Veloena

Hassunkurisinta häissä on se, että sivulliset hehkuttavat niin kovasti “elämänne mahtavimmasta päivästä”. En oikein tiedä, mihin päivistä se pitäisi paikantaa (maistraattipäivään vai perhehääpäivään vai kaverihääpäivään - me olemme eriyttäneet ne, jottemme täysin saa yliannostusta), mutta ainakin kaksi ensimmäistä ovat tuntuneet vähän ylimainostetuilta. Toki on mukavaa tehdä ruokaa ja järkätä juhlata ja nähdä ihmisiä, mutta huomaan arvostavani arjen sujuvuutta ja symbolista köyhyyttä aivan uudella tavalla tällaisten latautuneiden tilaisuuksien jälkeen. (En oikein tiedä, miksi edes yllätyn tästä, enhän pidä joulustakaan erityisemmin, siihen liittyy aivan liikaa hössötystä makuuni. Ja vaikka kuinka koettaa kieltäytyä hössöttämästä, se ei estä ympäristöä sen kuin kiihdyttämästä vauhtiaan sekunti sekunnilta.) Eihän häissä edes oikein ehdi puhua kenenkään kanssa, hääpari on eristettynä omaan pöytäänsä kaikista muista erilleen. Siinä sitten istumme Vompsun kanssa kuin näyttämöllä ja katselemme, kuinka ihmiset syövät ja seurustelevat. Onneksi perhehäät kestävät vain neljä tuntia. Mitään kiistoja ei vielä ehdi syntyä, kukaan ei ryyppää päätään täyteen ja ennen kaikkea, tilanne ei veny niin pitkäksi, että se alkaisi ottaa päähän.

Kun työpäivät alkavat aamuseitsemältä ja loppuvat iltakymmeneltä, hehkutukset saavat kummastumaan. (Tietysti, jos olisi upporikas tai edes vakitöissä, voisi tilata pitopalvelun, mutta ei meillä ole varaa sellaiseen eli teimme kaikki ruoat itse purkista korkattuja viininlehtikääryleitä lukuunottamatta.) Tänään sentään pääsemme kotiin jo kahdeksan maissa siivottuamme ensin häätilan, nosteltuamme aamulla maljakoihin sievästi asetellut kukat ämpäriin ja pakattuamme kaiken ylijääneen ruoan pakasterasioihin, jotta sen saa kätevästi sujautettua pakkaseen kotona. (Syömme perunasalaattia ja papusalaattia ja mangoldi-avokadosalaattia varmaan vielä kuukausia.) Hehkutamme nukkumaan pääsemistä koko ajan, kun purkitamme ruokaa pakkaseen ja järjestämme jääkaappia, jotta jättimäinen vihersalaatin loppu saadaan sinne huomiseksi lounaaksi.

Ihanaa, huokaamme sitten ja sujahdamme peittoihin. Mutta mahdoton herra Sei -päällä oleva Lohi ei ole asioiden tilaan tyytyväinen. Se naukuu, marisee, mankuu, karjuu, jokeltaa ja itkee. Koetamme houkutella sitä peittoihin kanssamme, mutta se ei sille käy. Se on nämä kaksi pitkää päivää istunut yksin kotona ja nyt kun me olemme siinä, sen mielestä ei lainkaan käy, että vetäydymme unen maille. Hänen kanssaan pitää seurustella! Tarjoamme lisää ruokaa ja vettä, silitystä, mutta ei. Harmaa kolli huutaa kurkku suorana, sen silmät mollottavat lautasenkokoisina ja sen häntä aaltoilee levottomasti.

Lopulta Vompsu-parka, joka kärsii lämpöhalvaukseksi kutsumastaan päänsärystä, heittää märät pyyhkeet otsaltaan ja sanoo: “Saatanan saatana, ei kai tässä auta muu kuin viedä toi ääliö kävelemään ulos.” Nauran hysteerisesti, koska Lohi on niin riivattuna ja Vompsu jaksaa ärtyä siitä. (Minusta vaativassa kissassa on enemmän positiivisia kuin negatiivisia piirteitä: kyllä eläimen sietääkin pitää mielihaluistaan kiinni pontevasti, sillä tavalla sen on mahdollista pysyä tyytyväisenä tässä ihmisten sääntöjen mukaan rakennetussa maailmassa.) Ja kyllä vain: heti kun kiskomme vaatteet päälle ja otamme kissanvaljaat esiin, kolli rauhoittuu. Kävelemme ulkona puoli tuntia, Lohi tarkkailee kaikkea täynnä seikkailua ja yrittää muun muassa tunkeutua erään talon ränniin. Puistoissa istuu kuuman päivän porukkaa kaljatölkkeineen, heidän sosiaalisuutensa tuntuu hassulta oman pönöttämisemme jälkeen. Lohi kävelee kuten kissat kävelevät: seisahdellen, väliin ruohoa laiduntaen.

Sisään tultuamme meitä ei oikeastaan enää nukuta. Vuorokausirytmi ja stressitaso taitavat olla jo niin poissa tolaltaan, että uni vain pakenee. “Mitä nyt?” kysyn mieheltä. “Katsotaan pornoa”, hän vastaa (tarkoittaen kasvipornoa eli David Attenboroughn juontamaa dokkarisarjaa kasvien salatusta elämästä, meillä on se dvd:llä lainassa ystävältä). Mutta sekin jotenkin liukuu ohitse, koska kun tietokoneen avaa, on se täynnään onnitteluviestejä, joiden hehkutukseen vastatessaan tuntee äkisti itsensä jotenkin hyvin kyyniseksi ja epäkiitolliseksi ja ulkopuoliseksi kaikesta onnittelun humusta.

Tunnustelemme varoen toistemme tuntoja asiasta, ja sitten huokaisemme helpotuksesta: no jo vain, toinenkin kokee samalla lailla, ettei tässä ole kyse mistään erityisestä, enemmän jostakin suoriutumisesta ja suorittamisesta, ja että meidänkin yhteiset tärkeät muistomme ovat muodostuneet aivan toisin tavoin. Ja että ehkä juuri siksi ei tunnu tajuttoman pelottavalta tai vieraalta ajatukselta olla naimisissa tuon toisen samantyylisen muhvatin kanssa, vaan että se on ihan kivaa ja hassua ja ihanaa ja että toinen on suloinen, kun se ei hössötä eikä oleta, että juhlissa jotenkin pitäisi kokea emotionaalisia huippuja. (Ehkä kaverihäissä voikin käydä niin, se on ihan mahdollista. Siellä on aikaa istua laiturilla ja ihmetellä varpaita vedessä tai sitten sataa ja tulee mutavyöry josta selviydytään yhdessä sankareina siskonpedissä mökin lattialla jee.) On jotenkin liikuttavaa, miten liikuttuneita ihmiset ovat, vaikkei itse oikein ymmärrä syytä.

Siitä tulee vähän samanlainen olo kuin lapsena, kun teki aivan tosissaan jotakin mielestään nerokasta, ja aikuiset alkoivat analysoida tekelettä tavalla, josta kävi ilmi, että heistä siinä parasta oli juuri lapsenomaisuus (tuo käsinkirjoitettu ja piirrusteltu paperi ei siis näyttänytkään oikealta aikuisten lehdeltä, pahus) ja sitten he saattoivat sanoa jotakin sellaista kuin että ihanaa kun vielä jaksat ja sitten kun olet aikuinen sinussa ei enää ole tuota tarmoa ja iloa. Ei vain voinut ymmärtää, miten he onnistuivat näkemään kaiken vain sitä kautta, että sen tekijänä oli lapsi. (Joka kuvitteli itsensä toimittajaksi, Suureksi Toimittajaksi.) Ja että miten niin tarmo ja ilo katovat, pah, jos niin käy, parempi, ettei tule aikuiseksi lainkaan. (Jaa-a, täältäköhän juontaa juurensa se, että sitten kun kirjoitan aikuisten oikean lehtijutun, tunnen itseni viisivuotiaaksi enkä oikein osaa identifioida tuota tekstiä itseeni.) Miksi he niin kuvittelevat? Miksi he liikuttuvat ilosta ja tarmosta noin, silloin? Ja naimisiin menemisestä, nyt? Mitä he siihen kuvittelevat mielessään?

Hassua! En jotenkin osaa kuvitella, että joku näkee minut liikuttavana tai söpönä, ja sitten pidän sitäkin hassuna, etten osaa. Metahuvittuneena syön näkerrän mainiota kauraleipää, jota en raaski normaalisti ostaa, korkeintaan vain vieraiden tullessa tai tuliaisiksi. Tuo leipä on niin ihanaa, ettei vaadi mitään päällisiä, kuten hyvien leipien kanssa on.

Ulkona jotkut hoilaavat kadulla, ei nukuta. Lohi sen sijaan, no, ulkoiluun tyytyväisenä se on sammunut kerälle tyynyni viereen. Vompsu istuu vessassa ja lukee englanniksi ääneen pygmien häätavoista. Kuulostaa siltä, että hänen läppärinsä langaton netti toimii taas.

