Veloena

Mies ja nainen tanssivat. Naisen nilkat ovat kevyet ja varpaat linjautuvat täsmällisesti lonkkiin. Suoriksi revähtävät kädet ja jalat korostavat torson lyhyyttä ja taipuisuutta. Pää kohoaa taivaaseen kuin kupla, värikäs polkkatukkaperuukki muistuttaa karvaista uimalakkia. Miehen lihakset haittaavat liikeratoja, mies on satsannut enemmän vahvuuteen tai ehkä kyse on vain hänen testosteronitasoistaan. Miehen takamus trikoiden suojassa on kuin halki leikattu ja aukikäännetty tennispallo, säännönmukaisen puolipyöreät puoliskot. Mies tarttuu naiseen, nostaa. Nainen kietoutuu ja nuljahtaa tiehensä. Välimatka lyhenee ja venyy, luhistuu ja käy niin pitkäksi, että mies ja nainen muuttuvat erillisiksi, juoksevat eri rampeille. Kun he katoavat, muistaa taas katsomon ja esityksen.

Tuo tanssi on nähty monta kertaa. Mustat trikoot, harmaat trikoot, punaiset trikoot. Joutsenasu, vaaleansininen kimmeltävä taitoluistelumekko, samettinen kellohelmamekko, frakki, shaketti. Balettitossut, paljaat jalat, steppikengät, lenkkarit. Älä turhaan makaa siellä lattialla vedossa ja pölyssä, voit nukkua tässä jos lupaat että nukumme. Sulavat ja nykivät vaiheet, tunnistaminen, mieltyminen, solmiutuminen, riuhtominen, irtaantuminen, rinnakkaisuus tai juoksu vastakkaisiin kulisseihin, ilmestyminen eri kumppanin kanssa.

Mutta sitten tapahtuu jotakin jännittävää. Lavalla on kolme pitkämekkoista naista hohtavine valkeine jumppapalloineen. Jumppapallot ovat suuria, ja naiset välillä kellivät niitä halaillen, välillä raahaavat palloja helmoissaan. Tämä on jotakin muuta kuin iänikuinen pariutumistanssi. Naiset palloineen herättävät uteliaisuuden. Onko hohtava, suuri valkoinen helmi ehkä munasolu tai lapsi, oma ajallisuus tai tilallisuus, oma keho objektivoituna, vai kenties ylipäänsä mikä hyvänsä objekti, jonka kykenee ajattelemaan myös itsenäisenä objektina (toisin kuin rakastajan - mitäpä muuta eronneiden vaikeudet suhtautua toiseen olisivat kuin epäuskoa siitä, että poistumme eri aikoina ja eri ihmisten kanssa ja että tuo toinen elää jossakin ja tekee ja ajattelee asioita mutta minä en tiedä niistä mitään, ja että oma elämäni jatkuu, ei kuin jonakin repäistynä ja haavaansa ammottavana vaan terveenä ja ehjänä ikään kuin en koskaan olisi tanssinut sitä tavallisempaa tanssia). Oikeastaan ei haittaa, vaikka kyseessä olisi vain jumppapallo.

Suhteessaan jumppapalloon nainen voi pukeutua raskaammin kuin kosiotansseissaan. Jumppapallo ei kyllästy, vaikka jalkaa ei nostakaan kattoon selkä taaksetaivutuksessa. Se pysyy lähellä, häämöttää levollisena, odottaa naisen siirtoa. Se ei pakene eikä pane vastaan, muttei toisaalta tee aloitteitakaan. Se antaa periksi, pehmustaa, nousee kuuliaisesti ilmaan. Sen ja naisen suhde näyttää paljon harmonisemmalta kuin miehen ja naisen suhde. Voimalinjat eivät ritise, hankaluuksia on turha kuvitella.

Jumppapallo voi pettää vain jos sen kuvittelee joksikin muuksi. (Joksikin muuksi kuin mitä? Joksikin muuksi kuin siksi, mikä se on. Mutta - mikä se on? Mitä objektit ovat? Voidaanko ne redusoida ominaisuuksien kimpuiksi tai vasteiden kimpuiksi? Entä ne vasteet, joita en huomaa pyytää mutta jotka objekti antaisi toisen käsissä?) Sen kanssa voi toimia taitamatta ja yksipuolisesti, mutta se ei lähde karkuun, kuole eikä lysähdä alla.

Kummallista kyllä, naiset näyttävät kokonaisemmilta kelliessään jumppapallon kanssa kuin juostessaan yksin lavalla tai pyöriessään miesten tienoilla. Tuossa omavaraisuudessa on jotakin lievästi kammottavaa, samaa käärmemäistä tyytyväisyyttä kuin raskaana olevissa naisissa, jotka sanovat, ettei lapsen isällä ole mitään väliä. (Ymmärrän hyvin, miten kauheilta heidän täytyy miehistä tuntua, kun minustakin he tuntuvat jotenkin pelottavilta. Ikään kuin he olisivat alkaneet sikiämisen tuosta noin vain, luoneet oman lapsensa ja kääriytyneet sen ympärille tuhahtaen muun maailman kadotukseen. Ja onhan sekin totta, että lapsen äidistä ei vallitse synnytyksen yhteydessä epäselvyyttä, kun taas lapsen isän varmistaminen vaatii testejä, joita ei ole ollut hallussamme kauan.)

Miehillä ei ole lavalla objekteja. Mietin, miltä he näyttäisivät jumppapallojen kanssa. Ehkä akrobaateilta? Voisiko heidät pukea esimerkiksi turbaaneihin ja pitkiin kaapuihin, joiden laahuksissa he voisivat vedellä pallojaan samaan tapaan kuin naiset vetävät niitä helmoin? Sitten he näyttäisivät jättimäisiä helmiä vaalivilta taikureilta. Heissä olisi jotakin itämaisen hämähäkkimäistä tai sitten voimistelun kurinalaisuus puskisi läpi noista lihaksista, jotka nojaisivat pallon kimmoisaan pintaan. Miksi miehet eivät osaisi tätä objektileikkiä? Koska he saavat muutenkin leikkiä vahvempaa ja aloitteellisempaa tai kokea pettymystä saamisen muututtua vuosien varrella joutumiseksi ja epäonnistuessaan tuossa yksipuolisessa roolissa?

On niin vaikeaa kuvitella mies nautiskelemassa vaahtokylvystä, hyväilemässä vaatteita, punnitsemassa persikkaa kädessään silmät kiinni. (Olen nähnyt sellaisia hetkiä, minun ei ole tarvinnut kuvitella - tämä kulttuuri ei ole antanut siihen tarpeeksi välineitä ja tarinoita, se on nähtävä ensin, vasta sitten osaa kuvitella sen.) Ja toisaalta, tuntuu niin luontevalta katsella naisen ja hohtavan jumppapallon saumatonta dyadia.

Tuntea lievää syyllisyyttä siitä, että istuu katsomossa vaelluskengät ja farkut jalassa, hiukset nutturalle sitaistuna ja ilman silmämeikkiä. Ja samassa kun siirryn kokemuksessa omaan kehooni, kadotan sen, mitä näyttämöllä tapahtuu, kadotan yksityiskohdat ja ymmärrän, että niin kauan kuin tarkkailen hermostuneesti omia merkkejäni, en voi niitä ymmärtää.

Tavattuaan zen-luostarissa nykyään asuvan Hurinan Tonsatti on hurissut ja oireillut kuulemaansa ajatusta, ettei mitään itseä tai minää oikeastaan edes ole olemassa. Ehkä sekoitan pakkaa lisää mainitessani, että useissa filosofisissa ja psykologisissa teorioissa minää tai itseä kohtaan omaksuttu asenne ei oikeastaan ole zenin ajattelutavasta kovinkaan kaukana. Esimerkiksi pragmatisteille itse jotenkin määrittyvänä minänä on sosiaalinen ja historiallinen konstruktio, jota rakentelemme toisten meille antamista palautteista (jotka ovat tietysti yleensä sanattomia, sanallistamattomia). Mead kirjoittaakin, että minä on viimeinen objekti, jonka lapsi konstruoi maailmaa kartoittaessaan. Ja konstruoidessaan minän lapsi menettää animisminsa, alkuperäisen, eletyn ja katkoitta jatkuvan yhteyden maailmaan. Tästä lähin lapsella ja myöhemmin aikuisella on enää animistisia hetkiä, tilanteita ja oloja. Joitakin niistä voidaan kutsua esteettisiksi kokemuksiksi ja joitakin tarkemmin esimerkiksi pyhän kokemukseksi, rakkaudeksi ja johonkin tai jonnekin kuulumisen tunteeksi.

Mutta, Mead lisää, tämä ei enää ole alkuperäistä animismia. Kerran minän synnyttyä sitä on mahdoton täysin nitistää, vaikka juuri tämä minä muodostuu helpoksi esteeksi esimerkiksi eettisessä järkeilyn ja toiminnan kannalta. Ainoa keino on laajentaa minää, tuoda sen sisään kaikki muutkin tavatut intressit.

Koetan selittää tätä ajatusta Tonsatille seuraavasti: Ajattele, että minä on kuminen, joustava kiekko. Lapsen kasvuprosessi tämä kiekko kiteytyy vähitellen, käy yhä kovemmaksi, paksummaksi ja korkeammaksi. Muodostuu tapoja ja luontumuksia. Ne muodostuvat tilanteiden toistuessa ja kirjoessa toistollaan elämäntyylin historiallisen taustan, joka on osa jokaista uutta tilannetta. Mitä useammin tietty ratkaisu tietyntyyppisessä tilanteessa toistuu, sitä todennäköisemmin se luutuu erittäin vaikeasti juurittavaksi. Usein ihminen jopa äityy tulkitsemaan tilanteita sillä tavalla, että saa soveltaa tuota tuttua käytösmallia. Jos tähän kehitykseen ei puututa kriittisesti ja kannustavasti (ei esimerkiksi haukkumalla ihmistä itsekkääksi - siitähän hän vain kiteytyisi lisää), ihmisen havaintohorisontti on sekin pienialainen (mutta usein aika syvä, varmuudessaan suorastaan häkellyttävä). Eettinen toiminta, huomion kiinnittäminen vääryyksiin ja toisten toiveisiin, toisenlaisiin tapoihin olla ja elää ja toivoa, taas venyttää minää leveyssuunnassa. Ajattelen tätä näin: kuminen kiekko joutuu venytetyksi, jolloin sen on pakko alkaa joustaa ja oheta. Tällainen minä on lähestulkoon läpinäkyvä ja sinne pystyy aika helposti tunkemaan vielä yhdet uudet kommunikaation kautta saavutetut intressit huomioonotettaviksi. Kumilätkä on jo niin ohut, että venyy ja varmuutta on aika vaikea saavuttaa.

En tiedä, onko tällainen visuaalinen hahmotustapa järkevä, mutta jostakin syystä se tuottaa kaikkein selkeimmän kuvan tässä tilanteessa. (Lauseista tulee hassunkurisia, jos koettaa olla kirjoittamatta “minä” tai “itse”.)

Jos olen ymmärtänyt oikein keskustelumme Hurinan kanssa, zen tähtää harjoituksillaan minän hävittämiseen. Ehkä siinä luotetaan (toisin kuin esimerkiksi Mead luottaa) kykyyn palata alkuperäiseen, välittömään havaitsemiseen ja olemiseen pysyvästi. Zen ja moottoripyörän kunnossapito antaa asiaan toisen tulokulman. Siinä zen-harjoitteiden päämääräksi ilmoitetaan dualistisen ajattelun jumiutumisen tilaan pääseminen.

Koska olemme tottumattomia, emme yleensä huomaa että on olemassa kolmas mahdollinen looginen termi, joka on samanarvoinen kuin kyllä ja ei ja joka pystyy laajentamaan ymmärrystämme tuntemattomaan suuntaan. Meillä ei ole edes sanaa sille, joten on pakko käyttää japanilaista sanaa mu.

Mu tarkoittaa “ei mikään”… se osoittaa dualistisen ajatteluprosessin ulkopuolelle. Mu sanoo yksinkertaisesti: “Ei luokkaa, ei yksi, ei nolla, ei kyllä, ei ei.” Se toteaa että kysymyksen yhteyden vuoksi kyllä tai ei -vastaus on erheellinen eikä sitä saisi antaa. “Pura kysymys”, se sanoo. … Mu-vastauksen antaneen kokeen väheksyminen ei ole oikeutettua. Mu-vastaus on tärkeä. Se on kertonut tutkijalle, että hänen kysymyksensä yhteys on liian pieni ja että hänen täytyy laajentaa kysymyksen yhteyttä. Se on erittäin tärkeä vastaus! Se edistää suunnattomasti hänen luonnon ymmärtämistään, mikä oli alun pitäen kokeen tarkoituskin. On vahvoja perusteita väittää että tiede kasvaa mu-vastaustensa avulla enemmän kuin kyllä- tai ei-vastaustensa. Kyllä tai ei vahvistaa tai kiistää olettamuksen. Mu sanoo että vastaus on olettamuksen ulottumattomissa. Mu on se “ilmiö” joka alun perin panee liikkeelle tieteellisen tutkimuksen! Siinä ei ole mitään arvoituksellista eikä salamyhkäistä. Meidän kulttuurimme on vain kierouttanut meidät väheksymään sitä. … Kun vastaus johonkin kysymykseen on määrittelemätön, se merkitsee jompaakumpaa: että testitoimenpiteet eivät toimi niin kuin on kuviteltu tai että käsitystä kysymyksen yhteydestä täytyy laajentaa. Tarkista kokeesi ja tutki uudelleen kysymystä. Älä heitä mu-vastauksia menemään! Ne ovat yhtä tärkeitä kuin kyllä- tai ei-vastaukset. Ne ovat tärkeämpiä. Ne kasvattavat sinua!

Lähde: Robert Pirsig, Zen ja moottoripyörän kunnossapito, suom. Leena Tamminen

(Tästä kappaleesta tulee väistämättä mieleen logiikan edistyminen tai ainakin monitasoistuminen paradoksien kautta.)

Koanin tarkoituksena on ilmeisesti johdattaa sanattoman hämmennyksen äärelle, kasvattaa epävarmuuteen. Ehkä vasta riittävän epävarmuuden ja jumiutumisen myötä kasvaa päättäväisyys, jolla itsen voisi kadottaa.

En osaa sanoa, uskonko minän täyteen kadottamiseen. Mutta on selkeää, että ainakaan en usko, toisin kuin monet kenties yksinomaan kiireisyyttään ja huolimattomuuttaan, mihinkään todellisimpaan tai todellisempaan itseen. Ainoa todellinen itse, jonka kykenen hyväksymään, on jokin niin löyhä historiallinen konstruktio, että sen merkitys jää melko hämäräksi. Ajatuksena tässä on, että tilanteet kutsuvat esiin oloja ja reaktioita, joihin toiset tilanteen osapuolet vastaavat jonkinlaisin elein, ja jotka puolestaan vaikuttavat oloihin ja reaktioihin ja kenties myös konstruktioon, jota kutsumme minäksi. Tietenkin tilanteiden välille löytää joitakin vastaavuuksia. Esimerkiksi en ole vielä ikinä ollut tilanteessa, jossa loogisen päättelyn testi (sellainen, joita tehdään työhaastatteluissa ja oppilaitoksiin pyrkiessä ja ammatinvalintapsykologin luona) olisi osoittautunut hankalaksi. En myöskään muista ikinä olleeni luonteva ja rento tilanteessa, jossa on läsnä yli kolme ihmistä. (Jotkut persoonallista identiteettiä - mielestäni tämä olisi luontevampi suomentaa henkilöidentiteetiksi, koska tämä “person” viittaa mm. lainopilliseen subjektiin, mutta persoonallinen identiteetti taitaa olla jo niin vakiintunut, että siitä on turha kiemurrella ja mekastaa, vaikka näillä ajatuksilla ei olekaan paljonkaan tekemistä arkikielen “persoonallisuuden” kanssa - tutkineet filosofit kutsuvat tällaisia itseä useissa tilanteissa yhdistäviä piirteitä taipumuksiksi. Esimerkiksi temperamenttipiirteitä voisi pitää taipumuksina, joskin varauksella, joka ilmenee seuraavasta kappaleesta.)

