Veloena

“On vaikeaa rentoutua käskystä”, nauran sairaanhoitajalle ja asetun näytteenottotuoliin, joka samastuu mielessäni lähinnä seksuaaliterveysinkvisitioon. Ei siinä mitään; minua kohdellaan taas asiallisesti eikä kukaan puhu enää vauvakuumeesta eikä vastusta, kun ilmoitan tahtovani uusia kierukan - ilmeisimmin olen nyt heidän mielestään jo toivoton tapaus, liian myöhässä joka tapauksessa. (Yöllä Lohi on laulanut ja Vompsu saanut valtavan, joskin hyvin ajatusten sisällä pidellyn aggression sitä kohtaan. Aamulla hän on kysynyt, mitä kissalle voi tehdä ja olen vastannut tyynesti, että sitä voi sietää ärsyyntymättä, ja muistuttanut, miten paljon kovempaa ja useammin vauvat mekastavat. “Vauvoille voi sentään tehdä jotakin”, on Vompsu sanonut. “Niin, mutta se ei aina tuota mitään tulosta”, olen muistuttanut.) Mutta tuoli assosioituu liian voimakkaasti kierukan vaihtamiseen, jotta voisin suhtautua sen hahmoon neutraalisti.

“Ihan hyvinhän sinä rentoudut”, väittää sairaanhoitaja, vaikka tunnen sydämeni sykkeen ikenissäni, sormenpäissäni, hiuspohjassa, ja vihlonnasta tiedän, kuinka kohdunsuutani raavitaan. “Tämä sattuu vähän, tässä on sellaisia harjaksia”, hoitaja selittää. Pääni ei suostu rentoutumaan, se kohoaa nähdäkseen, kuinka hoitaja rapsuttaa kärsivällisesti näytettä kohdunsuusta. Tietysti näkymä on potilaan puolelta rajatumpi eikä siinä ole mitään epäsäädyllistä: näen paitani helman takaa kaljut jalkani koukussa, polvet vähän ulospäin lenksottaen, ja niiden välissä keski-ikäisen sairaanhoitaja-asuisen naisen, jolla on kädessään valkea tikku, jota hän liikuttelee kohti keskustaani ja poispäin nipistysten tahtiin. “Mutta sinullahan on kierukkakin, olet sinä tätä harjoitellut.” Lantioni pysyy ilmeisesti rentona, vaikken tiedäkään, millä keinoin, sillä pää tahtoo nähdä kaiken, millä kehoa satutetaan.

“Kierukka-asia just tekee tästä rentoutumisesta vaikean”, tunnustan. “Jotenkin tämän kaiken rinnastaa siihen kipuun.” Hoitaja katsoo silmiin, hymyilee. “Tämä on viimeinen näyte. Oikein hyvin sinä rentoudut. Laske vaan se pää alas, ettei kaula kipeydy. No, onneksi kierukka kestää useamman vuoden kerrallaan.” Lasken pään alas. Nyt silmäni tapailevat katon päällystelevyjä, niiden saumoja. Niistä ei tunnu löytyvän epämieluisaa tunnetta voittavaa informaatiota, joka imisi huomioni magneetin tavoin kuulemistani äänistä ja ennen kaikkea tuntoaistimuksista. (Minusta tuntuu, että ne olisi helpompi kestää näköaistin antaman lisäinformaation kera. Toimitus näet näyttää oikein epädramaattiselta.) Valkeaa ja saumoja. Mutta sitten kuvittelen mielessäni Klimtin kuvan Danaesta, se auttaa aina. Danaelta otetaan papa-näytettä. Kuulen ääneni vastaavan paksuna puuron virtana: “Niin, viisi vuotta… se kestää viisi vuotta, se kuparikierukka… kivun voi mielessään jakaa viidelle vuodelle, ei se sitten niin paljolta tunnu.”

Miten kipu jaetaan? Ei kipua voi jakaa viidellä tai muillakaan luvuilla, vuosista puhumattakaan. Huomaan höpöttäväni, se on merkki siitä, että on keskityttävä hengittämiseen, Danaeen, lantion leveyteen ja painoon, ilman maininkiin, joka imeytyy sisääni ja painaltuu ulos, torson pupupalkeeseen, joka väsymättä jämssyttää ilmaa eestaas. On keskityttävä keuhkon onteloihin eikä sinne, mistä kipu porautuu tajuntaan heikkona, mutta tunnistettavana.

Sitten kaikki on ohi, juuri kun olen ehtinyt ottaa rentoutumiskäsittelyyni sen harjan, joka jynssää arastelevaa kohdunkaulakanavaparkaa. Olen kuvitellut harjaa vain sekuntin murto-osan, olen kuvitellut sen ripsiharjan näköiseksi, mutta valkoiseksi. Sen pitää olla valkoinen, jotta sairaanhoitaja näkee, milloin limakalvo on juurittu vereslihalle saakka, sillä vasta se riittää. Saan luvan nousta seisomaan, ja kerrankin makuulta seisomaan noustessa silmissäni ei mustene. Siitäkin huomaa, miten koko kehoni on virittynyt pakenemaan vain mielen säädyllisyys- ja hyödyllisyysperusteiden pidätellessä sitä paikallaan, näennäisrentona. Verenpaine kohisee korvissa ja huulissa. Hoitaja ojentaa terveyssiteen estämään verta tahrimasta housuja. Koska olen liikkeellä yöverkkareissa ja ilman alushousuja, liistraan siteen suoraan verkkareihin.

Mäkeä ylös kävellessäni näen kuvajaiseni taittavan matkaa ja kulkevan taas turvallisessa, ennustettavassa maailmassa, jossa jokainen kuolee varmasti. (Ei papa-kokeessa voi oikein käydä pallottelematta sillä mahdollisuudella, että olisi jostain onnistunut poimaisemaan jonkin karmivan taudin, joka valmistelee tietä syövälle. Estäähän esimerkiksi kondomi papilloomaviruksia vain noin 70 prosentin todennäköisyydellä.) Erotan eräästä komean syysvärittyneestä vaahterasta kahden oksanriipan väliin pingottuneen hämähäkinlangan, yhden kimaltavan säikeen tummaa taustaa vasten. Ajattelen hämähäkkiä, sen loikkaa oksalta toiselle. Aurinko kimmeltää, pieni tuuli lennättää pitkälle keveää eläintä, jolla on turvaköysi edellisessä oksassa. Se jättää jälkeensä kimaltavan polun, siteen kahden oksan välille, silkki purkautuu siitä kuin itsestään. (Ovatko sanat sen kummempia muistille? Tuosta hyppäsin.)

Kotona sähköpostissani odottaa Angelin puhelinnumero. Ylihuomenna soitan Angelille vieraaseen maahan saavuttuani. Kummallista, että joissakin maissa ihmisen nimenä voi olla enkeli. Voisinko pitää myös puheen häissä, kysyy ystävä, jonka häihin menemme häämatkallamme. Koska häät ovat monikulttuuriset eikä yhteistä kieltä löydy, päätän tarttua mahdollisuuteen. Ajattelen tanssia - mehän voisimme Vompsun kanssa pitää jonkin hiljaisen tai vain kehon ääntä hyödyntävän performanssin tai tanssin tuona parina minuuttina, jonka ystävä tahtoo varata sanoilleni. Enemmän he eleitäni kuitenkin uskovat kuin sanojani, tulen ajatelleeksi.

Sitten muistan kävelleeni reippaasti ja ryhdikkäästi mäkeä ylös ja onnistuneeni rentouttamaan lantionseutuni laboratoriossa ja tulen ajatelleeksi, kuinka kummallista on, että muut uskovat eleitäni enemmän kuin minä itse, minä joka asetan säännönmukaisesti eleet sanojen edelle, sanottiin mitä hyvänsä. Totisesti, häivähtää mieleni halki kuin kurillinen elosalama, totisesti Mead on oikeassa kirjoittaessaan, että minä on maailman viimeisimpänä saavutettava kohde ja että sen saavuttaminen objektina on alinomaa kesken ja mahdoton tehtävä.

Mutta ei hätää. Kello ei ole vielä yhtätoistakaan.

Joskus kun ei ole nähnyt tiettyä ystävää pitkiin aikoihin, on vaikeaa muistaa, mitä tämän kanssa oikeastaan tehdään tai puhutaan. Tai vielä tarkemmin ilmaistuna: millaista kommunikaatio tarkalleen on, miltä se tuntuu ja miten se etenee. Sillä esimerkiksi “ystävän kanssa vesijuokseminen” voi tarkoittaa huiman erilaisia asioita.

Käyn vanhan ystävän kanssa vesijuoksemassa. Vaikka emme ole nähneet kuukausiin, kommunikaatio vain loksahtaa kohdalleen. (Kuten se on loksahtanut aina.) Ja huomaan äkisti, että se pala, jota olen kaivannut, ei ole vain ystävän läsnäolo, vaan myös pala itseäni, tapani vastata juuri hänen läsnäoloonsa. En muista, olenko kirjoittanut tästä Veloenaan aiemmin, mutta minusta tuntuu yhä enemmän siltä, että se, kenen kanssa lopulta ystävystyy, ei liity niinkään siihen, keitä nämä ihmiset ovat ja mitä he tykkäävät tehdä, vaan vielä enemmän siihen, millaisen puolen itsestä he kutsuvat esiin. Jos joku ihminen tuntuu kerta toisensa jälkeen kutsuvan esiin sellaisen itsen, jota saa jatkuvasti pitää lyhyessä hihnassa mieli valppaana, koska tuo itse muuten sanoo jotakin liian terävää, ystävyys tuntuu aika työläältä.

Ajattelin pitkään, että itseä pitää juuri koulia ja sivistää ja siksi hyvin haastavat ystävyydet tuntuivat minusta omalla tavallaan kiinnostavilta, vaikka toki hetkessä elämisen tasolla olenkin aina pitänyt eniten ihmisistä, joiden kanssa asiat vain luistavat, voi nauraa ja höpöillä ja vakavienkaan asioiden jakaminen ei naurun siivellä tunnu ahdistavalta. Nykyään olen vähän toisilla linjoilla - haastavat tilanteet ovat haastavia ja kuluttavia tilanteita, ja voimavarat rajalliset. Vaikka tunnistankin, että usein ärtymys ja kommunikaatiovaikeudet kumpuavat jostakin minussa, jostakin epämääräisestä ja muodottomasta ja varmasti epäreilusta aavistuksesta, kuuntelen niitä. Eihän minun ole mikään pakko sulloutua läheisyyteen kaikkien kanssa. Maailmassa on kuitenkin paljon ihmisiä, joiden kanssa kaikki sujuu hyvässä hengessä. (En tarkoita tällä sitä, että kaikki sujuisi kuin vettä vain ja rajoja silloin tällöin määrittämättä ja tarkistamatta; ei, kyllä ystävyyksiin liittyy säätöä, mutta säätöön liittyy niissä luottamus siihen, että asia ratkeaa kaikkia tyydyttävällä tavalla.)

En tiedä miksi, mutta minulle on tärkeää, että saan havainnoida riittävissä määrin itseäni tyytyväisenä, ystävällisenä ja positiivisena. Ehkä se liittyy siihen, ettei positiivista itsekuvaa ole tuettu monissa ympäristöissä, joissa olen joutunut viettämään aikaa, ja siksi hermoilen toisinaan, olenko riittävän kuunteleva, jakava, helpostilähestyttävä, myöntyväinen, sopuisa ja huumorintajuinen. Ja hassua kyllä, kun vakuutun jossakin tapaamisessa tällaisesta, jännitys usein laukeaa pitkiksi ajoiksi eikä ärtymystä toisia kohtaan juurikaan synny. Jos taas joku esittää, että olen jotakin muuta, saatan mennä ihan lukkoon enkä sitten ainakaan näytä osaavan suhtautua mutkattomasti mihinkään. Ehkä tämä kaikki liittyy siihen, etten oikein osaa hahmottaa itseäni kokonaisuutena mutta muut näyttävät osaavan ja siten olen pitkälti heidän armoillaan tässä asiassa.