Siinä vaiheessa, kun aloimme muodostaa päätöstä hääpaikasta, mietimme huolellisesti, onko kauhean vaivalloista kutsua ihmisiä niinkin pohjoiseen kuin mekin kutsumme. Mutta sitten mietin kaikkia niitä häitä, joissa olen vieraillut, ja tulin siihen tulokseen, että parhaita ovat kuitenkin olleet ne, joissa on oltu keskellä metsää, kaukana normaaleista ympyröistä.

Siksi en osaa ajatella vaivalloiseksi myöskään tämän viikonlopun junaistumista Joensuuhun ja takaisin ystävien häihin. Saan myös lisätodisteita uskomukselleni, että uusia paikkoja katsellen löytää yllättäviä, kiinnostavia seikkoja. Ensinnäkin, kun tulemme Joensuuhun, on huomattavasti kylmempää kuin Helsingissä aamulla rautatieasemalle laukun kanssa kävellessä. Pohjoistuuli puhaltaa luihin ja ytimiin asti, joten intialaisen ravintolan jälkeen (häihin ei kannata mennä nälkäisenä, sen olen ainakin tähän mennessä oppinut) suuntaamme värjöttelevinä kirpputorille. Löydämme paitsi paksut paidat, myös metsänvihreän hameen - väriä on tavattoman hankalaa löytää etenkään sopivan kokoisina vaatteina ja pidän siitä kovasti - sekä yllättäen ne samat kengät, joita olen kutsunut omenannahkakengiksi samannimisen sadun mukaan.

Kävelen Kontin valtavassa hallissa ja ihmettelen tavaroiden sijoittelun väljyyttä. Liikehuoneiston hintaeron etelään aistii helposti. Kierrän kenkähyllyn, mutta sitten silmänurkastani näen jotakin tuttua - kyllä vain, ne kengät, jotka jouduin lopulta viskaamaan roskiin niiden kuluttua puhki ja muututtua sievän heleänpunaisista ruskeiksi. Mutta nämä ovat samat kengät uusina tai uudestisyntyneinä. En meinaa ensiksi uskaltaa kääntää pohjaa esiin. Kengät kyllä näyttävät oikean kokoisilta ja tuntuvat käteenkin tutuilta, mutta ehkä vain innostun turhaan? Lopulta käännän kengän riittävästi emmittyäni. Toki kenkä onkin oikeaa kokoa. Pari maksaa vain kolme viisikymmentä. Vetäisen henkeä. “Vompsu, Vompsu, löysin omenannahkakengät… ne on otettava…”

Jatkamme kohti hääpaikkaa kirppiskamat isossa Punaisen Ristin muovikassissa. Matkalla menemme kahville, jotta pääsen kahvilan vessaan vaihtamaan farkut, lenkkarit ja kirppikseltä ostetun hupparin mekkoon, sukkahousuihin ja mustiin remmikenkiin. Kahvilan vessa on pieni. En saa kiskottua mekon vetskaria kiinni - rinnat ovat sille vähän liikaa - ja samassa minua alkaa naurattaa. Jos minulla ei olisi muovikassissa metsänvihreää hametta ja omenannahkakenkiä, voisin suistua epätoivoon ja nykiä hermostuneesti vetoketjun hajalle. Mutta nyt mekon mahdollinen käyttökelvottomuus ei haittaa, koska kirpputori on ex tempore pelastanut kaiken! Niinpä marssin mekonselkä avoimena kahvilaan ja kitkuttelemme kaikessa rauhassa vetoketjua kiinni siinä pöytien välissä seisten. Lempeästi kohdeltuna vetoketju toki mukautuu vaatimuksiin auliisti ja mekko sulkeutuu siveellisesti. Toisista pöydistä tuijotetaan toisaalle perisuomalaiseen tapaan.

Kirkon portailla tajuan muiden jotenkin laittautuneen enemmän häihin. Monilla tytöistä on hieno, viimeistelty kampauskin. Mutta oikeastaan sen ei tunnu olevan väliä. Tuntuu hauskalta olla niin vanha nainen, ettei tarvitse enää hermostua sellaisista seikoista. (No, toisinaan tietysti niin käy, mutta osaan jo antaa hetkelliselle hermostukselle palttua ja perustella, miksi on järkevää mennä juhliin matalakantaisissa kengissä ja sen kummemmin laittautumatta - esimerkiksi meikkivoide kutittaa inhottavasti naamaa, joten olen päättänyt olla käyttämättä sitä.) Tuulee kylmästi, portailla ei saa heitellä pellavan- eikä auringonkukansiemeniä.

Hääpari on niin nuori ja jotenkin suloinen, että huomaan hymyileväni lempeästi. Minusta tuntuu edelleen kummalliselta, että ihmiset voivat noin vain päättää mennä naimisiin niin nuorina ja ensimmäisen seurustelu- tai asuinkumppanin kanssa. (Minusta on edelleen kummallista, että me olemme Vompsun kanssa menossa naimisiin ja, tänäänkin kysyin häneltä, onko se varmasti hänestä kiva juttu, kun en osaa oikein itse sanoa koko asiasta yhtään mitään järkevää. Minulle se kai on osa empirismiä: asioita on kokeiltava rohkeasti ja iloisesti. Muuten ei voi tietää, kuinka sitten kävisikään. Mutta en edellenkään tiedä, mitä tarkoittaisi, että tahtoisin mennä naimisiin. Ei aavistustakaan! Mutta silti oloni on turvallinen ja tiedän pitäväni Vompsusta kovasti. En sillä lailla, että ajattelisin häntä kohtalokseni tai muuta melodramaattista vaan että me nyt vain yhdessä kohellamme kuin kuusivuotiaat ja se tuntuu kivalta kaikkien aiempien suhteiden vakavuuden jälkeen. Ja että silti me olemme puhuneet paljon vaikeammista asioista ja elämme paljon avoimemmin toisillemme.) Millaistahan olisi elää tuon hääparin elämää? Millaista olisi mennä naimisiin noin nuorena, jotenkin osata toivoa ja tahtoa sitoutumista niin kovin varmana (tai ainakin varman näköisesti)? Erilaista se varmasti olisi, mutta en osaa sanoa, olisiko se helpompaa vai vaikeampaa. (Unohdan näemmä senkin, että Vompsu on saman ikäinen kuin tuo hääpari ja ettei hän ole seurustellut pari viikkoa pidempään ennen kuin me aloimme. Huuooh. Ehkä minun pitäisi kysyä häneltä sen sijaan että vain ihmettelen ja liikutun moisesta varmuudesta.)

On hauskaa ajautua tällä tavalla kaupunkiin ja seurueeseen, johon ei voisi muuten kuvitella ajautuvansa. Jos en ajautuisi kaupunkiin, en näkisi pyörteilevää mustaa jokivettä enkä ainakaan tulisi menneeksi kirkkoon, jossa on hienot kattomaalaukset. Enkä päätyisi kiviselle opistolle enkä järvenrantaan. “Tule mukaan kuvaan”, viittoo Vompsu, mutta kieltäydyn. Jälkeenpäin kysyn, ei kai hän loukkaantunut siitä. Minusta tuntuisi vain hullunkuriselta mennä seisomaan tiiviin opiskelukavereiden porukan joukkoon. Olen kuitenkin opiskellut ihan toisella puolen maata ja heitä kymmenisen vuotta vanhempikin. He ovat tavanneet viikottain toisiaan vuosien ajan. En osaa ajatella, että ystävyys voisi olla yhdestä kuvasta kiinni tai muuta sellaista. Meillä vain on eri taustamme ja kokisin itse tunkeilevaksi heidän joukossaan seisomisen ja tallentumisen. Minusta on mukavaa nähdä heitä ja tehdä asioita heidän kanssaan, mutta se ei tee minua yhdeksi heistä. Ja hekin ovat erkaantumassa tuosta vaiheesta.

(Se, että erotan sen, saa minut hieman surumieliseksi, hyvällä tavalla. Muistan äkisti ja viiltävästi, kuinka omat opiskelukaverini ovat liukuneet kaukaisiksi ja kuinka harvoin heidät näkee ja kuinka muodollisia silloin ollaan. Tai oikeastaan useimpien - muttei onneksi kaikkien - kohdalla: kuinka muodollisia olimme silloin ennenkin kaiken aikaa. Ihmiset rakastuivat, pettyivät, kävivät terapiassa, kärsivät oppimisvaikeuksista ja niin edelleen, mutta vaikenivat siitä kaikesta ja pysyttelivät kommunikaatiossa kevyessä ylärekisterissä. Ehkä se kuuluu tiettyyn elämänvaiheeseen? Haavoittuvuus kohdataan vasta myöhemmin konkreettisesti, sen jo varhempi tuttuus saa universaalin leiman.)

