Veloena

Laukut seisovat lattialla tyhjänä. “Ilman tietokonetta?” kysyy ystävä järkyttyneen kuuloisesti. “No, ajattelin et se on loma”, puolustaudun varovasti. Kerkiäähän sitä kirjoittaa myöhemminkin. (Vaikka toisaalta voisi tuntua mukavalta muistaa jälkikäteen, mitä koimme häämatkalla.) Voisi kyllä ottaa lehtiön ja kynän ja piirtää. Muistaakseni viimeksi Espanjassa istuin tuntikausia parvekkeella maalaten granaattiomenaa. Yläterassin mies tarjoutui ostamaan akvarellin, mutten myynyt.

(Akvarelli on siinä suuressa pahvikansiossa, jossa muutkin piirustukseni majailevat. Kukaan ei tunnu tietävän, missä kansio sijaitsee.)

Tuntuu kuin olisin lähdössä pidemmällekin. Mieleeni muistuu se päivä, kun muutin edellisen kerran. Olimme luutunneet kaikki kaapitkin ja lattiat reunoja myöten ja taisi sataa hieman räntää. Ojensin sanomalehtiin käärityn orkidean toveri Timolle ja kapusin vanhempien autoon. Ajoimme puistonlaitaa täyteen kuormatussa autossa, vilkutin ikkunasta Timolle. “Ettei Timon tule sinua ikävä?” kysyi äiti ikään kuin olisin muuttamassa maapallon toiselle puolen.

Jokin liikahti vapaaksi sinä hetkenä, kun jätin lapun pöydälle leivän kera ja lukitsin oven punaisten portaiden yläpäässä perässäni, matkasin autossa puolitoista tai kaksi kilometriä.

Nyt minulla on sellainen olo, vaikken tiedä miksi. Yleensä hermoilen ennen lähtöjä enkä tahdo saada nukahdettua. Nyt en jaksaisi pakata, koska kaikki tuntuu niin vääjäämättömältä. Tuntuu kuin kaikki ponnistelu olisi turhaa, sillä joka tapauksessa tuuli on kääntynyt ja tempaisee minut toisaalle. Unohdan välillä unissa senkin, että Vompattikin on lähdössä matkalle, onhan sentään kyse häämatkasta. Eikä unille voi kuin antaa anteeksi. Ne eivät suostu ajattelemaan Vompsua ja minua yhtenä kappaleena. Unessa olen yhtä yksin kuin aina ennenkin, kenties eläimet tai kauhu seuranani.

(Valveillakin saatan kyllä hämmästellä, etenkin nukkumaanmenon aikaan, tuota toista kehoa tässä samassa tilassa, sitä jännityksettömyyttä, jolla asetumme tuoleille tai sängylle. Tutun ihmisen läsnäolo ei täytä koko maailmaa ja viritä sitä vaan kutistuu päivä päivältä huomaamattomammaksi. On ponnisteltava, ettei vahingossa koeta kävellä toisen lävitse.)

Matkatavaralistalla on suuri joukko lääkeaineita. Se tuntuu kummalta, koska muistan hyvin, millaista matkalle lähteminen oli teini-iässä: ainoa apteekkitavara olivat laastarit, joita taas en enää pakkaisi matkaan. Laastareitahan saa kaikkialta. Laukutkin ovat muuttuneet. Missä vaiheessa lakkasin pakkaamasta kaiken itsepäisesti rinkkaan? (Oikeastaan en ole elänyt rinkkamatkaajaelämää muuten kuin rinkkapakkaamisen osalta, koska arvostan yksityisyyttä niin paljon, että mieluummin varaan huoneen yhden tähden hotellista ja skippaan viinin aterialla kuin nukun dormitoriossa. Minun matkustamiseni on hyvin ei-ihmiskeskeistä ja saatan suhtautua hyvinkin torjuvasti tunkeileviin matkailijoihin, joiden käsitys hyvästä matkasta sisältää runsaasti uusien kontaktien solmimista.)

Säätiedotuksen tarkkaileminenkin tuntuu pitkästyttävältä: seitsemäntoista astetta ja sadetta voi tarkoittaa lähes mitä hyvänsä. Tunisiasta juuri palanneet vanhempani selittivät pitkällisesti, että kolmekymmentäneljä astetta tuntui miltei viileältä eikä siinä säässä huvittanut oikein uida. Seitsemäntoista astetta - tarkoittako se sitä, että hameen alle on puettava pitkikset? Kauanko sandaalit kuivuvat? Onko järjettömyyttä pakata jalkoihin ne kolme päivää sitten saapuneet sandaalit, joissa käveleminen tuntuu ensimmäistä kertaa vuosiin täysin kivuttomalta? Entä jos jalat äkisti, salaperäisesti ja varoittamatta (mikä näkyy olevan niiden tapa) rätsähtävät hajalle alkulupaavuuksista huolimatta? Riittävätkö kahdet bikinit? Pitääkö niille, joiden luona nukumme neljä yötä, viedä ehkä joitakin tuliaisia Suomesta vai olisiko avuliaampaa viedä muassaan soijajugurttia ja tartexia, kun joka tapauksessa syömme hankalia ja kummallisia asioita heidän mielestään?

Ja niin edelleen. Kysymyksiä, tyhjät matkalaukut, tapahtumisen tuntu. Mutta mikään ei liikahda, ei vielä.

Joku on jo linnoittautunut ala-asteen vessaan. Vessaneteinen - onkohan tälle oikeaa nimeä - on hämärä tila, johon tihkuu vaimeaa valoa oven alaosaan poratusta kolmesta reiästä. Valo jää nilkkatasolle.

Ohi kulkiessaan yksi naisista hyräilee. Ääni nousee ja laskee sanallistumatta. Silti see kuulostaa enemmän ihmisääneltä kuin soittimelta. Entä jalat? En osaa sanoa, kuulostavat askelet ihmisääneltä, vaikka nekin ovat toki jossakin mielessä ihmisääni.

Ovi rapsahtaa, keski-ikäinen nainen fuksianvärisissä housuissaan huseeraa ulos vessankopista selkä edellä, kumaraselin, kantaen reppua sen suun kiristysnyöristä. Asento tuo mieleen kovakuoriaisen. Hän huomaa minut, nopea hämillinen hymy nousee hänen kasvoilleen ja hän sanoo: “Jahaa…” Nyökkään, hän nyökkää takaisin.

Astun koppiin. Kiskon housut alas, istun. Katseeni vaeltaa mitään etsimättä ja osuu kokoelmaan esineitä. Melkein tyhjä vessapaperirulla… lattialle rutistettu käsipyyhe… pinni seinänviereen pudonneena… vino etusormi. Katson tarkemmin. Vasen etusormeni on alkanut kaartua. Melkein hengästyn, koska kai olisi huomannut jo ennen, jos se olisi aina kaartunut. Tapahtuuko kehossani muutoksia, joista olen tuskin tietoinen? Missä vaiheessa kuluivat ne kymmenen vuotta, jotka olen käyttänyt kuparikierukkaa? (Ostin tänään uuden, apteekista. Sellaisen saa ostaa reseptittä, varmaankin siksi, että sille on hankalaa keksiä vaarallista väärinkäyttöä.) Miten ne vuodet kuluivat? Mitä niiden aikana tapahtui huomaamattani?

Vilkaisen vielä kerran vasenta etusormeani. Sitten lasken käteni lukolle, toisen ovenkahvalle, avaan oven, astun ulos, sammutan puolivaistomaisesti valon takaani vessakopista. Vinossa, se on vinossa.

Joskus lukiessa törmää ihan hassuihin kivahduksiin ja murinoihin, kun sinänsä avomielisen tekstin joukossa on äkisti lause, joka törröttää tutkiskelevan otteen tekstivirrasta ehdottomana ja erottuu siksi, ettei itse voi mitenkään onnistua samastumaan sen asenteeseen.

Luen Juha Varron ja Hakim Attarin teosta Syvä laulu. Vaikka kirjoittajat porautuvat johonkin perinjuurin tuttuun ja helposti samastuttavaan ajatukseen ihmisen ulkopuolisuudesta ja kauhun sanattomuudesta ja äänensävyjen muuttumisesta korahteluksi ja huudoksi tässä tilanssa, töksähdän seuraavaan fragmenttiin:

vinoutuneiden ihanteiden (terveys, pitkä ikä - kaikki ikävystyttävä!)

Ehkä on parasta siteerata kohtaa hieman laajemmin:

On outoa, kuinka vaikea meidän on huomata, että jokaisessa ihmiskulttuurissa - ja monissa eläinkulttuureissa, ihme ja kumma - humaltuminen on tärkeä osa ihmisenä olemista. Ihmiselle on annettu osa, jossa saa selvästi näkyville rajallisuutensa: tietää, ettei ole kaikkia mahdollisuuksia mutta voi ne kuvitella. Kukaan ei kestä sitä kaiken aikaa selvin päin.

Vasta kulttuuristen väärinkäsitysten - kirkkouskontojen, elämänpuhdistusliikkeiden, vinoutuneiden ihanteiden (terveys, pitkä ikä - kaikki ikävystyttävä!) - mukana voi tulla vaatimus kieltäytyä humaltumisesta. Se on itsensä ja yhteisönsä rankaisemista synneistä, joita ei kukaan ole tehnyt, eräänlaista hybristä, ylimielisyyttä, jossa ihmisen rajat nähdään väärin, ikäänkuin ihminen olisi jumala, kone, kaikki, vain itsensä.

Jos kuitenkin joku suostuu näkemään humaltumisen ytenä ihmisen eksistentiaalina, olemista kuvaavana piirteenä, koko käsitys muuttuu. Samalla tavalla kuin tarvitsemme kuunteluhetkiä (jumalan, kaiken, toisen, luonnon, ihmeen edessä), tarvitsemme humaltumista.

Kyse on myös sanan metaforallisesta käytöstä: joka kieltäytyy kokemasta alkoholin ja huumaavien aineiden aiheuttamaa humaltumista, on myös kykenemätön humaltumaan kauneudesta, äänistä, mauista, tuoksuista, rakkaudesta, toisesta ihmisestä, luonnosta. Kyse ei ole keinotekoisesta tilasta, “kemiallisesta myrkytyksestä”, vaan antautumisesta, antautumisen harjoittelusta, antautumisen rajojen tunnustelemisesta, antautumisen oppimisesta, oppimiseen antautumisesta.

Kyse on samasta kuin rukouksessa. Jos uskaltaa antaa toisen olla äänessä eikä itse koko ajan puhu (ota tilaa, määrää sisältöä, hallitse), saattaa voittaa itsensä maailmaan.

