. En näet millään tahdo löytää sellaista häävalssiehdokasta, jonka sanat voisi jotenkin sovittaa avoimin ja iloisin mielin tilaisuuteen. Tämä ongelma sanojen kanssa ei ole mikään uusi juttu - teininä en voinut laulaa yksiäkään isänmaallisia enkä uskonnollisia sanoja vaan koin jotenkin valehtelevani kylmäpäisesti, jos kakaisin nuo sanat suustani ulos yhteislaulunkaan kontekstissa. Nykyään en jaksa känittää moisista pikkuseikoista, koska en usko syyllistyväni lupausaktiin, vaikka laulaisinkin jotakin laulua. Mutta toisaalta, jos nyt kerran vaivaudun suunnittelemaan tilaisuuden alusta loppuun ja tekemään kaikki ruoat ja kasvattamaan kukatkin alusta asti itse kuin mikäkin pieni kirjava kana, vain äidin ja Vompsun avustuksella, niin kyllä mieluusti sovittaisin laulunkin linjaan muun tyylin kanssa.

Oletko huomannut, miten kummallisia sanoja valsseissa on? Saarenmaan valssi käsittelee rivien välissä Viron venäläismiehitystä, Kielon jäähyväisissä palataan kerta toisensa jälkeen siihen, kuinka tulee talvi mutta sitten kukat nousevat uudestaan (vaikken uskokaan yksiavioisuuteen vaan yksi kerrallaan -avioisuuteen, tuntuisi hassunkuriselta raiuttaa sellaista asennetta symboloivaa laulua häissä kaikista juhlista - saman tien voisi soittaa Väliaikaisen) ja Kulkurin valssissa irvaillaan häille ylipäänsä. Kirjavan linnun ihanassa kappaleessa Sinisen taivaan kerjäläinen näkökulma on taas niin naisellinen, että sulhasparka taitaisi jäädä sivuseikaksi, eikä sekään kyllä käy. Complainte de la Buttessa lauletaan kadun prinsessasta ja tämän tissit mainitaan eksplisiittisesti ja La Foulessa kerrotaan väkijoukosta, joka riistää tanssijat erilleen ikuisiksi ajoiksi (mikäli Babelfish sen kääntää lainkaan oikean suuntaisesti). Huooh. (Identifioidun kyllä enemmän katutyttöihin kuin helmikaulamorsiamiin, mutta en oikein usko, että tädit ymmärtäisivät, miksi kummassa menen naimisiin, jos soittelen sellaista häävalssiakin. Hitto, mulla ei vain ole pätkääkään perinteistä morsianidentiteettiä…)

Kesäillan valssin sanoista pidän, koska siinä on miellyttäviä eksistentiaalisia jännitteitä. Pidän erityisesti neljännen ja viidennen valssin kohdasta, jossa pääskysen hurjista syöksähtelyistä ja kesäillan tunnelmoinnista edetään elämänfilosofiseen pohdiskeluun:

Iltahämy maita varjoo, satakieli vaikenee.
Metsä, maa levon saa, tuuli uinahtaa.
Matkamiehen askel sammuu suviöisen sumun taa.
Oksallansa lintu rauhan saa.

Minne kulki, mistä lähti, minne askel ennättää?
Kuka ties matkamies puolitiehen jää.
Taivahalla iltatähti anna suunta, näytä tie,
mistä polku matkamiehen vie.

Ja sitten äkisti surullinen hopotus vaihtuu vihjeeseen, joka ei tulekaan iltatähdeltä jäisistä avaruuden korkeuksista vaan peltojen poikki maisesta maisemasta, karjasta ja paluusta ihmisten ilmoille:

Kuulen iltakellon yli niityn, pellon.
Ääni kauas kantaa sinivettä, rantaa.
Elo parhain, halvin kuni kaiku malmin
täällä hetken helkkää, mitä jälkeen jää?

Viimeinen kysymys palaa iloisesta sävelestä huolimatta aiempaan reflektioon eksymisestä ja suunnattomuudesta sekä elämän lyhyydestä. Mutta sitten laulu pulpahtaa ilon harjalle hetkellisyyden ja läsnäolon ylistykseen:

Ilo sentään olla suvivainiolla
kesäpääskyn lailla huolta, tuskaa vailla.
Punertaissa päivän alla pilvenhäivän
hämyn langetessa yö kun ennättää.

Tuo kohta on vain niin hieno, että päädyn lopulta ostamaan iTunesista Mekalan kuoron version Kesäillan valssista toivoen tämän ratkaisun lopettavan valssien hermostuneen kuuntelemisen. Mekalan kuoron versio on ainoa löytämäni laulettu versio valssista, ja joudun ostamaan sen kuuntelematta (en ole löytänyt iTunesista mahdollisuutta kuunnella kappaleita ennen ostopäätöstä - jos joku osaa neuvoa tämän suhteen, neuvot otetaan kiitollisuudella vastaan; olen vasta alkanut käyttää iTunesin kauppaa). Mutta mitä Mekalan kuoro laulaakaan - se leikkelee valssista pois jännitteitä ja rallatteleekin tämän hienon kohdan näin:

Iltahämy maita varjoo, satakieli vaikenee.
Metsä, maa levon saa, tuuli uinahtaa.
Matkamiehen askel sammuu suviöisen sumun taa.
Oksallansa lintu rauhan saa.
Kuulen iltakellon yli niityn, pellon.
Ääni kauas kantaa sinivettä, rantaa.
Elo parhain, halvin kuni kaiku malmin
täällä hetken helkkää, mitä jälkeen jää?

Tyrmistyksekseni totean, että lyhennelmä hakkaa tiehensä jännitteet syvemmän suuntaa vailla etenemisen ja hetkelliseen iloon kiinnittymisen väliltä. Se kadottaa myös sen sanoituksen loistavan oivalluksen, kuinka vastaus kysymyksiin löytyy usein aivan toisaalta kuin kuvittelisi.

(Yhdistän sen aina mielessäni P. Mustapään runoon filosofiasta ja rakkaudesta, runoon nimeltä Selitys:

“Sinä etsi, sanottiin,
ei pinnalta, vaan alta,
ja filosofialta
ano viisaus laulusi säkeisiin.

En tehnyt niin.

Minun laulussani on
vain kuva kaivattuni
ja kukka, leikki, uni.
Puck. Oberon.

Minun on helppoa identifioitua tuollaiseen ajatukseen, etten etsi suuntaa ja viisautta syvistä periaatteellisista rakennelmista ja metafysiikasta vaan haaveista ja rakkaudesta ja ystävyydestä - niin kai useimpien muidenkin on. Ehkä hakkaan päätäni seinään -henkinen filosofian opiskeluni kuvasi vain haluttomuuttani asettaa mitään asioita vastakkain ja haavetta jotenkin sulauttaa runous ja filosofia toisiinsa - P. Mustapään runon toki tunsin hyvin jo ennen kuin päätin vaihtaa filosofian pääaineeksi).

Tyrmistys tuntuu liioitellulta, koska joka tapauksessa tässä valssissa sanat ovat eniten kohdallaan kaikista kuuntelemistani lauluista. Vaikka voi kyllä olla, ettei Mekalan kuoron ääni oikein kanna salissa, ääni särkyy, jos volan vääntää kovin kuuluvaksi. Äänitys kuulostaa siltä kuin se olisi kaksikymmen-kolmikymmenluvulta. Mutta ehkä tähän lienee tyytyminen, sillä mieleeni muistuu teeveeohjelma, josta ompelija puhui pistellessään pellavan läpi nuppineuloja ja koettaessaan olla osumatta nahkaani. Hän kutsui ohjelmaa bridezillaksi, mutta en tiedä, onko se ohjelman oikea nimi vai pelkkä humoristinen heitto. Häntä kuunnellessani muistin elävästi, miksi minusta tuntuisi hassulta murehtia televisiottomuutta. Ohjelmassa näet morsian saa käyttöönsä henkilökohtaisia avustajia ja suuret summat rahaa ja sitten he alkavat rakentaa täydellisiä häitä, mutta luvassa on lukuisia itkukiukkukohtauksia. (Kuulostaa kummalta, mutta ehkä morsianta pidetään formaatin jännitteen takaamiseksi nälässä tai estetään häntä nukkumasta tai jotain. Tai sitten olen oikeassa epäillessäni, että suuret summat rahaa herkästi pilaavat luonteen, ellei rahanhaltija ole erityisen varuillaan.) Kuulemma morsiamet kokevat syvää eksistentiaaliangstia sen välillä, valitako pöytäkoristeiksi valkoiset silkkipaperista taitellut joutsenet vai murattiköynnökset. Laupias taivas.

