Veloena

Tänään kuulemme huonot uutiset, joita varmasti suuri osa talon asukkaista tervehtii ilolla. Seinänaapureinamme asunut poikaremmi on saanut häädön taloyhtiön hallituksen käynnistämän kampanjoinnin tuloksena. (Kirjoitin tästä viikko sitten.) He matkaavat hississä ylös mäyräkoiraa roikuttaen, ja Vomp kysyy heiltä, onko juhlat tulossa. “Ei syytä juhlaan”, yksi vastaa, “me saatiin just häätö.” Vompin tiedustellessa häädön syytä pojat kertovat, että viimeinen pisara on ollut hissiin ilmestynyt tägi. (Kalsareissa rapuissa hortoileminen ja kotioven etsiminen ilmeisesti oli aiempi raskauttava teko.) Mutta he eivät tiedä, kuka tägin on tehnyt. Joku heidän juhliinsa osallistuneista kyllä, se on todennäköistä, mutta kuka, sitä he eivät osaa sanoa. (Minusta se kuulostaa uskottavalta - vaikka joku olisikin kerskunut tekosellaan, he tuskin normaalikunnossaan muistaisivat sellaista kuulleensakaan.)

Me olemme poikien ainoat seinänaapurit. He ovat muutaman kerran pitäneet äänekkäät bileet, mutta sen kerran, kun Vompsu rinkutti ovikelloa ja pyysi heitä kohteliaasti hiljentämään meningin, kaikki sujui aivan maineikkaasti. Toki pojat liihottelevat sisään ja ulos ja välillä kalsareillaankin rappukäytävässä silmät päihtymyksestä toljottaen, mutta ei heissä mitään aggressiivistakaan ole. He sentään aina moikkaavat ihan ystävällisesti ja kaikkea. Minusta tuntuu aivan käsittämättömältä, että heidät nyt häädetään 1) koska heillä on ilmiselvä päihdeongelma (joskin hiljainen ja ei-aggressiivinen sellainen), 2) koska joku heidän ystävänsä on tehnyt hissiin tägejä ja - pahoin pelkään - 3) koska he ovat nuoria miehiä. Veikkaan, että aineista sekaisin oleviin nuoriin tyttöihin, jotka käyttäytyisivät kuin nämä pojat, ei sovellettaisi ihan näin kovia otteita. Tilanne tuntuu sikälikin kummalta, että meidän nyt luulisi ainoina seinänaapureina hiiltyneen, jos jonkun.

Sen sijaan olen täysin tyrmistynyt kuullessani häädöstä. Minun ystäväni ovat joskus bileissäni kusseet parvekkeelta kadulle (kielloista huolimatta - olen kuvitellut, etteivät he ole olleet minun vastuullani, mutta näköjään niinkin voisi joku ajatella) ja olen itse ampunut sairaana uutenavuotena parvekkeelta raketin, joka ei sinkaissutkaan taivaalle vaan huteran kukkapurkkialustansa takia rynnisti päin naapurin autoa ja räjähti sen kylkeen. (Ilman näkyviä vammoja, onneksi.) Silti mistään häädöstä ei ole ikinä puhuttu, ilmeisesti sen takia, että olen enimmäkseen selvänä, minulla on eläimiä ja muita vastuullisen kansalaisen tunnusmerkkejä.

Huomaan tässä asiassa, kuinka yksi noista tunnusmerkeistä minulta sentään puuttuu: sellainen tunne, että olen yksi kunnon ihmisistä, jotka eivät halua asua roskasakin keskellä. En osaa liittyä joukkohysteriaan enkä haluta jonkun häätämistä vain siksi, että hän selvästi on päihderiippuvainen. Hyvänen aika, pitäähän päihderiippuvaisenkin jossakin asua! Eikä pojista ole ollut sen vertaa häiriötä tai meteliä kuin esimerkiksi lapsiperheestä tai meistä herkkähaukkuisen koiran kanssa herkästi saattaa olla. Kun toinen naapuri toitottaa, että kaikkihan me ne haluamme pois talosta ja mahdollisimman pian, en voi sanoa muuta kuin että meille noista ihmisistä ei ole ollut mitään haittaa ja että he ovat aina käyttäytyneet mukavasti meitä kohtaan. “Jaa”, sanoo naapuri hämmentyneenä ja rutistaa kulmiaan. “No kuitenkin, toivottavasti heille saadaan pian häätö. Älkää unohtako soittaa, jos kuulette tai näätte jotakin!”

Voi olla, että osaisin suhtautua tähän tapahtumasarjaan rauhallisemmin, jos en istuisi oikeudessa lautamiehenä ja näkisi silloin tällöin, kuinka tiettyyn stereotypiaan saumatta istuva ihminen tahdotaan leimata etnisen ryhmänsä, tyylinsä tai ikänsä puolesta lähes varmaksi syylliseksi ennen yhdenkään todisteen esittämistä. Minusta se on helvetin pelottavaa. Samalla tavalla pelottavia ovat suomalaisissa gallup-kyselyissä saadut tulokset, joiden mukaan suuri osa ihmisistä ei haluaisi naapurikseen mielenterveyskuntoutujaa. (Tyypillinen mielenterveyskuntoutuja lienee ihmiskontakteja jännittävä masentunut, mutta se ei tunnu paljon vaikuttavan - ehkä ihmiset ajattelevat mielenterveyskuntoutujat kirvesmurhaajiksi tai vastaaviksi.)

Mistä sitä tietää, mikä päivä jokin lynkkausjoukko saa päähänsä, että joku itse hyväksi ja järkeväksi katsomani käytäntö edustaakin jotakin tuomittavaa? (Margaret Atwoodin kirja Orjattaresi kertoo tällaisesta maailmasta todella karmivalla tavalla.) Vaikka naapurusto tuskin onkaan mikään kovin järjestäytynyt väkivaltaan tai mielivaltaan yllyttävä ryhmä, on kauhistuttavaa ajatella, mitä tapahtuisi, jos ihmisten ärtymys saataisiin systematisoidusti kanavoitua jotakin ryhmää vastaan. Ja ei, en pidä “tavallista kunnon kansalaista” erityisen väkivallattomana. Syöhän heistä suurin osa sen kummemmin problematisoimatta lihaa, joten he hyväksyvät kyllä systematisoidun kärsimyksen tuottamisen, kun se esitetään yleisesti hyväksyttävänä käytäntönä.

Mitä ihmettä tälle kaikelle voisi tehdä? Ehkä pitäisi askarrella poikarimpalle edes jokin “olen pahoillani, meitä ette ainakaan häirinneet” -tyyppinen kortti?

Tänään on hyvin vaikeaa uskoa, että meno tästä edistyisi ja muuttuisi inhimillisemmäksi. Muistan ulkona kävellessänikin sen, kuinka raivokkaasti eräässä seurueessa paheksuttiin värikkäitä vaatteita käyttäviä aikuisia naisia (”Ymmärtäisivät jo, että teini-ikä on ohitse!”) ja kuinka helposti minut nitistettiin tuossa keskustelussa, kun yritin vähän lepytellä sanoen, ettei nyt värikkäiden vaatteiden käyttämisen luulisi vahingoittavan ketään. Luulen silti, että jokin heissä kuuli minut, pakkohan heidän oli ymmärtää se, että moinen summittainen vihaaminen ei-juuri-minkään-merkityksellisen takia kuulostaa kummalliselta. Joskus mietin sitäkin, onko juuri tuollainen summittainen vihailu, ärtyily ja inhoaminen syynä siihen, että monet reagoivat niinkin voimakkaasti siihen, että joku on kasvissyöjä. Ehkä he ajattelevat, että jotenkin vihaan lihaa syöviä tai muuta sellaista. (Ehkä he ovat kotoisin ympäristöstä, jossa vihailu on hyväksyttävämpi reaktio kuin siinä ympäristössä, jossa olen itse kasvanut, ja siten he ehkä kuvittelevat, että vihailu ja ärtyisyys on universaali tapa reagoida erilaisuuteen ja käsittämättömyyteen.) Ei, ei: en vain luota heidän väkivallattomuuden periaatteeseensa edes sen vertaa kuin omaani, koska he ryhmittelvät maailman kivun tuottaminen ok/ei saa satuttaa -luokkiin sen mielestäni paljon mielivaltaisemmin kuin itse yritän tehdä. (Vaikka omatkin jakoni ovat tosi surkeita, karkeita ja alustavia, sen myönnän auliisti.)

En tiedä, mistä tuo “minä olen kunnon kansalainen” -mentaliteetti syntyy, mutta sen sentään osaan sanoa, etten keksi mitään toista yksittäistä ideaa, joka tuntuu yhtä räjähdysherkältä ja vaaralliselta. Sehän on hieman kuin asettuisi itse arvostelun yläpuolelle omine käytäntöineen ja tuomitsisi harvinaisen armottomasti toiset sellaisten sääntöjen mukaan, jotka eivät suinkaan ole samat kaikille. Tai siltä se ainakin kuulostaa. Voi olla, että olen ihan pihalla ja oikeastaan tältä kuulostavat ihmiset eivät ajattele olevansa arvostelun yläpuolella.

Tuntuu aivan kammottavalta muutenkin kirjoittaa tätä tekstiä, koska en ole hyvä pitelemään omaa toivottomuuden ja raivostuksen oloani. Itkettää. Ja pelkään - tietysti pelkään - että kun kirjoitan näin, joku tulee ja kommentoi, että enkö minäkin nyt tavallaan asetu jonkun yläpuolelle. Mutta ei se siltä tunnu! Minusta tuntuu, että olen itsekin siinä ryhmässä, joka on luiskahtamaisillaan kiroukseen ja epäilysten kohteeksi. Ymmärrän kyllä, että keski-ikäistyessäni livun yhä kauemmas suoralta kädeltä epäillyttävien ryhmästä mutta en näytä pääsevän siitä mentaalisesti yhtään mihinkään. Sisimmässäni näet tiedän, etten osaa mennä mukaan siihen kunnon kansalaisuuteen ja säröttömän julkisivun vaalimiseen. En ihannoi enkä tavoittele sitä, vaan pidän sitä kammottavana ja järkytyn huomatessani, kuinka mukavina pitäminäni ihmiset tekevät niin. Ja pelkään, että kun en osaa enkä tahdo pelata sitä peliä, minut määritellään vastapuoleksi ennen pitkää.

Joskus tämä asenne tuntuu niin hyödyttömältä, niin epäonnistuneelta, liian hiljaiselta ja pelokkaalta. Sillä eihän nytkään hyödytä mitään se, että meistä naapurin pojat olivat ihan harmittomia, naapureita siinä missä muutkin. En usko, että minua tekee kovinkaan paljon jalommaksi se, etten halunnut heille häätöä. Konkretiaan se ei ainakaan tässä tapauksessa vaikuta, koska he saivat häädön. Enkä tiedä, auttaako ketään missään ikinä tämä kummallinen asenteellisen vihan puute, joka minussa on. Auttaako se edes minua tai lähimpiäni? Mutta toisaalta - voisinko luottaa itseeni hitustakaan ilman sitä?

Kuultuaan häädöstä pojat alkavat soitella kavereilleen, joiden tägien epäilevät aiheuttaneet häädön. Nyt heistä pääsee aikaa pahaa ja vihaista ääntä, ensimmäinen heistä kuulemani pelottava ääni. Niin viha etenee, ajattelen. Ehkä sittenkin on merkitystä sillä, että katkaisen edes yhden tai kaksi vihan linjaa? Jätän työnteon siksi aikaa kun pojat huutavat uhkauksiaan ja äänistä päätellen rikkovat jonkun huonekalun, ja liimaan käytettyyn, reunoiltaan tasaiseksi paineltuun säilyketölkkiin pinkkiä, kukallista serviettimosaiikkia. Kolme eläintä, kaikki luultavasti väkivaltaa kohdanneita, ovat kiertyneet sängylle erivärisiksi ja -kokoisiksi keriksi. Mielivaltaa ne ovat ainakin kohdanneet, ajattelen niitä silloin tällöin vilkuillessani. Eläimet kohtaavat sitä maailmassa, jossa ajatellaan, että ihmisten pitäisi hallita niitä ja päättää asiat niiden puolesta. (Tänään olemme ulkoilleet koiran kanssa niin että se sai päättää aina, mihin mentiin. Se väisti kaikki toiset koirat kaukaa kaartaen ja teki lenkin puistossa ja haisteli erityisen kauan erästä muumioitunutta kakkaa ja tepsutti sitten hyväntuulisesti kotiin minun seuratessani kuuliaisena perässä.) Mutta eivät kaksi kissaa ja koira vaikuta säikähtävän äänistä.

Valmiina purkki näyttää oikein hienolta, mutta mieleni ei siitä sen kummemmin kohene. Ongelmat ovat purkkiin verrattuna niin kaoottisia ja suuria. Eivät omiani, kenties, mutta jos eivät, miksi ne sitten vaivaavat minua?

Seuraan huvittuneena sitä intensiteettiä, jolla Vompsu pohjustaa matkaamme. Hän on lainannut parikymmentä kirjaa ja muutaman kielikurssin ja perehtyy niihin innokkaasti. (Toisaalta, onhan hän nyt ollut pian kuukauden sairaslomalla, joten hän taitaa kaivata tekemistä.) Osa kirjoista kiinnostaa kyllä minuakin. Muutama opus käsittelee Andalusian maurilaista taideteollisuutta ja arkkitehtuuria, ja erityisesti niihin on mukavaa uppoutua nyt kun hengittäminen sattuu eikä minusta ole itämaisen tanssin tunnille opettelemaan sulokkaasti liikkumista monen vuoden tauon jälkeen.

Mikähän siinä on, että koen Pohjois-Afrikan kulttuurit niin vetovoimaisiksi? Niissä on jotakin tavattoman hienostunutta, mikäli niiden tanssi- ja ruokakulttuurista voi päätellä mitään. Ja hieman samalla tavalla kuin ystäväni Swendolyne näkee välttämättömäksi turvata Venäjään huolimatta sen kestämättömästä ihmisoikeuspolitiikasta, minäkin turvaan monessa suhteessa Pohjois-Afrikkaan huolimatta naisen asemasta siellä. Rationaalisuus on minusta täällä vain liiallisessa huudossa. Kuinka monesti täällä voi kuulla hehkutusta siitä, että ruoka on tuoksuvaa? (Ajattelen nyt ruusuveden, Attar of Roses -pelargonin lehdistä tehdyn veden ja appelsiininkukkaveden tuoksua, en mitään suoraviivaista rasvankäryä.) Pahinta koko jutussa taitaa olla se, etteihän tällainen hehkutus millään tavoin poissulje mahdollisuutta rationaalisuuteen. Päinvastoin, kapea hyötyajattelu, jota usein kutsutaan rationaalisuuden nimellä, tuntuu sulkevan pois aika olennaisia eläimenä olemisen kerroksia. (En kirjoita ihmisenä olemisen kerroksia, sillä monet näistä poissuljetuista piirteistä on poissuljettu nimenomaan eläimellisinä ja hyväksytytkin piirteet, kuten kaukoaistiset - en usko jaotteluun kauko- ja kontaktiaistit, mutta käytettäköön tässä oikotienä - nautinnot, on rajattu tarkasti, jottei eläimellisyys pääsisi lurahtamaan takaovesta tuhraamaan puhtaan sielullisia liikahduksia.)

Koska mielikuvani Pohjois-Afrikasta on huomattavan positiivinen (ehkä siksi, ettei minun tarvitse asua siellä ja kokea sitä ainoaksi todellisuudeksi eikä myöskään kokea, että minun pitäisi omaksua sieltä ihan kaikki - ei kai ole kulttuuria eikä henkilöä, jolta haluaisin omaksua kaikki hänen ongelmansa ja oikkunsa; haluaisin kyllä joskus päästä käymään siellä, ja olen varma, että se tilaisuus vielä koittaakin), minusta on aina tuntunut aivan sopivalta kertoa espanjalaisille tuttavilleni, kuinka viehättävä heidän kulttuurinsa on juuri sen maurilaisten vaikutteiden vuoksi. Joskus olen saanut tästä osakseni kauhistusta ja välillä minulle on selitetty lähes pinnistetyn rauhallisesti, kuinka espanjalaisille vertaaminen noihin eteläisiin elukoihin (ystävä käyttää heistä termiä “animals”) jäsentyy helposti loukkaukseksi ja että vaikka sanoja nyt ymmärtääkin, etten koettanut loukata, minun on hyvä ymmärtää, että näen harhoja kuvitellessani espanjalaisen kulttuurin muka noilta elukoilta jotakin saaneeksi ja että pikemminkin nuo elukat olivat saaneet kaiken mainittavan sivistyksensä heiltä.

Tuollainen väite sotii niin paljon vastaan kaikkea sitä, mistä olen lukenut antiikin filosofien kirjoitusten säilymiseen liittyen, etten oikein tiennyt, kuinka asiaan suhtautua. Ja kun vielä keittokirjat ja keramiikasta tai musiikista ja tanssista kertovat teokset (jotka ovat lähestulkoon ainoaa historiaa, jota intoonnun lukemaan - ei minua sillä lailla kiinnosta politiikka, sota, tiede eikä keksintöjen historia) ovat epäsystemaattisia ja usein husivat vaikutussuhteissa päästäkseen kuvailemaan pian reseptejä tai jotakin astiaa, ei niistäkään saa välttämättä kovasti tukea sen selvittämiselle, kuka vaikutti kehen ja onko mitään yhteyksiä oikeastaan ollut.

Onneksi tänään lukemani kirja Moorish Architecture in Andalucia listaa yhden syyn tällaiseen epäselvään ja ristiriitaiseen informaatioon:

From a purely Spanish point of view, there have been many attempts since the 19th century to present Andalucian culture as specifically iberian creation. The theory of the more or less Spanishness which arose on Spanish soil has long dominated Spanish historiography. However this may be, there can be no doubt whatever that the Spanish Muslims regarded themselves first and foremost as Muslims who happened to live on the Iberian peninsula, and not at all as Islamis Spaniards. … One can with reasonable confidence deny the presence of any territorially-based national feelings on the part of Spanish Muslims; their deeper sense of identity was based rather on their membership of a tribal and religious community. …

One could spend hours discussing the most appropriate way to pigeonhole this architecture in some classificatory scheme. Whether it is described as Moorish, Hispano-Islamic or Hispano-Maghrebian, it is clear that none of these attributes does justice to a reality in which Arabic, Spanish and Berber elements subjected each other to mutual influence of varying intensity on the fertile soil of Islam, and in so doing gave rise to unparalleled peaks of achievement.