Useimmat piirteistä, jotka voitaisiin ajatella itsen piirteiksi, ovat kuitenkin jotakin aivan muuta. Nekin eleet, jotka toistuvat jonakin elämän jaksona taajaan, saattavat tyystin puuttua toisesta elämän jaksosta. Kenties keholliset eleet, joita olemme taipuvaiset kohtelemaan merkityksettöminä, koska emme itse tiedosta ja havaitse niitä (paitsi juhlavideossa, jossa harmikseen huomaa TAAS pitelevänsä käsiä tuolla ääliömäisellä tavalla selän takana ja työntävänsä leukaa eteenpäin niskavaivoja ennakoivasti) ovat pysyvimpiä. Niistä tunnistaa vanhan ystävän vuosien eron jälkeenkin jäätelökioskin jonosta, takaapäin. Mutta muu, se tavara, jota kai yleensä mieluummin ajatellaan itsen tekijöiksi kuin joitakin tapoja kannatella kehoaan, muuttuu, katoaa, ja joskus aktivoituu uudestaan.

Niskakarvani nousevat pystyyn aina jonkun toisen sanoessa, että hän on löytänyt nyt todellisen itsensä erottuaan tai hankittuaan lapsen tai palattuaan baletin piiriin. Oikeastaan hänen pitäisi sanoa todellisemman itsensä, koska sitähän hän joka tapauksessa tarkoittaa: että hän on tehnyt aiemmin virheen olettaessaan olevansa tälläinen - mutta nyt ymmärtää, että se onkin erhe, sillä hänhän on aivan eri ihminen nyt. Minua närästää tässä lauseessa (jonka saatan varmaankin itsekin laukaista huonona hetkenä, kun en jaksa kuunnella, mihin älyttömyyksiin kerkeä kieli minua sitoo) se ajatus, että itse juuri nyt on todellinen, todellisempi. Melkein kuin erehtymätön.

Mikä tuo itse on, mistä se syntyy? Ajattelen, että se syntyy tilanteista, elämäntyyleistä. Tietyt tilanteet toistuessaan painavat mieleeni muistikuvan tällaisista oloista ja eleistä. Tietyt elämäntyylin rituaalit johdattavat minut tällaisiin ja tällaisiin tilanteisiin, jotka kutsuvat tietyntyyppisiä reaktioita esiin. Niinpä kun elämäntyyli muuttuu, itsen havaitsemisen tilanteen muuttuvat ja siten muistijälki itsestä muuttuu - ja tuo historiallinen itse muuttuu! Jos perusarvot nyt eivät muutukaan - joidenkin sosiaalipsykologisten tutkimusten mukaan ne ovat suhteellisen pysyvät koko aikuisiän - niin ainakin käytännön tilanteisiin liittyvät asenteet ja niiden herättämät tunnereaktiot muuttuvat elämäntyylin muuttuessa.

Voin sanoa, että tietty elämäntyyli ja siihen liittyvät reaktiot nostavat esiin sellaista itseä tai minää, johon olen halukkaampi viittamaan ja jota pystyn esittelemään häpeämättömämmin; esimerkiksi päivittäisellä liikunnalla on tällainen vaikutus itseeni, se tekee olon miellyttävän hyväntuuliseksi ja keveäksi, kun taas alkoholin juominen painaa mielialani pariksi seuraavaksi päiväksi mudan tasolle ja saa minut helposti vihaamaan kyvyttömyyttäni oppia ja muistaa päivästä ennen ja jälkeen alkoholi-iltaa. (Tosin joinakin jaksoina, kun olen pakotettu sosiaalisuuteen esimerkiksi heti elämänmuutoksen jälkeen, alkoholista korostuu sen positiivisempi puoli: uskallan sen avulla tutustua uusiin ihmisiin ja ajautua heidän kanssaan lähempiin tekemisiin, jopa sänkyyn. Kuten sanottu: erilainen elämäntyyli, erilainen elämänvaihe, nostaa esiin täysin erilaisia asenteita käytännön tilanteisiin liittyen.)

Vaikka jotkut näistä eri tilanteiden antamista itsen kuvista ja tunnuista (minusta olisi kivaa puhua itsetunnusta itsetunnon lisäksi… usein muu tuntu on tärkeämpi kuin sosiaalinen sijoittuminen, joka kohoaa huomioon vain romahduksen uhan alla) ovat miellyttävämmän oloisia tästä ja nyt -näkökulmasta käsin, en voi silti ajatella, että ne olisivat jokin todellinen itse, todellisempi kuin nuo toiset. Ne kaikkihan ovat yhtä todellisia… kai tämä tarkoittaa sitä, että pidän paheita yhtä todellisina kuin hyveitäkin, vaikka pidänkin toisaalta selvänä myös, ettei negatiivisia asioita kannata liikaa korostaa.

Kun aloittelen kirjettä ystävälle, huomaan melkein kirjoittavani, että olen eri henkilö kuin se, joka olin tutustuessamme. Mutta ei sekään pidä paikkaansa. Muistan selvästi tuntemukseni tuolloin sisältäkäsin, vaikka jotkut silloiset ajatukset tuntuvatkin nyt kummallisilta. Ja jos olisin silloin tehnyt jonkun rikoksen, niin kyllä vain, olen sitä mieltä, että minun olisi kannettava siitä vastuuni. Siinä mielessä olen sama henkilö. Mutta tämä olo, tämä olotila, on toisenlainen: kiinnittyneempi, epävarmempi.

Sitten muistan jotakin, mitä Sandra Rosenthal on kirjoittanut subjektiivisuudesta, subjektiivisuuden kokemisesta. Itsen kokemus, tai pitäisikö sanoa kenties jopa elämys - se voi muuttaa koko elämän, jos siihen ymmärtää syventyä - saadaan siinä häivähtävässä hetkessä, kun tilanne yllättää sillä tavalla, ettei tiedä lainkaan, mitä seuraavaksi tekee. Heti toimintakyvyn palautuessa itsen välitön kokeminen loppuu. Tässä on jotakin, joka kuulostaa epäillyttävästi jumiutumisen kokemukselta, josta Pirsig kirjoittaa. Tuo itse - puhdas epävarmuus, tuo kysymys “mitä nyt” - ehkä se on enin, mitä voidaan itsetietoisuudesta saada? (Tässä on valtava ero siihen, mitä normaalisti tarkoitetaan kutsuttaessa jotakuta “itsetietoiseksi”.)

Silti en jotenkin onnistu mieltämään, miksi minun pitäisi ajatella vain nuo epävarmuuden totaaliset hetket todelliseksi itseksi. Hetket, joissa mitään vasteiden kokoelmaa ei löydy. Kyllä myös sen on saatava olla itse, sen, joka osaa vastata puhelimeen ja halaukseen, loukkaukseen ja silmien pyörittelyyn. Yhtä todellisena kuin se ei-mikään-määritelty, joka pysäyttää tilanteen hämmennykseen ja katoaa sitten toimintaan. Kaikki nuo erilaiset itset, joiden mieltymyksiä muistan tilanteiden niin suodessa, kutsuessa.

(Kysymys, joka kadottaa kaikki mahdollisuudet sanoa jotakin järkevää, toistuu silloin tällöin työhaastatteluissa: kerro jotakin itsestäsi… mikä sinulle on tärkeää…)

Nämä ovat todellisen itsen ajatuksia, nämäkin. Mutta tarkoittako se yhtään mitään? Eipä kai mitään muuta kuin että itsen piirteiden, ajatusten ja rajojen todellisuuden pohtiminen on hullunkurista hommaa. Ihan samalla tavalla minkä tahansa todellisuuden asteen pohtiminen on hullunkurista. “Todellisempi kuin” - mitä se tarkoittaa? “Todellisin”? Ehkä olen pluralisti (nyt, tässä), kun en ymmärrä moisten luokitusten mieltä. “Eri tavalla ilmenevä” - se taas on helppo ymmärtää. Esimerkiksi uni, Aku Ankka, vastapäinen talo ja Lohi-kissa ilmenevät eri tavalla. Uni ja valve, keholliset ja mielen oireet, epävarmuus ja itsestäänselvyys tuntuvat erilaisilta. Eri tilanteet tuntuvat erilaisilta. Eri itset tuntuvat erilaisilta. Voin pitää joistakin enemmän kuin toisista, mutta siinäpä se.

Kuinka turhia itseen, johonkin näistä partikulaarisista itseistä, liittyvät ongelmat usein ovatkaan… todellisia, mutta todellisia vain tässä itsessä, tämän tilanteen itsessä. Jos takerrun niihin liiaksi, enkö juuri silloin toimi toisin kuin ajattelen parhaaksi - takerru negatiiviseen oloon, sormeile sitä estäen sen umpeutumista? (Mikä on liikaa - tässä on kai yksi viisauden ytimistä… tämä on vitsi.) Mietin edelleen, miksi itse ylipäänsä olisi ongelma, jos se on lähestulkoon mitä hyvänsä. Esimerkiksi, en ole ollenkaan varma, että selviydyn loogisista päättelytehtävistä, ja saatan siksi vältellä tilanteita, joissa niitä voisi esiintyä, vaikka mitään syytä ei kai olisikaan (tajuan sudokun idean aika nopeasti ja hämmennyn siitä kai hieman kohtuuttomastikin enkä meinaa saada sitten unen päästä kiinni, kun ajattelen kaikkia ihmisiä sillä hetkellä sudokujaan ratkomassa… minusta on jotenkin ilkeää, että ne ratkeavat ja että ihmiset hukkaavat tarmoaan niihin - vaikka ymmärränkin niiden viehätyksen; kai niillä voisi rakentaa esimerkiksi positiivista itsetuntoa ja minäkuvaa muuten vihamielisessä ympäristössä ja saahan niistä instant-iloa). Ja sitten toisaalta, yliarvioin jälleen kerran sosiaalisen sietokykyni ja toipumisnopeuteni ja päädyn kävelemään yksin vieraassa kaupungissa, itkemään vähän ja kuvittelemaan absurdiuksia. Tavallaan tuntuu jopa siltä, että jos itsestä voisi tietää enemmän, jos sen jotkut piirteet voisi fiksata todellisimmiksi, voisi olla varmempi ja siloisempi käytöksen tasolla…

Ehkä se onkin itsekonstruktion funktio? Tuottaa siloista, sosiaaliseen ympäristöön saumattomammin sopeutuvaa käytöstä?

Jos jotakin hyötyä filosofian opinnoista onkaan, niin se, että minulla on edelleen muistissa useita sisällöttömiksi kauhtuneita sanapareja, joiden välille muistan jossain vaiheessa tehdyn rankan erottelun. Kokemus ja havainto, muistaminen ja mieleen palauttaminen, etiikka ja moraali. Meinaan kirjoittaa listan jatkoksi transaktiivisen ja interaktiivisen, mutta muistankin sitten muistavani niiden eron edelleen.

Kuten sanottua, käsiteavaruudessani on näitä pareja, ja niiden välinen raja, distinktio, on aikaa sitten muuttunut joksikin selittämättömäksi muhmuksi. Mutta ei hätää: kun koetan kuvailla jotakin arkista kokemustani, otan mielelläni nuo käyttämättömät tyttöpoikaparirukat apuun, tuntemaan itsensä edes hieman hyödyllisiksi.

Se on tavallaan kätevämpää kuin täysin uusien sanojen keksiminen. Ja tavallaan, se on varmasti kommunikaatiossa hirvittävän raivostuttavaa, sillä käytän käsitteitä täysin kerettiläisesti ja historiatta. (On niillä historia, se on vain minulta muhmuuntunut… ja onhan muhmuuntuminenkin historiallinen tapahtuma, ainakin nyt, kun se on oikein kirjattu muistiin.) Ole siis varovainen, kun puhun muistamisesta ja mieleen palauttamisesta.

Kun käyn vesijuoksun päätteeksi väsyneenä ja onnellisena koodilukon ääreen ja tunnen kuukautissupistukset vatsanpohjassani, en ehdi panikoida, muistanko luvun oikein. Näen sormien tanssivat napeilla, luen numeron vasta sen lyötyäni, punainen valo syttyy, lukon kieli kilahtaa auki. Yleensä seison kotiovellani hetken ja epäröin. En epäröi, jos olen keskittynyt muuhun. Mutta annapa minulle koko läsnäoloni keskittyneenä tuohon koodilukkoon, ja en kykene palauttamaan mieleeni kotioveni numeroa, vaikka tiedän kulkeneeni tuosta ovesta tuhannet kerrat.

Nelinumeroisia lukuja on niin paljon. Ainakin kaksi luottokortin numeroa, pyörän koodilukko, oman talon koodilukko ja muutaman ystävän talon koodilukko. Yleensä koetan avata kotioveni sillä, joka käy pyörän lukkoon ja on oikeastaan vanha luottokortin numeroni. (Siitä täytyy olla kauan, siitä kortista, sillä lukon numeroista on jo väri liuennut ja lukkoa on nykyään vaikea operoida, vaikka numeron muistaisikin. Silkkaa käskopeloa.) En osaa erottaa numerosarjoja toisistaan abstraktisti päätellen, en edes oven edessä seisten, jos keskityn päättelyyn. Ei, en muista, mikä näistä luvuista käy. Alan arvata, ja arvaan väärin.

Vaikka en osaakaan palauttaa mieleeni, mikä luvuista käy mihinkin, saan usein ovet ja pyöränlukon auki, kunhan muistan ajatella jotakin muuta intensiivisesti tai keskustella jonkun kanssa keskittyneesti ovelle käydessäni. Liika keskittyminen saattaa pilata kaiken. Samalla tavalla saattaa käydä tanssitunnilla, jos opettaja tulee seisomaan viereen ja katsoo tarkasti juuri omia jalkoja. Jalat, jotka ovat äsken osanneet kaiken hyvin, jähmettyvät ja käyvät kömpelöiksi. (Jostain syystä tätä ei kuitenkaan tapahdu koskaan esiintymislavalla, vaan ainoastaan huomioon valmistautumattomana. Psykologit tunnistavat ilmiön: hankaliin tilanteisiin sopeutuu usein aivan hienosti, jos ne osaa ennakoida.) Tuntuu hullunkuriselta ajatella, että oma mieli kääntyy mutkalle ja tuijottaa itseään niin ankaran oloisena, että alkaa hieman panikoida ja sakkaantuu. Mutta siltä se vain vaikuttaa!

Mieleen palauttaminen kuulostaa joltakin tahdonalaiselta ja hieman pinnistävältä muistamiseen verrattuna. Muistaminen käy tuosta noin vain, tapahtuu. Ja silti, eikö se, että kävelen ovelle jotakin aivan muuta ajatellen, ole tavallaan mieleen palauttamista sekin? Tarvitaan oikeat ärsykkeet, omassa tapauksessani itsetarkkailun puute ja sen myötä liudentunut minätunne, koodinumerolevyn visuaalinen jäsentyminen ja sormen pamppailu numeroilla kyseenalaistamisen pääsemättä pilaamaan asioita. Eihän mieleen palauttamisen keinojen tarvitse olla mentaalisia rakenteita; eivät mieli ja sen ulkopuolinen ole niin erilliset, etteikö olosuhteiden manipulointia voisi pitää niin ikään mieleen palauttamisena.

Kun menemme käymään ystävän luona, koetan kotosalla miettiä, muistaisinko tämän oven koodilukon numeron. En muista, miltä koodilukko näyttää tai miten olen viimeksi kävellyt sille, joten en pysty mitenkään palauttamaan mieleeni numeroa. Muistan kyllä, että numeroista saa hauskan rytmisen rallatuksen, mutta se siitä. Päähäni sukeltelee kaikkia muita numerosarjoja, mutta ei mitään relevantin oloista. Niinpä kysyn asiaa tekstiviestillä, ja ystävä vastaa.

Kun luen numerosarjan puhelimeni ruudusta, tajuan tietäväni, miltä koodilukko näyttää. Ja kun vähän myöhemmin tulemme koodilukolle, muistan sarjan tarvitsematta kerrata sitä enää: sormeni osaa sen paremmin kuin pääni, kunhan sille tarjotaan koodilukko ja portti, alas viettävä mäki ja niin edelleen.

En ole kovin varma siitä, onko asioiden muistaminen oikeastaan mielestä kiinni (ainakin jos mieli tahdotaan erotella kehosta tarkoin rajoin). Tuntuu siltä, että kyseessä voisikin olla paljon kokonaisvaltaisempi tapahtuma. Tarvitaan muita vihjeitä kuin halu muistaa, halu palauttaa mieleen. Oikeastaan normaalipuheessa ulkoiseksi luokiteltavia olosuhteita voisi ajatella vihjeinä, muistisääntöinä. (Paitsi että ne liittyvät varsinaisia, tahallaan opeteltuja muistisääntöjä tiukemmin itse tilanteeseen eivätkä ole riimiteltyä nonsensea kuten muistisäännöt usein.) Tuntuisi silti kummalliselta kutsua niitä ulkoistetuiksi muistisäännöiksi, sillä enemmän ne ovat tilannetta kuin tietoinen yritys palauttaa mieleen, itselle esitetty vaatimus, että tapahtuman muistijäljen tulee olla saatavissa.

