Veloena

Joskus päivät paakkuuntuvat sellaisiksi, että yksinkertaisesti murtuu. Jokin pieni kilaus riittää siihen, että koko rakennelma sortuu sellaiseksi pölyäväksi tomuksi, jota maa palstalla on, jos sadetta ei ala kuulua. (Meillä sentään täällä rikkaassa länkkärilässä on vesijohto palstan reunalla. Eikä meidän olisi edes pakko viljellä itse - mutta toisaalta, jos syön muualta ostettua ruokaa, siihen liittyy todennäköisemmin enemmän luonnonvarojen kulutusta ja leipäännystä oman maanmuokkausiloni sijasta.)

Äiti pälpättää puhelimessa hyväntuulisesti häämekosta ja pöytäliinoista, hänestä ne on ostettava uusina, yhtenäistä kuosia. Eikä lapsuudenaikainen lakana käy häämekon kankaaksi, koska ei niin pehmeästä kankaasta tule edustavan näköistä pukua. Meinaan parkaista puhelimeen, etten pysty edustamaan muutenkaan. Ei se ole tärkeää! En onnistu sellaisessa kuitenkaan enkä tahdo yrittää! En halua, että kenenkään peltoihin ajetaan myrkkyjä pukuni ompelemiseen käytettävän kankaan takia! Yritän mutista jotakin vastaan, mutta samalla bussit ajavat äidin ohitse. “Sanotko uudestaan, en kuullut.”

Sanon jotakin sen tyyppistä kuin että ekologisuuteen haluaisin pyrkiä. Se ei herätä samanlaista vastustusta kuin se, että sanon, etten tahtoisi vahingoittaa ketään enkä mitään. (Mahdoton tavoite, pitäisi kuolla saman tien. Mutta suuntana - en oikein osaa muutakaan.) Ekologinen on kätevä lokero, se ei syyllistä sitä, joka hakee syyllistymisen aiheita. (Hitto, että on vaikeaa olla syyllistymättä. Eikä se auta pätkääkään, menneisyys on potkaistava kumoon. Mutta kun potkaisee menneisyyden kumoon, jääkö sitä ilmaan leijumaan? E-hei.) “Juu tietysti ekologista”, sanoo äiti ja puhuu samaan vetoon Hempan pöytäliinoista, joissa oli pieniä kukkia.

Olen kävellyt illan ostoskeskuksen käytäviä, haeskellut mekkoa ja katsellut ihmisiä, paennut myyjän ystävällistä heitä takaisin käytävän anonyymiin tilaan, miettinyt mitä ihmettä tehdä tälle elämälle, onko sittenkään hyvä ajatus mennä naimisiin, jos hajoan näin pieneksi ja tomuavaksi enkä pysty juuri kuinkaan luottamaan siihen, että minulla on tahto tai että jokin tahtomiseni voi olla perusteltu niin, että voisin itse hyväksyä sen riittävän hyvin ja vakuuttavasti esitetyksi; ei kai ainoaan vaihtoehtoon tyytyminen mitään tahtomista ole. Vai voiko olla, jos tuohon suuntaansa sitoutuu vilpittömästi? Olen myös raivoissani siitä, että annan teoreettisen kunnostautumattomuuteni tällä tavoin järkyttää itseäni - enkö muka jo useita vuosia sitten sanonut hyvästejä koko ajatukselle, että ajatuksillani voisi olla mitään relevanssia täsmällisen ajattelun piireissä, jossa ollaan kiinnostuneita ihan eri tason kysymyksistä? Miksi hitossa koko asia järkyttää? Kuinka monta vuotta joutuu tekemään surutyötä jonkun sellaisen vuoksi, josta kuvittelee luopuneensa jo kymmenet kerrat? Miksi minun pitäisi kaikki ymmärtää? Miksi minun pitäisi kyetä teoreettiseen keskusteluun? Enkö muka jo päättänyt antaa abstraktioista murehtimiselle kenkää? Enkö ole saanut riittävästi osoituksia siitä, että se jos mikä tekee minut onnettomaksi? Miksi ihmeessä en anna itselleni lupaa siihen, että pidän tärkeimpänä rakastavaa asennetta ja annan muiden ahdistella itseään sen ehtojen rakentelulla? Ei kai minun hitto vie pidä ryhtyä ajattelun suhteen omavaraiseksi? (Siitä ei kyllä voisi tulla mitään.) Eikö riitä, että tuo yksi mies uskaltautuu rakastamaan minua, vaikka olen lainattujen ajatuspätkien sotkuinen kasa enkä osaa tehdä yhtenäistä kudosta, en edes sitoa lankoja peräkkäin ja kääriä sievälle kerälle ja parun siitä johdosta?

Mutta - entä jos asenteeni ei olekaan rakastava mutten vain itse näe sen tuhoavuutta? Jos menisin naimisiin jonkun vakaan kanssa jota en onnistuisi järkyttämään - mutta sellaista en osaa kuvitella, tiedän väsyväni aika pian sellaiseksi itsensä mieltävän ihmisen tapaan käsitellä asioita, mieltää minut pikku raukaksi, jota pitää suojella hankalilta tilanteilta sen sijaan, että minun annettaisiin ahdistua, itkeä itkuni ja sitten toipua. (Tunne ei kestä kauan mutta sen jälkeinen pomminlyömä tyhjyys lienee aika piinallista seuralle, sen myönnän. Minusta on ihmeellistä, että joku uskaltautuu elämään kanssani, näiden voimakkaiden suuntien ristivedossa. Käyttäytyä järkevästi ja olla tukahduttamatta tuntemaansa… huuooh.) Olen onnellinen kihlauksesta, se on tärkeintä ikinä elämässäni tapahtunutta siinä mielessä että se merkitsee, ettei ponnisteluni koettaa luottaa itseeni ja muihin ole ollut aivan turhaa, mutta samalla kuvittelen itselleni tärkeäksi ponnistaa iloon, koska asun sentään (tutkitusti) mielenterveyskuntoutujan kanssa; saan näyttää suruni ja epätoivoni ja suunnanpuutteeni ja saan niihin apua, mutta minun on itse silti tehtävä päätyö niiden käsittelemisessä, koska toisella on omissa tunteissaan ja asenteissaan tekemistä. (Ei hän kyllä mielenterveyskuntoutujalta tunnu, ihanalta vain, mutta tiedän kerrottuna, mitä häneen heijastuvat ylenmääräiset paineet ovat ennemmin saaneet aikaan enkä tahtoisi aiheuttaa tuollaista painetta, enhän kestä nyt itsekään edes äidin pöytäliinatohotusta.) Kuukautiset ovat myöhässä enkä tavoita sormin kierukan lankaa, sekin saa levottomaksi. En haluaisi tulla raskaaksi juuri tässä vaiheessa, luulen etten tekisi nyt aborttia - ja eikö se kuulostaisi lapsesta juuri siltä, että hänen vanhempansa ovat menneet naimisiin hänen takiaan (ja ne syyllisyydentunteet, joita lapsi attribuoisi itselleen perheen sisäisistä kahnaustilanteista - huh, olen itse taistellut ihan tarpeeksi jo sen kanssa, että toivottuna lapsenakin olen estänyt vanhempiani eroamasta silkalla olemassaolollani, kun he kuitenkin ovat selvästi vaikuttaneet onnettomilta parisuhteensa vaikeimpina kausina ja sanoneet syykseen olla eroamatta yhteiset lapset). En tiedä myöskään lainkaan, pitäisikö minun nyt vain nöyrtyä ja kouluttautua sähkömieheksi tai joksikin mitä tarvitaan, paitsi että pitäisin vihoviimeisenä piikata seiniin väyliä yhä uusille pistorasioille yhä uusia kuluttavia laitteita varten. Koen asian taas kerran mieleeni palatessa koulutukseni menneen täysin hukkaan ja suhtautuneeni hirvittävän vastuuttomasti panoksiini yhteiskunnan kehittämiseen; miksi ihmeessä tuhlasin aikaa johonkin aivan toivottomaan yritykseen senkin jälkeen kun tajusin, että olen lopulta kiinnostunut paljon konkreettisemmista asioista? Siksikö etten tiedä, missä parhaiten olisin hyödyksi? Eikä tuolla kaikella ahdistuneella pohdinnalla ostoskeskuksen käytävillä ole merkitystä, se katoaa kivettymättä miksikään päätökseksi, korkeintaan ajatukseksi siitä, että voisin hakeutua uudelleen ammatinvalintapsykologin pakeille. Hän on kuitenkin siinä erityisessä asemassa, että kuuntelee kiinnostuneena muttei esitä mitään spesifejä ehdotuksia, avaa vain väyliä kysymyksin. Kun ei tarvitse koettaa mukautua toisen intresseihin, voi vähitellen alkaa erottaa tästä sotkuisesta spagettioksennuksesta (jollaiseksi ajatukseni miellän sekä hyvinä että huonoina päivinä) jotakin suuntaa. Viimeksi sain häneltä sentään aika hyvin tukea ja aloin suhtautua jotenkin positiivisesti ajatukseen, että seison edelleen pelin lähtöruudussa itseni elättämisen ja pätevyyden kannalta. Aloin miltei ajatella sitä enemmän mahdollisuutena kuin vankilana, josta tuskin löydän tietä mihinkään. (Kuinka ihanaa olisi, jos olisi myös runojenkoostamispsykologi, joka osaisi valaa luottamusta siihen, että saisin järjestettyä tuon kaoottisen materian kasan jotenkin rakenteisemmaksi paakuksi, jonka voisi lähettää pois, jos ei muuta, niin todettavaksi, ettei sekään naula vedä.) (Olisi myös kiinnostavaa, jos voisi tosissaan palata täysin lähtöruutuun, sillä tavalla että osaisi jättää huolestuksen aiemmista valinnoista ja niiden pieleen menemisestä, että voisi vaihtaa nimensä, osoitteensa, puhelinnumeronsa, asuinpaikkakuntansa ja niin edelleen. Mutta kaikkialle minne kulkee, ihmiset kysyvät: “Ai, mitä sinä sitten sitä ennen teit? Etkö pitänyt siitä?” ja niin edelleen. Jopa hautausmaalla parin viikon duunissa minusta puristettiin ystävällisyydellä ulos kaikki se, mistä olin ajatellut vaieta. No, turhaa spekuloida ajatuksella, jota ei voi toteuttaa. Sillä vaikka kukaan ei kysyisi mitään, muistan itse. Enkä toisaalta haluaisi muistini katoavan - silloinhan tekisin ehkä samat virheet uudelleen.)

Aamulla saan sähköpostia siitä, että yksi kirjoituksistanikin on kadonnut melkein kokonaan. Se tosiaan näyttää tehneen niin, ja poistan alun tyngänkin, koska eihän siinä yksin mitään mieltä ole. Kirjoitus käsittelee Jorma Ollilaa ja muutosoptimismin tukemista intellektuaalisesti kutkuttavana kysymyksenä ja syväekologian miksi-kysymystä ja median velvollisuutta jaksaa kysyä tuota miksiä ja teknologiapolitiikkaa (laitan uudestaan linkin ystävän mainioon kirjoitukseen, jossa käsitellään alhaalta ylöspäin kulkevaa kehittelyä ja sitä kuinka se on tuulivoimassa ollut tehokkaampaa kuin suuren rahan kunnianhimoisemmat tutkimushankkeet). Muistan ärtyneeni tyyliini tuossa kirjoituksessa, koska joskus kun reagoin johonkin lehdessä kirjoitettuun, saatan reaktiossani käyttää ihan kummaa tyyliä, ikään kuin olisin hetkellisesti jostakin varma. Siitä kyllä olen ehdottoman varma, etten ole poistanut tuon kirjoituksen loppua. Ajattelen, että tässä olisi helppoa alkaa uskoa salaliittoteorioihin, mutta sitten päästän ajatuksen menemään, koska se on silkkaa höpöhöpöä eikä salaliittoteorioista tunnu sopivalta huvittua, niin ilkeästi ne vaikuttavat rasittavan ihmisten elämää. Tekninen ongelma, tai sitten jollakin muulla on salasanani, ehkä se on unohtunut johonkin yleiskäytössä olevista koneista, luultavasti silläkään ei olisi merkitystä. Ajatusten luonne on kadota. Se on jopa toivottavaa, jotta jää tilaa kuunnella. Vai puuttuiko loppu alunperinkin kirjoitus julkaistaessa? Kommenttilaatikossa kukaan ei huomauttanut sellaisesta mitään, vaikka lause katkesi keskeltä jo ihan alussa. Hämmentävää. No, nyt tuota kirjoitusta ei enää ole muuta kuin epämääräisenä muistona.

(En tallenna näitä mihinkään, koska se olisi vähän samanlaista kuin varpaankynnen palojen tallentaminen sieviin pieniin rasioihin. Ne laitan kukkaruukkuihin lannoittamaan pitkävaikutteisesti; eipä tarvitse ostaa teurasteollisuuden jätteenä syntyvää sarvilastua. Kynnet ovat samaa luonnon keratiinia. En kyllä tiedä hitto vie mitä pyytämättä putkahtelevilla ajatuksillani lannoitan. Internetin kaatumispotentiaa?)

Koetan koota voimat mennä kirjastoon tai vesijuoksemaan, mutta toistaiseksi olen vain syönyt ruisleivän ja kaksi kulhollista tattarimuroja ja mietin, voiko ulos mennä näin turvonnein silmin. Olen myös kirjoittanut pari työhakemusta, mutta en oikein saa niihin tarmokasta otetta, koska en osaa ajatella tällä hetkellä, että osanani olisi elämässä mikään muu kuin mitä erilaisimpien vaihtojen jokseenkin sokea kokeileminen (ja ehkä niissä perä perään epäonnistuminen). Ilo siitä siinä määrin kuin onnistun kohentamaan iloani. Näen Vompsun vasta myöhään illalla ja hän on silloin aivan väsynyt töistään, joten en voi tulla halatuksikaan.

Tuntuu raskaalta, kun ikkunatkin on huputettu julkisivuremonttilakanoihin ja poramiesten sora rapisee muovituksia vasten. The Ditty Bopsin kappaleen Walk or ride kuunteleminen sentään tuntuu hyvältä. Siinä on tajuttoman hienot sanat, melodia ja tunnelma.