Ystävän kanssa tapaan sen itsen palan, josta olen erityisesti pitänyt. Ystäväkin näyttää tyytyväiseltä. Päätämme tavata pian uudestaan.

Asiat ja olot oikenevat sangen yksinkertaisella reseptillä: tarvitaan vain yksi afrikkalaisen tanssin tunti, jolla saa peikkotömistellä peppu pitkällä ja koko selkäranka heiluen ja laulaa riemukkaan vuorolaulun kuorossa. Höh, mitä sitä mureksimaan, totean kotiin kävellessä, jos en kelpaa itselleni silloin tällöin (muille kelpaamattomuus on heidän ongelmansa kunnes nielaisen sen omaksenikin), kun kerran näin helppoa lääkettä on kuuden minuutin kävelymatkan päässä kotoa!

Tärkeintä on, ettei tarvitse ajatella eikä pelätä epäonnistumista. Jostakin syystä tanssissa en pelkää. Ehkä se johtuu siitä, että käyn mielelläni tasoani alemmilla tunneilla - tykkään meditoida liikettä, eikä se onnistu, jos vain hädissään koettaa roikkua mukana osaamisensa rajoilla; ei minulla ole kunnianhimoa “edistymiseen” perinteisessä mielessä vaan olen siinä mielessä toivoton jammailija, joka tahtoo vain pitää hauskaa ja joka ei hevillä kyllästy muutamiin perusliikkeisiin; ilman tätä ominaisuutta en kai voisi pitää vesijuoksustakaan niin paljon kuin pidän - tai sitten siitä, että tiedän vain yksinkertaisesti olevani niin epäliikunnallinen, jäykkä ja laiska, etten ota mitään paineita. Kun mittatikku on liikkumattomuus, kaikki liikkuminen on aina plussan puolella. (Baletin kanssa fiilis oli toinen, mutta baletissapa ei paljon jammaillakaan ja kävin siellä lähinnä äidin intohimoista.)

Tanssionnellisuuteen eivät liity mitkään vertaamisen ideat. Se on vain koko kehon liikettä, joka tuntuu hyvältä ja säätää mielialan mukaansa. (Oikeastaan kehon liikkeen ja mielialan erottaminen on aika teennäistä, koska ne niveltyvät niin vahvasti yhteen. Mutta ehkä jokin painottava erottelu on tarpeen, koska tahdon toisaalta pystyä kertomaan jollakin tavalla, miten paljon helpompi minun on manipuloida olojani liikkumalla kuin tietoisesti ja keskittyneesti ajattelemalla, ideoita työstämällä.) Kävelen kotiin hymyillen ja unohtaen koko flirtin mielialalääkityksen ajatuksen kanssa. Hitto, mitä lääkkeitä tässä tarvitaan, tanssin minä tarvitsen! (Sinne saakka että jalat pettävät, lisää ilkikurisesti virittynyt verbaaliavaruus.)

Tänään on toisenlainen päivä, istun lautamiehenä oikeudessa. Se on aina hyvin opettavaista. Tänään opin sellaiset ilmaisut kuin “hapettaa” ja “viedä tonttiin”. Kuuntelen todisteluita ja tulen siihen tulokseen, että en oikeastaan todellakaan menetä mitään oleellista, vaikken käykään baareissa. Jopa viisi-kuusikymppiset lautamiehet tietävät minua paremmin, missä tapahtumapaikat sijaitsevat. Miksi katsoisin baarien nimiä, kun en niissä käykään? Olen niillä yhtä sokea kuin iltapäivälehtien lööpeille. Jotenkin vain silmäni liukuvat piittaamattomina niiden yli.

Todistelut sen sijaan kuuntelen hyvin tarkkaan. Kuuntelen paitsi pintatasoa, myös sitä, miten erilaisessa maailmassa tappeluihin ajautuvat elävät. Heillä tuntuu usein olevan oletus siitä, “miten mies toimii tällaisessa tilanteessa” (naisten en ole kuullut perustelevan vielä näillä sanoilla, miesten taas muutamankin kerran, joten ehkä kyse on jonkinlaisesta sukupuolisidotusta kunniakäsityksestä tms.) tai siitä, että kun toiset kuitenkin suhtautuvat heihin vihamielisesti ja aikovat pieksää heidät, on parasta ja vain hätävarjelun periaatteen mukaista pistää ensin itse veitsellä, iskeä tuoppi toisen otsaan tai heittää kivellä. Ymmärrettävää kyllä, tällainen oletus saa maailman tyypin ympärillä paitsi säpisemään ja vilisemään toimintaa, myös usein vastaamaan vihamielisesti. Tuntuu hämmentävältä istua pöydän takana ja kuunnella, miten varmasti joka puolella nahinaan ja pahimmassa tapauksessa hengenvaarallisiin tilanteisiin ajautuva tyyppi vierittää syyn kerta toisensa jälkeen aina noiden uhkaavien ja pahantahtoisten toisten niskaan.

Niin surulliseksi kuin kaikki se tekeekin, en voi olla värähtämättä tyytyväisyydestä ja olla tuntematta itseäni onnelliseksi ja etuoikeutetuksi sen vuoksi, ettei minulle käy tuolla tavalla. Olenhan toki minäkin joutunut väkivallan kohteeksi, mutta kovin pistemäisesti, enkä ole tavannut väkivaltaa minuun kohdistaneita ihmisiä enää lyömään ratkeamisen jälkeen. Ainakaan tuollaista ei käy minulle kaiken aikaa.

Mutta tuntuu kauhealta olla tyytyväinen tällaisesta, koska on niin helppoa tajuta myös, kuinka tuon kaikkialla tappeluihin joutuvan ihmisen kokemuksissa epäluottamus toisiin kumuloituu. Hän arvelee muiden suhtautuvan itseensä vihamielisesti ja käyttäytyy sen vuoksi hyökkäävästi - mihin vastataan samalla mitalla ja siten tavallaan todistetaan hänen epäluuloisuutensa oikeutetuksi. (Samalla tavalla kuin omat hyvät kokemukseni ihmisistä ovat kumuloituneet oikeastaan teini-iästä lähtien noita muutamaa väkivaltaepisodia lukuunottamatta; koska arvelen - enimmäkseen, en toki universaalisti, en aina onnistu tässä - muiden suhtautuvan itseeni ystävällisesti, jaksan pysyä aika kärsivällisenä silloinkin kun jokin kommunikaatio ei vain toimi, eikä tuloksena yleensä ole repivää riitaa. Taidan riidellä vain vanhempieni kanssa, ja sitäkin nykyään aika harvoin, koska hahmotan yhä selkeämmin, että he eivät osaa purkaa välisiämme solmuja vaan se jää minun tehtäväkseni.)

Mekin tavallaan todistamme hänen epäluuloisuutensa. Mehän säädämme hänen teoilleen rangaistuksen. Ja vaikka rangaistus ei olekaan väkivaltaa, siihen sisältyy pakottamista johonkin ja jonkin tärkeän riistämistä tai sen riistämisellä uhkaamista. Me olemme liian myöhässä, huomaan ajattelevani. Huomaan kysyväni itseltäni, mitä minä täällä teen ja uskonko tähän kaikkeen, uskonko tämän tosiaan katkaisevan koston kierteen ja toimivan paremmin kuin silmä silmästä tai kaksi silmää silmästä -periaatteiden. (No tietysti tämä toimii vähän hienostuneemmin, mutta riittääkö se?)

Ei silti, että nämä ajatukset olisivat mitään uutta. Samaan epäuskoisuuteen koko systeemin kanssa törmään joka ikinen kerta. En ole edelleen, kuuden tai seitsemän vuoden lautamiespestini aikana, keksinyt mitään järkeviä vaihtoehtoja. En silti suostu ahdistumaan tästä. Me vain tiedämme edelleen liian vähän ihmisestä, tämän muuttumiskyvystä ja motivaatiosta muuttua.

(Ah, jos tietäisimme enemmän, tietäisin ainakin satatuhatta asiaa, joiden suhteen tahtoisin motivoitua. Mutta ehkä motivoimattomuuteni on kehon tai alitajunnan viisautta, sen säästeliästä paperpussipinkkojen säilöntää jo kauan ennen kuin uusiokäytöstä ja kierrätyksestä tuli tiedostavaa toimintaa?)

Kotiin sateessa pyöräillessäni mietin, kuinka paljon paremmalta tanssionnellisuus tuntuu vertaamisonnellisuuteen verrattuna. Vertaamisonnellisuudessa on niin selvästi läsnä jonkun toisen epäonni, etten oikein osaa olla tuntematta syyllisyyttä ja kauhistusta sitä tuntiessani. (Minusta tuntuu, etten erityisesti hae sitä, sen tuottama tuntemus on niin ambivalentti toisaalta muistuttaessaan tyytyväisyydestä ja onnellisuudesta, mutta samalla ammentaessaan sen jonkun toisen epäonnesta, johon ei voi olla samastumatta jonkun verran sitä ajatellessa. Jollain tasolla ymmärrän, etten ole vastuussa näiden ihmisten epäonnesta, mutta toisaalta tunnen hurjaa halua jotenkin auttaa heitä, eikä minulla tieysti ole oikein mitään järkeviä keinoja.) Tanssionnellisuus taas on jotenkin puhtaampaa ja läsnäolevampaa, se ei jakaudu minuun ja muihin, se täyttää koko maailman päivänpaisteisella lämmöllään eikä vaadi minkäänlaista vertaamista, ainoastaan tässä ja nyt hengittämisen ja musiikin tömistämisen, enkä tiedä paremmasta.

Jotenkin tanssi vain tuo tähän ja nyt samalla tavalla kuin sadepisarat. Ne koskettavat, kuuluvat, piirtävät kehon esiin samalla tavalla kuin pimeässä kehoa silittävä käsi. Piirtävät sen esiin, mutta osaksi suurempaa kokonaisuutta, raja on pelkkä luonnos, joka siirtyilee jatkuvasti, hengityksen mäntä kiskoo ja työntää kaasuja, ihon läpi erittyy kosteutta. Vertaamisonnellisuudessa on konstruoitava paljon monimutkaisempia oliota, tuo toinen ja minä, psykologisia taipumuksia ja itseään vahvistavia luontumuksia, jähmetettävä kaikkea sellaista, minkä jähmettäminen saattaa olla aika vahingollistakin käsittämiskyvylle ja onnellisuudellle. Tuon jähmeyden aistii.

Enkä pidä sen aistimisesta.

Miksi vänkyräinen tertturanka kypsässä punaisessa tomaatissa näyttää taiteelliselta tyhjällä pöydällä tai ikkunalaudalla, mutta ei mikron viereisessä kaaoksessa? Onko tanssiva joukko taidetta, jos sillä ei ole näyttämöä, jolle yleisö ei voisi periaattessa astua esityksen aikana? Entäpä lavatanssit - ovatko ne taidetta muuten kuin elämäkin on?

Tarvitseeko minun kehystää nämä valokuvat ja naulata niiden kehyksille paikat seinälle, jotta voin nauttia niistä täydemmin kuin nyt, kun ne ovat kiepillä taistelevien metsojen teekannun päällä, runohyllyn ylisillä? Entäpä nämä runot - nämä kirjat, joita en ole availlut pariin vuoteen? Ei kai muistamiseni nyt sentään taidetta ole? (Etenkin kun muistini väärentää etevästi asioita, kuten kai parasta mielenterveydelle onkin. Vai onko?) Tai tuo taulu, joka tuossa jo riippuu, grafiikanlehti Venäjänmaalta, lahja taiteilijalta, milloin oikeastaan pysähdyn havaitsemaan sen esteettisiä kvaliteetteja sellaisenaan? Eikö se pikemminkin ole osa seinää, eikö huomioni polveile siihen vain huoneen osana, maailman osana?