Meillä onneksi valikointi on ulkoistettu säille siinä mielessä, että korjaamme pöytiin koristeiksi ne kukat, jotka ovat suvainneet edetä katseltavaan vaiheeseen kuukauden päästä. Onneksi säät ovat ryhtyneet nyt suotuisan kosteiksi ja kasvit oikein tösmistyvät silmissä. Pyöräilen kotiin palstalta säkki täynnä salaattia, rucolaa ja mangoldia ja multaiset housut saavat esipesun jo matkalla.

En tahdo bridedzillaksi edes omassa ivallisessa mielikuvituksessani. Taidan lykätä päätöksen valssista Vompsu-polon harteille kaadettuani ensin hänen eteensä pari säkillistä spagettioksennusmaisia perustelurimssuja, miksi vierastan sitä, tätä ja tuota laulua. Instrumentaalivalssejakin toki on ja eniten tahtoisin asioiden asettuvan selviksi, jottei niitä sitten tarvitsisi enää pohtia. Päättäminen on vain karmivan vaikeaa ja silti on päätettävä monia asioita, jotta juhlat vähitellen muotoutuvat sen verran tunnistettavasti, ettei äidin tarvitse soittaa hermostuneena tuon tuosta ja vahdata, että asiat ovat hoidossa. (Voisin tietysti sanoa, että olen päättänyt, vaikken ole, mutta olen huono valehtelemaan äidille enkä oikeastaan edes tahdo opetella siinä paremmaksi.)

Voih, sanat.

Joskus tuntuu siltä, että olisi helpointa, jos voisi unohtaa koko tyhmän ihmisten kielen, joka kantaa liian monimutkaisia ja usein varsin luotaantyöntäviä maailmankuvia. Että voisi palata siihen maailmaan, jossa tila on helppoa jakaa kokematta epäkohteliaaksi hiljaa pysyttelemistä. Maailmaan, joka perustuu enemmän kosketukselle, hymylle ja kutsua tai pelkoa ilmaiseville eleille kuin monimutkaisille ajatusrakennelmille, joiden toissijaisuus on helppoa unohtaa niiden marssiessa tajunnan halki.

Milloin pakettipeltoja raivataan uudestaan viljelysmaaksi? Kuinka paljon ruoan pitää kallistua, jotta asuntojen hintakupla pihahtaa kasaan ja unohtuu? (Miten on mahdollista, että ennen perhe maksoi vuoden torpanvuokrat seitsemän arkipäivän työpanoksella?) Miten väestö liikahtelee, jos polttoaineiden hinta nousee arvauksia enemmänkin?

Miksi koirien kohdalla puhutaan kouluttamisesta ja lasten kohdalla opettamisesta? Miksi “opetuksen antaminen” kantaa merkityksenään muuta kuin oivalluksen ilon, vapautumisen kohtalonomaisesta käytösmallista? Kumpi oli suurempi luuseri, Jeesus vai Buddha? Jos työllistymisessä persoonallisuus ratkaisee, miksi kaikkien persoonallisuuden oletetaan mahtuvan samaan muottiin ja muodinmukaisiin raameihin? Eikö persoonallisuus tarkoita kuitenkin yhdistelmää siitä, mikä yhdistää meitä kaikkia (halu saada rakkautta ja antaa sitä, halu tuntea olo turvalliseksi, halu saada reagoida epäoikeudenmukaisuuksiin, halu toimia niin että voi kunnioittaa itseään tekojensa aikana ja jälkeen), mikä yhdistää minua ja joitakin muita (tietty ryhmäänkuulumisen tyyli, tietty vuorovaikutustyyli, tietyt ideologiset vinoumat, tietty elämäntyyli tavoitteena) ja näiden lisäksi sitä, mikä on vain minussa tai sinussa, yksin tässä yhdessä henkilössä, ainutkertainen historia ja näkökulma, ainutkertaiset perintötekijöiden asettamat lähtökohdat käyttäytymismallien rakentumiselle, ainutkertainen kokemuksen kokonaisuus, ainutkertainen tapa hahmottaa asiat? Halutaanko näkökulmaisuus unohtaa? Tarkoittaako oikeanlainen persoonallisuus sitä, että persoonallisuus on häivytettävissä, roolitettavissa ulkoa käsin?

Enkö anna tähän luvan silloin kun en uskalla sanoa pomolleni, että pidän jotakin tehtävää mielettömänä tai huonosti ajateltuna? Tai - vielä pahemmin - kun en uskalla sanoa asiasta kenellekään ja ajattelen, ettei se oikeastaan edes minulle kuulu? Ajattelenko silloin, ettei elämäni tarkalleen ottaen kuulu minulle?

Hyvä on - kenelle se kuuluu? Kuulostaako epärationaaliselta tahtoa muuttaa maalle siksi, että siellä koira uskaltaisi nukkua yksinkin? Tai että linnut kuulisi liikenteeltä kirkkaasti ja selkeästi? Onko kiittämätöntä lähteä kaupungista, joka kukkii vaahteraa ja tuoksuu kesältä muutaman iltapisaran jälkeen? Mitähän jos sadussa olisikin kirjoitettu vaahterasta ja tähdestä - olisiko haravointi helpompaa ja allergikkojen kevätkuormitus siedettävämpi mutta toisaalta puskisivatko vaahterantaimet tarmokkaasti nurmikon kulukohdista?

Ja onko minulla oikeutta hioa runoja johonkin suuntaan? Entä ne kaikki, jotka ovat vasta löytäneet runot? Eivätkö hekin tahdo julkaista? Miksi ylipäänsä tahtoisin julkaista? Tahdonko? Tekisikö se runoista valmiita ja lopullisia? Mutta enkö tiedä myös, ettei edes tuo hioutunut kivi kulhossa ole valmis ja lopullinen, pysyvä? Saisiko joku sanoistani jotakin? Saisiko hän enemmän hiljaisuudestani, vapaudesta nimetä asiat kuten haluaa ilman mielteitä tähän tai tähän jäsennykseen?

Miksi ihmeessä runoilija Kirstinä kirjoittaa puutarhan elävän syklisesti ja ihmisen lineaarisesti? Eikö ihminen elä samalla lailla syklisesti kuin yksivuotiset koristekukat, jotka siementyvät ja nousevat oudoista paikoista? Enkö olekin jollakin lailla sama ihminen kuin isoisoäitini? Jos en, miksi minua koskettaa tieto siitä, kuinka hän asettui humalaisen ajomiehen ja hevosen väliin ja pyysi mieluummin lyömään itseään kuin hevosta, jolle oli lastattu liian suuri kuorma? Ja silti, eikö yksivuotinen kukka elä samalla lailla lineaarisesti kuin nimetty ihmisyksilö, synny miltei näkymättömän pienestä siemenestä, säästy onnekkaasti tai suojeltuna hallan puraisuilta ja vartu tanakaksi, valoon kurkottavaksi, kenties onnistu pölyttymään tai muuten vain kukoistamaan ja tanssimaan auringolle osana suurempaa yhteisöä, rapistu syksyyn? Eikö ole niin, että keväällä maasta kerätyt koristekrassin valkaistuneet, hapsuiset varret ole tyhjentyneet siitä järjestyksestä, jota voidaan kutsua elämäksi?