Entä ne kerrat, kun unohtaa kirjoittaa lapulle ovikoodin ja seisoo oven edessä ja katselee sitä samanlaista koodilukkoa kuin kaikkialla muuallakin, toisten ovien pielessä? Koettaa muistaa edellisen kerran, tuli tälle ovelle… mielialan… oliko pimeää… sattuiko ilma kylmänä kasvoihin ja sormiin… pitikö ottaa lapanen kädestä… oliko yksin vai jonkun kanssa…

Koodilukko tuijottaa vastaan itsetyytyväisen oloisena. Talo kohoaa suorina seinäminä, ikkunoista kurkistaa valo tai mattapimeys. Epäröi, laskee sormensa näppäimille ja antaa väärän koodin. Koettaa jotakin muuta. Tuntee varmuuden murentuvan. Koettelee, olisiko puhelin mukana. Jos ei, jää seisoskelemaan ovensuun tienoville ja luikahtaa sisään jonkun tullessa ulos tai kiirehtiessä sisään. Tämän takia on tärkeää näyttää jokseenkin siistiltä ja kunnialliselta - voi unohtaa asioita ja silti päästä pyytäessään sisään taloihin toisen matkassa.

Kuinka julma ihmisten maailma onkaan - jos näyttää liian erikoiselta tai haisee pahalle, toiset ihmiset auttavat paljon nihkeämmin: pelkäävät, epäilevät, epäröivät. Vanheneminen ja naiseus auttavat, sillä mikä olisi kulttuurissamme vähemmän pelottava kuin vanheneva nainen? Ikään kuin tuon ryhmän motiivit ja hankalat tunnetilat olisivat jotenkin puhtaampia kuin muiden. Vaikka onhan toisaalta niinkin, että tilastojen mukaan naiset suuntaavat vihan itseensä ja masentuvat, eivätkä harrasta intohimosta väkivaltarikoksia toisia kehoja kohtaan yhtä todennäköisesti kuin miehet. Mutta se on tilastollinen tosiasia, josta ei saisi päätellä yksittäistapaukseen: naiseen, joka ilmestyy tyhjästä ovensuuhun ja kertoo rauhallisesti olevansa menossa vierailulle mutta unohtaneensa puhelimen ja koodilukon numeron.

En tiedä, parantavatko koodilukot kenenkään turvallisuuden tunnetta. Olettaisin, että asia on päinvastoin. Koodilukko oven pielessä oikeuttaa ajatuksen, että rappu on tarkoitettu vain talon asukkaille ja heidän vierailleen ja että näiden ulkopuoliset ryhmät ovat jotenkin vaarallisia tai vähintään epämiellyttäviä. Kuitenkaan lukko ei millään lailla takaa turvallisuutta. Saattaahan vaara aivan yhtä hyvin asua itse talossa. Kerrostalossa, jossa asuin suurimman osan nuoruuttani, tapahtui väkivaltarikos talon yhteistiloissa. Rikoksen tekijä ja uhri olivat molemmat talon asukkaita. Muutama vuosi tapahtuman jälkeen oveen asennettiin juuri tuollainen koodilukko, jotta asukkaat tuntisivat olonsa turvalliseksi, “ettei tällaisia asioita pääsisi tapahtumaan”. Rikokseen syyllistynyt oli toki muuttanut tässä vaiheessa talosta pois, mutta logiikka ontui silti. Eikä ole mukava ajatus, että ihmiset huoahtavat vasta rapussa pelättyään sitä ennen kadulla. Minun on vaikeaa kuvitella, etteivät tietyt käytännöt (kuten saattaessa sen odottaminen, että toinen pääsee astumaan kadulta rappuun) itse asiassa ruokkisi noita pelkoja, jotka kohdistuvat monen mielessä hämärään, öiseen katutilaan. (Täältä löytää kiinnostavaa tietoa helsinkiläisten turvallisuuteen liittyvistä ajatuksista.)

Koodilukko ei ole mikään patenttiratkaisu myöskään nukkuvien spurgujen torjumiseen. Minulle ei ole ollut heistä ikinä vaaraa, ei edes siitä, joka nukkui kerran oveni edessä ja jota jouduin raahaamaan hieman lattialla päästäkseni sisään. Itse pidän parempana sitä, että he nukkuvat rappukäytävissä kuin että he joutuisivat nukkumaan ulkona kylmällä tai kostealla säällä, jos palvelutalot tuntuvat heistä vankilalta eivätkä he tunnu muutenkaan saavan elämäänsä otetta tai jopa haluavat elää kulkurinelämää. (En ymmärrä tuota halua edes osapuilleen, mutta saattaa olla, että jollekulle sellainen elämä tuntuu ainakin hetkellisesti helpoimmalta, toteuttamiskelpoisimmalta ratkaisulta.)

Vaikka minulla onkin omat teoriani siitä, että koodilukot kuuluvat enemmän imagologian kuin mielenrauhan sfääriin ja ruokkivat sekä valheellista turvallisuudentunnetta sisätiloissa että tarpeetonta pahan aavistelua katutilassa (eikä valheellisia tiloja ole järkevää ruokkia), koetan suhtautua niihin suopeasti. Koetan suhtautua suopeasti siihen, että ihmiset äkisti keksivät tarvitsevansa koodilukot kaupunkiin, jossa katuväkivalta on tosiasiassa vähentynyt sinä aikana kuin koodilukot ovat yleistyneet siinä määrin, että on enää vaikeaa löytää taloa, jonka portinpielessä sellainen ei tönöttäisi. Ja mitä omaisuusrikoksiin tulee, tuskin koodilukko pidättelee tarmokasta murtovarasta, impulsiivisen, kännisen helppoheikin ehkä sentään. Silti omaisuusrikokset näyttävät ainakin täällä suuntautuvan enimmäkseen muualle kuin koteihin:

Omaisuusrikosten määrä on Helsingissä suurin osittain sen vuoksi, että pääkaupunkiseudun liike-elämä ja päivittäiset toiminnot ovat paljolti keskittyneet Helsingin keskustaan. Rikoskohteiden määrä on siten Helsingissä paljon suurempi kuin naapurikaupungeissa. … Varkausrikoksista asuntomurtoja tehtiin suhteellisesti eniten Porissa ja
Kuopiossa viimeisen viiden vuoden aikana. Vastaavasti liikeyrityksiin kohdistuneita murtovarkauksia tehtiin taas suhteellisesti useimmin Rovaniemellä, Kotkassa, Porissa ja Turussa. Autoihin kohdistuneet murrot olivat yleisimpiä Vantaalla ja Helsingissä.

Lähde

Koodilukot, joita ei vielä viisitoista vuotta sitten voinut kuvitellakaan kerrostalon vakiovarusteeksi, ovat levittyneet ovenpieliin. Mutta ei, en tahdo sanoa, ettei niistä olisi hyötyä. Varmasti ne hyödyttävät ainakin puhelinoperaattoreita, jotka tienaavat ihmisten soittaessa täysin rutiininomaisesti alaovelta vierailulle tullessaan tai tekstatessa jo etukäteen lukosta. “Mikä se sun lukon numero olikaan?” Ja ehkä, jos lukkoja olisi vähemmän, muistamisen ja unohtamisen tematiikka ei olisi kaupunkilaisessa kokemusmaailmassa samalla tavalla läsnä. Ehkä itseään tuntisi huonommin, jos ei altistuisi tuon tuosta tilanteille, joissa olisi muistettava (useimmiten) nelinumeroinen luku.

Kaupunkinsa saattaisi tuntea paremmin, mutta se on toinen seikka. Se vieraanvaraisuus, josta on joskus puhuttu pohjoisten harvaanasuttujen maiden erityisominaisuutena, ei ainakaan enää ole mikään relevantti suunnistusopas täällä. Ehkä elämä on liian helppoa tai ehkä asuminen liian tiheää, kun tahdomme kieltää tuntemattomilta pääsyn rappukäytävien seinämaalauksia ja ovia katselemaan, kun meistä ylätasanteen ikkunanäkymän pitää olla varattu vain meille asumisestamme tässä maksaville ja kutsumillemme vieraille. Samalla kuitenkin tuntuu siltä, että päästämme jonkin pelon sisäämme, emme osaa elää enää sitä lukotonta luontevuutta, jota ihmiset elivät vielä viisitoista vuotta sitten. (On ehkä oireellista, että tänä samana aikana on alettu puhua kontakteista ihmisen tärkeimpänä resurssina. Ei se, mitä osaat ja mitä haluat, mistä olet kiinnostunut, vaan kontaktit: et voi saada haluamaasi, ellei sinulla ole kontakteja, jotka kutsuvat sisäpiiriin, porraskäytäviin. Eikä niissäkään ole tarkoitus mädätä tai elää rauhanomaisesti pitkiä jaksoja, vaan ponnistella portaita yhä uusille tasoille, uusien kontaktien kautta uusiin taloihin.)

Tulen surulliseksi eräänä päivänä, kun harkitsen ystäväni luona käymistä ja muistan, että hänen talonsa on siitä erikoinen, ettei sen porttikongissa ole koodilukkoa vaan painavasta ovesta voi pujahtaa rauhaisalle sisäpihalle ilman lukua. Tuntuu surulliselta, että tuollaisesta käytännöstä on tullut kummajainen. Että voi vain mennä jonnekin täyttämättä vaatimuksia, tuntematta ketään, osaamatta sen ja sen piirin tapaa puhua. Olla tilassa asiatta. (Sillä ilmeisesti uteliaisuus ei ole asiallista siitäkään huolimatta, että kai kaikki sitä tuntevat. Mitä tuon kulissin takana on? Asuuko näissä taloissa oikeasti ihmisiä?) Mitä asioita meidän oikein odotetaan kaiken aikaa toimittavan? Miksi meillä pitäisi koko ajan olla kiire emmekä saa läpikulkea maleksien ja viipyillen?

Luen parhaillaan kirjaa Zen ja moottoripyörän kunnossapito. Siinä sanotaan kiireestä ja ulkopuolisuudesta mainiosti:

Minusta tuntui siltä että heidän ilmeensä olivat tärkein johtolanka. Niitä on vaikea selittää. Leppoisia, ystävällisiä, rentoja - ja välinpitämättömiä. He olivat kuin katselijoita. … He eivät sisäistäneet työtään. Heidän ilmeensä ei sanonut: “Olen mekaanikko.” Tiesi että kun heidän kahdeksan tuntiaan oli täynnä viideltä iltapäivällä tai milloin ne sitten olivatkin, he lopettaisivat eivätkä sen koommin ajattelisi työtään He yrittivät olla ajattelematta työtään sitä tehdessään. Omalla tavallaan he onnistuivat .. elämään teknologian kanssa joutumatta oikeastaan mihinkään tekemisiin sen kanssa. Tai oikeastaan he olivat sen kanssa tekemisissä, mutta heidän oma itsensä oli sen ulkopuolella, irrallaan, poissa. He olivat siihen sidoksissa mutta eivät silti välittäneet siitä. … antaisiko tämä outo ero sen välillä mitä ihminen on ja mitä hän tekee joitakin viitteitä siitä mitä hittoa tässä 1900-luvussa on vialla. Minä en halua hoppuilla. Se on jo sinänsä myrkyllinen 1900-luvun asenne. Kun haluaa kiirehtiä jotakin, se merkitsee ettei enää välitä siitä ja haluaa päästä muihin puuhiin. Minä haluan vain päästä työskentelemään hitaasti mutta huolellisesti ja perinpohjaisesti, samassa mielentilassa kuin muistan olleeni juuri ennen kuin löysin sen murtuneen tapin. Tapin löysi se mielentila eikä mikään muu.

Kun luen tuon kohdan, ajattelen koodilukkoja. Muutosta, joka tapahtuu ympärillämme kaiken aikaa ja jota media paimentaa tiettyyn suuntaan ja jota me itse vahvistamme huolessamme toisista ja halussamme olla kohteliaita, asiallisia. Haluttomuutta ymmärtää, että koodilukot eivät ole pelkkiä käteviä tai epäkäteviä laatikkoja ovenpielissä, vaan kokonainen elämäntapa, asenne. Kuinka ne tuudittavat joihinkin ajatuksiin ja kuinka sitkeästi pidämme kiinni siitä, että ne ovat jotakin ulkoista, jotakin mieleen ja arvoihin vaikuttamatonta. “Sehän on eloton kappale, ihmisen tekemä koje, objekti, ei se ole sillä tavalla aktiivinen.” Jotakin, jonka taakse voi lukittautua, puolustautua.

Miltä? Tuskin ainakaan pelolta.

Tuntuu hyvältä kävellä joen rantaa ja nähdä illan tummenevan hitaasti. Ei tule kylmä. Valoisissa ovensuissa ja penkoilla järjestyy istuvia, seisovia ja viittilöiviä ihmisasetelmia, jotka piirtyvät osittain. Kenties pelkät ääriviivat, kenties ääriviivat ja piirteet. Taivas sinertyy, muuttuu tyhjään tuijottavaksi kaivoksi, johon pilvet eivät enää piirry. Laivojen hehkulamppuköynnökset syttyvät, joen hiljainen pinta kuvastaa valoa lämpäreinä, pisteinä ja viivoina.

Niin monta hehkulamppua! Ei voi olla ajattelematta Hemulien huvipuistoa kirjassa Kuka lohduttaisi Nyytiä, vaikka tietenkin mieleen karkaa myös, ettei tällainen meininki nyt mitenkään ikuisesti voi jatkua. Sen ymmärtää entistä paremmin, kun tajuaa, että on viimeksi istunut kesää näissä laivoissa yli kymmenen vuotta sitten. Silloin saattoi käyttää korkokenkiä. Nyt jalassa ovat kävelysandaalit ilmatyynyin ja silti päkiöiden tienoille on hierottava vanhentuvan naisen kipugeeliä uskottelemaan ligamenteille ja varpaiden tyvinivelten kulumille, että kaikki on ihan okei. Hehkulamput, korkokengät. Tulen Turkuun ensimmäistä kertaa ilman huulipunaa.

On aivan selkeää, että laivat kuvastuisivat eri tavalla, jos niiden valoköynnöksissä olisi energiansäästölamppuja. Ne näyttävät toiselta, niissä ei ole kirkkaan lasikuplan sisässä keltaisena hehkuvaa, palavan oloista vastusta.

Ystävättären kirjahyllyssä on kaupunkiin sovitettuja teoksia. Queneaun Zazie - Pariisin päiviä, Soikkelin Lemmen leikkikehässä, Simone Weilin Painovoima ja armo. Herään puutalon ääniin, jotka tulevat jostain muusta kuin darraunessaan klöntteinä makaavista matkatovereista. Tasoristeyksen kello kilkattaa, laivajuna jyrisee ohitse tsukutuk. Kyyhkyset uhisevat lähipuissa, pihalla on tahaton asetelma, jossa neljän maassa makaavan tiilen ylitse kulkee löysä, vaalea nyöri.

Matkaseuralaisista kukaan ei näytä samalla tavalla panevan merkille tiiliä ja narua, heistä yritykseni ikuistaa ne kameralla ovat hassuja. Tietysti tiilet ja nyöri ovat aika tavallisia objekteja, vähintään yhtä yleisesti tunnettuja kuin tunteet ja asenteet. Mutta toisaalta, jokin niiden vahingossa syntyneessä ja lyhyeksi ajaksi vallitsemaan jääneessä asetelmassa tuntuu koskettavalta. Ei ole tarkoitus, että ne sijaitsevat noin suhteissaan toisiinsa. Ne ovat vain jääneet noin, ja niiden voimasuhteet pätevät, kunnes joku epähuomiossaan nostaa nyörin pois, kompastuu siihen tai asettelee tiilet johonkin hyödyllisempään paikkaan, jossa niihin ei kenties kompastu yhtä helposti. Luultavasti kaikki pysyisivät tyytyväisinä, jos menisin nyt koneella kopistelemisen sijaan ulos kuvaamaan tuota konkreettista ja kyseenalaistamatonta satunnaisuutta ja hetkellisyyttä muiden tutiessa.