Kun keskityn johonkin, enkö silloin katoa? Mikä on tämä paniikki, kun kuuntelen Vompsun terapeutin ystävällisesti meille lainaamaan mindfulness meditation -setin ensimmäistä ceedeetä ja rauhallinen miesääni kehottaa keskittymään hengitykseen mitenkään hengitystä muuttamatta? Onko sellainen mahdollista? Eikö muka huomioni ole voima, joka jähmettää tapahtumisen esineiksi, suorituksiksi, muodoiksi? Joka johonkin minussa suuntautuessaan työntää tuota kohdetta sijoiltaan? Joka johonkin tuntoaistittomaan ja kanssani hermoverkkoa jakamattomaan kohdistuessaan työntää tuon toisen kutsun syrjään ja kohtaa tuon toisen vastuksen sinne saakka, että unohtaa suuntautuvansa ja tulee osaksi tuota toista? Ja millä lailla tuo toinen on silloin muka erillinen minusta, enkö muka kanna yhteyttämme sisälläni lopun elämääni ja suuntaudu uudelleen siitä muistuttaviin tuokioihin, tilanteisiin, tansseihin, näytelmiin, painu ihoa vasten ja unohda kaikkia rumia sanoja?

Onko mitään intiimimpää kuin alkaa hengittää toisen tahtiin tahtomattaan ja huomaamattaan?

Osaako joku hengittää pakottamatta asiaan keskittyessään?

Ovatko minua enemmän ne asiat, jotka tiedän ja joista päätän, vai sellaiset seikat kuin tapani kävellä tai ojentaa käsi, hymyillä tai väräyttää nenääni? Olenko enemmän se joka ajattelen olevani vai se, josta yllätyn, ja kuinka usein unohdan yllättävät seikat? Ja enkö joka tapauksessa luota hahmottomaan elämänvoimaan tai minuuteen tai kokemukseen tai lihasmuistiin, sillä en erityisemmin murehdi, osaanko tänään kävellä kauppaan ja takaisin enkä sitä, tunnistanko äitini hänet tavatessani tai siitä, ymmärränkö sinun sanojasi summittaisesti, kun vastaat kysymykseeni?

Ja miksi käy niin, että kun hengitys ensin vaikeutuu ja levottomuus kuohahtaa, pian rentous valtaa maailman ja ceedeetä on mahdotonta kuunnella loppuun nukahtamatta tai ainakin laskeutumatta jonnekin hyvin hiljaiseen ja liikkumattomaan tilaan, jossa hengityksen keinu on ainoa aistimus? Onko tämä jokin pienimuotoinen katharsis?

Miksi voin tanssia yleisölle vain niin, että yleisö on pimeässä tai suljen silmät tai päättäväisesti kohdistan mieleni siihen, miltä tanssiminen tuntuu lihaksissa ja nivelissä, luiden kulmauksissa ja tasapainoaistillisesti? Irtoavatko nämä sanat minusta sillä tavalla, että kukaan niiden lukija ajattelee niiden voivan olla hänen omia sanojaan, esimerkiksi sellaisia, jotka hän aiemmin kirjoitti lapulle, ja sitten lappu hukkui ja nyt joku on laittanut ne nettiin?

Mikä on tämä huomio, joka kohdistuu ja liikahtelee? Jos se pystyy näkemään rytmin eristämättömässä tomaatinrangassa sekasotkun keskellä, miksi se tahtoisi siivota? Haluaako se oikeastaan vaikuttaa miltään tai tulla tarkastelluksi? Olen melko varma siitä, että se haluaa jakaa hetkiä ja tunnelmia, unohtua tuntemuksiin, lakata skannaamasta, rauhoittua, mutta eikö tämäkin varmuus päde vain joihinkin hetkiin?

Ja jos minuus on jotakin näin hataraa tunnettuna ja toisaalta monoliittimaisen luotettavaa tuntemattomana ja ohjaavana, jotakin näin tilanteista ja hengitysvaikeuksista erottumatonta, miksi olisin huolissani siitä tai suostuisin kuvaamaan sitä työhaastattelussa muutamin adjektiivein? Eikö riitä, että hengitän ja että stressihormonini huuhtovat näitä pehmeitä rantoja ja että yö ja päivä tahdistavat maailman ja että tahtiin on helppoa myöntyä? Osaisinko edelleenkään vastata niille, jotka sanovat, ettei tällaisella hiljaisella kysymisellä ole väliä? Onko vastaamisella väliä?

Mitä tapahtuisi, jos vaikeus hengittää luonnollisesti käskettäessä lakkaisi?

Mielenosoituksen sijaan suuntaamme metsään ja illalla Helsingin urkukesän avajaiskonserttiin Tuomiokirkossa. Metsä kirkkoa kirkompi, siellä ei tarvita sivulaivoihin puoliympyräisiä kattoikkunoita feikkaamaan tilaa suuremmaksi. (Se mikä tapahtuu, tapahtuu, ajattelen heti kun tämä ajatus pälähtää päähäni kirkon hävyttömän epäergonomisella istuimella, me ihmiset vain teemme sellaista.)

Mutta kirkossa on musiikki. Kuuntelen urkujen ääniä ja mietin, millaiselta tuntuisi ajetella jumalan ja enkelin äännehtivän tuolla tavalla. (Unohdan jotenkin sen, että heidän piti elää toisessa, sielullisessa todellisuudessa, jossa äänetkään eivät varmaan olisi auditiivisia vaan jotain sielujen sinfoniaa tai muuta hämärää.) Tämän ajatuslinjan katkaisee urkurin viimeinen biisi, joka kuulostaa kännisten kissanpentujen soundtrackilta. Suljen silmät ja ajattelen postmodernia jumalaa, joka samaan aikaan piipittää ja jylisee romahtaakseen sitten lattialle kylpemään kissanpentuina ruoho-oksennuksessa. Muuten konsertissa on hauskaa pitää silmät auki ja katsella ihmisiä, arvuutella keitä he ovat ja mistä tulevat ja mikä sai heidät konserttiin. Tuskin valkopartaiset sedät tulevat facebook-kutsun perusteella.

Mietin myös, millaista olisi ollut käydä tuollasissa konserteissa lapsesta pitäen. Avajaispuheessa mainitaan, että urkukesä on jo neljättäkymmenettä kertaa. Tämä on kolmaskymmenesneljäs kesäni Helsingissä ja istun kuuntelemassa urkuja (joista olen soittimena aina pitänyt) ensimmäistä kertaa. Mikä ihme on pidätellyt minua tänne saakka?

Olen vähän apea metsäkäynnistä huolimatta, koska vessalukemistonani on tällä hetkellä syrjäytymisestä kertova kirja, jossa viitataan erään suomalaisen tutkijan arveluun, että turvaverkkojen ulkopuolelle pudonneiden auttamista ja sietämistä saattaa ehkäistä se, että apu ymmärretään vastavuoroisuutta edellyttäväksi. Niinpä sitten kirkossa mietin, kuinka monta kertaa olen voinut auttaa juuri sitä, joka on onnistunut avaamaan silmäni jollekin itse asettamalleni, pahaa oloa kiristävälle ja melko keinotekoiselle rajalle tai lukolle. Hyvin harvoin! Tai ehkä pikemminkin: tuskin koskaan. Ja että oletanko, että antaessani apua saan sitä juuri tuolta henkilöltä takaisin - en taatusti oleta. En ainakaan silloin, kun autan jotakuta, joka todella tarvitsee apua sillä hetkellä. (Ystävien rakenteellinen tukeminen on vähän eri jutska, koska nautin heistä ja tuen mieluusti heidän jaksamistaan.) Tuntuu jotenkin kauhean kummalliselta ja julmalta, että joku rajaisi noin tiukasti maailmansa, että laskelmoisi tarkasti, saako vasta-apua juuri tältä samalta henkilöltä. Ajattelen ehkä enemmänkin niin päin, että voiko muka olla niin, että tämä ihminen ansaitsisi jäädä täysin vaille apua. (Luultavasti tuohon kysymykseen ei voi ikinä vastata kyllä, joten kysymys on auttamatta retorinen.) En välttämättä ryhdy toimeen itse, en osaa useinkaan auttaa enkä välttämättä edes ymmärrä, mistä on oikeastaan kyse, mutta minusta tuntuu, että velvollisuuteni on sietää hieman hankalampaakin käytöstä ja monia asioita, joista en ymmärrä höläsen pöläystä. (Jossain toki sietämisen rajakin kulkee, mutta melko vakavissa asioissa.)

Olen surumielinen osittain myös siksi, että kirjassa, jonka työstämisen aloitan, kerrotaan taas kerran, kuinka ihmisen mantelitumake varastoi itseensä pelottavien ja uhkaavien tilanteiden emotionaalisia kuvioita, ja kuinka mantelitumake reagoi uusien tilanteiden näitä vaaran malleja muistuttavuuteen ja muodostaa pelon keholliset oireet jo ennen kuin aivojen päätelmiin kykenevät järjestelmät ehtivät sanoa hep tai stop tai mitään muutakaan (ajattelen tätä lukiessani Eric Bernen näkemyksiä peleistä - niitä ei ehkä olisi lainkaan vaikea sovittaa yhteen tiettyjen maladaptiivisten skeemojen kanssa). Mantelitumakkeen reaktioita ei voi edes muuttaa - vain suhtautumista sen tuottamiin, vaikeasti sanallistuviin (ja usein tietoiselle päättelylle vastakkaisiin ja siksi kiusaannuttavan tuntuisiin) oloihin voi muuttaa. Tuntuu kovin raskaalta lukea nuo rivit, vaikka sitten jo pian tekstissä vakuutetaankin, että mitä tehokkaammin noita asioita kognitiivisesti prosessoidaan, sen heikommalta mantelitumakkeen ensireaktio alkaa pian tuntua. Jotenkin tuntuu vain ylivoimaiselta koko ajatus, että seuranani hautaan saakka olisi tämä samskutin epävarmuus, mihinkään kuulumattomuus ja vaikeus kokea itsellään olevan mitään oikeuksia, joiden puolustamisen yrittämisen jälkeen ei tarvitsisi ryömiä maassa ja pyydellä nöyrästi anteeksi joka taholle yritystä sanoa, että tästä käytännöstä tulee minulle paha olo ja voitaisiinko sitä jotenkin justeerata vaikka se teistä olisikin kiva ja hyvä. (En koe niinkään ongelmaksi sitä, etten näe joitain jutskia oikeuksiksini - jos asia ei haittaa itseäni eikä läheisiäni, ehkä ei ole vaarallista, vaikken tahdokaan sitä, tätä ja tuota, kuten kulutuskulttuuri meidät haluaisi opettaa vaatimaan. Ei niin, etten olisi jonkin arvoinen mutta en vain satu haluamaan joitakin asioita. Saatan arvella, että esimerkiksi liika raha korruptoisi minut.) Haluaisin toivoa kuitenkin, että maailmani väljentyisi edelleen.

Tekstissä puhutaan myös ehdollisesta rakastamisesta, johon monet lapset joutuvat kasvamaan. Siinä idea kuuluu suunnilleen näin: Vain kieltämällä joitakin persoonallisuutensa olennaisia puolia ja tarpeitaan lapsi saa hyväksyntää ja rakkautta. Vanhemmat pitävät lapsen ainutkertaisia tuntemuksia tärkeämpänä sosiaalisia normeja, joihin lapsi kiireen vilkkaa runnotaan ja joiden mukaan toimimisesta seuraa rakkauden ja hellyyden osoituksia. Tulen ajatelleeksi tuota tekstikohtaa kirkossa, se tuntuu nivoutuvan jotenkin auttamisen vastavuoroiseksi käsittämiseen: auttaminenkin hahmottuu ehdolliseksi.