Miksi aika katoaa koiran kanssa kävellessä ja maata muokatessa, mutta seisoo tunkkaisena ihmisten seurueissa? Siksikö alkoholia kulutetaan niin suuria määriä? Entäpä työt - onko velvollisuuteni pysyä solidaarisempana niille, jotka tekevät hommansa hitaammin ja mielellään nostavat kahdeksan tunnin palkat samasta hommasta, jonka voisin tehdä neljässä tunnissa ja neljän tunnin palkalla? Onko oikein huomauttaa työnantajalle, että hän maksaa turhaan kaiken maailman kahvihuonekeskusteluista ja ettei osa-aikatyön hakeminen kerro laiskuudesta vaan elämänhallinnan omiin käsiin ottamisesta? Olisivatko muutkin onnellisempia tällaisessa elämässä jota itse koetan elää vai onko heistä oikeastaan mukavaa roikkua naamastossa kellokortin suojissa sen sijaan, että he kokkaisivat rakkaansa kanssa, kävelisivät keväässä tai räntäsateessa, ehtisivät liikkua ja nähdä ystäviä, panostaa niihin asioihin, joita he arvotiedusteluissa listaavat työtä tärkeämmiksi? Ja ovatko hekään oikeastaan solidaarisia sillä tavalla töitä ahnehtiessaan - tai työnantajat ylitöitä jo valmiiksi työllistetyille kanavoidessaan - kun töitä vailla on kuitenkin niin moni?

Ja kun kaikkea syrjintää välillä selitetään erilaisuuden peloilla ja hyväksi osoittautuneista käytännöistä (joissa ihmiset voivat pahoin) kiinni pitämisellä, eikö tarvittaisikin lähinnä sellaista valmennusta, jossa erilaisuuteen siedätettäisiin sopivan pienin askelin? Vai ajatteleeko joku kaavoihin kangistumisen voimauttavan enemmän kuin ennakkoasenteiden murtumisen ja tajun siitä, että pelkoihin voi puuttua ja että ne usein hallitsevat itseä enemmän kuin ennen halusi myöntää? Enkö minäkin siedätä itseäni tuohon erilaisuuteen ramppaamalla työhaastatteluissa, joissa huomaan välittömästi alipukeutuneeni ja ylikouluttautuneeni mutta sysään tuon huomion syrjään ja keskityn kohtaamaan haastattelijan?

Onko kuluttajaprofiilini nyt sitten tuotteistettu, kun muumimukien sarjassa ilmestyi myös Mymmeli? Vai tarkoittaako ärtymys tuon mukin imelään designiin, että suunnittelija ei ole mymmeli-ihmisiä eikä siten ole osannut valita parasta kuvaa (joka on Muumiwikin mukaan itse asiassa Mymmelin tyttärestä, Muumilaakson marraskuusta, jossa Mymmelin tytär tanssii tai kävelee keveyden tunteestaan voimautuneena - olen näemmä samastanut päässäni äidit ja tyttäret)? Tuotteistetaanko Ruttuvaarikin, kun suuret ikäluokat vielä vähän ikääntyvät lisää? Voiko sellaisen mukin ostaa lahjaksi huumorintajuisellekaan vanhukselle? Ja mitä kertoo, että pitää jossakin kirjasarjassa eniten teoksesta, jossa kaikki ärsyttävän urautuneet päähenkilöt ovat toisaalla ja satunnaiset, elämän heittämät sivuhenkilöt kohtaavat? Miten on mahdollista, että kaltaistani lehdet lukematta jättävää ja kokoustamista iinhoavaa ihmistä tiedustellaan kunnallisvaaliehdokkaaksi? Pettyisivätkö vanhempani, jos tietäisivät, että kieltäydyin samalta istumalta? Kerronko heille koskaan siitä - tai tästä kirjoittamisesta?

Entä jos vuodenaikojen nimet unohdettaisiin? Tai jos unohdettaisiin, ettei marraskuusta pitäminen ole tavanomaista? Millaista olisi unohtaa seurustelleensa näiden ihmisten kanssa? Millaista olisi unohtaa, kuinka lapsena pelkäsi tulevansa naitetuksi vasten tahtoaan? Millaista olisi muistaa tarkalleen, sisältäkäsin, se täysin uusi tunne kun tajusi, ettei minua voida elämässäni työntää mihinkään lokeroon täysin, jossen anna siihen lupaa (ja ettei se onnistu täysin, vaikka kuinka lupailisinkin)? Onko hullunkurista tarkistaa sää ilmatieteen laitoksen nettisivuilta, kun se on helpompaa kuin lämpömittarin kurkistaminen? Milloin ymmärretään, kuinka kipeästi kaivataan tietokonetta, joka päästelisi kirjoitettaessa kirjoituskoneen äänet?

Mitä niitä kuunnellessaan ymmärtäisi? Ettei aika katoa mutta että minä katoan? Että tulee uusia toukosäitä, uusia hurmaantumisia niistä, uusia minuuksia, tajuntoja, näkökulmia?

Ettei ole mitään mihin kiinnittyä, ei edes kysymiseen?

Kulkevatko pilvet vai pyöriikö maa? Onko joku jo raapinut kämmenin kokoon leikatun ruohon? Näkeekö koira unta jäniksistä vai palloista? Mitä se ajattelisi, jos lumesta muovaillun jäniksen voisi heittää umpihankeen? Onko sillä enää kuuma?

Onko se, ettei tunnu miltään, sama asia kuin kysymysten pulpahtelemasta lakkaaminen? Huomaako sitä kuten muutakaan hiljaisuutta?

Miksi joinakin päivinä kirjeiden kirjoittaminen jää onnistumatta? Miten käy niin, että epäröi lähettämistä? Onko kamalan väärin jättää menemättä kokoukseen, johon ei tunne jaksavansa mennä?

Eksä, jonka kanssa puhun tilanteesta, on oikeassa: Huumori on defenssi. Se vastaa johonkin pahalta tuntuvaan. Jos asiasta on vaikeaa puhua itkemättä, sen voi aina kertoa hauskasti eikä itku kiusaa. Mutta kun hän sanoo minun kohtelevan joitakuta vitsinä, tarkoittaako hän sillä, että tämä ihminen satuttaa minua eniten? Ilmaus hämmentää itseäni, sillä en muista pitäväni vitseistä, ja tuosta ihmisestä pidän. Muistan istuneeni monta kertaa ja pohtineeni kaikkea hänelle aiheuttamaani huolta ja huolia, joita hän minulle aiheutti, meidän kertakaikkista yhteensopimattomuuttamme ja itsepäisyyttämme.

Hetkittäin voi kuvitella lähestulkoon toimivansa oikein, mutta kun kääntyy katsomaan taaksepäin, näkeekin vain vahingollista ponnistelua jonkin turhan eteen. Näinä hetkinä kehon valtaa äkillinen voimattomuus. Se muistuttaa äkillistä, viiltävää varmuutta siitä, että on mahdoton rakastamaan ja rakastettavaksi hankaline toiveineen ja typerine ponnisteluineen, ettei pettyisi toiveidensa rauetessa, että jaksaisi todeta yhä uudestaan, lämpimästi ja etäisesti, kuinka toiveiden rikkoutuminen on pohjimmiltaan sen syytä, joka moisia toiveita rakenteli, ja että nyt syy on minussa.

Jos en olisi toivonut, olisin keveämpi ja rakastettavampi. Ehkä hivenen epäinhimillinen ja epäuskottava, etäinen ja kylmä, mutta keveämpi.

Ehkä jos olisi joku toinen, joku toisenlainen, eläisi toisenlaista elämää toisenlaisessa asunnossa ja kaupungissa… ehkä silloin olisi keveä olento, jota mikään ei koskettaisi? Jos joku kysyisi, rakastaako häntä, nauraisi ja sanoisi, että tottahan toki. Yhtä paljon kuin tuota puskaa tai tuota kiveä, tai tuota toista miestä tuolla, porttikongissa. Ja tunnistan tämän vastauksen sisälläni, tunnistan sen kasvavan, pyörteilevän. Onko minun taas revittävä elämäni palasiksi, todettava kyvyttömyyteni rakastaa missään parisuhdetta muistuttavassa, koska kun suhteessa törmätään tarpeeksi suuriin ongelmiin, en osaa enää kuin halveksia omaa kipuani ja kaikkea, mitä olen uskaltanut toivoa?