Häät sujuvat leppoisasti. Bändi soittaa yllätykseksemme paljon lavatanssikamaa ja vielä humppaisaan sävyyn, enemmän kuin ne normaalit vanhuksille suunnatut kolme valssia ja yksi jenkka. (Ehkä tämä on sitä arvojen kallistumista konservatiivisempaan suuntaan, josta olen lukenut nuorisotutkimusraporteista - että seitsemänkymmentäluvulla syntyneet painottavat paljon enemmän kansainvälisyyttä kuin kahdeksankymmentäluvulla syntyneet. Tai sitten kyse voi olla siitäkin, että vihkipari on kotoisin pieniltä paikkakunnilta, joissa perinteet tuntuvat merkitsevän enemmän kuin Helsingin kaltaisessa paikassa.) Toisaalta itselle vieraassa tanssiperinteessä on se mainio puoli, etten tanssi sukkahousuja hajalle, kuten saattaa käydä omemman musiikin kanssa. Mutta on jotenkin ahdistavaa, että pitäisi tanssia jonkun kanssa aina eikä saa vain liikkua vapaasti itsekseen musiikin tahtiin. Sellainen edellyttää paljon tiukempaa parisuhteellisuutta kuin mihin itseni osaan käsittää. Tai sitten pitäisi antautua tuosta noin vain vieraiden miesten käsivarsille ja pyöritettäväksi. Tuntuu kummalta myös kun musiikki on niin tiukasti valkoisen musiikin perinteestä ja edellyttäisi tanssijalta jotenkin hassun vanhanaikaista ryhdikkyyttä. Ehkä en hämmentyisi näistä piirteistä, jos en olisi ollut aiemmin enimmäkseen häissä, joissa on pyörinyt diskopallo ja jossa ovat raianneet hiphop ja disco, samba ja salsa.

Onneksi tunnelma on muuten pehmeä enkä tunne täysin irrallisuutta, vaikka tanssi, joka yleensä on osoittautunut sillaksi vieraiden ihmisten pariin, ei nyt tarjoakaan auttavaa käsivarttaan.

Pihalla taivaan katto on korkea ja pääskyset viiltävät ilmaa kirkuen riemua. Koivukuja johtaa rantasaunaan. Istun löylyssä miesten kanssa ja ihmettelen muiden naisten puuttumista itsekseni sinne saakka, kunnes yksi miehistä kysyy, miksen ole naisten saunassa. En ole tullut ajatelleeksi, että sellainen voisi olla erillisenä paikkana. (Aikana olen sellaisen nähnyt, mutta en vielä paikkana muuten kuin uimahalleissa ja maauimaloissa.) Mutta pääsenpähän todistamaan, että puheet miesten saunojen kovemmista löylyistä saattavat olla suurta liiottelua: ainakin minusta löylyt ovat vaisut ja huomaan usein tivaavani ääneen, saako löylyä heittää lisää.

Aamulla liftaamme Joensuun keskustaan ja saamme kyydin kasvitieteeliselle & perhospuutarhalle saakka. Tässä vaiheessa vasta alankin olla kiitollinen siitä, etteivät nämä häät olleet mitkään nopeat kaupunkihäät, joista kukin hajaantuu kotiinsa autuaan tietämättömänä siitä, millaista kaikkea muutakin on olemassa. Perhospuutarha on nimittäin aivan ihmeellinen! Valtavat perhoset lepattelevat kasvihuoneessa. Niiden imutekniikkaa ja parittelua on helppo seurata siitä aivan vierestä, ja lehahtaapa yksi perhonen istumaan Vompsun hihallekin. Passifloran letkeissä varsissa roikkuu koteloita ja toukat taittavat matkaansa piikikkäinä ja värikkäinä. Kuvaaminen riistäytyy käsistä, ja mainitsen Vompsulle, että taitaapa olla niin, että näiden häiden valokuvasaldo on melko perhospainotteinen. “No, ihmiset nyt eivät vain ole yhtä filmaattisia”, hän vastaa.

Se on tietysti aivan totta. Niin moni perhosten viehättävä puuha olisi ihmisistä kuvattuna groteskia ähisemistä. (Eikö olekin kummallista, että melkein kaikki, mikä tuntuu todella hyvältä, kuten syöminen, sauna tai seksi, näyttää aivan järkyttävältä ja ällöltä? Mutta ei siksi, että ihminen olisi tuolloin eläimellisimmillään, valpas ja läsnä, vaan juuri siksi, että hän tuntuu kadonneen rajojensa sisäpuolelle, nautintonsa yksityisyyteen? Jopa unessa kasvot näyttävät usein turpeilta ja kuola valuu suupielestä vanana.) Perhoskuvia on myös enemmän kuin ehdokkaita omaksi hääkuvaksemme. Perhoset vievät voiton melkein kaikesta. Perhonen on kukasta kukkaan räpyttävä kukka, silmäsiipinen rullakärsä, hennon karvan peittämä juhla-asuinen hyönteinen. Se kännää käyneellä banaanilla ja roikkuu alassuin posliinikukan juovuttavissa nektarisammioissa.

Emme malttaisi lähteä perhoshuoneesta, jonne olemme tulleet sattumalta. Lähteminen tuntuu melkein enemmän sattumalta kuin tuonne ajautuminen. Sitä avittaa vain yksi seikka: on jo nälkä.

Netissä - tällä kertaa Naamastossa - törmää usein hemaisevaan suomeen, jonka tunnistaminen melkein jää jonkun muun tehtäväksi:

Te aari saaja ajaksi nykyisin Jul 03
Te kohtuullinen VOITTO ainoa -lta iPhones kimmoisuus rikki nykyisin
Paina kammeta!

Loma on alkanut oudon heiluvasti. Vuoroin olen painanut kovaa päivää, pyöräillyt kymmeniä kilometrejä ja kitkenyt tuntikausia, vuoroin sitten on käynyt kuten tänään eli olen jotenkin täysin kyvytön pääsemään sängystä: väsymys vain lyö ylitse ja on vaikeaa jaksaa yhtään mitään. (Paitsi kävellä intialaiseen ravintolaan syömään.)

Tietokoneen virtajohto on jälleen jumppautunut poikki. Koska uusi maksaa noin satasen (mäkkikoneissa on piirteitä, jotka hämmentävät roimasti), päätän viedä johdon ensin paikalliseen tv-huoltoon, josko siellä osattaisiin korjata se. Isän firman varhaisten koneiden näyttöjohdon mies oli osannut korjata; se oli maksanut alle kymmenyksen merkkihuollon laskuttamasta summasta. Mutta kenties johdot ovat käyneet monimutkaisemmiksi. Ainakin virtajohdon pää näyttää aivan kummalliselta!

Myös mökkihäät aiheuttavat hämmennystä. Ystävät eivät noin yleensä ole autoiluihmisiä, mutta nyt yllättäen järjestettyämme tilausajon (kilpailuttaminen kannattaa: eroja tarjouksissa oli 50 %) lähimmältä rautatieasemalta mökille suuri joukko onkin ilmoittanut saapuvansa autolla. Pahimmassa tapauksessa autoja seisoo ison tien poskessa vielä useampi kilometri mökistä tien levennyksissä… Ei auta kuin kysellä ihmisiltä, onko heidän mahdollista tulla sittenkin junalla ja tilausajolla ja haluavatko he tosissaan ajaa satoja kilometrejä ehkä kuumanakin päivänä. Ehkä he kuitenkin ovat ajatelleet vain hyvää hyvyttään, että autoja tarvitaan ja että ne ovat käteviä juoman, ruoan jne. kuskauksiin. (Kahdelta etukäteen kysyinkin automahdollisuutta, kun en osannut mitenkään aavistaa, että moinen parkkiongelma voisi tulla mahdolliseksi.) Huooh, ehkä ihmiset vain vanhentuvat eri tavoin: jotkut tulevat autoilla, jotkut menevät naimisiin. Onneksi sentään yksi kahden pikkulapsen perhe ilmoittaa saapuvansa junalla ja siitä eteenpäin peräkärryllisillä pyörillä.

Tuntuu hauskalta joka tapauksessa tietää, että vajaan kuukauden kuluttua voi juhlia ystävien kanssa, saunoja ja uida, kokata ja tanssia laiturilla. Jotenkin en osaa jännittää koko maistraattia enkä perhehäitä etukäteen; nehän ovat aivan sivuseikka mökkiviikonloppuun verrattuna! En ole sillä lailla sukurakas ihminen, vaikka pidänkin sukulaisistani. Mutta ystäviin olen itse ystävystynyt, osaan Vompsu, heidän kanssaan on jaettu paljon sellaista, mitä perhe ei ehkä hyväksyisi tai on suoraan jopa ilmaissut, ettei se halua kuulla näistä teemoista.

Hoh, alan näemmä vähitellen herätä päiväunilta tässä kirjoittaessa. Nyt on lähdettävä eteenpäin hoitamaan asioita. Tietokoneen akussa on enää pari minuuttia jäljellä ja saan ehkä uuden johdon vasta viikon alussa, jos tv-korjaaja hyväksyy johdon korjattavakseen. Muutenkin voi olla, etten ehdi lauantaina enkä sunnuntaina kirjoittaa - menemme häihin maaseudulle, enkä tiedä, onko siellä mitään nettiyhteyksiä. Huomenna uskon silti saavani lainayhteyden. Haluaisin päättää kirjoituksen tyylikkäämmin, mutta ei ole aikaa ajatella ja akku loppuu!

Hitto, ei pitäisi vissiin nukkua päiväunia.