Tuo kohta hämmentää minua suunnattomasti. Vaikka pidänkin selvänä, että olen monessa mielessä ulkopuolinen yhteiskunnassa ja tunnistan ulkopuolisuuden niin työhaastatteluissa kuin sivistyneillä päivälliskutsuillakin ja pääsen siitä oikeastaan vain kävellessäni ajatuksiini vaipuneena sekä käsitellessäni eläimiä tai ystävyyden helähtäessä oikein kirkkaalla tavalla, en ymmärrä, miksi tästä kaikesta pitäisi seurata halu antautua asian kurjalle tilalle. Sillä on myös niitä hetkiä, jolloin tunnen syvää yhteyttä toisiin ja maailmaan, ja voin tehdä melko paljon edistääkseni näiden hetkien toteutumista. Tietysti joku voi nyt väittää, etteivät nämä hetket muuta kohtalonomaista perusyksinäisyyttäni miksikään, mutta suoraan sanottuna moinen vivahteettomuus ja ehdottomuus ei kuulosta minusta järkevältä, kun kuitenkin huomaan selkeästi, miten ilahdun ja saan voimia tuollaisista hetkistä. Enkä osaa hahmottaa, miksi tällaisille ystävyyden iloille antautuminen ja kauneuden välillä suorastaan painostavana kokeminen olisi ristiriidassa sen kanssa, että tahtoisin elää kivutonta elämää.

Niin minä näet terveyden ajattelen - kivuttomuudeksi, ennen kaikkea. Tarkoitan nyt fyysisiä kipuja sikäli kuin hermoverkon kivut nyt voidaan erottaa fyysisiksi ja psyykkisiksi. En siis puhu epätoivosta enkä surusta kaikkine kehollisine oireineen, sillä vaikka en niitäkään toivo, en sentään tahdo niiden täysin katoavankaan, vaikka haluankin ne kernaasti vaimeudeltaan käsiteltävinä. (Niiden täyden lakkaantumisen toivominen lienisi varmin keino hankkia epäonnistuneisuuden tuntemuksia.) Mutta kivuton tahtoisin olla. Ajattelen lapsuutta sinä jaksona, jolloin ajatus kivusta tai kipu ei ollut läsnä juurikaan. Murrosiässä kaikki muuttui, ensin polvien rasitusvammojen ja myöhemmin lonkan murtumisen ja sitten nykyisten jalkateräongelmien kanssa.

Minusta kivuttomuudessa ei ole mitään ikävystyttävää. Pikemminkin päinvastoin: on äärimmäisen ikävystyttävää, jos ei voi kivuiltaan kävellä ystävän luokse tai keskustaan. On vaikeaa keksiä ikävystyttävämpää, epähurmiollisempaa ja katkeroittavampaa asiaa kuin kipu. Siksi tuntuu jotenkin hassulta, että joku vastustaa niin kovasti terveyttä ja pitkää ikää ihanteina. Se kuulostaa korvissani murrosikäiseltä tai jotenkin jopa lapselliselta, vaikka arvelenkin, että siitä tuskin kuitenkaan lienee kyse. Ehkä kirjoittajat vain hahmottavat terveyden ja pitkän iän toisin, jotenkin kahlitsevina ja ällöttävinä, eikä hurmiona siitä, että pystyy nousemaan jaloilleen sävähtämättä tuskin näkyvästi.

Ja mitä pitkään ikään ja vanhuuteen tulee, minusta vanhuksissa on jotakin hyvin vaikuttavaa, heillä on toisinaan kärsivällisyyttä ja kokemusta ja uskallusta pitää päänsä; sitä näkee harmittavan harmoin nuoremmissa ihmisissä, jotka tuntuvat halukkailta vääntymään ties mihinkä sirkustemppuun, jos vain joku taputtaa käsiään. (Raivostuttaa, kun saan itseni kiinni tästä, mutta se on vain häivähdys ja annan sen anteeksi saman tien - en halua yli-inhimilliseksi enkä täydelliseksi, tämä riittää.)

Yksi asia, jota teksti saa minut makustelemaan, on asioiden monimutkaisuus. Sillä vaikka voisi ajatella, että jos ei tahdo kipuja, pitäisi samalla välttää myös vanhaksi tulemista ja kammoksua sen lähes automaattisesti mukanaan tuomaa toisten huollettavaksi jäämistä, sairalloisuutta, kipua. Mutta omat kipuni ovat oikeastaan kääntäneet mieltäni aivan toiseen suuntaan: Juuri nuorempana, kun en ajatellut juurikaan kipuja tai kuvittelin, että ne saa hallintaan tai haltuun joillakin yksinkertaisilla harjoitteilla tai operaatioilla (tyyliin konemetafora), ajattelin, että ei ole totisesti mitään mieltä elää yli kaksikymmentäviisivuotiaaksi tai ainakaan yli kolmikymppiseksi, koska sen ikäisenä selvästi ihmisillä alkaa olla kremppoja ja elämän mittakaavassa sen täytyy tarkoittaa ikävystyttävyyttä sekä itselle että muille. Mutta vähitellen kipuihin onkin tottunut, ja vaikka toivonkin kivuttomia tiloja mahdollisimman pitkäkestoisesti, yllättäen huomaan kipujen oikeastaan antaneen vanhuudelle ihan erilaisen imagon. Tiedän jo, etteivät kivut tarkoita kaiken hyvän ja mielenkiintoisen loppumista, ja vaikka toivonkin niiden pysyvän siedettävinä tai mieluiten häviävän tiehensä haittaamasta kävelemistä, en pelkää vanhuutta samalla tavalla kuin ennen. Sen sijaan olen alkanut pitää rappioromantiikkaa vähän pitkästyttävänä, koska vuoronperäinen hurmio ja paskana oleminen tuntuu telkeävän ainakin omat voimavarani silkan selviytymisen tasolle, vaikka olisi paljon pitkäjänteistäkin työstettävää.

Kummalta tuntuu myös kohta, jossa väitetään, ettei humaltumaton voisi nauttia tuoksuista, väreistä, mauista. Omalla kohdallani näet huomaan, kuinka paljon tarkempi olen yksityiskohdille selvin päin. Antaudun tilanteille ja maailmalle helpommin selvänä, koska silloin maailma ei tunnu yhtä uhkaavalta. Ehkä kirjoittajat kokevat tämän toisinpäin? Olen toki kuullut, kuinka moni kokee maailman ahdistavuuden hellittävän vain aineissa, mutta minulla siirtymä tuntuu menevän toisinpäin. Minun humalamaailmani on jokseenkin pelottava enkä pidä monista sen piirteistä. Yksi piirteistä, joista pidän erityisen vähän - se ei oikeastaan ole pelottava piirre vaan ainoastaan vastenmielinen kaikessa epäkohteliaisuudessaan - liittyy siihen, mitä siteeratun otteen viimeisessä kappaleessa käsitellään - antautumista, kuuntelemista ja tilan antamista. Humalassa saattaa nimittäin äkisti joutua sellaiseen minäntilaan, jossa muuttuu loputtomaksi puhekoneeksi ja kesken selitystään tajuaa äkisti dominoivansa tilannetta puheellaan ja ettei osaa lopettaa puhumistaan juuri kuinkaan ja kaiken lisäksi selittävänsä jotakin, mikä ei edes tunnu tärkeältä käsitellä (ei siinä eikä myöhemminkään). Sellainen tila on minusta jotenkin rukouksen äärimmäinen vastakohta, ja olen huomannut, etten ole ainoa humalassa puheripuloiva. (Jotkut tekevät tätä jopa selvinpäin eivätkä koe sitä ongelmaksi; en tarkoita, että se pitäisi kokea ongelmaksi, mutta minä kyllä koen sen sellaiseksi omalla kohdallani, ellen sitten puhu jostakin elintärkeästä, ja useimmiten en. Se ei ole vaarallista, mutta riittävän ärsyttävää mykistääkseen minut joksikin aikaa täysin.)

Huooh, rappioromantiikka ei vain kosiskele minua näemmä lainkaan. Ei se tarkoita, etten joskus maistelisi viiniä ja kikattaisi tai itkisi maailman pahuuden ja hyvyyden ja kauneuden ja rumuuden sekoitusta. Mutta huomaan äkisti tätä kirjoitusta vasten, kuinka yksinkertaisesti on niin, että minusta terveyden ja pitkän iän väheksyminen on suunnattomasti pitkästyttävämpää kuin totaalinen väheksymättömyys. Miksi ihmeessä terveydestä ja pitkästä iästä ei voisi humaltua siinä missä muustakin? Kyllä minäkin olen sitä mieltä, että hurmiolla ja humaltumisella on paikkansa, mutta tarvitseeko sen tarkoittaa, että on jotakin, joka ei sovi tämän humaltumisen kohteeksi (kivustakin voi tehdä perversion) ja tuo muu on pitkäveteistä ja tylsistyttävää? Minusta on esimerkiksi jännittävää ja avartavaa koettaa esiintyä kunnon ihmisenä jossakin työpätkässä, joka tehdään ihan oikealla työpaikalla, jossa on työunivormut ja muut meikkaavat ja pesevät hiuksensa päivittäin. Epäonnistun näemmä kerta toisensa jälkeen viimeistään siinä vaiheessa kun toiset kysyvät, mitä olen aiemmin tehnyt ja mitä oikein elämältä haluan, mutta sehän tekee jutusta vain haastavamman ja vaikka saatankin välillä uupua ponnistelussa ja kokea syvää ja totaalista ulkopuolisuutta, löydän pian itsestäni halun hakeutua uudelleen tuollaiseen koetokseen, koska eihän sellaisessa epäonnistuminen niin vakavaa ole eikä minun tarvitse olla samanlainen kuin nuo toiset (ja ehkä hekin kaikki kokevat itsensä salaisesti ulkopuolisiksi, vaikka kertovatkin elämäntavoitteistaan uratermein).

Se saattaisi tuntua vakavammalta, jos en luottaisi kykyyni löytää kyllä jotakin työtä. Mutta huomaan olevani aika paljon kaikkiruokaisempi kuin moni tuttava töiden suhteen; se toki lieventää paineita. Minusta on vain niin helppoa ajatella, että todellinen arvokkuuteni riippuu aivan muista asioista kuin siitä, mitä teen. Olkoonkin, että toki järkytyn, kun minua kohdellaan alentavasti tai huonosti, kuten joihinkin ammatteihin näemmä kuuluu lähes oletusarvoisesti. Mutta luulen, että tuo järkytys on hyödyllistä - se muistuttaa siitä, miten vaikeaa elämä saattaa olla niille, joille on syötetty ajatus ihmisarvon työstä riippumisesta ja jotka eivät voi jostakin syystä hakea muuta kuin hanttihommia. Se muistuttaa elävästi ja konkreettisesti siitä, että ihmisiä tulisi kohdella ystävällisesti ja asiallisesti piittaamatta siitä, näyttävätkö he oudoilta tai tekevätkö he sellaista työtä, jota ei itse haluaisi tehdä.

Eksyinpä taas kauas aiheesta - tai oikeastaan en, sillä Syvässä laulussa kirjoitetaan paljon romanikulttuurista, josta flamencokulttuuri kasvoi. Romanikulttuuri tuntuu pitkälti koostuvan juuri ulkopuoliseksi jättämisen kokemuksesta. (Ihmisoikeusliiton mukaan romanit ovat meilläkin yksi ennakkoluuloja rankimmin kohtaavista ryhmistä.)