Jorge Bucay ei ehkä ole se, jota kannattaisi lukea surullisena. Iloisena tai keveänä, kyllä, mutta surullisena ja jotenkin juuttuneena tarinat eivät anna vastauksia, tuntuvat pikemminkin osoittelevan ja tönivän kipeästi ja sanovan, että ainoa keino on seistä omilla jaloillaan ja olla itselleen ja sillä siisti. Sillä aina kun koettaa ponnistella ja sitoutua toisten ja omiin toiveisiin, rakentaa itselleen ja toisille kahleen, yhden syyn lisää inhota itseään tai vähintään tilannetta.

…sinut on hylätty omalle tietoisuudellesi
vapaudesta
ja sinun on pakko päättää:
sitoutuminen vai yksinäisyys.
Olet vankina, sinun on valittava oletko mitä sinun
pitää olla
vai oletko ei-mitään ei kenellekään.
Ja siitä lähtien…
voit olla,
mutta vain yksin, ja yksin itsellesi.

Jätän menemättä kokoukseen. En pysty keskustelemaan tästä tekstistä, en tänään. En, vaikka pidänkin mielessäni etualalla väkivalloin ekspansiivisen oppimisen ajatusta, että ongelmat ovat oppimistilanteita, joihin kannattaa suhtautua kehittämishaasteina eikä ikävinä takapakkeina, ja siihen sopivaa Deweyn toteamusta, että ajattelemme vain kohdatessamme ongelmia. Ja ajatusta, että vasta tilanteessa, jossa jokainen osapuoli tunnustaa olevansa täysin avuton ja teoriaton tilanteen suhteen, voidaan luoda jotakin uutta.

Jotakin uutta, jotakin mitä ei vielä ole, emergoituu. Ehkä.

Säikähdän jollakin tavalla sitä, kuinka paljon helpompaa on puhua entisen kuin nykyisen poikaystävän kanssa, vaikka entinen onkin kulmikkaampi ja normatiivisempi. Sen täytyy johtua omasta asenteestani, siitä, kuinka tunnen itseni hänen seurassaan nyt vapaaksi ja itsenäiseksi ja huomaan hänenkin puhuvan jotenkin vapaammin kuin suhteessa eläessämme.

Tässä kaikkivoipaisen darraviikon taitekohdassa saan idean: entäpä jos haastattelisin jotakuta, nyt kun Hurinakin on valaistumassa eikä siten haastattele keitään. (Voi olla, että muut haastattelevat, mutta tämä on itselleni uusi aluevaltaus, ainakin jos muistan oikein.)

Koska täällä on kanssani puhumattomien eläinten lisäksi Tonsatti, alan ahdistella häntä kysymyksilläni.

Saako sinua haastatella?
T: Joo, kai. Odota, laitan vaatteet päälle.

Miten vaatteet liittyy haastatteluun?
T: Voi tulla kylmä jos ei kerran mene peittojen alle.
(Nasu syöksyy maahan heittäytyvän Tonsatin päälle ja lärpeksii tämän naamaa.)

Miltä tuntuu tulla haastatelluksi?
T: Jännittävältä. En tiedä, mitä minulta tullaan kysymään enkä tiedä, osaanko sanoa mitään.

Eikö aina voi sanoa, ettei kommentoi?
T: Sekin on vastaus.

Mitä olet oppinut tänään?
T: Miten kylkiä saa venytettyä. Mä en tiedä oonko oppinut sitä, mutta ainakin havaitsin tänään minkälaisia monia mielen olotiloja voi olla. Ja opin meidän välisestä suhteesta ja sinusta paljon kun juteltiin.

Miksi olet höllentänut veganismiasi ja syöt toisinaan kalaakin?
T: No varmaan ihan käytännön syistä. Jotenkin siihen on luontevin tai käytännössä helpoin vetää raja. Koska lihan syömisen välttäminen ei ole kovin vaikeaa, jos pysyy paikallaan Suomessa tai länsimaissa, mutta maitotuotteiden ja munan välttäminen vaatii jo vähän enemmän viitseliäisyyttä. Ja kala tulee ihan terveydellisistä syistä, kalaöljyistä. En ole kokenut että olisin eettisesti myöskään merkittävästi antanut periksi. Toisinaan kun nyt syö kalaa, se on kuitenkin ainoa tapettu yksilö, ellei sitten munia lasketa sillai. Eihän asiat ole tietenkään näin yksinkertaisia, maitotilatkin on aina lihatiloja ja silleen. Mä olen ainakin todennut olevani tyytyväinen näiden valintojen kanssa. Meillä on myös melkein samanlainen ruokavalio. Mä luulen, että parisuhde harmonisoi ruokavaliota jonkin verran.

Onko Helsingissä kiva asua?
T: On mutta ei Mäkelänkadun, Mannerheimintien eikä minkään vilkkaan kadun vieressä. En tykkää siitä, että kun kävelee, ei voi jutella. Helsingissä kiehtoo se, että on aina uusia paikkoja, missä voi käydä, paljon vielä löydettävää. Mutta voisin asua jossain muuallakin. Täällä on ihan kiva olla, mutta poiskin voi mennä, ei tää oo silleen ehdotonta. Lähinnä ihmisten kiire rasittaa, mutta se on urbaani ilmiö ylipäänsä. Kun ei itse tahtoisi ajatella asioita kiireessä tai liikkua kiireisesti.

Elätkö täällä kiireettömämmin kuin Jyväskylässä mistä muutit?
T: Kyllä.

Millä tavalla?
T: Elämänsisältö on aika lailla erilainen. Mahdollisimman vähän velvollisuuksia ja suorittamista ja enemmän olemista.

Mitä se tarkoittaa?
T: Rauhoittumista ja miettimistä, mikä on olennaista. Tavallaan ehkä myös kuntoutumista nuoruusiän neurooseista ja JKL:n opiskeluvuosien tohottamisesta. JKL:n aika oli selvästi kaiken uuden kokeilemisen aikaa ja nyt on sitten rauhoittumisen aika.

Aiotko kokea kolmenkympin kriisin?
T: Mitä se tarkoittaa?

Jaa, en tiedä. Ehkä aika moni +-kolmikymppisenä tekee vielä radikaalien kokeilujen kauden.
T: Mmh. En tiedä, aikooko kukaan kokea kriisiä. Kai ne vaan tulee jos on tullakseen. Mistä sen tietää, milloin niitä tulee. Ja sitten ne ratkaistaan sitä mukaa. Mutta olen luottavainen ja keskityn siihen, miltä tuntuu nyt. Ja nyt tuntuu siltä, että tässä on hyvä olla.

Vaikka koiran löyhkäävä kita onkin siinä vieressä?
T: Mutta se on kulta!

(Nasu ottaa rapsutuksia flegmaattisesti vastaan.)

Kun nyt tavallaan olen Hurinan jäljillä niin kuvittelepa mitä hän sinulta kysyisi.
T: Kauhee! (Nauraa.) Tuo on tosi vaikeeta koska Hurinan voisi odottaa kysyvän tosi erilaisiakin asioita kuten… Kun mä kävin mielikuvia päässä, mitä se vois olla, se saattais olla hyvin suoraa ja niitä vois pitää tungettelevinakin kysymyksinä. Toisaalta ne vois olla hyvinkin syvääluotaavia niinku vaikka tuohon zeniläisyyteen liittyen. Ehkä valitsisin tästä jälkimmäisestä… meinasin ensiksi, että se voisi kysyä, haluanko mä valaistua, mutta kun ei sitä saa kysyä, niin ei se varmaan sit sitä kysyis. (Nauraa lisää.) Ehkä se kysyis, et olenko onnellinen.

No oletko?
T: Kyllä kai. Enimmäkseen kyllä. Eihän kukaan ole paratiisissa koko ajan. Elämä on vuoristorataa, mut jos se noin niinku pysyy keskiarvona voimakkaasti plussan puolella, kai se sit on onnellisuutta. vertaan sitä menneiden aikojen Tonsatteihin eli olen mielestäni onnellisempi kuin olin vuosi, kaksi vuotta tai kymmenen vuotta sitten. Se riittää minulle.