Kuvittelen äänen, joka painekattilasta pääsee, kun sen venttiiliä hieman avataan salvoin suljettua kantta avaamatta. Puhun äidin kanssa puhelimessa hääjärjestelyihin liittyen. Koska olen juuri lukenut peleistä ja skeemojen syntymekanismeista, kuulen selvästi, mistä osa päättämättömyyttäni ja loukkaavuuden ja itsekkyyden pelkoani periytyy ja mistä olen oppinut yksinkertaisesti luovuttamaan toisen näkemyksen edessä (koska toisella on aina viimeisin valttikorttinsa, eli siihen vetoaminen, että olen ajattelematon, itsekäs ja muutenkin varsinainen mieliharmi käytöstavoiltani; sen jälkeen lausuttu “rakastan sinua, mutten käytöstapojasi” ei kuulosta niinkään rakkauden tunnustamiselta kuin joltakin kummalliselta värssyltä, koska mikä se minä ilman käytöstapoja oikein on? Onko sitä? Onko se se pieni vauva kauan sitten tai lapsi, joka kuviteltiin ennen sen syntymistä tai se aikuinen, joka olisi kaikesta samaa mieltä?)

Kumpikaan ei korota ääntään, mutta pelimerkit ovat aika massiiviset. Pidättäydyn tietoisesti sinä-kommunikaatiosta ja minkään negatiivisen sanomisesta, kuten äitikin. Silti rivien välissä vaihdamme murinaa ja irvistyksiä. En tiedä, kuuleeko äiti niitä. (Joskus käydessäni vanhempien luona kysyn vanhemmilta, miksi he riitelevät koko ajan, minä näet kuulen sen riitelynä, ja johtaako se joskus johonkin. Äiti vastasi viimeksi - muistaakseni samaan tyyliin kuin ennenkin - etteivät he riitele, että tämä on kuule ihan normaalia parisuhteen kommunikointia.) Äiti kysyy, eikö minusta tunnu siltä, että on aika itsekästä ja ajattelematonta tarjota pelkkää kasvisruokaa. (Koska idea on minun, on aika selvää, kuka on itsekäs ja ajattelematon, vaikkei sinä-sanaa lausutakaan.) Vastaan, että eipä oikeastaan. (Sen voisi aukikirjoittaa näinkin: “Sinä olet väärässä, sinulla ei ole riittävästi autonomiapyrkimyksiä ja olet liian valmis kompromisiin niissäkin asioissa, jotka periaatteessa hyväksyt suotaviksi kuten se, että ihmiset asettavat itse moraaliset rajansa ja elävät niiden mukaisesti. Itsekkyyttä olisi alistaa toiset jatkuvasti tanssimaan minun pillini mukaan, nyt kyse on yhdestä ateriasta. En usko, että kukaan kieltää sukulaisuussuhdetta, vaikkei saisikaan karjalanpataa. Minä en tahdo olla yhtä alistuva kuin sinä olet enkä huolehtia itseäni puolikuoliaaksi siitä, miltä toimintani näyttää ulospäin. On tärkeämpää, että koen yrittäväni toimia oikein, vaikka sitten joku sukulainen siitä närkästyisikin. Minusta lestadiolaisilla saa olla alkoholittomia häitä ja kasvissyöjillä lihattomia häitä ja jos joku sellaisesta loukkaantuu, lähipizzeria on laupias taivas kadun toisella puolen, sieltä saa varmasti lohtupizzaa.”) Kyseessä ovat kuitenkin meidän häämme. (”Saat olla sitä mieltä, että olen itsekäs ja saat hävetä kasvatuksesi epäonnistumista, mutta pidän pääni. Hakkaat nyt vain päätäsi seinään.”)

“Eikö sinusta tunnu siltä, että me emme ota huomioon sitä, että osa on kuitenkin sekasyöjiä?” äiti kysyy. Ovela veto - vedota nyt siihen, että haluan, että kaikki huomioidaan. “Minun käsittääkseni kaikki ovat syöneet kasviksia ja eivät he taida mitään puutostauteja saada, vaikka kerran joutuisivatkin syömään ihan kasvispohjaisen juhla-aterian”, vastaan. Olen näet päättänyt pitää pääni tämän kerran. “Huomaan, että tämä on sinulle periaatekysymys, josta et osaa neuvotella”, toteaa äiti ääni aavistuksen verran kohoten. “Jep”, vastaan, “en tosiaankaan halua.” Mihin äiti: “Mutta minä olen myös häistä vastuussa. Vompsun äiti toivotti onnea juhlajärjestelyihin eilen ja aloin sitten ajatella, että tosiaan, minullahan on tässä myös vastuuta ja että ehkä te ette nyt oikein osaa ajatella sitä, että kaikki juhlavieraat pitäisi ottaa huomioon!” Vastaan, tässä vaiheessa jo täysin kyllästyneenä: “No, minä nyt satun uskomaan, että kaikki vieraat voidaan huomioida jollakin muullakin tavalla kuin laittamalla liharuokaa. Kuule, en halua että meidän juhlien takia tapetaan eläimiä. Koetan huomioida nekin. Jos en halua niiden kärsimystä arkena, en varmasti tahdo juhlassakaan. Nämä on kuitenkin iloiset juhlat eikä sellaisiin tuoda ruumiita.”

Äiti rykäisee ja ilmoittaa puhuneensa asiasta sukulaistenkin kanssa. Kyllä vain, heistäkin olisi vain kohtuullista ja kohteliasta, että juhlissamme tarjottaisiin heille liharuokaa. Tässä vaiheessa on kaikista vaikeinta pysyä kohteliaana. Vastaan vain: “Jos he haluavat sellaiset häät, voivathan he aina mennä naimisiin ja järjestää sellaiset. Tulen sinne oikein mielelläni. Nämä nyt vain sattuvat olemaan meidän häät.” Äiti syyttää minua siitä, ettei kanssani voi neuvotella.

“Äläkä nyt ajattele niin, että minä en hyväksyisi teidän kasvissyöntiä, ei ei. Minusta kasvisruoan tarjoaminen juhlissa on aivan luonnollinen juttu, kun te molemmat minun lapsetkin olette kasvissyöjiä.” (Äiti tuntuu unohtaneen, että hän ja isäkin olivat aiemmin kasvissyöjiä - mistähän me asenteitamme olisimme oppineet, ellemme kodista - ja nykyäänkin syövät enimmäkseen kasvisruokaa.) “Mutta?” kysyn, koska tiedän, että kohta muttailu alkaa joka tapauksessa. “Mutta eivät kaikki ole sellaiseen tottuneet. Mitä Vompsun sukulaiset oikein ajattelevat meistä? Entä kuinka moni vieraista nyt sitten oikeastaan edes on vegaani? Toki heille tehdään vegaaniruokaa, mutta kyllä myös enemmän lihasta pitävät pitäisi minun mielestäni huomioida.” Toistan, että heidät voidaan varmasti huomioida muutenkin kuin ruoan avulla ja että tietääkseni kaikki Vompsun puolen sukulaiset osaavat syödä kasvisruokaa, koska enemmistö Vompsun sisaruksista on joka tapauksessa kasvissyöjiä. Mutta ei lukumäärä ole pointsi. “On myös helpompaa, että kaikki voivat syödä samoja ruokia”, koetan perustella. “Helpompaa meille, niin!” sanoo äiti.

“Tämä ei ole neuvoteltava kysymys”, toistan vielä. “Jos sinusta tuntuu, että lapsia varten sinne on hommattava nakkeja, voidaan ostaa soijanakkeja.” Äiti vastustelee; ei ole kyse nakeista vaan huomaavaisuudesta, siitä vaikutelmasta, minkä annamme ulospäin. Mietin hetken, tokaisenko puhelimeen, että ainahan hän voi vierittää syyt omituisuuteni niskoille eli tehdä kuten valmistujaisissani, kulkea vieraalta toisen luo ja pyydellä anteeksi “näitä omituisia ruokia, tuo meidän tytär on vähän omituinen, tuollainen kasvissyöjä”. (Se loukkaa Vompsua, itse olen siihen jo niin tottunut ja ymmärrän sen kuullessani niin monta käytökseni piirrettä, etten suutu tai loukkaannu, huokaanpahan vain. Omaa kasvatustaitoaanhan hän siinä anteeksi pyytelee, omaa riittämättömyyttään. Sillä ei enää ole tekemistä minun kanssani. En pelkää enää samaa pelkoa, että erotun joukosta jotenkin todella kummallisena. Se on äidin pelko, ei minun.) Mutta en tahdo sanoa kaikkea tuota ääneen, vaikka tunnistankin vihaisen kommentin kuplivan kannen alla.