Silti en malttaisi antaa kenenkään enää nukkua, sillä tänään on luvassa retki Ruissaloon. Olen halunnut käydä siellä kahdestakin syystä: P. Mustapää kirjoittaa siitä niin lumoavasti ja siellä on kasvitieteellinen puutarha.

Kellokin on jo yli yhdeksän, emmekä me niin paljon viiniä juoneet.

Saan Flickr-kuvapalvelussa kaksi uutta ilmoitusta siitä, että joku on merkannut minut kontaktiksi. Koska vastavuoroisuus on mukavaa ja kevyempää kuin sen huomiotta jättäminen, klikkaan näiden ihmisten kuviin nähdäkseni, kannattaisiko heidätkin merkata kontakteiksi. Toisella sivuista poseeraa riippuvarintainen ja pienipäinen nainen sängyllä alasti korkokenkiä ja tweedlippalakkia lukuunottamatta. Kuvien yläpuolella lukee THIS IS ME!!!! Toinen sivuista ei avaudu ensin lainkaan vaan palvelin varoittaa, että sisältö on sensuroitua. Koska Flickrissa sensuuri saattaa iskeä aika satunnaisiin ja viattomiin kohteisiin, pyydän palvelinta jatkamaan perille saakka. Kuvissa on sotilasasuisia miehiä, joiden housut ovat kintuissa ja jotka esittelevät etu- ja takapuoliaan.

Koska en ole kaksitoista, en pahemmin järkyty kuvista, mutta toisaalta, en kyllä ota näitä ihmisiä kontakteiksenikaan. Kaksiulotteiset, historiattomat seksikumppanit eivät kuulosta siltä, mitä haen. Mutta tietysti jään miettimään noita kuvien virtoja. Ilmeisesti ne tuottavat jollekulle suurta tai ainakin jonkinlaista iloa? En voi mitään sille, että minusta tuntuu hullunkuriselta, että joku tahtoo tässä kauniissa, välillä julmassa ja välillä yllättävän lempeässä, kiehtovassa ja ihmeellisessä maailmassa jakaa tuntemattomien kanssa kaikkein eniten kehonsa niitä osia, jotka heidän pitää peittää normaalissa kommunikaatiossa koulussa, alaisten ja esimiesten kanssa.

Ehkä suomalaisen on helppo ihmetellä tätä; mehän näemme alastomia kaiken sukupuolisia ja ikäisiä kehoja vähintäänkin kesäkausina. Siinä mielessä ei tunnu omituiselta, että on esimerkiksi mennyt runoilijan talon juhliin ennen isäntää, naksauttanut kiukaan päälle, syönyt ja sitten riisuutunut ja käynyt saunaan ja tavannut ulkomaiset vieraat alastomana. Useimmista maista taitaa puuttua viattoman alastomuuden käsite.

Koetan hahmottaa, millaista olisi elää kulttuurissa, jossa alastomuuteen liittyisi välttämättä seksuaalinen sävy, ja jossa se pitäisi tämän takia eristää omaan piiriinsä, vaikka noiden ihmisten tavoin valokuvatiliksi. En tiedä, onko kulttuurifilosofian termille compartmentalization vakiintunutta ja yleisesti käsitettyä suomennosta. Osaan kuitenkin selittää osapuilleen, mitä tuolla sanalla tarkoitetaan. Se viittaa elämäntapaan, jossa elämän eri osa-alueet on eristetty toisistaan omiin lokeroihinsa. Esimerkiksi näin: Työhön ja kotiin pukeudutaan eri tavoin, niissä käyttäydytään eri tavalla, eri moraalikoodeja noudattaen. Lastenkasvatus tapahtuu piilossa kotien tai lastentarhojen seinien sisällä, samoin seksuaalisuus. Seksuaalisuutta on lupa toteuttaa myös juottoravintoloissa ja ehkä myös julkisilla paikoilla, mutta vain erittäin humaltuneena. Bussissa tapahtuva lapsen kiukkukohtaus ja rauhoitusyritys saa vihaisia katseita: tämä on töihinkulun rituaali, kasvatus ei kuulu tänne! Koirien toivotaan ulkoilevan vain koirapuistojen aitauksissa ja eräs mummo vaatii, että koiran kanssa ei ylitettäisi piha-aluetta lainkaan (mikä tarkoittaisi kotiovelle lentämistä useiden metrien matkan ajan).

Kirjoittaessaan kompartmentalisaatiosta tai elämän osa-alueiden eriytymisestä pian sata vuotta sitten John Dewey huomautti, ettei kulttuuri ole ainut, joka jakautuu. Myös minä jakautuu. Uudemmat asiasta kirjoittaneet, kuten psykoterapeutti Sue Gerhardt, muotoilevat asian hieman toisin, mutta pohjimmiltaan kyse on samasta asiasta: Työelämä vaatii meitä usein tukahduttamaan lähestulkoon kaikki tunteemme useiksi tunneiksi päivässä. Emme opi rauhoittamaan levotonta ja itkuista lasta ennen kuin saamme oman lapsemme (ellemme työskentele hoiva-alalla). Vapaa-ajalla kuluttajina toteutamme usein täysin erilaisia ideaaleja ja arvoja kuin työssämme. Vanhempamme eivät ole ehtineet suoda meille pienen lapsen tarvitsemaa yksilöllistä huomiota ja tunnesäätelyä vaan ovat olettaneet, että päiväkodin suuret ryhmät ja opettavaiset videot ajavat saman asian. Olemme oppineet vaivattomiksi ja tunneköyhiksi, koska meidän on ollut pakko selviytyäksemme. Silti nuo tunteet eivät katoa mihinkään. Itse asiassa, kun tunteet on opittu pitämään pinnan alla, salassa, ne nostavat stressihormonien tasoja pidemmiksi ajoiksi kuin olosuhteissa, joissa niitä voitaisiin käsitellä. Monen ihmisen ainut paikka puhua tunteistaan on terapia. Terapia on kallista ja siihen on vaikea päästä, ellei sitten täysin meinaa menettää työkykyään. (Onnellisuudesta ei tässä yhteydessä puhuta; meidän yhteiskuntamme määritelmä kaikki hyvin -tilanteesta on “työkykyinen”.)

Kuinka voisin paheksua ihmisten itsestään nettiin pistämiä alastonkuvia, kun näen ne oireina jostakin laajemmasta? Ehkä ne ovat yritys jotenkin toteuttaa itsen sellaista puolta, joka on muualla kielletty ja paheksuttu? Toki pornografia on vanhaa - katselimme sitä muun muassa Pompeijissa keväällä seinämosaiikkien muodossa. En oleta, että elämän paloittelu ja lokerointi olisi mikään uusi asia. Ja toki siinä on hyvätkin puolensa: jos esimerkiksi työssään joutuisi kuuntelemaan samanlaisia kommentteja kuin joskus baarissa, suhtautuminen työhön saattaisi olla sama kuin suhtautuminen baareihin - että on parempi olla menemättä.

Mutta jotenkin nuo ihmiset, jotka laittavat nettiin alastonkuviaan, joissa he esittelevät sukuelimiään, huolestuttavat epämääräisellä tavalla. Minun on vaikeaa uskoa, että kyse olisi vain siitä, että he tekevät kädelliskulttuurien uhkaavan visuaalisen eleen, joka on joillakin kädellisillä tapa alistaa toisia. Eiväthän kuvat sillä tavalla ole uhkaavia, ja olen huomannut, etten muutenkaan pelkää alastomia ihmisiä esimerkiksi heidän kanssaan samassa tilassa ollessani. On vain vaikeaa ymmärtää, miten seksuaalisuus voisi liittyä totaalisen vieraisiin kehoihin, joiden historiasta ja joiden tunnetaloudesta ei tiedä mitään. Eikä noita kehoja voi edes haistella!

Joskus, kun jaksan pukeutua ja laittautua, pohdin näitä kysymyksiä. Enkö vain koetakin näyttää kokonaiselta, suruttomalta, auttamatta muusta olemisestani irroitetulta? Kuinka kukaan voisi hemmotella itseään tällaisella pelkällä kuvalla? Ymmärrän, että tarinaan voi kiintyä ja samastua, kuvan tapausta en samalla tavalla tajua. Ymmärrän kyllä, kuinka kuvasta voi tulla idoli, kuinka voi itse haluta olla samanlainen kuin kuva, mutta sellaista halua nämä alastomat, itseään sormeilevat kuvien ihmiset eivät herätä. Haluan ennemmin olla se, joka istuu omenapuun alla tai liikkuu koirien kanssa kaislikon läpi tai tekee jotakin hullulta tuntuvaa, kuten hyppää veteen ja antaa sen kylmyyden syleillä jäsenet nopeassa jatkumossa.

Ja jos haluan, että minua rakastetaan, haluan, että minua rakastetaan vaikeine tunteineni ja ristiriitoineni. Vaikka minussakin on iho ja pinnanmuotoja, joita voi tarkastella ulkoa käsin, ne ovat muotoutuneet yhdessä stressivasteen kuohahteluun ja stressinsäätelyn yrityksiin ruoan ja liikunnan tyynnykkeiden avulla. En tahdo, että minut kompartmentalisoidaan pintaan ja syvyyteen. Säärieni iho hilseilee, kun työni on loppusuoralla, ja kun kaikki on valmista, nukun usean tunnin päiväunia enkä herätessäni tunne olevani valveilla.

Jostakin saan myös luottamuksen, että toiveisiini vastataan enimmäkseen. Että on riittävän monta ihmistä, jotka tietävät saman: Ei ole pintaa eikä syvyyttä, ei ole lokeroita. Nämä erottelut voidaan tehdä, mutta niihin takertuminen tekee onnettomaksi. Ja jos joku takertuukin näihin erotteluihin, voin aina mennä toisaalle. Kun katselen alastonkuvia, alastomia ihmisiä, jotka joko haluavat katsella omia kuviani eläimistä, pilvistä ja kasveista tai sitten haluavat minun näkevän heidät alastomina, en osaa olla kysymättä, kummasta on kyse: eivätkö nämä erottelut tunnu heistä oudon vaikeilta ja pitkällä tähtäimellä vahingollisilta, vai eivätkö he usko saavansa huomiota, rakkautta ja ystävyyttä kokonaisina, hankalien tunteidensa ja kiinnostuksensa jokapäiväisten kohteiden kanssa? Vai hakevatko he jotakin aivan muuta? Ovatko he oppineet jostakin, että ovat kiinnostavimpia alastomina kuvina? Tuntuuko heistä, että tällä tavalla kuvallistettuina he saavuttavat jonkin kokonaisen olon, joka on muuten turha toive? Vai onko kyse jostakin aivan muusta, jostakin meemistä, joka jauhaa lihaa tuntemuksia ravistelematta?

Olen hillityllä tavalla levoton, koska en ymmärrä kuvien viestiä enkä sitä, miksi he haluavat minun katselevan heitä alastomina.

Onko mitään hirvittävämpää ja kamalampaa kuin kirjoittaa olevansa ujo? Tarkemmin ajatellen, tietyssä mielessä varmaan on - esimerkiksi kirvesmurhaaminen. Mutta eiväthän ujot ihmiset sellaisia ajattele, tai siis, en ainakaan minä. Kahlaan läpi Liisa Keltinkangas-Järvisen kirjaa Temperamentti ja koetan saada niskaotteen pelostani myöntää, että olen ujo.

On outoa, että elää jonkin selkeästi tunnistettavan, vieraisiin ihmisiin (ja ihminen on minulle vieras, kunnes olemme puhuneet vakavia ja kunnes olen hahmottanut, millä lailla hän on hyväntahtoinen) liittyvän ahdistuksen kanssa, ei tavallaan osaa nimetä siinä mitään vahingollista (minusta esimerkiksi monen tavoittelema elämä, jossa jatkuvasti tutustutaan hyvänpäivän tasolla mahtaviin uusiin jänniin tyyppeihin kuulostaa lähinnä painajaiselta), ja silti ei tahdo myöntää, että koko piirrettä on olemassa. Kirjan lukeminen loksauttaa jotakin paikalleen: ujoudessa ei sinänsä olekaan mitään pahaa, mutta ympäristön suhtautumisessa siihen nykyään taitaa olla.

Keltinkangas-Järvinen kirjoittaa:

Ei ole edes pitävästi perusteltu, miksi kaikkien lasten pitäisi jo pienestä pitäen olla aktiivisia ja rohkeita. Miksi ihmisen ylipäätään pitäisi olla aktiivinen ja rohkea? Miksei aktiiviseksi kasvamiseen voitaisi antaa aikaa. Aivan samoin kuin tutkimukset osoittavat amerikkalaisten ajattelevan, että ujot ihmiset ovat rumia, tyhmiä, epäsiistejä, niin meillä on taipumus ajatella, että lapsen aktiivisuus ja rohkeus johtavat myöhemmän elämän onneen ja menestykseen. Jos kysyy, mihin tämä usko perustuu, on vastauksena tavallisesti ihmettely: voiko psykologi olla niin elämästä vieraantunut, että pyrkii kyseenalaistamaan itsestäänselvyydet. …

Ujouteen liitetyt asiat ovat yleensä negatiivisia. … Virheellinen käsitys ujoudesta sinänsä ja oletus ujouteen liittyvistä “lisäpiirteistä” voivat pahimmillaan johtaa yksilön syrjäytymiseen tai paremminkin hänen syrjäyttämiseensä työelämässä. - Jokin aika sitten kysyttiin eräässä haastattelussa työpaikkakonsultilta, onko ujoudessa mitään hyvää. Hän vastasi pitkän miettimisen jälkeen: “Ujot ihmiset voivat olla ahkeria.” Tätä ei kuitenkaan ole missään osoitettu. Ahkeruudella tai laiskuudella ei ole ujouden kanssa mitään tekemistä. Ahkeruus on tullut sen sijaan kauniimmaksi ilmaisuksi sille, että ihminen ei ole kovin älykäs mutta yrittää kuitenkin parhaansa. Kun puhutaan älykkäänä pidetyn ihmisen ahkeruudesta, käytetään muita termejä. Ihminen on motivoitunut, energinen, tehokas, aikaansaapa. Ujo ihminen on siis nykyajan työelämän näkökulmasta reppana puurastaja.

En tunnista itsessäni puurastajaa, koska enimmäkseen arvostan vapautta johonkin satunnaisen mielenliikkeeni toteutukseen kenties hieman liikaakin. Mutta tunnistan kyllä äkisti sen luettuani tuon vähättelyn mukaisen hengen, sen, että olen ujo, ja ujouden lisämääreiden täydellisen sopimattomuuden siihen kuvaan, jonka olen muodostanut työskentelytyylistäni. Mutta tunnistan myös vierauden, joka syntyy, jos joku koettaa kuvata minua noilla reippaan ja älykkään määreillä motivoitunut, energinen, tehokas, aikaansaapa. Silloin saatan huomauttaa, että eivät nuo pidä paikkaansa, että en osaa sellaista olemisen tapaa. En ole sillä tavalla reipas, dynaaminen ja kunnianhimoinen; en tiedä, haluaisinko olla, mutta epäilen, ettei siitä kuitenkaan mitään tulisi, koska sellainen elämäntapa edellyttäisi laajempia verkostoja, nopeampaa tilannetajua ja halukkuutta jotenkin markkinoida itseään - ja ennen kaikkea kykyä olla hermoilematta kohtuuttomasti siitä, että ympärillä pyörii uusia tyyppejä. (Se on hieman sama asia kuin että tekee itsestään tuotteen - siinä ajatuksessa on jotakin tavattoman vastenmielistä ihmiselle, joka ei usko mihinkään selvärajaiseen itseen. “Osta onnellisuutta!” Vaikka sitä kai muutkin mainostajat kauppaavat; en onnistu pitämään mainoksista sitten millään.)

Mitä sitten tarkoittaa myöntää, että on ujo? Se ei tarkoita, että lakkaa taistelemasta vieraiden ihmisten vierastusta vastaan tai että lakkaa uskomasta, että voi oppia viihtymään vieläkin paremmin hieman tuntemattomien ihmisten seurassa. Mutta ehkä on niin, että voisin lakata kyselemästä ujouteni syytä. Hyvästit tälle rimpsulle: Miksi, miksi, miksi.