Muistelen blogitutkijaa, joka kysyi, tuntuuko kirjoittaminen joskus raskaalta tai onko joistakin aiheista vaikeaa kirjoittaa. Kyllä vain! Esimerkiksi tällaisen tuntemuksen kirjaaminen, kun äkisti kokee valtavaa klönttimäistä uupumusta ja ahdistusta kyseenalaistaessaan ainoaa tuntemaansa suuntaa ja asennetta, on erittäin ikävä tehtävä. Se täyttää väsymyksellä, epätoivolla ja asiaan ja muuhun tunnelmaan täysin sopimattomalla kummalla, ulkokohtaisella huvittuneisuudella. On vaikeaa olla ottamatta askelta kauemmas, olla kieltämättä suru ja pettymys. Halu olla vaivaton, tehokas ja positiivinen on istutettu niin syvälle - se on toisten istuttama halu minussa. (Ei minällä ole täsmällisiä rajoja. Ei tämä keho ole minun sillä tavalla että se uhmaisi kaikkea ulkopuolista.) En löydä halua vastustaa tuota toivetta, halua suruun tai pettymykseen. Ja silti hankalia tunteita on pideltävä sen ajan, että ne saa tongittua, rajattua, varjostettua. Jotta muistaa sanat lukemalla, miksi tarkalleen en toivo surua. (Jos siitä olisi pulaa, sitten ehkä… omassa elämässäni tämä tuntemus ei ole ollut kortilla, pikemminkin päinvastoin: mille tahansa muulle on raivattava tilaa puutarhurin röyhkeydellä ja nopeudella ennen kuin suru kukkii ja kylvää siementään, muuten on vain suru, ilonkin lävitse iloa selvemmin kuultavana.)

Kirjoittaessa on vaikeaa pysyä surullisena. Sanat suikertavat niin itsepintaisesti kohti iloa. Mutta kun istuu hetkenkin kirjoittamatta ja tuijottaa tattarimurorasiaa miettien, vieläkö yksi lautasellinen - sellainen lähes tainnuttaa. En haluaisi turvota myöskään ihan palloksi häihin mennessä ja minulla on koko ajan karmea nälkä, haluaisin syödä niin paljon, että voisin nukkua pois koko päivän. Kunnes kirjoitan edes hieman. Edes tätä vaikeaa tauhkaa.

Ajattelen kello kahdeksaa, sinne on vielä melkein seitsemän tuntia. (Pystyn selkeään ajatukseen, koska teen sen kappaleenjaossa.) Ehdin vesijuosta, jos uskaltaudun ulos. Uimastadionilla olisi saunakin. Mutta ajatus siitä, että joutuu kohtaamaan ihmisiä, tuntuu nyt aivan liialta. Ei hiljainen yhdessäoleminen mitään, mutta entä jos saunassa on taas se nainen, joka on ottanut epämieluisaksi velvollisuudekseen valvoa siviilihenkilönä kaikkien käyttävän peflettiä, ja joka valittaa kohtaloaan ja haukkuu muut vastuuttomiksi ja raakkuu jatkuvasti, miten nykyään nuorilla on paljon sukupuolitautejakin, ja ettei hän niitä tahdo? Saattaa olla, että alkaisin itkeä tai sanoisin: “Turpa tukkoon.” En pitäisi kummastakaan. Luulen, että häntä kohtaan pitäisi vain olla ymmärtäväisempi ja ystävällisempi, mutta pelkään tuota naista aika tavalla enkä ole vielä rohkaistunut juttelemaan hänen kanssaan. Olisi mukavaa pystyä siihen. Olisi mukavaa, että hän voisi joko olla iloisen ylpeä ottamastaan tehtävästä, tai sitten jos se ahdistaa häntä kerran paljon, että hän onnistuisi jotenkin luopumaan siitä. Tai sitten hän pitää siitä, että saa mesota. Mutta ei ole mukavaa katsoa, kuinka säikyiksi ihmiset menevät hänen lähellään. Tunnen tänään tuon pelon itsessänikin tiheänä.

Työmiehet liikkuvat ikkunan ja samean suojamuovin takana. Märän betonin rökäleitä tipahtelee. Sitten vesi juoksee muovia pitkin, muovin ulkopuolella. Äkisti tajuan, että ikkunat ovat auki, vesi saattaa tulvia sisään. Kissa on jo kaivautunutkin turvaan housuhyllylle. Kunpa mahtuisin sen kanssa, kunpa se uskaltautuisi olemaan tässä, kuten se usein on, jos huomaa minut surulliseksi. Mutta miehet pelottavat sitä enemmän, iltaisin se on kuolemanväsynyt, sammuu kyljelleen sängylle ja antaa työntää itseään jaloilla silloin kun me menemme nukkumaan Vompsun kanssa.

Huomenna ajatus ehkä kulkee, tänään se vain äilehtii ja kiertää kehää samalla tavalla kuin yölläkin. Kunpa saisin nukahdettua tänä iltana. Tarvitaan syvää unta, jotta kykenen hahmottamaan sisältäni suuntaa.

On noustava, vedettävä farkut jalkaan, pakattava vesihölkkyykamat, tunnettava itsensä hankalaksi mutta kohentuvaksi, ehdottomasti kohentuvaksi. (Yksi hankaluuden tunteista liittyy siihen, että en surullisena uskaltaisi irtautua kirjoittamisesta. Niin kauan kuin pysyn kirjoittamisessa, pysyn siedettävässä tilassa.) Ei edustavuuteen saakka kohentuvaksi, ounastelen edustavuuden synnyttävän enemmän ahdistusta kuin ymmärrystä, mutta ehkä sen verran kohentuvaksi, että kirjoitan taas uskottavamman työhakemuksen tai nukahdan vaivatta tai onnistun nousemaan sängystä iloisena tai saan sanottua äidille, etten tahdo hössöttää häistä ennen kuin vasta heinäkuussa. Jumatsuika, nehän ovat vain yhdet juhlat.

Marssin pankin neuvotteluun innokkaana mukanani vain henkilöllisyystodistus, kuten palvelevassa puhelimessa on vakuutettu. Hyvin pian selviää, että minun tapauksessani (ei vakituista työsuhdetta) henkilötodistus ei riitä, vaan mukana pitäisi olla myös vuoden 2006 verotuspäätös. Eiväthän he voi myöntää asuntolainaa, jos heillä ei ole mitään vakuuksia siitä, että pystyn käymään töissä ja maksamaan lainan myös takaisin! Hämmennyn toruvasta sävystä niin paljon, etten saa edes sanottua, että sitähän varta vasten kysyin puhelimessa ajan varatessani ja että minulle naurettiin, ettei mitään verotustodistuksia tarvita.

Heitän arvion vuoden 2006 ansiotasosta. Vain se merkisee, koska vain siitä on todisteita. Vuoden 2007 ansiotason tunnen varsin hyvin, sillä jouduin hakemaan korotusta verotusprosenttiin saadessani töitä jouluapulaisena kirjakaupassa. Mutta sillä ei ole väliä, kuten ei silläkään, että minulla on ihan hyvän kokoinen työkeikka meneillään. Muistelen, että 2006 ansaitsin ihan hivenen vähemmän. Allekirjoitan paperin, jossa vakuutan antamani tiedot oikeiksi. “Mutta tarvitsen vielä kopion verotustodistuksestasi”, sanoo täti. Nyökkään iloisesti: kyllä vain, sehän onnistuu!

Kotona kaivan asiakirjasalkkua ja totean ansainneeni neljänneksen vähemmän kuin muistin. Se yrityksestä vaikuttaa raha-asioissa kunnolliselta! (Vaikka toki jo freelancer-työsuhteet osoittautuivat normaalin lainakäytännön esteeksi.) Pankkia ei näyttänyt erityisesti kiinnostavan se, etten ole koskaan aiemmin elänyt lainalla ja että kerroin heille nytkin maksavani yli lyhennyksen suuruista vuokraa.

Täti sanoi: “Kummallista ettei sinulla ole opintolainaa jos olet kerran opiskellut filosofiaa.”
“Miten niin? Minusta se on ihan tervejärkistä, kun ottaa huomioon, miten huonosti filosofialla työllistyy.”
“No minun kokemukseni mukaan juuri humanistit nostavat lainaa.”
“Jaa, minä ajattelin, että sellainen osoittaisi realiteettien tajun vakavaa puutetta.”
“Sitä juuri tarkoitan, eikös sitä juuri teiltä filosofeilta puutukin?”

En kommentoi huomautukseen mitenkään, ajattelenpa vain mielessäni, että realiteettien tajuakin lienee montaa lajia ja että kenties psykologisten realiteettien tajuni (tahdikkuudesta puhumattakaan) on valovuosia edellä palveluneuvojan pikku letkauksesta. Sillä olen kuitenkin ansainnut rahaa sen verran ja voin osoittaa sen, siinä heille realiteettien tajua. Hymyilen pöydän yli ystävällisesti, kohotan vain toista kulmakarvaani osoittaakseni, että imaisen sisääni loputtomasti aiheettomuuksia, koska olen nyt motivoitunut realiteetteihin. Lähden kotiin iloisena sellaisella tohinalla alustava ehdotelma laukussa, että unohdan pankkiin käsineet.

Voihan pannumyssy! Nyt sitten seison kotona kädessäni verotustodistus, joka todistaa minun ansainneen vuonna 2006 neljänneksen vähemmän kuin olen vakuuttanut. Seuraavan, tarpeeksi suuren verotustodistuksen saan tietysti vasta heinä-elokuussa. Voin hyvin kuvitella, mitä mieltä täti on tämän selville saadessaan mieltä realiteettien tajustani. Hänestä kuulosti epäillyttävältä myös se, etten osta vaatteita ja kenkiä sadalla eurolla kuussa - ja siksi minusta hänen realiteettien tajunsa oli aivan toiselta galaksilta. “Koetan elää mahdollisimman ekologisesti”, sanoin, ja täti pyöräytti silmiään. Jep, me tosiaan olemme eri galakseilta, mikä tuntuu kummalta, koska puhumme näennäisesti samaa kieltä ja edustamme samaa eliölajia ja niin edelleen.

No, aion joka tapauksessa edetä sovitulla tavalla, lähettää verotustodistuksen kopion tädille palautuskuoressa ja laittaa mukaan jonkun “hupsista”-henkisen lappusen. Jos talon hankkiminen kaatuu tähän, sitten se kaatuu. Joka tapauksessa olen edelleen tyrmistyneellä tavalla huvittunut siitä inhosta, joka huokui tädistä hänen sanoessaan sanan “humanisti”. Nyt ehkä ymmärrän paremmin niitä työilmoituksia, joissa ilmoitetaan suorasukaisesti hakijalta edellytettävän kaupallisen alan koulutusta, vaikka itse työnkuvaa tarkastellessa vaikuttaa siltä, että oikeastaan esimerkiksi kulttuurientutkimuksen tai psykologian opinnot voisivat antaa paljon paremman lähtökohdan työssä menestymiselle. Ehkä joidenkin noiden vaatimusten takana piilee tuollainen syvä inho ja pelko. Se tuntuu kummalliselta, kun kuitenkin on itse pyörinyt niin paljon ympäristöjärjestökuvioissa, että on varsin selvillä siitä, ettei ihmisten koulutustausta kerro yleensä niinkään paljon heidän vuorovaikutustaidoistaan, reippaudestaan, realiteettien tajustaan ja kiinnostuksen kohteistaan kuin jostakin epämääräisestä ideaklöntistä, jota he kavereineen pyörittelivät ja jonka perusteella he sitten tekivät valintansa kahdeksantoista tai yhdeksäntoista ikäisenä ilman kenenkään kokeneemman ihmisen mielipidettä.

Ja ehkä haaveista ja toiveista; kyllä vain! Mutta jos halu selvittää, mitä on onnellisuus ja vapaus ja toive, että niistä jonkinlaisen käsityksen muodostaneena pystyisi edistämään niitä jotenkin maailmassa, osoittaa realiteettien puutetta, ei tällä maailmalla paljon toivoa ole.

Huomenna menemme katsomaan kahta taloa.

Välillä hyödyttömyyden tunne tulvahtaa yli niin voimakkaana, että on vaikeaa nukahtaa, pysyä valveilla, hengittää, olla itkemättä. Tällä kertaa sen laukaisee talo, jonka kuvaa katselemme ja jonka esittelyajan varaamme ensi keskiviikolle. Talo sijaitsee yhdeksän kilometriä keskikokoisesta suomalaisesta kaupungista, bussiyhteyksien päässä kakkoskasvillisuusvyöhykkeellä, maalaismaisemien keskellä mutta ison tien vieressä. Sen kauppahinta ei ole järin suuri. Se maksaa alle puolet siitä mitä miniyksiö Helsingissä.

Soitan pankkiin ja varaan ajan lainaneuvotteluun. “Otanko mukaan viime vuoden verotustodistuksen tai jotain?” kysyn. “Ei tietenkään! Mutta henkilöllisyystodistus on hyvä olla mukana!” nauraa nainen. Suljen puhelimen ja mietin, miten kummallisia asioita olen tekemässä.

Sitten epävarmuus valtaa olon. Millaista olisi asua tuossa talossa? Millaista olisi asua kaukana ystävistä, uimahallista, tanssitunneista? Kukat olisivat toki siinä lähellä ja kissa, mutta millaista olisi käydä pyörällä tai linja-autolla töissä pikkukaupungissa? Saisiko maisterinpapereilla sieltä muutakin työtä kuin siivoamista tai kaupan kassaa? Riittäisikö freetoimituskeikkoja? Löytäisikö Vompsu töitä? Tai saisinko sieltä oppisopimuspaikan puutarha-alalle? Kävisikö niin, että musta metsä vartioisi uhkaavana pientä taloa ja vähitellen väsyisimme niin pahasti, ettemme jaksaisi istuttaa omenapuita? Väsyisimmekö ennen tottumista?

On niin vaikeaa hahmottaa itsensä hyödylliseksi tässä maailmassa. Olen liian usein saanut kieltävän vastauksen hakemastani työstä. En oikein tiedä, osaanko yhtään mitään. Tuskin ainakaan korvaamattoman hyvin. Opiskellessa näitä ongelmia ei oikeastaan esiintynyt. Tiesin, että tein kovasti töitä ja olin kiinnostunut asioista, joista luin. Lisäksi minulla oli monta toivetta: koostaa runoista kirja ja uskaltautua tarjoamaan sitä kustantajalle, saada mielenkiintoinen työ, muuttaa taloon, jossa on piha puineen. Nyt tuntuu siltä, että kaikki toiveet ovat haalistuneet tuskin tunnistettaviksi kamppailtuani edes jonkinlaisen taloudellisen toimeentulon kanssa pian kolme vuotta. Kuinka sellaisissa olosuhteissa voisi tuntea itsensä päteväksi ja osaavaksi ja ennen kaikkea - pitää kiinni kaiken sen ylittävistä toiveista? En tiedä, millainen itseluottamus ihmisellä pitäisi olla, jotta hän osaisi vain purra hammasta ja ajatella, että vika on maailmassa, ei minussa. (Tuntuu, että yksi pahimmista vioistani on edesmennyt liiallinen luottamukseni siihen, että löydän kyllä paikan maailmasta.)