“No, jos joku tahtoo etsimällä etsiä meistä vikoja ja huomaavaisuuden puutetta, varmasti hän niitä löytää”, totean vain. “Mutta en usko, että kukaan haluaa. Nehän ovat häät, iloinen juhla.” Siihen äiti sitten myöntyy, mutta toteaa vielä muutaman kerran “ajatelleensa vain” ja että “ihan hyväähän hän vain”. Tiedän toki, että ihan hyväähän hän vain, ja juuri se tekee puolensa pitämisestä niin vaikeaa. Aistin hänen kokemansa häpeän ja hädän ja hänen minun taholtani odottamansa suojelun ja tottelevaisuuden. Ja silti kieltäydyn käyttäytymästä kiltin tytön tavoin ja se tuntuu samalla hyvältä ja pahalta, hyvältä koska minusta toimin oikein pitäessäni pääni tässä kysymyksessä ja pahalta koska tiedän sen aiheuttavan hänelle ylimääräisiä paineita sen suhteen, mitä muut meistä oikein ajattelevat. Hän ei vain miellä, että oikeastaan me olemme erilliset ihmiset ja että oikeastaan äidit vaikuttavat tyttäriinsä aika vähän enää tässä vaiheessa aikuisuutta. Jotkut piirteet ja käytösmallit malliopitaan tuosta noin vain, joillekin rakennetaan valtavankokoinen vastareaktio, joihinkin äitien piirteisiin sovittaudutaan vastaamaan. En halua äidin pelon siitä, ettei perheemme sovi yhteiskuntaan, pakottavan juhliimme kummallisia miellyttämiselkeitä. Minulla on omat pelkoni sopimattomuudesta, mutta ne eivät pilkistä esiin tässä kohdin enkä muutenkaan mielelläni antaudu niille hervottomasti, sillä tiedän niiden sisältävän liioittelua ja toisten suvaitsevuuden ja hyväntahtoisuuden aliarviointia. Ei toisia kiinnosta niin paljon, ja jos kiinnostaa, se on heidän asiansa.

Lopetettuamme puhelun mietin, tunteeko äiti tukahdutettua vihaa tai epätoivoa. Tunteeko hän edelleen toisinaan niitä samoja voimakkaita ja viiltäviä tunteita, joita hän huusi ilmoille kauan sitten ennen kuin romahti itkeväksi mytyksi? Haluaisiko hän edelleen toisinaan vain karata pois meidän kaikkien hirviöiden ulottuvilta? En jotenkin onnistu uskomaan, kun hän sanoo välillä, että haluaa minun kertovan kaiken asiaan liittyvän, kaikki toiveet, ja ettei hän loukkaannu niistä. Jotenkin ne tuntuvat kuitenkin loukkaavan ja huomaan oman varovaisuuteni tuon loukkaantumisherkkyyden ääressä. En pidä siitä, koska en pidä siitäkään, että ihmiset varovat minun herkkiä kohtiani liikaa. Heillä on oikeus tunteisiinsa ja näkökantoihinsa silläkin uhalla, että suistun itse niistä epätoivoon joksikin aikaa, koska ymmärrän, etten tahdo elää siinä maailmassa, jossa kaikki on niin raakaa ja epätyydyttävää ja hermostuttavaa. Paitsi että välillä toimin itsekin niin enkä tiedä, onko se hyväksi vai ei.

Joka tapauksessa tuntuu hyvältä käydä läpi toimitustyön tekstiä. Käsittelen narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kertovan luvun ja jännitän, sopiiko oireisto itseeni - eräs läheinen nimitti minua taannoin narsistiksi, kun pidin pääni jossakin itselleni tärkeässä kysymyksessä enkä myötäillyt häntä kuten yleensä. (Myös bloggaamisen olen kuullut muutaman kerran tällaisen leiman perusteeksi jo aivan yleisella tasolla; sen tuntuu aika hurjalta, kun blogeja on kuitenkin niin moneen lähtöön ja niitä kirjoitetaan selvästi niin monella asenteella ja monesta maailmankuvasta käsin.) Ei sen oireisto oikein sovi (esimerkiksi tunne-elämältään epävakaan persoonallisuushäiriön maailma kuulostaa paljon tutummalta, mutta pärjään ehkä liian normaalisti voidakseni olla semmoinenkaan; luultavasti kyse on taas vain äidin pelosta, että olen kummallinen). Huokaan helpotuksesta. Pelkään niin kovasti vahingoittavani ihmisiä silkalla ymmärtämättömyydelläni. Toisaalta haluan luottaa kyllä siihen, että ihmiset osaavat huomauttaa, kun pahoittavat mielensä jostakin, ja sitten voin koettaa uudelleensuunnata käytöstäni, miettiä uusia vaihtoehtoja jäsentää tilannetta ja niin edelleen.

En silti oikein tiedä, miten suhtautuisin tällaiseen tilanteeseen, jossa äkisti huomaan, etten tahdo uudelleensuunnata käytöstäni tämän tilanteen sisällä vaan tahdon muokata käytöstäni paljon pidemmällä aikajanalla, jossa olen huomattavasti useammin vain huokaissut ja alistunut ensimmäisen äänensävyn muutoksen myötä ollakseni aiheuttamatta kärsimystä ja huolta. En haluaisi pelätä irrationaalisissa mittakaavoissa huomauttaessani, että hapankaalissa on vanhentunut päiväys tai ostamani leipä oli homeessa ja siitä pitäisi ehkä huomauttaa myyjälle tai että minulla ei ole aikaa puhelinmyyjälle juuri nyt tai että minusta keskustelussa jokin argumentti tuntuu uskottavammalta kuin toinen, vaikka en keksikään sille perusteluita kovin hyvin. Tai sanoessani, että tämä on tosiaan periaatekysymys eikä neuvoteltavissa. Minun pitää selvästi puhua äidin kanssa tästä myöhemmin, tästä suunnasta, että voisin joskus miettiä sitäkin, pahoitanko oman mieleni luovuttaessani päätökset toisille, joita vastaan en koe voivani käydä, kunnes vain päätän tehdä niin ja ehkä välillä jopa teen niin.

Sanoessani asian periaatekysymykseksi tunnen itseni viisivuotiaaksi, joka inttää. Samalla tavalla kun erosin, tunsin päätöksessä pysymisen itsepäisyyden sisältävän lapsenomaista uhmaa. (Jota minut on sosiaalistettu pitämään ikävänä ja pahana asiana, sinä käytöksenä, jota kukaan ei voi rakastaa. Ajattelematon tyttö, tyhmä tyttö, toiset huomioon ottamaton tyttö, lapsellinen tyttö, dominoiva tyttö, tai kuten vanhemmat minua lapsena ennen alistumistani ja vihaisen pikkutytön katoamista pilkalliseen sävyyn kutsuivat, Keisarinna. Hitto että tulen levottomaksi jos ajattelen Keisarinnan olevan äänessä.) Ikään kuin aikuinen ei voisi ärsyyntyä tai olla toisen kanssa eri mieltä. Ikään kuin hänen velvollisuutensa olisi sommitella päänsä sisällä jehovien lentolehtisistä tuttu maailma, jossa leijonat, mormonit ja linnut kaulailevat eikä koulukuntaristiriitoja tai luokkaeroja vallitse.

Tänään vessassa luen työsuhdelehdestäni kolumnin, jonka kirjoittaja ilmoittaa, ettei tahtoisi tyttäriensä kumartelevan nöyränä vanhempien mieshenkilöiden edessä, ja mietin, miten hiivatin monenlaisia kotitaustoja ja suuntia maailmassa vallitseekaan (minusta idea on hyvä, mutta en oikein tiedä, millä keinoin saisin itseni siihen vireeseen kaiken aiemmin ehdollistetun jälkeen - kuinka olla kumartelematta automaattisesti vähän sinne sun tänne välttääkseen tätä kauhua, että nyt kaikki suuttuvat minulle ja se siitä) ja miten vaikeaa nämä kaikki olisi saada kaulailemaan muuten kuin iloisissa valokuvissa. Ja silti luen jokaiseen lukemaani tekstiin ystävällisen kurkotuksen itseäni kohti, kutsun löytää yhtäläinen erilaisessa, kosketuspinta. Kuulen sen silloinkin, kun äiti moittii suunnitelmaa itsekkääksi ja muita huomioimattomaksi. Hän haluaa, että myönnyn, ja voi, kuinka mielelläni myöntyisin, onhan pyytäjänä vielä oma äiti. Paitsi etten voi, koska olen eri mieltä pelkän kasvisruoan tarjoamisen loukkaavuuden asteesta.

Onneksi olen arvannut etukäteen, että aiheesta nousee vielä keskustelu. Tällä kertaa minua ei yllätetä. On vain palattava aiheeseen uudestaan ja uudestaan, kunnes voin olla varma siitä, että äiti ei hajoa itsepäisyyteeni, jota arvatenkin pitää omana vikanaan.

Psihh, sanoo pääni uudestaan. Olen tyytyväinen ja tyytymätön samaan aikaan ja sen käy sietäminen.

Koetan virittäytyä töissä ajatukseen, että pyöräilen täältä päästyäni suoraan ylioppilasjuhliin. Pienehkö järkytys huomata, kuinka äkkiä omasta ylioppilasjuhlasta onkin viisitoista vuotta. Aika ennen napapaitoja ja spagettiolkaintoppeja, siitä täytyy tosiaan olla valtavan kauan. En tiennyt silloin eläväni näinkin kauan. Sen ikäisenä olisin ehkä ollut valmis eutanasiakoppiin jo pelkästä tukipohjallisten ajatuksesta.