Miltä kuulostaa se ajatus, että onnellisuus tavallaan vakiintuu ja kasvaa vanhenemisen myötä, ainakin tarpeeksi pitkiä jaksoja tarkastellessa?
T: Hyvinkin näin voi olla, ellei sitten tapahdu jotain dramaattista, jotka selvästi häiritsee, kuten joku joka muuttais loppuelämää, joku onnettomuus… Tai no, nehän on myös tilapäisiä. Niin kauan kuin elämä jatkuu… Monesti sanotaan, että kaikki mikä ei tapa, vahvistaa. Ehkä tuo on samansuuntainen ajatus. Ja viisaus kasvaa elämänkokemuksen myötä, tai ainakin mun lyhyen historian aikana näin on käynyt. Neurooseista on jäänyt aika moni elämänkokemuksen myötä. Aikaisemmin oli huolissaan kaikista tavoista, joilla olisi saattanut vahingoittaa toisia ihmisiä, mutta nyt huomaa, ettei niin olekaan käynyt. Kyllä mä huomaan koko ajan kehittyväni positiivisempaan, omaa itseä tiedostavampaan suuntaan ja ehkä pystyy korjaamaan vinoutuneita ja vääristyneitä käyttäytymismalleja.

Uskotko oikeasti tuohon että mikä ei tapa, vahvistaa?
T: Se riippuu taas, millä aikavälillä asiaa ajatellaan. Jos ajatellaan vaikka raiskausta tai neliraajahalvausta, ei se varmasti ensimmäisen 10 vuoden aikana vaikuta positiivisesti. Mutta toisaalta kun ajattelen omia vaikeita teinivuosia, pikkuhiljaa osaa nekin ehkä kääntämään voimavarakseen. Tai ainakin haluan ajatella niin. Ainakin pystyh ymmärtämään ihmisiä, jotka on olleet samanlaisissa olosuhteissa, koulukiusattuja tai mielenterveyden häiriöissä. Loppujen lopuksi onnellisuuteen ei tarvita kovin paljon.

No mitä siihen tarvitaan?
T: Kai jonkinlainen rauhallisuus ja mielentyyneys. Toi nyt on aika tyhjäpäinen vastaus, mut mä oon ainakin koettanut tätä zeniläistä lähestymistapaa asiaan, että kun mä oon ollut huolehtivaista ja stressaavaa sorttia, mikä on tavallaan onnellisuuden tiellä, niin se, että pystyy tarttumaan hetkeen ja miettimään, voiko asioille tällä hetkellä tekemään mitään, ja jos ei voi, niin sit ei. Hengittää sisään ja ulos.

Entä ilo? Tarvitaanko onnellisuuteen iloa?
T: Ilo on mulle aikamoinen mysteeri. Mistä se tulee? Aivojen kemiaahan se lopuksi on. Mäkin, joka käytän siihen keinotekoisia välineitä eli serotoniinilääkkeitä, ihmettelen sitä, miten nopeasti ilo voi vaihtua suruun ja päinvastoin. Kyllä mä ehkä pidän tavoitteena, että pystyis pysyttelemään ilossa mahdollisimman pitkään ja mahdollisimman usein. Ilo liittyy onnellisuuteen niin että jos jollain aikavälillä on ollut tarpeeksi usein iloinen, niin voi kai sanoa olleensa onnellinen.

Vastailet kovin vakavasti.
T: Onko se yllätys sinulle?

Tavallaan joo.
T: Kuvittelitko minun pelleilevän?

No oikeastaan en ehtinyt kuvitella koska alettiin tehdä tätä heti kun sain idean. Miltä kesän vaihtuminen syksyyn tuntuu?
T: Aika pöntöltä, kun säiden puolestä kesä jäi vähän kokematta. Syksy on aina ollut mulle aika vaikee vuodenaika. Se on tarkoittanut kesän loppumista, valon vähenemistä ja velvollisuuksien alkamista. Ja yläasteella joutumista takaisin koulukiusaamiseen.

Mistä huomaat syksyn alkaneen?
T: Keltaisista lehdistä, jotka ovat kyllä kivoja. Onneksi syksyssä on hauskoja juttuja niinkuin puiden väripuku! Koska jos sanoo, että on viileää ja sateista, sitä ei pysty erottamaan Suomen kesästä.

En keksi hassuja kysymyksiä.
T: Keksi sitten vakavia.

Hmm. En keksi niitäkään.
T: Kysy minulta, mitä olen mieltä lempinimistä.

OK.
T: Paitsi etten mä oikein osaa vastata. (Nauraa.)

Miksi sitä sit piti kysyä?
T: Se tuntui niin hauskalta. Mulla on ollut lukiosta asti useita lempinimiä. Etenkin lukiossa niitä keksittiin kokonainen pino, yksikin tyyppi keksi joka viikko uuden. Se on niin jännä, nytkin viime vuoden aikana mulle on keksitty vaikka mitä lempinimiä. En tiedä, keksitäänkö muille samassa määrin uusia lempinimiä. Ei mulla ole mitään sitä vastaan, se on vain jännä ilmiö.

(Tässä vaiheessa seuraa yleinen kaaos Tonsatin ja nasun leikkiessä vetoleikkiä solmuköydellä. Nasu härisee ja tanssii. Tonsvotti toteaa, että olisi kauheaa, jos lelun sijalla koiran suussa olisi oma käsi.)

Aiotko jatkaa virkkausharrastusta?
T: En mä tiennyt harrastavani sitä. Mut joo kyllä jos tulee tilaisuuksia. Enemmän olisin kyl ehkä kiinnostuneempi paikkaamaan vaatteita vaik ompelukoneella. Siitä voisi olla enemmän hyötyä.

Onko hyödyllisyys tärkeää?
T: Niinpä! Virkkaaminen voisi olla sopivan hyödytöntä, mutta siitä voisi olla jossain vaiheessa jotain hyötyä. Esim virkkaamani Lolon lelu on tuottanut paljon iloa hänelle!

Entä virkatut baskerit?
T: Mitä, onko meillä virkattuja baskereita? Ai niin, yhden kadotinkin jo. Minulla ei taida edes olla pipoa talveksi. Pitäisiköhän meidän alkaa virkata?

Emme ala virkata, koska eihän meillä ole täällä koukkuja ja lankoja esillä. Sitä paitsi taidan olla hukannut kaikki koukkuni. Mutta kieltämättä, virkkaaminen koukuttaa heti kun ulkona on sateista ja kylmää. Ainakin enemmän kuin haastatteleminen - tämä on tämmöinen kumma sutermullukka!

Pian pitäisi ajaa sateisen kaupungin halki pyörällä ystävää tapaamaan. Ilta jännittää jo, koska silloin näen ja ehkä saan pitää kädessäkin marsuvauvoja. Muistan hämärästi erään luokkatoverin marsun ala-asteelta, sen jälkeen minulla ei ole ollut kontaktia tuohon eläinlajiin. Marsuvauvaa en muista koskaan nähneeni.

Miksi Seurasaaressa pitää käydä kerran kesässä, samoin Linnanmäellä? Miksi torilta pitää ostaa litra mansikoita ja litra kirsikoita, miksi kesä ei tunnu täyttyneen ilman kirsikkapiknikiä kolera-altaan laidalla?

Joskus keho asettaa rajoitteen; esimerksi vanhanajan vaniljapuikkoa en voi enää syödä. En osaa vastata jäätelökioskilla, suositella hyvää makua, sillä olen itse syönyt vanhanajan vaniljapuikon aina sinne saakka, kun lehmänmaitoallergiani löytyi.

Seurasaaren minirannalla mietin, kuinka kummallisia ovat luontumukset. Entä jos kesärituaaleja olisi enemmän, ja pitäisi käydä Pihlajasaaressa ja yöpyä teltassa tai muuta, mitä ennen kuvitteli kesän olennaisiksi puuhiksi. Ilman riittien suorittamista syksyyn ja talveen ei osaa laskeutua levollisesti vaan kokee, että ne tulevat liian pian, epäoikeudenmukaisesti. Ikään kuin luonto voisi olla epäoikeudenmukainen, jotakin niin inhimillistä. Voisin maata monessa muussakin paikassa rannalla, olisi väljempää ja vähemmän ihmisiä, jotka puhuvat veteen kusemisesta.

“Ei sinne voi kusta, Itämeri on jo maailman paskaisin”, selitän Tonsatille.