Jään lukemaan kirjaa eteenpäin ja miettimään, miksi ulkopuolisuuden tuntemuksista tarvitsisi seurata halu valittaa ja ulvoa. Tunnistan tuon tuntemuksen ja jopa tuon halun hetkittäin, mutta enimmäkseen en jaksa kuunnella esimerkiksi valittavansävyistä laulua. (Vaikka suomalainen iskelmämusiikki nyt onkin kaukana syvästä laulusta, sen valittava, alistunut sävy ei vetoa minuun ihan samasta syystä - tiettyjen tunteiden paisuttaminen ja kivettäminen asenteiksi ei minusta tunnu hyvältä idealta. En tarkoita tietenkään, että nämä laulut tulisi kieltää tai muuta sellaista, mutta minusta tuntuu, ettei minulle tee hyvää velloa niiden mielialassa ja tehdä itsestäni kaikukoppaa sille; mielestäni käyn täysin kestämättömäksi, jos ajattelen elämän lipuneen ohi jo ja että tuoppi on paras ystäväni.) Tunnistan tunteen, mutta haluan toisenlaisen asenteen. Herkän, lohduttavan, mietteliään, helpommin iloon kääntyvän, monisyisemmän. (Liian suoraviivaisella tavalla iloisia lauluja en niitäkään pidä kauhean mielenkiintoisina kuunnella, tanssia kylläkin. Ehkä ne on tarkoitettukin liikahdeltaviksi, ei kontemploitaviksi, kuten Shusterman esittää.)

Tuntuu hauskalta lukea kirjaa flamencolaulusta, johon suhtaudun kuitenkin aika ambivalentisti. (En jaksa kuunnella sitä kovin pitkiä aikoja ärsyyntymättä lievästi.) Tuntuu kiinnostavalta tunnustella, aiheuttaako aiheesta lukeminen muutoksia suhtautumisessa. Toivoisin laulun avautuvan minulle ärsyttämättä lainkaan. (En pidä itsestäni ärsyyntyneenä, se tuntuu umpimielisyyden ja ymmärtämättömyyden osoitukselta.) Samalla mietin, miten olisi käynyt, jos polveni olisivat kestäneet flamencon ja olisin jatkanut sitä jatkokursseille ja ehkä tänne saakka. Olen kuitenkin oppinut pitämään monesta jazzkappaleestakin nimenomaan niitä stepaten tanssimalla, niihin eläytymällä, niiden maailmassa liikkumalla, puhumattakaan afrikkalaisesta ja itämaisesta musiikista, jotka ovat avautuneet juuri tanssin kautta kokonaan. Ehkä olisin virittynyt flamencoon? Miten se olisi muuttanut esteettistä käsitystäni? Minulla on monia ystäviä, jotka diggaavat flamencoa ja ovat tanssineet sitä. Ehkä voisi kysyä heiltäkin. Mutta tietysti heidän luonteensa ja luontumuksensa ovat erilaiset kuin omani; ehkä he tarvitsevat flamencon nimetöntä huutoa ja karheutta siinä missä minä tarvitsen lohduttavaa ääntä?

Ehkä nämä kysymykset on hyvä muistaa kirjaa lukiessa ja myöhemmin flamencoon törmätessä. Joka tapauksessa kirja, töksähdyksestäkin huolimatta, käsittelee tärkeitä aiheita ja avaa monta käsitettä mielenkiintoisella tavalla ja enimmäkseen huomaan olevani sen kanssa yhtä mieltä siitä, että elämässä pitää olla riittävästi hiljaisuutta, sanallistamatonta, järjetöntä, säröä:

…voi nähdä, kuinka samuus säröilee, murtuu paikoin, päästää esille jotakin, joka on kokonaan outoa ja entiseen sopimatonta. Juuri säröileminen on tärkeää, jopa säröjen tekeminen, rikkominen on tärkeää, jotta elävä pysyisi elävänä.

Syvä laulu osoittaa, kuinka tämän voi tehdä. Voi kieltäytyä ottamasta maailmaa valmiina, voi rikkoa kaikki yritykset jatkuvuuteen, lainomaisuuteen, toistoon. Ihminen voi ottaa todesta elämänsä katkelmallisuuden ja alkaa rakentaa siitä elämänsä yhteyttä. Kuitenkin on niin, että kaikki paljastuu kohtauksittain, fragmentteina jostakin suuremmasta, jota ei koskaan elämänsä aikana näe. Miksi ajatella sitä suurempaa, kun käsissä on kaikki, mitä on?

Ehkä tässä on jokin suuri mentaliteettien ero takana - minä en onnistu näkemään maailmaa valmiina juuri kuinkaan ja toiston ja lainomaisuudenkin näkeminen edellyttää valtavia ponnisteluita, joita ilman maailma rikkoutuu todella pelkäksi kiiltäväksi sirujen kasaksi. Ja nuo sirut viiltävät kipeästi. Mutta ne voivat muuttua.

Ehkä ero on siinä, että oletan, että elämä voi muuttua ja että se voi kaivata muunkinlaista kuin rikkovaa, rempovaa ja äkillistä muutosta. (Itse asiassa olen aika varma siitä; en kiellä rempaisujen tarpeellisuutta mutta huomaan, että yleensä olen remponut enemmän ja tarttunut sattumiin kuin koettanut edetä harkiten ja niin koko muu perheeni toimii myös - huomaan sen selvästi verratessani meidän elämiämme joidenkin toisen perheen ihmisten elämiin.) Ei se ehkä muutu paljon, mutta vähäkin voi olla merkityksellistä. Luopuminen ajatuksesta, että täytyy olla tietynlainen, esimerkiksi. Tai luopuminen ajatuksesta, että on tällainen eikä voisi muuttua mitenkään. Ehkä se tarkoittaa sitä, että tarvitsen juuri päinvastaista suuntaa - olen toisella suunnalla kuin rivien välissä neuvojaan jakavat kirjoittajat uskovat lukijan olevan. (Ei ole universaalia reittiä rautatieasemalle mistä hyvänsä kaupungin kadunkulmasta käsin ja vielä vaikeampi on tietysti neuvoa sitä, joka tahtoo vain kuljeksia ympäriinsä kiireettä ja määränpäättä, eksyä ajatuksiin ja ajattelemattomuuteen satunnaisesti ja kaikesta vastaantulevasta jollakin tavalla elähtyen.)

Yhtä kaikki, tunnistan monet huolenaiheet mutten huolenaihetta siitä, että joku pitäisi terveyttä ja pitkää ikää ei-pikästyttävinä seikkoina.

Vompsun terapeutti oli sanonut tälle jotakin, mikä sai tämän purkautumaan kotona pitkällisesti: terapeutti oli sanonut, että kyllähän kommunikaatiossa nyt usein tulee mieleen tosi aggressiivisia mielikuvia ja mielitekoja ja että ne ovat ihan okei, ratkaisevaa on, mihin toimiin ryhtyy. Vompsu istuu sängyllä ja selittää levottomasti. Leikattu käsi on sullottu siniseen kantoliinaan. “Mutta ei mulle tule niitä aggressiivisia mielikuvia! Niitä tulee tosi harvoin! En osaa sitä!”

Nyökkään ja sanon, että sehän se kai minunkin ongelmani, juttuni ja osittain ehkä hyveenikin on. (Ei kai yksikään piirre ole yksinomaan hyödyllinen tai haitaksi.) Kun ajaudun ristiriitatilanteeseen - kuten tänään työssä käy - en osaa suuttua, vaikka ymmärränkin järjellä, että turhaan tässä minulle kiljutaan, koska olen toiminut ohjeistuksen mukaisesti ja tähän toimintamalliin on aina ennen oltu oikein tyytyväisiä. Jos jossain nyt syytä on, niin sitten puutteellisessa kommunikaatiossa kaiken kolmen osapuolen välillä - kaikki ovat olettaneet toimivansa sulassa yhteisymmärryksessä asioiden etenemisestä ja kokeneet toimivansa asiallisesti, mutta kaikilla onkin ollut mielessään aivan erilainen kuva prosessista, ja nyt kun se ei toteudukaan, siitä syntyy kummallisia reaktioita. Minä tulen vain surulliseksi ja näen paljon vaivaa saadakseni tilanteeseen sovinnon.

Jos reagoisin sillä tavalla kuin kai aika monet reagoivat - kiroilevat mielessään, fantasioivat kostoista ja sen sellaista (olen tässä kertomusten varassa; muistan kyllä joitakin verbaalisella tavalla aggressiivisempia jaksoja elämästäni, mutta niistä on kauan enkä enää muista, miksi nimesin ihmisiä sillä lailla päässäni) - saattaisin saada pahaa jälkeä aikaan. Sen sijaan tulen surulliseksi, voi että miten surulliseksi, siitä että minulle huudetaan, mutta en osaa olla vihainen kellekään tai edes asioiden tilalle. Itkeskelen syödessäni vihreitä papuja mutta sitten vähitellen rauhoitun, koska tiedän toimineeni mielestäni reilusti ja ohjeiden mukaisesti ja se on lopulta tärkeintä. Jos olenkin tehnyt virheitä, ne ovat johtuneet perehdytyksen puutteesta sekä fasaaninaivoisuudesta, eivät ilkeydestä tai ylimielisyydestä. (Jostakin syystä näyn pitävän niitä hankalampina seikkoina.) Vastaan syytteisiin harkitusti ja vasta itkeskelyn jälkeen. Ei ole vaikeaa olla pahoillaan kommunikaation huonontumisesta. Itse asiassa en tiedä lainkaan, kuinka olla olematta pahoillaan tuollaisesta seikasta.

Luulen, että tässä (toki vain suhteellisessa) kyvyttömyydessä suivaantua on hyvätkin puolensa. Jotenkin tuntuu siltä, että kun selvitän asioita, toiset todella rauhoittuvat. Aistivatko he ehkä sen, ettei kyse ole vain korulauseista vaan että olen todella pahoillani ja huolissani? Ainakin he rauhoittuvat ja myöntävät kommunikaation toimineen hyvin tuohon kyllästymispisteeseen saakka. Ja että se toimii taas, että he ymmärtävät, missä mennään.

Luulen, etten olisi mennyt Vompsun kanssa naimisiin, jos hän osaisi ilkeillä mielikuvissaan. Olen elänyt sellaisten ihmisten kanssa, mutta meidän välillemme jää aina ammottava kuilu silloin kun toinen alkaa tilittää näistä tunnoistaan ja etenkin jos hän uskoo osaavansa lukea ajatuksiani ja väittää minunkin kokevan niin (tajuisesti, alitajunnan prosesseista on turhaa riidellä tai spekuloida). En usko, että kyse on hyväksymisen puutteesta - mutta tämä on “uskoa”, ei “tietää” - vaan että enemmän kyse on säikähdyksestä, olenhan pelästynyt itseänikin niinä hetkinä, niinä muutamana kertana, kun pinnani on pettänyt ja olen selvittänyt jonkin asian, jonkin ihmissuhteen juurta jaksain. On aivan totta, mitä psykologit kirjoittavat, että viha tuo mukanaan oikeutuksen tunteen: minun on oikeus kokea näin, enää et kohtele minua tuolla tavalla. On totta, että se on voimaa, se on kuin salama, joka sähköistää kehon ja kipinöi hampaissa.