Ne harvat kohdat, joissa tunnen onnistuneeni, liittyvät vapaa-aikaan: iloon, harrastuksiin, ystävyyteen. Mutta jos muutan toisaalle, miten näille seikoille käy? Eivät sähköposti ja kirjeet yllä samaan kuin istuminen pöydän ääressä teekuppien kera tai puskeminen rinta rinnan läpi turkoosin uima-altaan. Entä jos en löydäkään mielekästä työtä enkä ystäviä pikkukaupungista? Myymmekö sitten talon tai rupeammeko mökkeilemään siellä? (Jälkimmäiseen tuskin on varaa.) Entä jos Vompsu saa työtä ja minä olen suljettuna hiivatin mökkiin? Kesällä se tuskin ihmeemmin haittaisi, mutta kesää on Suomen vuodesta vain ohut siivu.

Olen hurjan väsynyt myymään itseäni ja asiantuntemustani (johon on päivä päivältä vaikeampi uskoa). Ja pelkään, että jos ryhdyn siivoamaan elannokseni, en siitä enää mihinkään nouse. Huomaan pelkääväni myös sitä, että jos nyt ripustaudun puutarha-alan koulutukseen sen jossakin muodossa (ja taloon muuttaminen saattaisi lykätä sitä ja siten lykätä eteenpäin aikaa, jolloin ammatillinen pätevöityminen saattaisi vähentää kuormitustani työelämän suljettujen ovien ääressä) ja se osoittautuukin yhtä kurjaksi työllistäjäksi kuin kaikki muu kokeilemani, mitä ihmettä sitten tapahtuu. Mietin yhä enemmän sitä, mitä oppisopimusinfossa sanottiin kirjanpitäjistä - heitä kuulemma tarvitaan aina. Mutta en osaa sanoa, voisiko sellainen elämä pitää minua täysipäisenä. Ehkä osa-aikaisena? Mutta tuntisinko silloinkaan itseäni hyödylliseksi? Se on niin kaukana kaikesta siitä, mitä arvostan. (Kirjanpitäjänä en voisi myöskään väittää olevani työttömyysuhkan alaisena, ja siten en varmaankaan saisi paikkaa enää mihinkään kiinnostavampaan koulutukseen.)

Olen hakenut yhtä työpaikkaa, joka tuntuu sekä kiinnostavalta että mahdolliselta. Se on tietysti täällä, Helsingissä. En oikein tiedä, miten jaksaisin uskoa saavani tuon työn. Mutta jos saan sen ja olemmekin jo ostaneet mökin, mitä sitten? Lyhennämmekö vain lainaa ja käymme siellä viikonloppuisin työn loppuun saakka?

Meidän pitäisi laatia lista kaikista niistä seikoista, joita kannattaa tarkistaa talossa käydessä. Mutta kädet tärisevät ja äkkiä kaikki epävarmuus roihahtaa siihen mittaan, etten tahtoisi tehdä mitään uutta. Ja samalla tiedän, ettei tämä elämäntapa voi pidempään pitää minua tyytyväisenä. Joitakin onnistumisen kokemuksia olisi tärkeää saada, olisi hyvä tuntea olevansa hyödyllinen jollakin tavalla.

Huomenna menemme, ironia hoi, tapaamaan sukulaisia, jotka epäilemättä kyselevät suunnitelmistamme. Tapaaminen oli sovittu ennen kuin löysimme talon myynti-ilmoituksen ja ennen kuin suistuin tähän kaikennielevään epävarmuuteen. Kuulumiseni kuulostavat yhtä pähkähulluilta ja hajanaisilta kuin opiskellessakin. Vaikka toki tajuan, ettei se aivan niin mene: ulkopuolelta ihmiset ja heidän suunnitelmansa näyttävät jotenkin selväpiirteisemmiltä ja toisten kohdalla huomaa paremmin sen levollisen ajatuksen, ettei mikään valinta ole lopullinen (vaikka toisaalta tietysti onkin - tehtyä ei saa tekemättömäksi, vaikka tekemättömän voi usein tehdä myöhemminkin) ja että vähä vähältä elämä selkenee. On vain jotenkin rasittavaa kannatella omaa pätevyyden ja hyödyllisyyden tunnettaan niin yksin. Siitä ei saisi herpaantua hetkeksikään. Ei saisi levätä päivääkään. Ja silti käy niin, että kun aktivoituu kohentamaan suunnitelmiaan ja päättää tarttua mahdollisuuksiin määrätietoisesti ja omanarvontuntoaan polkematta, juuri silloin levottomuus pääsee kytemään: lukee neuroottisesti kuvauksia opiskelusta eräässä oppilaitoksessa ja miettii, miksi ihmeessä ne suostuisivat ottamaan minut sinne kaikkine epävarmuuksineni ja vikoineni (elleivät ne sitten ole lukeneet Eckhart Tollea, joka kirjoittaa, ettei mikään ohimenevä ole minua - että minä on tietoisuus ajatusten takana; olen samaa mieltä, mutta työelämässä sellainen tuskin ketään kiinnostaa), tai selailee mol.fi:n avointen työpaikkojen listaa netissä ja koettaa kuvitella itsensä vuoroin vakuutusmyyjäksi, vuoroin aamusiivoojaksi, vuoroin ties miksi ja löytää tuhansista ilmoituksista vain yhden, jonka vaatimukset täyttää ja joka on kiinnostava eikä saa sitten unta kun jännittää, kutsutaanko sieltä haastatteluun, tai kirjoittaa avointa hakemusta johonkin työhön ja huomaa, ettei osaa ilmaista haluamistaan kuin konditionaalissa ja suistuu epätoivoon, koska on jo liian väsynyt toivomaan yhtään mitään.

Jotenkin pahimmalta tuntuu, että aina kun soitan vanhemmilleni, he säälittelevät puhelimessa ääneen tilannettani. Viime aikana isä on alkanut sanoa, että heiltä jää kyllä sen verran perintöä, etten joudu pulaan vanhanakaan, vaikka eläkkeestäni tuleekin aivan kelvoton tällaisilla tuloilla. Se on niin masentavaa, etten osaa sanoa siihen oikein mitään. Eikö riitä, että olen itse huolestunut toimeentulostani ja raavin sen mitenkuten kasaan, pitääkö vanhempienkin surra ja päivitellä sitä? Hyväähän he tietysti vain tarkoittavat, mutta sen asetelman korostaminen, että he ovat aikuisia ja päteviä ja minä jotenkin keskeneräinen ja osaamaton nyt tuskin tuottaa mitään pontevoitumista aikuisuuteen kuuluvien asioiden suhteen. Mikseivät he koskaan osaa iloita siitä, että sain kuin sainkin ylemmän korkeakoulututkinnon suoritettua (eiväthän kaikki todellakaan saa), tai siitä, kuinka olen kuitenkin saanut joitakin koulutustani vastaavia töitä (ajattelen tätä työtä yhtenä niistä), tai siitä, että kiitos opintotukijärjestelmän sain opiskella pitkään alaa, joka kiinnosti itseäni?

Katsellessani kuvaa mökistä tämä kaikki purkautuu äkkiä jostain piiloistaan. En tiedä, mitä haluan. En tiedä sitä lainkaan! Ja toisin kuin monessa muussa tilanteessa tai kuin moni muu ihminen, en voi vain tarrautua nykyisiin olosuhteisiin, koska on osoittautunut, etteivät ne kannattele. Oltava jokin alku, keskikohta ja loppu, jokin tarina, suunnitelma, toive.

Luotan siihen, että paikan päällä, mökin pihamaalla, kaikki selkenee edes hieman. Voimme koputella seiniä ja katsoa maalajin, tutkailla maisemia ja ikkunoiden suuntia. Mutta jos konkreettinen tilanne tuntuukin vielä konkreettisemmalta kaikkien enimmäkseen kuristuspannalla kontrolloitujen halujen, pelkojen ja epäilysten osalta, mitähän näytössä oikein tapahtuu? Huomaan ajattelevani, etten ole vielä valmis. Mutta samalla muistan, etten ole koskaan ollut mielestäni vielä valmis yhtään mihinkään. En ole ollut valmis ottamaan vastuuta eläimestä, suorittamaan ylioppilaskoetta, kirjoittautumaan yliopistoon, päättämään mitä haluaisin työkseni tehdä, seurustelemaan, muuttamaan yhteen, ottamaan vastuuta uudesta työstä ja sen vaikutuksista elämääni ja niin edelleen. Silti olen vain mennyt ja tehnyt asioita, äkisti ne ovat tuntuneet oikeilta ja olen tarttunut niihin epäröimättä.

Mutta on myös monia asioita, joiden kohdalla olen kääntynyt kannoillani ja kieltäytynyt tarttumasta niihin.

En ole täysin selvillä (enkä kai voikaan olla), miksi olen uskaltaututunut joihinkin asioihin ja vältellyt toisia pelokkaasti. Luulen, että kyse on siitä, ettei mieleni ole läpinäkyvä itselleni. Se käsittelee valtavat määrät informaatiota ja putkauttaa sitten tuntuville tilanteen tai paikan tunnelman, tietyn monimutkaisen ja ainutkertaisen olon, joka opastaa tarttumaan tai kavahtamaan. Jotkut asiat ovat vain äkisti tuntuneet mahdollisilta ja oikeilta ja epäröinti on hävinnyt. Oletan, että kun pääsemme mökille, tunnen kyllä, voisinko asua siinä vai en. On iloisia paikkoja ja surumielisiä paikkoja, enkä enää aio tunkea ikinä itseäni surumieliseen paikkaan niin kauan kuin se on omassa päätäntävallassani. Asuin surumielisessä asunnossa niin monta vuotta ja soimasin itseäni kaiken aikaa kiittämättömyydestä ja turhasta alakulosta, etten tee toiste samaa virhettä.

Tuntuu kyllä hurjalta ajatukselta, että joku asunto voisi olla toiveikkaampi ja iloisempi kuin tämä, jossa asumme nyt, kaikkine ikkunoineen ja valoisuuksineen, kaupunkikattonäkymineen. Viimeksi kun muutin tästä asunnosta pois, tein pitkän surutyön. Nyt ei saa käydä niin. Seuraavan paikan on oltava vähintään yhtä hyvä tunnelmaltaan, koska eihän tämäkään tunnelma näemmä minua täysin kasassa pidä.

Ei ainakaan silloin kun sallin itselleni ajatuksen, että voisin muuttaa täältä pois.

Aamulla luen raitiovaunussa lauantaitöistä lainattua kirjaa. Eräs kappale ilahduttaa melkoisesti:

Väestölle tarkoitettuja terveysohjeita laadittiin ja julkaistiin tiheään renessanssin aikana. Ruokavaliot ja liikuntaohjeet olivat melkein yhtä yleisiä kuin nykyään. Eri säädyille ja ammatinharjoittajille osoitettiin erilaisia terveysneuvoja. Esimerkiksi Marsilio Ficinon kirjoittamassa De triplici vita -teoksessa (1489) oppineet saavat heille sopivia terveysneuvoja. Oppineiden piti ehkäistä liman eritystä ja sapen muodostusta, koska he olivat taipuvaisia ajattelua tukahduttavaan liman eritykseen ja melankoliaa lisäävään mustaan sappeen. Opiskelijat puolestaan kärsivät liman ja mustan sapen lisäksi liialllisesta sukupuolielämästä, ylensyönnistä, ryyppäämisestä ja pitkään nukkumisesta. Näitä terveysuhkia estämään Ficino esittää ruokavalio-ohjeiden lisäksi musiikkia, iloista seuraa, miellyttäviä tuoksuja ja kävelyä kauniilla niityillä. Kyse on siis esteettisten elämysten terveysvaikutuksista.

Lähde

Niinpä! Ei mitään uutta auringon alla näissäkään seikoissa. Niitty- ja metsäterapia lisäksi toimii. Samoin iloinen seura. Mieliala liukuu ihmisestä toiseen tunnustamatta kehojen rajoja. (Ja mikä raja iho muka on, kun sille kerran voidaan kiinnittää laastari, joka poistaa kipua, ehkäisee hedelmöittymistä tai erittää elimistöön vitkalla nikotiinia?)

Nyt kun täällä on vain kissa, addiktoidun kenenkään vahtimatta serviettitekniikkaan. Se tarkoittaa, että revin servietistä kuviollisen päällikerroksen, leikkelen siitä mieleisiäni kuvioita, sivelen liimaa esineen pinnalle ja maalaan pensselillä varovasti leikkeen kiinni esineeseen. Erityisesti turkoosein kukin ja vaaleansinisin lehdin päällystetystä kirkkaasta lasipullosta tulee hieno. Koska päällystän esineitä kukikkaalla serviettimotiivilla, tämä sisäily käyköön niittyterapiasta. Mietin työskennellessäni toiminimiajatusta. Jos alan opiskella uutta ammattia pikapuoleen, ehdinkö tehdä niin paljon hommia, että toiminimestä on oikeastaan hyötyä? Luultavasti marssin seuraavaksi jonnekin yritysneuvontaan kysymään asiaa ja esittelen epävarmoja lukujani ja kaistapäisiä suunnitelmiani. (Tuntuu kaistapäiseltä äkkiä alkaa ajatella ihan toisenlaista työuraa, mutta toisaalta en voi olla ajattelematta, mitä äiti aina sanoo: oikeassa työssä ei tunne itseään irralliseksi eikä vaivaantuneeksi, vaan tuntee olevansa hyödyksi ja iloksi. Joskus tunnen niin kirjoittaessani, aika useinkin, mutta toimittaessa toisen tekstiä saan harvoin sen tunteen. Enimmäkseen minusta tuntuu, että pakotan ajatuksia niille vieraaseen muottiin. Käyn yhä vastahankaisemmaksi ajatukselle, että on huonoja ja hyviä tekstejä, huonoja ja hyviä ajatuksia. Eiväthän ajatukset voi tulla valmiiksi ja täydellisiksi! Ja tekstihän on niiden astia, ja jos muotoilee sitä, jokin rivinvälissä itävä saattaa tuhoutua.)