Mietin kirkossa myös sitä, miten keskustelimme Eufemian kanssa kauan sitten (liekö viime kesänä) luostareista ja kuinka minua hämmensi se, miten erilaiseksi kuvittelimme luostarin johtajan. Minä kuvittelin hänet jotenkin täysin automaattisesti ja vaihtoehdottomasti ankaraksi ja pettymystään selkeästi ja vähän niskojaan nakkelevalla tavalla osoittaksi, mihin Eufemia totesi, että ei ei, eiköhän hän pikemminkin kysyisi lempeästi, onkohan tämä nyt oikeastaan sinun juttusi tai käskisi vain olemaan liikoja murehtimatta, jotakin sen tyyppistä, en muista tarkasti, mutta äkkiä kun Eufemia oli lausunut nuo sanat, minun oli helppoa kuvitella tosiaan sellainenkin abbedissa, joka osaisi suhtautua viisaasti epäilyihin ja epätoivoon. (Osaan kuvitella itsenäisesti sellaisen pilatesopettajan ja feldenkraisopettajan ja hevosen, koska olen kohdannut sellaiset käytännössä, mutta jostakin syystä ajatus abstraktien asioiden auktoriteetista sisältää minun välittömimmässä ja kerkeimmin tyrkyllä olevassa mielikuvassani paljon, paljon asenteellista tuomitsevuutta ja passiivis-aggressiivista sanankäyttöä.) Nyt kun sellainen ajatus on laitettu päähäni itämään, olen monesti ajatellut tuota iloista abbedissaa ja kuvitellut hänet erään entisen pomoni ja Wislawa Szymborskan sekoitukseksi, toki nunnanpuvussa. Ja olen monesti hämmästellyt sitä, että kun kerran kuvani luostarin johtajattaresta oli aiemmin sellainen kuin oli, miksi ihmeessä halusin niin usein luostariin? En kuitenkaan pidä sellaisesta kohtelusta sitten kun se toteutuu.

Kuuntelen penkissä ja istun ja sävelet juoksentelevat eestaas ja ihmiset heiluvat hieman ja nojaavat päätään jotenkin ja penkkirivien päässä on pienet painokahvaiset ovet ikään kuin kirkkoväki ei muuten pysyisi riittävän paikoillaan. Äkkiä tunnen valtavaa helpotusta, koska voin olla jokseenkin varma, etten tällä kertaa ole sellaisen ihmisen kanssa, joka mielellään tuomitsisi muita tai heittäisi kiviä kehenkään muuhun kuin itseensä. (Olen välillä siinä vähän liian innokas itse. Osun tarkasti. Mutta alan nauraa sille, sillekin, vähitellen.) En tiedä, siksikö minun oli niin vaikeaa rakastua sillä tavalla kuin olin tottunut ajattelemaan rakkauden kulkevan - että ensin pelkään jotakuta ja kunnioitan hänen jokaista mielipidettään ja sitten olen aivan häikäistynyt siitä, että tuo pelottava olento suostuu kanssakäymisiin ja paljastuukin oikeastaan aika inhimilliseksi ja tilanne vakuuttaa minut alkusekunneista lähtien siihen, että kyllä vain, minä pystyn tähän, tämä on sairaan pelottavaa, mutta pystyn, varmasti pystyn. Kummallinen tunne uhkarohkeudelta tuntuvan keskellä - että minut on valittu tähän. (Ei, että minä olen valinnut tämän; nykyään haen sitä tunnetta.)

Nyt olen rakastunut aivan toisella tavalla, vähitellen ja vaivalloisesti ja ajatellut välillä, että äh, tästä ei kyllä tule yhtikäs mitään. Olen tuntenut molemmat välillä vaivalloisiksi, en ole osannut suunnitella pidemmälle enkä kuvitella oikein mitään ja sitten olen äkkiä tajunnut, että hemmetti vie, me pidämme toisistamme paljon ja tahdomme oikeastaan aika samoja asioita. Me jopa pystymme puhumaan asioista. Se on hämmentävää. Se on niin erilaista kuin mikään ennen, paitsi ehkä kuin ystävyys silloin kun oli kuuden tai seitsemän ja kaikki meni hyvin. (Dippauksia ei onneksi nyt tunneta samalla intensiteetillä kuin silloin, siitä on varmaan kiittäminen kognitiivista jumppaamista.) Miten kummallista ja yksinkertaista…

Kirkossa mietin kyllä sitäkin, että ehkä joku, monikin, ymmärtää tällaisia asioita jo vaikka viisitoistavuotiaana tai kaksikymppisenä. (Onhan niitä hyvin tasapainoisen oloisia ihmisiä.) Ja itse kulkee ja kulkee ja kokee ja kipuilee ja hakkaa päätä seinään ja nyt vähitellen alkaa tajuta, että äh, joissain seinissä on ovi myös ja että joihinkin taloihin ei kyllä kannata edes tahtoa sisälle.

Olen samalla kovin helpottunut ja kovin surullinen, koska ajattelen, että pahin on takana mutta että toisalta en koskaan lakkaa olemasta minä, se tarkoittaa, en koskaan lakkaa olemasta hieman surullinen ja ulkopuolinen, iloa janoava, ehkä hivenen liian luottavainen ja huonosti puoliaan pitävä, paniikissa tiehensä karkaava, puolipäivähajamielinen ja enemmän hyväksyvästä ja toiveikkaasta kuin haukkuvasta ja kyynisestä ilmapiiristä pitävä ja siinä jatkuvasti omaan suvaitsemattomuuteeni törmäävä (en vain kestä “turhien” julkkisten haukkumista - eivät he ainakaan syntipukkeina näy turhia olevan; en myöskään tällä erää koe kestäväni Iltalehden lööppiä miten puolisosi pettää sinua tänä kesänä, itse muotoilisin sen ehkä miten puolisosi osoittaa rakkauttaan torvehtimisen sivussa tai vielä veloenischimmin: nämä ovat kesän kiputilanteet, joissa saatat äkisti ajatella et äh miks mä seukkaan, elämä on yhtä hiton vaahtokarkkitestiä). Ehkä on myös niin, että päättämättömyyteni jatkuu ties kuinka pitkälle.

Huh.

Muutos on niin hidasta silloin kun toivoo sen tapahtuvan ja jälkeenpäin sen vain toteaa tapahtuneen tai olevan ainakin aluillaan. Mistä sen voi tietää, missä kohden etenee? Ei kai voi. Voi vain havaita eron edeltäneeseen tilaan, ankaran abbedissan ja suloisesti hymyilevän abbedissan eron. Tai oikeastaan anakaran abbedissan ja kahden vaihtoehtoisen abbedissan (ja ehkä niiden välimuotojen) eron; tulkinnan ja ymmärryksen eron.

Kotimatkalla urkukonsertista ostamme ensin korvapuustit ja sitten vielä puoliksi pitafalafelin.

Illalla menemme Teatteritelttaan. Suhteeni teatteriin on täynnä epäilyä ja epäonnistumisia (yleensä vain vaivaannun esityksissä), mutta nyt jotakin kolahtaa paikalleen tavalla, jota on sattunut aiemmin vain Tampereen Työväen teatterin Sokrateen puolustuspuheessa ja Kajaanin harrastajateatteri Generaattorin Mustassa Leskessä. (Myös kumpikin niistä käsittelee kuolemaa, kuten nytkin tragediakilpailun osanottajat.) Edes se, että mukana on Napakettu, jonka kulttuurinkuluttamisen tarmokkuus ja into saattaa tuntua välillä lannistavalta - hän lukee etukäteen taustoja ja arvosteluja ja jaksaa ottaa selvää; minun kaikki voimani tuntuvat kuluvan nykyään käytännön asioista selviytymiseen - ei onnistu laukaisemaan arvottomuuden kokemusta. Ja silti huomaan useissa kohdin, kuinka täysin sopimaton maailmanhahmotustapani on teatteriin.

Näen kuvia, jotka voivat näyttää jonkun kuvitellun/koetun tilan kokijan näkökulmasta. Kaikki muu on tavallaan mielenkiinnotonta, paitsi ehkä Lootin vaimo -näytelmää katsoessa syntyvä jumalankaltaisen näkökulma, josta näkee, kuinka kaikki koettavat elää hyvin ja kunnollisesti, muodostaa kantoja ja puolustaa niitä ja kuinka sen seurauksena todellinen hätä ja sen ensimmäisen persoonan sanat jyrätään yli kymmenin poikkeavin tulkinnoin.

Lootin vaimossa pieni, hento nainen kantaa valtavan kokoista, valkoisiin pukeutunutta lapsi-jänistä. Tuntuu ihmeelliseltä nähdä, kuinka jokin havaintokentän tuntuma kääntyy intersubjektiivis-visuaaliseksi kuvaksi: vastuu painaa, sen lähde paisuu kantajaansa suuremmaksi ja kantaja kutistuu, kitistyy, miltei musertuu pienen painon vaatimusten alle.

Myöhemmin Bakkantit 2 -seurue istuu aivan liikkumatta. Erään miehen kasvot muuttuvat ensin naisen kasvoiksi, häivähdyksenomaiseksi, ja sitten hänen kasvojensa liikkumattomuus käy niin hirviömäiseksi, ettei itkua voi enää pidellä käsivarrenmitan päässä kasvoista. En tiedä, onko itkuni katharsista, mutta ainakin se liittyy kauhuun - mekin elämme kaikki kommunikoimattomina pienissä kopeissamme, itse rakantamissamme jäykän kehonkielen vankiloissa sallimatta yleensä minkään ulkopuolisen järkyttää itseä - ja sääliin - haluaisin rynnätä näyttämölle ja halata tanssijoita, jotta he tokenisivat kauheasta jähmettyneisyydestään, jonka yhdistän itse nyt asiasta luettuani siihen jähmettymisreaktioon, jolla jäsentymättömästi hoivaajaansa suhtautuva lapsi reagoi tämän paluuseen tuskallisen odotuksen jälkeen; halu lähestyä kaoottisen helpotuksen vallitessa sekoittuu pelkoon tällaisen lähestymisen seurauksista ja ainoaksi keinoksi käy kangistua kuin kuolleeksi. Itkemisen lopettaminen osoittautuu vaikeaksi nytkin, mutta saan sentään itkettyä sen verran hiljaa, etten häiritse vierustoverieni kokemusta.

Itku tekee hieman vaivaantuneeksi, vaikka tavallaan sopiikin dionyysiseen teatteriin mainiosti.
Hämmennyn jotenkin siitä, että minut saa itkemään samantyyppinen ajan ja liikkeen manipulointi, jollaista esimerkiksi Tarkovski käyttää elokuvissaan ja jota elokuvassa nähdessäni ainoastaan alan nuokkua. (No, toisaalta itken kyllä aina katsoessani Marguerite Durasin India Songin, joka sekin operoi ajan ja liikkeen sumentamisella; ehkä en itkisi, jos en olisi lukenut Durasia? Mutta Duras - hänen tekstinsä onkin aina mennyt suoraan kokemuksen ytimen epämääräiseen, nimettömään huoleen ja ahdistukseen, hahmottomuuteen.) Elokuvassa tietenkin olen täysin ulkopuolinen ja tiedän, että vaikka menisinkin koskettamaan ruutua tai valkokangasta yrittäen vapauttaa sen pinnan olion jähmettyneestä ahdistuksestaan, ei sillä olisi mitään seurausta. Näyttelijöiden luokse sen sijaan voisin mennä, heidän kehonkielensä on liian vahva, että osaisin olla reagoimatta siihen, mutta samalla minut pitää paikallani kirjoittamaton sopimus siitä, ettei yleisö astu lavalle lohduttamaan onnetonta näyttelijää vaan säästelee oivalluksensa ja halunsa auttaa jonnekin toisaalle, missä apua todella tarvitaan, että tämä liikutus tässä on vain lainaa liikutuksista ja kauhuista toisaalla, että oikeastaan tämä olo tässä, tämä asioihin sotkeutumaton itse, ei ansaitse tätä itkua.

Kunpa osaisin eritellä paremmin tuon tuntemuksen, etten ansaitse tällaista liikutusta, nämä ovat toisten murheita. Muilla on niistä vankempi mielipide kuin itselläni silloinkin kun attribuoin ne omiksi murheikseni ja liikutuksikseni. Tunne tavoittaa usein senkin, mihin ymmärrys ei kykene kuinkaan tarttumaan, mille ei vielä ole luotu jaettua sanastoa. (Ja onko mikään sanasto lopulta täysin jaettu, vaikkei täysin yksityistä sanastoa olekaan?) Tunne ei ole yksin minussa eikä tilanteessa, haluaisin nousta ja kolistella portaita alas, viltteihin kääriytyneiden ihmisten ohi, kompuroida lavalle, kulkea ja kosketella käsivarsia, olkavarsia, edes yrittää herättää näyttelijät kaameasta horroksestaan. Mutta samalla olen yhtä jähmettynyt kuin hekin, jähmettynyt katsomoon pelosta, mikä teatterin sääntöjen rikkojaa kohtaisi. Ei jää muuta mahdollisuutta kuin antaa ahdistuksen ja jähmetyksen kasvaa, kunnes se purkautuu tärisevänä itkuna.