Lähde

Eikös vain täälläkin lurki kansallinen tai oikeammin kansallistamisprojekti! Olen ehkä jauhanut aiheesta tarpeeksi, mutta uudemmille lukijoille todettakoon, etten ole minkään “kansallisen identiteetin” ylin ystävä. En koe itseäni erityisen suomalaiseksi muuten kuin kieleltäni, helsinkiläiseksi ja tytöksi kylläkin, ja ymmärrän paljon paremmin harraste- ja paikallisuusidentiteettiä kuin jotakin epämääräistä kansallista projektia. Toki muutkin identiteetit ovat keinotekoisia, useathan niistä rakennetaan ihan tietoisestikin johonkin pyrkien, opetellen ja harjoitellen (ja lapsina meitä oloutetaan lupaa kysymättä tiettyyn perhesysteemiin ja jo sikiövaiheessa ilmeisesti meitä oloutetaan tiettyyn stressitasoon ja siihen, tukahdutetaanko stressipiikkejä roskaruoalla vai ei), mutta minua jotenkin pännii kansalliseen projektiin toisinaan liittyvä teeskentely, että kyseessä olisi jokin taivaasta tipahtanut neitseellinen ja sekoittumaton kulttuuri, jokin aito ja alkuperäinen. Minun on vaikeaa olla ajattelematta tätä vahingollisena ideana, sillä eikö juuri se ole takana tuollaisessa historiankirjoituksessa, jossa koetetaan kieltää lainat ja yhteydet ja siten eristetään eri paikoissa asuvia, eri uskontoa tunnustavia ihmisiä toisistaan? Onko maailmassa varaa sellaiseen? Miksi niin moni kokee edelleen jotenkin loukkaavaksi sen, että häntä luullaan esimerkiksi ulkomailla venäläiseksi tai ruotsalaiseksi?

Tuntuu, että aidon ja alkuperäisen ja puhtaan kulttuurin ajatus käyttelee jonkinlaista saastumismetaforaa sekoittumisen ja vaikutteiden ottamisen tapauksessa. Se tuntuu kovin hämmentävältä, jos on tottunut ajattelemaan elämäntapaa enemmän pataruoka- tai täytekakkumetaforan mukaan: kyllä pieni roiskaus paprikaa ja appelsiininkukkavettä näiden padassa eri ajan hautuneiden ainesten päälle antaa lisäryytiä / taikinaan voi ripsauttaa viekoittelevaa kardemummaa ja täydentää kostutusveden tuoksuvuutta rusentamalla veteen hetkeksi muutaman tuoksupelargonin lehden. (En tiedä muuten, mistä on peräisin se monen keittokirjan ja jopa ystäväni jonkinlaisena raamatunlauseena toistelema ohje, että ruoan maun pitäisi olla selkeä ja että sen vuoksi kannattaa käyttää vain yhtä, kahta maustetta rinnakkain per soppa. Minun makukäsityksiini tuo ohje ei ainakaan sovi, ja olenkin hylännyt sen aikoja sitten hupsuna dogmaattisuutena. Mutta kuten Hurina joskus totesi, minulla on taipumusta ylihekumallisuuteen…)

Hmm, näyn harhautuneen taas ruokaan. Jaaha, mitähän tästä pitäisi ajatella? Olen nimittäin jo kieliopinnoissakin huomannut sen huvittavan tosiseikan, että Vompsu oppii kyllä kommunikaatiofraasit ja joitakin ruokiakin, minä taas napsaisen muistiini ilman mitään ongelmia ruokien ja ruoka-aineiden nimet mutta mitään muuta en sitten muistakaan. Huooh. Ei kovin ahdistavaa (koska sopii mainiosti käsitykseeni hyvästä ja stressittömästä elämästä) mutta ei kyllä kovin mairittelevaakaan, jos elämää tahtoisi mitata jollakin intellektuaalisen uskottavuuden tikulla. (Oh, intellektuaalisen uskottavuuden tikku. Minkähän värinen ja pituinen se olisi? Ehkä jonkinlainen zoomattava antenni?)

Tunnen oloni kuitenkin varsin tyytyväiseksi kaikessa maanläheisyydessäni (tai oikeastaan jääkaapinläheisyydessäni, olen sentään viidennessä kerroksessa ja jääkaappi taas on alle metrin päästäni, jonka kautta sulautan himojeni kohteet tarvetyydytykseni muotoihin) koska olen havainnut espanjalaisen kansallisen projektin, jota voin hämmästellä ja verrata päässäni siihen suomalaiseen poliittiseen historiaan, jota viimeksi puursin painokuntoon. Siinä heitettiin ohimennen ilmaan ajatus, että vielä viisi-kuusikymmenlukujen taitteessa kansainvälisyyden ajateltiin tarkoittavan sitä, että jonnekin mentiin ylpeinä omasta aidosta kulttuurista ja kunnioittaen toisen aitoa kulttuuria (pahoittelen sanavalintaa niille, jotka saavat “kulttuurista” näppyjä; minäkin saan näppyjä “kaukoaisteista” etenkin itse sitä käytellessäni) ja sitten myöhemmin asiat repesivät toiseen malliin. Mihin, sitä ei kerrottu, mutta oletan, että johonkin tällaiseen kuin itse hahmotan: että piirteiden alkuperäiset omistajat ovat jo aikaa sitten unohtuneet ja sekoittuneet ja piirteetkin on kehitelty likipitäen tunnistamattomiksi uusien sovellustapojensa myötä… ajatellaan nyt vaikka sitä, että pian taas Portin karjalanpiirakkaa saa vegaanisena tauon jälkeen; olisi kiinnostavaa tietää, montako asiakasta ne menettivät lisättyään valmistusaineisiin maitoproteiinin, sillä eihän osa menetetyistä asiakkaista palaa takaisin, jos eivät lue Vegaiaa, jossa kerrottiin, että pian piirakat käyvät taas syötäviksi meille maitoa karttavillekin… Itse en ainakaan niin usein käy tarkistamassa, onko jokin kerran ei-syötäväksi todettu tuote muuttunutkin syötäväksi.

Hemmetti, olen taas ruoassa! Minun taisi olla ajatus kirjoittaa jotakin siitä, miten nykyään elämäntyylien moninaisuus tuntuu kai useimmista enemmän kiinnostavalta ja hauskalta asialta kuin jotakin ryhmäidentiteettiä uhkaavalta. Vai? Usein itselläni tämä mieltymys erilaisiin tapoihin ja usko niiden siunauksellisuuteen karahtaa näyttävästi yhteen sen kanssa, että jotkut tavoista näyttävät minusta vahingollisilta, mutta sitten en osaa kuitenkaan tuomita niitä mielessäni ankarasti, päätänpä vain olla itse ryhtymättä citymaasturin ajajaksi tai muuta tuollaista. Mutta ihan selvää on, että niin kovasti kuin olenkin sitä mieltä, että tehoeläintuotanto on kestämätöntä paitsi ekologisesti, myös moraalisesti, en siltikään tahtoisi, että äkisti kaikki luopuisivat lihansyönnistä. Miksi? En oikein osaa vastata. Epäilisin varmasti jonkinlaista pakottamista. Ehkä siksi, etten osaa kuvitella maailmaa niin valistunein ihmisin… tosin tietysti vain kapeasti valistunein, en pidä esim. itseäni kovinkaan valistuneena, vaikken syökään lihaa. Minulle vain tämä ruoka-asia on keskeinen, ainakin tästä kirjoituksesta päätellen ;)

Äh, en oikein tiedä, olenko kipeä vai terve. Ajatukseni tuntuu vain palautuvan ruokaan. Ei hyvä päivä moraalisille pohdinnoille…

Luoja paratkoon, miten saatan mättää tekstiä valmiiksi, kun tarpeeksi harmistun sen vatvomiseen! Tänään käy juuri niin, jurotan itsepäisesti työn ääressä ja keskityn siihen ja muu maailma katoaa. Harmistuksen läpi pilkahtelee iloa, kun poliittisen historian kuviot ja kumarrukset eivät voi olla naurattamatta. Vai mitä sanotte tästä: kuusikymmenluvulla oltiin huolissaan pitkätukista, parikymmentä vuotta aiemmin otsatukka oli ollut kiihkeän agitaattorin tunnusmerkki. Kerrassaan hassunkurista! (Muistan näitä pahastuksen ja moraalinärkästyksen hetkiä esimerkiksi lapsuudesta mummun kanssa: mummu suuttui, kun tahdoin pitää paitaa housujen päälle kuten muutkin lapset. “Ei sillä lailla kukaan kunnon kansalainen pidä, se on ryssän tapa!” Vedin paidan housunkauluksesta vaivihkaa koulunpihalla kun mummu käänsi selkänsä - minun luokkani mielestä nimittäin paidan housuihin änkeäminen merkitsi jokseenkin varmasti tekijänsä vammaiseksi eli homoksi - kun ala-asteen opettaja kysyi sanoja tiuhimmin viljeleviltä, tiesivätkö nämä, mitä nuo sanat tarkoittivat, kävi ilmi, ettei kukaan tiennyt; tiedettiin vain, että sanassa oli jotakin pilkkaavaa ja sen tarkoitus oli leimata sovelluskohteensa sanojan joukkoon sopimattomaksi.)

Myös tulenpalavat puheenvuorot siitä, miten jokin kehitys ei ole “luonnollista” tai “ihmiselle luotu osa” saavat hihittämään. Esimerkiksi en osaa sovittaa yhteen sitä, miten oli mahdollista, että samaan aikaan toitotettiin, että ihminen on luonnostaan itsekäs tai itsekkääksi luotu, ja siksi hän ottaa kaiken irti valtion tukimuodoista ja jopa tekeytyy sairaaksi saadakseen niin ilmaiseksi rahaa (ja tämän takia pääteltiin, ettei tukimuotoja tulisi holtittomasti perustaa, olihan aina perhe) ja sitten kuitenkin, että ei ole ihmiselle luonnollista jättäytyä yhteiskunnan elätettäväksi pullasorsaksi. Luonnollista ei ole se, että käyttäytyy luonnollisesti? Jep. Myös kuvaukset naisten “luonnollisista” taipumuksista ovat käsittämättömiä. Tuon isoäitien ja -isien ajan kristillis-siveellis-patriarkaaliselle eetokselle tekisi melkoisen kolauksen kuunnella Vompsun ja minun kotikeskusteluja ja sukupuoliroolituksia. Varmasti meidät molemmat leimattaisiin “luonnottomiksi” tai jotain muuta yhtä hullunkurista, meidän luonteemme kun tuntuvat monin kohdin asettuvan juuri stereotypioita vasten - Vompsu on enimmäkseen paljon sovinnollisempi ja pehmeämpi, empaattisempi ja rauhallisempi temperamentiltaan, mutta ei toisaalta tunne niin suurta vetoa asioiden etäännytettyyn pohdiskeluun.

Suunnattoman hullunkuriselta tuntuu myös törmääminen asenteeseen, joka kirkasotsaisesti vakuuttelee, että tämän hetken kuviot ovat täysin selvillä ja ainoat oikeat ja moraalisesti hyväksyttävät, vaikka samalla myönnetäänkin, että menneisyys uljaine suunnitelmineen pyllähti oikein komeasti ja että tulevaisuudessa uhkaavat mädäntyneisyyden ja piittaamattomuuden alhot, jos nyt ei kääritä hihoja - ja että kaikki tietysti riippuu siitä, että oma tämän hetken suunnitelma hyväksytään ainoaksi oikeaksi yhteiseksi hyväksi. Siinä on jotakin tajuttoman hassua.

Ylipäänsä politiikkaan liittyvä moraalinen paatos tuntuu kummalta. Ja tavallaan tuntuu ilkeältä huvittua siitä, sillä varmasti tuon ajan historialliset henkilöt olivat aidosti huolissaan siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Mutta paljonko heidän huolensa siinä painoi? Jonkin verran toki, mutta lopulta varsin vähän. Ja ainakin tuntuu herkullisella tavalla kamalalta lukea, kuinka joku vakuuttaa jotakin aivan hurupäistä kuten että vain kristilliseen uskoon turvaaminen voisi taata järkevien (eli niiden jo tiedettyjen omien) ratkaisujen läpi menemisen ja yleisiksi uskomuksiksi tulemisen. Kamaluus on herkullista kai vain siksi, että tietää, etteivät nuo ratkaisut menneet läpi.

Mistä omat hyvään elämään uskomukset voi tietää oikeiksi muiden kuin itsensä kohdalla? Tai ehkä poliitikot eivät tuolloinkaan kuvitelleet, että heillä oli hallussaan viisastenkivi (sellainen on pelottava ajatus), mutta kokivat, että siltä piti vaikuttaa, jotta heitä äänestettäisiin? (Sekin on pelottava ajatus - aika holhoavaa olettaa, että äänestäjät haluaisivat nimenomaan tulla johdatetuiksi jo jonkin valmiin kuvion mukaisesti.)

Tuntuu hurjalta myös lukea kiihkeitä puheenvuoroja perheen asemasta ja sitä uhkaavasta rappiosta, jos yhteiskunta liikaa ottaa perheen tehtäviä (kuten maksaa lasten koulutuksen). Puheenvuoroissa oletetaan, että perhe on jonkinlainen rauhan ja yhteisymmärryksen ja tuen tyyssija, mutta käsi sydämelle: kuinka monen 30- tai 40-luvulla syntyneen perhe oli (lähinnä) tuota? Itse ainakin koen, että yhteiskunnan tuki esimerkiksi opintorahan muodossa teki mahdolliseksi sen, ettei syntynyt rajumpaa yhteentörmäystä sen suhteen, mitä sain alkaa opiskella tai mihin ammattiin halusin. Varmasti vanhemmillani olisi ollut antaa rahaa esimerkiksi opintorahan verran, mutta aika harvat vanhemmat ovat opintojen suuntautumisen suhteen yhtä pyyteettömiä kuin valtio Kelan muodossa. Niinpä omassa mielessäni seuraussuhde on jäsentynyt aika lailla päinvastoin: millaiseksi monen perheen asema muuttuisi, jos yhteiskunta jättäisi sen äkisti heitteille, markkinavoimien armoille?

Vuosikymmenten takaista poliittista keskustelua lukiessa muistan äkisti joitakin isovanhempieni kummallisuuksia, jotka käyvät tuon tekstin myötä ymmärrettävämmiksi. He ovat toden totta eläneet Suomessa, jossa on ollut aivan mahdollista syyttää esimerkiksi kaunokirjallista teosta jumalanpilkasta… Heidän maailmansa on tosiaan ollut toinen, siinä on korostettu aivan eri tavalla yhteishyvää ja uhrautumista, mutta jotenkin tiukkapipoisella ja suvaitsemattomalla ja ahdistavan normatiivisella tavalla. Heillä ei selvästikään ole ollut samassa mielessä itsestäänselvyytenä, että he voivat kuunnella olojaan ja järjestää elämäänsä niiden ohjaamina.

Voi isovanhempia. En ole aiemmin tajunnut, että olen näyttänyt heidän silmissään yhtä aikaa sekä kolmikymmenluvun agitaattorilta (otsatukka) että kuusi-seitsemänkymmenluvun pitkätukkaradikaalilta (letittämätön pitkä tukka)! Ja paita housun päällä ja niin edelleen… Tästä tulee mieleen se, kuinka jotkut itseäni hieman vanhemmat puhuvat kauhistuneesti pissiksien vaatteista. Varmasti paita housun päälle on jo unohtunut pahelistalta, koska nykyään kuka hyvänsä isovanhempi lienee iloinen paidasta, joka ulottuu housunkaulukseen saakka, saati sen yli. (No, nythän meillä on taas siveän pitkä ja säkkimäinen muoti, mutta UFFilta löytyy kyllä napapaitiksia enemmän kuin kotitarpeiksi.)

Muutenkin isovanhempien maailmankuva on pyörinyt mielessä, sillä tapasin maaseudulta kotoisin olevan ystävän, joka koetti selittää minulle, mikä on tallukka. (Hänen mielestään minun olisi kuulunut tietää, koska “olethan sen verran perinneihminen” mihin minä: “en ole” ja hän: “no sen verran käsistäs kätevä” mihin taas: “en ole”…) Hänen kuvattuaan tallukan materiaalia ja rakennetta kysyin: “Ai onksse niinku espadrillokset?” Johon hän: “Mitä NE ovat?” Vastasin: “No luulen et ne on suunnilleen sama asia: punospohja, kangassisäpohja ja päällinen.” (En kysynyt, missä hän on oleillut viimeiset kaksikymmentä vuotta, jolloin noita kenkiä on kutsuttu espadrilloksiksi.) Oli hassua huomata, miten erilliset ja erilaiset meidän sanastomme olivat.

Joka tapauksessa, nyt tekstiurakka on ohi! Se on hyvä, koska poliittinen historia saa oloni jotenkin epämukavaksi ja kihiseväksi ja levottomaksi. (Oikeastaan myös poliittinen toiminta nykyäänkin; on hyvä, että on ihmisiä jotka sietävät sitä suvereenimman oloisesti, minusta siihen ei olisi, olen aivan liian suunnaton ja hetkula ja hihitän vähän liian helposti moraaliselle paatokselle ja toisaalta sitten kun itse poden sitä - tietysti teen niin välillä, se käy huomaamatta ja tuntuu vain asialliselta ärtymykseltä - saatan kokea, että maailma on totisesti järkikäytäntöjä vastaan pontevasti. Huooh… onneksi en ota itseäni liian vakavasti, muuten varmasti vetäisin paperipussin päähän, enkä enää uskaltaisi sanoa sanaakaan.

Ihanaa, vapaus! Se kuulostaa sateen ropseelta ikkunassa ja vesijuoksulta. Tunnen itseni hyvin onnelliseksi, kun saan irtautua poliittisesta paatoksesta ja sellaisista tiuhaan kajahtelevista määreistä kuin kristillis-siveellinen ja oikeamielinen. Onneksi sellaiselta vaikuttamisesta ei tarvitse enää kantaa huolta! Mutta tämänkin tekstikurjuuden hyödyn huomaa selvästi: osaapahan ainakin iloita siitä, että on vapauksia tuollaisista seikoista.

Kun käännyn hetkeksi työn parista (jolloin näen ulos ja ikkunalaudan ja koneen ja korjausliuskat) kohti huonetta ja totean sängyllä makaavani oikeastaan koko elämäni tärkeimmät olennot, silmitön hellyys tulvahtaa ylitseni. (Ehkä kyse on myös kuukautisten lähestymisestä - juuri niitä ennen saatan liikuttua voimakkaammin kuin muulloin.) Mies, koira ja kissa makaavat sängyllä raukeina, silmät suljettuina, ojennettuina.

Onko mitään tärkeämpää kuin luottamus toisen hellyyteen? Tai luottamus toiseen? Ovatko ne sama asia? Ja: onko mitään niin tyydyttävää, rauhoittavaa ja sitouttavaa kuin tieto siitä, että tuo toinen luottaa minuun, kaikkine ailahduksine, tunteineni ja kummine käsityksinenikin. Kaikki nuo eläimet luottavat siihen, etten potkaise, revi enkä remmo niitä, etten huuda niille täyttä kurkkua, nipistele tai rankaise niitä jostakin syystä, mitä ne voisivat vain arvailla.

Jos näitä eläimiä ei olisi tai ne eivät luottaisi minuun, en tiedä, kuinka jaksaisin kommunikoida rauhallisesti niiden kanssa, jotka eivät luota. (En aina jaksakaan, ei kai kukaan jaksa.)