Olen niin innoissani ajatuksesta, että voin hankkia toisiakin ammatteja, että voisin päällystää vaikka koko asunnon kissoineen kaikkineen turkoosein kukin.

Sillä tavalla kerään ensin, ennen neuvontaan hakeutumista, hieman voimaa, jotten mene limasta täysin liiskaan ja mustasta sapesta etupainoisesti kuralälliköihin kaatuvaksi. Huomenna on edessä tiukka ohjelma: ensin verottajalle kysymään, saanko vähentää YEL-maksut viime vuoden verotuksesta vaikkei minulla olekaan toiminimeä ja pyytämään ennakkoveroa asuntoni tammikuuksi alivuokralle antamisesta, sitten oppisopimuskoulutusinfoon, jossa toivon mukaan selviää useampi miettimistäni kysymyksistä.

Hittolainen, työelämään siirtyessä tarvitsisi paljon yliopiston aloittamista enemmän tuhdin tietopaketin, joka vain pakotettaisiin istumaan sen sijaan, että ihmiset vain hätistetään hakemaan töitä ja oletetaan, että heidän asiansa ratkeavat kuin itsestään. Eihän niin kuitenkaan käy ja ylipäänsä siirtymä on ainakin itselläni vaatinut sen verran voimia, että tunnun pääsevän vasta nyt kunnolla jaloilleni kaikista niistä outouden ja kyvyttömyyden tunteista ja saan tartuttua toimeen ja niittyterapiaan, otettua selkoa asioista, jotka kai olisi pitänyt selvittää heti aluksi (mutta silloin yritin vain hakea neuroosia lähennellen toimistoapulaisen paikkoja). Kävinhän toki ammatinvalintapsykologilla, mutta me vain teimme tyhjän tuolin harjoituksia ja juttelimme ja piirtelimme kuvia ja lopuksi minut pelmautettiin pihalle sanoen, että osaan kyllä päätellä sekä loogisesti että intuitiivisesti ja että on ihan varma, että keksin jotakin. Kuten toki on käynytkin, mutta vähän jälkijättöisesti. Ehkä kaikki olisi sujunut mallikkaammin, jos en olisi eronnut juuri silloin, kun olin muutenkin kaikista eniten tyhjän päällä. Mutta tietysti juuri tuollaiset kohdat pistävät parisuhteenkin kovimmalle koetukselle, ja jos toiselta ei heru tukea eikä myötätuntoa ja maailma suhteen ulkopuolellakin on kylmä, on vaikeaa ymmärtää, miksi toinen ei halua edes puhua siitä paniikista, joka kerii rintakehän sisälle ja yltyy viimein myrskyksi, joka riuhtaisee irti vanhasta.

Oloni on kovin helpottunut nyt kun saan liimailla sormet ensin tahmeina, sitten kuorettuneina servieteistä leikeltyjä kukkia esineiden pinnoille. Ajatella, voin kouluttautua ihan sellaiselle alalle, jonka lehtiä luen silkasta mielenkiinnosta, en velvollisuudentunnosta tai johonkin hämärään ja limaiseen itsensivistämisprosessiin liittyen. (Huvittavinta on, etten oikeastaan ole ikinä kyennyt täysin sydämin uskomaan tuollaiseen sivistykseen alkuunkaan mutta olen silti koettanut välillä ahtaa itseäni sen muottiin ajatellen, että ehkä sisältäkäsin sitten ymmärrän sen hauskuuden.) Ihanuus! (Minun on niin vaikeaa kuvitella, että jollekulle jokin akateeminen ammatti voi olla sellainen, itsessään kiinnostava ja innostava jopa vapaa-ajallakin. Tai oikeastaan - osaan kyllä kuvitella sen, osaan kuvitella senkin, että itselleni kävisi niin, että juoksisin studia generalioissa ja lukisin Nuorta Voimaa, mutta jotenkin vain sellaiset yritykset kilpistyvät aina nahkean alakuloiseen lauantaioloon, jossa kaikki tuntuu turhalta, ja kuluu ainakin muutama kuukausi ennen kuin viitsin lähteä mihinkään akateemiseen rientoon.)

Mieleen hiipii kuva isoäidistä, joka istuu talon eteläseinustalla kokoontaitettavassa puutarhatuolissa ja lukee Solzenitsynin Syöpäosastoa pisamaisena aurinkohattunsa lierin alla. Olen levittänyt pyyhkeelle useita eri yrttejä, istun polvien päällä ja katselen niitä. Miten ne kaikki voi oppia tuntemaan? Isoäiti piru, joka sanoo kerta toisensa jälkeen, että minulla on kutsumus, muttei sano, mihin liittyen. (Oliko hänellä? Mikä se oli? Kaalinpäät, sivuun mennyt opettajanura, toivoton ammatti maalaistollukoiden liian avantgardistisena ja suorasukaisena ompelijattarena, saunottajan kohtalo? Jokin näiden yhdistelmä? Viimeiseen saakka isoäiti kirjoitti sillä lailla kuin venäläiset aakkoset ensin oppineet kirjoittavat.)

Pidä huolta kutsumuksestasi, niin hän kirjoittaa, kun olen töissä Englannissa lukion jälkeen. Ja kuljen Kewn puutarhassa joka päivä ja välillä istun penkillä pureksien kynänpäätä, jotta osaisin kirjoittaa jotakin vihkoon. (Kuvittelen näet tuolloin kirjoittamisen kutsumuksekseni. Runojen kirjoittamisen. Päätän kirjoittaa runoja, vaikken osaa. Kaksi sillä tavalla kirjoitettua runoa kulkee edelleen mukana siinä koosteessa, jota karsin vuosi toisensa jälkeen, lisään ja karsin, ja jota en osaa enää oikein kuvitella julkaistavan, vaikka nyt olenkin tavannut runoilijoita ja todennut, että heillä on inhimilliset murheet - en osaa kuvitella itseäni siihenkään.) Ja sitten kuljen niittyjen halki ja epäilykset yksinkertaisesti katoavat, olen yhtä taivaan ja puiden ja liiskaisen ruohon kanssa, hanhilaumojen hassun käynnin kanssa, vaellan mielessäni puiden runkoja ylös murattina ja leijun maahan keltaisen lehden hitaissa silmukoissa, hengitys nousee ja putoaa vesiputouksen pisararyöppyä matkien, ilma vaihtuu kasvihuoneen oven läpättäessä kiinni ja auki, aurinko nousee ja laskee, talveksi on ostettava takki, pelkkä villapaita ei enää pidä yskää toisaalla.

Ajattelen kutsumusta jonakin vaivalloisena ja kamalana, kohtalona. En ajattele niittyjä, olen osa niitä, osa puuryhmiä ja säätä. Enkä tule ajatelleeksi, että tuo helppous hengittää voisi olla kutsumus, helppous pysyä tyytyväisenä maata kynsien alla ja maassa polvillaan.

Sanon puhelimessa ensin isälle, sitten äidille vanhasta ja uudesta ajatuksesta kouluttautua puutarhuriksi. (Alan vähitellen uskoa, etten siinä ainakaan tyhmisty.) He epäilevät, etten saa siitä paljon rahaa. Ikään kuin sillä olisi ennenkään ollut merkitystä. Muistutan heitä, ettei aiempi koulutukseni katoa silti mihinkään. “Onhan sekin totta”, sanoo äiti. Puhelimen suljettuani istun pitkään hiljaa tuolilla ja ajattelen, mitä isoäiti sanoisi, jos eläisi. Äkkiä alkaa itkettää. Kaikki se ikävä, joka on säilötty jonnekin ja joka useimmiten purkautuu vain lempeinä hymähdyksinä ja siinä, miten en osaa kulkea katselematta parantavia kasveja, väkevöityy. Haluaisin istua siinä pienessä toisen kerroksen tiilitalon keittiössä, katsella kaalimaan ylitse tielle, nähdä vaahteran ja rehevän lehdon reunan, kuunnella isoäidin puhetta. Onko kukaan muu rakastanut minua sillä lailla? Tuskin. (Isoäitisuhde on niin paljon äitisuhdetta helpompi, pyyteettömämpi, antamiseen valtataistelun sijaan painottuva. Siinä on helppo pysyä kohteliaana, anteliaana, hyväntahtoisena ja välittömänä.) Joskus minusta tuntuu, ohimennen ja ohuesti, aavistuksenomaisesti, että kaikki alkoi mennä pieleen juuri siinä vaiheessa, kun isoäiti kuoli ja jouduin kuvittelemaan tuollaisen rakastavan hyväksymisen ja täyden luottamuksen mahdollisuudet. Jotenkin tuohon nuoruudessaan sodan repimään ja heittämään säästäväiseen ja maanläheiseen sukupolveen on myös helpompi samastua kuin omien vanhempien sukupolven jälleenrakennus-itsestäänselvyyteen. (Vaikka eihän se kenellekään tietenkään ole itsestäänselvyyttä ollut silloinkaan, äitikin puhelimessa puhuu päivistä, jolloin hän vain istui liikehuoneistossa odottamassa, josko joku ohikulkija pistäytyisi asiakkaaksi.)

Vompatti pohtii paljon sitä, onko oikein, jos hän ei alakaan älylliselle alalle, kun tavallaan hän kuitenkin kykenee päättelemään. Huomautan lempeästi, ettei kenties jako älyllisiin ja ei-älyllisiin aloihin ole kovinkaan hedelmällinen; kaikissa töissä erinomaisuus vaatii aika tavalla paneutuneisuutta, luovuutta ja innostusta. Niinpä perinteinen “älyllinen” työ voi kangistua rutinoidummaksi ja vähemmän mieltä haastavaksi kuin kohopenkkien kaivaminen, jos siitä puuttuu omakohtainen halu - tai kenties tuo kummallinen ilmiö, kutsumus.

Kuulen kysymyksessä niin paljon itse vuosien varrella muodottomammin pohtimaani. Kaikki se ahdistus, joka liittyy siihen, että huomaan ajattelevani aina kasveja niin kehitysyhteistyön, estetiikan kuin terveydenkin kysymyksissä, heijastaa kai pohjimmiltaan samaa epävarmuutta siitä, saanko tehdä sitä, mikä minua kiinnostaa, vaikka kyseessä onkin sellainen asia, josta useimmat tuntemani ihmiset eivät ole kovinkaan kiinnostuneita, eivät ainakaan ammattimielessä. Ja kuitenkin hyvinvointimme riippuu noista kasvinretaleista melko konkreettisesti muutenkin kuin ravinnon mielessä:

Ulrichin useiden kokeellisten tutkimusten mukaan hoitopaikan hyvä fyysinen ympäristö tukee potilasta lääkkeiden ja hoidon rinnalla. Ulrich on muun muassa tehnyt joukon tutkimuksia, joiden mukaan potilas toipui sappileikkauksesta tavallista nopeammin, kun hänellä oli ikkunasta näkymä luontoon. Luonnonmaisemat vaikuttivat myönteisesti ihmisen fysiologiaan alentamalla verenpainetta, vähentämällä lihasjännitystä ja ihon sähkönjohtokykyä.

…

Puutarhakulttuuri (horticulture) on kukkien, hedelmien, puiden ja pensaiden viljelemisen taide ja tiede, joka kehittää ihmisen ajatuksia ja tunteita. Puutarhan merkitys näyttää korostuvan hyvinvointia edistävänä tekijänä. Puutarhatiedettä ja puutarhan viljelyä on pitkään käytetty eri sairauksista kärsivien potilaiden hoidossa erityisesti Yhdysvalloissa. Monet suomalaiset sairaalat on perinteisesti rakennettu kulttuurimaisemaan, jolloin puutarhat ja arboretumit ovat olleet tärkeä osa toiminnallista kuntoutumista. Vaikka hoitoyksiköiden ympäristöt ovat välillä päässeet rämettymään, nykyinen suuntaus korostaa taas viherympäristön merkitystä myös hoidon onnistumiselle.

Lähde

Vompsu lähtee auttamaan äitiään muutossa ja me Lohen kanssa jäämme kotiin. Istun selkä kylmää seinää vasten futonilla, näen ikkunan eteen piirtyvät lehtien ja rankojen massat. Kuulen julkisivuremontin monelta taholta kärisevät porat. Seinä selän takana tärisee aavistuksen verran, vaikka poraajat seisovat toisella puolella taloa.

Kokeilen tätä oloa, solahdan siihen kuin liukaskankaiseen avarapäänteiseen mekkoon (astun mekkoihin sisään jalat edellä, se on koreografisesti helpompi tie tällä keholla). Solahtaminen on tietysti vain kuvittelua, koska istun edelleen sängyssä sukattomat jalat peiton alla. Mitä löysyyttä, kello on jo puoli kymmenen. Mutta ulkona on melko sees, linnut kaartavat savupiippujen yli. Vai mitä nuo piiput talojen katoilla ovat? Eihän niistä savua koskaan tule. Ilmastointipiippuja? Osatapa vain katsoa maisemaa kysymättä, asettua.

Harmaa kolli nuoleksii jalkojaan. Se kuntoutuu päivä päivältä. Vaikka sen reisiluun ääriviiva näkyy edelleen paksun turkin päälle ja selkänikamat törröttävät, se on hypännyt jo pöydälle ja alas ja saattaa pyytää ruokaa. Akuutin anoreksian vaihe on ainakin ohitse.

Mietin kasveja ikkunalla, runohyllyn päällä, shakkipöydällä. Sitrus asuu eristyksissä systeeminen myrkkytikku jalkatilassaan. Odotan, että villakilpikirvat ehtivät varmasti kuolla, ennen kuin sitrus päästetään toisten luokse. Kahvissa kypsyy kaksi punaista papua. Se kukkii aina salaa, vain kerran olen huomannut sen tuoksuvan valkoisen kukan. Enimmäkseen se ilmaisee kukintaansa vain pavuin. (Jotkut ihmiset ovat samanlaisia. Eivät he kerro rakastumisistaan, mutta sitten erään kerran heidät tavatessaan huomaa, kuinka heidän keskivartalonsa kielii pullistumisellaan menneestä kanssakäymisestä. Ja hätkähtää: tällä ihmisellä on joku, kuinka hän saa sen pidettyä sisässään, salattua sen ilon ja onnen?) Kahvi on siirtynyt täältä kolmen kodin kautta takaisin samalle ikkunalaudalle. Tullessaan kolmen kasvin muovisessa tarjouskassissa se oli ehkä viidenneksen nykyisestä koostaan.