Viimeinen lomapäivä katkeilee, riekaloituu. Tonsatti nukkuu pitkään. Makaan ensin rannalla yksin, kävelen paketin postista, huomaan ajan solahtavan sormien lomasta jonnekin, näen Eufemian ja Marsunluutornin mäessä, me sitten aina törmäämme. Käymme työpaikassa allekirjoittamassa sopimuksia, jotka on edelleen muotoiltu laittomasti, mikäli ammattiliiton edustajaan on uskominen. Mutta kukaan ei enää jaksa elämöidä asiasta.

Retket saariin kutistuvat retkeen Töölön kirjaston takapihalle. Äkisti siinä on kaksi omenapuuta ja tyhjä, moderni betoninen allas. Kirjaston eri kerroksista on parvekkeet, joilla olisi taivaallista istua ja lukea auringossa, mutta ovet sisätilaan on suljettu. Jokin rakenne on revitty parvekkeiden yltä väkivaltaisesti. Tonsatti yltyy luonnehtimaan tätä koko Töölön kuvaksi. Ruoho on kovaa, koppuraista, liikaa pihatatarta, luulen, pelinurmi lojunurmen sijaan. Yhtäkaikki makaamme vierekkäin nurmella ja kasveista piirtyy kauniita painokuvia käsivarsien hauenlihaan. Omenat eivät ole vielä kypsiä.

Omituista, huomaan ajatuksen käyvän, omituista, miten paljon helpompaa on hyväksyä tällainen satunnainen onni, epäsovinnainen paikka, kummallinen selällään ja kyljellään makaaminen ei oikein missään ei oikein mistään syystä. Tällaisessa paikassa ei kysy miksi, tänne ei palaa. Toivottavasti tänne ei palaa, siis. Viimeiseen lomapäivään, joka ei koskaan suju, kuten kuvittelisi, päivään, jota on mustasukkaisesti pitänyt tyhjänä kalenterissaan, mutta johon ilmestyy työnantajien ja fyysisten tarpeiden ja vammojen kutsumattomia vaateita, joihin ei auta kuin vastata.

Kotona tajuan, että jalkani ovat särkeneet sietämättömästi tasan kuukauden. Huomenna olen töissä, ja sitten katoamme maaseudulle keskiviikkoon saakka (eikä tätä lasketa lomaksi, koska sukuloidessa ei kuitenkaan voi toimia kuten tahtoisi - vain maata lämpimässä, nauttia ilmasta jaksamatta puhua kenellekään ainakaan kokonaisin lausein). Ehkä sen jälkeen jalat ehtivät levätä, palautua. Olen kyllästynyt ontumaan molempia jalkoja. Toivottavasti ne kestävät sinne saakka, en tahtoisi joutua taas kyynärsauvoille. Ensi viikko tuntuu jo temaattisesti syksyltä, koska silloin tapahtuu syksyn asioita, kuten työväenopistoon ilmoittautumista ja uuden pesukoneen saapuminen.

Nyt kun taas liikun non-fictionin maailmassa ja järjestelen informaatiota, huomaan tarkkailevani ihmisten puheita akuutimmin. Eikä vain puheita, ehei. Tarkkailen myös ympäristöäni ja huomaan tuon tuosta ajautuvani kysymykseen, mikä kuvaustapa tai lauserytmi tavoittaisi parhaiten tämän paikan, ilmanalan, tunnelman. Tarkkailen myös kirjaa, lähdeteosta, jonka käännöstä muokkaan työkseni. Huomaan, ettei sitä kustannustalossa toimittanut henkilö ole uhrannut tällaisille pohdinnoille samassa määrin aikaa ja vaivaa. Hän ei vierasta kappaleita, joiden lauseista jokaista dominoi olla-verbi.

Kenties olla-verbin säikkyyteni johtuu liiallisesta metafyysisestä pohdinnasta. Esimerkiksi näin: Voinko todella sanoa, että puu on nurmikolla? Kyllä se siinä kasvaa ja havisee, pudottelee lehtiään ja kukkaketjujaan, mutta että on, mikä tuo on on, viittaako se johonkin pysyvään rakenteeseen vai kenties prosessiin? Jos se viittaa muuhun kuin rakenteeseen, eikö olisi parempi spesifioida tapahtuminen samantien tarkemmin, ja niin edelleen.

Ei minua sureta lainkaan, että rikastan kieltä kirjoissa, joiden lukijat tuskin edes huomaavat olla-verbin dominanssia. Paitsi puheesta, ihmiset oppivat kieltä kirjoista. Tämän kirjan lukijat eivät ehkä huomaa, kuinka heitä aivopestään lause lauseelta heidän lukemissaan kirjoissa ja lehdissä. Niin, varmasti nämä ihmiset lukevat enemmän lehtiä, kertakäyttölauseita. Eivät he taida lukea tätä runona. (Minusta tuntuu että lukutaidossani on olennaista vikaa, koska luen runona sanomalehteäkin, kunnes tuskastun.)

Mutta jos teen hyviä lauseita, ehkä jotakin tarttuu heidän tajuntaansa? Aavistus, että maailman voi jäsentää usein eri tavoin? (Jokin noista tavoista saattaa pelastaa huonon päivän.)

Sana non-fiction tuntuu kummalliselta. En pidä tietokirja-sanastakaan, non-fiction on sentään vähän laajempi. Olettamuskirja, uskomuskirja, ulkoahopotuskirja. Mutta millä tavalla muka ei sijoituta fiktioon, kun ihmistä kehotetaan valitsemaan suunnitelman x sijaan suunnitelma y, sillä “x on aikansa elänyt”. Eikä puhuta tehottomaksi todistetusta lääkkeestä tai perheväkivallasta tai muustakaan jarruttavasta, haitallisesta, vaan makuseikasta, tyyliseikasta. Nykyään asiat tulee tehdä näin. Ja: Aina, ei koskaan, olla.

Miten niin ei fiktiota?

Pidän kirjaprojektista, en ota sitä niin vakavasti, en ota omia kysymyksiä ja ärtsähtämisiäni niin vakavasti, tämä ei ole vakavaa, mutta tästä tehdään hyvin kielitty opus. Nautin työstä ja sen esiin ammentamista kysymyksistä. Oikeastaan leikin koko ajan. Kysymys on miltei huomio. Muodostaako olla-verbi joidenkin ihmisten maailman rungon? Jos maailma on tapahtumista, jotakin verbein ilmaistavaa, eikö tuollainen näkökulma kuulosta aika hurjalta? Sillä teoriat, käsitykset, ohjaavat näkemään toisia asioita ja peittävät toiset. Siinä mielessä teoria saattaa tappaa tai pelastaa, siinä mielessä teoria elää. Piknikillä ystävien kanssa katselen räksiä, jotka jahtaavat varista, säkisevät omaa linnunkieltään. Kuulisiko ja näkisikö niissä monotonian, jos niiden kanssa viettäisi enemmän aikaa?

Lämpö ajaa ihmiset varjoon. Sisällä kuumuus noruu hikenä kasvoja, kaulaa, reidensisuksia, selkää, käsivarsia. Jos tuulettimen käynnistää, silmät vuotavat. Basmatiriisi turpoaa lehmuksenvihreässä kattilassa pähkinöiden ja sipulien kanssa pilahviksi. Kesän todellisuuteen on vaikeaa uskoa, vaikka hikeä joutuu jatkuvasti nuoleksimaan ylähuulen päältä, näkymättömistä viiksistä.

Non-fiction makaa sängynpeitteellä kahtena kasana, en aio vielä taipua laskemaan kaihdinta, teen työtä aurinkolasit silmillä. Tonsatti lojuu varjoisassa nurkassa, viimeistelee kandintyötään. Kissa ryömii vaatekaappiin tai läähättää kylpyhuoneen lattialaatoituksella. Jos sulkee silmät, voi kuvitella Pompeijin rauniot ja aurinkorasvalta haisevan, pölyä mustaksi hierteeksi vaivaavan mönjän sandaaleissa.

Kenties non-fiction tarkoittaakin jotain, jota suositellaan uskottavaksi. En suostu unohtamaan vanhanaikaisuutta ja kieltäydyn. Lause lauseelta törmään haluttomuuteeni määritellä maailmaa sen kautta, mitä on ja mitä ei, uskoa tuohon jakoon, järjestää elämää sen mukaisesti.