Mutta minulle käy niin hyvin harvoin, Vompsulle varmasti vieläkin harvemmin. Ja silloinkin, kun niin käy, kohde on usein hieman epätarkasti määritetty ja saa niskoilleen sellaistakin jyrinää, joka oikeastaan liity hänen tekemisiinsä kovinkaan tarkasti, vaan enemmän omiin odotuksiini ja sitten joihinkin hämäriin tilanteiden tulkintoihin, jotka saattavat olla aika antiikkisia. Odotukset - niin, sen kai jo ymmärrän, että ne poikkeavat toisistaan.

Sen sijaan monet asiat saavat minut hieman surulliseksi. (Onneksi on vielä enemmän seikkoja, jotka muhivat iloa.)

Elän ukkosenjohdattimena muutamassakin eri tilanteessa, maadoitan tuota toisten oikeutusta ja vihaa, ärtymystä ja odotusten pettymistä. Koetan kuunnella ja kysyä joitakin avaavia kysymyksiä ja huomaan vasta jälkikäteen, kuinka jännittynyt kehoni on - tietysti, koska salamat on nipistelty sen sisään. (Mutta itse tilanteessa se käy luontevasti, koska siinä en yleensä koe mitään muuta kuin halua kuunnella ja kysyä, halua vakuuttaa, että jep, normaaliahan se - ikään kuin ymmärtäisin sellaista jokapäiväisenä ilmiönä - ja että ehkä asiaa voisi tarkastella myös näin ja näin. En koe valitsevani mitään roolia, se vain loksahtaa päälle. Väsymyksen huomaa vasta tilanteen jo mentyä.)

Jotkut psykologit väittävät, että vaikka aggressiivisia mielikuvia ei saakaan tavoitettua tai koettua, ne silti ovat olemassa jossakin syvemmällä, ulottumattomissa. En tiedä siitä, koska tuo ulottumaton on ulottumaton. Se kyllä kiinnostaa, mitä siitä seuraa, ettei voi ottaa säännöllisesti virkistävää viha-oikeutuksen trippiä. (Yhdestä seikasta sentään ärryn takuuvarmasti: siitä, että hyväntahtoisuuteni kyseenalaistetaan tilanteessa, jossa olen ollut hyvällä mielin ja utelias, innokas syventämään tuttavuutta. No, tämä epäilemättä liittyy historiaani, koulukiusaamiseen ja sen sellaiseen.) Tarkoittaako se sitä, että ajattelu tylsyy ja surumielistyy, kuten jotkut veikkaavat? Vai tarkoittaako se sitä, että on halukas kerta toisensa jälkeen tinkimään omista oikeuksistaan, jotka periaatteessa hyväksyy mutta joita ei osaa paikaantaa tähän kehoon tässä ja nyt? Vai tarkoittaako se mitään tuollaista? Tarkoittaako se ehkä, ettei osaa identifioida sillä lailla suuttumisia ja helpotuksia yksittäisiin kehoihin vaan ennemmin ilmapiiriin ja tilanteisiin, yhdessäoloon, lähentymiseen ja kauemmas kavahtamiseen?

Nämä ovat vain kysymyksiä, joihin en osaa vastata. Tiedän vain sen, että tunnistan hyvin Vompsun hämmennyksen ja kun totean siihen hajamielisesti jotakin siitä, kuinka tuo ominaisuus tai piirre tai tosiasia, ettei koe kuin aivan ääritilanteissa raivostusta ja halua pistää toinen maksamaan viimeistä penniä myöten kiljumisensa tai manipulaationsa - hänhän näkyy jollakin tavalla tarvitsevan sen - johtaa helposti siihen, että saa huomata toimivansa ukkosenjohdattimena, hän nappaa ajatuksesta välittömästi kiinni ja sanoo: “Juuri niin!” ja luettelee suhteita, joissa on toiminut juuri sellaisena. Osaan nimetä lähipiiristäni useita ukkosenjohdattimia. Heidän kanssaan on tavattoman helppoa olla, koska joissain asioissa (vaikka ei kaikissa, ei tämä sentään mikään maailmankuvaa tyhjentävä kategoria ole, laupias taivas, kaukana siitä, tämä on lehti tai neulanen kokonaisessa metsässä, eikä metsä ole sama asia kuin neulanen tai lehti) heidän kanssaan puhuu samaa kieltä.

En halua nyt kirjoittaa, että tämä olisi hyvä piirre tai parempi kuin vaihtoehtonsa. Ei, en osaa sillä lailla arvottaa näitä seikkoja (koska on niin monenlaisia konteksteja ja näkökulmia ja epäilemättä piirre kuin piirre on hyödyllinen joissain niistä ja ihminen osaa aika ihailtavasti suunnistaa positiivisen palautteen avulla niihin konteksteihin ja tilanteisiin, joissa hänen piintyneistä luontumuksistaan ja kenties osittain temperamenttipiirteistäänkin on hyötyä harmin sijaan enkä taatusti ole itse niin monitahoinen tai kameleonttimainen, että osaisin nähdä mukavat ja arvostettavat puolet niissä tilanteissa, joiden suhteen omat taipumukseni muodostavat enemmän esteen kuin pääsylipun) enkä usko edes, että tätä voi ainakaan täysin valita (ainakaan aikuisiällä), ja joskus saatan huomata ihailevani suunnattomasti sellaista ihmistä, joka kieltäytyy, osaa kieltäytyä, ukkosenjohdattimen roolista tilanteessa. Hänen ei tarvitse epäilemättä meidän johdattimien lailla säädellä sosiaalisten tapaamistensa määrää yhtä tarkasti, koska hän ei yksinkertaisesti kuormitu samalla tavalla. Tai sitten olen väärässä koko ilmiöstä, sekin on aivan mahdollista.

Mutta tunnistan, mitä Vompsu sanoo, ja hän tunnistaa, mitä minä sanon. Se tuntuu tärkeältä sovun kannalta, koska kumpikaan ei voi kuvitella, että toinen koettaisi tunkea toista johonkin omakseen ja siksi hyödylliseksi kokemaansa, ei tämän asian kohdalla. Ja tilanne työasiankin suhteen rauhoittuu, luulen, että suutahtanut huomaa suuttumuksensa yksinkertaisesti purkautuvan, asioiden on edettävä välittömästi ja sovussa. Ne etenevätkin, ja illalla olen taas tyyni ja ehdin ajatella sitä seikkaa, miten eri lailla eri ihmiset kokevat maailman, ja kuinka vaikeaa on kuvitella jotakin kovin kaukaista maailmanhahmotusta. Siitä voi kuulla tai lukea, sen voi tajuta mahdolliseksi ja jollekin vallitsevaksi. Vähitellen omakin maailma tietysti muuttuu… tuskastuttavan hitaasti ja samalla liian nopeasti, niin kuin kaikki aika kuluu, niin kuin elämä kuluu.

Haen koiran eksän luota ja kävelen hitaasti entisen kotini huoneesta toiseen ja en tavoita sitä, joka asui siellä silloin. Muistikuva on niin kalpea ja melkein kokonaan kadonnut. Muistan kyllä kuvan seinästä ja varjostani siinä, mutta monet vuodet ovat kadonneet täysin. Olenko ajatellut silloin tällaisia ajatuksia? Joitakin toisia? Millaisia? Miksi näin jo vuosia ennen eroa unia, joissa olin eronnut, mutten oikein tiennyt miksi? (Kuten sitten kävikin. En tiedä edelleenkään, tiedän vain sen, että minun oli päästävä pois, koska en pystynyt enää nukkumaan enkä syömään.) Miksi minua silloin huoletti niin kovin, mitä ihmiset ajattelisivat, jos tietäisivät - kun tarvitsee vain kertoa, ja sitten he tietävät, eikä tarvitse enää huolehtia? Tuntuu siltä, että oloni tuossa asunnossa on jo saavuttamaton. Ja silti jotkut ovat sanoneet, että heitä kammottaisi sitoutua niin pian eroamisen jälkeen, koska tuo aika tuossa asunnossa vaikuttaa. Saavuttamaton. Kohta asunto on saavuttamaton konkreettisestikin, se myydään.

Koira ei säteile vihaa eikä ärtymystä enää, sen pahasta olosta on vuosia jo, se on täynnä iloa ja tohottaa kovaa vauhtia. Koetan pysyä perässä kesäflunssineni ja huomaan, miten ilon voima tuntuu paremmalta kuin vihan sokaiseva voima. Ilossa näet voi liikkua yhdessä.

Ensimmäinen tekstiviesti piippaa jo ennen kuin olen selvinnyt tokkurastani ihmisten ilmoille. En jaksa lukea sitä, mutta kun herään ja kello on vähän vaille aamukahdeksan, saan lukea, että Vompsu on leikkausjonossa ensimmäisenä.

En osaa kuvitella, kuinka olkapään nivelsiteiden kiristys suoritetaan tähystyksenä. Onko kenties kamerapuikon päässä myös pieni, pyörivä lihasirkkeli ja veri-imuri? Kai lihaa on jotenkin leikattava, jotta jänteiden oikeisiin kohtiin päästään ompelemaan ne nylontuet, jotka myöhemmin sulavat elimistöön, mutta vasta kun jänteet ovat lyhentyneet? (Silloin kun ensimmäiselle koiralleni tehtiin tuo leikkaus - joskaan ei tähystyksessä - eläinlääkäri käski minua kuvittelemaan kiristysnailoneita “vähän kuin sukkahousuina - joustaa, mutta on aika jämäkkä”.) Ystävämme sairaalafyysikko on myös kertonut, että joskus leikkauksissa pukeudutaan avaruusasujen näköisiin suojavarusteisiin. (Fyysikko käy avaruusasussa rukkaamassa kaatunutta tietokonetta ja leikkausväki odottaa, koska eihän tähystimestä ole mitään hyötyä, jos kuvaruutu ei suostu näyttämään minikameran kuvaa. Mikseiväthän ne hanki mäkkikonetta? Sen ja peeceen kaatuvuusominaisuuksissa raskaita ohjelmia pyöritettäessä on kuitenkin aivan ratkaiseva ero.)