En voi olla kuvittelematta kulkuetta, jossa Vompsun äidin kukat matkaavat asunnosta toiseen. Kasvien kohdalla liikkumista on vielä hankalampaa jäsentää kuin ihmisten kohdalla, sillä kasvit kloonaantuvat niin helposti. Esimerkiksi posliinikukka tuossa ikkunalla: se on geneettiseltä perimältään oikeastaan sama yksilö kuin se, joka muuttaa Vompsun äidin mukana. Pistokkaat ovat niin hämmentäviä metafyysisessä mielessä, ettei auta kuin kuvitella, millaiseksi individualismi olisi voinut kehittyä, jos ihmisiäkin voitaisiin lisätä kasvullisesti. (Kun tarkastelee teorioita maailmasta, olemassaolosta ja havaitsemisesta, ihmisen näkökulma tietysti korostuu - mihinkä me siitä pääsisimme? Mutta ei sen silti tarvitsisi aivan niin dominoiva olla.)

Kasvien kulkeminen herättää ensin väärän mielikuvan: on niin helppoa ajatella, että kasvi astahtaa ulos ruukustaan ja vaeltaa juurijaloin. Mutta eiväthän kasvit niin tee. (Maanalaisin rönsyin kyllä vaelletaan, mutta emokasvi ei liiku, kasvaa vain etäpesäkkeitä.) Ne kannetaan tai sitten ne siementävät tai niistä otetaan oksa tai juurenpala ja painetaan toisaalla maahan uudeksi aluksi. Kasveja on jollakin tavalla turvallista ajatella juuri siksi, että ne antavat toisenlaisen metaforan muuttamisesta, muuttumisesta ja muutoksesta. Jos esimerkiksi kouluttaudun nyt puutarha-alalle (toivon, että niin käy, ja olen ryhtynyt jo alustaviin toimenpiteisiin), en suinkaan siirry kaikista aiemmista tekemisistäni etäämmälle. Kunhan vain jakaannun… eivät aiemmat tekemiseni ja niissä saavutetut valmiudet katoa mihinkään. (Ei luontumuksista noin vain pääse!)

On hyvä, että Vompsu on pari päivää toisaalla. Ei siksi, etten kaipaisi häntä, vaan aivan siitä syystä, että miettiessäni suunnanmuutoksia on kenties hyvä, että aikaa ja hiljaisuutta riittää. Näin en hätiköi samalla tavalla kuin joskus ennemmin, esimerkiksi yliopistoon hakeutuessa, jolloin aivan liian moni sanoi, mitä minun olisi järkevää opiskella. (Jostain syystä ihmisten on vaikeaa hyväksyä sitä, että vaikka matemaattis-looginen äly riittäisi, joku voi haluta siistin sisätyön sijaan mutaroiskeisen käytännön työn.)

Toistaiseksi pysymme vielä näiden ikkunoiden sisäpuolella, kasvit, kissa ja minä. Mutta kunhan vetäisen housut jalkaan ja selviän kävelemään ja näen pensaiden nuput (ne ovat käsittämättömässä kunnossa maaliskuuksi), on vaikeaa enää pysyä nahoissaan. Luulen saavani ruosteenvärisen villapaidan illalla valmiiksi tai sitten päällystän pienen lipaston servieteillä ja serviettiliimalla. Joka tapauksessa olen päättänyt tehdä jotakin käytännöllistä ja hauskaa ennen huomista sisätyökeikkaa, jossa pitää vain kuunnella ja järkeillä, miettiä oikeudenmukaisuutta ja vaihtoehtoisia tapahtumakulkuja.

Hullunkurista, kuinka sukulaisten soittaessa onnitteluita vastaamme kaikki mitä-kuuluuseen: “No oikeastaan ihan hyvää”. Se tuntuu jonkinlaiselta kompromissilta innokkaan ja onnellisen hyvän ja toisaalta nurinanaiheiden välillä. Kummitäti sentään mainitsee poikansa suorittavan lukiota hitaanlaisesti depressionsa takia. Pääsen sanomaan, ettei depressio nyt niin harvinaista ole, itsekin taidan olla lähimmän piirini ainoita, joilla ei ole yhtään diagnoosia depressiosta tai burn outista. “Ja luulen kyllä, että oikeana päivänä ja oikealla lääkärillä saisin sen naps vaan.” Täti väittää vastaan luonneargumentilla: “Eikun se johtuu siitä, että sinä olet niin sitkeä ja jalat maassa -realisti etkä toivo mitään turhia.”

Määritelmä on jokseenkin mykistävä, etenkin sellaiselle, joka on lukenut minun tavallani jonkinverran masennuksesta. Masentuneitahan yhdistää taipumus arvioida oman elämänsä tilanteita realistisemmin kuin verrokkiryhmät tekevät. Lisäksi minun on jotenkin täysin mahdotonta kuvitella, miksi joku itseäni synnytyslaitokselta seurannut sukulainen tuolla tavoin luonnehtii minua sitkeäksi ja realistiseksi. Siltäkö se voi ulospäin näyttää? Se, ettei opiskele opettajantutkintoa siinä sivussa omaan alaan, jolta on mahdoton saada töitä tutkijana, jos kiinnostus liikkuu siinä määrin alan marginaalissa kuin omani, se että lähtee yhdeksän vuoden suhteesta epämääräisen tyytymättömyyden ohjaamana, se että kokee jotenkin pakottavaa tarvetta auttaa kodittomia eläimiä ja niin edelleen - minun on jotenkin vaikeaa kuvata noita taipumuksia realismina. Sitkeytenä ehkä joo, tai pikemminkin idealistisena jääräpäisyytenä.

Tädin kanssa on kummallista puhua myös siksi, että hän tuntuu jotenkin odottavan minun kommentoivan Vompsun ja itseni ikäeroa. En osaa sanoa aiheeseen yksinkertaisesti mitään. Vompsua luullaan säännönmukaisesti itseään vanhemmaksi ja minua luultiin nyt joulutyössäkin taas itseäni kymmenisen vuotta nuoremmaksi (eli juuri Vompsun ikäiseksi), ja luulen, että henkisen iän skaalalla Vompsu skooraisi minua korkeammalle. Hän ei ole esimerkiksi ikinä pelännyt vampyyreita. Ikäeroa on vaikea kommentoida, koska sen on itse todennut jo niin kauan sitten joksikin aika näkymättömäksi seikaksi, jolla tuskin vaivaisi päätään, ellei kalentereita ja syntymävuosien muistiinkirjaamista olisi keksitty. Tietysti tädistä on vain hienoa, että Vompsu on nuorempi, mutta en oikein osaa sanoa mitään siihen, onko liittomme osa jotakin laajempaa feminismin aaltoa, öh.

Tädin, isän ja mummun puhelun lisäksi saapuu äiti konkreettisesti, rinkuttaa ovikelloa ja tuo lehmuksenvihreäkukkaisen phalaenopsisorkidean, leikkoamarylliksen, luomumustaherukkamehutiivistettä, tummaa suklaata, rooibosteetä, Hauschka-kosmetiikkaa, A. Vogelin säästökoon pullon Echinaforcea ja pussillisen Santasapinaa (joista Vompsu ei ole koskaan kuullutkaan - minusta taas lapsuuden flunssia on mahdoton muistaa tuntematta Santasapinan makua suussa). Etukäteen äiti on varoittanut, ettei hänellä ole mitään tuomisia, vaikka onkin synttäripäivä ja olemme puhuneet etukäteen, että saan vanhemmiltani sellaiset terveyssandaalit, joilla on hyvä kävellä. Kokemuksella olen toki osannut odottaa, ettei tuo väite ei mistään tuomisista voi pitää paikkaansa, mutta joka tapauksessa huoneen lattialle haaksirikkoutuva tavarapaljous lähestulkoon salpaa hengityksen. Kaiken huipuksi äiti kysyy, paljonko ne tukipohjalliset maksavat, ja kauhoo lompakostaan rahaa pöytään sekä sandaaleihin että pohjallisiin. Huomautan, että puhuimme vain sandaaleista, ja että olen kyllä budjetoinut pohjalliset omasta pussistani, mutta äiti huiskaisee kädellään. Huomaan, että hän on itsekin miettinyt kummallista vastettaan tukipohjallisasiaan. Ehkä on vain raskasta todeta, että omat lapset ikääntyvät ja käyvät raihnaisiksi?

“Eihän meillä ole ikinä aikaa edes puhua, kun on niin paljon töitä”, hän sanoo. “Työstä saa rahaa… no, ota nyt nämä.” Nyökkään. “Ehkä nyt keväällä me ehditään nähdä sitten toisiamme enemmän?” kysyn. “Ehkä”, sanoo äiti ja kiitää jo rappuun jättäen huoneen täyteen koukerokuvioin koristeltuja paperikasseja ja herkkuja.

Korkkaan mustaherukkamehupullon ja työnnän yhden Santasapinan Vompsun suuhun, jottei hän sairastuisi. Mustaherukkamehusta olo jotenkin kirkastuu. Ehkä se pistää valkosoluihin vipinää - onhan todettu, että immuunipuolustus muistaa, ja tässä tapauksessa muistijälki taitaa olla lohduttava, oloa kohentava. Tai sitten mustaherukkamehu vain kruunaa sen, että asetumme taas sopuisampaan tilaan äidin kanssa. (Joskus tuntuu hermoja riipovalta tietää, että kumpikin tarkoittaa hyvää, vaikka sanookin asiat kovin jyrkästi. Sen tietää, mutta siltä ei tunnu. Tarvitaan aktiivisia lähentymiseleitä.)

Yöllä näen ensimmäistä kertaa viikkoihin seksuaalista unta. Se tarkoittanee, että työstressi on väistymässä ja sairauskin pyyhkiytymässä tiehensä. Tai ainakin tahdon ajatella niin. Huomenna on ensimmäinen työpäivä neljästä jäljelle jääneestä. Ääneni on aika maassa ja yskin kumeasti, mutta kuume ei tunnu enää nousevan ja nälkä on palannut.

Tänään makaamme vierekkäin sängyssä, sillä Vompsun aamuvuoro Postissa on loppunut ja hän ottaa nyt vain yökeikkoja vastaan. Kiskon pipon päästä ja harjaan varovasti auki yhdeksi rastaksi hiertynyttä tukkaani. Huomista työvuoroa ennen hiukset on joka tapauksessa pestävä viikon tauon jälkeen. Luen eteenpäin de Waalia, ja etenen nukahtelemisteni lomassa rasittavan hitaasti. Kirjan yhtenä sivujuonteena on tieteentekemisen tavat, ja seuraan tätä juonnetta vähintään yhtä kiinnostuneena kuin kertomuksia empatiasta ja kiltteydestä karvaisissa sukulaisissamme:

There’s an intriguing remark by famous entomologists Bert Hölldobler and Ed Wilson, in Journey of the Ants, about the existence of two kinds of scientists. The theoretician is interested in a particular issue and looks for the best organism to resolve it. Geneticists have picked up fruit fly and psychologists the rat. They’re not really interested in fruit flies or rats, only in the problems they wish to solve. The naturalist, on the other hand, is interested in a particular class of animals for their own sake, realizing that each animal has its own story to tell, one that will prove of theoretical interest if one studies hard enough. Hölldobler and Wilson count themselves in the latter category, and so do I. Instead of focusing on human aggression as the issue, hence the chimpanzee as the species, as has been done ever since the killer ape theory came along, my attention is drawn to a less brutal ape on the sidelines of this debate. …

Kun luen tuon kappaleen, jokin todella kolahtaa. Se ilmapiiri, jossa olen itse opiskellut, virittyi erittäin teoreettisesti. Teoreettinen viritys oli toisinaan jopa niin kireä, että naturalistisempaa tapaa tehdä tiedettä ylenkatsottiin vähän samaan tapaan kuin aikuiset ylenkatsovat lapsen kärsivällistä paneutumista esimerkiksi kivien jonoon asettamiseen.

Tuntuu päivänselvältä, että olen itse de Waalin tapaan paljon enemmän naturalisti kuin teoreetikko. Tarkkailen ihmisiä, näiden reaktioita, eläimiä ja niiden tapoja. Joskus minusta tuntuu etäisesti, että jokin näkemäni saattaa liittyä johonkin abstraktiin kysymykseen, josta olen lukenut ja joka vaivaa mieltäni hyvin etäisellä tavalla. (Vaikkapa “sisältääkö kokemus välttämättä vielä tietoisuutta” tai “tarvitaanko empatiaan todella symbolinen kieli”.) Jotenkin naturalistinen asenne istuu hyvin yhteen pluralisminkin kanssa (on monia tapoja tapahtua, samaan lopputilaan voivat johtaa useat eri polut). En tiedä, mistä on peräisin se ajatus, ettei naturalismi muka johtaisi yhtä relevantteihin lopputulemiin kuin teoretisointikin. Mutta muistan törmänneeni tällaiseen asenteeseen useissa paikoissa eri vaiheissa elämääni. Ensinnä minulle huudettiin, kun menin taidelukioon enkä tahtonut panostaa matematiikkaan. (”Matematiikan kauneus on niin paljon puhtaampaa ja täsmällisempää!” - mutta en ole modernisti, joten tuo argumentti ei puhuttele iitseäni.) Sitten lukion ja aupairina työskentelyn jälkeen kun mietin, mitä opiskella, muutama ystävä ihmetteli silmät pyöreinä, en kai tosissaan mieti biologiaa vaihtoehtona, kun ymmärrän taiteistakin niin paljon. (Ikään kuin taiteet taas olisivat jotakin abstraktimpaa ja jalompaa kuin mutaiset eläimet.) Ja kun mietin sivuaineita yliopistossa, useampikin varoitti kajoamasta sosiologiaan, jota pidettiin ihan huijariaineena, koska siellä tutkittiin sellaisiakin aiheita kuin jonkun kirjailijan lukijakunnan näkemyksiä lempikirjailijastaan. (”Ei sellainen mitään tiedettä ole”, kuulen edelleen nuo anteliaasti jaellut tuomiot.)