Nyt tuskailen lähinnä kevyesti sitä, kuinka uudet kalliit terveyssandaalini eivät pidä tukipohjallisia sisässään ilman tarranauhakiinnikkeitä. Kun ostan sandaalit, myyjä mainitsee ohimennen, että useimmat tykkäävät liimata omiin pohjallisiinsa tarranauhaa, jonka vastinkappaleet on valmiiksi liimattu kengän sisäpohjaan. “Tarvitaankohan sitä välttämättä?” kysyn. “En usko, useimmat vain haluavat olla ehdottoman varmoja”, aprikoi myyjä. Eilen kokeilen kävellä sandaaleilla ja omilla ortopedisillä pohjallisillani Hakaniemeen. Jo ensimmäisen korttelin aikana pohjalliset liukuivat kantapäästä kymmenen senttiä ulos ja varpaiden alle jäi vain nipistelevää tarranauhaa. Päädyn kiertämään korttelin, koska en halua korjailla pohjallisia kolmen-neljän metrin välein toisella kädellä talojen seiniin nojaillen. En myöskään tahdo kulkea suorinta tietä takaisin, koska baarien ulkopuolella notkuu ihmisiä ja heidän edestään tuntuu hermostuttavalta kulkea - jos menee tietoisesti ja varmasti johonkin suuntaan, se vielä tuntuu mahdolliselta, mutta en tahdo vaeltaa päättämättömästi eestaas baarimaleksijoiden edestä, se tuntuu hankaluuksien kerjäämiseltä. (Juopuneissa ihmisissä on jotakin hieman pelottavaa ja arvaamatonta enkä ole seikkailijatuulella.)

Tänään päätän kuitenkin ottaa uudet sandaalit niiden omien pohjallisten kanssa. Vaikka nämä pohjalliset eivät sisälläkään kaikkia tukia, jotka jalkani näyttävät nykyään tarvitsevan pienilläkin matkoilla, on ne sentään muotoiltu ergonomisemmin kuin useat kengät ja saavat luvan kelvata. En voi oikein mennä ylppäreihin lenkkareissakaan.

Juhlissa on tarjolla vegaanista soijajuusto-limettikakkua kuten tekstiviestissä mainostettiin (juhlijan poikaystävä on vegaani, joten ruokavalioni kasvikset maidottomasti ei aiheuta lisähankaluuksia ja toisaalta saan kakkua, mikä ei ole mitenkään itsestäänselvyys tällä ruokavaliolla). Olen jo aivan kierroksissa pelkästä ajatuksesta. Pidin juustokakuista aika tavalla ennen kuin maitoallergia löydettiin. Ehkä voisin koettaa valmistaa sellaisen myös itse, siihenhän ei uunia tarvita. Vegaanista tiramisua olen joskus hionutkin, sehän on osittain juustokakku sekin, mutta nyt kun minulla ei ole ollut uunia käytössä kahteen ja puoleen vuoteen, olen vähitellen unohtanut kaiken relevantin leipomisesta (paitsi että se on äärimmäisen hauskaa ja luovuutta kutsuvaa). Luotan siihen, että taito kyllä palaa sitten kun pääsen uunilliseen asuntoon. Sitä ennen on vain elettävä niillä murusilla, joita toisten tekemisistä tippuu tai kyläillessä syöksyttävä keittiöön ja ilmoitettava, että aikoo tehdä raparperipiirasta tai chilisuklaabrownieseja.

Ajatus puolen tunnin - kolmen vartin pyöräilemisestä tuntuu hauskalta nyt kun ulkona on alkukesä. Tosin pyöräilyä ja meikkiä on vaikeaa sovittaa yhteen; vaikuttaa siltä, että silmäni kestävät joko silmämeikin tai pyöräilyn valumatta vesiputouksina, mutta niiden yhdistelmä on vain jo aivan liikaa. Aion kuitenkin yrittää jälleen kerran. Huh. (Jotkut asiat eivät näy muuttuvan viidessätoista vuodessakaan.) Olen myös jo viritellyt sandaalien pohjan ja pohjallisen väliin teipistä ja paperikoripaperista tukimytyt niihin kohtiin, joista jalat särkevät jo tänne pyöräilemisen ja takahuoneeseen pari kertaa kävelemisen perusteella. Epäilen kyllä, etteivät ne ole yhtä tehokkaat ja hienostuneet kuin jalkaspesialistin muotoilemat pohjalliset, mutta toisaalta olen tutkinut pohjalliseni tarkoin ja tiedän, mihin kohtiin korotusten kuuluisi tulla. Paperi ja teippi saavat nyt kelvata.

Kun työkaveri käskee minun olla masentamatta ylioppilasta, ajattelen, että ehkä en esittele instant-kierrätyspaperipohjallisaihioitani hänen kuultensa. Jotenkin sellainen “viisitoista vuotta ja hah, et kyllä enää kävele normaalisti” kuulostaa julmalta. (Sitä paitsi monet ikäiseni kävelevät varsin mainiosti epämukavinkin jalkinein, hittojako minun on pitänyt kävellä ja tanssia niin paljon.) Itse ainakin uskoin, että elän joka päivän täysillä kunnes sitten kaadun hautaan epäillyttävissä olosuhteissa alle kolmikymppisenä, ehkä alle kaksivitosenakin. En vain osannut mitenkään kuvitella sinnitteleväni tänne saakka, saati vielä pidemmälle, tai oppivani hyväksymään kehon kremppoja. En osannut kuvitella tietysti sitäkään, miten helppoa ja auvoista elämä usein psyykkisesti tässä iässä on. Ei sellaista osaa kuvitella silloin kun joutuu repimään itsensä irti kodista ja kokeilemaan erilaisia ystävyys- ja parisuhteita ilman mitään käsitystä siitä, millainen kommunikaatiotyyli tuottaa katastrofeja ja millaisessa ympäristössä on helppoa kokea iloa ja empatiaa. (Minusta tuntuu tätänykyä, ettei oikeastaan ole ihmisiä, joista en pitäisi, mutta tiedän toisaalta myös, että on lukuisia ihmisiä, joiden seurassa en pidä itsestäni tai käytöksestäni tai tunnen oloni enimmäkseen ahdistuneeksi tai neuvottomaksi, harvemmin satunnaisen tuttavuuden tasolla mutta yhä tiivistyvämmin läheisyyden kasvaessa luottamusta nopeammin.)

On huvittavaa huomata, kuinka työpaikalla kirjoittaessa on mahdotonta uppoutua tekstiin syvällisesti. Ehkä se johtuu siitä, että kun tietää, että koska tahansa pitää olla neutraali ja iloinen asiakaspalvelija, ei voi uppoutua mihinkään hämäriin epätoivoihin. Epätoivo tuntuu palvelutiskin takana aina kaukaiselta eikä siihen ole helppoa ottaa mitään muuta asennetta kuin hymähtävä ironia. Se tuntuu jotenkin karmivalta. (Hieman samaa karmivuutta oli Maarit Verrosen Saari kaupungissa päähenkilössä Aislassa.) Ikään kuin olisin vieras omille tunteilleni tässä näin istuessani.

Työpäivää on jäljellä vielä kaksikymmentäviisi minuuttia.

Ihmeellistä, miten rauhallisesti päivät vierähtävät loppuunsa. Aamuisin olen juossut turkoosia vettä ja saanut valohoidon aurinkolaseista huolimatta. Sitten olen maannut saunassa ja venyttänyt tiukkia lihaksia, pihissyt löylyn kuumuutta.

Projektit eivät etene enkä jaksa piitata. Lomaa on vielä viikko jäljellä, huomenna tanssiesitys. Kevät rahisee hitaasti kohti päätöstään, keto-orvokit värittävät kalliot. Lauseiden välinen yhteys katoaa. Pysäytän pyörän ja istuudun penkille tuijottamaan avautuneita syreenin kukkia. Nostan jalat penkille eteeni ja kiedon kädet niiden ympärille. Äiti on pyytänyt siskoa ja tämän miestä esittämään musiikkia häissä kysymättä minulta, haluanko mitään sellaista. (En halua.) Koetan luovia tilanteesta loukkaamatta siskoa. En halua beatles-covereita. Meillä on vain niin erilainen musiikkimaku. Jos he esittäisivät mustalaismusiikkia tai kesäillan valssin, mikäs siinä, tai edes bossa novaa, mutta kun ei.

Vompsu loukkaantuu äidin järjestelyistä, ihmiset kävelevät piittaamatta hyväntahtoisina niin läheltä, että käsivarret ovat raapiumilla kaiken aikaa eikä uni tahdo laskeutua silloin kuin sen pitäisi. On puhuttava äidille, ja sitten äitikin todennäköisesti loukkaantuu, isä loukkaantuu äidin loukkaamisesta, loukkaantumiset kaatuilevat eteenpäin ja tunnen itseni superhankalaksi kun en halua häitä, joissa esitetään popballadeja ja pompöösejä puheita. Mutta jos en nyt selvitä asiaa (oli sen keskustelun tulos sitten tämä tai tuo), voi käydä niin, että tarjolla on myös kuolleen eläimen lihasta pyöriteltyjä pullia, spontaani on puristettu tiehensä tiukalla ohjelmalla ja poden hautajaistunnelmaa kaiken keveyden ja ilmavuuden kadottua.

Kaiken tämän keskellä meidän pitäisi vielä lähteä hakemaan hääjuomia yhdessä Tallinnasta.