Aamulla muistan itkua paremmin suurta jänislastaan kannattelevan äidin. Se on kuvana traaginen, mutta helpommin käsiteltävä. Se ehkä kertoo osittain, miksi sairastuessaan kissat ja koirat näyttävät kasvavan suuremmiksi, miksi unissa ne liikkuvat itseä moninverroin suurempina, miksi puolisot hekin täyttävät helposti maailman mielenliikahduksillaan. Toisia intensiivisesti kannatellessa (sellaisia jaksoja on epäilemättä jokaisen elämässä, välillä sitten on kannateltavana - silloin tuntee itsensä hankalan raskaaksi jänislapseksi joka inttää sillä tavalla kuin äiti on kertonut minun inttäneen hänen vapaapäivänään äiti sinä olet minun äiti sinun pitää viettää koko vapaapäivä minun kanssa minä olen sinun tärkein hoidettava asia) käy kumman läpikuultavaksi, sivulliseksi koko tilanteesta, ja jos joku myöhemmin kiittää, jää miettimään, teinkö minä nyt tosiaan niin, eikö se pikemminkin ollut se asunto, se tunnelma, tilanne, nämä tuolit, puut ikkunan takana, eivätkö nekin olleet enemmän läsnä ja mukana toisen kannattelussa kuin mikään tahtova ja kiinnostunut minä? Sillä minä on tuossa kokemuksessa, toisen kannattelemisessa äkisti niin ohut ja huomaamaton, hyönteismäisen pieni ja persoonaton, ettei sitä oikein muistossa tavoita.

Pieni, hento äiti, joka kantaa jänislastaan selkä yleisöön päin, kasvot piilossa, ja kaikki tietävät, että äiti kantaa lapsensa pois, koska ei jaksa hoitaa häntä enää, että äiti on tyhjentynyt rakkaudesta eikä pysty jakamaan sitä mitenkään.

Se on ymmärrettävä kuva näytelmän osana, mutta maalauksena en sitä ymmärtäisi. Maalauksissa useammin suuri pyhä äiti hymyileekin lempeästi pienelle lapselleen ja katsojan pitäisi oivaltaa kaikki muu.

Herään hämmentävästä unesta. Unessa tapahtumat sujuvat hyvin arkirealistisesti (se on unilleni harvinaista). Uni sijoittuu englantilaiseen kaupunkiin, johon aikuisten kielikurssiseurueemme on majoitettu eri puolille. Minut on laitettu monien muiden kanssa nukkumaan suureen kurssikeskukseen hieman pikkukaupungin ulkopuolelle. Kurssikeskus on kenties vanha kartano, sinne vie pitkä poppelien ja punatammien kuja. Kävelemme kujaa pitkin, otan takaa päin valokuvia kauniissa kellervässä iltavalossa kävelevistä kurssitovereista, jotka näyttävät kävelevän pareittain ja rupatellen. Ohittaessamme kujan varren kojun, jossa myydään hattaraa, popcornia, limonadia ja - se arkirealismista - karusellihevosia, huomaan illan jo hämärtyneen ja ensimmäisten tähtien hieman tuikahtelevan.

Unen tunnelma on hivenen surumielinen ja apea, päivänpaahtama, samanlainen kuin saattaa koettaa äkisti aktiviteetteja pursuilleen ja hyvien ystävien tapaamista sisältäneen kesäpäivän päätteeksi: aika taittaa filtti laukkuun ja lampsuttaa kotiin, hetki ohittui jo, päivän maininki murtuu. Mutta toiset, edellä kulkevat, näyttävät innostuneilta. Hämärästä huolimatta näen, kuinka heidän kätensä elehtivät innostuneesti tahdittaen heidän puhettaan. (Mutta en kuule - vaikka on aivan hiljaista. Ehkä en kuule, koska on hämärä. Unessa en problematisoi tätä, tämä on valveen kysymys.)

Kurssikeskuksessa nojaan ikkunaan otsaa, ikkuna tuntuu ihanan viileältä. Koetan erottaa, ovatko epämääräiset valkeat sutut nyt jo pimeydessä laivoja merenlahdessa. Koetan venyttää sormin silmiä pitkiksi, kapeiksi viiruiksi, se auttaa usein näkemistä. Teen myös kuten mummu teki lukiessaan minulle (en muistanutkaan tätä valveilla ennen unta ja siitä heräämistä mutta nyt muistan selvästi): mummu rutisti vasemman käden nyrkkiin ja nosti nyrkin silmän eteen ja tihrusti sen läpi. (Ilmeisesti se voi auttaa myös vanhuksen plussanäköön tai sitten uskomus selättää intersubjektiivisen empirian mummun kokemusmaailman tässä kohdassa). Valkeat tuhrut eivät kuitenkaan kiinnity mihinkään nimeen tai luokitteluun, ne odottavat. Yksi kurssitovereista koputtaa minua olkapäähän: “Hei, kannattaisi varmaan alkaa laittautua, melkein kaikki ovat valmiina jo! Näytelmään on enää pari tuntia ja me ajateltiin vähän biitsailla sitä ennen!”

Nyökkään, menen huoneeseeni ja viikkaan vaatteet laukkuun. Huomenna kurssi loppuu. On enää päätösjuhlat. En löydä mistään meikkipussia enkä juhlavia vaatteita, joten istun sängylle ja kiedon käsivarret polvien ympärille, nojaan leukaa polviin, tuijotan tyhjää ja muistan, miten erilainen olin silloin kun olin kielikurssilla viimeksi, viidentoista ikäisenä. (Unen kielikurssi on sama kuin se, jonka kävin valveilla.) Kuinka silloin illan hämärtyminen ja viikonloppu viritti odotuksen siitä, että jos jaksaa maalata kajalia silmien ympäri ja rajata huulet ja tupeerata hiuksia, ehkä jotakin voisi jopa tapahtua. Siitä huolimatta, että jo edellisinä viikkoina osoittautui, että kielikursseilla seurustelivat ne ihan samat ihmiset, joilla oli suhde Suomessakin. Sitä paitsi disko aallonmurtajalla oli aika kamala ja kaikki muut tuntuivat osaavan yhteistanssit kappaleisiin “Time Warp” ja “YMCA“. Jos pääsikin tanssimaan hitaita, hakija ei osannut puhua englantia edes sitä mitä itse (kahden vuoden opintojen jälkeen - olin surkean valmistumaton. Tiesin kyllä, että joissain peleissä maila on bat ja joissain club, mutta en tiennyt esimerkiksi, että couch tarkoittaa bussia. Se teki kielikouluun löytämisestä aika vaikeaa, koska en ymmärtänyt ollenkaan, miksi reittiä neuvoessaan perhemajoitukseni isä ja äiti puhuivat koko ajan jostakin valmentajasta. Lopulta menin vain seisomaan bussipysäkille huolimatta heidän selityksistään ja peloistani huolimatta bussi ajoi suoraan kielikoulun eteen.) Mutta eihän jonkun sellaisen kanssa osannut kuvitella menevänsä treffeille, joka ei osaa kertoa mitään mistään! (Minulle oli nuorempana paljon normatiivisempi käsitys siitä, mitä treffeillä tehdään ja puhuminen kuului olennaisesti tuohon kuvaan. Nykyään ajattelen, että tuollainen edellytys on sikäli aika kummallinen, että nautin kuitenkin usein paljon juuri eläinten seurasta, vaikkei meillä ole muuta kuin kosketusten ja eleiden kieli, joka on pienen harjoituksen jälkeen yllättävän ilmaisuvoimainen.) Joku kyllä rantabileissä nuoleksi pitkään niskaani ja selkääni (minulla oli avoin toppi ja hiukset ylhäällä) ja se tuntui hyvältä, mutta en kääntynyt katsomaan, kuka niin teki, sillä näin edessäni istuvien kurssitovereideni ilmeistä, että heistä tilanne oli jotenkin ällöttävä tai pelottava ja ajattelin sen johtuvan siitä, että niskaani nuoleksii joku inhottava tyyppi, ehkä joku keski-ikäinen setä tai alkoholisti tai monen maalaistytön mielestä selvästi vähän pelottava värillinen (minun oli vaikeaa ymmärtää tätä värillisten kavahtamista koska olin tottunut siihen, että monista kavereistani Helsingissä he olivat pikemminkin paljon komeampia ja tavoiteltavampia kuin laimean väriset suomalaispojat; siinä iässä ihastumisasiat ovat monille niin ulkonäkökeskeisiä) - mutta se tuntui hyvältä enkä halunnut sen loppuvan enkä toisaalta tietää, millä lailla ällö nuoleksija oli (en siihen aikaan osannut kuvitella mitenkään, että hän olisi voinut olla ihan mukava ja miellyttävä, sillä odotin pelokkaana, että piipaa-auto tulisi mikä hetki hyvänsä ja kyöräisi minut mielisairaalaan jonkun saatua selville, että oikeastaan ehkä haluaisin sittenkin kuolla mieluummin kuin elää - eivät miellyttävät ihmiset rakastu tällaisiin sekopäihin, se tuntui selvältä) ja niinpä vain istuin muina miehinä kuin mitään sellaista ei tapahtuisikaan. Lopulta nuoleksija kai kyllästyi pinnalta tarkastellen kivimäiseen reaktiotyyliini ja lähti pois. Sen sijaan se, että joku koskettaa minua niskaan, ei ole koskaan lakannut tuntumasta aivan äärimmäisen virittyneeltä.

(Mutta vain valveilla - unessa joskus joku koskettaa minua niskasta ja herään siihen hämmennykseen, ettei se tunnukaan miltään. Herään ajatellen, olenko jo niin vanha että.)

Kaikki tämä karkaa mieleen kun istun unen sängyllä. Miten erilaista nyt onkaan, nyt kun olen - mitä? Vanhempi? Aikuisempi? Väsyneempi? Seestyneempi? Kypsempi? Erilainen? Voin ottaa lasillisen skumppaa ja laittaa nenän päälle ja poskiin viinicouperosa-alueelle värivoidetta ja kajalia juhliin ehkä kymmenen kertaa vuodessa, mutta en tunne samaa poltetta muuttua joksikin muuksi, keksi hyvänsä. En sormeile mustia rintaliivejä miettien, uskaltaisinko kävellä katua niissä ja verkkopaidassa, pukeutua kuten Madonna Desperately Seeking Susanissa. (Ehkä se on vain sen tiedostamista, että joku suostuu makaamaan kanssani vaikken pukeutuisikaan kuten katutytöt, että on muunkinlaisia avuja, esimerkiksi myötätuntoinen asenne, että on myös miehiä, jotka saattavat arvostaa sellaista enemmän kuin vaatteita, jotka huutavat täyttä kurkkua, että haluaisin että joku voisi rakastaa minua, että oikeasti minäkin voisin oppia rakastamaan jos joku viitsisi vähän opettaa. Noin ajattelin näet tuollaisten vaatteiden huutavan, silloin. Minua ei kai saa mikään paheksumaan pissisten paljastavia asuja, koska olen elänyt sellaista naiseksi kasvamisen epävarmuutta, jossa olisin voinut pukeutua vaikka kuinka paljastavasti. Verkkopaitaan en uskaltautunut sentään - kävin kyllä sovittamassa sitä kivat rintsikat päällä, mutta vatsamakkara näkyi ikävästi sen lävitse ja päättelin, että näytän vatsamakkaran takia vähän halvalta ja ettei se kyllä käy. Niin kipeästi en sentään rakkautta halunnut, että olisin laihduttanut ja jumpannut vatsamakkaraani. Se on edelleen uskollinen seuralaiseni ja suojaa minua pukeutumisen ylilyönneiltä.)