On hieman häiritsevää syödä aamiaista kotona tietämättä, mitä Vompsulle tarkalleen tehdään. Onko hän anestesiassa? Pitikö iPod ottaa mukaan heräämistä, ei leikkausta varten? Jos olisin itse hereillä leikkauksessa, en taatusti suostuisi kuuntelemaan musiikkia vaan höristäisin korviani rusausten ja kliksausten suuntaan. Se kai on harvinaista. Ainakin verta otettaessa sairaanhoitajat väittävät aina, että kaltaisiani veren putkeen valumisen tuijottajia on harvassa. “Eikö tulisi parempi olo, jos katsoisit muualle?” he saattavat ehdottaa, mutta minulla se sujuu juuri noin päin: kun näen, mitä tarkalleen tehdään ja mistä nipistys johtuu, en ole lainkaan niin hermostunut kuin mystisten nipistysten suhteen. Joskus hammaslääkäri on melkein hermostunut, kun olen niin tarkasti kysellyt, minkä muotoisia päitä hänen käyttämissään porissaan tällä kerralla on ja miksi sinne reiän pohjalle laitetaan matriisinauha. (Kaiken huipuksi unohdan vastaukset, joten minun on kysyttävä uudestaan ja uudestaan.) Tieto lievittää minusta tuskaa enemmän kuin lisää sitä.

Nyt olen täällä eristettynä kotiin ja pian vesijuoksualtaaseen ja ajatukseni askartelevat Vompsun lihassa vähintään yhtä tiiviisti kuin tähystyslaitekin. Samalla joudun kohtaamaan sen, miten paljon herkemmäksi olen käynyt kivulle ja lihan elävyydelle lapsuuteen ja nuoruuteen verrattuna. Yläasteella mietin vakavasti, että voisin ryhtyä oikeastaan kahdelle uralle: joko jonkun sortin taiteilijaksi tai sitten sellaiseksi lääkäriksi, joka kohtaa potilaat tainnutettuina tai kuolleina, eli kirurgiksi tai patologiksi. (Patologi kuulosti paremmalta koska siinä ei voisi mogata niin pahasti.) Vielä kymmenen vuottakin sitten mietin puolitosissani, että voisin filosofiasta valmistuttuani toteuttaa tuon leikkelijälääkärivaihtoehdonkin.

En ole tarkalleen selvillä siitä, mikä kehitys sitten alkoi jyllätä mielessäni. En tiedä, liittyykö se siihen, että sain viimein useiden epäonnistuneiden yritysten jälkeen ryhdyttyä kasvissyöjäksi ja minulla oli viimein akuutista syyllisyydestä ja voimattomuuden tunteesta tyhjentynyt mieli, joka saattoi tarttua ideaan, että liha tuntee ja että sen tulisi siksi saada armollista ja lempeää kohtelua. Vai liittyykö se kehotekniikoiden opiskeluun, kehon hahmottamiseen muunakin kuin lihaklönttinä, nimittäin hermotuksen ja ärsykkeiden kenttänä? Vai liittyykö se vanhenemiseen, siihen kuinka olen onnistunut kipua laiminlyömällä rikkomaan itsestäni osia, jotka eivät kai koskaan parane ihan entiselleen? Joka tapauksessa, äkkiä ajatus lihan leikkelemisestä, rikkomisesta ja korjaamisesta, alkoi etoa.

Sen huomaa helposti käytännön asioissa. Ennen saatoin esimerkiksi kaivaa ilmeen värähtämättä tikun jalkapohjastani neulalla. (Luulen, että tämä liittyy jotenkin sosiaaliseen paineeseen; kun kaivoin tikun ulos, ajattelin olevani urhea ja näkymättömien katseiden kääntyvien hyväksyvinä toisaalle.) Nyt katselen ehkä tikkua, mutta ajatus neulasta nostaa niin suuren pahoinvoinnin aallon, että annan mieluummin tikun koteloitua jalkaan ja mätiä sitten ulos. Kyllähän keho osaa sen tuolla tavalla käsitellä. (Ja pidän itseäni urheana aivan toisella tavalla, koska uskallan myöntää, ettei neulan työntäminen omaan kehoon ja lihan ronkkiminen sillä ole aivan neutraali tapahtuma vaan synnyttää halun perääntyä.)

On aivan selvää, etten enää voisi opiskella leikkelijälääkäriksi. Minussa on liikaa hellyyttä ja huolta, liikaa herkkyyttä kivulle ja halua välttää sitä. Vaikka tiedän, että Vompsukin leikataan nyt siksi, että hänen olkapäänsä olisi kivuttomampi ja käytettävämpi, ja että leikkaus on ainoa mahdollisuus tuottaa tuollainen parempi tila, en osaa työntä huolta ja kuvotusta sivuun. Toiseen viiltyvät haavat tuntuvat joka tapauksessa vielä pahemmilta kuin se, mikä kohtaa oman kehon. Oman kivun sentään tuntee ja tietää, se on rajallinen eikä sen hahmottaminen tuota mitään vaikeuksia. Toisen kivusta ei voi tietää kuin välillisesti, tiettyjen merkkien avulla. Ja jostakin syystä reagoin noihin merkkeihin voimakkaasti. (Osa psykologian tutkijoista puhuu sellaisestakin kuin “temperamentista, johon sisältyy kyky huomata herkästi toisen tuskainen olo”. Minusta ei oikeastaan ole kiinnostavaa, onko kyse jostakin synnynnäisestä vai varhain omaksutusta: riittää, että tiedän tilanteen nyt.)

Oikeastaan kun ajattelen sitä aikaa, jolloin en kuvottunut lihan leikkelemisen ajatuksesta enkä itkenyt kantaessani lopetettua koiraa jätesäkissä kotiin, kohtaan kummallisen mykän kieltäymyksen tuosta huolesta ja kuvotuksesta. Luulen, että sama säpsähtäminen ja loituntumisen halu on vallinnut jo silloin, mutta olen raivoissani ylikompensoinut sen näkymättömiin. Olen kieltäytynyt asennoitumasta tunteen johdattamana. Halusinhan muutenkin silloin olla kuin robotti, täsmällisesti päämääriä suorittava ja tunteisiin tahriutumaton. Esimerkiksi hevosten kanssa sellainen asenne oli joskus jopa välttämätön vaaratilanteiden välttämiseksi. Tunteiden kurissa pitäminen ja jopa niiden tuntemisesta kieltäytyminen jäsentyi tuolloin mielessäni tervepäiseksi, välttämättömäksi ja ehkä myös miehekkääksi. (Naiseksihan en tahtonut kasvaa, se kävi vahingossa.)

Nykyään en taida oikein osata ajatella päämääriä minään niin tärkeinä, että minun pitäisi tukahduttaa oloni ja aavistukseni, kipuni ja epäilyni. Onneksi on niin monia, jotka tahtovat lääkäreiksi. Olisi aivan turhaa kantaa huolta ja syyllisyyttä siitä, etten enää tahdo leikellä lihaa, etten halua olla mikään suuri sankari kaiken aikaa ja kaikessa.

Hieman kyllä huolestuttaa, että Vompsu palaa yöksi sairaalasta kotiin ja olen hänen omaishoitajanaan. Olen luvannut tehdä hänelle nuudeleita ja vihanneksia maapähkinäkastikkeessa ja olen koettanut muutenkin miettiä asunnon käytettävyyttä ilman oikeaa kättä, mutta en ole aivan varma, mitä lähipäivien myötä on luvassa ja kuinka nopeasti hiillyn siihen, että joudun tekemään kaikki taloustyöt. Samaan aikaan olisi kuitenkin edistettävä myös palkkatyötä ja pidettävä toipilasta hyvällä mielellä. Levottomuutta ei vähennä se, että silloin kun hain fysioterapeuttikoulutukseen, putosin psykologisen profiilini takia - se ei kuulemma sovi hoiva-ammattiin, empatiaprofiili on vääränlainen. (Luulen, että tuo suppea maininta puhelimessa tarkoitti alttiutta kietoutua - se mielestäni selittää ison joukon siitä, mikä voitaisiin nimetä myös altruismiksi.) Toisaalta, jos olen huoltanut sairaat eläimet hyvin kuntoon, miksei se onnistuisi myös Vompsun tapauksessa?

Levottomuus paisuu ja askartelee luukalvojen, jänteiden ja lihasten parissa. Mielen sirkkeli paloo maailmaa ja ompelee sitä kokoon. Aamiainen ei tahdo vajua alas vatsaan.

Kaupungissa en kuule melua. Kuulen ulvovat ambulanssit ja hoilaavat ihmiset, mutta en sitä liikennekakofoniaa, joka täältä täytyy puuttua. Hiljaisuus tuntuu vaativan reaktiota, jotakin elettä. Enemmän kuin olemme tehneet, katselleet auton sivutaskun tiekartasta, että mökille ei johda idyllisiä pienempiä teitä asemalta: niin, järvet ovat sellaisia, ne eivät pysy selkeissä muodoissa. Eikä maakaan, soutaminen ei olisi yhtään sen helpompaa. Kummin vain on kiemurreltava vaivalloisesti kohti hiljaisuutta.

Katsomme tiekarttaa aution oloisella huoltoasemalla, sade hakkaa autoa ja ketokasvillisuutta. Bensamittarit ovat mallia, jonka ehdin jo unohtaa: niitä pyöreitä pallopäitä, jotka vaikuttavat hieman ulkoavaruudesta saapuneelta elämältä. Paitsi että mitään muutosta ei näy. Olemme seisahtuneet laskeaksemme vettä kanisteriin. Huoltoasema on sulkeutunut jo neljä tuntia sitten. Kasvien elämä ja toimeliaisuus on vasta saapuneen katseelle liian hidas. Vasta kun lähdemme liikkeelle, supikoira lyllertää auton valokiilasta heinikkoon.

Mökin ja huoltoaseman, tienposkien hiljaisuus tuntuu erilaiselta kuin metsän hiljaisuus. Metsässä tuntuukin siltä, ettei täällä ole tarkoitus tavata ketään. Mutta nyt esillä ovat käymisen jäljet ja kävijät kadonneet. Aamulla herään Vompsua ennen, olo edelleen tahmaisena illan hermostusahmimisesta. (Syön helposti vieraissa paikoissa silkkaa hermostustani kaksinverroin.) Kävelen järven rantaan ja koetan totuttautua tässä olemiseen. Rannan kasvillisuustyyppi on vieras. Jossain täällä odottaa kantarellipaikka, keittiön pöydän piirusteltuun käsivarakarttaan sellainen oli merkattu.