Vaikka tuntuu hienolta oppia uutta ja löytää maailmaan uusia tulokulmia, kummallisinta on tajuta, kuinka asiat kulkevat ratojaan, vaikka nukkuisi kokonaisen viikon tai kymmenen vuotta. Kukat avautuisivat hiljaa, kenenkään huomaamatta, ehkäpä alalaji jäisi nimeämättä, kovakuoriainen kiipeäisi silti sen karvaista vartta ylöspäin. Veden kiertokulku pysyisi, vesi sataisi maahan, imeytyisi pesusienimäisiin savipatjoihin, valuisi mereen, haihtuisi, osa siitä harhautuisi vereksi ja rääksi, aaloegeeliksi ja kurpitsaksi. Tomaatiksi, joka leikattaisiin viipaleiksi aurinkokuivumaan. Joku ostaisi sen.

Joku kasvattaisi lapset, istuttaisi kasvit kevätmultaan, painaisi talikon maahan päkiän painalluksella, menisi juomaan korvattomasta mukista huikat aurinkoiselle säälle. Joku kannattaisi uutta moottoritietä, toinen vastustaisi. Joku pohtisi veroprogressiota konjakkilasi kädessä, puutarhassa.

Ja mitä, nukkuisiko vain. Ehkä, ei huomaisi eikä tietäisi. Nukkuen, valveilla, onko sen väliä silloin kun ei huomaa? Koristekirsikoiden kukat avautuisivat samalla tavalla, vain konditionaali merkitsisi eron. Jos en kuvittelisi.

Joinakin päivinä on painava ja väsynyt, toisina virkeä ja aikaansaapa. Joinakin päivinä on painava ja väsynyt, mutta myös aikaansaapa, kyseenalaistamaton. Levittää gluteenitonta pannukakkutaikinaa raparperisaarien mereksi syvälle uunipellille, ilahtuu koiran kommunikatiivisista riemunpurkauksista, saa vietyä palstalle kaksi laatikollista taimia, saateltua ne mullan syliin, peitettyä ne suojakankaiden alle.

Tietää tai havaitsee tai ei, odottaa illan tuloa, lupaa sujahtaa viileään peitteeseen, raajapujottelua.

“Voi kulta”, sanoo Tonsatti jokaiselle kuolleelle eläimelle, jonka auto on liiskannut tiehen lihan juovaksi. Itkettää. En osaa sanoa, onko se liiskaeläin, vai koira, vai Tonsatti, vai se, että olemme kaikki siinä, kuusikujalla. Mutta kurkkua kuristaa ja on pakko raapaista vähän olkavarresta ja koettaa hymyillä ja saada sanottua jotakin olennaista.

Jos nyt nukkuisi kymmenen vuotta, jos saisi nukuttua yössä enemmän kuin viisi, kuusi tuntia. Nukahtaisi jo kahdeksan aikaan, silloin kuudelta nouseminen ja fyysisesti raskas työ ei haittaisi niin. Tai jos nukkuisi kahdeksaan tai yhdeksään, uskottelisi keholle, ettei kesä katoa, vaikkei heräisikään kuudelta.

Kukat avautuisivat, hyttyset tanssisivat, haavat pudottelisivat pumpulimatojaan.

Havaitsen jotakin, jota en osaisi kuvitella tuosta noin vain. Vaihdamme puolta kadun varjoisalle puolelle iltapäivällä, aurinkoiselle aamupäivällä. Keho kerää lämpöä, vesitynnyri. Puutarhapalstalla ampiainen on siirtynyt riivaamasta työkalulaatikkoni sisäpinnasta pesää, muuttanut naapurin puolelle. Yksi miehistä kulkee palstalta toiselle, koettaa lietsoa naapuruusvihaa. Entä sitten, huomaan ajattelevani, jos joku tunkeutuu kaksikymmentä senttiä maksamalleni puolelle tai antaa voikukkiensa siementää tuuleen. Se on vähemmän vahingollista kuin se, että ärtyisin hänelle ja hän sitten myöhemmin etsimällä etsisi aihetta ärtyä käytännöistäni. Lopulta sitten palstalle pyöräillessä tekisi mieli kääntyä takaisin, kun näkisi naapurin hahmon. Sellaiseen ei voi mennä.

Entä jos ei huomaisi mitään tai ei tietäisi, mitkä kasvit marssivat tilaisuuden koittaessa saven yli. Jos ei tietäisi, miten maata kuuluu hoitaa tai miten siihen kuuluu suhtautua. Voiko sitä edes lainata, esimerkiksi, lainata tällä tavalla, järjestää savi-imua pehmeästi kaareileviksi penkeiksi ja lälliojiksi. Onko kolmekymmentä senttiä liika korkeus, entä neljäkymmentä? Kasvien juuret ovat vielä kovin pienet. Saven pitää ensin auttaa, saven ja ruohosilpun. Lierojen.

Mustarastas laulaa, viheltelee. Sen vartalo on oksan takana, alhaalta katsoen pyöräkkä kuin käellä. (Mielikuvituksen käki on iloinen, vilkas ja pilkukkaan pyöreä lintu.) Ihminen voi kulkea vuosikaudet näitä samoja katuja, panna merkille päätykolmiot ja syreenit, mutta ignoroida linnut tai ajatella äänen geneeriseksi linnunlauluksi, joka kuuluu asiaan muttei ole lähtöisin oikein mistään. Ja vaikkei mustarastasta kukaan kuuntele, se laulaa. Geneerinen lintu, kirppuineen, aukeilevine nokkineen, klovninsilmineen. Patti varpaassa, vatsa sekaisin, kaikkea sellaista, mitä ei osaa kuvitella muutoin kuin ajattelemalla käskyä olla paijaamatta lintuja, koska niistä voi saada syöpäläisiä.

Millaista olisi elää niin monen mustarastaan piirissä, että ne erottaisi toisistaan?

Ei, siitä en tiedä mitään. Kuten en muistakaan asioista, joihin en juuri sillä hetkellä varta vasten keskity, seuraa oksien muotoa ja lehtien mustaa pitsiä päivänkajon edessä, tajua, ettei tämä kaikki näyttäisi kuvattuna juuri miltään erityiseltä, vaikka kyse onkin jostakin täysin ainutkertaisesta.

Luen kummallisen pikku kommentin siitä Vihreästä Langasta, joka on päätynyt huusivalistukseen kissanvessan koppikatolle. Kommentti on osana Vuosaaren puistoriitaa käsittelevää pikkujuttua. Jutussa kerrotaan Lill-Kallvikinpuistosta, jota ollaan entisöimässä villiintyneestä puistometsästä vuoden 1928 asuunsa, muotopuutarhaksi. Lähiseudun asukkaat ovat vastustaneet entisöimistä, joka näyttäytyy lähinnä puiden hakkaamisena. Jutun mukaan on esitetty, että “paikan luonne on tuhottu ja suojaisa metsikkö leikkipaikkoineen ja kävelypolkuineen menetetty”. Puisto-osaston puolelta tähän vastataan näin:

Puiston entisöiminen on kulttuurihistoriallisesti tärkeää. Paikalla on sijainnut samanlainen puisto kuin Talvipuutarhan edessä. Tässä on tapahtunut väärinkäsitys, ja puistoa on luultu luonnonvaraiseksi mitä se ei ole koskaan ollut.

En ole ikinä käynyt Lill-Kallvikinpuistossa, joten minulla ei liiemmin ole mielipidettä asiaan enkä osaa arvioida, onko muutos ollut paikan hengen vastainen. Mutta puisto-osaston vastauksessa on jotakin hassua. On tapahtunut väärinkäsitys, puisto ei ole koskaan ollut luonnonvarainen. Siinä missä paikalliset asukkaat puhuvat paikan hengestä, puisto-osasto puhuu puiston hengestä - tai pikemminkin sen osasta, sen historiasta.