Mutta mitä vanhemmaksi ja käyn ja mitä tarkemmin hahmotan omia kiinnostuksen kohteitani ja tapaani tarkkailla maailmaa, sen selvemmäksi käy, että filosofian tapainen teoreettinen ala ei kenties ollut luontevin valinta lainkaan. Olen tehnyt havainnoinnin tapani kanssa paljon töitä, samoin läksyttänyt itseäni kiinnostuksenkohteideni kummallisuudesta, ja varmasti olen oppinutkin jotakin teoreettisista asioista. Mutta eivät ne koskaan herätä itsessäni sellaisia intohimoja kuin esimerkiksi eksissäni ja entisissä opiskelutovereissa. Ja huvittavaa kyllä, kun tarkastelen niitä filosofeja, joiden huomaan lopulta ajauduin - eivätkö vain hekin tuntuneet tutulta juuri siksi, että he sotkivat niin suurella innolla psykologiaa filosofiaan ja antoivat käytännön sanoa omat sanansa siitä, mitkä teoreettiset kysymykset ovat oikeastaan aika turhia murehtia? Ja eikö tavallaan alusta asti tuntemani inho mielikuvituksellisia ajatuskokeita kohtaan puhu myös samaa kieltä? (En ole ikinä onnistunut uskomaan, että pystyisin oikeasti arvioimaan luotettavasti ajatusleikin avulla, kantaisiko mielestäni identiteettiä keho vai muisti esimerkiksi itseni ja vaikkapa Vompsun muistin vaihtaessa paikkaa kehosta toiseen. Ensinnäkin, oletan, että koska kehojemme mittasuhteet ovat erilaiset, muistin vaihtuminen sisältäisi myös lihasmuistin vaihtumisen, ja sen seurauksena kamalaa kompastelua. Voin myös kuvitella, kuinka minun muistini & Vompsun keho -yhdistelmä kirkuisi kauhusta vessassa nähdessään peniksensä ja päinvastoin. Ja niin edelleen. Luultavasti vaihdokasoliot eivät tuossa tilanteessa miettisi, kumpi on Vompsu ja kumpi minä, vaan vajoaisivat psykoosiin. Jollakin tavalla tuntuisi selkeämmältä sanoa, ettei kumpaakaan enää olisi, että identiteetti sellaisena kuin me sen ymmärrämme olisi fataalisesti katki. Eikä sellaista onneksi tapahdu!) Miksi viritellä ajatusleikkejä, kun maailma on täynnä ihmeellisiä tapahtumia, jotka ovat lisäksi kiinnostavampia ja lahjomattomampia kuin mielikuvitus? Miksi höpöttää identiteetistä tuollaisella tasolla, esimerkiksi, kun voi huomata, miten perusteellisesti kukin muokkaa omia lähestymisen ja kommunikaation tapojaan seurasta toiseen liukuessaan?

En tarkoita, että teoreettinen orientaatio (tai ehkä teoreettinen tutkimistyyli) olisi väärä. Mutta tuntuu arvokkaalta käsittää, että on paitsi useampia mahdollisia orientaatioita maailmaan, myös tieteelliseen tutkimukseen. (Etenkin kun olen aiemmin syyllistänyt itseäni vääristä intresseistä vuosikausien ajan.) Luultavasti naturalistinen tutkimusote tuottaa maailmasta monisärmäisemmän, hienovireisemmän ja toisaalta yleistysten suhteen varovaisemman kuvan kuin teoretisointi. Jos tieteen ihanteena ovat jyrkät lait ja abstrakti puhtaus sekä rankka ennustettavuus, ei tällainen kuva ehkä tunnu houkuttavalta. Mutta jos tiedettä ajatellaan maailmaan suuntautuvan inhimillisen kiinnostuksen jäsentyneempänä, kollektiivisena muotona, kenties monisyisyys voitaisiin ajatella paremmin kokemuksen todellisuuden monimutkaisuutta vastaavaksi?

Tietysti tällainen tiede saattaisi edetä suunnattoman hitaasti eli tarkoitushakuisia teoreetikkoja tarvitaan ehdottomasti mukaan. Ilman teoreetikkojen usutusta esimerkiksi primatologian keräämää dataa tuskin käytettäisiin vastaamaan sellaisiin kysymyksiin kuin “Miten ennaltaehkäistä sotia?” tai “Onko totta, että ihminen on ainoa moraalinen eläin?” Mutta pelkkä naturalismi tai pelkkä teoreettisuus ei yksinään riitä ja siksi näiden asenteiden olisi siedettävä toisiaan (tekisi mieli kirjoittaa: siedettävä toisiaan paremmin kuin nykyään).

Pisimmälle viritetty naturalisti lienee se, joka havainnoi varsin suppeaa alaa varsin tarkasti keräten tietoa. (Ajattelen nyt esimerkiksi ystävää zenluostarissa.) Joku voisi paheksuen sanoa, ettei tällainen naturalisti edes mitenkään ponnistele teorioita kohti. Ehkä tuo joku osuisi jopa olennaiseen. Ponnistelu on jotakin pakonomaista, epämiellyttävää ja tarkoitushakuista, jotakin joka vääristää havaintoja pakostikin tiettyyn suuntaan. Kokemus kertyy hampaita kiristelemättäkin. Stressinaiheita pyyhkiytyy tielle joka tapauksessa, mikäli elämä hyökyy eteenpäin samantapaisena kuin se on tännekin saakka kuljettanut. Vähitellen kokemus kinostuu. Se muistuttaa lunta: yksi hiutale, hah, keräätkö sinä tosissasi lumihiutaleita… kuinka hullunkurista… nehän ovat uniikkeja, eivätkä ne siten sisällä mitään relevanttia yleistettyä tietoa… ja silti hiutaleiden riittävästi kertyessä (esimerkiksi piha on hyvä keräyspaikka!) lumesta voi nähdä tuulen kuviointeja ja tietyllä säällä pyöritellä vaikka lumilehmän vasikoineen!

Taidan edetä kirjaa hieman eteenpäin vielä nyt kun Vompsu on mennyt yövuoroon ja kun entinen vuokraemäntä haluaa tulla illemmalla juttelemaan jostakin. Tuntuu yksinomaan hauskalta, että saan huomenna seistä pystyasennossa ja nähdä ihmisiä. Pedissä makaaminen ei koskaan ole riittänyt pitämään itseäni tyytyväisenä pitkään. Ja jouluunkin on alle viikko, ja matkaan kymmenen päivää!

Kävelen Brahenkentän vieritse ja muistan meksikolaisen. Mistä muisto liipautuu? Jääradassa ja työväenopiston talossa ei ole juuri kummemmin mitään meksikolaista enkä ajattele muutenkaan ulkomaita, lähinnä jalkojeni luita, lihaksia ja sidekudoksia, etenkin jalkapöydissä ja -pohjissa.

No, joka tapauksessa, muistan keskustelun meksikolaispojan kanssa. “Mikä sääli, että olet nainen”, hän sanoo myötätuntoisesti. “Ai kuinka?” kysyn. “No, koska oikeastaan opiskelet aivan turhaan”, hän vastaa. “Turhaan? Miksi sillä tavalla ajattelet?” utelen. “Koska käy kuitenkin niin, että ennen pitkää olet raskaana”, hän vastaa. “Ja sitten kaikki se tieto, phui, ei sillä tee mitään lasten kasvatuksessa.”

“Entä jos en tule raskaaksi?” Poika pyörittää päätään: “Kuinka surullista. Sitten et oikeastaan olisi nainen ollenkaan, tai siis, et olisi onnistunut naisena.” Vastaan, etten yhdy tässä kohdin hänen päätelmäänsä. “No jos et tule raskaaksi, olet jollakin tavalla sairas koska naiset yleensä tulevat raskaaksi heti naimisiin mentyään.” Vilkaisen sivusuunnassa äkisti, mutta kyllä vain, poika on aivan tosissaan. (Hän on vielä aika nuori, joten se selittänee osan asenteesta.) “En tiedä, miten teilläpäin asioihin suhtaudutaan, mutta katsos, meillä täällä on sellainen asia kuin ehkäisy, jonka avulla nainen voi halutessaan lykätä synnyttämistä tai päättää vaikka olla kokonaan lapseton, jos se on se, mitä hän arvelee haluavansa. Ja jos jokin ehkäisyssä menee pieleen, niin siinä tapauksessa nainen voi saada abortin kolmen ensimmäisen raskauskuukauden aikana.” Poika kääntää katseensa pois kauhistuneena ja tuijottaa Senaatintorin turistivilinää. Sitten hän ryhdistäytyy.

“Se on syntiä. Sekä ehkäisy että abortti ovat syntiä.” Kysyn: “Oletko sinä uskovainen?” Hän hämmästyy: “Mitä se tähän liittyy? Ei, en erityisemmin. Tarkoitin vain, että nainen, joka ei tahdo lasta vaan mieluummin tappaa sen jo kohtuunsa - kuka sellaisen naisen kanssa tahtoisi olla? Hänhän olisi vielä sairaampi kuin se nainen, joka ei saisi lasta lääketieteellisistä syistä.” Jos poika olisi vanhempi ja suuremmasta kaupungista, hänelle saattaisi hieman tuohtua, mutta nyt se tuntuu mahdottomalta. “Ystäväiseni, sinun mukaasi minä siis olen sillä lailla sairas?” Poika kauhistuu. “Ethän sinä ole edes naimisissa! Ei tämä koske sinua! Olen varma, että olet hyvä ihminen!”

Istumme edelleen rauhanomaisesti siinä, kesän kuumuus saa torin kiveyksen tuoksumaan. En voi piinata pidempään. “Kuule, ja täällä asia on sillä tavalla, että nekin naiset, jotka hankkivat lapsen - ja hankkivat sen silloin kun haluavat, sen miehen kanssa, jonka haluavat, silloin kuin se heidän töihinsä ja opintoihinsa sopii - aika harvoin lakkaavat työskentelemästä ja opiskelemasta. Lapsi menee päiväkotiin ja äiti tekee samaa kuin ennen sen syntymääkin. Eikä se itse asiassa ole kovin kaukana filosofiasta, jos vaikka Platon hyväksytään filosofiksi - ja useimmat tekevät niin. Hän on esimerkiksi kirjoittanut ihannevaltiosta, jossa lapset otetaan vanhemmiltaan ja kasvatetaan laitoksissa, mikä ei oikeastaan niin kovin eroa tästä systeemistä. Toki nykyään ajattelemme mieluummin, ettemme opeta lapsille tietyn kastin mukaisia sääntöjä ja hyveitä, mutta muuten… ei se niin kaukana ole, se visio.”

Poika istuu ja tuijottaa toria. Sitten hän sanoo: “Minä en ymmärrä. Täällä naiset ovat pitkiä ja kauniita, hyvin kauniita. Mutta he eivät tahdo olla hyviä naisia.” Kysyn: “Ja hyvä nainenko on se, joka valitsee synnyttämisen ja lastenhoidon eikä muuta?” Meksikolainen nyökkää. Pudistan päätäni ja alan hihittää: “Hyvä nainen on tyhmä nainen, niinkö? Turha kouluttautua, koska kuitenkin kohta vain hoitaa lapsia? Ja jos haluaa jotakin muuta, ja toimii sen mukaisesti, on huono nainen?”

Poika suoristaa selkänsä ja katsoo minua suoraan silmiin: “Niin. Minä säälin sinua.” Kohautan harteitani ja sanon: “Älä turhaan. Tämä on toinen maa, toinen kulttuuri. Sääli mieluummin niitä naisia, jotka ovat näistä asioista sinun kanssasi samaa mieltä.” Hän jää miettimään hetkeksi ja sanoo: “Ehkä tämä on sitä, mistä opettajat puhuivat ennen lähtöä. Että näemme ja kuulemme kummallisia asioita, joita on vaikea tajuta. Että asiat ovat eri tavalla toisaalla. Mutta kuinka huonosti ne ovatkaan täällä.”

“Ja silti näet, että olen iloinen siitä, että asiat ovat täällä juuri näin.” Hän katselee torin yli kulkevia tyttöjä, mutta epäröivemmin. Pahin hullaannus tuntuu taittuneen. Nousemme ja kuljemme Kauppatorille ja syömme kirsikoita Kolera-altaan reunalla istuen. Lähes tunnin kuluttua alkuperäisestä keskustelustamme hän toteaa äkisti ja päättävästi: “Luulen kyllä, että olet väärässä siinä, mitä sanoit naisista täällä. Et vain tiedä, koska et ole naimisissa.” En viitsi vastata siihen mitään, koska tiedän, mikä järkytys häntä vielä odottaa, kun hän pääsee majapaikkaansa. Illemmalla hänelle selviää, että olen asunut miehen kanssa jo useita vuosia (ja vieläpä kahden eri miehen, muistan mainita). Hän koettaa selvästi järjestää ajatuksiaan, mutta ei onnistu siinä kovinkaan hyvin. Hän ei osaa oikeastaan kauhistua asiaintilaa itsensä mielestä riittävästi, tai siltä ainakin vaikuttaa. Hänestä on mukavaa jutella kanssani, mutta hän ei pääse kuinkaan ylitse siitä, että hänen pitäisi mielestään sääliä ja paheksua minua. Hämmennystä ei auta juurikaan se, miten myötätuntoisesti tähän kaikkeen suhtaudun.

Hymyilen ja kävelen Helsinginkatua pitkin, leppeä talvipäivä, kummallinen muisto. En muista enää pojan nimeäkään, ainoastaan tuon kummallisen jännitteen, joka syntyi hänen tajutessaan, etten suostunut häpeämään ja säälimään itseäni sukupuoleni takia. (Ja joidenkin ehkäisy- ja yhteiskuntateknisten ratkaisujen takia - mutta oikeastaan ne ovat osa sukupuoltani, mielestäni myös biologista sukupuoltani, täällä eläessäni. Se, että kohtuuni on sijoitettu vierasesine, tekee minusta biologisena yksikkönä tilapäisesti steriilin, samalla tavalla kuin esimerkiksi rankka ympäristötekijöistä johtuva aliravitsemus tekisi, vaikka toki tällä asiantilalla on lähinnä kulttuurisia syitä ja myös kulttuurisia seurauksia.) Oikeastaan, jos muistaisin hänen nimensä eikä tietokoneiden hautausmaalle kyörätty kannettava olisi kiskaissut mukaansa virtuaalikuolemaansa sähköpostejani ja valokuviani noilta vuosilta ja minulla olisi siten myös sähköpostiosoite, voisin kirjoittaa hänelle kysyä, mitä hän ajattelee näistä asioista nyt.

Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka elämän ristiriitaisuudet ovat purreet aiemmin kovin mustavalkoiseen käsitykseen. (Esimerkiksi en itse keksi juurikaan perusteita jakaa ihmisiä hyviin ja huonoihin/pahoihin, vaikka nuorempana jako tuntui relevantilta kai aivan kuulopuheen perusteella ja siksi, että tuollaiset sanat nyt olivat olemassa.) Kuulumisten vaihtaminen tuntuisi hyvältä siksikin, että tuossa keskustelussamme ja sen synnyttämässä äkillisessä, hylkivässä jännitteessäkin molemmat etenivät hyväntahtoisesti ja myötätuntoisesti. (Siksi ajattelen sitä keskusteluna, en väittelynä.) Lisäksi luulen, että täälläkin arvojen suunta on kääntymässä hitaasti perhearvojen suuntaan, tai sitten vain kuvittelen niin siksi, että monet ystäväni synnyttävät ja ovat vauvan kanssa kotona ja puhuvat noista asioista. Jotenkin kaipaan sellaista naiskuvaa, joka hyväksyisi kaikki mahdolliset toisia loukkaamattomat ratkaisut mitään niistä turhaan marginalisoimatta ja leimaamatta.

Olisi muutenkin mukava kuulla, mitä meksikolaisesta on tullut. Pääsikö hän opiskelemaan elokuva-alaa, kuten haaveili, hoitaako hänen yksinhuoltajaäitinsä edelleen kodittomia kissoja heidän talonsa katolla ja niin edelleen. Mitkä asiat hänen mieleensä jäivät matkalta kauas pohjoiseen, ensimmäisestä matkasta ulkomaille. Itse tajusin sen iltapäivän aikana, että kenties globaalilla tasolla olen feministi, kuten todennäköisesti jokainen Suomessa kasvanut. Olisi kyllä hyvä, että tutustuisin johonkuhun muuhunkin meksikolaiseen, jotta kuvani tuosta maasta ei jäisi aivan yhden tuttavuuden varaan.

Muistot ovat nopeita ja totaalisia ja jättävät jälkeensä väreilevän vanan, jonka havaitsee vielä monesti päivän edetessä iltaan. Tosiaan, mikähän hänen nimensä oli? Ostiko hän juuri Kiasmasta t-paidan?

Työhaastattelu sujuu hyvin. Sanon rehellisesti, mitä haen ja miten olen joutunut tilanteeseeni, ja siihen vastataan hyväksyvästi ja kiinnostuneesti. Vähitellen haastattelun edetessä ehdin tajuta, että oikeastaan työhistoriani on aika vakuuttava ja taidan olla rekrytoijaa vanhempikin. Kaikki menee nappiin yhtä kysymystä lukuunottamatta. Testatakseen toista kotimaista nainen kysyy: “Vad gör du på fritid?”

Olen valmistautunut kysymyksiin aasta ööhön, kehitellyt jotakin järkevää, lyhyttä ja napakkaa (ja jopa todenmukaista, joskaan ei vilpitöntä - vilpittömyyteen saakka on mahdotonta päästä, koska siinä pitäisi sanallistaa aiemmin vain aavistettua ja haastattelut nyt kestävät maksimissaan vartin) aihelmiin “mitä tahdot elämältä” ja “miksi juuri tämä yritys”. Mutta vapaa-aika. Aloitan ruotsiksi: “Hmm, jaa, jag har en katt on en man och vi är mycket tillsammans.” Kuulostaapa kotikissalta, kauhistun. Yritän muistaa epätoivoisesti, mitä voisin tehdä vapaa-aikanani. “Och jag tycker om att dansa. Och vi går också till simhallen och någonstans till bio.” Käymme elokuvissa ehkä kerran vuodessa, mutta ehkä tuo kuulostaa uskottavalta. Vasta kotimatkalla muistan, että toki käymme enemmän joogassa ja pilateksessa ja ennen kaikkea kävelemme. Nauramme, otamme valokuvia. Kuuntelemme kärsivällisesti läpi lähikirjaston musiikkihyllyä muun kuin populaarimusiikin osalta.

Mutta on jotenkin vieraan oloista jäsentää tuo aika vapaa-ajaksi. En ole ajatellut elämääni sellaista jakoa oikeastaan muina jaksoina kuin silloin, kun minulla on liikaa töitä. Ja silloin vapaa-aika tarkoittaa lähinnä makaamista passiivisena, nukkumista tai vastaavaa, ehkä vain jalkojen seinälle nostamista.

Minne se kaikki aika katoaa, hämmästelen. Soitan Vompatille iloissani siitä, että minut on valittu ja että olen päässyt juuri siihen tehtävään, johon en ole hennonut kuinkaan edes toivoa tosissani. Edellisessä haastattelussa kymmenisen vuotta aiemmin olen mennyt haastatteluun varmana tuosta paikasta mutta joutunutkin aivan toisenlaisiin hommiin. Ehkä olen kuulostanut liian fantasiamaailmoissa liihottelevalta tai jotakin. Nyt en esimerkiksi oikein osaa sanoa, mitä odotan tulevaisuudelta. (Silloin puhuin talosta maalla, skotlanninhirvikoirista, omenanviljelystä ja mehiläistenhoidosta. Muistan tarkalleen, koska mietin kuumeisesti, onko mehiläistenhoito ruotsiksi biodling.) Nyt en tiedä, päätänkö ensi vuonna esimerkiksi haluta valaistua ja lähteä Intiaan tai mennä vaikka Espanjaan hoivaamaan hylättyjä galgoja ruokapalkalla. Kaikki on niin kovin auki ja liikkeessä. Tiedän aika tarkasti, mitä en halua. En halua asuntosäästää suurta kerrostaloasuntoa Helsingistä enkä autoilla. En halua teeskennellä pätevää, jakkupukuista eksperttiä, joka kertoo, miten maailma makaa. (Maailma kieppuu kärrynpyörää, ja turha sitä on koettaa jähmettää tajunnanpituisella suljinajalla.) En halua teeskennellä, että tiedän, mitä haluan. Tai mitä pitäisi haluta, edes.

Vastaan tulevaisuuskysymykseen odottavani kovasti kuuden viikon matkaamme Välimerelle vuoden väsyttävimpänä (ja minusta myös julmimpana) kuukautena. En tiedä, järjestyvätkö ajatukseni Kourionin raunioilla tai rantaviivaa askelin mitatessa ja delfiinihavaintoja toivoessa, mutta ainakin tammikuu poikkeaa kaikesta siitä, mitä olen mieltänyt tammikuun olennaisiksi piirteiksi: pimeydestä väsymisestä, pakkasen puremasta naamasta, vuotavasta nenästä (no, ei pidä vielä nuolaista tämän osalta…), toivottomuudesta ja tyhjyydestä virikkeiden puutteessa, joulun mentyä.

Saattaa käydä niin, että seison tämän jouluaaton palkkatyössä, etsin, laskutan, pakkaan ja hymyilen. Ajatus tuntuu hyvältä. Työ alkaa kahden viikon kuluttua. En ole aiemmin ikinä tehnytkään myyntityötä. Nautin ajatuksesta, että voin virittäytyä myyjättärien maailmaan ja kokeilla eri korvakorujeni yhteensopivuutta työasun kanssa. Jos myisin jotakin vahingollisena pitämääni, ajattelisin varmasti toisin enkä kykenisi leikittelemään työn ennakkokäsityksellä. Mutta oikeastaan asiat, joita myyn, sijoittuvat loogiselle jatkumolle koko elämäntapani kanssa, enkä tohdi yltyä kaikista aiheeseen liittyvistä ambivalensseistani huolimatta ajattelemaan, että nuo ostokset olisivat jotakin tuomittavaa tai pahaa, kunhan niitä käytetään muuhunkin kuin koristeluun.

Tuntuu hauskalta huomata vanhentuneensa kymmenen vuotta ja kartuttaneensa kokemuksen, jonka avulla saattaa kävellä sisään asemaan, jonka hyväksyy identiteettinsä osaksi vaivatta. Tuntuu hauskalta hahmottaa tarkasti, millaiselta jaloissa tai takapuolessa ja selässä tuntuu kolmen viikon kenties täysipäiväinenkin työ, ja tietää, että sen jälkeen pääsee tekemään jotakin, josta on haaveillut jo pitkään, pakenemaan tammikuuta valoisamman meren rannalle. Mietin kaikkia niitä vuosia, joina harjoitin pakonomaista kouristumista tiettyihin rutiineihin ja toivottomiin haaveisiin, jotka tyrmättiin heti alkuunsa sopimattomina. Kaikki ne työt, joihin olin neuvojani mukaan muka liian hyvä tai lahjakas, ja joita en yksin tuosta syystä hakenut, ja joita haen nyt ja voimaannun niiden saamisesta ja tässä roolissa koetuista kotoisuuden tuntemuksista. Kuinka kauan kuluukaan, että tajuaa, että nuo työt, joita hieman vieroksuen ja epäröiden hakee niitä saamatta ja siitä salaisesti helpottuen, ovat olleet osa jonkun toisen henkilön unelmaa ja käsitystä siitä, miten akateemisten ihmisten kuuluu elää? Kuinka hullunkurista, että olen tuntenut syyllisyyttä siitä, että pidän ruoanlaittamisesta, siivoamisesta ja tiskaamisesta, laulan vessaa kuuratessa lujalla äänellä ja hassuttelen eläinten kanssa! Kuinka vapauttavaa tajuta, etten tahdo olla asiantuntija, joka on niin tietoinen markkina-arvostaan, että ylenkatsoo kaikkea pientä hauskaa elämässä!

En osaa ajatella, että ajatukseni kuluisivat hukkaan seistessäni myyjätärpuvussa. Aika kuluu ehkä hivenen keveämmin ja nopeatempoisemmin kuin aivoriihessä, joissa en keksi yleensä mitään sanottavaa ja haluan vain pakonomaisesti paeta keittämään teetä tai pilkkomaan kurkkua viipaleiksi leipien päälle. Ei aika huku. Se kertyy. Eivätkä kokemukset paina, vaan keventävät, tekevät uudet ponnistelut helpoksi. Voi aina istahtaa alas, naurahtaa, sanoa: “Sinäkin vuonna ajattelin, että kaipaan lepoa kaikista ajatuksista…”

En usko, että ajatukseni seisahtuvat, päinvastoin. Ne kimpoavat liikkeeseen, tutkailevat hipaisten tätä uudenlaista kommunikaatiotilannetta. Ehkä lakkaan pelkäämästä myyjiä, onhan kirjastotäteys jo opettanut minut suhtautumaan ongelmitta toisiin kirjastotäteihin. Kun näen tilanteen toiseltakin puolen, voin ehkä lakata puhumassa konditionaalissa: “Haluaisin tämän”, “ottaisin tämän”. Ehkä ymmärrän viimein rahasta jotakin muutakin kuin että sitä on oltava aina riittävästi vuokraan ja ruokaan.

Kummallisinta on, että totean haastattelun lopuksi: “Olen niin iloinen, että asia järjestyi näin! Niin, olen NIIN iloinen!” Kättelen haastattelijan toiseenkin kertaan, tajuan sen vasta kättä vatkatessani. “Katsokaas kun en ole sellainen tyyppi, joka roikkuisi mieluummin kortistossa kuukauden, mielummin sitten sesonkitöihin, ajattelin”, sanon, ja tajuan sanovani jotakin, mikä pitää paikkansa. “Ja sitäpaitsi, teissä on tyyliä”, lisään. Haastattelija saa lähestulkoon tunkea minut rappuun.

Voi olla, että kiroan asennettani muutaman viikon päästä, mutta toistaiseksi elän tätä vaihetta, jossa fantasioin tulevasta univormustani ja kyvystäni auttaa ihmisiä heidän kysymystensä kanssa. Työtäkin on vain kolme viikkoa, joten tuskin vajoan vapaa-ajanpuutteessani kovin syvään alhoon. Sähköistyn koko työasiasta niin kovasti, että hoidamme samantien matkajärjestelyjä, veroasioita ja tilaamme uuden kamerankin, jota olemme katselleet ja harkinneet pitkään. Nyt siihen on varaa.

Haluaisin oikeastaan kirjoittaa itselleni huomikseksi tekemislistan töihin, mutten kuitenkaan taida. Luulen, että saan paremmin nukuttua, kun en anna itseni karata ylikierroksille tämän jännittävän elämänmuutoksen myötä, etenkin kun työn alkua joutuu odottamaan vielä kaksi viikkoa. Olen niin iloinen! Saan jopa sanottua haastattelijalle, että haastattelu tuntuu stressaavalta, koska kyse on vuorovaikutustilanteesta, joka keskittyy yksinomaan itseeni ja joka ei siksi tunnu luontevalta vastavuoroisuuden oletusta loukatessaan. Eikä hän pahastu, nyökkää ja hymyilee vain. Ja nopeasti, heliumissa, nousee mieli katonrajaan ja olen vähällä tempautua seisomaan ja laulamaan jotakin ihmisten kaltaisuutta ja kumppanuutta ylistävää laulua.

Tajuan jälleen kouriintuntuvasti, kuinka selviydyn, putoan pehmeästi tassuilleni.

Koska näyttää siltä, etten saa tämän blogin lisäksi oman alani töitä (no jaa, tarkalleen ottaen niitä ei ole olemassakaan; tarkoitan tässä jonkinlaista tekstityötä, jossa ei vaadita omia ideoita) enää tämän vuoden puolella, täyttelen nettihakemuksia jouluapulaisen hommiin. En osaa sanoa, olisiko kannattavampaa jättää tutkinto mainitsematta, mutta koska useaan nettihakemukseen voi laittaa cv:n liitteenä, en jaksa valikoida vaan laitan tutkinnon reilusti paikalleen, näkyyhän se ansioluettelosta joka tapauksessa.

Tuntuu hassunkuriselta hakea lahjoja paketoimaan ansioluettelolla, jossa on aikuiskasvatusta, kustannustoimittamista, seminaarijärjestelyä ja ylempi korkeakoulututkinto. Mutta kun matkaan on enää alle viisikymmentä yötä, helmikuun puoleenväliin saakka rahahanat pysyvät kiinni ja mitään pitkäjänteisempää on tietysti turha hakea vain muutamiksi viikoiksi, enkä toisaalta ole niin hyvässä vireessä, että keksisin myyvän lehtijutun aiheenkaan. Lisäksi pidän lahjojen paketoimisesta. Koetan kuvitella, millaista on paketoida lahjoja kahdeksan tai kuusi tuntia putkeen, mutten onnistu. Ehkä se on hyväkin, koska täytän hakemusta liikuttavan innostuneena.

Hakemuksen täyttäminen ei silti muodosta yksinkertaista tehtävää. Valmiisiin kenttiin on tarkoitus kirjoittaa edeltäneet työsuhteet työnantajineen, aloitus- ja lopetuspäivineen. Jälleen kerran tuskailen, miten freelance-työt pitäisi oikein jäsentää. Lopulta päädyn laittamaan kaikki työsuhteet jatkuviksi, aloituspäivän ensimmäiseksi työkeikan aluksi ja tehtäväksi “X freelance-/keikkapohjalta”.