Voi, nyt unessa enkä nyt valveilla en harkitse enää juuri koskaan tuollaisia asusteita. Olen myös heittänyt UFFin laatikkoon suurimman osan niistä timangikoristeisista stringeistä ja muista arvelluttavista naisellisuuskapineista, joihin lankesin eron jälkeen, ajattellessani olevani taas pisteessä nolla, siinä pisteessä, jossa voisin ryhtyä vaikka Madonnaksi tuossa elokuvassa. Irtolaiseksi, pelkäksi leikiksi. Mutta en osaa erottaa seksiä ja rakkautta toisistaan sillä tavalla, se erottaminen saa minut epävarmaksi ja syyllistämään itseäni niistä lämmön tunteista, joita joka tapauksessa näytän kehittävän kaikkia niitä kohtaan, joiden kanssa hurvittelen. (Siinä mielessä minun on helppo aavistella bonoboyhteisön rauhanomaisuutta - kaikki ovat olleet kaikkien kanssa ja siten tuntevat toisen intiimin lämmön kautta. He ovat nähneet toisensa haavoittuvimmillaan, tarvitsevina kuin vauvat, he eivät koskaan lakkaa näkemästä toista myös, loistokkuuden ja pätevyyden lisäksi, suloisena, suojeltavana, tyynnyteltävänä.) Enkä kestä rakkaudesta irrallista seksuaalisuutta kaikkialla tulvehtivana tai että joku olettaa, että osaisin sellaisen… unessa pakkaan laukkuun harmaita ja beessejä vaatteita. Eihän minulla niitä valveilla monia ole, beessejä ei kai yhtään. (Valkoinen, vaaleankeltainen, aprikoosinvärinen, maastonvihreä ja beessi on varattu äidille, niihin pukeutuminen olisi vähän sama kuin ihastuisi samaan mieheen kuin ystävätär: sellainen on juurittava alkuunsa, koska se voisi rikkoa jotakin elintärkeää. Onneksi ystävättärien ihastukset ovat yleensä vaikeita ymmärtää. Varmaan siksi, ettemme käyttäydy yhtä estottomasti kuin bonobot, harvoin edes häivähtävän ajatuksen tasolla. Suurimpaan osaan miehistä olisi joka tapauksessa vaikeaa rakastua muuten kuin heidän kanssaan makaamalla, heihin vähitellen totuttautumalla ja siedättymällä, opettelemalla sietämään omia tunnetilojaan heidän seurassaan. Sama pätee joihinkin naisiin, mutta toisaalta - naisia lähelle on yleensä helpompi päästä, koska pukeudumme ja riisuudumme samoissa huoneissa, saatamme saavuttaa hyvinkin intiimejä tiloja ilman oletettua seksuaalisuutta, lapsenomaisen luottavaisina. En osaa vielä kunnolla sanallistaa tätä ajatusta, tämä on haalea aihio. - Mutta takaisin vaateväreihin. Äiti haluaa minun pukeutuvan tummansiniseen ja harmaaseen, joskus harvoin anilliininpunaiseen, mutta haraan vastaan ja tykkään turkoosista, oranssista, ruosteenväristä, metsänvihreästä, tulipunaisesta, pinkistä ja lilasta. Samalla tavalla sisko näyttää ponnistelevan itsepäisesti kokomustine vaatteineen irti niistä mintunvihreistä, turkooseista ja pinkeistä, joilla hänet kotona vaatetettiin.)

Lopulta nousen unessa huoahtaen seisomaan, kävelen vessaan ja katselen kädet ristiluun taakse ristittynä, yläselkää kylmään valkoiseen kaakelipinnoitteeseen nojaten kaikkia noita naisia, jotka levittävät huulipunaa, tupsuttavat puuteria suurella siveltimellä tai vipalla, rajaavat silmiään. Heidän kasvonsa ikään kuin suipentuvat keskikohdaltaan, terottuvat ja suuntautuvat kohti peiliä nenän johdolla. Posket lommottuvat, silmät hehkuvat ja irtautuvat ihosta voimakkaine rajoineen, keuhkotautinen kalpeus tai auringon paahtama tasaruskea ketto päällystää ihon pehmeät sävyerot, sen säälle ja ravinnolle ja saasteille loukkaantumisen, vähän unen, kuormittuneisuuden. Välillä joku huikkaa minulle jotakin, kääntää katseensa hetkeksi minuun päin, hymyilen lämmön tulvahdusta, mutta sitten peili taas imaisee hänet.

En tiedä unessa, haluaisinko olla enemmän kuin he, mihin on kadonnut sisältäni kuumeisen tytön epävarmuus rakastamisen mahdollisuudesta. Näen vain, että heitä ajaa jokin, että ensin peili imee heidät, sitten yö. Eikä minulla ole kiire… nojaan tätä yläselkääni tähän kaakeliin, näin, toinen jalka nilkasta toisen päälle ristittynä. Näin. Takaraivoa kaakeliin, kaakelin viileyttä ihon lävitse kudoksiin, pienten lihasten kiristymistä kallonpohjassa. On myöhä jo.

Irtaudun peilitilasta ja kuljen ikkunan luo. On jo aivan pimeää. Tiedän, että minun pitäisi vain laittaa kumitossut jalkaan ja lähteä yöhön, koska on ehdittävä kävellä merenlahdelle, näytelmä esitetään valaistuna vetten päällä. Unessa ajatukseen kumitossuista ei sisälly ajatusta ortopedisistä tukipohjallisista, jotka tekevät kävelemisestä hieman kivuttomampaa, mutteivät paljon. Edes valkeita tuhruja ei näy. Odotan valojen rävähtävän päälle, mutta mitään ei tapahdu. Kuulen takaani ääniä, jotka kielivät muiden lähtevän jo. Mutta jos muita imee peili, ikkuna ja oman muutokseni rajuus tuntuu imeneen minut tai ainakin tahtoni tai voimani tuossa unessa.

Kummallista kyllä, samalla kun palohälytin alkaa soida, tajuan paitsi seisovani sormet lasilla, myös makaavani selälläni. Valoakin on liikaa ja vääränsävyistä, kissa huutaa yhdessä kännykän herätyksen kanssa. Olen nukkunut levollisesti herätykseen saakka, uskomatonta. Siksi muistan unenkin.

Vielä pitkään herättyäni muistan, kuinka paljon asiat muuttuvat, kuinka minä muuttuu. Kuinka sillä on kausia, jotka poikkeavat toisistaan niin paljon, että on vaikeaa ymmärtää, miten ne mahtuvat samaan muistiin, eiväthän ne helposti mahdukaan, osa piilottelee unissa ja itsen yllättävissä reaktioissa. Ja sitten, kuinka on asioita, jotka eivät muutu: tunne siitä, ettei tiedä, mihin tarkalleen on menossa, avoimuus siksi kokeilla sitä sun tätä, kyvyttömyys identifioitua täysin tai pelkistää itseään miksikään noista kokeiluista - ehkä siksi ne eivät tapaa onnistuakaan, koska en osaa sitoutua niihin pakottautumiseen koko sydämestäni - maailman virkkuukoukun esiin kiskoma muutos, hidas ja salainen muutos.

Kuuntelen Leonard Cohenin Stranger songin ja mietin ystävättären toteamusta, kuinka väkivaltaista ja repivää rakastaminen tämän kirjoissa on (ajattelin sitä arkirealismina ja hellyytenä) ja etsin paikkoja sormille ja varpaille maailman pystysuoralta tuntuvasta kevätseinästä. Sama haluttomuus lähteä kuin unessakin hidastaa farkkuihin pujottautumista, luomulannoitesäkin kuljettamista palstalle. Mikäli muovien takaa nyt jotakin pystyy arvioimaan, on kaunista. Olen hukannut mangoldin siemenetkin.

Päivät seuraavat toisiaan. Uni hupenee, uupumus väistyy. Ensin keho tottuu fyysiseen työhön, sitten se alkaa pettää samoista kohdista kuin ennenkin: jalkapohjasta ja -pöydästä, nilkasta, polvesta. Ajattelen senkin harjoitteena: Jos onkin niin, että sulan ajatusten häivähtävyyteen niihin kiinnittymättä ja hengitän suurempaa yhteenkuuluvuutta puiden alla haravoidessani, kipu merkitsee kehoni rajat, keskiöi huomion. Se pakottaa esiin sen seikan, että tuo oman maailmani täyttävä vihlonta pysyy salaisuutena, jos en ilmaise sitä sanoen tai ontuen.

Jalka tuo takaisin maailmaan, jossa on tulevaisuus ja suunnitelmia. Kannattaako minun opiskella mihinkään seisomista vaativaan työhön, kun näköjään kolmas seisomis- tai kävelypäivä tuo kivun, joka vaikeuttaa kuitenkin nukkumista ja tyytyväisyyttä? Mutta myös istuminen tekee sairaaksi… Ajatukset sukkuloivat. Kipu ja ajatukset tarrautuvat toisiinsa, joudun ajattelemaan erikseen Beppo Kadunlakaisijaa löytääkseni mielteettömyydelle otollisen tahdin.

Yksi kollegoista sanoo lounaalla tai tauolla, että tässä työssä ajatukset katoavat. Mietin hetken ja vastaan sitten, ettei se oikeastaan siltäkään tunnu. Pikemminkin ajattelu ja oleminen vapautuvat. Oudosti hidas, pikkutarkka läpikäyminen muistuttaa vapaata alamäkeen rullaamista tai tunnetta, kun pulkka on tönäisty rinteeseen ja vauhti iskee kyynelet silmistä ja tietää, ettei sitä saa kuitenkaan heti pysäytettyä, miksi edes yrittää. Ponnistelu ja ongelmanratkaisu puuttuvat.

On mahdotonta ymmärtää, montako tuntia teemme työtä tai monta päivää on mennyt ja monta jäljellä. Aurinko siirtyy huomaamatta jalan kipuun saakka. Siitä lähtien itse tai ainakin kipeä kehon osa erottuu muusta maailmasta ja luo intressin ajan kulumiseen. Toki päivä loppuu, on pyöräiltävä pölyisiä katukuiluja ja pallokentän laitaa kotiin. On nukuttava hetki, tavattava ystävä. Sitten on ilta, myöhäkin, pilkomme risoton aineksia ja kokkaamme seuraavan päivän lounasta ja nukahdamme. Naapurin kertoessa häistään olen niin väsynyt, etten osaa sanoa edes, että mekin tänä kesänä joo.

Miten hyvä ja sees, miten erimuotoisia nuppuja silmuja kukintoja, pullistumia, oksakiehkuroita, miten haravoitua nurmea monessa paikassa. Kaisaniemessä posliinihyasintti kukkii valtavina lauttoina ja sen tuoksu ulottuu miltei pisoaarille saakka. Varpuset hyppelehtivät scillameressä, puuhaavat jotakin mikä näyttää kukista juomiselta, mutta eivät kai elävät linnut sellaisia tee, kiiltokuvalinnut korkeintaan. Katsomme pitkään ja tyhjästi kuin lehmänvasikat tieltä, uteliaasti ja aggressiotta, unohtaen muun, astumme nurmellekin, lähestymme, mutta yhtäkaikkisesti näyttää siltä, että varpuset juovat kukista illan lämpimässä valossa.

Ehkä yli nelikymmentuntinen työviikko teettää tällaisia harhoja.

Vähä kerrallaan luen loppuun Eckhart Tollen kirjan Tyyneys puhuu.

Viimeisessä luvussa Tolle puuttuu kärsimykseen, kysyy ja vastaa seuraavasti:

Onko kärsimys todella tarpeen? Kyllä ja ei.

Jos et olisi kärsinyt siten kuin olet, sinussa ei olisi syvyyttä ihmisenä, ei nöyryyttä, ei myötätuntoa. Sinä et lukisi tätä kirjaa nyt. Kärsimys murtaa egon panssarin, ja sitten koittaa hetki, jolloin se on täyttänyt tehtävänsä. Kärsimys on tarpeen, kunnes ymmärrät, että se on tarpeetonta.