Ja voisivathan ne olla luottamatta. Olen kuitenkin pakottanut niitä asioihin, joista ne eivät pidä. Olen avannut kissanhäkin, nostanut kissan ovelle ja pidellyt sitä siinä niin kauan, että se lopulta on mennyt ainoaan suuntaan, johon pääsee - sisään häkkiin. Olen pidellyt kehoja lempeästi mutta peräänantamattomasti, kun niitä on rokotettu, otettu verinäytteitä ja ronkittu kipeitä kohtia, painanut kämmenillä ja samaan aikaan rapsuttanut sormilla, selvittänyt kipeitä takkuja ja leikannut kynsiä tassuista, jotka vaivihkaa koettavat nykiä itseään vapaiksi otteesta. Olen vastannut irvistykseen ja murinaan puhuen samalla rauhoittavalla tahdilla, hidastaen liikkeitäni, puhuen puhuen puhuen oikeastaan kai enemmän itselleni, etten säikähtäisi irvistystä ja murinaa. Olen vienyt koiran paikkaan, jossa on toisia koiria, silloin kun se vielä kuollakseen pelkäsi niitä ja painui vain jalkaani vasten ja tärisi nähdessään ne koiralaumat. Olen sanonut Vompsulle asioita, joista hän voisi päättää loukkaantua.

Mutta ei: nämä eläimet ovat päättäneet, että olen niiden luottamuksen arvoinen. Se antaa voimia. Se valaa luottamusta siihen, että vaikeista tilanteista voidaan neuvotella avoimesti, että niiden ylitse on mahdollista edetä. Nämä eläimet luottavat silti minuun enemmän kuin itse teen. Sillä onhan niitä päiviä, jolloin suutun itselleni tai tunnen syvää epätoivoa ja tunnen, etten oikeastaan ansaitsisi niiden iloa ja kiintymystä, tuota varauksetonta luottamusta, joka palautuu välittömästi kriisin jälkeen.

Mutta: Se mikä on, on. Se mikä tapahtuu, tapahtuu. Nämä luottavat siihen, mitä päätän tehdä jossakin tilanteessa.

Mietin sitä, mitä Jorge Bucay kirjoittaa jonkun osalle sattuneesta hyvästä ja pahasta (no, tietysti näkökulmaa vaihtaen ne helposti vaihtavat naamiota, mutta luottamus on yksi seikoista, joita on vaikeaa hahmottaa pahaksi samalla tavalla kuin luottamuksen pettämistä on likipitäen mahdotonta hahmottaa hyväksi) - että ihmiset kyllä ansaitsevat kaiken heidän osalleen koituvan hyvän, kaikki taitonsa ja onnenpotkunsa, koska he ovat tehneet niiden eteen töitä (ehkä tietämättään ja ehkä vain pieninä osallisina kokonaisen ystävien tai lauman tiimin isommassa projektissa, mutta silti), mutta että pahoja, ikäviä ja haitallisia sattumuksiaan he eivät välttämättä eivätkä edes usein ansaitse.

Älyllisellä tasolla tämä on helppo hyväksyä ja sen mukaan on tarpeeksi helppoa toimia toisia kohtaan. (He ansaitsevat vain hyvää.) Mutta joskus sitä on hankalaa tunnetasolla hahmottaa oman itsen tapauksessa, kun tunne saadusta lahjasta, hyvän ylitulvivuudesta vain suhraa maailman lähes hätäiseen kiitollisuuteen ja hämillisyyteen. Miksi saan tällaista, kun joskus näyttää siltä, etteivät kaikki ihmiset saa osakseen tällaista? Saanko edes puhua tai kirjoittaa tällaisista asioista? Mutta jos niistä ei puhuta eikä kirjoiteta, miten niille käy? Tallovatko toisenlaiset arvot ne jalkoihinsa? Miten voisin edistää sitä, että kaikki saisivat osakseen hellyyttä, luottavaisuutta ja iloa? Entä jos he eivät halua vastaanottaa sitä, koska kuvittelevat, että joutuvat maksamaan siitä jonkin hinnan korkojen kanssa myöhemmin? (Bucay kirjoittaa tästä hyvin: se hinta on jo maksettu, siksi on turhaa kursailla.)

Kuljen huoneen läpi vessaan ja lehteilen työsuhdelehteä, jossa on puheenvuoro otsikolla “Luolaihmisen hyveet kunniassa”. Luolaihmisen hyveet tarkoittavat tuossa otsikossa ilmeisesti hirviödarwinistista kilpailevuutta ja kyynärpäätaktiikkaa, joka on aika kaukana sekä Darwinista että käsittääkseni myös luolaihmisistä, joiden arvoja eivät väännelleet iltapäivälehtien kouhotukset eivätkä koululaitoksen hyvää tarkoittavat patistelut ahkeruuteen ja oppineisuuden osoittamiseen. Eihän selviytyminen luola-aikana voinut perustua mihinkään individualismiin eikä lähiryhmän tuuppimiseen vaan ennen kaikkea luottamukseen, koska vaihdon välineet olivat hyvin konkreettisia ja saman lauman kanssa elettiin pitkään. Veikkaan, että luolaihmisten sosiaalinen turvaverkko oli paljon paremmassa kunnossa kuin meillä, noin keskimäärin. Ärtymys otsikosta liittyy toki paljon laajempaan käsitykseen luonnon ja kulttuurin suhteesta - kuinka tyypillistä onkaan ajatella, että kulttuuri on opettanut meille hellyyden, kohtuullisuuden ja muut hyveet. Mutta ei tällaista yksinkertaistusta voi tehdä, ei ainakaan jos uskoo primatologien kirjoituksiin: sekä hellyys että kilpailevuus ovat läsnä myös muissa eläimissä, ja erityisen selkeästi ja helposti ne ovat hahmotettavissa lähisukulaisissamme. Ehkäpä kulttuurimme kieltää tietynlaiset julmuudet, mutta toisiin se tuntuu suorastaan rohkaisevan puheissaan tehostamisista, hyötysuhteista ja sen sellaisista.

Kun astun takaisin huoneeseen, ärtymys katoaa. On taas vain hellyys. Se sama, joka on ollut läsnä alusta saakka, äidin sylissä ja nallen naamassa, kissoissa, koirissa, hevosissa, rotissa. Hellyys ja luottamus, joka saa tuntemaan, että jos työnnän sivuun toisen tärkeät intressit menestyäkseni itse loistokkaammin ja näkyvämmin, vahingoitan itseäni pahemmin kuin kohtuullistamalla toimintaani.

Se on helpointa aistia silloin, kun on juuri näiden eläinten kanssa. Se on niin paksua ja lämmintä, etten hetkeen pelkää mitään.

Lainaan kirjastosta ison peltirasiallisen Billie Holidayn musiikkia. Mainiota, ajattelen, sillä koneellani on pari hänen kappalettaan entisestään ja pidän niistä kaikista. (Sen sijaan en muista, miksen ole samantien kopioinut koneelle tiuhempaan kuunteluun koko levyä, vaan vain muutaman kappaleen.) Kuudessa ceedeessä luulisi riittävän kuunneltavaa! Ja miten mainiota, jopa Cole Porterin kappaleita mukana.

Melko pian kuuntelu-urakka saa kuitenkin outoja piirteitä. Aloitan tunnollisesti jokaisen kappaleen, mutta huomaan kuuntelevani vain hetken ja sitten skippaavani seuraavaan. Pakottaudun kuuntelemaan kappaleita läpi kokonaan, mutta sitten totean vain hieman ärtyväni niistä. Jotenkin minusta tuntuu kummalta, miten surullista ja valittavaa meno on. Samassa muistan, miksen kopioinut aiemmaltakaan levyltä kuin ne muutaman toiveikkaan oloisen kappaleen: en vain koe mielekkääksi kuunnella musiikkia, jossa piehtaroidaan tuollaisessa “kukaan ei koskaan rakasta minua, ota kaikki tai älä puutu elämääni, ja oikeastaan parhaat ajat ovat jo kaukana” -fiiliksessä. Edes pahimpina yhyy byhyy -kausinani en voi ihannoida enkä toistuvasti kuunnella tuollaista musiikkia, vaikka hyvinkin saatan ajatella silloin hirviömäisimpinä hetkinä samanlaisin (harmillisen usein) itseään toteuttavin ennustein. (Siitä on todistuksena kaiken lisäksi aika moni blogikirjoitus. Jos minulla olisi sensurointitaipumuksia, aloittaisin varmaan näistä. Mutta ei minusta ole hyväksi poistaa kirjoituksia, vaikka pitäisinkin niitä jossain määrin vahingollisina itselleni ja omalle mielialalleni - ehkä ne jossakussa toisessa vaikuttavatkin toisin, kampeavat häntä ylös tuollaisista syövereistä?)

Huomaan myös jotakin muuta kiinnostavaa: ne biisit, jotka minulla (tai oikeastaan nykyisin eksällä, hänelle jäivät kaikki vinyylini, koska minulla ei ole vinyylisoitinta) on vain vinyyleillä jonkun muun tulkitsemana, ja joita etukäteen ajattelen iloisesti ja lämpimästi, eivät iskekään lainkaan. Billie Holidayn tulkintatyyli on niin erikoinen ja hänen äänensä jotenkin karmiva. (Kun lukee hänen elämänvaiheistaan, äänen karmivuus ei enää tunnu niin yllättävältä - ääni kuten muutkin keholliset seikat ja oikeastaan koko tyyli kantavat menneisyyttä matkassaan.) Iloisesti hämmästelevätkin laulut, kuten vaikka “I get a kick out of you“, vääntyvät hänen käsittelyssään jotenkin puuroisiksi ja tuskaisiksi tilityksiksi. Huomaan, etten tahdo taltioida näitä kappaleita enkä kuunnella niitä uudelleen.

Miksi? Onko kyse siitä, että tuska jotenkin siirtyy tuosta huumatusta, vaikertavasta äänestä vastaanottavaiseen kuuntelijaan? (Ja että siitä on vaikeaa ravistautua kuivaksi?) Uskonko kärsineeni ihan tarpeeksi? Uskonko nykypsykologien lailla, että on järkevintä suhtautua elämään ja sen mahdollisuuksiin niitä hieman positiiviseen suuntaan värittäen? (Mistä voin tietää, mihin lopulta uskon tällä hetkellä?) Uskonko, että illusorisen hehkun ylläpitäminen vaatii kohdallani tuekseen tunteiden käsittelyn välineitä, kuten toiveikkaan musiikin ja iloisenvärisiä vaatteita? Mutta eikö pidä paikkaansa sekin, että silloinkin kun pari vuotta sitten asuin talven harmaassa eronjälkeisessä kuopassa, ponnistelin silloinkin iloon ja että en silloinkaan tahtonut kuunnella valittavia tai vihaisen kuuloisia lauluja? Syntyykö vastenmielisyys niihin siitä, että tajuan itsessäni valittavan ja vihaisen puolen, enkä tahdo vahvistaa niitä, sillä niiden puikkoihin päästämisestä harvemmin seuraa mitään ilahduttavaa tai ymmärrystä syventävää?

Uskon kyllä suremisen tapahtumiseen. En kirjoita “välttämättömyyteen”, koska olen tavannut ihmisiä, jotka eivät tarkkailuni perusteella sure silloinkaan, kun ulkoiset edellytykset olisivat kohdallaan. (Voi tietysti olla, että he surevat jotenkin niin piilotetusti, ettei sitä vain näe. Ja varmasti jokin osa heistä sävähtää, vaikka asenteen osalta suru kääntyisikin tyytymättömyydeksi, omien oikeuksien penäämiseksi ja vihaksi.) Ennemmin tai myöhemmin tulee surtua. Mutta surun aiheet ovat erilaisia: joku suree kuolemia, toinen sitä, etteivät elävät näytä tajuavan elävänsä ainutta kertaansa, joku muu abstraktimmin, ehkä. (En osaa sanoa varmasti, aihetta pitäisi ehkä selvittää lisää.) Itse suren aika paljon sitä, miten vaikeaa ihmisten tuntuu olevan tarttua elämäänsä ja muuttaa sen epätyydyttäviksi kokemiaan piirteitä siinä määrin kuin se nyt heidän vallassaan on. (Havaitsen tämän vaikeuden myös itsessäni: joskus se esiintyy pelkona, että sitten kukaan ei rakasta minua enää ikinä yhyy byhyy, ja joskus se ottaa julman rationalisoinnin naamion: “oikeastaan tahdonkin että asiat ovat näin koska en näytä saavan muutosta aikaan” - vaikka on aivan selvää, että en useimmiten tahdo käyttäytyä aivan sillä tavalla kuin käyttäydyn.)

Mutta huomaan myös toisen seikan: ymmärrän surun äänettömäksi tunteeksi. Tunteeksi, joka ei valahda asenteeksi saakka eikä siten saa oikeastaan kommunikatiivista ilmaisuaan. Suruun voi viitata, mutta viittaus on ikään kuin etäännytetty. “En jaksa nyt tulla, olen surullinen.” Ja silti surun näkee ja kuulee ja silloin sitä on jotenkin helpompi kunnioittaa. Jotenkin Billie Holidayn ääni tuntuu itselleni sopimattomalta juuri sen kantaman surun asenteellisuuden takia. Hänen surunsa on niin rasittavan vaikertavaa ja toivotonta verrattuna vaikka Sarah Vaughanin äänen hiljaiseen suruun, jossa uhma ja ilo ovat yhtaikaa läsnä. (Maailma on sillä lailla epäreilu, että lähtökohdat ilmaista tunteita elämässä ja tulkita tunteita taiteessa ovat hyvin erilaiset. Ihmisten elämät poikkeavat hurjasti toisistaan. Melkein hämmentää, että voimme kuulua samaan lajiin.) Luulen, että jos reagoisin vähemmän herkästi musiikin tunnetilaan, en ärsyyntyisi. Mutta vaikka tiedän, etten voi kuinkaan auttaa vaikeroivaa laulajaa, tulen levottomaksi.

Surussa on eräs kummallinen piirre. Niin kauan kuin siitä vaikenee, se pysyy ainakin omalla kohdallani toiveikkaana suruna: suruna jolla on loppupiste, lopputulema. Mutta jos surusta erehtyy puhumaan silloin kun se on hyvin akuutti ja loppupisteen näkee vaitikin vain vaivoin, loppupiste äkisti katoaa. On vain suru ja epätoivo ilman mitään valonpilkahdusta, ja sitten tuossa tuo toinen, joka istuu ja kuuntelee tai kävelee kanssa ja kuuntelee, tai lukee tämän tekstin tai näkee, miten keho ei pysty kannattelemaan tätä tunnetilaa. Koko olemus ikään kuin repeää epätoivoon.

Ja kun toinen sanoo jotakin auttavaa, harmillisen usein käy niin, että ajattelee surunsa nimettömässä raivossa, että sinun on niin helppo sanoa noin ja noin se toki sinun kohdallasi menisikin, mutta että minun kohdallani toipuminen on turha toive. En tiedä, miksi halu kampeutua surusta eteenpäin tulee niin helposti projisoiduksi tuohon toiseen, joka tarkoittaa pelkästään hyvää lohduttaessaan. Ehkä se johtuu siitä, että suruun on suututtu niin monta kertaa ja että kokee itse oudosti velvollisuudekseen puolustaa oikeuttaan tuntea näin? Tuo projisointi on kuitenkin epäreilu ja siksi minusta tuntuu kurjalta, jos minua lohdutetaan - se vain pidentää surun helposti. Minua pitää kutittaa tai johdattaa huomio aivan jonnekin toisaalle, tehdä iloisia asioita. Niin suru hitaasti väistyy ja siihen voi palata hiljaisina hetkinä, nukahtamisissa ja heräämisissä, turvalliseen ja itselle sopivaan tahtiin, identifioitua itse tuohon toiveikkaaseen ääneen, joka kehottaa ajattelemaan muutakin kuin satuttaneita seikkoja. (Tunteita tutkineet psykologit ovat kirjoittaneet siitä, kuinka vaikeat tunteet tarvitsevat käsittelynsä tueksi valoisan mielentilan - aivojen hermoverkoston tasolla suru ja ilo/tyytyväisyys/turva ovatkin erilliset, toisistaan riippumattomat prosessit, eivät saman ulottuvuuden kaksi ääripäätä. Ne eivät siis sulje toisiaan pois, kuten jokainen tunteitaan keskittyneesti tarkastellut on epäilemättä huomannut. Mutta tuntuu aina hassunkurisen hyvältä, kun jokin kokemuksen totuus vakuutetaan mahdolliseksi myös tieteen piirissä. Silloin ei tarvitse enää ajatella, että kenties on jotenkin tunnistanut ja nimennyt tilansa väärin, kun esimerkiksi kaihoisana tuntee mielialansa samalla erää kevyeksi ja äärimmäisen raskaaksi.)

Kun huomaan, että suurin osa Billie Holidaysta saa minut vain epämääräisen ärtyneeksi, olen luiskahtaa itsesyytöksiin: Mitä, sensuroisit tuskan maailmasta, vai? Eikö tuo ole aika epäeettinen asenne, kun toinen antaa kaikkensa? Mutta sitten väitän vastaan tuolle syyllistävälle äänelle: Saan pitää siitä, mistä pidän. En osaa pitää kaikesta musiikista. (Samalla tavalla kuin en osaa pitää kaikista ihmisistäkään ja samalla tavalla kuin huomaan joskus jonkun kanssa puhuessani, etten ole hänen kanssaan lainkaan samaa mieltä siitä, miten keskustelunalainen tilanne tulisi jäsentää.) Minulla ei myöskään voi olla kenenkään muun asettamaa velvollisuutta opetella pitämään kaikesta maailman musiikista. Ja itse en tuota velvollisuutta aio asettaa. Kuinka huiman erilaisia tulkinnat ovatkaan, varmasti (ja myyntilukujen valossa) Billie Holiday on monelle äärettömän tärkeä ja taatusti on myös niitä, jotka jotenkin kaipaavat juuri hänen tuskaisuuttaan. Ja onko minun asiani kysyä, lopultakaan, miksi pidän näistä kappaleista ja miksi en saa näihin kosketusta?

(En usko osaavani vastata tyhjentävästi. Tai että tuollaiseen kysymykseen voisi vastata tyhjentävästi. Tai että ainakaan myöntäisin vastaukselle tuollaista statusta…)

Silti tuntuu siltä, että ärtymys jonkin tulkinnallisen sävyn kohdalla merkitsee jotakin. Ei tarvitse kuin kuunnella läheisten ystäviensä kuuntelemaa musiikkia, kun jo huomaa, miten erilainen heidän mielensä kenttä on. Heidän assosiaationsa kulkevat aivan eri teitä. Heistä jokin minusta tunkkaisen ja vihamielisen kuuloinen kappale on “herkkää tulkintaa” tai “elämänmakuinen”, tai sitten jokin aivan karmivasti sanoitettu ralli “ihana rakkauslaulu, siis just noinhan se menee”. Tuo erilaisuus on jotenkin tavattoman kiehtovaa! Mutta ei se tarkoita, että kuuntelisin ystävien musiikkia, ehei. Kuuntelen mieluummin ystäviä. Mutta joskus minusta saattaa tuntua, että ymmärtäisin heitä paljon paremmin, jos kuuntelisimme heidän suosikkilistaansa ja inhokkilistaansa läpi ja jos puhuisimme musiikin herättämistä mielteistä pitkään ja huolellisesti. (Niin saattaisin oppia myös pitämään heidän musiikistaan - esimerkiksi Hurina opetti minut pitämään Lhasasta eritellessään tarpeeksi, miksi tämän ääni - joka tuntui minusta aluksi vähän pelottavalta ja dramaattiselta - kiehtoo häntä.)