Keltinkangas-Järvinen näet tuo kirjassaan esiin, että ujous on vahvimmin periytyviä temperamenttipiirteitä. Temperamentti-, ei persoonallisuuspiirteitä. Kirjassa nämä erotellaan seuraavasti:

Temperamentti on persoonallisuuden biologinen pohja, sen raaka-aine. Temperamentti ei sisällä sellaisia persoonallisuuteen kuuluvia ominiasuuksia kuin asenteet, arvot, tarpeet, tavoitteet, hallintakeinot, taidot, kyvyt ja toimintamallit. Minäkuva ja arviot itsestä eivät liioin kuulu temperamenttiin. Synnynnäisestä temperamentista muodostuu persoonallisuus kokemusten, kypsymisen ja ympäristön muokkaavan vaikutuksen kautta.

Keltinkangas-Järvinen myös valottaa, kuinka ujon ihmisen itsetuntoa nakerretaan lapsena helposti syyllistämällä tätä kokemastaan stressistä tyyliin: “No, eihän tässä ole mitään pelättävää! Mukaan vaan!” tai “Katso nyt muita lapsia, kuinka kivaa niillä on. Eikö sinua yhtään huvita mennä mukaan?”

Jos toinen pelkää, on tietysti aivan turhaa kyseenalaistaa tunnetta pelon ollessa akuuteimmillaan. Jos lapsen kontrolli on vielä hyvä, hän vain poteroi pelon sisäänsä ja sanoo itselleen jokaisessa vastaavassa tilanteessa: eihän tässä mitään pelättävää, mukaan vaan. Mutta keho on jäykkä, kämmenpohjat hikiset, eikä varmuutta jankutetusta synny.

Kuinka sitten Keltinkangas-Järvinen ehdottaa tällaisen lapsen totuttamista pelottavaan tilanteeseen? Oikeastaan vastaus on aika helppo - pelosta ei tehdä numeroa, tai pitäisikö sanoa syyllisyyttä tiukkuvaa möykkyä lapsen sisuksiin. Vanhempi tai muu luottohenkilö (myöhemmin varmaankin paras ystävä ja puoliso) seuraa vain ujon kanssa pelottavia ihmisryhmätilanteita lähettyvillä, saatavissa, ja lähestyminen on riittävän hidasta ja varovaista, jotta pelkoa ei ennätä syntyä. Toisin sanoen: tehdään kuten me teimme Nasun kanssa koirakoulussa. Menimme ensin vain kehän reunalle katsomaan, kuinka nuo kaikki pelottavat koirat kulkivat kehää. Nasu tärisi, mutta tottui. Jokaista positiivista, rauhallista lähestymistä ja kiinnostuksen osoitusta palkittiin runsaasti. (Tietenkään en keksi näitä menetelmiä itse - netistä ja kirjastoista löytyy uskomaton määrä hyviä neuvoja, jotka ovat järkeenkäypiä heti, kun lukee perustelut.)

Oikeastaan vasta Nasun kanssa, sen ongelmia työstäessä tajusin, että itsessäni on vähän vastaavia piirteitä. Että toisten ihmisten seura on melko kiinnostavaa, joissakin tapauksissa täysin tyrmäävän hienoa, ja että yleensä kyllä tulen varsin mainiosti toimeen, kunhan ensin onnistun tutustumaan, mutta että ihmisten lähestymiseen liittyy kummallinen, kuristava tunne. Koska eiväthän ne, koska enhän minä, koska eihän - mutta ei mitä? Tunne on puhtaasti fyysinen stressi, kuvottava, vellova paha olo ilman mitään havaittavaa syytä.

Onko syy noissa kehotuksissa nitistää pelko ennen kuin on pelon nitistämiseen mitenkään valmis? Vaikeaa sanoa, mutta muistan kyllä tilanteita, joissa pahastutaan, kun petän luottamuksen, kun en uskallakaan kätellä tai mennä toisten lasten luokse, vaan yritän pönkeä piiloon äidin taakse ja muuttua näkymättömäksi. “Eikös kotona juteltu jo, että kätellään tädit?” Eikö olekin aika tyypillistä, että tässä tilanteessa moni osapuoli kokee turhaa syyllisyyttä - äiti siitä, ettei onnistu kasvattamaan lapsestaan reipasta ja iloista, lapsi siitä, että pettää äidin odotukset. (Enimmäkseen tietysti pettymykset ja etenkin niitä seuraavat syyllisyydet ovat aivan turhia - eihän niistä opita mitään.)

En tiedä, miten äiti on selvinnyt ujouteni kanssa, mutta itse selvisin Nasun kanssa siten, että päätin, että koira on koira ja minä olen minä, eli että meillä on erilaiset intressit ja toiveet, jotka ovat kyllä yhteensovitettavissa, mutta vasta pitkän työstön jälkeen. Kun ihmiset mulkoilivat pahasti raahatessani peloissaan räyhäävää ja hampaitaan väläyttelevää rakkia (useimmat hulluna haukkuvat koirat ovat peloissaan, eivät vihaisia), ei auttanut kuin ajatella, että ne nyt katsovat noin, kun eivät tiedä sen enempää. Eihän Nasu mikään hyvän käytöksen mallioppilas edelleenkään aina ole, mutta ei se enää pelkopurekaan vaan rakastaa ihmisiä, vaikka vieraat koirat edelleen vähän epäillyttävät - sinne saakka, kunnes niiden kanssa on juossut muutaman pyrähdyksen. Totta puhuen, minun suhteeni ihmisiin on vähän samantyyppinen (ja rakastan koiria yhtä varauksetta kuin Nasu ihmisiä). Jos olisin luovuttanut koulutuksessa vaikeimmalla kohdalla ja todennut, etten kehtaa kävellä niin huonosti kasvatetun rakin kanssa (koska on vaikeaa olla tuntematta pahoja mulkaisuja häpeänä nahoissaan - tämä oli paljon suurempi taistelu kuin Nasun kanssa käytävä totuttautumisohjelma), en olisi pystynyt varmaankaan kuin pahentamaan tilannetta.

Keltinkangas-Järvinen on epäilemättä oikeassa siinä, että usein “poorness of fit” on suhteessa vanhempien odotuksiin. Hän käy lävitse, kuinka lapselleen apua hakeneita vanhempia on ohjeistettu kohtaamaan lapsensa temperamentti positiivisesti ja kuinka heitä on neuvottu vahvistamaan positiivisesti oikeansuuntaisia reaktioita sen jälkeen kun heille on perinpohjaisesti selitetty, että lapsen ärsyttävät piirteet eivät ole vain viitsimisestä ja ponnistelusta kiinni. (Lähtötilanteena oli, että vanhemmat pitivät näitä piirteitä “harkittuina ja tahallisina ja ja kyseistä toimintaa heihin suunnattuna kiusana”.) Eikä aina onnistuttu:

Yleisin ohjauksen epäonnistumisen selittäjä oli, että vanhemmat eivät hyväksyneet ohjeita, koska eivät hyväksyneet jotain lapsen temperamenttipiirrettä normaaliksi tai eivät ylipäänsä hyväksyneet, että heidän lapsellaan oli sellainen piire. Heillä saattoi olla aivan toisenlainen kuva siitä, millainen ihmisen pitäisi olla, toisenlainen kuva siitä, millaisilla ominaisuuksilla maailmassa pärjää tai aivan toisenlaiset odotukset lapsensa suhteen. … Joskus vanhemmat saattoivat olla valmiimpia viemään lapsen psykoterapiaan ja hyväksymään psyykkiset häiriöt ongelmien syiksi odotuksella, että lapsi terapiassa muuttuisi enemmän heidän toiveidensa kaltaiseksi, kuin hyväksymään sen, että lapsi kaikkine piirteineen oli normaali ja että heidän itsensä tuli muuttaa suhtautumistaan ja että se olisi “hoito” ongelmien poistumiseksi.

Ei ihme, että vanhemmat kokevat päänkivistyksiä lastensa omituisuuksien suhteen - ympäristö kun aika herkästi leimaa lapsen heidän sellaiseksi kasvattamakseen. On aika vaikeaa seistä tukevasti omilla jaloillaan, lohduttautua lukemalla kasvatusteoriaa (positiivista ehdollistamista) ja ajatella, että haukkukoon koirat, tämä karavaani kulkee siitä huolimatta. Minutkin raahattiin lapsena neurologin pakeille kaikesta siitä jännittämisestä ja muista vanhempiani askarruttaneista piirteistä - onneksi sentään vanhempani ottivat tosissaan neurologin lohdutuksen, että käytökseni oli aivan varmasti normaalin rajoissa ja että eiköhän se siitä vuosien karttuessa.

Muistan edelleen tarkasti kaikkien koulujen ja luokkien alkamispäivät. Paniikin, joka syntyy siitä mielivallasta, että nämä vieraat kasvot ja kehot sullotaan samaan tilaan ja pakotetaan rangaistusten uhalla jakamaan suuri osa ajasta keskenään. Ne kerrat, kun olen päättänyt rikkoa hiljaisuuden ja käyttäytyä kuin joku toinen (ja tuntenut itseni pöljäksi ja epäaidoksi). Myöhemmin: alkoholin, jonka vallassa saattoi äkisti vaikkapa keskustella jonkun pojan kanssa. Raivon, joka liittyi siihen, että tajusi, ettei selvänä uskaltautuisi ikinä samaan, ja myöhemmin, oivalluksen, että jos ihmiset eivät vihaakaan minua kovaäänisenä hölmönä kännissa, ehkä he eivät vihaisi minua myöskään kovaäänisenä hölmönä selvinpäin - siitä huolimatta, että vihaan itseäni kovaäänisenä, kulmikkaana hölmönä.

Sosiaalinen nopeatempoinen aloitteellisuus on, sikäli kun sitä tunnen, klovneriaa. Voin tajuta, että jollekulle sellainen käy luonnostaan, mutta en osaa kuvitella, miltä tuntuisi olla sellainen ihminen. Siihen rooliin voi kyllä pakottautua (nykyään aika luontevastikin), mutta tietoisuus roolista, roolisuorituksesta, ei katoa missään vaiheessa.

Muistan jankuttaneeni, että hei kaveri, et sinä usko mihinkään hemmetin essentiaan, ei ole mitään kiinteitä taipumuksia, älä reifioi itseä. (En haluaisi reifioida itseä edelleenkään, mutta jotkut taipumukset näyttävät kestävän ikuisuuksia.) Älä ainakaan reifioi itseäsi negatiivisesti, et sinä nyt herraparatkoon ainakaan ujo ole! Sinähän pidät uusista mauista, tuoksuista ja liikkumistavoista, et sinä ole estynyt, tulet toimeen ihmisten kanssa ihan hyvin ja pystyt puhumaan vaikka mistä heidän kanssaan… tätä, kyllästymiseen saakka.

Mistäpä olisin tullut ajatelleeksi, ettei ujo tarkoita samaa kuin sosiaalisesti estynyt?

Ujous on siis rajatumpi käsite kuin estyneisyys eli inhibitio. Estyneet lapset ovat myös ujoja, siis varautuneita uusissa sosiaalisissa tilanteissa, mutta ujot lapset eivät välttämättä ole estyneitä, vaan varautuneita ainoastaan uusien ihmisten edessä. Näin siis ujous ja estyneisyys tai sosiaalinen inhibitio, kuten estyneisyyttä tutkimuksissa kutsutaan, eivät ole sama asia, vaikka niitä joskus käytetäänkin synonyymeinä. … ujous ei liity haluttomuuteen olla muiden ihmisten kanssa vaan viittaa käytökseen sattumanvaraisten tuttavuuksien tai vieraiden ihmisten seurassa. On myös osoitettu, että ujouden ja sosiaalisuuden välinen riippuvuus on aikuisilla aika vähäinen, mikä tarkoittaa, että ujo ihminen voi olla tai olla olematta sosiaalinen; nämä asiat eivät liity toisiinsa.

Tavallaan tuntuu aika hullunkuriselta lukea tällaisia asioita kirjasta. Hätkähtää sitä, kuinka joku muu voi tietää, kuinka maailma on. Luultavasti oivallus olisi tullut vuosia aiemmin, jos olisin suostunut ottamaan edes hypoteettisesti kantaa siihen, olenko ujo. Toisaalta on mukavampi työstää pelkojaan ilman hypoteesia, ja todeta sitten lopuksi, että kenties onkin ujo. Aika kätevää: hypoteesi, jota on jo koeteltu, kun se otetaan ensimmäistä kertaa esiin…

Aikuisen ihmisen kohdalla temperamentti auttaa ymmärtämään, miksi jotkut asiat tuntuvat ihmisestä pelottavilta tai stressaavilta, vaikka ne eivät kenenkään muun mieleestä tuntuisi sellaisilta. Tämä tunne ei kuitenkaan määrää ihmisen ratkaisuja. Ujo ihminen ei jätä menemättä uuteen työpaikkaan, vaikka siellä olevat uudet ihmiset häntä miten pelottaisivat, mutta temperamentin tunteminen auttaa ihmistä itseään ymmärtämään, miksi hän kokee asiat tietyllä tavalla. Pelottavilta tuntuvissa asioissa ei ole kyse hänen itseluottamuksensa vähyydestä tai elämänhallinnan puutteestaan vaan hänen yksilöllisestä temperamentistaan.

Olenko ikinä kertonut, kuinka tutulta Näkymätön Tyttö minusta tuntui jo ennen kuin olin tavannut hänet? Kaikki se hermoileminen, se on jotakin sellaista, jota harjoitin aiemmin tuntikausia päivässä (ja harjoitan edelleen, jos erehdyn juomaan kovin kofeiinipitoisia juomia ilman että on joku, jolle voi hurista ja joka voi sanoa, että älä höpsi, tuo on sulle lasten leikkiä, varmasti kaikki menee putkeen). Onneksi iän myötä alan vähitellen tajuta, että keskimäärin selviän tilanteista ihan loistavasti, ja silloin kun en välillä selviä, eivät pöntöt reaktioni sentään mitään katastrofeja aiheuta.

On kyllä aika jännittävää, miten uusien naamojen kohtaamisen synnyttämä epämukavuuden tunne muodostuu ensin elämää dominoivaksi peloksi, uusien ihmisten välttelyksi ja sosiaaliseksi eristäytyneisyydeksi, mutta jossakin vaiheessa, kun ei ole enää ketään, joka syyllistäisi noista reaktioista (ja itsekin on liian väsynyt syyllistämään, siinä vaiheessa), suhtautuminen tuohon pelkoon jotenkin muuttuu - sen alkaa nähdä jotenkin huvittavana, jonakin, jonka ei tahdo antaa pilata tilanteita jo etukäteen asenteelliseksi kotiin jäämiseksi jähmettymällä. Epämukavuuden tunteen panee merkille, sivuuttaa, etenee. Ei se katoa, mutta ei se enää oikeastaan haittaakaan kauheasti.

Niinpä tänään minua jännittää turkasesti mutta samalla kutkuttaa lupaavasti, koska kylään tulee ihminen, jonka olen nähnyt aika ohimennen kaksi kertaa ja joka on Tonsatin ystävä. Olen tehnyt yrttiteestä jääteetä valmiiksi kannullisen ja tarjottavaksi on riisikakkuja, oliivitahnaa ja avokadoa. Pesimme ikkunatkin, joten katu fasadeineen näyttää taas valoisalta ja siistiltä raparoiskeisen sijaan. Katastrofeja ei ole havaittavissa, ja voi jopa toivoa (ei vaatia), että olisi ihan hauskaa -

On eri asia päästä eroon ujouden tunteesta kuin siitä seuraavasta käytöksestä. Ujouden yli ei tarvitse päästä. Se on pysyvä piirre eikä sen kummempi tunne kuin surullisuus tai vihaisuuskaan. Ujouden mahdollisista käyttäytymisseurauksista sen sijaan tulisi päästä eroon, niin etteivät ne haittaa liikaa ihmisen elämää. Se, että ihmistä ujostuttaa, ei häntä haittaa, mutta se haittaa, jos häneltä jää hauskoja asioia tekemättä ujouden takia.

Oikeastaan tätä kirjoittaessa tulee aika toiveikas olo.