Mutta aamupäivisin rauha hetken puistonpenkillä, syreenit avautuvat, valo heiluttaa köynnösten nuppuja. Koetan ajatella, että se mikä on, on. En tiedä tarkalleen, mitä se tarkoittaa, joten muotoilen ajatuksen uudelleen: se, mikä tapahtuu, tapahtuu. Sillä tavalla lause käy tartuttavammaksi. Tapahtumiseen on helpompaa vaikuttaa kuin olemiseen. (Oleminen hermostuttaa minut siinä määrin, että sekoilen suomenkin verbintaivutuksen kanssa. He ovat tässä, siellä olevat puut - menen näissä sekaisin tyyliin he olevat tässäja siellä ovat puut.) Istun Eläintarhassa, jossa on vain häkittämättömiä villieläimiä. Lempeän näköinen varpunen hyppelehtii kiviaitaa pitkin.

Ei tuule lainkaan. Koetan kuvitella muuttuvani valoksi. Istuinluut alkavat tuntua ikävästi, huono asento, nousen ja jatkan matkaa. On vielä tekemistä ennen esitystä, esiintymishalattia pitää ottaa aika tavalla sisään ja keksiä sen selkään nerokas kiristyssysteemi, jotta saan kurottua kankaan vartalonmyötäiseksi ja pystyn silti pujottautumaan tuohon vetoketjuttomaan ja napittomaan ohuen intianpuuvillan vaatekappaleeseen.

Yllätyskutsu Hassun tytön, Tukaanin ja kahden lapsukaisen talouteen tuottaa hassunkurisia seurauksia. Vauvan nukahdettua isompi tyttö katselee dvd:tä olohuoneessa aikuisten tylsyyteen kyllästyttyään ja me taas keittiössä kuuntelemme lastenlauluja. Levyllä, jonka nimi on jotakin sellaista kuin “Kaikenkarvaiset lemmikkimme” tai “Perheen omat lemmikit”, on eläinlaulujen joukossa äkisti outo renkutus “Turkkilainen tupakoi”.

Siinä neitoja viedään miehelään ja onnelaan, jos nyt ukin mopo saadaan lainaksi. Laulun eläintematiikka jää hieman hämäräksi, eläimiä ei pihalla asuvaa hämähäkkiä lukuunottamatta näet mainita, ja sanoitus on kummallinen muutenkin. Siinä lauletaan: “Turkkilainen tupakoi, Atatürk glasumoi”. Glasumointi (tai mahdollisesti klasumointi tai sitten jotakin aivan muuta) ylittää meidän kaikkien ymmärryksen niin cavahiprakassa kuin sen jälkeenkin.

Laulu pyörii mielessä vielä odottaessamme junaa Pohjois-Haagan asemalla. Yksi mies on kuukahtanut nukkumaan aikataulujen eteen, hänen kaverinsa käy välillä tökkimässä hänet hereille ja miehet ottavat huikkaa repun väkeväpullosta. Heidän kävelynsä horjuu, mutta pääsevät he sentään junaan.

Junassa huomaan tuijottavani ikkunan läpi pimeään ja miettiväni, miten hemmetin vaikeaa lasten kasvattamisen täytyy olla. Kaikki nämä vaikutteet - millä tavalla esimerkiksi humalaiset miehet voisi heistä hämmentyneelle lapselle selittää ilman että heistä tulisi pelottavia tai säälittäviä? Millaisen laulun heistä saisi? Kuinka moni asia aikuisillekin jää glasumoinniksi, hienolta kuulostavaksi sanaksi ilman mitään täsmäsisältöä? Miltä lapsesta tuntuu, kun hän kohtaa sellaisia itseään ja käytöstään koskevia selityksiä kuin “hän nyt vain haluaa enemmän huomiota, siinä kaikki” silloin kun hän on surullinen ja hämmentynyt eikä osaa tehdä tuolle ujona itkuisuutena ilmaistulle ololleen mitään? (Itse muistan käsittäneeni tuollaiset rauhallisen äänensävynkin toteamukset niin, että “huomion haluaminen” - eli se että koetin ilmaista vanhemmille, että olin aika surkeana ja että oikeasti olisin tahtonut mieluiten lakata olemasta siinä paikassa - oli ehdottoman väärin, itsekästä ja lyhytnäköistä, ja että halu tulla rakastetuksi ja saada apua liian vaikeiden tunteiden ja tilanteiden käsittelemiseen oli liian hankalaa ja tuntui muista sietämättömältä. Oikeastaan vasta viime vuosina olen sallinut itselleni tämän halun ilmaisemisen ja hahmottanut sen esiintymisen muuna kuin pahana, vältettävänä piirteenä. Mutta vihainen en osaa olla - en tästä. Lapsiperheet jäävät niin yksin lastensa ja arjen pyörittämisensä kanssa, ettei ole mikään ihme, että vanhemmista tuntuu siltä, että heidän pitäisi jatkuvasti revetä kymmeneen eri suuntaan ja ettei levon hetkeä koskaan löydy. Silloin varovainen pyyntökin saattaa tuntua kuormittavalta kinuamiselta, viimeiseltä pisaralta.)

En tiedä, miten asiat hoidettaisiin tyylikkäästi perheessä. Jotenkin harmonia säilyy vielä kahden hengen ja harmaan kollin taloudessa, mutta jos tätäkin pakkaa vähän sekoitetaan, arjesta tulee helposti taistelukenttä. En osaa sanoa, kestäisinkö sellaista ja löytäisinkö itsestäni sellaisen altruismin vaihteen, että osaisin kunnioittaa itseäni edes hyvinvoinnin vaatiman minimimäärän, jos minulla olisi lapsi. Miltä tuntuisi tehdä kaikki lapsen ehdoilla? (Luultavasti kokisin kuitenkin avuttoman lapsen oikeuksien polkemisen omien oikeuksieni varjolla sellaiseksi toiminnaksi, jota en voisi itseltäni hyväksyä.) Nauttisiko tuosta katoamisesta ja itsen kadottamisesta toisen hyväksi? Ainakaan en voinut hyvin aikuisen ongelmakoiran tullessa talouteen ja minun joutuessani täysin katoamaan sen hyväksi, pysymään järkkymättömän rauhallisena silloinkin kun se satutti ja epäilin koko touhun mieltä, pitämään mielessä kaiken aikaa päällimmäisenä, että koira vain pelkää ja käyttäytyy siksi näin, että minä olen meistä se, joka voi mallintaa ja ymmärtää tilanteen ja että siksi minä en saa suuttua, säikähtää enkä korottaa ääntäni, vaan että minun pitää vain palkita koiran käytöksessä pienetkin askeleet positiiviseen. Se tarkoitti liikaa oman huolen, hädän ja kivun huomiotta jättämistä ja jätti jälkeensä valtavan uupumuksen. Enkä tiennyt niin tehdessäni, onko koko yrityksessä mitään järkeä, vaikka olinkin motivoitunut yrittämään. Nyt, kun koira elää rauhallista ja mukavaa koiranelämää eksän luona ja itsekin kuntouduin vähitellen ja sain koiran tulemisen keskeyttämän graduprosessin vietyä loppuun, toki tiedän. Oli siinä järkeä. Mutta luiskahtaminen jonnekin tavoittamattomiin oli pelottavan lähellä. Ei ole hyvä itkeä joka päivä täysin lohduttomana ja ajatella omaa elämäänsä itse rakennettuna harmaana, tukahduttavana helvettinä, jossa aika ja muutos katoavat vaikeiden rutiinien läpi kipristelemiseen.

Lapsiperheet vaikuttavat vieraillessa aina niin auvoisilta, lapset kuuluvat ikään kuin normiperheen kuvastoon ja lapsiperheen huoneiston tilanjako ja toimintatavat muistuttavat sitä, minkä itsekin muistaa ensimmäisenä opittuna mallinaan ja mihin silloin tällöin huomaa kaipaavansa kaikista tuohon malliin kuuluvista julmuuksista huolimatta. (En tarkoita, että minulla olisi julmat vanhemmat, tarkoitan sitä, että on julmaa olla lapsi ihan vanhempien motivaatioista ja taidoista riippumatta. Lapsuuteen sisältyy melkoinen pyrkimys pois tuosta riippuvaisesta asemasta.) Kun kuuntelee ja kuulostelee tarkemmin, aistii jännitteet ja kokee ne ritisevinä voimalinjoina, joihin ei sivullisena tahtoisi törmätä. Lapset ovat pehmeitä, muotoutuvia ja olemassaolonsa jatkumisen suhteen riippuvaisia aikuisten riittävän hyvällä tuulella pitämisestä, aikuiset usein kuormitettuja äärimmilleen ja omasta aikuisen (erotuksena vanhemman) tilastaan hampaat irvessä kiinni pitäviä. Ja silti he rakastavat toisiaan enemmän kuin kai keitään muita. Kuinka kummallista. Oikeastaan on kai kaikkein helpointa olla aikuinen silloin kuin vierailee sivullisena lapsiperheessä.