Oudosti surun tapauksessa tuntuu käyvän siten, että mietin paitsi oman haluttomuuteni kuunnella sitä asenteeksi kivettyneenä myös eettisyyttä siltä kantilta, onko reilua saattaa toinen sellaiseen tilaan, jossa hän vuodattaa suruaan siinä määrin, että tuo tunnetila jähmettyy asenteeksi, kuin hänen naamiokseen, identifioituu hänen äänekseen ja hänen mielekseen tai perusmielentilakseen. Mitä sivullinen voi tehdä kohdatessaan surun vuodatuksen? Onko oikein lohduttaa? Kuinkahan yleinen lopulta on tuo taipumus projisoida lohdutus toiseen ja tarrautua sen vuoksi omaan suruun yhä piintyneemmin ja äkäisemmin? Toisaalta olen huomannut, että osa ihmisistä suuttuu jollakin lailla, jos kieltäydyn lohduttamasta heitä ja sen sijaan sanon, että he varmasti tarvitsisivat nyt jotakin iloista ja vahvistavaa tekemistä ja ajateltavaa. Varmaankin he kuulevat sen jotenkin piittaamattomuutena, vaikka itse koetan vain osoittaa kuunnelleeni ja ymmärtäneeni heidän makaavan mahallaan kuralätäkössä ja yritän saada heidän oman lohtuun ponnistelunsa hyrähtämään käyntiin. (Lopulta tuntuu näet olevan niin, että jaloilleen ponnistautuminen on viime kädessä sen käynnistymisestä kiinni.) Ehkä en osaa jotenkin tarpeeksi vakuuttavasti ensin sanoa, että totta kai he saavat tuntea näin. Ehkä tuo osaamattomuus johtuu siitä, että minusta on täysin absurdi ajatus, ettei joku saisi tuntea jotakin. Mitä kieltäminen auttaisi? (Minua on koitettu kieltää eikä siitä tule mitään.) Tunne tulee ja menee mahtavana ja kevyenä ja tonnienpainoisena kuin pilvet, yhtä arvaamatta ne muuttavat mielialaa, ei niistä laadita noin vain kymmenen päivän ennusteita.

En ole koskaan ajatellut mitään niin hassua kuin että surra ei saisi. (Ikään kuin minulla olisi valtuuksia jakaa tuollaisia lupia.) Mutta ajattelen kyllä, että surun rinnalla olisi hyvä esiintyä iloa. Se tekee surusta käsiteltävämmän, pilkottavamman, nieltävämmän. Enkä toivo kellekään lisää surua - se on jo tässä kaikkialla läsnä, ei tarvitse kuin mennä kauppaan ja katsella tuotteita ja ajatella hävikkiä, ympäristövaikutuksia, ilmastonmuutosta, eläintuotantoa, lapsityövoimaa, alkoholismia, murheiden syömiseen hukuttamista ja niin edelleen, antaa sen kaiken kolahtaa pohjaan koko painollaan, katsoa tavaroita kärreihinsä kauhovia ihmisiä ja heidän urautuneisuuttaan, kun he eivät tahdo muuttaa tottumuksiaan, joista on tullut maagisia rituaaleja (ja huomata sama ilmiö itsessään). Minusta tuntuu, että suru on päällystänyt maailman jo niin sankasti (ja vaikkei perinteisessä mielessä henkkoht murheita edes olisi), ettei sitä tarvitse lainkaan vahvistaa. En tarkoita, että se pitäisi torjua tai unohtaa. (Ja olisiko se edes mahdollista, sekään? Monille kai onkin, mutta minulle ei.) Ehkä pikemminkin, että sen asettaminen vallitsevaksi minäntilaksi ei ole kannatettavaa.

Haluaisin jotenkin auttaa niitä ihmisiä, joille käy näin ja jotka tuntevat, etteivät he itse aseta surua minäntilakseen vaan että se vain asettuu ja etteivät he voi sille mitään. Mutta en osaa, en sitten mitenkään, vaikka heidän levottomuutensa liukuu minuun ja koen, että he suorastaan huutavat apua vaietessaankin. Heihin eivät näytä purevan samat konstit kuin itseeni ja vähitellen alan kokea, että loukkaan heitä joka ikisellä eleelläni. Se, minkä itse koen rakentavaksi ja reiluksi, näyttää ilmeisesti heistä kovalta ja vaativalta. Ja mikä tuntuisi minusta pimittämiseltä ja ylisuojelevuudelta, ja mistä raivostuisin ehkä sekunniksi sen minuun kohdistuessa (ja sitten leppyisin, koska olisin kuitenkin varma hyvistä aikeista), on kai se, mitä he toivovat. Se on jotenkin hirveän hämmentävää. Kaikki se erilaisuus - miten helposti sen unohtaakaan ja ajattelee jossakin kiperässä kysymyksessä vain, että “tästä minun mielestäni ei voi kuin ilahtua”. Ja niin sitä mennään pieleen.

(Onneksi nykyään osaan ajatella, että rikkoontuneet asiat voidaan myös korjata.)

Billien jälkeen on ihan pakko kuunnella vähäsen Sarah Vaughania. Tasapainon vuoksi. Hän kuulostaa niin ihanan sopuisalta Billien tulkintojen jälkeen. Häntä kuullessani tulen äkisti ajatelleeksi Sapfon säkeitä, tuosta noin vain:

Ei sovi että runoilijan talosta
kuuluu valitusta

Äkkiä olen kauhean pahoillani siitä, että minun on täytynyt välillä valittaa ja olla levoton. Luultavasti sekin on ollut tarpeen hetkellisesti. Kieleni olen onneksi kohtaamisissa pitänyt kurissa tarkasti mutta sitten olen senkin edestä ollut hankala kirjoittaessani, koska olen ajatellut viestin vastaanottajaa sellaisena kuin hänet muistan, iloisena ja hymyilevänä, enkä ole tajunnut, että hän onkin lukiessaan toisessa minäntilassa eikä osaa tulkita tekstiä luottamuksen ja läheisyyden osoituksena vaan jotenkin konstikkuutena ja vaativuutena. Mieliala vaikuttaa tulkintaan niin kovasti. Välillä olen esimerkiksi tuon Sapfon kanssa purrut hammasta ja miltei itkeskellyt, mutta useimmiten ajattelen sitä viisaana neuvona. Miksi kierrättää murhetta, jos voi kierrättää iloa?

(Tosin mitä enemmän olen kirjoittanut ja nähnyt reaktiot, ja tietysti lukenut lukemistani, sitä enemmän minusta alkaa tuntua, että ilon kierrättäminen saattaa olla likipitäen mahdottomuus, ainakaan kirjoituksen kautta. Tai että se ainakin on huimasti vaikeampaa kuin murheen tai kapinamielen kierrättäminen ja siksi paljon hurjempi laji.)

Ihanaa, miten Sarah Vaughan laulaa ja pääskyset leikkaavat ilmaa ikkunan takana kiitävinä mustina täplinä. Ulkona näyttää myös olevan sees. Aamu, ei epäilystäkään. Silloin on helppoa virittyä iloon vaikka vain muutaman kappaleen avulla. Jostakin syystä se on tila, jota itse eniten tunnun kaipaavan, olin valmiiksi missä moodissa hyvänsä. Ilo, keveys, jonka turvin on mahdollista kannatella muutkin tunteet niitä tukahduttamatta ja niitä toisaalta asenteiksi kivettämättä. Ja koska tahdon kivettää ilon ja keveyden perusasenteeksi - no, suurin osa Billien kappaleista saa paluautua kirjastoon kerran puoliksi kuunneltuina ja huomaan taas pitkästä aikaa kuuntelevani Sarah Vaughania ja hämmästeleväni, miksi välillä en häntä muistanut kuunnella lainkaan.

Uuden Me-lehden parisuhdejutussa on hämmentävä lause:

Tutkimuksissa on todettu, että parisuhteessa miehelle on erittäin tärkeää kokea, että vaimo kunnioittaa ja arvostaa häntä.

Vaikka jutussa on haastateltu parisuhdekouluttajaa, tuohon lauseeseen ei liitetä luontevaa jatkoa, että kyllä varmasti naisestakin tuntuu olennaiselta saada kunnioitusta ja arvostusta puolisoltaan. Ehkä tilaa on ollut hintsusti ja tuollainen itsestäänselvyys (onko se itsestäänselvyys, mikä on itsestäänselvyys) on leikattu pois. Silti tuntuu hassulta, että tuollainen toispuoleinen ajatus esitetään, olkoonkin, että kenties tutkimusta on tosiaan olemassa vain tuosta miesten tarpeesta.

Luen juttua vessassa ja huudan huoneen puolelle: “Kuule tuntuuks susta et mä arvostan ja kunnioitan sua tarpeeksi?” Vompsu vastaa: “Joo! Ehdottomasti! Entä kunnioitanko ja arvostanko mä sua tarpeeksi?” Mietin hetken ja vastaan: “Joskus tuntuu että miltei liikaa.” Ehkä tuo liikuus on vain tottumattomuutta siihen, että joku tosiaan kunnioittaa ja arvostaa minua sellaisena pelokkaana pienenä lapsena, jollainen pohjimmiltani olen, herkästi säikähtävä ja suuntaa vailla. Että esiin ei nouse jokin oletettu lahjakkuus (joita minun on tavattoman vaikeaa itse hahmottaa ja joita en oikeastaan osaa liittää itseeni juuri mitenkään - koen että esimerkiksi jokin runon kirjoittaminen tai aikanaan matematiikka ikään kuin tapahtui minun ulkopuolelleni tai ilmeni tajuntaani valmiina ja ponnistelematta, ilona ja lahjana eikä niinkään kerro mitään minusta) tai toive siitä, että kykenen kestämään tiettyjä olosuhteita paremmin kuin joku mukavuudenhaluisempi tai konformisemmin ajatteleva (luultavasti en halua tuollaista kestävyysottelua) tai oletus, että minun todistuksillani ja lukeneisuudellani (tai joskus varhemmin, ulkonäölläni) kiehtova, täyttymyksen tuntemuksistani huolen pitävä ura on vain päättäväistä aloittamista vailla. En osaa identifioitua juuri kuinkaan tuohon lahjakkaaseen ja kunnianhimoiseen puurtajaan. Hänelle suotu arvostus ja kunnioitus eivät siten kosketa lainkaan minua vaan ainoastaan tuota haavekuvaa. Joka ei ole minun haavekuvani, tosiaankaan.

Minusta on paljon helpompaa identifioitua siihen pikkutyttöön, joka tarkastelee aikuisten vaatteita puolipaniikissa eikä oikein ole varma, pukeutuako tähän vai tuohon paitaan tänään. Ja joka silti saattaa joskus väittää ymmärtävänsä jostakin jotakin tai ainakin osaavansa sanallistaa jonkin tunnelman.

Liikaa, voiko toista kunnioittaa ja arvostaa liikaa? Eipä kai, ajattelen huoneen puolelle kävellessäni. Sekin on vain sanonta, harmillinen sanonta. Kunhan saan vain olla tämä erehtyväinen ja hieman villi lapsi, kaikki on okei. Ja jos joku sitä vielä jaksaa arvostaa ja kunnioittaa tuon lapsen kurittomuutta ja päättämättömyyttä mutta toisaalta myös hyväntahtoisuutta, se on jotakin aivan uutta ja ihmeellistä eikä siitä kannattaisi oikeastaan olla lainkaan huolissaan.

Samassa muistan toisen ikävän sanonnan, joka on jokseenkin poltettu mieleeni. “Miksi haluat satuttaa minua?” Olen kuullut kysymyksen lukemattomia kertoja ja esittänyt sen itsekin epäilemättä usein. Mutta vasta kun kuulin sanovani sen joitakin kuukausia sitten, kuulin äkisti, mitä tarkalleen sanat väittävät. Miksi ihmeessä en sano: “Tuo satuttaa!” Tai: “Tiedätkö ollenkaan, miten pahalta tuo tuntuu?” Koska kun sanon sanat tuon kerran, kun kuulen ne äkkiä taustaoletuksineen, en lainkaan ajattele, tai ainakaan miellä tietoisesti ajattelevani, että toinen tosiaan haluaisi satuttaa. Se on vain sanonta, jota on käytetty ja joka on käynyt niin tutuksi, etten ole kuullut sanoja sanonnalta. Miksi haluat satuttaa minua? Miksi haluat, että tulen hulluksi? Miksi haluat, että kaikki menee pieleen? Miksi haluat suututtaa minut?

Kukaan ei ole koko elämäni aikana tarttunut minua tuollaista sanoessani käsivarresta ja kysynyt, uskonko ihan tosissani, että toinen haluaa satuttaa. (Ehkä he ovat katsoneet sanojen läpi, syvemmälle, kuten oikein onkin. Mutta silti - en haluaisi sanoa asioita, joita en tarkoita.) Olisin vastannut kysymykseen ei, ja ollut ehkä vähän kiukkuinen, koska en varmaankaan olisi halunnut uskoa, että olen sanonut jotakin niin oletuksieni vastaista, kummallista, typerää ja syyttävää. Sinänsä aivan hyvä, että kuulen itse äkkiä sanat suustani vuotavina kuin jonkun toisen lausumana, kuin olisin joku toinen, hyvin kaukaa. Noiden sanojen kuuleminen synnyttää äkisti levottomuuden: En usko, että haluat satuttaa, miksi siis sanon näin? Kenen ovat nämä sanat? Kuka ne sanoo? Mistä ne tulevat? (Tietysti tiedän, mistä ne tulevat. Kuulen äänensävynkin tarkkaan. Sanat, oven paukahduksen, yksin jäämisen kaikkeen siihen nimettömään kauhuun, joka toistaa kerta toisensa jälkeen, ettei ole mitenkään mahdollista, että joku voisi rakastaa minua, viimeiset sanat ennen oven paukausta.) Tuntuu hurjalta tajuta äkkiä, että on opetellut äidinkieltään samalla tavalla kuin vierastakin kieltä, sokkona ja luottavaisena sanakirjan fraaseja toistaen, tietämättä oikein, mitä tarkalleen sanookaan.

Lukemattomien sketsien aihe, ja niin näkymättömänä tragediana elämien kietoutuessa toisiinsa ja sanojen jäädessä kalkattamaan tajuntaan jonkin kiistan päätteeksi. Ja olen pitänyt itseäni sanoista tarkkana, jopa liiallisissa määrin yksityiskohtiin takertuvana. (Sekään ei ole oma syytökseni, mutta olen jotenkin onnistunut nielaisemaan sen osaksi mielenmaisemaani. Että pitäisi olla enemmän jeesnainen ja hyvätyyppi, mutta toisaalta, en voi estää itseäni kysymästä, miten sitten käy jos teen hyvätyyppiasioita ja teeskentelen, että jotkut mieltäni askarruttavat asiat eivät vain ole olemassa, enkö muka silloin tule vihaiseksi ja arvaamattomaksi tai turraksi ja onnettomaksi ja eivätkö nuo asiat itse asiassa silloin häiritse minua vain enemmän, koska ne rynnistävät näyttämölle täysin hallitsemattomina ja arvaamatta, eikö minun pitäisi tuntea läpikotaisin nämä tilanteet ja tulkintani niistä, nuuskia tarkasti ne sanat, jotka tuntuvat sopivan tilanteeseen niin saumattomasti, että ne kadottavat sanattomuuden kauhun.)

Istun tekstin ääreen, ajattelen sen helppolukuisuutta. (En tämän tekstin, tässä en pyri helppolukuisuuteen vaan osuvuuteen. Ne ovat toisistaan erilliset hyveet.) Ajatukseni eivät tahdo pysyä tuossa vieraiden sanojen massassa, koska sanattomuuden kauhu on muistunut äkisti, se mustaa huonetta ja tekee vaikeaksi ymmärtää, että istun rauhallisessa huoneessa miehen, kissan ja koiran kanssa, istun satulatuolilla ja teen työtäni, viimeistä kirjaa ennen palkankorotusta, jota en uskonut uskaltavani pyytää ennen kuin tein niin tuosta noin vain, sähköpostilla, hetken mielijohteesta. Hus, haamut. Hus, menneisyys. Pakotan tarkkaavaisuuteni noihin sanoihin, fraaseihin, lauseisiin.

Eikä riitä edes se, että ne ovat selviä ja myönteisiä, koska ne voidaan silti lukea epäilevällä mielellä. (Tai ei edes niin, en lue pariterapeutin haastattelua epäilevällä mielellä ja minusta siinä esitetyt neuvot ovat relevantteja ja mainioita, mutta silti aluksi siteeraamani lause pistää tekstistä esiin kuin vappuhuiska, ainoa sukupuolitetun käytännön lause.) Miten tämä ajatus käännettäisiin positiiviseksi? Riittää, etten tiedä, miten tämä lause luetaan? Tyydyn siihen, että tajuan ihmisten lukevan sitä, mikä heidän oletuksiinsa sopii? Tyydyn siihen, koska vaihtoehtoa ei ole, koska viestinnän ideaalitilanne toteutuu kauhean harvoin, koska en voi tehdä kuin oman osuuteni, joskus en sitäkään.

Äkkiä tunnen, kuinka työskentelen räjähdysherkän aineen kanssa. Järjestelen sitä pinoihin, jotka olevinaan eivät romahda yhtä herkästi kuin aiemmat muodostelmat.

Ja sitten kirjoitan tämän tekstin, kun on jo ilta ja koko päivän mieltä on painanut muistikuva, jonka asetan pikniknurmelle korvapuustien väliin: Muistikuva siitä, kuinka istun sohvassa jalat koukussa ja luen kirjaa sanojen etymologiasta ja äkkiä ajattelen kieltä pintana, siistinä rakenteena, jonka alle kätkeytyy yhteyksiä, jotka tarvitsee vain hahmottaa, joita pitää osata etsiä. Toinen muistikuva toisesta oivalluksesta, kun tajuan, että kieli on pintaa toisellakin tavalla, liukasta ainesta, joka sanoo paljon muutakin kuin tarkoitan sanoa. Sinä päivänä päätin opetella toisinaan koskettamaan (kädellä tai halaten, konkreettisesti) ihmisiä, jotka koskettivat minua tunnetasolla. Joskus koskettaminen tuntuu vaikealta, koska moni ihminen, joka koskettaa minua tunnetasolla, myös pelottaa. Olen edistynyt hitaasti tässä oivalluksessa, että kieli on pintaa, joka kätkee alleen kehitystarinoita sille, joka viitsii katsoa tarkemmin.

Joskus tuntuu, että kirjoittaminen ja puhuminen on pelottavinta, mitä on. Kirjoittaen tuntee tavoittavansa helpommin vivahteita, koska tilanne on rauhallisempi. Ja kun kirjoittaa, sanat jäävät, niihin voi palata, niitä on helpompaa tarkastella puolueettomasti toisesta päivästä käsin kuin puhetta. Puhe tallentuu ehkä johonkin toiseen, vahingoittaa häntä pahemmin.