Vapaaseen kenttään kirjoitan sitten, ettei minulla ole joulukuuksi töitä kuin kahtena lauantaina ja että olen muuten vapaasti käytettävissä. Miksi juuri minut pitäisi valita? Luoja paratkoon, vaikkapa siksi, että haluan vain kiireapulaiseksi ja työnantajakin tahtoo juuri sesonkityöläisiä. Yhdistyneet intressit är-yy, ajattelen. Ja tykkään tehdä nättejä paketteja.

Mutta onko se muoto, jonka rekrytointiväki hyväksyy, vai pitäisikö kaikkien olla lähtökohtaisesti kymmenen vuotta nuorempia ja halukkaita sitoutumaan vaikka loppuelämäkseen tai ainakin vakuuttamaan niin? Siitä, kun hain viimeksi työtä, on jo jokin aika, ja olin välillä unohtanut, millaista se on.

Kamalaa kokopäivätyötä, kuten ystävä sanoo. Kummallista tuntua siitä, että on neliö, joka yrittää ahtautua pyöreästä reiästä tai tähdenmuotoinen palikka, joka koettaa sovittautua huomaamattomasti vinoneliöiden joukkoon. Suurten konsernien hakupalveluissa ei ole mitään kotikutoista, suloista, intiimiä eikä lämmintä. Niihin ei tee mieli kirjoittaa, että tykkää vegaanisesta omenapiirakasta tai että arvostaa mahdollisuutta työskennellä tohveleissa ja villasukissa.

Koetamme laulaa kahdessa äänessä. Niin kauan kuin laulamme yhtä ääntä ilman säestystä laivan hytissä, kaikki tuntuu sujuvan mallikkaasti. Musiikista on kehossa selkeä kuva, joka ohjaa sävelkorkeutta ja rytmiä ja varmuus tekee äänestä taipuisan ja leikkisän. Mutta kun istumme pianon ääressä ja laulammekin toista korkeutta ja pianon tahtiin, kuva käy epävarmemmaksi ja huomaa äänen käyvän kapeammaksi, araksi ja epäröiväksi. Kuulee jonkin menevän pieleen, hakee nuottia. Tuntuu ymmärrettävältä, että ääneni on nyt erilainen kuin ollessani yhdentoista, oppiessani kappaleeseen toisenlaisen sovituksen. Mutta kuinka muistuttaa se automatisoituneelle keholle, joka mielellään nostaa ääntä oktaavin eikä tahtoisi laskeutua lainkaan aikuisten tasolle?

Kuunneltuani Tonsatin laulavan yksin pianolle itselleni vielä tuntematonta toista ääntä huomaan äkisti kadottaneeni ensimmäisenkin äänen. Kappale alkaa vaikeasti, joten on aloitettava keskeltä, siitä kohdasta, jossa ääniä on vain yksi, ja narrattava ensimmäisen äänen melodia takaisin noihin sanoihin ja nuotteihin, joita luen paperilta. Kun saa aloittaa keskeltä alun sijaan, kaikki sujuu mallikkaasti, vaikka kurkunpää tuntuukin rasittuvan eivätkä kyljet jousta riittävästi ilman edeltäviä syvähengitysharjoituksia.

Vaikeinta on uskoa, että osaa laulaa. Koulun laulunumeroiden jäljiltä laulamiseen on jäänyt ujo suhtautuminen: pidän laulamisesta, mutta olen vaiennut ajatellessani, etten viitsi pilata toisten kokemusta väärällä äänellä. Olen päästellyt lähinnä pyöräillessä ja metsässä koirien kanssa ja nauttinut äänestäni, mutta kuvitellut, että vain kuulen sen jotenkin aivan väärin, kun se on kuulostanut useimmiten melodiassa pysyvältä. (Olen ajatellut haluavani kuulla sen niin - kuulenhan päässäni toki viulut ja pianotkin, koko orkesterin, jos tahdon. Vielä vähemmän niillä on vastinetta intersubjektiivisessa tilanteen tulkinnassa.) Nyt kaksi ihmistä, joiden kuulen seuraavan melodiaa, vakuuttaa, että osaan sen siinä missä hekin. Kenties, mutta en ole vielä harjaantunut laulamaan tällä tavalla, käsittelemään toista ääntä. Osaan sen steppikenkien kanssa kohtuullisesti, pystyn kaanoniin ja kahteen päällekkäiseen rytmiikkaan ainakin harjoitusten perään hyvin nukutun yön jälkeen. Mutta laulamisessa harjoittelu tuntuu toiselta, koska käytettävät lihakset ovat vieraat ja perusluottamus omaan osaamiseen puuttuu. Samat nyrkkisäännöt näyttävät silti pätevän tässäkin: kun johonkin kohtaan jumiutuu, on palattava sinne, missä sujuu, ja sitten vasta koetettava uudestaan.

“We say that we swallow the song, and now it has to digested overnight”, selitämme naiselle. Vaikka kai informaation sulattelun voisi ajatella myös jonkin jäätyneen sulattamisena. Jokin aiemmin sula ja luonteva laulu on jähmetetty muottiin, jonka erilaiset ihmiset voivat jakaa, ja nyt oma keho on saatava rentoutumaan tuossa muotissa, tunnistamaan se siksi, jota seurataan, jottei tuloksena ole kakofonia.

Äänten yhteen sovittaminen saa miettimään kommunikaatiota yleisemminkin. Tuntuu yllättävältä, miten eri tavalla jokainen meistä kuulee laulun. (Jos oletetaan, että erot esityksessä juontuvat kuulemisen eroista, kuten tässä oletan. Saatan olla aivan yhtä hyvin väärässä.) Jotta voisimme laulaa yhteen, meidän pitää oppia kuulemaan laulu samalla tavalla. Se sisältää jonkinlaisen sopimuksen, sitoutumuksen. On valittava jokin tulkinnoista ja kiinnityttävä siihen, opeteltava se. On kuultava riittävän useasti laulu kahden äänen laulamana, jotta ymmärtää, kuinka oman äänensä voi nivoa toiseen äänistä ja kuunnella vihjeitä oman äänen sävelkululle toisesta äänestä. Helposti käy, että aluksi oma ääni karkaa toisen ääneen ja äänet sekoittuvat kummalliseksi muhjuksi.

“Ehkä siinä on kyse samasta ilmiöstä kuin keskustelemisessa muutenkin, halusta kompata”, aprikoin kiivetessämme Ässänrinnettä kirjastolle. Toisen eleisiin vastaa niin monella tasolla: eläytymällä tämän näkökantaan, pehmentämällä omaa vastaustaan toisen ideologian suuntaan ja kenties tietoisesti kääntäen sitä hänen kielelleen, sovittautumalla hänen tapaansa kommunikoida äänen sävelkorkeudella ja puherytmillä, matkimalla huomaamattaan toisen maneereita, heijaamalla eteen ja taakse, ristimällä kädet rinnalle vartalon suojaksi ja niin edelleen. Huomaan puhuvani Tonsatille matalammalla äänellä kuin esimerkiksi entiselle vuokraemännälleni, ja huomaan, kuinka lempeästi, hiljaa ja korkealta Tonsatti puhuu minulle ja miten hän laskee ääntään möreäksi joutuessaan puheisiin äijäilevän miehen kanssa. Tonsatti hämmästyy asiasta, vaikka myöntääkin, että se todennäköisesti pitää paikkansa. Tonsatti myös laulaa paljon matalammalta kuin puhuu. Itse taas tajuan laulavani korkeammalta. Mistähän sekin johtuu? Siitäkö, että naisen äänen oletetaan olevan huilunkuulas ja notkea? Tonsatin laulaminen kuulostaa oudolta, sillä tutusta kehosta erittyvä ääni värähtelee niin matalalta, että sitä on vaikeaa hahmottaa ihmisääneksi ja mieleen nousee enemmän esimerkiksi sellon sointi.

En osaa sanoa sitä ääntä kantavaksi, vaikka se onkin voimakas ja läpäisee kudokset helpommin aistittavalla tavalla kuin kirkkaampi, korkeampi melodiaa kantava ääni, jonka sointia ei tunne yhtä selkeästi lihassa, luissa ja sidekudoksissa. Tuollainen matala ääni muistuttaa enemmän läsnäoloa piirteistämättä, silmäkulmasta hahmotettua hahmoa tai takaapäin rintakehän ylitse kietoutuvia käsivarsia, läheisyyttä, jonka informaatiosisältö pelkistyy suunnilleen toteamuksiin, että olen tässä, käsillä, saavutettavissa, luona. Kuinka tyypillistä, että siitä hämmentyy ja liikuttuu niin, että kadottaa täysin tarinansa, sävelkulkunsa, sävynsä ja koettaa virittyä sen tasolle. Miten vaikeaa keholle onkaan muistuttaa, kuinka sama esitys voi sisältää kaksi erilaista ääntä, jotka voivat kumpikin tuoda esitykseen oman tapansa olla ja soida. Ja että se jopa kuulostaa kiinnostavammalta kuin tilanne, jossa erilaiset kehot koettavat pakottautua samaan tapaan ja korkeuteen ääntää.

Johtuisiko kaanonin ja äänissä laulamisen viehätys osittain siitä vakuutuksesta, jonka tuollainen esitys tuntuu antavan: On mahdollista säilyttää oma sointinsa, oma äänensä, ja silti saavuttaa harmoninen, kommunikoiva kokonaissointi, jossa yksi paikkaa vahvuudellaan toisen heikkoutta ja jossa tietylle heikkoudelle keksitään kompensoinnin keinot? (Ajattelen orkesteria, jossa jokainen koettaa saada soimaan soittimensa samalla tavalla kuin vaikkapa viulu. Mikä tuska olisikaan soittaa trumpettia tai pianoa - triangelista puhumattakaan - tuollaisessa kokoonpanossa!)

Harmoniaan pääseminen ei ole helppoa. On kuultava paitsi toinen, myös oma äänensä. Onkohan jollekulle vaikeampaa kuulla toisen ääni kuin omansa? Mahdollisuus tuntuu mieltä taivuttavalta. Ainakin huomaan itse kuulevani toisen äänen selkeämmin kuin omani ja hukkaavani jatkuvasti oman ääneni, varmuuteni ja mielipiteeni, vaikka toki kuulenkin toisen hiljaisuuden, laulun tai sanat omien tulkinnan taitojeni ja kulttuurista oppimieni viitekehysten mukaisesti, tietyllä juuri itselleni ja tapahtumisen tilanteelle ominaisella tavalla. Ja vielä useammin huomaan, että kun kuvittelen soivani vahvasti omaa ääntäni, komppaankin jotakuta (kenties tilanteessa muille kuulumatonta) toista ääntä, jonka kanssa koetan sovittautua harmonisesti. Joskus tuo toinen ääni on helppo jäljittää valoisaan funkistyylin luokkahuoneeseen, jossa kappaleista ei saa liikuttua itkuun saakka, joskus sitä ei ole löytää kaikista mahdollisista vaikutteista ja vain sivullinen voi huomauttaa, että jokin kuullussa muistuttaa jostakusta toisesta, jonka sanoista muistaa siinä samassa saaneensa voimaa aiemmassa vaiheessa, aivan toisten ongelmien puristuksessa.

Kun kävelemme rinnettä alas, entisen merenlahdenpohjukan lävitse kuivin jaloin, sillan ylitse ja toisen mäen yli, ajattelen uudella tavalla eri rumpalin tahtiin marssimista, josta Thoreau on kirjoittanut. Enhän voi vain kääntää päätäni hieman sivulle ja vaatia toiselta tämän lukeneen niitä kirjoja, jotka lyövät rytmin, jota kuvittelen sydämeni sykkeeksi ja luonnolliseksi tavaksi käsittää asiat. Äkisti kiitollisuus valtaa mieleni, kun tajuan, että olen saanut ilmaisen koulutuksen avulla opiskella kirjoituksia, jotka ammattiin valmistamisen sijaan vahvistavat sellaista tilannetajua, jota kenties mikään toinen ympäristö ei olisi voinut tuottaa. Mikä onni saada (jopa siitä muodollinen pätevyys, opintoviikkoja ja opintotukea saaden) keskittyä kirjoituksiin, jotka pyrkivät valottamaan, kuinka hataralla pohjalla päätöksemme ja päätelmämme usein lepäävät, kuinka innokkaasti ihminen johtuu harhaan, ja toisaalta, miten rauhallisesti ja hyväntahtoisesti asioita voi tarkastella.

Luultavasti olen tarvinnut sitä kaikkea paljon kipeämmin kuin varsinaista ammattia.

Kuuntelen Tonsattia, hänen läsnäoloaan ja lämpöään, jotka periytyvät niin toisenlaisista opeista. Kuinka vaikeaa onkaan muistaa, ettei minun tarvitse olla hänen laillaan huimapäisen sosiaalinen ja tilanteita ulkoistava, ja toisaalta, ettei hänen tarvitse olla tavallani kaikkea sisällään hitaasti lehti lehdeltä kääntelevä ja ihmisten mutkattoman ajan tappamisen kärkkäyttä ja kulttuurinormien kyseealaistamatta noudattamista säikähtävä. Jalavanlehti laskeutuu kadulle villisti kieppuen. Ajattelen, että suhteemme muistuttaa kaupunkia, jossa luonto ja kulttuuri on sovitettu yhteen niin tiiviisti, että on vaikeaa sanoa, missä toinen alkaa ja missä toinen loppuu, vaikka toisaalta kukaan ei tahdokaan sanoa keskustan liikekorttelikokemusta luontokokemukseksi eikä jalavanlehden puusta putoamista kulttuuriseksi.

Koska Tonsatti onnistuu unohtamaan käsineensä ja piponsa vieraaseen asuntoon lukitun oven taakse ja avain sijaitsee lukon takana enimmäkseen tuntemattomia teoksia sisältävän kirjahyllyn nurkalla, ojennan hänelle piponi ja lapaseni työmatkaa varten. Kävelen tuulista, kaarevaa kujaa kotiin nopeasti, etten vilustuisi. Jos vilustun, ei ääneni soisi yhtä heleästi. Tuuli takertuu sitomattomiin hiuksiin, heiluttaa niitä toisen posken suuntaan, sormet käpertyvät taskuihin. Kiirehdin sisähämärään saakka.