Sillä onhan toki selvää, että puisto ja sen maantieteellinen sijainti, tietty kumpu tai niemennokka, eivät ole aivan sama asia. Epäilemättä tuossa paikassa, jonka puusto nyt herättää intohimoja puolin ja toisin, on vallinnut luonnonvaraisuus. Kuinka kauan sitten, on historioitsijan vastattavissa. Paikasta on tullut puisto vasta, kun muotopuutarha on rakennettu. Onko siinä sitä ennen ollut pelto, suo tai jokin muu - sillä ei liene väliä. Selvää kuitenkin on, että luonnonvarainen tila on joskus vallinnut.

Muuttuuko paikan henki, kun se raivataan, tuodaan luonnosta kulttuurin piiriin, luonnonhistoriasta kulttuurihistorian piiriin? Onko paikalla, sellaisena kuin se oli ennen raivaamista, enää mitään merkitystä? Onko paikka kerran puistoksi nimettynä ja nimen unohtamiseen saakka eristetty ympäröivästä luonnosta? (Samaa voi kysyä kaupungista.) Mitä oikeastaan edes tarkoittaa luonnonvarainen? Eikö se sisällä kulttuurisen määritelmän, jonka mukaan ihmisen tekemä raivuu ei ole luontoa, mutta esimerkiksi majavan tekemä on? (Majava on hieman huono esimerkki, koska sen raivauskäytös on pitkästi geneettisesti periytyvää, kun taas meidän kulttuurimme - no, sen raivauskäytös on jotakin pitkälti kulttuurista, kulttuurin volymoimaa.)

Samalla tavalla voidaan kysyä, muttuuko ihminen eläimestä ihmiseksi, kun se synnytetään kulttuuriin, nimetään, erotetaan. Eräänä päivänä ystävä sanoo jotakin tavattoman hassunkurista: “Ruumiintoiminnot ovat vaikeita.” Niin, ymmärrän kyllä intention: ruumiintoiminnot ovat vaikeita, koska niiden raivaaminen on turkasenmoista hullunhommaa. Mutta toiselta kantilta ajatellen: ruumiintoiminnot ovat kenties helpointa, mitä on, sillä nehän tapahtuvat täysin siitä riippumatta, halusimmeko niiden jyskyttävän säännöllistä rytmiään vai emme. Mieliala, seksuaalinen halu, näpyt kaikki juoksevat kuukautiskierron kehää. Jos nimeän minän, jonka rajojen sisuksia tahdon yksinvaltaisesti ja mielivaltaisesti (kerrankin tämä sana on konkreettinen ja täsmällinen!) hallita, koen kenties ruumiintoiminnot vaivalloisina rikkaruohoina, kuritettavana luontona. Auttaako sen kysyminen, puhunko nyt kehon hengestä vai minän hengestä… onko tämä keho minun, vai päinvastoin.

Luonnon haltuunottaminen järjestämällä ja nimeällä on toimintaa, jossa on jotakin kiinnostavaa sen ulottuessa pidemmälle kuin ruumiintoimintojen nälkäinen vaade edellyttää. Kuten huomaat, harjoitan sitä itsekin usein. Paalutan eläimenkokemukseni maastoa, liputan ja laputan sitä, ja koetan vielä pitää mielessä, että tuuli saattaa milloin hyvänsä tempaista liput ja laput tiehensä.

Missä vaiheessa puisto lakkaa olemasta puisto ja muuttuu metsäksi takaisin, villiintyy? Kun kultuuri katoaa vai kun kulttuuri on kypsä ajattelemaan, että luonnollisella saattaa olla yhtä paljon (tai jopa enemmän) arvoa kuin kulttuurisella? (Kun kulttuurinen lakkaa pelkäämästä, että ellei se jatkuvasti paina luontoa alaspäin, se häviää.)

En tarkoita nyt, että vastustaisin muotopuiston ennallistamista. Kuten sanottua, en ole käynyt paikassa. Ja muotopuistoissa on jotakin vanhanaikaisella tavalla viehättävää. Ne, kuten kasvitieteelliset puutarhatkin valistushaaveineen, ovat kiehtovia jäänteitä toisenlaisesta maailmankuvasta, toisenlaisesta maailmasta. Ajatuksesta, että matematiikka on luontoa mahtavampi, tarkempi ja ikuisempi. (Tämä ajatus on päinvastainen sille ajatukselle, että matematiikka on kulttuurisinta, mitä on, abstraktioiden ääri - ja olemassa, koska sattuu olemaan tämä kaoottisesti esiinpuskeva luonto ihmisineen ja näiden kulttuureineen. Hieno sattuma, yhtä arvokas kuin maalaustaiteen helmet ja ravitsemustieteen tarjoama tarpeellinen ohjeistus!) Tästä ajattelusta tarvitaan toki esimerkkejä, jottei nykyiselle eetokselle sokeuduttaisi.

Mutta eikö olekin kiinnostavaa, kuinka menneistä ajoista tahdotaan muistuttaa? Sen sijaan, että esimerkiksi ihmisiä kiellettäisiin käyttämästä neonkirjaimisia harmaita pusseja, jotka Eufemian todistuksen mukaan ovat tämän kesän muotia, tai vaikkapa inhottavasti kahisevia räikeitä kansitakkeja, ja kehotettaisiin heitä sonnustautumaan viktoriaanisiin rytkyihin (jotka ovat viehättäviä - naisellakin voi olla valtava takapuolitoppaus ja korsetti), tai että kiellettäisiin ihmisiä parkitsemasta uudenaikaisia, rumankirjavia autojaan historialliseen keskustaan saastuttamasta turistien valokuvia empiretaloista, emmekö vain me kunnostelekin muotopuistoja historialliseen asuunsa? Ah puistot, niihin on helpompaa kajota! (Tietysti asiakkaat napisevat. Tai siis asukkaat. Joskus tuntuu, että nämä käsitteet sotkeentuvat kaupunginhallinnossa. Jos ette pidä kaupunkimaisesta puistosta, ette ole kohderyhmäämme, muuttaisitte maalle, shoppaisitte elämyksenne toisessa kunnassa, ja niin edelleen. Ja kuitenkin: onko parempaa paikan hengen tuntijaa kuin se, joka viettää aikaa tuossa paikassa, koska asuu sen viertä?)

Mitä koetan kirjoittaa? Ehkä sitä, kuinka hankalaa lehtien lukeminen on. Hesarin tilauksensa lakkauttamista työkavereilleen maininnut ystävätär on saanut kuulla, että sehän on kamalaa, koska eihän hän nyt saa tietoa. Minusta tuntuu pikemminkin, että mitä enemmän tutkin lehtiä, sitä täydemmäksi tulen täysin hyödyttömistä, pörisevistä kysymyksistä, ehtimättä perehtyä niihin kysymyksiin, joiden käsittelyyn voisin jotenkin vaikuttaakin. Enkö hitto vie voikin lukea parinkymmenen rivin pikkujutun, ja sinkoutua siitä luonto-kulttuuri -erottelun tutkailuun ja siitä jonnekin kuuntakaiseen ilmanalaan, jossa alan äkisti miettiä, kuulostaako ihan Pohjois-Korealta, jos joku kieltäisi kansitakit kulttuurihistoriallisin perustein. Entisöidään ihminen, tehdään siitä taas nöyrä ja jumalaapelkäävä, ja niin edelleen. Entisöidään paikat, jyrätään kaupunki paskaksi, istutaan taas töllin portailla tai maakuopan suulla ja mietitään, riittääkö pettuleipä yli talven.

Ei kukaan sellaista halua. Kulttuurihistoriallinen entisöiminen tarkoittaa jotakin muuta. Se on romanttinen hanke, jossa luodaan fantasioille kätevä pieni kulissi. Ai tällaistako se oli? Mutta ei, ei se ollut. Tietyssä aikakaudessa eläminen ei ole jonnekin erityiseen paikkaan menemistä ja hämmästelemistä. Se on pitkälti jonnekin syntymistä, kiinni kasvamista,ja ehkä myös kapinointia, irroittautumista, yritystä ponnistaa lähtökohdista edes sentin päähän, jotta voisi tarkastella ratkaisuja muurahaisperspektiivistä.

Kun jokin maanpalanen nimetään, irroitetaan historiastaan ja ympäristöstään, mitä sille tarkalleen tapahtuu? Tapahtuuko sille tuo jokin enemmän fyysisesti vai mielikuvissa?