En osaa olla ajattelematta, että kivahdus miksi haluat satuttaa minua ei olisi vahingoittanut minua. Jos olisin nähnyt sen kirjoitettuna, olisin ehkä paremmin ymmärtänyt sen loukkaavuuden syöverit. Se on saanut minut pelkäämään, ettei kukaan voisi kunnioittaa ja arvostaa minua, saati sitten rakastaa, ja että läheisyydessäni on jotakin vaarallista ja syövyttävää. (Minusta rakastaminen ja huolehtiminen on paljon vaikeampaa kuin kunnioittaminen ja arvostaminen. Kunnioitan ja arvostan ainakin itse huomattavasti suurempaa joukkoa kuin keistä huolehdin ja keitä rakastan ja suojelen.) Ja olen levittänyt lausetta kuin ruttotartunnan saanut, tartunnastani tietämättä.

Kuten muutkin.

Kun lopetan työn tältä päivältä, jään miettimään kunnioitusta ja arvostusta. Miksi niitä on niin vaikeaa ottaa vastaan? Siksikö, että niitä kohdatessaan usein pelkää - näin itselleni tuntuu käyvän, jos kunnioitus ja arvostus kytketään suorituksiin, sellaisiinkin, joita ei itse ajattele suorittamisena, kuten vaikka blogin kirjoittaminen tai ihmissuhteissa toilaileminen ja niiden miettiminen, mutta jotka tunnutaan jotenkin jähmettävän joksikin hienoksi ja persoonallisuuden kypsyydestä kieliväksi - että niiden myötä evätään minun oikeuteni tuntea haavoittuvuutta, erehtyväisyyttä ja lapsellisuutta? Jotenkin itsestäni tuntuu kovin paljon tärkeämmältä, että saan olla haavoittuva ja erheellinen kuin että toinen tunnustaa, että minulla on jotakin järkevää sanottavaa aina välillä. (Ehkä kyse on vain siitä, että olen saanut kuulla jälkimmäisiä toteamuksia enemmän kuin aiempia lupauksia ja että osaan kiukustua, jos joku kieltäytyy myöntämästä, että minullakin voisi olla ihan järkevää sanottavaa. Sillä tavalla kai olen omavaraisempi kunnioituksessa ja arvostuksessa kuin rakkaudessa. Paitsi että kunnioitukseni ja arvostuksenikin on aika romahdusherkkää mutta toisaalta ylösrakentuu melko sukkelaan uudelleenrakennuskokemuksen kerryttyä mittavissa määrin. Sen sijaan en ole osannut oikein tarpeeksi pitää huolta siitä, että tunnetason tarpeeni otetaan huomioon ja olen kuvitellut, että kestän vaikka mitä. Mutta en halua kestää, en enää. En usko enää sen olevan kellekään hyväksi.)

Nyt lopetan kirjoittamisen, koska haluan käydä nukkumaan. En osaisi oikein muuten, koska mielessäni myllertää varsinainen myrsky. Kuinka hassunkurista: juuri kun koen sanat oikein potentiaalisesti vahingoittavina ja harmillisina, koen hurjaa tarvetta kesyttää ne tässä ja nyt. Ikään kuin sellainen voisi onnistua!

Eric Bernen vuorovaikutuksen peleistä kertova kirja Games people play on ainakin jollakin tasolla vaikuttanut minuun: tunnistan yhden kuvion, johon minun odotetaan astuvan, ja tunnistan myös, että olen tällä erää sen verran vahvoissa kantimissa, etten koe pakkoa ottaa rooliani tuossa pelissä. (Jo lukiessani totean, että tämä on yksi yleisimpiä pelejä, joihin törmään. Tosin olen melko varma, että ymmärrän jotakin pieleen tai vähintään sotken nyt pelit ja ajanvietteet - no, yhtäkaikki, en pidä tuosta kuviosta, jos se toistuu kroonisesti tietyn ihmisen kohdalla joko toisen tai itseni toimesta.) Berne kutsuu peliä nimellä Ain’t it awful.

Nyt peli alkaa happaman naaman asettamisella ja vihjaavalla nyökkäyksellä ulos. Varsinainen kesäilma, lausutaan ja hymyillään niin synkästi, ettei jää arvausta siitä, miellyttääkö ilma sanojaa vai ei. Huomaan toisen odottavan minun myöntelevän, mutta kun pidän sateesta. Poppelit tuoksuvat kävellessä ja iloitsen ruohon ja kasvien puolesta sateesta. Koetan muotoilla vastauksen kohteliaasti mutta konfrontoivasti. “Niin no, ei mikään piknikilma. Mutta toisaalta, poppelit tuoksuivat ihanasti mun kävellessä tänne. Maa on niin kuiva, sade raikastaa ilman taas pariksi päiväksi.” Epäluuloinen mulkaisu - ei sateesta ilmeisesti kuulu pitää. Minkäs teet. Pidän siitä silti. Sinä saat olla pitämättä, minä saan pitää. Tällaisessa maailmassa me vain elämme.

Ensin ajattelen, että ehkä minut leimataan nyt vain oudoksi, kun pidän sateesta, ja so what. Ajattelen näin eritoten siksi, että olen lukenut Bernen kirjan niin vähän aikaa sitten ja minusta tuntuu tavallaan pahalta sovitella sen kirjaamia pelejä käymäni kommunikaation ylle. En tahtoisi leimata vuoropuhelua millään tavalla vaan edetä vähä kerrassaan. Ehkä kyse tosiaan on vain mielipide-erosta tai erosta huumorissa. Mutta pian käy ilmi, että ei, tämä tosiaan on toisen tyyli ainakin esittää asiat.

Toinen nostaa vuoronperään tarkasteltavaksi muitakin seikkoja kuin sateen, vaikka koetan säännönmukaisesti luovia puhetta iloisiin asioihin. Ihmisten motivaatio, pukeutuminen, alistuvuus työelämän kurimukselle - kaikkia luonnehtii sama mätyys kuin sadettakin ja kaikille virnistetään vinosti. Jotenkin tausta-ajatus tuntuu menevän siten, että on suoranainen ihme, ettei tässä maailmassa kajahdeta sen kummemmin, kun kerran meidät pakotetaan nielemään paskaa joka tuutista. Huomaan hämmentyväni ja hieman luimistelevani korviani.

Huomaan näet keskustelun kuluessa, että pidän maailmasta ja sen ihmisistä. Tapahtuu toki paljon julmuuksia ja ylilyöntejä, mutta paljon hyvääkin. Silloinkin kun ihmisten asenne tai teot harmittavat minua hetkellisesti asettuessaan jotenkin poikkiteloin tarpeellisina pitämieni asioiden eteen, en jotenkin osaa ottaa sellaista yleistettyä näkökulmaa, että maailma olisi jotenkin yleisluonteeltaan vastahankainen tai ansaitsisi osakseen synkeän ironisia kommentteja. Toki saatan joskus olla tuohduksissani (ja se on ilmeisesti vain aivan hyvä sen suhteen, että saan puoleni pidettyä minulle tärkeissä kysymyksissä - tuohtumus osoittaa, etten tahdo alistua) ja joskus harvoin jokin asia voi tuntua suorastaan raivostuttavalta, mutta en näytä osaavan pitkittää tuota tuntemusta. Kun olen saanut sanottua kantani ja selitettyä tuohtumukseni, se vain katoaa ja tunnen tyytyväisyyttä ja ehkä jos asia ei kantani ilmaisemisesta mihinkään muutu, avuttomuutta ja surua. (Voi olla, että olen näiden kanssa vähän liian sinut - se liittynee siihen, etten ole pitkävihainen enkä taistele aina riittävästi saadakseni tahtoni läpi.) Jos jonkun ihmisen kohdalla tuohtumus uusiutuu säännönmukaisesti, saan välttää häntä. (Tämä on minulle uusi ajatus, aiemmin olen ajatellut, että jos joku tahtoo nähdä minua vaikka onnistuukin vaikuttamaan negatiivisesti mielialaani joka ainut kerta, minulla on jotenkin velvollisuus olla tavattavissa ja työstää päätäni niin kauan, etten enää mene alavireeseen hänen kommenteistaan. Enää en tahdo ajatella siten. Kaikki muuttumisen vastuu ei voi sijoittua minun pääni sisään.)

Kuunnellessani toista tiedän, että minäkin joskus valitan ja synkistelen. Mutta yleensä tartun kerkeästi siihen, jos toinen tarjoaa iloon vipuavan puheenaiheen. (En erityisemmin pidä siitä, että saan itseni kiinni yksipuolisesta valittamisesta ja pessimismistä. Ne tuntuvat minusta pöljältä välivaiheelta, jossa maailma on muuttunut ja itse pitäisi löytää uusi lähestysmistapa siihen kiinni pureutuakseen, mutta sellaisen sijaan jääkin vain rypemään senhetkisessä surkeudessa. Koetan suvaita tätä puolta itsessäni hetkittäin - muutos vaatii aikaa ja harjoittelua - mutta en tahdo suvaita sitä kroonisesti.) Nyt olen itse tehnyt tällaisen tarjouksen iloon jo monta kertaa, mutta toinen rypee edelleen kuopassaan eikä vastaa oikein mitenkään leikkiinkutsuihini ja huomaan harmistuvani - lievästi, mutta kuitenkin. Eikä yksikään aihe, jota hän käsittelee, mitenkään selitä moista asennetta. (Minusta on ymmärrettävää, että ihmiset tyrmistyvät joidenkin asioiden luona ja ovat hetken epäluuloisia hieman kaikkea kohtaan aina kun tuokin asia tulee puheeseen. Kriisitilanteissa psyyke toimii toisin.) Nyt mitään kriisiasioita ei kuitenkaan ole käsitelty. Kaikki tuntuu toisesta vain olevan kroonisesti pielessä, enkä ole itse lainkaan sillä tuulella, että osaisin mennä sellaiseen mukaan. Tai haluaisin.

Kyllä, luulen, että kyse on haluamisestakin. En usko, että krooninen negatiivisuus ja pessimismi ovat kellekään hyväksi. Olen lukenut riittävän monta viittausta siihen, kuinka ne lyhentävät eliniän odotetta. Eikä se ole edes tärkeintä. Tärkeämmältä tuntuu se, miten hurjasti ne vaikuttavat elämänlaatuun. Tavallaan tahtoisin, mutta toisaalta en tosiaankaan tahtoisi tietää, miltä tuntuisi elää maailmassa, jossa joka ikinen seikka suorastaan kirkuisi: KURJAA! TYHMÄÄ! TYLSÄÄ! EPISTÄ! Tuo tahtominen on kai velvollisuudentunnetta, ja tuo ei-tahtominen se reaktio, joka muodostuu suhteessa tällaisiin ihmisiin aika nopeasti: ei, heidän kanssaan tulee kerta toisensa jälkeen synkkä ja raskas olo, koska koetan ymmärtää ja mennä mukaan heidän kokemukseensa heitä ymmärtääkseni, ja sitten saan ponnistella pari päivää pinnalle, suutahdella itselleni ja toivoa, että joku tulee ja tempaisee minut iloon, kunnes en tahdo enää tietää heidän kuulumisistaan. Kirjoitan nyt kroonisesta ivallisuudesta ja negatiivisuudesta, en siitä, että ihmiset kohtaavat vaikeuksia tai heillä on jonkin aikaa vaikeaa elämässään. Vaikeudet eivät ole syy hylätä ketään, eivätkä ne tunnu minusta pahoilta sietää toista kuunnellessa. (Ilmiasu vaikeuksista kerrottaessa ja valittamisessa eroaa paljonkin - vaikeuksista kerrottaessa esimerkiksi itku on herkässä ja hätä aistittavissa ja ivallisuus ja ironia poissa.) Mutta tuo synkistelevä asenne - se sairastuttaa ainakin minut. Toivoisin olevani kestävämpi sen suhteen, mutta olen opetellut kantapään kautta rajani sen sietämisessä ja tiedän, että noiden rajojen ylittäminen ei ainakaan toistaiseksi tuota järkeviä oloja.

Tuntuu helpottavalta törmätä skeematerapian kirjassa siihen, että reaktioni on ihan tavallinen. Kirjassa kerrotaan, että negatiivisuuden/pessimismin skeemassa on tyypillistä, että ihminen pelaa valittamispeliä, jossa hän saa kumppaneiltaan jatkuvasti emotionaalista tyynnyttelyä ja lohdutusta. Pidemmän päälle muut kuitenkin alkavat pitää valittajaa rasittavana, koska joutuvat kroonisesti lohduttajan asemaan. Jep, en voi kuin nyökätä. Ja silti, kun luen tuon, säikähdän tietysti itse aivan kauheasti - entäpä jos olenkin itsekin aivan liian tyytymätön kaikkeen, vaikka usein kommunikaatiossa säikähdänkin toisten tyytymättömyyttä? Jos en vain kuule omaa valittamistani? (Olen samantien valmis niputtamaan valittamiseksi ihan kaiken minua ikinä suututtaneen.) Äh, on vain kuunneltava tarkemmin - siinä on ainakin yksi suunta, jonka mukaan voi edetä.

Jostain syystä (ehkä omista vinouksistani johtuen) minun on helpompi sietää sitä, että ihminen valittaa itsestään. Ehkä ymmärrän sen jotenkin funktionaalisemmaksi. Ajattelen hänen keräävän kiukkua omaa koettua avuttomuuttaan ja pönttöyttään ja hirviömäisyyttään kohtaan, ja että tuo kiukku saattaa ehkä jotenkin olla tarpeen muutoksen alkuun saattamiseksi. (Tarpeellisiksi uskomustasolla myönnetytkin muutokset vaativat usein liikkeelle tönäisyn.) Itseäänhän jokaisella on oikeus muokata. Tosin jos valitus ottaa muodon “minä aina” tai “minusta ei koskaan voi tulla”, en onnistu kuulemaan siinä muutosvoimaa.

Nyt kun kieltäydyn menemästä mukaan valittamispeliin tuon kohtaamani ihmisen kanssa ja pysyttelen neutraalina ja etäällä, hän ei hymyile minulle kertaakaan. Hänen epäluuloisuutensa paistaa läpi. Yhä uusi aloite, yhä uusi kieltäytyminen sen määräämästä vastaamisen eleestä. Tajuan rasittavuuteni ja koen siitä surua. Ehkä olen hirviömäinen, kun haluaisin kommunikaation sujuvan toisin. (Eikö se olekin jonkin sortin suvaitsemattomuutta, ettei mene toisen avaukseen mukaan?) Äkisti olen aivan väsynyt. On niin paljon vaikeampaa vastustaa hetkessä ja voida pidemmällä jaksolla paremmin kuin mennä mukaan hetkessä ja märeksiä tapahtunutta päiväkaudet. Ja silti ensimmäinen vaihtoehdoista tuntuu paremmalta. Sitten mieleeni pilkahtaa ajatus, että tavallaan on kuitenkin oikein, että estän jotakuta vahvistamasta itseään (minun näkökulmastani) vahingoittavaa käytösmallia, olkoonkin että vain yhden keskustelun ajan - sen verran valtuuksissani on. Tuntuu kurjalta, etten onnistu poimaisemaan häntä iloon. Mutta voihan hän aina valittaa keskustelustamme ja hankaluudestani jälkeenpäin, jos tahtoo ottaa sellaisen asenteen…

Vaikka tietysti tuo tahtoo on kiero sana. Tahtoo ja tahtoo. Kuka tahtoo? Sekö, joka tahtoisi jossain syvällä tasolla onnellisen elämän, iloa enemmän kuin happamuutta? Vai onko sitä enää tämän ja muiden kroonikkohappamien kohdalla? Enää vai vielä vai toistaiseksi? Kuinka paljon happamuus on valittua ja kuinka paljon opetettua? Kuinka helppo siitä on poisoppia? Kun minä jätän asiasta huomauttamatta sivullisuuteni tähden, kohtaako hän koskaan ketään, joka onnistuisi kommunikoimaan, miksi valittaminen ja synkeys ei ehkä sittenkään kannata? Onko minulla oikeutta toivoa, että joku toinen kokisi ilon? Voinko silti olla toivomatta sellaista? Tai voiko hän olla toivomatta, että astuisin mukaan hänen asettamaansa kuvioon, joka ei selvästi näytä sisältävän leikin varioivuutta vaan pelin sääntöehdottomuuden? Kuinka helppoa on oppia huomaamaan maailman ihanuus ja kauneus ja ilahduttavuus ja sykähdyttävyys, jotka kuitenkin ympäröivät meitä kaiken aikaa (ellen sitten luo noita illuusioita jonkin oman pelini osana)? Miten lapsen ilo ja into on onnistuttu sullomaan negatiivisuuden tynnyriin? (En muista koskaan tavanneeni kroonisen valittavaa pikkulasta, mutta kroonisen valittavia teinejä muistan tavanneeni rutosti, samoin aikuisia.) Onko väärin, että hätkähdän tuota asennetta, haluaisin auttaa maailmaa siinä kohdin ja tunnen itseni kuitenkin kyvyttömäksi (ja oikeastaan oikeuksiltanikin rajatuksi - hänen elämänsähän se on) tekemään mitään rakentavaa elettä iloon kutsumisia lukuunottamatta? Vaatia en saa, sen ymmärrän kyllä, mutta saanko toivoa? Miten voisin edistää iloa? Saanko haluta niin? Mitä Maija Poppanen tässä kohden tekisi?

Kysymyksiä, kysymyksiä, tuskin mitään varmuutta.

Kävellessäni asioita eteenpäin tarraudun kiivaasti kaikkeen kauniiseen ja ihanaan kesäsateessa. Suorastaan vauhkoonnun ajatuksesta, että jokin estäisi minua kokemasta näin, haistamasta kasvillisuutta ja märkää asfalttia, rappauksia ja ikkunanpuitteita, etsimästä rakastamisen ja tarttumisen kohtia. Minusta tuntuu, että olisin ilman tuota taipumusta kuollut. Olisin kuollut jo aikoja sitten. Voi olla, että erehdyn tässä, mutta niin joka tapauksessa uskon. Ja siinä kuvittelen ainakin olevani oikeassa, että jos en nyt ja tässä ilahtuisi näistä kaikista seikoista kävellessäni, vaan pitäisin niitä yksinomaan huonoina, mielialani vajuisi paljon matalammas. Ehkä minulle se on pakko, joillekin muille ei, ehkä tarvitsen muita enemmän kauneutta ja kuulumisen tunnetta, sujumisen ja uppoutumisen tunnetta, ehkä ilman niitä en pääsisi jaloilleni useina aamuina tai heräisi iloisena ja innokkaana, vaikken voikaan tietää, miten asiat sujuvat huomenna tai vuoden päästä. Ehkä liioittelen happamuuden ja valittamisen vaarat, koska minulle ne tosiaan tuntuvat vaaroilta.

Yhtäkaikkisesti, nautin siitä, että huomaan poppelien tuoksuvan voimakkaasti, se silaa päivään ja säähän aivan erikoisen hehkun ja auttaa uskomaan, että asiat voidaan hoitaa tyydyttävällä tavalla ja että luvassa on paljon muitakin arvaamattomia iloja. Tunnen onnea siitä, että elän tällaista animistista maailmaa, jossa poppelitkin osallistuvat aktiivisesti minun iloon poimimiseeni. Ajattelen, että minun pitää muistaa tämäkin sitten kun juttelen äidin kanssa peloista, sukulaisista, häistä, ruokatarjoamisista ja kasvatukseni epäonnistumisesta. En osaa ajatella kasvatukseni epäonnistuneen siinä suhteessa, että elän kuitenkin suuria pieniä iloja ja suhtaudun toiveikkaasti ja siksi jaksan sitkeästi yrittää puolimahdottomiakin seikkoja ja tehdä monia asioita, jotka vain tuntuvat mielenkiintoisilta vaikken niitä sen tarkemmin osaakaan perustella (bloggaaminen on juuri tällainen juttu, hauska kokeilu), ja jaksan antaa anteeksi, koettaa muovata maailmankuvaani, ponnistella johonkin suuntaan ja kantaa huolta ja rakastaa. Jaksan iloita.