Tavallaan Tolle kirjoittaa tuossa samasta asiasta kuin viisautta ja onnellisuutta tutkineet psykologit: Juuri vaikeuksissa syntyvät kantavimmat oivallukset, niiden kauttaa oppii arvostamaan asioiden yksinkertaista sujumista ja luopumaan paniikista pienten ruttujen kohdalla. On tuskin toista yhtä tärkeää oivallusta kuin ymmärtää samalla hetkellä oma rajallisuutensa (en voi osata kaikkea tässä ja nyt eikä minun edes tarvitse sillä onhan täällä muitakin, joilta voin pyytää apua) ja toisaalta rajattomuutensa (se, mitä teen nyt ja tässä kysymyksessä ei mitenkään tyhjentävästi kerro, kuka olen tai miten toimin viikon kuluttua; virheistä ei kannata liikaa masentua). Kärsimyksen tarpeellisuus koskettaa minua myös toisella tavalla: en osaa selittää käytöstäni kolmisen vuotta sitten mitenkään muuten kuin sanomalla, että kärsimys veti minua puoleensa kuin magneetti. En voinut kääntää sille selkääni vaan samastuin siihen voimakkaammin kuin koskaan ennen. Voimakkaammin kuin lukioiän turrassa masennuksessa maailman pilaantumisesta ja elämän vaikeudesta, voimakkaammin kuin tajutessani omien valintojeni kontekstissa, että joissakin tilanteissa ei vain ole yhtään oikeaa ratkaisua eikä onnellista loppua (sen seurauksena ryhdyin kasvissyöjäksi, koska toisissa tilanteissa tyylikkään valinnan mahdollisuus sentään suodaan ja tuntui tyhmältä olla arvostamatta sitä, kun kerran toisaalla olin niin järkyttynyt sen puuttumisesta). Kärsimys ikään kuin kutsui minua kohtaamaan elämän puolia, jotka koin senhetkisen ympäristön kieltävän itseltäni voimakkaasti. (Kuten eilen kirjoitinkin, minusta eroaminen ja elämäntyylin täysi muutos tuntui kuolemiselta, sen jonkin aiemman minän loppumiselta.)

Toinen tärkeä itsen korostumista koskeva oivallus, josta olen aiemminkin kirjoittanut ympäristöestetiikan innostamana (ja jossa meillä haluaminen on oikein -kulttuurin kasvateilla lienee paljon tekemistä), pulpahtaa myös esiin Tollen tekstissä:

Miten surkea sää.

Hän ei edes ymmärtänyt soittaa minulle takaisin.

Hän petti minut.

Pieniä tarinoita, joita kerromme itsellemme ja muille, usein valitusten muodossa. Ne on suunniteltu tiedostamattomasti kohentamaan meidän aina puutteellista minuuden tunnettamme oikeassa olemisen ja jonkin tai jonkun väärässä olemisen kautta. Oikeassa oleminen asettaa meidät kuvitellun paremmuuden asemaan ja vahvistaa täten väärää minuuden tunnettamme, egoa. Samalla muodostuu jonkinlainen vihollinen: kyllä, ego tarvitsee vihollisia määritelläkseen rajansa, ja jopa sää voi palvella tässä tehtävässä.

Tavaksi tulleen mielen suorittaman arvioinnin ja tunne-elämän kutistumisen myötä sinulla on henkilöitynyt, vastahakoinen suhde elämäsi ihmisiin ja tapahtumiin. Nämä kaikki ovat itse luotua kärsimystä, mutta niitä ei tunnisteta sellaisiksi, sillä ne tyydyttävät egoa. Ego tehostaa itseään vastustuksen ja ristiriidan avulla.

Kuinka helppoa elämä olisikaan ilman noita tarinoita.

Sataa.

Hän ei soittanut.

Minä olin siellä. Hän ei ollut.

Tahtoisin kursivoida yhden fraasin, mutta koska lainaus on aika pitkä, kirjoitan sen vain tähän alle uudelleen kursiivissa: ego tarvitsee vihollisia määritelläkseen rajansa, ja jopa sää voi palvella tässä tehtävässä. Kuinka tuttua. Mutta olenko tyytymätön säähän sellaisenaan, vai tyytymätön siihen, miten harmaanruskea kosteansumuinen tasapaine liukuu suoraan, laimentamattomana mielialaani? Eroaako mielialani säästä, erottuuko se siitä kuin suurin ponnistuksin? Miksi erottaa mieliala säästä, vuodenajasta, tilanteesta, ympäristöstä ja attribuoida se itselle?

Tolle käyttää sanaa “vihollinen”. Gradu-ukkelini Chicagon pragmatistit kirjoittavat taas “vastuksesta” tai maailman “vastustavuudesta”, joka paljastaa minän. Heidän maailman vastustuksen ajatuksensa nivoutuu tiiviisti kysymykseen siitä, miksi arkikokemuksemme maailmasta sisältää objekteille attribuoituja animistisia piirteitä. Vastaus kuuluu: koska maailma vastustaa meitä aktiivisesti. Mutta näin tapahtuu vain kokemuksissa, joissa emme ole täysin läsnä, eli vasta kun minä konstruoidaan, vasta kun osaamme hahmottaa, että minun käteni ei voi työntyä tämän pöydän läpi, koska tämän pöydän materia vastustaa aikeitani. Alkuperäinen animismi, jossa minä ei hahmotu objektina, ei hahmota elävyyttä tai aktiivisuutta minkään objektien piirteiksi vaan ikään kuin koko systeemin tai maailman ominaisuudeksi: Asiat tapahtuvat jollakin tavalla ja sillä siisti. Objekteihin päädytään, kun maailmaan halutaan vaikuttaa jollakin tavalla, kun halutaan tietty lopputulema jonkin toisen sijasta ja on valittava asioihin vaikuttamisen tapa. Silti meiltä ei katoa maailma ilman objektijakoa. Esteettisessä (ja uskonnollisessa) kokemuksessa minän ja maailman vastakkainasettelu äkisti purkautuu ja siitä seuraa täyttymyksen tunne, nautinto. Perustaso, pohjan asetelma (ei todellisempi, mutta ihmisen kehityksessä varhaisemmin ilmentyvä) on pragmatisteilla kuitenkin juuri jakamaton, objektivoimaton maailma ja he korostavat, kuinka suuria oppimisponnistuksia maailman luokitteleminen ja pilkkominen vaatii. Siinä suhteessa he ovat nähdäkseni samoilla linjoilla Tollen ja muiden mystikkojen kanssa. Yhteys vallitsee jo, sille on vain avattava silmät.

Pidän enemmän pragmatistien käyttämästä sanasta vastus kuin Tollen vihollisesta. Sillä eihän ole niin, että objektien tarjoama vastus näyttäytyisi aina vihamielisenä. Esimerkiksi tikapuiden puolien vastus tuntuu kiivetessä varsin tervetulleelta, ja sen ymmärtäminen, että vastuksista on enimmäkseen meille hyötyä ja että käytämme niitä kärkkäästi, auttaa osaltaan ymmärtämään, miksi helposti tarkastelemme maailmaa tällaisesta itsen ja sen erottelevasta näkökulmasta. En ole myöskään aivan varma, kuinka mahdollinen on Tollen suosittelema astahdus kokonaan arvottamisen ulkopuolelle. Tuskin ainakaan lopullisesti. (Eikä Tollekaan tunnu niin väittävän.) Ensin ainakin tuntuisi hyödylliseltä ottaa tavoitteeksi asioiden monipuolisempi tarkastelu, sen ymmärtäminen, kuinka maailman vastustavuus tekee monet toimet mahdollisiksi ja kuinka vaikeuksien tarjoamista oppimisen ja oivaltamisen mahdollisuuksista voisi tulla harmistuksen sijaan tai lisäksi myös kiitolliseksi.

Tollen sitaatissa on mielenkiintoinen väite siitä, että perusasenteen vastahankaisuuden synnyttämät kärsimykset jäävät tunnistamatta, koska ne tyydyttävät egoa. Tuossa taitaa olla totuuden siemen! Mikäpä piirtäisi itsen niin kirkkaasti esiin kuin ikävä, nimeämätön, tyytymätön paine? Ja silti, on uskomattoman vaikeaa omaksua elämäntyyli, jossa tyytyy iloiten siihen, että saa päivittäin ruokaa ja unta ja hieman rakkauttakin. Vaikka älyllistyksen tasolla ilmoittaa tyytyvänsä näihin, pian jo pulpahtelee jostakin lisäyksiä: “juu ja sitten se tuoli omenapuiden alla!” ja “oman alan työkokemusta, pliis”. Puhumattakaan tästä: “Koira! Koira!” Kas niin, maailman vastahankaisuus saa egon toiveet entistä selvemmiksi.

Oletan kyllä, että sekä pragmatistit että Tolle ovat oikeassa kirjoittaessaan siitä, kuinka esteettinen kokemus (tai mitä nimeä siitä tahdotaankin käyttää: todellisuuskokemus, todellisuuselämys, pyhän kokemus, uskonnollinen kokemus - nimet ja erottelut vaihtelevat, mutta pohjimmiltaan kyse vaikuttaa olevan samasta ilmiöstä) paljastaa meille hetkeksi konkreettisesti, missä maailmassa jo elämme, millaiset mahdollisuudet jokaiseen tilanteeseen, säähän ja päivään sisältyy, jos vain osaamme purkaa vastakkaiasettelun ja keskittyä läsnäoloon ja luopua tarinoiden häiriöäänestä, kohinasta. Mutta kuinka tarinoista päästetään? Joitakin keinoja on helppo nimetä: fyysinen rasitus, liikkumisen hidastaminen tai nopeuttaminen äärirajoilleen, orgasmi, hiljaa oleminen yhdessä, aisteja riittävästi stimuloiva tilanne jossa ei tarvitse pelätä esteettisiä loukkauksia vaan uskaltautuu antautumaan kokemukselle (kuten kävely metsäpolkua pitkin keväisin; esteettinen loukkaus ja sen suhde egoon tai sen puuttumiseen olisi kiinnostava aihe, josta pitäisi ehkä muistaa joskus koettaa kirjoittaa).

Tarinoiden voimakas läsnäolo on helppoa testata lukemalla esimerkiksi Tolle-sitaatin viimeinen rivi: “Minä olin siellä. Hän ei ollut.” Virkkeet eivät kerro, mikä henkilöiden suhde on, mutta silti niiden lukeminen synnyttää ainakin minussa tietynlaisen, hivenen surumielisen vireen. On oikein tartuttava tuohon mielteeseen ja ravisteltava sitä toisin tarinoin, jotta se hellittää: Entä jos kyse olikin siitä, että puhuja pelkäsi tuon toisen ilmaantuvan paikalle ja vaivaannuttavan tunnelman? Tai jos kyse onkin siitä, että puhuja on ikävässä paikassa, jossa on jotenkin mahdotonta välttyä tuskalta ja nöyryytyksiltä, ja iloitsee salaisesti sisällään sitä, ettei tuo rakas toinen joudu kohtaamaan näitä samoja tuntemuksia, koska on toisaalla? Voihan virkkeisiin lukea myös ylpeyden omasta vastuun kantamisesta ja paheksunnan siitä, kuinka toinen nyt tuolla tavalla jätti tulematta ja osallistumatta yhteisiin asioihin, mutta se ei tunnu tulkinnan mahdollisuutena yhtä kiinnostavalta, koska operoi niin tiukasti itsen esittelyn ja imagon tasolla.

Kuinka vaikeaa onkaan lukea äidinkielen virkkeet niin, ettei niihin liity mitään muuta! Tietysti niihin liittyy muuta! Miten me muka ymmärrämme kirjaimista tai äänteistä koostuvat sanat, ellemme niihin liittyvien assosiaatioiden kautta? Ehkä kyse onkin assosiaatioiden päivittämisestä, puuttumisesta siihen itsestäänselvältä tuntuvaan vastaavuuteen ilmaisun “sataa” ja tietyn mielteiden ja tuntemusten vireen välillä. En keksi muuta tapaa päivittää assiosiaatiot kuin tietoinen avoimuus kokemukselle, tietoinen läsnäolo tilanteissa, joihin voidaan painaa nuo sanojen leimat. Tietoinen käytös toisella tavalla noissa tilanteissa, kokeileminen. Sade ei ole oma haasteeni, mutta tuo Tolle-sitaatin viimeinen rivi on. Ja kuitenkin koen huikaisevia onnen ja oivalluksen tunteita yksin, rauhassa.