Ylihuomenna tulevat ensimmäiset vieraat. Sitten korjaan: ei, eilen tuli ensimmäinen vieras, minä. Tämä on se paikka, josta Vompsu näkee unet, hänen kotinsa talvikoteja enemmän. Hänelle on tärkeää, että edes osa häistä tapahtuu täällä. Minulle se on tärkeää, koska tajuan sen hänelle tärkeäksi. En oleta voivani ikinä ymmärtää mökkisuhteita ja mökkeilyä täysin sikäli kun olen tutustunut siihen niin myöhään, oikeastaan aikuisena, ellei isoäidin erämökkiä lasketa. (Se tuntuu enemmän sadulta ja olin niin pieni, ja isoäiti niin sairas, ja pelkäsimme ja rukoilimme, ettei ukki ratkeaisi juomaan siellä tiettömän taipaleen takana, koska jos jotain sattuisi ja pitäisi mennä sairaalaan, emme mitenkään voisi päästä sieltä. Ja kyihin ei saanut astua ja niitä oli paljon, piti pystyä ylläpitämään valppautta askelista kaiken aikaa: silkkaa kävelymeditaatiota ja päälleastumisen tutkimusta.) Tämä hiljaisuus, pitkäksi venyneet heinät, sateen pehmentämä maa… krassien vaaleanvihreä ja tulivärit kuusimetsän synkkyyden edessä. (Isoäidin mökille ei ollut lainkaan istutettu kukkia, ainoastaan perunaa ja sipulia.)

Kummasti mieli sukkuloi kahden paikan välillä, kutoo verkkoa, jonka varaan laskeutua osatakseen liikkua tässä paikassa. En enää aamulla koe tarvetta täyttää hiljaisuutta millään. (Illallakin se tuntuu enemmän tottumuksen vaateelta kuin joltakin mitä kaipaan tosissani.) Tahdon vain sulautua hiljaiseen, asettua, lakata syömästä niin paljon hermostusruokaa, että aamulla on paha olla. Kauanko siihen kuluu?

Ja melu, tuo takana, ajattelen sitä välinpitämättömästi, lukemaani sen terveysvaikutuksista. Minkä sille voin, mihin minut oloutettiin? Etten kuule sitä tai reagoi siihen. Että nukuin hissin vieressä koko teini-iän, koska muut eivät osanneet ja olin ylpeä siitä, vaikka olinkin kroonisen väsynyt siitä metelistä. Että asumme nyt bussipysäkin yläpuolella ja ettei kaupunki koskaan vaikene. Mutta pidän hiljaisuudesta, kunhan saan ensin hieman totutella ja korvien humina sammuu. Tahtoisin pysäyttää kellon tikseen seinällä, mutta ehkä kelloa tarvitaan taas juhliessa.

Tänään on päivä, jonka oikeastaan varasin nukkumiselle, mutta en näytä osaavan nukkua täällä vielä. Kehon pitää ensiksi uskoa kaikilla prosessoinnin tasoillaan, ettei tässä hiljaisuudessa ole kätkettynä mitään erityistä vaaraa.

Mihin saakka tietyn olon juuret ulottuvat? Alkaako tämä olo siitä, kun astumme ulos ovesta Vompsun ja Nasun kanssa laukussa kamera, ja värähdän kylmästä ja sanon: “Onko täällä pohjoistuuli tai jotain, täällä on kylmä. Ilmatieteen laitos lupasi lämmintä, mutta on kylmä.” Siitäkö? Huomaan jo matkalla, kuinka pohkeiden pienet ihokarvojen tyngät (muistilistaan: epiloi viimeistään keskiviikkona) pönköttävät pystyssä niin tarmokkaasti, että ihoon melkein sattuu. Attribuoin vilun hiuspohjan kosteuteen. Vilu on kuitenkin helppo unohtaa, koska lehmusten kukinta on nyt kivikaupungissa lakipisteessään ja matka metroasemalle kulkee yhdessä yhtenäisessä, lempeän hunajantuoksuisessa parfyymipilvessä.

Vai alkaako olon tunneviritys paljon aiemmasta? Muistan lastenkutsut, joilla Xana oksensi ja me muut juoksimme kirkuen pakoon hajua. Xana-paran kasvot hehkuivat kummaa vihreyttä ja äiti hoivasi häntä, minkä taisi. “Kukaan ei koske oksennukseen!” hän huusi, ikään kuin se olisi ollut käskynä tarpeen. (Toisissa juhlissa Xana pissasi housuun piilosleikin jännityksestä. En hyvännyt häntä näistä eritetaipumuksista huolimatta: Xana oli iloinen ja raju kikattaja ja hän on edelleen ainoa muistamani lapsi ajalta ennen koulua.) Oksennus oli jotakin vaarallista, kuhisi taudinaiheuttajia ja sitä tuli pitää sisässä mahdollisimman kauan, etenkin jos sattui istumaan autossa. Autoon EI saanut oksentaa, piti sanoa heti, kun huono olo tuli, ja sitten odotettiin tien poskessa ja isä kiroili ja roikkui ovesta ulkona ja kakoi ja jos mitään ei tullut, lähdettiin eteenpäin ja koko pikkutytön keho vapisi paitsi pahasta olosta, myös häpeästä siitä, ettei oksennusta sillä lailla pystynyt täysin ennustamaan.

Sieltäkö, kaukaa, tulee halu niellä paha olonsa, kieltäytyä myöntämästä sitä? Mutta ei se ole tämä paha olo, tämä olo, joka tekee minusta kummallisen flegmaattisen, vaikka liikumme viehättävässä puutarhassa ja ihanassa mökissä. Panen merkille monia asioita, joista saattaisin innostua kovasti. Mutta jotenkin kamera pysyy laukussa, en tule ottaneeksi sitä esiin. Asiat sijaitsevat ikään kuin kaukana, kuin jonkin kelmun takana. Huomaan ajattelevani, että mitä sekin auttaa, jos otan kuvia näkemästäni. Miten se maailmaa muka muuttaa paitsi kuluttaa sähköä ja sitten myöhemmin kuormittaa nettiä? Ruoka sentään maistuu ihanalta, syön sitä kummallisella vimmalla, mutta laitan nälän kuukautisten piikkiin.

Huomaan istuvani aika hiljaa ja tuntevani kaiken jotenkin vaisusti. Ihmettelen, mistä se johtuu, mutta ihmetys häilähtää ja katoaa ja selitän itselleni, että tiedän pitäväni Vompsusta ja meidät vieraisille kutsuneesta Lupiinista, eikä minun siksi tarvitse etsiä syitä ja voin vain ottaa olon tällaisenaan. He ovat aikuisia ihmisiä ja tietävät, kuinka ihmiset ovat välillä puheliaampia, välillä mietteliäämpiä. Ja tämäkin olo häilyy. Välillä tunnen ihokarvojen jännittyvän pidättelemään ilmaa ihon lähellä, vajoan jonnekin kauemmas kaikesta, vaikka istunkin siinä, välillä taas kiristävä rengas katoaa ja hymyilen ja nauran ja ajattelen: ei tämä mitään, minä vain kuvittelen. Ja kaikki tämä empiminen on niin heikkoa vielä tässä kohdin, etten ajattele minkään alkaneen.

Myöhemmin, ehkä tunnin myöhemmin tai kaksi tai kolme tuntia, en osaa arvioida ajan kulua (ja jo sen pitäisi hälyttää, selvin päin osaan yleensä sanoa puolen tunnin tarkkuudella, paljonko kello on, vaikken olisi vilkaissut sitä tuntikausiin), huomaan tietoisesti ja keskitetysti muutoksen kehossani. Vatsa tuntuu paisuneelta ja kivistävältä, vaikka juuri äsken olen syönyt hyvällä ruokahalulla. Pää tuntuu painavalta, vilunväristykset ovat tihentyneet. Mutta huomio siirtyy ennen kaikkea vatsan seudulle, sen kipeään tykytykseen. En tahdo myöntää ensiksi kuvotusta itsellenikään, se ei tunnu mahdolliselta, mutta sitten kuvotus iskee voimalla, jota ei voi olla huomioimatta. Seurue pohtii huolestuneena, olenko syönyt jotakin epäsopivaa, mutta ei, missään ei ole ollut maitoa. Ulkona sataa, lähdemme yhtä matkaa: Vompsu töihin ja minä kotiin.

Heti päästyämme siirtolapuutarhamökin pihasta käytävälle, ehkä kymmenen askeleen jälkeen, yökkäilen kaksin kerroin. Jotenkin vierailutilanteesta vapautuminen tuntuu luvalta taittua, yskiä ja kakoa. Kurkusta tulee valtavia määriä sitkeää, kirkasta limaa, jota tuntuu erittyvän vain silloin kun oksettaa. Yökkäilen limaa koko matkan metroasemalle. Metrossa istun hiljaa, kuulen välillä Vompsun puhuvan, avaan hetkeksi silmät ja näen koiran istuvan kiltisti, se ymmärtää jonkin olevan vialla. Kuinka monet kerrat olen silittänyt sitä lohduttavasti, kun se oksentelee. Nyt se on siinä, läsnä ja odottaa, samalla tavalla. Vompsukin on siinä, ajattelen selviäväni kyllä. En voi pitää silmiä pitkään auki koska jotenkin se käynnistää kuvotuksen, metro heilahtelee ja maisemat vilkkuvat. Eikä minusta tunnu siltä, että saisin oksentaa metroon. Ihmisiä kuvottaa sellainen, ja jos kyse on vatsaflunssasta, on ajateltava myös epidemologista puolta.

Sörnäisten asemalla silmät on avattava, koska nyt mennään. Kävelen ensimmäisen roskiksen ohi, mutta jo toiseen kumarrun oksentamaan. On vaikeaa ajatelle muuta kuin vatsaa. Silti onnistun oksentamaan roskiksiin, en kertaakaan lattialle enkä hissiin. Maailma keinuu ja ainoa vakaa, luotettava asia on vatsa, joka tykyttää, ja vilu, joka juoksee kehoni läpi lupaa kysymättä. Selvitän asioita puuroisella äänellä, päivän aikataulutus kaatuu, ei voi kuin mennä sänkyyn makaamaan. Isä hoitakoon sen, minkä voi, Vompsu soittaa hänelle, kun makaan kuumemittari kainalossa kotona ja horkkaan, sitten Vompsu kiirehtii töihin luvaten, että saan nukkua ja levätä ja vain olla. Mittari on tukevasti alilämmön puolella, vaikka mittaan useamman kerran. Onneksi muistan jo, ettei se tarkoita mitään vaarallista. Palelee hurjasti, kiskoudun peittojen sisään kerälle, koira kerii viereen tiiviisti patterikseni. Sen viisaus ja kiltteys lohduttaa: yleensä se on levottomampi täällä, mutta kun se tietää minun sairastavan, se vain asettuu odottamaan rauhassa.

Uni keskeytyy, kun vanhemmat soittelevat ja kyselevät hääjärjestelyasioita, joihin koetan vastata täältä kaivosta. Sitten nukahdan heti uudelleen. Vasta äsken herään ja totean, että ulkona sataa rankasti. Näin edes yksi tänään aikataulutetuista hommista (kastele palsta perinpohjaisesti) tulee hoidettua silkasta maailmankaikkeuden armosta. Mittaan lämmön, se on kohonnut normaaliksi täysissä pukeissa useiden peittojen alla maaten. En edelleenkään pysty juomaan vettä voimatta pahoin, mutta muuten olo tuntuu kohenneen. Silti vatsa pysyttelee edelleen tunnullaan maailmankaikkeuden keskipisteenä. Se liittää minut moniin päiviin ja öihin tässä ja muissa asunnoissa, tämä salaattikulho tai joku toinen ämpäri sängyllä tai sängyn vieressä varotoimenpiteenä. Tällä kerralla, outoa kyllä, en pelkää kuolevani enkä usko olon kestävän huomiseen.