Iloita, niin - joskus se tuntuu kaikkein vaikeimmalta toiveista kaikissa ristiriitojen puristuksissa. Jos jaksaa, osaa ja halua iloita ja kutsua muitakin (siinä välillä onnistuen, välillä epäonnistuen) iloon, asiat eivät voi olla kovinkaan huonosti. Muistan Karrin sanat vapulta pari vuotta sitten, kuinka hän kertoi jälkeenpäin katsoneensa, miten me Viin kanssa nauroimme ja kuinka hän ajatteli, että olimme me kuinka rikki hyvänsä tuona hetkenä, me sentään nauroimme niin iloisesti, että kaikki ei selvästikään voinut olla huonosti.

Kuvittelen äänen, joka painekattilasta pääsee, kun sen venttiiliä hieman avataan salvoin suljettua kantta avaamatta. Puhun äidin kanssa puhelimessa hääjärjestelyihin liittyen. Koska olen juuri lukenut peleistä ja skeemojen syntymekanismeista, kuulen selvästi, mistä osa päättämättömyyttäni ja loukkaavuuden ja itsekkyyden pelkoani periytyy ja mistä olen oppinut yksinkertaisesti luovuttamaan toisen näkemyksen edessä (koska toisella on aina viimeisin valttikorttinsa, eli siihen vetoaminen, että olen ajattelematon, itsekäs ja muutenkin varsinainen mieliharmi käytöstavoiltani; sen jälkeen lausuttu “rakastan sinua, mutten käytöstapojasi” ei kuulosta niinkään rakkauden tunnustamiselta kuin joltakin kummalliselta värssyltä, koska mikä se minä ilman käytöstapoja oikein on? Onko sitä? Onko se se pieni vauva kauan sitten tai lapsi, joka kuviteltiin ennen sen syntymistä tai se aikuinen, joka olisi kaikesta samaa mieltä?)

Kumpikaan ei korota ääntään, mutta pelimerkit ovat aika massiiviset. Pidättäydyn tietoisesti sinä-kommunikaatiosta ja minkään negatiivisen sanomisesta, kuten äitikin. Silti rivien välissä vaihdamme murinaa ja irvistyksiä. En tiedä, kuuleeko äiti niitä. (Joskus käydessäni vanhempien luona kysyn vanhemmilta, miksi he riitelevät koko ajan, minä näet kuulen sen riitelynä, ja johtaako se joskus johonkin. Äiti vastasi viimeksi - muistaakseni samaan tyyliin kuin ennenkin - etteivät he riitele, että tämä on kuule ihan normaalia parisuhteen kommunikointia.) Äiti kysyy, eikö minusta tunnu siltä, että on aika itsekästä ja ajattelematonta tarjota pelkkää kasvisruokaa. (Koska idea on minun, on aika selvää, kuka on itsekäs ja ajattelematon, vaikkei sinä-sanaa lausutakaan.) Vastaan, että eipä oikeastaan. (Sen voisi aukikirjoittaa näinkin: “Sinä olet väärässä, sinulla ei ole riittävästi autonomiapyrkimyksiä ja olet liian valmis kompromisiin niissäkin asioissa, jotka periaatteessa hyväksyt suotaviksi kuten se, että ihmiset asettavat itse moraaliset rajansa ja elävät niiden mukaisesti. Itsekkyyttä olisi alistaa toiset jatkuvasti tanssimaan minun pillini mukaan, nyt kyse on yhdestä ateriasta. En usko, että kukaan kieltää sukulaisuussuhdetta, vaikkei saisikaan karjalanpataa. Minä en tahdo olla yhtä alistuva kuin sinä olet enkä huolehtia itseäni puolikuoliaaksi siitä, miltä toimintani näyttää ulospäin. On tärkeämpää, että koen yrittäväni toimia oikein, vaikka sitten joku sukulainen siitä närkästyisikin. Minusta lestadiolaisilla saa olla alkoholittomia häitä ja kasvissyöjillä lihattomia häitä ja jos joku sellaisesta loukkaantuu, lähipizzeria on laupias taivas kadun toisella puolen, sieltä saa varmasti lohtupizzaa.”) Kyseessä ovat kuitenkin meidän häämme. (”Saat olla sitä mieltä, että olen itsekäs ja saat hävetä kasvatuksesi epäonnistumista, mutta pidän pääni. Hakkaat nyt vain päätäsi seinään.”)

“Eikö sinusta tunnu siltä, että me emme ota huomioon sitä, että osa on kuitenkin sekasyöjiä?” äiti kysyy. Ovela veto - vedota nyt siihen, että haluan, että kaikki huomioidaan. “Minun käsittääkseni kaikki ovat syöneet kasviksia ja eivät he taida mitään puutostauteja saada, vaikka kerran joutuisivatkin syömään ihan kasvispohjaisen juhla-aterian”, vastaan. Olen näet päättänyt pitää pääni tämän kerran. “Huomaan, että tämä on sinulle periaatekysymys, josta et osaa neuvotella”, toteaa äiti ääni aavistuksen verran kohoten. “Jep”, vastaan, “en tosiaankaan halua.” Mihin äiti: “Mutta minä olen myös häistä vastuussa. Vompsun äiti toivotti onnea juhlajärjestelyihin eilen ja aloin sitten ajatella, että tosiaan, minullahan on tässä myös vastuuta ja että ehkä te ette nyt oikein osaa ajatella sitä, että kaikki juhlavieraat pitäisi ottaa huomioon!” Vastaan, tässä vaiheessa jo täysin kyllästyneenä: “No, minä nyt satun uskomaan, että kaikki vieraat voidaan huomioida jollakin muullakin tavalla kuin laittamalla liharuokaa. Kuule, en halua että meidän juhlien takia tapetaan eläimiä. Koetan huomioida nekin. Jos en halua niiden kärsimystä arkena, en varmasti tahdo juhlassakaan. Nämä on kuitenkin iloiset juhlat eikä sellaisiin tuoda ruumiita.”

Äiti rykäisee ja ilmoittaa puhuneensa asiasta sukulaistenkin kanssa. Kyllä vain, heistäkin olisi vain kohtuullista ja kohteliasta, että juhlissamme tarjottaisiin heille liharuokaa. Tässä vaiheessa on kaikista vaikeinta pysyä kohteliaana. Vastaan vain: “Jos he haluavat sellaiset häät, voivathan he aina mennä naimisiin ja järjestää sellaiset. Tulen sinne oikein mielelläni. Nämä nyt vain sattuvat olemaan meidän häät.” Äiti syyttää minua siitä, ettei kanssani voi neuvotella.

“Äläkä nyt ajattele niin, että minä en hyväksyisi teidän kasvissyöntiä, ei ei. Minusta kasvisruoan tarjoaminen juhlissa on aivan luonnollinen juttu, kun te molemmat minun lapsetkin olette kasvissyöjiä.” (Äiti tuntuu unohtaneen, että hän ja isäkin olivat aiemmin kasvissyöjiä - mistähän me asenteitamme olisimme oppineet, ellemme kodista - ja nykyäänkin syövät enimmäkseen kasvisruokaa.) “Mutta?” kysyn, koska tiedän, että kohta muttailu alkaa joka tapauksessa. “Mutta eivät kaikki ole sellaiseen tottuneet. Mitä Vompsun sukulaiset oikein ajattelevat meistä? Entä kuinka moni vieraista nyt sitten oikeastaan edes on vegaani? Toki heille tehdään vegaaniruokaa, mutta kyllä myös enemmän lihasta pitävät pitäisi minun mielestäni huomioida.” Toistan, että heidät voidaan varmasti huomioida muutenkin kuin ruoan avulla ja että tietääkseni kaikki Vompsun puolen sukulaiset osaavat syödä kasvisruokaa, koska enemmistö Vompsun sisaruksista on joka tapauksessa kasvissyöjiä. Mutta ei lukumäärä ole pointsi. “On myös helpompaa, että kaikki voivat syödä samoja ruokia”, koetan perustella. “Helpompaa meille, niin!” sanoo äiti.

“Tämä ei ole neuvoteltava kysymys”, toistan vielä. “Jos sinusta tuntuu, että lapsia varten sinne on hommattava nakkeja, voidaan ostaa soijanakkeja.” Äiti vastustelee; ei ole kyse nakeista vaan huomaavaisuudesta, siitä vaikutelmasta, minkä annamme ulospäin. Mietin hetken, tokaisenko puhelimeen, että ainahan hän voi vierittää syyt omituisuuteni niskoille eli tehdä kuten valmistujaisissani, kulkea vieraalta toisen luo ja pyydellä anteeksi “näitä omituisia ruokia, tuo meidän tytär on vähän omituinen, tuollainen kasvissyöjä”. (Se loukkaa Vompsua, itse olen siihen jo niin tottunut ja ymmärrän sen kuullessani niin monta käytökseni piirrettä, etten suutu tai loukkaannu, huokaanpahan vain. Omaa kasvatustaitoaanhan hän siinä anteeksi pyytelee, omaa riittämättömyyttään. Sillä ei enää ole tekemistä minun kanssani. En pelkää enää samaa pelkoa, että erotun joukosta jotenkin todella kummallisena. Se on äidin pelko, ei minun.) Mutta en tahdo sanoa kaikkea tuota ääneen, vaikka tunnistankin vihaisen kommentin kuplivan kannen alla.

“No, jos joku tahtoo etsimällä etsiä meistä vikoja ja huomaavaisuuden puutetta, varmasti hän niitä löytää”, totean vain. “Mutta en usko, että kukaan haluaa. Nehän ovat häät, iloinen juhla.” Siihen äiti sitten myöntyy, mutta toteaa vielä muutaman kerran “ajatelleensa vain” ja että “ihan hyväähän hän vain”. Tiedän toki, että ihan hyväähän hän vain, ja juuri se tekee puolensa pitämisestä niin vaikeaa. Aistin hänen kokemansa häpeän ja hädän ja hänen minun taholtani odottamansa suojelun ja tottelevaisuuden. Ja silti kieltäydyn käyttäytymästä kiltin tytön tavoin ja se tuntuu samalla hyvältä ja pahalta, hyvältä koska minusta toimin oikein pitäessäni pääni tässä kysymyksessä ja pahalta koska tiedän sen aiheuttavan hänelle ylimääräisiä paineita sen suhteen, mitä muut meistä oikein ajattelevat. Hän ei vain miellä, että oikeastaan me olemme erilliset ihmiset ja että oikeastaan äidit vaikuttavat tyttäriinsä aika vähän enää tässä vaiheessa aikuisuutta. Jotkut piirteet ja käytösmallit malliopitaan tuosta noin vain, joillekin rakennetaan valtavankokoinen vastareaktio, joihinkin äitien piirteisiin sovittaudutaan vastaamaan. En halua äidin pelon siitä, ettei perheemme sovi yhteiskuntaan, pakottavan juhliimme kummallisia miellyttämiselkeitä. Minulla on omat pelkoni sopimattomuudesta, mutta ne eivät pilkistä esiin tässä kohdin enkä muutenkaan mielelläni antaudu niille hervottomasti, sillä tiedän niiden sisältävän liioittelua ja toisten suvaitsevuuden ja hyväntahtoisuuden aliarviointia. Ei toisia kiinnosta niin paljon, ja jos kiinnostaa, se on heidän asiansa.

Lopetettuamme puhelun mietin, tunteeko äiti tukahdutettua vihaa tai epätoivoa. Tunteeko hän edelleen toisinaan niitä samoja voimakkaita ja viiltäviä tunteita, joita hän huusi ilmoille kauan sitten ennen kuin romahti itkeväksi mytyksi? Haluaisiko hän edelleen toisinaan vain karata pois meidän kaikkien hirviöiden ulottuvilta? En jotenkin onnistu uskomaan, kun hän sanoo välillä, että haluaa minun kertovan kaiken asiaan liittyvän, kaikki toiveet, ja ettei hän loukkaannu niistä. Jotenkin ne tuntuvat kuitenkin loukkaavan ja huomaan oman varovaisuuteni tuon loukkaantumisherkkyyden ääressä. En pidä siitä, koska en pidä siitäkään, että ihmiset varovat minun herkkiä kohtiani liikaa. Heillä on oikeus tunteisiinsa ja näkökantoihinsa silläkin uhalla, että suistun itse niistä epätoivoon joksikin aikaa, koska ymmärrän, etten tahdo elää siinä maailmassa, jossa kaikki on niin raakaa ja epätyydyttävää ja hermostuttavaa. Paitsi että välillä toimin itsekin niin enkä tiedä, onko se hyväksi vai ei.

Joka tapauksessa tuntuu hyvältä käydä läpi toimitustyön tekstiä. Käsittelen narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kertovan luvun ja jännitän, sopiiko oireisto itseeni - eräs läheinen nimitti minua taannoin narsistiksi, kun pidin pääni jossakin itselleni tärkeässä kysymyksessä enkä myötäillyt häntä kuten yleensä. (Myös bloggaamisen olen kuullut muutaman kerran tällaisen leiman perusteeksi jo aivan yleisella tasolla; sen tuntuu aika hurjalta, kun blogeja on kuitenkin niin moneen lähtöön ja niitä kirjoitetaan selvästi niin monella asenteella ja monesta maailmankuvasta käsin.) Ei sen oireisto oikein sovi (esimerkiksi tunne-elämältään epävakaan persoonallisuushäiriön maailma kuulostaa paljon tutummalta, mutta pärjään ehkä liian normaalisti voidakseni olla semmoinenkaan; luultavasti kyse on taas vain äidin pelosta, että olen kummallinen). Huokaan helpotuksesta. Pelkään niin kovasti vahingoittavani ihmisiä silkalla ymmärtämättömyydelläni. Toisaalta haluan luottaa kyllä siihen, että ihmiset osaavat huomauttaa, kun pahoittavat mielensä jostakin, ja sitten voin koettaa uudelleensuunnata käytöstäni, miettiä uusia vaihtoehtoja jäsentää tilannetta ja niin edelleen.

En silti oikein tiedä, miten suhtautuisin tällaiseen tilanteeseen, jossa äkisti huomaan, etten tahdo uudelleensuunnata käytöstäni tämän tilanteen sisällä vaan tahdon muokata käytöstäni paljon pidemmällä aikajanalla, jossa olen huomattavasti useammin vain huokaissut ja alistunut ensimmäisen äänensävyn muutoksen myötä ollakseni aiheuttamatta kärsimystä ja huolta. En haluaisi pelätä irrationaalisissa mittakaavoissa huomauttaessani, että hapankaalissa on vanhentunut päiväys tai ostamani leipä oli homeessa ja siitä pitäisi ehkä huomauttaa myyjälle tai että minulla ei ole aikaa puhelinmyyjälle juuri nyt tai että minusta keskustelussa jokin argumentti tuntuu uskottavammalta kuin toinen, vaikka en keksikään sille perusteluita kovin hyvin. Tai sanoessani, että tämä on tosiaan periaatekysymys eikä neuvoteltavissa. Minun pitää selvästi puhua äidin kanssa tästä myöhemmin, tästä suunnasta, että voisin joskus miettiä sitäkin, pahoitanko oman mieleni luovuttaessani päätökset toisille, joita vastaan en koe voivani käydä, kunnes vain päätän tehdä niin ja ehkä välillä jopa teen niin.

Sanoessani asian periaatekysymykseksi tunnen itseni viisivuotiaaksi, joka inttää. Samalla tavalla kun erosin, tunsin päätöksessä pysymisen itsepäisyyden sisältävän lapsenomaista uhmaa. (Jota minut on sosiaalistettu pitämään ikävänä ja pahana asiana, sinä käytöksenä, jota kukaan ei voi rakastaa. Ajattelematon tyttö, tyhmä tyttö, toiset huomioon ottamaton tyttö, lapsellinen tyttö, dominoiva tyttö, tai kuten vanhemmat minua lapsena ennen alistumistani ja vihaisen pikkutytön katoamista pilkalliseen sävyyn kutsuivat, Keisarinna. Hitto että tulen levottomaksi jos ajattelen Keisarinnan olevan äänessä.) Ikään kuin aikuinen ei voisi ärsyyntyä tai olla toisen kanssa eri mieltä. Ikään kuin hänen velvollisuutensa olisi sommitella päänsä sisällä jehovien lentolehtisistä tuttu maailma, jossa leijonat, mormonit ja linnut kaulailevat eikä koulukuntaristiriitoja tai luokkaeroja vallitse.

Tänään vessassa luen työsuhdelehdestäni kolumnin, jonka kirjoittaja ilmoittaa, ettei tahtoisi tyttäriensä kumartelevan nöyränä vanhempien mieshenkilöiden edessä, ja mietin, miten hiivatin monenlaisia kotitaustoja ja suuntia maailmassa vallitseekaan (minusta idea on hyvä, mutta en oikein tiedä, millä keinoin saisin itseni siihen vireeseen kaiken aiemmin ehdollistetun jälkeen - kuinka olla kumartelematta automaattisesti vähän sinne sun tänne välttääkseen tätä kauhua, että nyt kaikki suuttuvat minulle ja se siitä) ja miten vaikeaa nämä kaikki olisi saada kaulailemaan muuten kuin iloisissa valokuvissa. Ja silti luen jokaiseen lukemaani tekstiin ystävällisen kurkotuksen itseäni kohti, kutsun löytää yhtäläinen erilaisessa, kosketuspinta. Kuulen sen silloinkin, kun äiti moittii suunnitelmaa itsekkääksi ja muita huomioimattomaksi. Hän haluaa, että myönnyn, ja voi, kuinka mielelläni myöntyisin, onhan pyytäjänä vielä oma äiti. Paitsi etten voi, koska olen eri mieltä pelkän kasvisruoan tarjoamisen loukkaavuuden asteesta.

Onneksi olen arvannut etukäteen, että aiheesta nousee vielä keskustelu. Tällä kertaa minua ei yllätetä. On vain palattava aiheeseen uudestaan ja uudestaan, kunnes voin olla varma siitä, että äiti ei hajoa itsepäisyyteeni, jota arvatenkin pitää omana vikanaan.

Psihh, sanoo pääni uudestaan. Olen tyytyväinen ja tyytymätön samaan aikaan ja sen käy sietäminen.

Mielenosoituksen sijaan suuntaamme metsään ja illalla Helsingin urkukesän avajaiskonserttiin Tuomiokirkossa. Metsä kirkkoa kirkompi, siellä ei tarvita sivulaivoihin puoliympyräisiä kattoikkunoita feikkaamaan tilaa suuremmaksi. (Se mikä tapahtuu, tapahtuu, ajattelen heti kun tämä ajatus pälähtää päähäni kirkon hävyttömän epäergonomisella istuimella, me ihmiset vain teemme sellaista.)