Vahvaa, lääkärin määräämää kortisonia saa töpöttää käsien mätärakkuloille vain viikon kerrallaan. Kun viikko kuluu umpeen, ihottuma rehahtaa aivan järkyttäväksi. Jo sulkeutuneet saumat syöpyvät uudestaan auki ja kihiseviä pustuleita nousee yhä salaperäisesti kuin sieniä syyssateen jälkeen. Masentaa, koska olen laittanut kaikki elämäntapani taas remonttiin saadakseni käteni pysymään työkuntoisina. Se tarkoittaa: Olen karsinut ruokavaliostani kaiken, jonka tiedän ikinä kutittaneen minua, avanneen suun limakalvot lapsuuden pahimpina ihottumavuosina. Se ei tarkoita vain kypsentämättömiä tomaatteja ja kiivejä, vaan myös kauraa lukuunottamatta kaikkia kotimaisia viljoja (vaikka keliakiatesti onkin aina näyttänyt negatiivista, ne saavat minut kutisemaan ja suun rakkuloille), tuoretta porkkanaa, perunaa (se kutittaa taipeita aina), omenaa ja sitruksia. Juon gefilusmehua ja syön psylliumkuitua kerran päivässä.

En tietysti odotakaan mitään ihmeparantumista, mutta silti mokoma kipeä käsi-ihottuma masentaa. Ja millä ihmeellä pidän sen kurissa viikon, mietin, viikon, jonka jälkeen voin palata vahvaan kortisoniin? Iho on täynnä riekaleita ja ammottavia viilteitä. Ehkä aaloe hieman auttaisi edes vain vähän oirelevan ihon parantumista, ja ainakin kosteuttaisi kortisonin ohentamaa paperi-ihoa, ajattelen, ja ostan pullon kylmäpuristettua aaloegeeliä.

Kun levitän geelin ensimmäistä kertaa, rakkulat pienentyvät ja tulehduksen punoitus häviää haavojen reunoilta. Ja mikä tärkeintä: kutina lakkaa. Ensiksi laitan tämän kosteutuksen piikkiin, mutta nyt pari päivää aaloeta siveltyäni en oikein enää tiedä, mitä ajatella. Välillä mätärakkulat alkavat kohota, mutta laskeutuvat kiltisti heti, kun levitän aaloeta. Haavat umpeutuvat, ja vaikka iho on edelleen kortisonin jäljiltä ohut, se ei kinnaa kuivuuttaan. On vaikeaa käsittää, kuinka se, mihin vahva, ihoa ohentava kortisoni ei tehoa, rauhoittuu ilman reseptiä luontaistuotekaupassa myytävällä geelillä!

Koska olen lukenut paljon plasebovaikutuksesta, ja toisaalta tiedän suhtautuneeni kortisonin parantaviin ominaisuuksiin toiveikkaammin kuin aaloeen, jota ostan lähinnä kun-ei-muutakaan-voi -hengessä, minun on tietysti aivan pakko mennä retkeilemään lääketieteellisiin tietokantoihin. Eihän se nyt käy, että aaloe näyttää auttavan ihottumaani, sille on löydyttävä tieteellinen todistuskin! Kaksoissokkotestit! (Huvitun reaktiostani ehkä enemmän kuin olisi tarpeen.)

Jotakin tukea löytyykin; ainakin aaloen parantavista mekanismeista on olemassa selityksiä eikä se näytä sopivan kaikkiin iho-ongelmiin:

Aloe is used in the treatment of wounds, burns, radiation burns, ulcers, frostbite,
psoriasis and genital herpes. The healing properties may be attributed to
antimicrobial, immune-stimulating, anti-inflammatory and anti-thromboxane
activities. Allantoin has also been shown to stimulate epithelialisation and acemannan
has been shown to stimulate macrophage production of interleukin 1 and tumour
necrosis factor, which is associated with wound healing (Liptak 1997).

The effects of aloe gel applied to skin following dermabrasion in humans has been
more controversial, with some patients responding well (Fulton, Jr. 1990b) while
others have had severe adverse reactions including burning sensations and dermatitis
(Hunter & Frumkin 1991).

Although most reports suggest that aloe gel enhances wound healing, one study found
it actually slowed healing after Caesarean delivery (Schmidt & Greenspoon 1991). Lähde

Varsinaista tukea ekseeman paranemiselle ei löydy kuin yhdestä netistä löytyvästä artikkelista, joka on melko perusteellinen joskin populääri ja aloeta tutkivan lääkärin kirjoittama.

Eipä kai auta kuin nielaista se tosiasia, että aaloe tepsii toistaiseksi ihottumaani erittäin hyvin, vaikka mitään kovin tarkkaa kuvausta sen vaikutusmekanismeista ei olekaan, vaan artikkelit liikkuvat spekulaation ja spekulaatioiden varovaisen poissulkemisen tasolla. En ainakaan osaa muutenkaan selittää sitä, että kohoavat ärsytysrakkulat (esimerkiksi käsien pesun yhteydessä) talttuvat aaloegeelillä. Ihottuman yleiskuntoon toki vaikuttanee sekin, että olen karsinut ruokavaliostani pois kaiken minua ikinä ärsyttäneen. (Kummallista tai ei, vatsakivut ovat samantien kaikonneet.)

Joskus atopian kanssa eläessä tuntee itsensä puolittain paranoidiksi, kun allergiatestit näyttävät nollaa ja silti keho reagoi johonkin aineeseen voimakkaasti toisinaan, toisinaan ei. Onko allergiareaktio vain plaseboa? Toisaalta, miksi sitten tuo plasebo on alkanut jo iässä, jolloin ei osaa puhua - tuskin sen ikäisenä vielä spekuloidaan, että tuo tomaatinviipale saattaisi olla vaarallinen. Myös se, että toisinaan vaste syntyy voimakkaana, toisinaan puuttuu, on jotenkin hämmentävää. Pystyn esimerkiksi syömään kyllä leipää tai perunoita muutaman kerran viikossa oireilematta, mutta jos syön leipää tai perunoita päivittäin, kutisen niin, etten saa unta, ja pidemmällä aikavälillä ihottumakin puhkeaa käsiin. Toistaiseksi olen vain vielä hieman kiukkuinen itselleni siitä, että olen lipsunut jo ennen Italiaa ja etenkin Italiassa leipä- ja pastapitoiseen ruokavalioon; olisihan minun pitänyt tietää, mitä siitä seuraa. Mutta kun oireet ovat pysyneet kauan piilossa - enhän yksineläessä syönyt leipää muulloin kun silloin, kun minulla kävi vieras, enkä perunoita ollenkaan - sitä käy varomattomaksi ja ajattelee, että kas vain, iho on lakannut temppuilemasta. Olen terve!

Mutta ei kukaan ole terve sillä lailla, että olisi olosuhteille kuuro.

Atopia saa minut ajattelemaan elämää etupäässä olosuhteina. Siten en osaakaan ajatella, että esimerkiksi tunteella olisi kohde (että olisi erillinen mieli ja erillinen kohde ja jokin tunteeksi nimettävä selvärajainen mielen tila) vaan että tunteellakin on olosuhde, kokemuksen koko horisontti. (Lasken kokemukseksi myös sen, mitä en rekisteröi tietoisesti - jokinhan pitää huolta siitä, että osaan esimerkiksi kävellä, koska en sitä varmaankaan tietoisesti käskyttäen osaisi.) Musiikki ja siihen liittyvä tunnekokemus ei sikäli näyttäydy minusta mitenkään ongelmallisena asiana. Tarkoitan todellakin musiikkiin liittyvää tunnekokemusta, ei: sen aiheuttamaa / siihen kohdistuvaa; minä olen musiikissa (vaikutan kokemukseen esim. erottelukykyni osalta) ja se minussa (vaikuttaa kokemukseen esim. olemalla duurissa tai mollissa) tai ehkä yksinkertaisemmin sanottuna: Olosuhteet ovat sellaiset, että minun on vaikeaa sanoa, missä tajuntani loppuu ja melodia alkaa. Tai missä tajuntani alkaa. En usko koskaan havainneeni tajuntaani olosuhteista irrallaan. Tai tunnetta - tunteen nimeäminen on verbaalista väkivaltaa. Sitä tehdään silti, koska sillä on funktionsa. On huomattavasti helpompaa sanoa, että tulin surulliseksi kuunnellessani hautajaismarsseja kuin kuvata yksityiskohtaisesti koko tilanne, äkisti purkautuvat muistoryöpsäytykset ja puristava tunne, joka estää loogisen päätelyn vain vähäksi aikaa, kunhan tunnettaan ei päästä asenteeksi. (Asenne sen sijaan on jotakin joka kohdistuu, abstraktio jostakin jo menneestä tunteestä, kivetetty, kohdistettu, reifioitu tunteen irvikuva. Oikotie, jälleen. Luontumus, joka vahingolliseksi osoittautuessaan on hyvä huomata opituksi ja siten purettavissa olevaksi.)

Mutta takaisin kehoon.

Olosuhteet ovat käyneet sellaisiksi, että ihottumani osoittaa parantumisen merkkejä. Ja vaikken tarkalleen osaakaan yksilöidä, mistä toimenpiteistä tämä johtuu, ilahdun. Ei ole vastuullani järjestää kaksoissokkotestejä enkä ole oikeastaan edes kovin kiinnostunut tulosten sovellettavuudesta laajoihin ihmismassoihin tai edes tulosten tilastollisesta pätevyydestä. Riittää, ettei käsiin satu kaiken aikaa. Enkä suoraan sanottuna usko, että kukaan käsien märkiessä ja kutistessa, silminnähden infektoituneena, jättäisi käyttämättä jonkun hyväksihavaituista keinoista vain siksi, että keinot pitäisi testata yksi kerrallaan tietääkseen, mistä niistä tarkalleen on kyse. (Etenkin kun ihotautilääkäritkin ovat usein solmussa ihottumien täsmällisen määrittämisen kanssa: äidin sääri- ja jalkapohjahaavan diagnoosiin tarvittiin kokonainen leegio ihotautilääkäreitä, viljelyitä, erilaisia salvoja - ja toive, että tuo salaperäinen hirvitys talttuisi eikä enää ikinä uusisi, koska lopulta kellään ei ole käsitystä siitä, mikä salvoista sai aikaan ratkaisevan käänteen parempaan ja mistä edes oli kyse.)

Käsien kivuttomuus tarkoittaa, että voin taas tiskata, imuroida ja kitkeä (toki likahommat hanskat kädessä, mutta kuitenkin). Että voin tulla iloiseksi, tyytyväiseksi, kokea saavani jotakin aikaan. Ei tarvitse vain murehtia ja tuntea itseään rasitteeksi (kuten lapsena, kun ihotautilääkäri kielsi ehdottomasti paitsi kaiken hauskan, myös kaikki kotityöt, hanskat kädessäkin). Ulkona on kesäntapainen, tai kesän alun tapainen, jotakin sellaista. Pääskyset syöksyvät taivaalla, öiksi toivotaan sadetta. Voin silittää rakastani ilman, että nahkariekale tarttuu parransänkeen ja repäisee mukaansa kappaleen ihoa rakkuloiden päältä, verekseltä.

Hyväntuulisen olosuhteen etuja ei käy kiistäminen.

Jos pitäisi ajatella hyväuskoisuutta ja sanontaa “köyhällä ei ole varaa halpaan” ja kiviä, mitä arvelet minun ajattelevan? Ihan oikein, otsikko sen kavaltaa. Ajattelen memory foam -nimistä materiaalia. Kuten monella muullakin mainosmiesten keksinnöllä, tälläkään ei kai ole suomenkielistä nimeä. Aion kuitenkin kutsua ainetta muistivaahdoksi, koska se on sopivan loukkaavaa.

Pitäisikö lyhyt tarina kertoa pitkästi tai pitkä lyhyesti? Jotta väärinkäsityksiä ei syntyisi, koetan olla kerrankin tarkka ja huolellinen kertoja.

Olen nukkunut koko ikäni suosien ohuita tyynyjä. Olen saattanut ratkoa sivusauman ja kaivaa materiaalia ulos, jos tyyny on tehty ajattelematta säätövaraa. Kiinni en ole jaksanut neuloa, olenpahan vain laittanut hakaneuloilla taitteelle. Eihän tyyny päällä sentään muotinäytökseen olla menossa. En muista, montako tyynyä minulla on ollut. Äiti on kova ostamaan tyynyjä, sillä isä valittaa niskakipuja ja siten tyyny on hänelle aina mieluisa lahja, lupaus kivuttomasta aamusta, ja ne tyynyt, jotka eivät noihin kipuihin ole auttaneet, on koetettu dumpata minulle, useimmiten huonolla menestyksellä - en pidä möhkälemäisistä tyynyistä, vaikka toisaalta minua pöyristyttääkin ajatus, että joku heittäisi tyynyn roskalaatikkoon. Mutta toisaalta, en tahdo olla vanhempieni tyynyvillityksen viherpesijä, jolla on pian keittiön kaappikin tyynyjä täynnä. (Jotta et luulisi, että moitin tässä vanhempiani, vakuutan käsi sydämellä, että olen itse yhtä rakastettavan hassu esimerkiksi kasviasioissa. Ihan oikeasti kuvittelen syöväni kuusi sangollista mangoldia parissa viikossa sitten kun sato kypsyy simsalabim. Niin, ja dumppaan ystäville.)

Yksi ase taistelussa isän niskakipua vastaan on kallis tempur-tyyny. Valitettavasti se ei auta sen kummemmin kuin aiemmat viritelmätkään, vaikka hinta on ainakin minusta päätähuimaava. Koska tyyny on kuitenkin aika kallis, sitä ei työnnetä minulle, vaan se jää potentiana hengailemaan vanhempien minimalistiseen makuuhuoneeseen.

Isä tykkää nukkua niin, että hänen kätensä roikkuu sängyn reunan ylitse. Koska isä inhoaa vetoa, käden alla on ollut milloin mikin tyyny. Kun tempur on kerran todettu kelvottomaksi pään alle, se joutaa kädenalustyynyksi lattianrajaan.

En tiedä, kauanko tämä vaihe kestää.

(Olen pahoillani, tarina venyy. En ole vielä edes marssittanut muistivaahtoa näyttämölle.)

Viime joulun alla äiti panikoi puhelimessa, mitä hänen pitäisi ostaa lahjaksi Vompatille, jonka he ovat juuri kuulleet muuttavan yhdeksääntoista neliöön “johon et sinäkään mahdu, jos suoria ollaan”. Tietysti äiti panikoi - lahjojen antaminen on hänen erikoisalaansa, ja jostakin syystä vanhempani jännittävät aina poikaystäviäni ihan tajuttomasti. Jotenkin onnistun möläyttämään, että Vompatin selkä särkyilee usein, ja että hänen tyynynsä ovat aivan kovat ja muhkuraiset. (Tyypillistä kyllä, olen erotessani jättänyt dumppaustyynyt eksälleni ja ottanut mukaan vain kaksi puolityhjää lutjaketta, jollaisista itse pidän, enkä millään tahdo enää pesänjaon jälkeen soitella ja vaivata kyselemällä niistä tyynyvuorista, jotka siellä kellarissa täytyy olla.)

Niinpä äiti järkeilee, että isän käden alla ollut tempur saattaisi olla hyvä lahja. “Kyllä käsi joutaa olemaan tavallisenkin tyynyn päällä”, hän arvelee puhelimessa. Mutta voiko käytettyä antaa lahjaksi? Voi, vakuutan. (Jostakin syystä vanhempiani ei yhtään haittaa ajatus antaa käytettyä minulle lahjaksi. Ehkä se johtuu siitä, että he tietävät jo, että pidän käytetyistä tavaroista enemmän kuin uusista. Mutta miksi he kuvittelevat, että seurustelisin sellaisen ihmisen kanssa, joka olisi tässä perustavanlaatuisessa kysymyksessä erimielinen?)

Niinpä Vompatti saa lahjaksi tempurtyynyn jo hieman ennen joulua. Kun sairastan joulun yli ja niskani jumahtaa, saan lainata silloin tällöin tempurtyynyä sairaan pääni alle. Siinä sitten huomaan, että tyyny on tosiaan aika hyvä. Ei ihme, että Vompatti vaikuttaa tyytyväiseltä.

Isän käden tilasta en tiedä.

Tammikuussa, kun onnistun hankkimaan yhtäaikaa kaksi eri kustannustoimitusproggista ja tahkoan rahaa heräämisestä nukahtamiseen tuskin syömisen ajaksi pysähtyen, niska-hartiakipuni käyvät niin mahdottomiksi, että meinaan parkua jo herätessä. Ajattelen kesää ja kirjastotöiden lakkaamista kolmeksi kuukaudeksi, mutta ei se kipuun auta, vaikka voinkin painaa rahaa säästöön useampia satasia, ettei tarvitsisi sitten kesällä mennä kortistoon silkkaa rahapulaa, jos kustannustoimittajan keikkoja ei tulekaan. (Minusta on ihan järkevää, etten kuluta yhteiskunnan rahaa väljempään kesään, jonka ajaksi minut irtisanotaan kirjastosta, kun kerran tiedän etukäteen ja satunnaisten ekstrakeikkojen takia on mahdollista säästääkin vähän sitä varten. Viimekin kesänä tämä systeemi toimi mainiosti. Vain talvet ovat ikäviä!)