Ehkä se johtuu aikataulutuksesta. On parannuttava, se on tärkeämpää kuin tämä olo nyt. Tai sitten se johtuu siitä, että muistan oksennustaudin, jonka sain Eufemian luona brunssattuani. (En pidä samankaltaisuuksista enkä tahdo alkaa ounastella oksennustauteja aina brunsseja sopiessani. Brunssaan harvoin, ja nyt kahdella viimeisellä kerralla olen kehitellyt ykän.) Sinä aamuna en ollut syönyt puuron kera puolalaisia pakastevadelmia kuumentamatta. (Äiti syyllistää ne heti niistä kuultuaan. Mutta - Vompsu söi niitä myös, ja hän lähti töihin aivan mainiossa vedossa.) En tiedä - tämä on uudenlainen, ainutkertainen olo, vatsatautiolo, joka vähitellen helpottuu hikiseksi sängyssä makaamiseksi aiemmista oksentamisista heikkona ja hämmästykseksi siitä, miten samalla tavalla olo nytkin syveni äkisti epämääräisestä vilusta ja kovasta nälästä raivokkaaksi oksentamiseksi. Ja miten voimakas on mielen vastustus, miten epäuskoisesti oloon reagoi aluksi: ei tämä käy, ei vieraisilla! (Luulen, että näin käy usein paljon muunkin kuin vatsataudin suhteen.)

Saapa nähdä, mitä muuta maailmankaikkeus pyöräyttää vielä tälle viikolle osoitukseksi siitä, että aikatauluttaminen on aina hypoteettista ja alistuu ympäristön olosuhteille. Toistaiseksi juhla ja sen ruokatarjoamiset eivät voisi minua vähemmän kiinnostaa, ajatuskin yököttää. En aloita hummuksen valmistamista tänään, koska en tahdo kenenkään muun nappaavan tätä oloa. On vain maattava, käperryttävä ja odotettava kuin koira vieressäni, hyväksyttävä tosiasiat.

Jampsutan yksin vesijuoksemaan, koska koira on kylässä ja Vompatti ilmoittaa tarmokkaasti preferoivansa asioiden hoitamista koiran seuraherrana. Kävellessä kaunista kesäpäivää ehdin miettiä tunteiden kummallisuutta - mikä tunne kelläkin on sekoittuneempi ja mikä puhtaampi (tämän saa aikaan kommentti surun sekoittuneisuudesta muihin tunteisiin - minulla ilo ja ärtymys ovat sekoittuneita, ikään kuin miedolla, siedettävällä surulla laimennettuja, ärtymykseen liittyy pelko, mutta suru ehkä tunteista puhtain hiljaisen tyytyväisyyden ohella), mikä tunne nuljahtaa säännönmukaisesti toiseen tunteeseen (kuten viha häpeään ja tyytymättömyyteen siinä maailmassa, jota elän) - ja itsensä määrittelemisen totuudellisuutta ja valheellisuutta.

Jostain syystä ajatus tunteiden sekoituksista ja puhtaudesta tuo mieleen työni Lontoossa lukion ja yliopiston välissä. Minulla oli sattumalta tilaisuus saada ilmaista aromaterapiahoitoa naiselta, joka opiskeli aromaterapeutiksi ja tarvitsi koekaniineja harjoitushoidoilleen. Hän oli suomalainen ja nautti silminnähden voidessaan puhua suomea tuossa vieraassa maassa. Minusta taas oli mukavaa maata hoitopöydällä aluskalsareisillani ja tuntea käsien käyvän lävitse kehoa. Niin harvoin saa siinä määrin keskittynyttä hellyyttä niin pitkän aikaa. Olin kauhistuttavan yksin ja liian nuori kantamaan kaikkia ajatuksiani. Aromaterapeutin kosketus taisi olla ainoa tila, jossa rentouduin koko Lontoon-aikana. (Alkoholi on tuntunut minusta keinona aina liian kalliilta; ei rahassa vaan seuraavan päivän oloissa mitattuna.)

Jotta aromaterapeutti saisi valittua oikeat eteeriset öljyt, hoitokuuri aloitettiin haastattelulla. Kysymykset käsittelivät ammattia, toiveita ja ennen kaikkea luonnetta. Mihin asioihin halusi parannusta? Mitä puolia halusi tukea? Luonnekysymys painui eniten mieleen, koska silloin ajattelin valehtelevani vastauksen. Aromaterapeutti vaikutti kaikin puolin mukavalta ja vilkkaalta ihmiseltä, joten en tahtonut sanoa olevani rauhallinen, järkevä ja ehkä hieman saamaton luonteeltani. (Tämä on se kuva, joka oli piirtynyt eteeni saamastani palautteesta.) Tiesin, että minua pidettiin sellaisena, mutta en halunnut olla sellainen. En tiennyt, miksi en halunnut, mutta en vain halunnut. En halunnut ainakaan, että aromaterapeutti olisi pitänyt minua sellaisena. Tilanteessa, jossa kontakteja on kovin vähän, harvat kohtaamiset saavat suunnattoman painon.

Niinpä vastasin olevani levoton ja päättämätön ja aika kiihkeä. “Ongelmia vihan kanssa?” kysyi terapeutti. “Ei, enemmänkin liikaa innostuvuutta ja toisaalta pelkoa”, vastasin. Kuvailin itseni sellaisena kuin silloin tahdoin olla. “Että sinulla on voimakas temperamentti ja voimakkaat tunteet?” kysyi terapeutti. “Joo”, vastasin. “Joskus tuntuu, että en pysty pitelemään niitä. Etten vain osaa tehdä niille mitään.”

Se oli omituinen vastaus tytöltä, joka nukkui lähes kaiken vapaa-aikansa eikä oikeastaan halunnut yhtään mitään paitsi ehkä saada olla rauhassa. Olin aivan pysähdyksissä ja ajattelin muiden kommenttien perusteella sitä järkevyydeksi ja rauhallisuudeksi. Joskus mietin sitäkin, miksi muut rakastuivat ja suuttuivat ja niin edelleen ja minä vain ajattelin unta ja seuraavaa ateriaa enkä erityisesti tahtonut opiskella mitään tai tulla miksikään.

Mutta kummallista kyllä, sen jälkeen kun vastasin aromaterapeutille tavalla, jonka aluksi ajattelin valehteluksi ja josta tunsin pientä epämukavuutta aina sitä ajatellessani - koska tuntui jotenkin häpeällisemmältä valehdella kuin koettaa muuttua, vaikka en uskonutkaan muuttumisen mahdollisuuksiin, olin vielä niin kiinni lapsuudenkodissa ja lapsuudenystävissä siellä kaukanakin - aloin hitaasti huomata, että tarkalleen ottaen en ollut valehdellut. Minussa todella oli se piilopuoli, jollainen tahdoin olla ja jollaiseksi kukaan ei minua käsittänyt (koska olin oppinut käyttäytymään tietyllä tavalla enkä osannut kyseenalaistaa vielä noita normeja), ja ehkä oli jopa niin, että tuo piilopuoli kutsui minut määrittelemään itseni tuolla tavalla, että saatoin alkaa huomata sen. Sillä eikö ollut niin, että välillä olin niin surullinen, että saatoin kävellä joen rannassa tuntikausia huomaamatta mitään ympärilläni tapahtuvaa, ja enkö muka ollut halunnut sitä ja tätä ja tuota ennen lukioikää, jolloin kaikki kummallisesti hyhmettyi mitäänsanomattomaksi? Ja eikö muka ollut totta, että olin muutaman kerran noussut puolustamaan oikeuksiani hurjalla tarmolla?

Turran olon (tai masennuksen tai suojautujan moodin tai miksi sitä tahdotaankaan sanoa - tarkoitan oloa, jonka vallitessa vaimennuspedaali on kaikkien tuntemusten ja halujen päällä ja maailma seisoo kuolleena ja itse on aivan yhtä kuollut; en edelleenkään tarkalleen tiedä, miksi minulla oli tuo olo ja miten se liikahti ja pääsin pyristelemään siitä irti) murtuessa suunnilleen vuotta tätä myöhemmin sain todeta, että olin antanut oikeastaan aromaterapeutille senhetkistä tilaani paljon pysyvämmän ja osuvamman luonnehdinnan. Silloin piiloon äkisti painui se minuus, joka oli rauhallinen, järkevä ja unelias, toisista näennäisen riippumaton ja itsetyytyväisen oloinen, vaikkakin oikeastaan vain aivan turta.

Jostakin syystä en tahdo ajatella tuota minuuden puolta, sitä, itsenäni. Ehkä se on järkevääkin: olla samastumatta pysähtyneisyyteen ja turtuuteen. En elä nyt niin vaikeaa aikaa, että minun pitäisi turvautua sen apuun.

Ei aavistustakaan, miksi tämä tulee mieleen juuri tänään ja ajatellessani tunteiden sekoittuneisuutta ja puhtautta. Ellei sitten siksi, että olen lukenut paljon skeemamoodien vaihtelusta ja siitä, miten osa psykologeista uskoo, ettei turtuuden vallitessa asioita pysty käsittelemään, että tarvitaan surun esiin kaivaminen, ehkä raivonkin, että niiden kaikkien pitää olla tarkasteltavissa ja hyväksyttävissä ennen kuin niiden sopeutumista edistävyyteen/estävyyteen voidaan pureutua ja rakentaa muutosmotivaatiota. Enkä osaa olla uskomatta, että jossakin mielessä tiesin, tunsin, aavistin tai muistin kaiken turtuuden keskelläkin kannen alla raivoavat paineet. Enkä halunnut olla vain turta vuodesta toiseen, turta ja merkitystä vailla.

Siitä on kauan.

Nyt turtuudenkaan ajattelu ei enää tunnu pahalta, etenkään tällaisena kesän päivänä, kun kuljen yksikseni lehmusten alta kohti uimastadionia. Kaipa kaikilla on vaikeat kautensa ja kummat tapansa oivaltaa leimojen ja määritelmien ainainen riittämättömyys. Ehkä yksi aikuisuuden virstanpylväs (mutta ei ainoa ja niitähän riittää) on tunnustaa oma yllätyksellisyytensä: ettei ole sellainen eikä tällainen, ei oikeastaan paljon minkäänlainen. Kokonaisymmärrystä ei voida saavuttaa. En osaa kuvitella optimismille vakaampaa perustaa.