Oikeastaan vasta näin kirjoittaessani säpsähdän siihen huomioon, että tunnen itseni yksinäiseksi vain seurassa tai ajatellessani jonkun tarkkailevan olotilaani tai eläessäni suhteessa, jossa tärkeistä asioista ei saa enää puhua. Ehkä varon joinakin jaksoina ihmisten seuraa, koska se saa minut tuntemaan itseni moninverron yksinäiseksi itsekseni olemiseen verrattuna?

Millaistahan olisi olla sellainen henkilö, joka ihmisiä ja hälinää täynnä olevassa huoneessa ei yleensä koe syvempää ja viiltävämpää yksinäisyyttä kuin missään muualla? En usko, että tämä on tarpeellinen kysymys, se kontrastoi taas itsen tuosta toisesta, ehkä kuvitellustakin ja mahdottomasta toisesta. Millaista olisi sijaita tuossa hälinäisessä huoneessa ja hyväksyä yksinäisyys sen keskellä niin täydellisesti, että äkisti tuntisi loksahtavansa tilanteeseen luontevasti, omalla hiljaisella tavallaan?

Miten ihmiset osaavat nukkua krapulaansa? Herään väsyneenä mutta toimeliaana ja Vompsu herää muassani, kolisee vessanovelle silmät melkein viiruina sirrittäen. Ajattelen, että kello on varmasti jo kauhean paljon, olenhan juonut illalla pari lasia skumppaa ja lasin viiniä ystävien tupaantulijaisissa, asunnossa jonka ikkunasta näkyy vauvantalkkikouluksi kutsumamme ruotsinkielinen ala-aste, jonka jumppasalin balettitunneilla kävin pelosta jähmeänä monta vuotta. Kun seison skumppalasi kädessä ja katselen eteläikkunan lävitse koulun julkisivua, muistan tarkalleen, miltä portaikossa tuoksui ja miltä tuntui istua kylmillä rappusilla balettitrikoissa, kylmyys jännityksestä ajatukset pois imien. Ja nyt on äkisti aamu, vasemmassa silmässä elohiiri.

Luen loppuun naisten keski-ikäistymisestä kertovan kirjan ja hämmästelen lukua, jossa äkisti kirjoittaja alkaakin selittää jumalasta. Tai ei kai siinä mitään hämmästystä pitäisi olla, onhan kirjoittaja pappi ja teologi. Mutta tuntuu vain niin kummalliselta, en ole varautunut jumalasta puhumiseen. En kuitenkaan suutu sillä tavalla kuin olisin ehkä vielä viisi vuotta sitten suuttunut. Luen vain luvun läpi ja ajattelen laimeasti, että tämä ihminen mieltää jumaluuden ja pyhyyden jotenkin hyvin eri tavalla. Itse en osaa sanoa, onko minulla oikeastaan tarvetta transsendenttiin. Minulle tuntuu toistaiseksi aivan riittävän suurelta ihmeeltä se, että maailmassa on niin monia näkökulmia ja elämäntyylejä ja ettei kukaan voi koskaan hallita niitä kaikkia. (Siksi juuri ei tarvitse suuttua jumalapuheesta: se puhutaan jostakin toisesta huoneesta, elämänkäsityksestä, jota luonnehtii transsendentin tarve.)

Kuinka selittäisin tuon (hypoteettisen) näkökulmaisuuden periaatteen? Ehkä yksi tapa olisi sanoa, että jokaisella eliöllä (myös kasveilla ja sienillä, vaikka niillä ei olekaan silmiä - siksi näkökulma on vähän huono sana) on elämisensä jatkumisen ja vahvistamisen intressin myötä (ja kulttuurisilla eläimillä näiden lisäksi ja usein näitä kummasti vääntävä kulttuuristen innovaatioiden ja käytäntöjen jakamisen) näkökulma, joka poimii maailmasta esiin tiettyjä piirteitä, toisaalta estää kokemasta toisia piirteitä. Vieraiden näkökulmien suhteen on aika avuton: on sen informaation varassa, jota toisilta saa näiden käytöksestä ja puhuvien olioiden tapauksessa myös näiden sanoista. (Tosin jos sanat ja muu käytös tuntuvat todistavan ristiriitaisesti, sanoihin on vaikeaa luottaa: nillä on niin paljon helpompi valehdella, kuten jokainen on varmasti huomannut. Juu ei minulla mitään hätää ole, ja niin edelleen.) Ajattelen näkökulmia hieman kuin talojen eri huoneiden ikkunoina.

Seison talossa, huoneessani, katselen ulos. Ikkuna ja huone asettavat rajoitteensa siihen, mitä voin nähdä. Jos kuljen toiseen huoneeseen (viereiseen huoneeseen - tässä allegoriassa ei voi siirtyä ensimmäisestä kerroksesta viidenteen tahdonvoimalla, vaan edetä huone ja porras kerrallaan lihasvoimin), näkymäni muuttuu hieman ja saattaa innostaa minua tutkimaan taloa perusteellisemmin. Kehoni ja kokemukseni talosta en kuitenkaan voi astua ulos. Mutta kun kuljen hitaasti huoneesta toiseen, voin muistaa olleeni erilaisissa huoneissa, joista avautuu erilaisia maisemia. Saatan kaivata kaukaa sitä huonetta, jonka ikkunasta näkyi ruohoa suoraan ikkunan alareunan tasalta, esimerkiksi. Saatan unohtaa ahdistuksen, joka tuohon huoneeseen liittyi niin vahvana, että päätin avata oven ja astua käytävän hämärään. Sillä toki oli syitä, joiden vuoksi astuin käytävään ja jätin tuon huoneen vain muistojeni osaksi.

En näe taloa, jossa asun. En näe sitä muuten kuin katsomalla talon heittämää varjoa nurmikolle ja viereiseen taloon. Viereisen talon ikkunoista saattaa toisinaan heijastua lähes eheä kuva osasta taloani (siitä osasta joka näkyy tuosta ikkunasta). Mutta kokonaisuutta ei koskaan näe, vaikka voinkin tutkia taloani hitaasti ja vaivalloisesti. Lisäksi talossa on runsaasti rakenteita (rakenteet ovat hitaita prosesseja, kirjoitti Dewey, niin hitaita, että voimme hahmottaa ne jonakin melkein pysyvänä), joita en tarkalleen ottaen pysty hahmottamaan, ellen revi taloa rikki: kivijalka, eristevillat ja muurin sisätiilten väri, kupariset putket, jotka sukeltavat kellarista kohti toisia taloja.

En osaa sanoa, tarkoittaako se, että ajattelen nurmen, metsän ja toiset talot, jonkinlaista transsendenttia. Mutta ainakaan en osaa muodostaa ajatusta, että joku olio voisi yhtäaikaa hallita kaikki näkökulmat; näkökulma kuitenkin tarkoittaa juuri sitä, että vain yksi noista olosuhteista luonnehtii juuri nyt tätä näkymääni ja tapaani asettua tilaan tai hapuilla kohti ovia tai ikkunoita. (Olkoonkin että jokaisesta huoneesta on konkreettiset ja vankat yhteydet talon toisiin huoneisiin ja myös toisiin taloihin putkien, viemärien, kaapelien kautta.) Siksi ällistyn siitä, että kirjassa puhutaan jumalasta. Koettelin ajatusta niin kauan sitten, lapsuuden uskonkriisissäni, ja sen hylkäämiseen liittyi pitkään valtavan tarvitsevuuteni aiheuttama pettymys ja viha, jotka nyt vähitellen ovat kadonneet niin että jäljellä on enää hämmästys siitä, kuinka jotkut säilyttävän varauksen tuollaiseen kaikki näkökulmat nielaisevaan olioon, jota luonnehtii jonkinlainen hyväntahtoinen tietoisuus. (Tietysti kaikki näkökulmat voidaan ajatella osaksi kaikkien näkökulmien kokonaisuutta, ja tämä ajatus on epäilemättä tärkeä, mutta miksi sen kokonaisuuden pitäisi olla intresseinen - pyrkimys hyvään on intressi - ja sisältää tietoisuutta yksittäiset näkökulmat ylittävällä tavalla?) Mutta turha minun tätä lienee pohtia, sillä en itse koe sellaista varausta tärkeäksi. Minulle on kyllä henkisyys ja pohdiskelu tärkeää, ja ystävyys, rakkaus, pyhyys, luonto, elämä ja kuolema askarruttavat kovasti, mutta en ymmärrä, millaisesta huoneesta käsin niistä puhutaan jumalan käsitteen kautta. Mutta tuntuu turhalta takertua ikkunanpokiin, kun olennaista on näkymä ja valo huoneessa, vesi- ja viemärijärjestelmän toimivuus, kyky tuntea iloa sateesta ja pääskysistä.

Koen tyytyväisyyttä siitä, etten pillastu jumalan mainitsemisesta kuten joskus ennen. Järkytys tekee näet vaikeammaksi suhtautua niihin ihmisiin, jotka uskovat tai haluavat uskoa. Ei sellainen tunnu tarkoituksenmukaiselta. Samalla tavallahan hekin pohtivat, miten edistää yhteistä iloa ja hyvää ja mikä siinä ja siinä tilanteessa olisi oikea tyyli lähestyä pulmia. Tai: samalla tavalla kuin uskonnottomat hekin voivat kangistua muodollisiin, kauan sitten omaksuttuihin tai muilta ripattuihin ratkaisuihin ja suhtautua välinpitämättömästi pyrkimykseen ponnistella rikkaamman näkökulman saavuttamiseksi.

Lukiessani kirjan viimeistä lukua puhelin alkaa soida. Koska vain Viin soittoääni on tuollainen (en tiedä, miksi niin on, en oikein osaa edelleenkään käyttää puhelinta muuhun kuin soittamiseen ja vastaamiseen samalla tavalla kuin lankapuhelintakin), ajattelen hänen soittavan. Mutta kyseessä onkin herätyskello, joka on jäänyt päälle lauantaiaamulta: kello on vasta hieman vaille kahdeksan. Taivastelen asiaa ääneen, ja Vompsu-parka ilmoittaa tietäneensä kyllä koko ajan, ettei kello ole vielä juuri mitään ja ihmetelleensä, miksi ihmeessä herään sellaisella vimmalla aamuyöstä.

Tuntuu onnelliselta saada maata sängyssä ja tietää, että illalla tapaa ystäviä, syö sushia ja vaihtelee siemeniä. Onko mitään parempaa? Viis kaikista vaikeuksista, eiväthän ne vaikeudet, joita kohtaan, ole mitään suuria ja ikäviä asioita, vaan pientä häiritsevää vipatusta, hieman kuin elohiiri. Että saa kääriä susheja, istua ja syödä niitä, tanssia ystävien kanssa, että kypsyy ajatukseen, että on kenties astuttava hämärään käytävään, jotta voisi käydä uuteen huoneeseen, ei kai sen parempaa voi toivoa.

Etenkin kun olemme yöllä kotiin matkatessa nähneet hiiriä tai myyriä, sellaisia takapuolestaan paksumpia pieniä harmaanruskeita viliseviä otuksia, joilla on pienet ihonväriset kädet, joilla ne tarttuvat ruokaan. Hiirimyyrät ovat sukeltaneet esiin pensaiden alta puistossa, puikkelehtineet ja hyppineet nurmen koloihin, pujahdellet takaisin maan pinnalle käytävistään, kuhisseet ruokapaikalla. Seisomme pitkään ja katsomme hiiriä ja minua kuristaa pelko, että hiirille viety ruoka onkin ehkä myrkkyjyviä. (En muista, olenko kertonut tästä blogissa, mutta siskoni meinasi kuolla kaksivuotiaana syötyään mummun mökillä vaaleanpunaiseksi värjättyjä rotanmyrkkyjyviä.) Hiirimyyriä on valtava lauma, ehkä lämpimän talven peruja. Ehkä ne ovat samoja otuksia, jotka asuvat tarvikelaatikkoani palstalla ja joiden häätämiseen en ole vielä löytänyt itsestäni jyrkkyyttä ja inhoa.

Katselen hiiriä ja tunnen onnea niiden kuhisemisesta, ruokainnosta.