Koska olen kipuisa ja yliväsynyt, seireeninlaulu erään kaupan näyteikkunassa tavoittaa vahaamattomat silmäni. Ergonominen memory foam -tyyny, vain näin vähän. Voiko se olla samaa kamaa, pohdimme. Soitan äidille, joka on maininnut nämä tyynyt hehkuttaessaan aitoja tempureita. “Kyllä nekin ihan hyviä ovat”, äiti arvelee. Hyvä, ajattelen. Tuohon minullakin on varaa, etenkin jos se tekee ylipitkästä työviikosta jotenkin siedettävämmän.

Tyynyn pakkauksessa hehkutetaan, kuinka tyyny muistaa siihen painuneen massan ja myötäilee sitä, kuitenkin palautuen päivän aikana. Kannamme pakettia lumista mäkeä ylös iloisina ja toiveikkaina: ehkä nyt kumpikin nukkuu hyvin!

Tyyny tuntuu hieman kovalta ja itsepäiseltä tempuriin verrattuna, mutta onhan tempuria toki käytettykin pidempään, joten toivoa on. Mutta tyynyn muistot eivät voi syntyä siitä, kuinka sen päälle asetetaan pään ja niskan paino. Se näet tahtoo kutistua todella korkeaksi ja kovaksi kiveksi.

Muistivaahtotyynyn kanssa nukkuessa on kokeiltu jo vaikka mitä. Sen päällä on hypitty illan alkajaisiksi ja sitä on nuijittu. Ensin on tietysti kokeiltu pehmeitä keinoja, mutta tyynyn kivimäisten muistojen kanssa on vaikeaa säilyttää väkivallatonta linjaa. Mitkä vaahdon muistot oikein ovat? Muistot siitä, kuinka sen oli ensin jotakin kovaa materiaalia, johon pakotettiin kuplat?

Aluksi muistivaahto täyttää kangassuojuksensa laidasta laitaan ja on ohut, vaikkakin joustamaton. Mutta tultaessa kevääseen muistivaahtokimpale on kutistunut puoleen koostaan nimenomaan pitkän sivunsa suhteen. Pitkulaisen nelikulmion sijaan se on neliömäinen ja siinä aluksi ollut ergonominen keskuskuoppa on tyystin hävinnyt.

Iltaisin pelataan kumpi saa kumman tyynyn -peliä. Vielä useammin muistivaahto tunkaistaan kyselemättä futonin ulkopuolelle ja lasketaan pää futonille pehmusteitta. Muistelkoon tuo kova otus kivisydämistä nuoruuttaan parketilla keskenään.

Sitten eräänä päivänä Vompatti kaivaa muistivaahdon ulos suojuksestaan ja tutkiskelee tuota kivikovaa möhkälettä. Ja tapahtuu jotakin, jota ei ehkä rehellisyyden nimissä tule kutsua ihmeeksi, mutta joka yhtä kaikki rajautuu käsityskykyni ulkopuolelle (tämä ei ole hyvä ihmeen raja, koska pääni on niinikään yhtä muistivaahtoa, mitä tulee esimerkiksi fysiikan lakeihin). Muistivaahto saa valoa tai ilmaa tai mitä sitten saakin, pääsee pois klaustrofobiaa aiheuttavasta suojakangaspussistaan. Se rentoutuu, levittyy tyynynkokoiseksi. Keskuskuoppa näyttäytyy.

Koska tyynyn rentoutuminen tapahtuu vasta eilen, en osaa vielä sanoa, millaiseksi suhteemme siihen kehittyy jatkossa. Juuri kun olemme kerinneet haukkua sen kiveksi ja todeta, ettei köyhän pidä ostaa ikinä halpaa vaan kerralla aitoa tavaraa, tässä sitä taas ollaan. Ja montako kertaa olen ajatellut illalla, että muistivaahdosta pitäisi kirjoittaa? Monta. Mutta on ollut myöhä, ja seuraavana päivänä olen unohtanut tyynyn, joka muistaa olevansa kivi.

Vaikka tietysti on hauskempaa valittaa virheitään, jos niihin liittyy miltei ihme.

Kuinka tällaiseen objektiin tulisi suhtautua, ellei animistisesti?

Joskus ihmisetkin käyttäytyvät kuin muistivaahto, muistavat selvästi jotakin sellaista, josta itsellä ei ole aavistustakaan. Kun olin lapsi, olin kivi ja niin edelleen. Myönnettäköön, että syyllistyn itsekin siihen. Esimerkiksi, jos en oikein ponnistele, saatan olettaa, että kaikki muutkin kokoomuksen äänestäjät kuin vanhempani ostavat tyynyjä maanista tahtia, sen lisäksi että ovat absolutisteja, ovat olleet kasvissyöjiä ja ainakin naiset jooganneet nuorempina. (Hassua kyllä, Suomessa absolutismi on vielä kummallisempaa kuin seitsemänkymmentäluvulla joogaaminen. Minusta taas on kummallista, että ihmiset juovat niin estoitta ja syyllisyydentunnoitta.) Näissä asioissa on helppoa olla silkkaa muistivaahtoa. Esimerkiksi, tuntemani vasemmistolaiset perheet ovat poikkeuksetta rikkaampia kuin lapsuudenkotini, ja oikeastaan vielä niin, että mitä koulutetumpia ja äveriäämpiä, sen vasemmistolaisempia. Ja kuitenkin varmasti on duunari-vasemmistokin, jossakin sisä-Suomessa tai Idän lähiöissä. Mutta jos en muista terästäytyä, oletan, että vasemmistoliiton äänestäjällä on lähes automaattisesti ylempi korkeakoulututkinto ja kaksikerroksinen puutalo jollakin nykyään varsin rapealla asuinalueella. Sen takia joudun ajattelemaan kahdesti, jotta ymmärrän ja osaan selittää argumentaatioanalyysia tivaavalle Vompatille kunnolla ja idiosynkratioitta (hah! no yritän ainakin…) esimerkiksi Tapio Laakson mainion kirjoituksen viimeisessä Vihreässä Langassa.

Mielikuvien, stereotypioiden tasolla pääni on muistivaahtoa. Onneksi myös pään voi aina toisinaan kaivaa suojakankaan sisästä ja muistuttaa sille, että se on vain pää. Maailma on tälläinen, täällä on happea ja valoa ja kivaa, välillä kyllä myös tylsää ja liikaa töitä, välillä ei mitään töitä. Kunhan pää saa riittävästi ruokaa ja pystyy laskemaan vuokrarahaa säästöön riittävästi, bueno. Ja tuulettuu riittävän usein, jottei sitä tarvitse aivan nyrkein moukaroida. Puhumattakaan sen päällä hyppimisestä.

No, siihen toki tarvitaankin parisuhde tai jotakin sen tapaista. Kuten Mead sanoo: vasta perehtyessä toiseen voi tulla tietoiseksi itsestään. Se tarkoittaa suunnilleen: satuilla itsen. Tai kuten Mead kirjoittaa, esineen vastustus vasta tekee tilanteessa käden ja sen yrityksen painautua esineen lävitse. Onko lapsuutta ennen aikuisuutta, vai onko lapsuuden reaaliaikainen nimi todellisuus tai maailma?

Lapsena olin kivi.

Muistijärkäle on toden totta hyvä päänalunen päävaahdolle. Tempur ansaitsisi päälleen jonkin hieman oppivaisemman objektin tai objektin osan. Sellaisen, joka on oppivaisempi eli unohtaa suvereenimmin.

Mitä seuraa siitä, ettei oikein kykene uskomaan mihinkään kiinteärajaiseen, selvästi luokiteltavaan tai erotettavissa olevaan itseen? Yksi seuraus on ainakin selkeä: ei osaa enää uskoa paikkojen, asioiden tai ajatusten omuuteen. Ja jos ei usko paikkojen omuuteen, ei ole mitään syytä karvastella ajatusta, että joku vieras tulee nukkumaan tänne tuosta noin vain.

Myönnettäköön: kun ystävä sanoo, että hänen on vaikea kuvitella itseään elämässä kenenkään muun kanssa, jonkun joka jättää keittiöiden pöydille muruja tai jonka kengät jököttäisivät tuossa tutussa eteisessä kenties salvaten näköalan juuri niihin, joita on etsimässä, en oikein tajua, mikä asiassa olisi tarkalleen vierasta. Ja kun toinen ystävä kirjoittaa, että onhan se aika omituista myös ottaa joku vieras nukkumaan kotiinsa, en tajua oikein sitäkään.

Siitä huolimatta minua on harmittanut, jos vieraisilla oleva venäläisten katusoittajien letka on pilannut oliivipuiset salaatinottimet käyttämällä niitä paistolastoina kiellosta huolimatta. En osaa tarkalleen eritellä, onko tuohtumus johtunut siitä, että taidokasta käsityötä ei ole viitsitty arvostaa, vai siitä, että olen epäillyt ottimien tuhoutuvan sen oloisiksi, ettei niitä tule käytettyä. Sen kuitenkin osaan sanoa, ettei minua ole harmittanut se, että ottimet ovat minun. Miten niin ovat? Ne ovat kyllä käytössäni, jonkinlainen vartova potentia, olen saanut ne lahjaksi (hankalaa tämäkin käsitteellisesti, jos koettaa olla edes hieman eksakti). Mutta silti olisin luultavasti vähemmän harmissani, jos ne vietäisiin kuin siitä, että ne tuhotaan väärällä käytöllä.

Jos mikään ei ole kenenkään omaa, millä tavalla tuhoutuminen loukkaa? On ihmisiä, jotka väittävät, että esimerkiksi entisessä Neukkulassa kaikki meni niin paskaksi kuin meni juuri siksi, ettei kellään ollut intressiä säilyttää paikkoja hyvässä kunnossa, eiväthän ne olleet heidän. En osaa sanoa, arvostavatko nämä näin sanovat ihmiset tosiaan itse koherentisti paikkojen kunnossa olemista siksi, että ne ovat heidän (tai ehkä laajennettuna jonkun tärkeän tuttavan) tai että niillä on heille tunnearvoa, muistoarvoa.

Jäsentäisin itse tuhoutumisen loukkaavuuden toisella tavalla: meitä loukkaa havaittu (ideaali)järjestys, joka tuhotaan. Ihmisellä on kyky luoda ajatuksissaan ideaaleja järjestyksiä. Kohdatessamme jonkin paikan (en tahdo sanoa “todellisen paikan”, koska ideaalitkin ovat todellisia) karkaamme usein fantasioimaan, miten se toimisi vielä paremmin. (Tällä on erilainen merkitys eri ihmisille: esimerkiksi minusta Talvipuutarha ei toimi hyvin, koska asunnottomat eivät näytä uskaltavan käydä siellä lämmittelemässä, ja silti tajuan, että suuri osa ihmisistä pitäisi Talvipuutarhan toimivuutta nimenomaan huonona, jos siellä olisi asunnottomia alkoholisteja edes silloin tällöin.) Paikan hahmottamiseen vaikuttaa aiemmin hankittu kokemus ja omaksutut arvostukset, lyhyesti sanottuna: menneisyys, henkilöhistoria, sivistys. Osa sivistystä on kai kyky hahmottaa erilaisia, vaihtoehtoisia järjestyksiä ja tapoja olla syyllistymättä kovin räikeään antroposentrismiin tai objektivointiin. Ajattelen nyt esimerkiksi sitä, kuinka vaikkapa penkki hahmotetaan sen mahdollisten käyttötapojen kautta. Jos joku tuhoaa penkin potkimalla pienat poikki ja säleille, ei kai ole täsmällistä sanoa, että teossa on loukkaavaa se, että se kohdistuu minuun (tai johonkin toiseen ihmiseen)? Eikö loukkaavaa ole itse penkin funktion tuhoutuminen? (Toisenlaista suunniteltua ilkivaltaa on esimerkiksi sijoittaa penkkiin sellaisia nystyjä, jotka estävät sen käytön monipuolisuuden; eikö olisi helpompaa esimerkiksi suunnitella penkit riittävän kestäviksi skeittaamiseen sen sijaan, että nystyröidään selkänojan päällys? Ja jos penkkejä olisi riittävän monta, niitä riittäisi istujillekin. Helsingissä kadut ja aukiot ovat niin tyhjiä, että täällä pitäisi käyttää kaikki keinot täyttää, elävöittää kaupunki.)

Tietysti loukkaantuminen sijoitetaan kulttuurissamme johonkin minään, kuten kokemus ylipäänsä. En ole varma tämänkään hahmotustavan korrektiudesta. Sijoittaisin sen mieluummin tilanteeseen; tilanne kutsuu esiin tietynlaisia tapoja suhtautua, tarkastella, asennoitua, tulkita. Ehkä minä on historiaa, konstruktio menneestä (ja jälkeenpäin siihen liitetään saumattomasti reaktiot, jotka tuntuvat emergoituvan varoituksitta).

Tämä on monimutkainen asia ja käy sitä sotkuisammaksi, mitä pidemmälle pohtii ja mitä kriittisemmin koettaa suhtautua termeihin, joita joutuu käyttämään (kuten “minä). Mutta lyhennelmänä: en usko, että paikkoja kohdellaan loukkaavasti sen takia, etteivät ne ole “omia”, ellei sitten ihmiselle ole jotenkin onnistuttu välittämään käsitystä, että maailma on jaettu omistuksiin ja että paikat tarjoavat pelkkää raaka-ainetta subjektiiviseen nautintoon jollekin niistä riippumattomalle subjektille ja että omistaminen merkitsee kiinnostuksen rajat. (Tai jotakin sinnepäin, tämä on aika kiireistä ehdottelua.) En osaa selittää entistä itäblokkia ja sen asennemaailmaa kovinkaan hyvin, mutta minusta näytti siellä käydessäni aina siltä, että siellä raja yksityisen ja yleisen välillä oli korkeampi kuin lännessä, ja että mielenkiinto kohdistui vain siihen, mikä saatettiin rajata intiimin piiriin, lukita muiden silmiltä. Kenties kielto, ettei saa omistaa, synnytti vastarinnan, takertumisen, poteroitumisen?

Minun ei varmastikaan tarvitsisi kirjoittaa tätä auki, mutta kirjoitan silti: Kannatan ympäristöjä, jotka eivät synnytä paniikinomaisia poteroitumiskulttuureita. Uskon enemmän positiiviseen vahvistamiseen kuin kieltoihin, jotka saavat ihmiset tarraamaan menneeseen nostalgisia valheita toistellen. (Mutta miten vahvistaa positiivisesti esim. ilmastonmuutoksen torjuntaan, siinäpä neronleimauksille avoin paikka.)

Emmekö me muka suojele paikkoja (ja tapoja ja objekteja) siksi, että ne vaikuttavat meihin? Kuka tarkalleen omistaa kenet? Onko maailma minua varten vai päinvastoin? Itse koen enimmäkseen, että asuntoni omistaa minut, kaupunkini omistaa minut, planeetta omistaa minut, ja että kosmos pitelee meitä tarvekalujaan melko hyvin. Miksei vastata samalla tavalla? Miksei vastata ilolla? Ja mikä tuo minä on? Joskus keho, joskus ajatusten kimppu, eri tavalla tähdentyen. Historia, vasteiden valmisvarasto. Koettu tuttuus jalkaa kenkään sujautettaessa. (Miksi kengät muka laitetaan jalkaan? Jalkahan siinä menee kengän sisään. Kuuntele kieli ja aisti, miten asiat järjestyvät kielestä riippumatta. Ja tajua, että et voi tehdä tätä harjoitetta ilman tuota kieltä, jota kritisoit lempeästi.)

Jos ei usko paikkojen omuuteen, hämmentyy ihmisten kanssa keskustellessa mutta kokee riipaisevaa vapautta menettäessään yhteyden johonkin paikkaan, jossa on kasvanut ja rakastanut. Ja osaa selittää tuota vapautta ja surua paremmin, luulen, kuin ihminen, joka ajattelee menettäneensä paikan, joka on ollut hänen omansa. Omistajan siinä on menettänyt, joutuu opettelemaan uudenlaisia lepäämisen ja hengähtämisen muotoja.