Maistraatin ovet vaativat tarkkaa silmää. Vain yksi vierekkäisistä ovista on lukitsematon. Siihen on maalattu vihreä ympyrä ja kellonajat. Koetan useampaa muuta ovea ensin. Lukossa ovat. Kun näen kellonajat, hymähdän mielessäni, että no tietysti näin, kelloaikaovi on ainoa avoin, pelkistetyt ovet lukossa. Niihin ei tarvitse maalata aukioloaikoja koska ne eivät ole auki. Mutta miksi tehdä noin monta ovea, jos tarvitaan vain yksi?

Nimenmuutosnuoli osoittaa oikealle. Luen taas mieluummin suurta laattataulua kuin kysyn infosta. Jos infovirkailijalla on netti edessään, häneltä saattaa kulua tähän tilaan palaamiseen kauemmin kuin minulta kuluu etsiä nimenmuutokset opastintaulusta.

Kysyn virkailijalta, kuinka helposti etunimen muuttaminen onnistuu. Kerron, että aion ottaa virallisten nimieni rinnalle sen nimen, jolla joka tapauksessa kaikki minua puhuttelevat ja jota minusta käytetään. (Paitsi äiti silloin kun hän puhuu minusta jollekulle aikuiseksi luokittelemalleen vieraalle, eli jollekulle joka on vanhempi kuin minä tai ainakin ulkoisin mittapuin aikuisempi. Ja paitsi ne joille olen ilmoittanut ristimänimeni yrittäessäni totutella siihen aivan turhaan.) Virkailija ei suostu vastaamaan kysymykseeni, sanoo vain etunimen muutoksen olevan mahdollista kerran, ja työntää lapun, joka pitää täyttää. Täyttelen lapun mahdollisimman selkeällä käsialalla ja jonotan uudestaan tiskille. Ojennan lapun: “No, tässä tämä nyt on täytettynä!” Virkailija varmistaa vielä, että lukee uuden nimen oikein, nyökkää ja katoaa lapun kanssa.

Kuulen hänen puhuvan huonekasvien takana jollekulle: “Niin, ei kalenterinimi… ensimmäiseksi nimeksi… ei, ei mielestäni ole. Eikä ole kenenkään sukunimenä. Hyvä, selvä juttu, kiitos, hei.” Sitten hän marssii tiskille ja sanoo: “No, se on sinun nimesi tästä hetkestä alkaen.” Nyökkään hämmästyneenä. Olen odottanut muutoksen vievän ainakin muutaman viikon, mutta se tapahtuikin jo. “Pitääkö vielä tehdä jotakin?” kysyn, mutta virkailija pudistaa päätään. “Se menee automaattisista isoille pankeille, vakuutusyhtiöille, poliisille ja niin edelleen. Ja sinulle tulee uusi kela-kortti postissa”, hän opastaa ja kääntyy sitten aavistuksen verran ja huutaa: “Ja kellä vuoro?”

Se tapahtui ennen kuin osasin oikein odottaa. Ja emmin näin monta vuotta peläten, ettei tästä voisi tulla mitään, että nimi ei kelpaisi viranomaisille tai että se ainakin joutuisi johonkin raskaaseen lautakuntakäsittelyyn. Typerryttävää. Nyt tuo nimi on vain muuttunut. Tuosta noin vain.

Kun astun kadulle, minusta ei tunnu yhtään miltään, ei yhtään erilaiselta. En tunne pelkoa enkä iloa. Askeleet eivät tunnu erityisen keveiltä eikä oloni päättäväiseltä. Oikeastaan ei ole tapahtunut juuri mitään, koska minulle tässä identifikaatiossa ei ole mitään uutta. Luultavasti koen riemun vasta siinä vaiheessa, kun joku minulle soittava vieras ihminen puhuttelee minua sillä nimellä, jonka tunnistan edes likiarvoisesti itseeni viittaavaksi. Tai jos joku, jolle ilmoitan nimeni, kysyy, onko tuo tosiaan ristimänimi, ja voin vastata, että on se virallinen nimi ja etten kuulu kirkkoon ja sikäli ristimänimi olisi outo määre kohdallani. Tuntuu kyllä helpottavalta ajatella, etten enää joudu kuulemaan kertaakaan lisäkysymyksiä “oikeasta” nimestä (joka minusta on “väärä” enemmän kuin “oikea”) ja päivittelyjä siitä, että sehän on ihan mukava nimi (ja kenties, puhujasta riippuen, paljon kotoisempi, naisellisempi tai aikuisempi tai mitä nyt sanoja sitten pitääkään autonomiaa tärkeämpänä ulottuvuutena).

Se kyllä hieman surettaa, että saan automaattisesti kotiin nyt ensin tämän kela-kortin ja sitten heti perään toisen, jossa on myös uusi sukunimi. Minähän koetin oikeastaan vain kysyä, onnistuuko muutos tuolla nimellä, ja kuvittelin, että jos vastaus on myöntävä, voisin toivoa, että muutos tapahtuisi hääpäivänä. Mutta sitten se olikin jo viety väestörekisteriin, kun virkailija palasi tiskille. Nyt toivon vain, että kela-kortin toimitusten viive olisi sitä luokkaa, että uusi sukunimikin kerkiäisi mukaan eikä luonnonvaroja tarvitsisi haaskata turhaan yhden sijasta kahteen muovilätkään. Eihän varsinaiseen vihkimiseen ole kuitenkaan enää kuin kymmenen päivää.

Oikeastaan vasta kotiin päästyäni huomaan jotenkin oloni epätodelliseksi ja väsähtäneeksi. Tuntuu kummalliselta, että pelot siitä, että nimenmuutos kiellettäisiin, raukeavat tuosta noin vain. Tuntuu oudolta saada tahtonsa läpi. Saada olla se, joka on. Menneisyyksineen kaikkineen - vanhat nimet kulkevat mukana toisena ja kolmantena nimenä, toissijaisena identiteettinä. Jonkun lapsi. Jonkinlaisesta perheestä. Ladattu tietynlaisin odotuksin. Mutta ensisijaisesti jotakin muuta: voittanut yhden tärkeimmistä peloistaan, ettei koskaan voisi saada nimeä, josta osaa pitää. Ettei koskaan uskaltaisi loukkaamisen pelossaan tehdä kuten kätevintä olisi.

Ensi yönä kuolemanlinja putoaa. Se tarkoittaa, että on vaikeaa maata sängyllä ja kuvitella, että pitää nukkua muutama tunti ennen kuin vielä viimeisen kerran vilkaisee läpi takakannen tekstin. Jostakin syystä takakansiin jää aina kauheita kömpelyyksiä, jos ei nuku yötä ja sitten katso tekstiä raikkain silmin. (Huooh, nämä tekstit taitavat olla aina juuri tuota kauheaa kömpelöyttä alusta loppuun, mutta olen päättänyt hyväksyä sen. En voi antaa perfektionismini tanssia kissanpolkkaa tai olen mennyttä tai ainakin yöuneni ovat.) Mutta on vaikeaa hyväksyä ajatusta, että nyt ei auta kuin antaa ajatusten tasaantua. Kaikki, mitä olen voinut tänään tehdä, on oikeastaan jo tehty.

Jos nyt avaisin tiedoston, tuijottaisin vain tekstiä ja tuntisin, miten näkymättömät langat, jotka ovat liikuttaneet minua koko kuukauden kovasti riuhtoen ja tempoen, kiristelevät kallonrajoissa ja jännittävät silmänympäryksen ilkeään lokinkatseeseen, joka katsoo ja katsoo sanoja kykenemättä muuttamaan niissä mitään. Muutosta ja aikaa ei voi pakottaa sillä tavalla. On vain leikittävä, että lepään. Niinpä makaan sängyllä eläinten kanssa. Koira näkee unta, sen vasen etukäpälä tärisee ja nykii. Kun kosketan sen unista kylkeä, se huokaa unen lomassa ja häntä iskee kaksi iskua, täp täp.

Päänsärky on olotila, johon en onneksi joudu kuin harvoin. Tuo tila vaikuttaa niin viheliäiseltä, että olen valmis melko massiivisiin järjestelyihin voidaakseni elää ilman sitä. Nyt se silti on tässä, käsinkosketeltavana, vaikka olen juonut kupin soijalattea aamulla ja sen jälkeen vain janoa poistavia nesteitä, vaikka olen syönyt säännöllisin väliajoin, kävellyt keskustaan ja takaisin työn lomassa, venytellyt niskanseutua, hieronut ohimoita. Vaikka olen eilen ottanut muistitikun koneesta ja käskenyt Vompsua piilottaa sen minulta, jotten voi haaskata sunnuntaita stressisotkemiseen vaan saan ansaitsemani viikkolevon. Tekstistä ei tule kelvollista lepäämättä, ja vaikka mantraankin viikkolepoa tietoisesti kerran toisensa jälkeen, keho tärisee vauhdissaan ja syöksyisi mitäänosaamattomasti tekstin äärelle, ellen yksinkertaisesti kieltäytyisi seuraamasta intuitioitani.

On vaikeaa uskoa, että huomenna luovutan tuon massan eteenpäin ja sitten olen hetkeksi siitä vapaa. Tässä vaiheessa työtä teksti tunkee uniin ja olen huomaavinani, kuinka lauseisiini kantautuu sen vieras rytmi. Ja kuinka olen omaksunut niin paljon sanontoja, että vaikka kuinka tahtoisin ajatella toisin, nuo sanonnat muurautuvat osaksi tajuntaa, halusin tai en. (Ja jos juurin ne, kaikki sen päälle rakennettu sortuu ainakin osittain ja on aloitettava taas alusta. Minulta puuttuu intellektuaalisia pönkkiä.) Ja teksti on luettava vielä kerran sitten kun saan taittovedokset.

Näkymättömät langat ovat kai pieniä kallonpohjan lihaksia, jotka reagoivat hermostuneeseen elekieleen ja jumittavat ja kramppaavat niin, että lopulta pää alkaa tuntuu kipunoivalta, kuumalta ja paisuneelta tulehduspesäkkeeltä.

Makaan sängyllä tämän kuuman pallon kanssa ja kaikkine surisevineni ajatuksineni, tulehtunut ampiaispesä ärisee melonikesässä, vähän kuin olisi kuollut pari viikkoa sitten ja turvoksissa mätänemiskaasuista, ajatus purjehtii surinan halki vanavedessään äh älä viitsi, ei tuota tänään, tutut äänet, kadulta kantautuva autojen ääni, suuri auto pieni auto piipaa-auto, valo, enkö aamulla ollut iloinen tästä valosta, miten siitä on tullut niin läpitunkeva ja kulmikas, koetan sanoa huomioin vain tätä oloa ja panen merkille: en tuomitse, en ylistä, huomioin vain ja panen merkille, se riittää.

Mutta en voi mitään sille, että tahtoisin nukkua (sitä ei voi vain panna merkille) ja näkymättömät langat eivät salli. Ne kurovat leuat takaraivoon ja takaraivon mutkalle. Kuten vatsataudissa, päänsäryssäkin on vaikeaa muistaa, kuinka nopeasti parempi olo saapuu ja miten hyvältä kaikki sitten tuntuu.