Mutta kirkossa on musiikki. Kuuntelen urkujen ääniä ja mietin, millaiselta tuntuisi ajetella jumalan ja enkelin äännehtivän tuolla tavalla. (Unohdan jotenkin sen, että heidän piti elää toisessa, sielullisessa todellisuudessa, jossa äänetkään eivät varmaan olisi auditiivisia vaan jotain sielujen sinfoniaa tai muuta hämärää.) Tämän ajatuslinjan katkaisee urkurin viimeinen biisi, joka kuulostaa kännisten kissanpentujen soundtrackilta. Suljen silmät ja ajattelen postmodernia jumalaa, joka samaan aikaan piipittää ja jylisee romahtaakseen sitten lattialle kylpemään kissanpentuina ruoho-oksennuksessa. Muuten konsertissa on hauskaa pitää silmät auki ja katsella ihmisiä, arvuutella keitä he ovat ja mistä tulevat ja mikä sai heidät konserttiin. Tuskin valkopartaiset sedät tulevat facebook-kutsun perusteella.

Mietin myös, millaista olisi ollut käydä tuollasissa konserteissa lapsesta pitäen. Avajaispuheessa mainitaan, että urkukesä on jo neljättäkymmenettä kertaa. Tämä on kolmaskymmenesneljäs kesäni Helsingissä ja istun kuuntelemassa urkuja (joista olen soittimena aina pitänyt) ensimmäistä kertaa. Mikä ihme on pidätellyt minua tänne saakka?

Olen vähän apea metsäkäynnistä huolimatta, koska vessalukemistonani on tällä hetkellä syrjäytymisestä kertova kirja, jossa viitataan erään suomalaisen tutkijan arveluun, että turvaverkkojen ulkopuolelle pudonneiden auttamista ja sietämistä saattaa ehkäistä se, että apu ymmärretään vastavuoroisuutta edellyttäväksi. Niinpä sitten kirkossa mietin, kuinka monta kertaa olen voinut auttaa juuri sitä, joka on onnistunut avaamaan silmäni jollekin itse asettamalleni, pahaa oloa kiristävälle ja melko keinotekoiselle rajalle tai lukolle. Hyvin harvoin! Tai ehkä pikemminkin: tuskin koskaan. Ja että oletanko, että antaessani apua saan sitä juuri tuolta henkilöltä takaisin - en taatusti oleta. En ainakaan silloin, kun autan jotakuta, joka todella tarvitsee apua sillä hetkellä. (Ystävien rakenteellinen tukeminen on vähän eri jutska, koska nautin heistä ja tuen mieluusti heidän jaksamistaan.) Tuntuu jotenkin kauhean kummalliselta ja julmalta, että joku rajaisi noin tiukasti maailmansa, että laskelmoisi tarkasti, saako vasta-apua juuri tältä samalta henkilöltä. Ajattelen ehkä enemmänkin niin päin, että voiko muka olla niin, että tämä ihminen ansaitsisi jäädä täysin vaille apua. (Luultavasti tuohon kysymykseen ei voi ikinä vastata kyllä, joten kysymys on auttamatta retorinen.) En välttämättä ryhdy toimeen itse, en osaa useinkaan auttaa enkä välttämättä edes ymmärrä, mistä on oikeastaan kyse, mutta minusta tuntuu, että velvollisuuteni on sietää hieman hankalampaakin käytöstä ja monia asioita, joista en ymmärrä höläsen pöläystä. (Jossain toki sietämisen rajakin kulkee, mutta melko vakavissa asioissa.)

Olen surumielinen osittain myös siksi, että kirjassa, jonka työstämisen aloitan, kerrotaan taas kerran, kuinka ihmisen mantelitumake varastoi itseensä pelottavien ja uhkaavien tilanteiden emotionaalisia kuvioita, ja kuinka mantelitumake reagoi uusien tilanteiden näitä vaaran malleja muistuttavuuteen ja muodostaa pelon keholliset oireet jo ennen kuin aivojen päätelmiin kykenevät järjestelmät ehtivät sanoa hep tai stop tai mitään muutakaan (ajattelen tätä lukiessani Eric Bernen näkemyksiä peleistä - niitä ei ehkä olisi lainkaan vaikea sovittaa yhteen tiettyjen maladaptiivisten skeemojen kanssa). Mantelitumakkeen reaktioita ei voi edes muuttaa - vain suhtautumista sen tuottamiin, vaikeasti sanallistuviin (ja usein tietoiselle päättelylle vastakkaisiin ja siksi kiusaannuttavan tuntuisiin) oloihin voi muuttaa. Tuntuu kovin raskaalta lukea nuo rivit, vaikka sitten jo pian tekstissä vakuutetaankin, että mitä tehokkaammin noita asioita kognitiivisesti prosessoidaan, sen heikommalta mantelitumakkeen ensireaktio alkaa pian tuntua. Jotenkin tuntuu vain ylivoimaiselta koko ajatus, että seuranani hautaan saakka olisi tämä samskutin epävarmuus, mihinkään kuulumattomuus ja vaikeus kokea itsellään olevan mitään oikeuksia, joiden puolustamisen yrittämisen jälkeen ei tarvitsisi ryömiä maassa ja pyydellä nöyrästi anteeksi joka taholle yritystä sanoa, että tästä käytännöstä tulee minulle paha olo ja voitaisiinko sitä jotenkin justeerata vaikka se teistä olisikin kiva ja hyvä. (En koe niinkään ongelmaksi sitä, etten näe joitain jutskia oikeuksiksini - jos asia ei haittaa itseäni eikä läheisiäni, ehkä ei ole vaarallista, vaikken tahdokaan sitä, tätä ja tuota, kuten kulutuskulttuuri meidät haluaisi opettaa vaatimaan. Ei niin, etten olisi jonkin arvoinen mutta en vain satu haluamaan joitakin asioita. Saatan arvella, että esimerkiksi liika raha korruptoisi minut.) Haluaisin toivoa kuitenkin, että maailmani väljentyisi edelleen.

Tekstissä puhutaan myös ehdollisesta rakastamisesta, johon monet lapset joutuvat kasvamaan. Siinä idea kuuluu suunnilleen näin: Vain kieltämällä joitakin persoonallisuutensa olennaisia puolia ja tarpeitaan lapsi saa hyväksyntää ja rakkautta. Vanhemmat pitävät lapsen ainutkertaisia tuntemuksia tärkeämpänä sosiaalisia normeja, joihin lapsi kiireen vilkkaa runnotaan ja joiden mukaan toimimisesta seuraa rakkauden ja hellyyden osoituksia. Tulen ajatelleeksi tuota tekstikohtaa kirkossa, se tuntuu nivoutuvan jotenkin auttamisen vastavuoroiseksi käsittämiseen: auttaminenkin hahmottuu ehdolliseksi.

Mietin kirkossa myös sitä, miten keskustelimme Eufemian kanssa kauan sitten (liekö viime kesänä) luostareista ja kuinka minua hämmensi se, miten erilaiseksi kuvittelimme luostarin johtajan. Minä kuvittelin hänet jotenkin täysin automaattisesti ja vaihtoehdottomasti ankaraksi ja pettymystään selkeästi ja vähän niskojaan nakkelevalla tavalla osoittaksi, mihin Eufemia totesi, että ei ei, eiköhän hän pikemminkin kysyisi lempeästi, onkohan tämä nyt oikeastaan sinun juttusi tai käskisi vain olemaan liikoja murehtimatta, jotakin sen tyyppistä, en muista tarkasti, mutta äkkiä kun Eufemia oli lausunut nuo sanat, minun oli helppoa kuvitella tosiaan sellainenkin abbedissa, joka osaisi suhtautua viisaasti epäilyihin ja epätoivoon. (Osaan kuvitella itsenäisesti sellaisen pilatesopettajan ja feldenkraisopettajan ja hevosen, koska olen kohdannut sellaiset käytännössä, mutta jostakin syystä ajatus abstraktien asioiden auktoriteetista sisältää minun välittömimmässä ja kerkeimmin tyrkyllä olevassa mielikuvassani paljon, paljon asenteellista tuomitsevuutta ja passiivis-aggressiivista sanankäyttöä.) Nyt kun sellainen ajatus on laitettu päähäni itämään, olen monesti ajatellut tuota iloista abbedissaa ja kuvitellut hänet erään entisen pomoni ja Wislawa Szymborskan sekoitukseksi, toki nunnanpuvussa. Ja olen monesti hämmästellyt sitä, että kun kerran kuvani luostarin johtajattaresta oli aiemmin sellainen kuin oli, miksi ihmeessä halusin niin usein luostariin? En kuitenkaan pidä sellaisesta kohtelusta sitten kun se toteutuu.

Kuuntelen penkissä ja istun ja sävelet juoksentelevat eestaas ja ihmiset heiluvat hieman ja nojaavat päätään jotenkin ja penkkirivien päässä on pienet painokahvaiset ovet ikään kuin kirkkoväki ei muuten pysyisi riittävän paikoillaan. Äkkiä tunnen valtavaa helpotusta, koska voin olla jokseenkin varma, etten tällä kertaa ole sellaisen ihmisen kanssa, joka mielellään tuomitsisi muita tai heittäisi kiviä kehenkään muuhun kuin itseensä. (Olen välillä siinä vähän liian innokas itse. Osun tarkasti. Mutta alan nauraa sille, sillekin, vähitellen.) En tiedä, siksikö minun oli niin vaikeaa rakastua sillä tavalla kuin olin tottunut ajattelemaan rakkauden kulkevan - että ensin pelkään jotakuta ja kunnioitan hänen jokaista mielipidettään ja sitten olen aivan häikäistynyt siitä, että tuo pelottava olento suostuu kanssakäymisiin ja paljastuukin oikeastaan aika inhimilliseksi ja tilanne vakuuttaa minut alkusekunneista lähtien siihen, että kyllä vain, minä pystyn tähän, tämä on sairaan pelottavaa, mutta pystyn, varmasti pystyn. Kummallinen tunne uhkarohkeudelta tuntuvan keskellä - että minut on valittu tähän. (Ei, että minä olen valinnut tämän; nykyään haen sitä tunnetta.)

Nyt olen rakastunut aivan toisella tavalla, vähitellen ja vaivalloisesti ja ajatellut välillä, että äh, tästä ei kyllä tule yhtikäs mitään. Olen tuntenut molemmat välillä vaivalloisiksi, en ole osannut suunnitella pidemmälle enkä kuvitella oikein mitään ja sitten olen äkkiä tajunnut, että hemmetti vie, me pidämme toisistamme paljon ja tahdomme oikeastaan aika samoja asioita. Me jopa pystymme puhumaan asioista. Se on hämmentävää. Se on niin erilaista kuin mikään ennen, paitsi ehkä kuin ystävyys silloin kun oli kuuden tai seitsemän ja kaikki meni hyvin. (Dippauksia ei onneksi nyt tunneta samalla intensiteetillä kuin silloin, siitä on varmaan kiittäminen kognitiivista jumppaamista.) Miten kummallista ja yksinkertaista…

Kirkossa mietin kyllä sitäkin, että ehkä joku, monikin, ymmärtää tällaisia asioita jo vaikka viisitoistavuotiaana tai kaksikymppisenä. (Onhan niitä hyvin tasapainoisen oloisia ihmisiä.) Ja itse kulkee ja kulkee ja kokee ja kipuilee ja hakkaa päätä seinään ja nyt vähitellen alkaa tajuta, että äh, joissain seinissä on ovi myös ja että joihinkin taloihin ei kyllä kannata edes tahtoa sisälle.

Olen samalla kovin helpottunut ja kovin surullinen, koska ajattelen, että pahin on takana mutta että toisalta en koskaan lakkaa olemasta minä, se tarkoittaa, en koskaan lakkaa olemasta hieman surullinen ja ulkopuolinen, iloa janoava, ehkä hivenen liian luottavainen ja huonosti puoliaan pitävä, paniikissa tiehensä karkaava, puolipäivähajamielinen ja enemmän hyväksyvästä ja toiveikkaasta kuin haukkuvasta ja kyynisestä ilmapiiristä pitävä ja siinä jatkuvasti omaan suvaitsemattomuuteeni törmäävä (en vain kestä “turhien” julkkisten haukkumista - eivät he ainakaan syntipukkeina näy turhia olevan; en myöskään tällä erää koe kestäväni Iltalehden lööppiä miten puolisosi pettää sinua tänä kesänä, itse muotoilisin sen ehkä miten puolisosi osoittaa rakkauttaan torvehtimisen sivussa tai vielä veloenischimmin: nämä ovat kesän kiputilanteet, joissa saatat äkisti ajatella et äh miks mä seukkaan, elämä on yhtä hiton vaahtokarkkitestiä). Ehkä on myös niin, että päättämättömyyteni jatkuu ties kuinka pitkälle.

Huh.

Muutos on niin hidasta silloin kun toivoo sen tapahtuvan ja jälkeenpäin sen vain toteaa tapahtuneen tai olevan ainakin aluillaan. Mistä sen voi tietää, missä kohden etenee? Ei kai voi. Voi vain havaita eron edeltäneeseen tilaan, ankaran abbedissan ja suloisesti hymyilevän abbedissan eron. Tai oikeastaan anakaran abbedissan ja kahden vaihtoehtoisen abbedissan (ja ehkä niiden välimuotojen) eron; tulkinnan ja ymmärryksen eron.

Kotimatkalla urkukonsertista ostamme ensin korvapuustit ja sitten vielä puoliksi pitafalafelin.

Eric Berne kirjoittaa transaktiosta eräänlaisena silitysten tai kosketusten vaihtona:

“Stroking” may be used as a general term for intimate physical contact; in practice it may take various forms. Some people literally stroke an infant; others hug or pat it, while some people pinch it playfully or flip it with a fingertip. These all have their analogues in conversation, so that it seems one might predict how an individual would handle a baby by listening to him talk.

Entäpä toisinpäin? En oikein osaa arvioida, miten esimerkiksi itse puhun. Eri ihmisten kanssa totaalisen eri tavalla, ainakin. Mutta tiedän kyllä, millainen on suhteeni vauvojen kosketteluun: ei ole mitään niin pelottavaa kuin koskettaa vauvaa tai etenkään pidellä vauvaa. Pelkään satuttavani niin paljon, että mieluummin jätän kokonaan kosketuksen pois ohjelmasta tai jos minulle lykätäänkin jonkun lapsi hetkeksi syliin vanhemman mennessä esimerkiksi vessaan, koetin vielä muutama vuosi sitten sijoittaa vauvan niin, ettei sen tarvitsisi nähdä kasvojani, joista se saattaisi pelästyä, enhän ole sen äiti.

Jos olisin edelleen yhtä säikky kuin vuosi tai kaksi sitten, toimisin epäilemättä edelleen näin. Mutta jotakin on muuttunut sen myötä kun ystävät ovat saaneet vauvoja ja lykänneet niitä pideltävikseni epäilemättä lainkaan kykyäni pidellä pientä, kiemurtelevaa otusta. (Sinänsä järkeenkäypää, että osaanhan pidellä kissaakin - kissa on aika tavalla vauvaa akrobaattisempi.) En ole kehittänyt mitään vauvakuumetta kuten gynekologi väitti tällaisissa tilanteissa käyvän mutta en toisaalta ole kauhunkaan jähmettämä.

Tiedän jotakin siitä, mistä tämä vauvakauhu alkoi - toivoin pikkusiskoa kovasti ja sitten kun hän syntyi, äiti alkoi pelätä, että onnistun vahingoittamaan vauvaa tarkoituksetta, että yksinkertaisesti unohdan pidellä vauvan niskaa vakaasti tai että leikkini ovat liian äänekkäitä vauvan unen kannalta. En usko äidin pitäneen minua erityisenä kiusankappaleena tuossa vaiheessa, onhan hän aina korostanut, kuinka helposti uskoin, kun minulle sanottiin. Mutta tunsin itseni valtavan suureksi, rajuksi ja sopimattomaksi noiden pyyntöjen takia. (Koko perhe eli valtavaa kuormitustilaa, koska sisko oli koliikkivauva eikä kotona oikein pystynyt nukkumaan.) Niinpä saatoin vielä muutama vuosi sitten pelätä, että jotenkin huolimattomuuteni ja ronskiuteni koituu pienen, avuttoman olennon vahingoksi. Sekään ei auttanut, että tiesin, etten tarkoita pahaa - siitä ei vahinkoa pelätessä ole mitään hyötyä. Myös hieman isompien lasten kanssa sama pelko saattoi kytkeytyä äkisti päälle; minut laitettiin toisinaan vahtimaan siskoa ja lähestulkoon yhtä usein tein surkeita virhepäätelmiä siitä, mikä olisi milloinkin hyvä tapa ratkaista jokin ongelma. Jälkeenpäin sitten sain torut ja jouduin toteamaan, etten tosiaankaan osaa olla lasten kanssa.

Tuo sama asetelma virittyi kiusallisen usein silloinkin, kun paikalla oli runsaasti muita aikuisia ja vaikkapa vain yksi lapsi. Saatoin hymyillä ja kujeilla lapselle kaukaa mutta minun oli vaikeaa uskaltautua oikeasti esimerkiksi ottamaan lasta kädestä kiinni, koska en halunnut tälle mitään pahaa ja ajattelin, että jotakin pahaa varmasti tapahtuu, jos kosketan häntä. En luottanut itseeni enkä kehenkään tilassa olevaan muuhun aikuiseen: he eivät vain näe, mitä kaikkea kauheaa voisi tapahtua. Au pairina työskenteleminen oli varsin rasittavaa, koska päävastuuni oli pitää huolta lapsista, ja pelkäsin koko ajan, että he kuolevat tai vammautuvat tai traumoittuvat seurastani. (Lisäksi olin tietysti raivoissani itselleni tuosta pelosta koska olin päättänyt osoittautua saamani luottamuksen arvoiseksi.) Olin kauhean helpottunut lähtiessäni kesken kaiken Lontoosta kotiin.

Lukiessani Bernen kappaleen minulle tulee mieleen eräs valokuva, joka jollakin tavalla kiehtoo ja ärsyttää itseäni. Kuvassa äiti ja äidin sisko istuvat vanhan keittiön pöytämme ääressä. Äidillä on sylissään ehkä parikuukautinen sisko, äidin siskolla siskon ikäinen serkku. Pöydällä seisoo lelulintu, jonka voi vetää soimaan unilaulua. Vauvat tuijottavat lintua ja huitovat iloisennäköisinä käsiään sitä kohti. Äidit puristavat vauvoja kyljistä ja ovat taipuneet kumpikin kurkistamaan vauvansa ilmettä. Minä istun siinä sivussa, katselen jotenkin lumoutuneena tätä näytelmää. Hymy on onnellinen, mutta hieman surumielinen. Jotakin jännitteitä on havaittavissa: väännän vasenta kättäni oikealla aika rajun näköisesti.