Näkee, kuinka ihminen heittää auton ikkunasta muovikääreen leskenlehtien joukkoon. Hänen moraalinsa piiri ulottuu auton ikkunoiden kohdalle, ellei hän sitten satu istumaan autossa mökkinsä pihassa. Näen myös toisenlaisia omuusvinoumia: On ihmisiä, jotka eivät siedä mökkimetsässään roskia, ja lakaisevat hitto vie pudonneet lehdet ja havunneulaset pois. Tai myrkyttävät jopa suojeltuja eläimiä, koska niiden ulosteet loukkaavat heidän omistuksiaan, vaikka jossakin laajemmassa ja paljon vanhemmassa ja perustavanlaatuisemmassa (mutta yhtä kaikki hauraassa) järjestyksessä tarkasteltuna toki nämä ulosteet ovat paikallisen ekosysteemin osa paljon tiiviimmin kuin myrkkysyötit.

Kun ajamme italialaisen luomutilallisen kyydissä vuorenrinnettä alas ja hän äkisti pysäyttää ja menee neuvottelemaan takana tulevan autoilijan kanssa erään meistä kyyditsemisestä, amerikkalaistytöt säikähtävät. “Did you know him?” Ei, ei tuntenut, kunhan neuvotteli. “Well, you could not do that at our country, because everybody would think you’d be mad”, sanoo toinen tytöistä nyrpeästi. Luomufarmari, joka on myös filosofi (eikö olekin liikuttavaa, että menen kauas tapaamaan jotakuta, joka ajattelee edes vähän samalla tavalla?), vastaa: “Maybe even he thinks, but so what? He took it quite well. Most people like to help.” Se on tietysti ihan totta. Kuulostelen tarkasti keskustelua ja päädyn tulokseen, että miehen projekti ei ole kovin kaukana niistä, joita seuraan jonkinmoisen välimatkan päästä: tunnen monta filosofiaa opiskellutta, jotka ovat hieman erikoisia siinä, että heistä pelkääminen ei ole sen arvoista, että sen pitäisi antaa kahlita käytöstä. (Tämä ei ole helppo tie, mutta siinä on paljon hyvää. Voisin mainita nimeltä muutaman bloggaavan kollegan, jotka toteuttavat tätä ajatusta joillain elämänsä osa-alueilla, mutta luotan lukijan päättelykykyyn.) “Mitä ihmisetkin oikein ajattelisivat” on vain niin huono peruste jättää jotakin sinänsä merkityksellistä ja ketään vahingoittamatonta tekemättä.

Että hahmottaa, että se paikka, jota kutsuu kehokseen, ei sekään ole oma - se on aika tavoiteltavaa. Että kehokin on paikka, toisin kuin mieli, joka kieltäytyy paikantumasta. Ja että oman kehon loukkaamisesta tai sillä uhkaamisesta on ainakin yhtä luontevaa loukkaantua kuin muovikääreestä leskenlehtien keskellä. Ei siksi, että se olisi oma, vaan siksi, että sen funktioiden toimimattomuuden kokee erityisen kipeästi maailman rajoittumisena, erilaisia kokemuksia ja minuuksia esiin kutsuvien paikkojen ja toimintamallien kaventumisena.

Jos maailmani kaventuisi tarpeeksi, hahmottaisinko lainkaan, kuinka yksikössä käytettävätkin käsitteet (kuten tiede, kulttuuri, maailma, minä jne.) olisi oikeastaan hyvä kuulla monikossa?

Luultavasti hahmotan tuon monikollisuuden liian hyvin, koska oletan, että myös käsityksiä olemisesta ja omistamisesta on niin monia, että tämä jäsennys voisi (ideaalimuodossaankin) olla vain yksi mahdollinen tuosta vellovasta puurosta. Kenties käytännön seurauksiltaan katastrofaalisempi tai kiltimpi, mutta tuskin koskaan mikään koko totuus. (Ajatus, että keksisin koko totuuden yhtään mistään, edes omista ajatuksistani, on tajuttoman huvittava…) Se tekee teorioiden lukemisesta, muodostamisesta ja niiden mukaan elämisestä tämän katsantokannan vinkkelistä hieman pöljää ja laiskanpulskeaa. Mutta yhtäkaikki, en ole toistaiseksi keksinyt oikein muutakaan keinoa reagoida kiinnostuneesti elämään. Ja moneus on mielenkiintoista, vieraus.

Vieraudesta tulee tuttua sitäpaitsi paljon nopeammin kuin soisi.

Nyt kun sää on palannut normaaliin huhtikuun alun säähän, vappufiilis luhistuu ja viikonloppu alkaa vaikuttaa ikävän täyteen ahdetulta. Muistuu, millaista keväisin yleensä on: viileää ja puhureista. Kuivaa hiekkaa potkiutuu tuuleen autojen kumitassuista, kadulla on siristeltävä silmiä, hampaissa rahisee. Lähdemme kävelemään kahden syntymäpäiväpuhelun jälkeen (onnea isä! onnea toveri timo!) mukanamme akuton kamera.

Vaikka sää on vuodenaikaan nähden normaali, se ei tunnu normaalilta. On kummallista, kuinka vaikeana ihmiset pitävät muutosta, kun kuitenkin pienin empiirisin kokein huomaa, että pari viikkoa on kehomuistille melko luotettava normaalin otos. (Kokeile: jätä pois suola, syö neljännestä pienempi annos, jätä pois kahvi tai juo sitä aamuisin säännölliset kaksi kuppia, venyttele joka päivä tai jätä liikunta täysin pois - pari viikkoa, ja aluksi karmiva olo on kutakuinkin normi.) Nyt keho ilmoittaa, että ulkona on infernaalisen kylmä, eikä sinne ole suotavaa käydä runsaasti vaatetettunakaan. (Koska kehomuisti on lyhyt - milloin ei liikuta traumojen alueella - on ponnistelun kohti hyvää ja iloa oltava jatkuvaa. Onneksi se ei ole uuvuttavaa sillä tavalla kuin esimerkiksi mieleltään kyseenalaisempi työ.)

Kävelemme ohi puutalojen, metsän, junaradan vartta. Ensin ajattelen, että lämmin tulee vielä, sitten luovun toivosta. Lopulta kävelemme egyptiläiseen ravintolaan ja tilaamme taivaalliset moussakat. Olemme toki päättäneet elää säästeliäästi, mutta eihän päivää voi päästää täydeksi katastrofiksikaan.

Ennen työtä on sukellettava peiton alle kotona puoleksi tunniksi. Herätyskello soi, kuten olemme eilen sitä Pauliinan kanssa pohtineet, kerralla kehon säikäyttäen: voi kuvitella, kuinka iskeytyisi johonkin kylmään, karheaan ja kovaan pintaan varoittamatta. Tuota pintaa kutsutaan valveeksi. (Mikä on syvyys, unetko? Teoriat? Se, mitä en ole vielä kokenut? Sitä riittää…)

Pukeudun työmatkalle vakavuudella, joka varataan normaalisti kymmenen asteen ja kireämpään pakkaseen. Nyt ei tule kylmä, mutta on kummallista, kuinka ei tule kuumakaan. Ehkä keho on arka lämmönvaihtelulle? Polvi särkee jokaisena viilentyvänä päivänä naulamaisen terävää kipuaan, yöllä on vaikeaa löytää nukkuma-asentoa, joka ei päättyisi polven vihlaisuun.

Isä sanoo puhelimessa, että päälle kuudenkympin olo on sellainen, että jos ei satu, kun herää, on kuollut. Jos elän päälle yhdeksänkymmenen kuten vanhempieni suvuissa tavataan tehdä, se tarkoittaisi päälle kolmeakymmentä kivun, unettomuuden ja pitkästyksen vuotta. Toisaalta saattaa tietysti olla, että osaan hallinnoida pitkästystä paremmin.

Tarkoitan: harjoittelen sitä aamusta iltaan. Ei minulla (kuten ei kellään muullakaan tässä maailmassa) ole mitään syytä pitkästyä. Elämme jännittävää aikaa. Asiat ovat huonosti. Monet asiat ovat huonosti. (Eivät kaikki, siitä sietää muistaa niinikään olla kiitollinen.) Eihän meillä ole edes hyviä kuvituskuvia ilmastonmuutokseen, joka sentään kai nykyään on jo tunnustetusti ihmiskunnan suurin yhteinen ongelma. (Vaikkei sitä uskoisikaan, kun katselee suosituimpia aiheita esimerkiksi elokuvissa ja kirjallisuudessa. Taide, mihin jäit?) Taloussanomien ilmastojutussa muutama kuukausi sitten on kummallinen kuvituskuva. Keskellä varovasti viheriöivää, kuivaa aroa seisoo laituri, jonka pelastusrenkaasta venyy jääpuikkoja. Tuskin ilmastonmuutos sentään tuolta näyttää. Ongelmana on tietysti ilmiön globaalius, joka näyttäytyy eri paikoissa eri tavoin. Se, mikä on toisaalla normaalia - lehden puhkeaminen puistoon tammikuussa, lumimyrsky tammikuussa - on toisaalla hälyyttävä merkki alkaessaan toistua. (Vakuuttavin kuvituskuva lienee kelvottoman Day after Tomorrow -elokuvan vedessä kahlaava, jäinen vapaudenpatsas. Tuttu symboli, jonka joutuminen tuohon tilaan ei voi olla tavallista rankemman tiistaisateen tulos.)

On aamuja, kuten tämä aamu, jolloin pitkästyminen, ahdistus, silti iskee kyntensä lihaan. Polvi särkee, on vaikeaa ponnistautua jaloilleen. Elämä tuntuu kummallisen kieppuvalta, liukkaalta. Äkisti huomaa ikävöivänsä sitä, että joku tulisi ja kertoisi, miten pitää elää ja hahmottaa asiat. (Ja samalla tietää, että se olisi silti vain vastapiste omille tarinoille, omalle kokemukselle.) Muistaa kuulemansa ironisen kommentin tuttavan lapsesta, joka kuvittelee tajuavansa todellisuudesta jotakin olennaista meditoidessaan Intiassa jo ties monetta vuotta. Tajuaa, kuinka tuollainen tarve keskittyä olemiseen kuulostaa omituiselta suorittamisen ja omistamisen näkökulmasta, jota meille tähdennetään lapsesta saakka. (En pysty uskomaan siihen enää senkään vertaa kuin ennen. En ole ikinä niellyt sitä kokonaan, mutta olen mukautunut siihen liikaa joissain elämäni vaiheissa.)

Varmasti aivan yhtä omituiselta kuulostaa oma fiksaationi kehon kuuntelemiseen, moraaliin ja empatiaan. Kokemukseen. Fiksaatio kokemukseen se vasta omalaatuiselta kuulostaakin, koska kyllähän ihminen kokee koko ajan. Mutta miten? Kuinka tarkasti, kuinka hyväntahtoisesti, kuinka ilolla? Ottaako hän kokemuksensa tosissaan, jos tuntuu siltä, että ympäristössä suositaan toisenlaista kokemuksen tapaa tai suuntaa? Keskitytäänkö kokiessa johonkin (oletetusti annettuun) kohteeseen vai kokemukseen kokonaisuudessaan (tässä on vissi ero)?

Miksi jonakin aamuna herää jo valmiiksi itkuisena ja lohduttomana, ja on pakko kävellä tuntikausia, jotta saa hymystään kiinni? Miksi jonakin toisena aamuna herää reippaana ja toimintakykyisenä? Se ei näytä riippuvan unen määrästä, stressistä eikä kuukautiskierrosta yhtä paljon kuin säästä.

Lohduttomuudessa on kyllä hyväkin puoli: kirjoitan pitkästä aikaa runon sarjaan, jonka olen aloittanut viime talvena ja jossa on jo kaksi osaa. Mutta arvostan iloista mieltä enemmän kuin tuotteliaisuutta, etenkin kun en osaa kuvitella oikein, että toteaisin jossakin vaiheessa runoni valmiiksi tai lähestulkoon valmiiksi. (Viime talvena kuvittelin niin, mutta olen taas alkanut arpoa ja epäröidä. Eihän minulla ole oikein mitään sanottavaa, paitsi että välillä on kivaa ja välillä paha olo, noin karkeistettuna. Vaikka aika pitkästi tietysti sitä vatvonkin… se johtuu kai siitä, että pyrin purkamaan karkeistuksia, etten pitkästyisi.)

Kaikkialla, kävellessä, töissä, kaikkialla putkahtaa yhä uudelleen mieleen ajatus, joka on seurausta eilisestä kasvopohdinnasta ja sen tuottamasta unesta, joka on tapahtunut oikeastikin, unimuistosta: perhosten silmät ovat tappien päässä, miltä tuntuu perhosesta, joka on ajautunut sisään entisen kotini riisipallolamppuun, onko se osannut pelätä sitä sängyllä vaanivaa marisevaa kolmen kissan armeijaa, en kai ole satuttanut sitä vangitessani sen varovaisuutta tavoitellen juomalasiin, miltä on tuntunut tulla kopistetuksi yöilmaan sisäilmasta? Entä jos olenkin sokaissut perhosen koettaessani varoa sen siipiä? Mutta yhtä paljon ajatus on ajatusta siitä, miltä tuntuu olla asunut jossakin kauan ja miltä tuntuu kuvitella, että asuu siellä lopun elämäänsä samassa laumassa. En osaa toistaiseksi saavuttaa sellaista varmuutta.

Siksi kai kävelemme maisemassa, joka oli ennen lähiympäristöni. “Nytkin, tänäänkin, katuja, joita en ole ennen kulkenut!” riemuitsee Kerubivompatti. Ja minä kävelen käsi kädessä, aurinko on viileä, varjot terävät, ja ajattelen, kuinka kotoisaa oli kulkea kaksi koiraa edessä, hihnat pinkeinä, karvaiset selät vierekkäin, innokkaat nuuskivat päät, rennot hännät. Eivät nämä ole katuja, joita olisi tottunut liikkumaan koiritta.

Ja silti, en sanoisi, että muutos on ollut vaikea. En vain tiedä, mikä minussa on enää samaa kuin siinä, jonka muistikuvia kykenen selailemaan ja hämmästelemään. Että joku saattaa olla varma siitä, että elämä jatkuu näin ties iänkaikkisesti. Että joku ajattelee sen normaaliksi. Että joku tietää, kuka on ja mihin kuuluu ja ymmärtää elämänsä sujuvan tästä pitäen yhdellä jatkumolla, vaikka toisaalta muistaakin, että on ollut joskus joku aivan toinen.

Iltaa kohden olo kohenee. Se liittyy aika paljon siihen, että tulee kuuma, lihakset rentoutuvat. Saamme sähköpostitse ohjeet, kuinka löytää lentokentältä ystävän luo Roomassa. Matkaan on enää viikko. Se tuntuu kummalliselta, en ole tottunut matkustamaan tällä tavalla, lentäen. “Jos mahdollista, koettakaa selvitä pelkin käsimatkatavaroin”, kuuluu ohje. Se kuulostaa hyvältä. Emme tarvitse edes makuupusseja, vain pari vaatekertaa (joista osaan voi kerrospukeutua lentokoneeseen) ja kenties suuren, kevyen ja kokoontaitettavan kassin kotimatkan tuliaisia varten.

Kevyin kantamuksin voimme kävellä kaksikin kilometriä bussiterminaalista kämpille, jos myöhästymme junasta, jota koetamme tavoittaa sullomalla kaiken tarvittavan käsimatkatavaroiksi niin ettei meidän tarvitse seistä laukkukarusellilla odottamassa sillä välin, kun viimeiset julkiset surahtavat lentokenttälähiöstä ikuiseen kaupunkiin. Se tietenkin tarkoittaa, ettemme voi ottaa mukaan leipäveistä emmekä saksia tai sukkapuikkoja. Mutta saahan niitä Italiasta. Mukaan vain kamera ja vaatteita ja lompakko ja passi. Vaihtosandaalit. Uimapuku, hammasharja.

Kunpa epätodellisuuden olo jättäisi minut nyt rauhaan, sillä alkaa vilkas tekemisten ja tapaamisten kausi. Hammaslääkäri, lounasvieras, vanhempien luona pääsiäistely, tupaantulijaiset, ortodoksinen messu, yösyömingit, bikinibileet, pakkaaminen. Ehkä juuri kaikki tämä äkkinäinen tapahtuminen hiljaiselon jälkeen luo epätodellisen olon. Ehkä keho tottuu siihen kahdessa viikossa niin, että kun palaamme Italiasta takaisin hiljaiseloon, maailma tuntuu seisovan pitkäveteiseltä?