Luulen, että kuvaan kiteytyy paljon tuohon aikaan liittyviä ongelmia. Ensiksi olin ensimmäinen lapsenlapsi ja ainoa lapsi. Jokaista edistysaskelta kohti aikuisten maailmaa ylistettiin ja ihmeteltiin ja opin mieltämään, että juuri nopea aikuistuminen on arvostuksen ja huomion lähtökohta (en ehkä näin sanallistetussa muodossa, mutta suuntana kuitenkin). Puhuin kirjakieltä, opettelin lukemaan ja laskemaan reippaasti ennen kouluikää, kuuntelin mielelläni pitkään yöhön keskusteluita aikuismaisen vakavana ja välillä arvokkaasti nyökäten sukulaisten vieraillessa meillä. Sitten äkisti kaikki mullistui, kun kovasti toivottu pikkusisko syntyi. Vauvan kanssa ei saanut eikä edes voinut leikkiä. Ja mikä tyrmistyttävintä, äkisti kaikki nuo taidot, joiden hiomiseen olin panostanut, paljastuivat täysin vääriksi. Sillä jouduin olemaan entistä enemmän yksin ja hiljaa ja kaikkea perusteltiin aina samalla tavalla: “Vauva ei osaa itse, siitä pitää pitää huolta, sinä olet iso tyttö jo, sinä osaat kyllä…” Vauvaa huomioitiin juuri siksi, ettei hän osannut kaikki niitä temppuja kuin minä. Tietenkään vanhemmat eivät lakanneet rakastamasta minua eivätkä elätelleet mitään kummallisia oletuksia siitä, mitä kahdeksanvuotias osaa itse tehdä, mutta yhtäkaikkisesti sain tärkeiltä ihmisiltä huomiota ehkä kymmenesosan siitä mitä ennen, ja se tuntui lapsen maailmankaikkeudessa aikamoiselta romahdukselta, etenkin kun vauvankaan kanssa ei oikein saanut kommunikoida.

Koin pitkään syyllisyyttä tuon jakson vaikeudesta. Mutta vähitellen olen ymmärtänyt, ettei kokemassani ole mitään erityistä tai erikoista: on aika luontevaa tuntea itsensä hylätyksi, kun on tottunut johonkin ja sitten yhtäkkiä kaikki muuttuukin ja vielä osa siitä vähästäkin huomiosta, jota saa, on ärtyisää ja lähinnä omia toiveita kieltävää. Tuntui vapauttavalta lukea viitisen vuotta sitten lehtijuttu, jossa kerrottiin, että monessa perheessä tuore isäkin kokee vastaavia kokemuksia. Kuinka itse kahdeksanvuotiaana olisi osannut ajatella positiivisesti ja suhtautua aikuistumiseen edelleen samalla innolla, jos kerran moni aikuinenkin tuossa tilanteessa jotenkin väsyy äidin ja vauvan klimppaantuessa tiiviiksi symbioosikseen? Osasyynsä siinä, ettei tilannetta mitenkään käsitelty, oli varmaan äidin kehumassa helppoudessani ja hienotunteisuudessani: yksinkertaisesti koteloin nuo asiat syvälle itseeni niistä metelöimättä koska olin iso tyttö ja osasin tehdä niin. Toki vanhemmat huomasivat muutoksia käytöksessä, aloin kuulemma lässyttää ja halusin äkisti paljon pienempien lapsien leluja itselleni ja saatoin takertua vanhempien käteen ulkoillessa sen sijaan, että olisin juoksennellut omia asioitani. (Myös parisuhteideni alkaessa syöksyä kohti tuhoaan olen kummankin kerran tehnyt jotakin vastaavaa: alkanut tuntea yhä suurempaa vetoa lapsenomaiseen pukeutumiseen ja pitänyt hyvin tiukasti kiinni kädestä ulkona kävellessä.) Aloin myös pelätä, että vanhemmat kuolevat auto-onnettomuudessa. Pelko saattoi iskeä milloin hyvänsä, kesken koulupäivän, illalla kotona, balettitunnilla.

Äiti suhtautui hyvin ymmärtävästi näihin oireisiin, onhan hänellä samanlainen ikäero omaan sisareensa. Hän muisti hyvin, miten ärsyttäviltä pikkusiskot saattavat tuntua, kuinka kaikki huomio suuntautuu heidän toilailuihinsa ja kuinka jossakin vaiheessa tuntuu, ettei ikinä saa olla rauhassa. Silti on raskasta kuulla koko ajan olevansa tärkeä roolimalli toiselle. Jos saa raivokohtauksen, se setvitään sivussa ja tehdään selväksi, ettei kyse nyt ole vain omasta käytöksestä ja sen sopivuudesta: “Sinun siskosi katsoo tuossa vieressä silmät suurina; et kai tahdo, ettei hänkään opi käyttäytymään kauniisti?” En ole missään vaiheessa oppinutkaan kai ajattelemaan, että käytökseni jotenkin rajoittuisi kehooni tai imagooni vaan isosiskon roolin tuo puoli seuraa minua kaikkialle minne kuljen: Käytökseni vuotaa rajojeni ylitse ja leviää maailmaan. Ei ole asiaa, joka ei liittyisi toisiin. Pieninkin valintani voi tuottaa jollekulle toiselle äärimmäistä tuskaa ja epätoivoa tai toisaalta antaa toivoa muutoksesta, yhden mahdollisen vaihtoehdon, jonka matkiminen on mahdollista. En oikein tiedä, miten pääsisin tästä ajatuksesta. En ehkä pääsekään. Vaikken enää uskokaan, että sisko välittäisi mistään, mitä teen, tiedän esimerkiksi äidin välittävän. Toisaalta olen päättänyt, etten voi rakentaa elämääni tätä liiaksi korostaen ja esimerkiksi se, että sanoin ammatinvalintapsykologille pari vuotta sitten, että uudessa ammatissa tärkeintä on se, ettei se pahastuta puolison eikä äidin mieltä, tuntuu nyt aivan käsittämättömältä. (Käsittämättömyyden tunteessa on se hyvä puoli että se osoittaa, että liikun tässä asiassa johonkin suuntaan. Nyt minusta on tärkeintä, että itse viihdyn.) Tuollainen liiallinen omien toimien vaikutusten korostus jähmettää ja tekee onnettomaksi. Toisinaan tuntuu hyvältä tehdä rauhallisesti ja harkiten jotakin arvelluttavaa kuten juoda aterian kanssa lasillinen viiniä; huomaan, ettei tähän nyt tosiaankaan kuole ja ettei kukaan ehkä tämän vuoksi pelkää minua alkoholiongelmaiseksi, suistu alkoholismiin tai muuta kummallista. Toisinaan voi matkustaa myös ulkomaille matkailun epäekologisuudesta huolimatta - osoittaakseen itselleen, ettei se vielä riitä romuttamaan ajatusta, ettei sellainen ole hyväksi. Jollakin tavalla moraalisen ristiriidan salliminen elämässään tuntuu helpotukselta.

Isosiskous ei ole kasvattajan rooli eikä aikuisen rooli vaan vanhemman sisaruksen rooli. Se ei ole erityisen miellyttävä roolina: Ei saa päättää mistään, on vain mukauduttava aikuisten vaatimuksiin ja lapsellinen ei ainakaan saa olla, vaikka juuri sillä näyttäisi heruvan hellyyttä. (Lapsellisuus on huomion hakemista ja se taas ilmaisee - näin sen käsitin - itsekkyyttä, lyhynäköisyyttä, mustasukkaisuutta, dominoivuutta. Aivan kuin ihminen ei tarvitsisi jonkin verran apua, hellyyttä ja lohtua hankalien asioidensa kanssa!) Jatkuvasti tulee tehtyä virheitä, vaikka kuinka pinnistelisi. Se johtuu siitä, ettei ole riittävän kypsä eikä harkitseva. Koko ajan arvostelevat silmät seuraavat pienimpiäkin päätöksiä ja ratkaisuja, jotka heijastuvat kausaalisesti eteenpäin ja kertautuvat muiden, nuorempien, teoissa. (Ei ihme, että kantilaisen velvollisuusetiikan kysymykset tuntuivat helpoilta käsittää.) Tie lapsenomaiseen hassuuteen ja hellyyteen on suljettu, mitä perhepiiriin tulee. Jos jotakin uutta tahtoikin tehdä, se oli osattava perustella kasvatuksellisesta näkökulmasta. (Muistan näitä keskusteluita, joissa esitän jonkin ratsastusleirin tai kielikurssin tai oman koiran kasvattavan vastuuta ja omatoimisen selviämisen kykyjä ja vanhemmat lopulta päättävät, että käyhän se sitten joo.)

Ja sitten kun sisko kasvaa siihen ikään, jossa odottaa hänen nyt seuraavan näitä tarkasti harkittuja ja massiivisin perusteluin läpivyörytettyjä harrasteiden ja toimintamallien kuvioita, eikö hän vain teekin kaiken aivan toisin! Hän kyllä tanssii hetken balettia mutta loikkaakin cheerleaderiksi ja putoaa hevosen selästä jo toisella ratsastustunnillaan ja saa paniikit eikä suostu nousemaan hevosen selkään takaisin. (Muistan hävenneeni kohtuuttomasti jälkimmäistä tapahtumaa ja ajatelleeni, että epäilemättä talleilla nyt tajutaan, että olen tuon raukkamaisen olion isosisko ja että olen jotenkin antanut hänelle huonon esimerkin sisun vähyydessä.) Ja äiti vastaa huolestuneeseen kysymykseen, pitäisikö tilanteelle nyt tehdä jotakin, vain viitaten siihen, miten erilaisia olemme. Joskus hänkin huolestuu siskon ratkaisuista ja itkee puhelimessa ja kysyy neuvoja, ja siitä tulee täysin riittämätön olo, koska en osaa auttaa. No, itkee hän minunkin ratkaisuistani.

Käytökseni ei totisesti jää kehon rajojen sisäpuolelle…

Jotenkin siskon erilaisuus ja hänen täysi huolettomuutensa valintojensa järjellisyydestä ja kehittävyydestä masensi itseäni kovasti ennen. Niin kovin kuin olinkin yrittänyt äidin pyynnöstä olla hyvä roolimalli, joka teki kaiken järjellisesti, rakentavasti ja kehittävästi, nuo uhraukset eivät siirtyneetkään suoraan sen ihmisen hyväksi, jolle ne oli kohdistettu. Enää tuon tajuttuani en olekaan suostunut elämään niin selkeästi jonkun toisen eduksi tai kuvittelemaan itseäni jatkuvasti tarkkailluksi roolimalliksi. En tiedä, yrittäisinkö tehdä niin, jos uskoisin, että minusta on sellaiseen. Mutta en usko, se riittäköön.

Vapautuminen isosiskon roolista tuntuu hyvältä sen jälkeen kuin luopumisen aiheuttaman kriisin yli pääsee. Mutta ensin on luovuttava, ja se herätti ainakin itsessäni vain paljon kyvyttömyyden ja vastuuttomuuden tuntemuksia vuosien ajan. Eikö minun olisi vielä pitänyt yrittää auttaa lisää äitiä, joka soitti ja kysyi, voisinko puhua siskolle siitä tai tästä asiasta? Ehkä tällä kerralla olisin voinutkin onnistua? Miksen vain yrittänyt kovemmin? Mutten enää halunnut. Olin jo vakuuttunut siitä, etten osannut sanoa siskolle oikein mitään. En myöskään enää elänyt sillä tavalla, että olisin mielestäni kelvannut kellekään malliksi: opiskelin epäillyttävän abstraktia ainetta, seurusteluuni liittyi kaikenmoisia ei-niin-rakentavia virityksiä ja lisäksi join alkoholiakin useammin kuin kerran kuussa, yleensä vielä pään täyteen. Tiesin myös olevani jollakin tavalla onneton ja rikkinäinen, vaikken oikein osannutkaan määritellä tai jäsentää tätä surua, nimittää sitä millään täsmällisellä termillä.

Meni vuosia, joina vihasin tuota valokuvaa. En osaa sanoa, miksi nappasin sen muiden kuvien ohella mukaan lapsuudenkodista muuttaessani. Tiesin vain, että kuvaan liittyi jotakin selvitettävää. Joka kerta kun katsoin sitä, kavahdin äitien eläytymistä vauvojen maailmaan, heidän hirvittävää ja kaoottista vauvankirkunaansa heidän virittyessään pikkuisensa tasolle. Säikähdin myös omaa kiinnostustani tuohon eläytymiseen: kuvassa näkee tuon vuorovaikutuksen lumonneen minut täysin, vaikka olenkin auttamatta sen ulkopuolelle suljettu. Miksen vain mennyt huoneeseeni ja vaikka lukenut? Enkö ymmärtänyt, että tuon seureen osaksi ei voi päästä? Jotenkin koko aihe oli arka, koska aina kun vanhempani naureskelivat jollekin jutulle, jota olin tehnyt vauvana, tahdoin yksinkertaisesti kuolla siltä istumalta. Miksi he viittasivat johonkin kallisarvoiseen ja menetettyyn yhteyteen niin kepeästi? Ja samalla: miksi he eivät huomanneet, että osasin yhtä sun toista korvauksena noista menetyksistä, miksi heidän piti nolata minut seurassa muistuttamalla muita siitä, että olin puklaillut ja pissannut jonkun tädin syliin? Olinko todella lakannut olemasta kiinnostava samalla kun lakkasin olemasta vauva?

Luulin pitkään, että jo vierailu lapsiperheessä saisi itseni täysin neuroottiseksi. Nyt kun ystäväni ovat saaneet vauvoja, olen vähitellen huomannut, ettei asia olekaan niin yksinkertainen. Minua pelottaa edelleen, että onnistun jotenkin vahingoittamaan vauvaa tai pientä lasta silkkaa kömpelöyttäni ja ymmärtämättömyyttäni, mutta toisaalta olen huomannut, että tavallaan pienten lasten kanssa on usein helpompi kommunikoida kuin aikuisten. Jos heille hymyilee hieman arastikin, he yleensä hymyilevät takaisin koko sydämestään. Jotkut lapsista ovat myös tarkkoja huomaamaan, jos joku aikuisista on hieman eksynyt ja onneton (kuten itse saatan olla esimerkiksi suurissa kokoontumisissa jossa äkisti tunnen itseni hankalaksi kuusivuotiaaksi joka ei osaa sanoa käsipäivää tai tehdä mitään muutakaan oikein), ja he selvästi nauttivat voidessaan auttaa tällaisessa tilanteessa. Eivätkä ystäväni selvästi näytä ajattelevan, että huolimattomuuttani onnistuisin satuttamaan heidän lastaan. Heidän luottamuksensa on vähitellen vakuuttanut minut siitä, ettei mitään pahaa tapahdu.

Kuinka monta vuotta täytyikään kulua, että osasin lakata vihaamasta tuota kuvaa, tuota omaa uteliasta, rakastavaa ja hieman torjuttua kiinnostustani, jota koin pienenä tyttönä tuossa, keittiön pöytämme ääressä, pupukeramiikkalaattojen alla. On vaikeaa tajuta, miksi otin sen roolimallijutun niin tosissani, varmaan koska järkeilin sen hyödylliseksi ja positiivisia mahdollisuuksia sisältäväksi, ja koska tajusin äidin pyynnön epätoivoisen väsymyksen. Rakensin itsestäni kaukaista, etäistä melkein-aikuista, jonka piti ajatella jokaisessa toimessaan, miltä hän näyttäisi ulkokäsin - mutta ei ystävien näkökulmasta, vaan jonkun sellaisen näkökulmasta, johon ei edes saa tutustua, ja joka ei voi koskaan naurahtaa humoristisesti jollekin torveilulle, että voi herramunjee, tuo on niin sinua. Ja sitten aloin purkaa tätä mallia. Vähitellen olen päässyt sovintoon tuon kuvan kanssa ja tullut siihen tulokseen, että haluni tutustua siskoon ja tehdä tämän kanssa asioita yhdessä ei ole ollut mitenkään väärin vaan aika luonteva halu ja ettei minun tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä, että joskus tulen hermostuneeksi tai surulliseksi jos minusta tuntuu, etten saa luotua tai ylläpidettyä intiimiä yhteyttä läheisiini.

Istumme yksi päivä ystävän kanssa kahvilassa, hän kertoo arjestaan kahden lapsen äitinä, mahdottomuudesta revetä kahtia kahden yhtä tarvitsevan pikkuisensa välille. Hän naurahtaa, että esikoinen sitten myöhemmin pitää häntä ihan kamalana ämmänä.

Jään miettimään sanoja. Oman äitinsä mieltäminen kamalaksi ämmäksi on tajuttoman vaikeaa ja varmasti aivan tarpeetonta. Riittää varmasti, että tunnistaa hänen läpielämiään vaikeuksiaan ja sen, ettei monissa tilanteissa ole mitään ainoaa oikeaa toimintamallia. Kaikkien hyvästä joudutaan vain tinkimään. Vähitellen kasvaessa ja vanhentuessa, elämänvaiheiden kuvien syventyessä monipuolisemmiksi, ristiriitaisten vastuiden ja intressien tarkentuessa minusta on yhä helpompi ymmärtää, miksi täydellistä kasvatusta tai perhettä ei voi olla ja miksi eläytyminen, anteeksi antaminen ja armo muodostuu ehkä tärkeimmäksi ulottuvuudeksi läheisissä siteissä.

Tunnen itseni onnelliseksi sikäli, etten tiedä, olisinko pystynyt näihin ajatuksiin, ellen seurustelisi Vompsun kanssa. Kun kävimme ensimmäisen kerran tapaamassa yhdessä vanhempiani juhannuksena kaksi kesää sitten, hän sanoi näitä mukaviksi ihmisiksi. Olin suunnattoman hämmentynyt siitä, ettei hän aiempien poikaystävien tapaan moittinut näitä oudoiksi tai duunariluokkaisiksi tai kritiikittömiksi. Sitten ilahduin tavattomasti, koska tajusin, että minäkin pidän vanhemmistani heidän rakastamisensa lisäksi, ja tajusin, että viimeinkin saan olla kotoisin sieltä, mistä olen. Saan hyväksyä vanhempani sellaisinaan, antaa heille anteeksi kokemani kolaukset ja myöntää heidän yrittäneensä parhaansa. Saan olla tyytyväinen, vaikkeivät he täydellisiä olekaan. Minunkaan ei tarvitse olla täydellinen eikä parempi kuin nyt eikä kukaan katso sivistämistäni (ikäväksi mutta toisaalta kummalla tavalla myös tyydyttäväksi) velvollisuudekseen. Jos haluan ponnistella sen suhteen, että teen jotkin asiat toisin kuin vanhempani tai että teen jotkin asiat tulevaisuudessa sujuvammin kuin nyt, se on minun päätökseni, ei velvollisuuteni.

Kuvan katsominen tekee edelleen minut hieman surulliseksi, koska muistan, miten vaikealta tuo ajanjakso tuntui. Muistan monta asiaa: olin rakastunut valkoiseen Vanja-tammaan, jolla oli pitkät valkeat silmäripset, halusin ratsastaa sillä koska se muistutti minusta äitiä enkä pelännyt sitä yhtä paljon kuin muita hevosia, hevosten kylkeen saattoi aina painautua nyhjäämään eivätkä ne koskaan käskeneet menemään pois vaikka ne tuntuivatkin pelottavan suurilta, niillä ei ollut kiire eivätkä ne reagoineet äkeästi. Niillä ei ollut pienempää varsaa huollettavana, ei asuntolainan lyhentämistä, mielikuvaa siitä miten asiat eivät ainakaan saisi mennä. Mutta toisaalta, kun katson kuvaa, näen niin paljon positiivista meidän kaikkien asenteissa, ettei suru vyöry täysin ylitse.

Sitä paitsi, siitä on kauan jo.