Se synnyttää hieman surullisen asenteen useiksi tunneiksi ainakin minussa osoittaessaan, kuinka monesti elämän jatkumiselle välttämättömät järjestelyt (kuten vanhemmuus ja lapsuus - voitaisiinhan ne toki yhteisöllisemminkin järjestää, tämä länsimainen nykyratkaisuhan suvusta ja kyläläisistä erillisine ydinperheineen on käsittääkseni aika nuori; toisaalta tuollainen yhteisöllisyys sisältäisi sitten omat jännitteensä sekin, kuten vanhat anoppivitsit osoittavat - nykyään kellään ei kai ole aihetta ärtyä anopistaan, hehän ovat kuin tuttavia) sisältävät niin voimakkaita kamppailun elementtejä. Toisaalta kenties harmoniaa ei huomaisi, ellei olisi joutunut elämään myös jännitteitä, taistellut, luovuttanut ja joskus purskahtanut nauruun tilanteen silkkaa absurdiutta. Jotenkin en vain tunne itse vetoa kamppailemiseen tällä erää. Oikeastaan minusta tuntuu, etten ole pitänyt sellaisesta ikinä. (Esimerkiksi ystävän kertomus siitä, kuinka hän nauttii opettajan työssään juuri verbaalisista kamppailutilanteista, läppien palauttamisesta ilkeällä kierteellä, tuntuu minusta kuvaukselta mielentilasta, jota en oikein osaa kuvitella sisältäkäsin, itseni tuntemaksi.) Ehkä juuri tuo piirre tekee minusta alttiin surumielisyydelle. Etenkin darrassa, jolloin usein äilehdin vielä alkoholin höllentämien kielenkantojen terävyyttä edelliseltä illalta. Ystävällisenkin keskustelun jännitteet saattavat seuraavana aamuna tuntua hankalilta käsitellä ja saatan jäädä pohtimaan jotakin sanomista tuntikausiksi samalla kun koetan tiskata ja siivota.

Turkkilaista laulua ei löydy lästiksestä, vaikka sieltä löytyykin paljon oman lapsuuteni lauluja, kuten Mikki-hiiret ja teddykarhujen huviretket ja Käyn ahon laitaan ja Harmony Sistersiä. Sääli. Haluaisin näet kuunnella vielä, sanotaanko siinä tosiaan “glasumoi”.

Levitämme vappuviltin puistoon roskien keskelle, rusokirsikoiden juureen. Lempipaikallemme, hieman ylemmäs, on joku oksentanut suuren, haisevan lammikon. Siihen emme tahdo käydä. Vilttejä on jo monia, osan juhlijoista kasvot punoittavat liian suurta aurinkoannosta. Ihmisiä saapuu lisää ja lisää, pian yletymme pariinkymmeneen, ruokaa kasautuu ja kerrostuu.

Seurueen kasvaessa liian suureksi se jakautuu pienempiin keskusteleviin, lojuviin piireihin kuten mehiläispesätkin jakautuvat käydessään ahtaiksi. On erotettavissa ainakin neljä parvea. Koira vahtii vilttiä tunnollisesti. Ihmisiä vai ruokaa vai paikkaa, näkymättömiä rajoja? Se suostuu pissimään vasta kymmeniä metrejä viltistä: kotipesää ei liata.

Krokettisetin sisältä löytyy enää kaksi palloa. Portit ovat pahasti vääntyneitä, mutta mailoja on tarttunut jostakin mukaan yksi ylimääräinen. Suurin osa mailoista on katkenneita ja uudelleen vähän vinosti korjattuja. Halvan setin mailojen päätkin on tehty niin pehmeästä puuaineksesta, että napakammista lyönneistä on jäänyt lyöntipintaan tasaisia kuoppia.

Kesä avataan risaista vetoketjua, huusseista loppuu paperi. Rusokirsikoiden raottuvien pilvien alla maa täplittyy tupakantumpeista, oluttölkinrenkaista, kruununkorkeista, muovisten shampanjalasien soiraleista. En ole koskaan ymmärtänyt tätä sotkemista, ja vuosi vuodelta sen katsominen käy raskaammaksi. Kaikki se ihana nurmi ja istutukset sillä tavalla piittaamatta roskattuina! Mutta ehkä joku haravoi ensi viikolla, saa siitä työn. Se en ole minä, onneksi. Luulen että suuttuisin roskiin jossakin vaiheessa enkä pidä suuttumisesta. Surullisuuskin on parempaa.

Illemmalla joku roudaa puistoon äänentoistolaitteet ja aloittaa dubin niin kovalla, että siivoudumme jaloista sen tien, pudotamme omat roskamme kuiluun ja kävelemme puistoja pitkin kivikaupunkiin.

Nyt kun olemme julistaneet peräti viime torstaina tehdyn päätöksemme, alamme ottaa selvää asioista. Tai oikeastaan minä otan selvää, koska Vompatilla on ensin työhaastattelu S-marketin kassaksi ja sitten hammasrautojen kiristys. (Minullakin on huomiseksi työhaastattelu, vakuutusalan asiakaspalvelutöitä ajatellen. Olen suihkinut hakemuksia menemään kovaa tahtia, ehkä jokin tärppää.) Katselen juhlatilojen vuokria ja kuvauksia ja vakuutun vähä kerrassaan siitä, että oikeastaan paras mahdollinen juhlatila on jo luvattu, ja ilmainenkin - se on vain vähän kaukana ja epämuodollinen.

Mutkattomuus tuntuu kyllä tyylinä kotoisammalta kuin narisevat korkokengät ja putkimaiset asut. Ajattelen ulkohuussia, polkuja, järveä ja suurta saunaa terasseineen. Se ei edes maksaisi mitään… parikymmentä mahtuisi nukkumaan sängyissä ja parikymmentä lattioilla… Vähitellen innostun, vaikka juhlat Savossa tarkoittaisivatkin sitä, ettemme voisi tuoda Annalasta omia salaatteja. (Ajatusta itsekasvatetuista tarjoamisista on vaikea häätää.) Ellemme sitten onnistuisi neuvottelemaan asiaa niin, että vanhemmat tai jotkut kaverit tulisivat Helsingistä ihan viime tingassa ja poimisivat palstalta salaatit kylmälaukkuun mukaan. Kaiken muunhan voi viedä etukäteen.

Tuntuu jotenkin kohtuuttomalta vaatia ihmisiä matkustamaan monta tuntia junalla, mutta jos toisaalta voisi olla yötä ja saunoa eikä tarvitsisi pynttääntyä, ehkä diili ei olisi niin paha. Eikä kukaan tietysti pakota vieraita osallistumaan hulluihin ideoihimme, nehän ovat vain ehdotuksia. Katselen juna-aikatauluja: jos Helsingistä lähtee kahdeksan junalla, on Siilinjärvellä yhdeltä. Jos yhdentoista junalla, neljältä… siitä tunti mökille. Osan ystävistä on mahdotonta kuvitella selviytyvän kahdeksan junaan. Osan on mahdotonta kuvitella selviytyvän yhdentoistakaan junaan. No mutta, siinähän tapahtuisi kenties luonnollista karsintaa. Vain ne, jotka oikeasti tahtoisivat viettää viikonloppua yhdessä ruokaa laittaen, saunoen ja lekotellen, tulisivat.

Entä jos sataa? Se karsisi ehkä taas muutaman, mutta sitä ihanampi olisi tunnelma mökissä.

Tuntuu jotenkin helpottavalta ajatella, että koko juhlinta olisi hoidettavissa matalakantaisin sandaalein ja ilman omaa keittöorjuutta tai velkaantumista. Voisi laittaa asioita yhdessä, leipoa ja kikattaa, saunoa ja uida, laulaa saunassa. Sellaiseen menoon olen muutenkin tottunut ja tykästynyt. Se kuulostaa paremmalta kuin yksi iltapäivä ja ilta epämukavissa kengissä ja voimakkaassa meikissä vieraissa tiloissa. Ehkä koska kyse on tapahtumasta, joka ei toistune elämässä monta kertaa, asiat saa järjestää kuten itse ne miellyttävimmäksi kokisi? En osaa hahmottaa tätä ajatusta hankaluutena ja vaivalloisuutena. Minusta on ollut jännittävää mennä juhliin toisaalle Suomessa, istua junassa tai autossa, bussissa tai kävellä maantien reunaa kilometrikaupalla, ja sitten saunassa ja sen jälkeen oikeasti ehtiä tutustumaan ihmisiin. Pöydässä istuen, sieviä serviettejä sormeillen ja kätevästi yöksi kotiin bussin ottaen ei tutustu. Toisaalta vaa’assa painaa se, että ihmisten matkustuttaminen ei ole kovin ekologista eivätkä pienten lasten vanhemmat ehkä pidä siitä, ettei juoksevaa vettä ole. Pelkään myös, että äiti saa sätkyn. Vanhempani eivät pidä mistään mökkijutuista. Mutta ehkä he tämän kerran lähtisivät mukaan, koska vaikuttavat kuitenkin muuten ilahtuneilta.

Äh, ehkä asian pitää vain antaa hautua. Mutta päivä olisi päätettävä pian, ja jos juhlat halutaan pitää jossakin muualla kuin Vompsun suvun möksällä, juhlatilojen varaustilanne vaikuttaa päivän valitsemiseen kaikkein dramaattisimmin. Näyttää siltä, että valittavana on arki-illan lyhyt kahvitteluhenkinen vastaanotto kaupungissa tai mökkiviikonloppu. Jälkimmäinen kiehtoisi enemmän.

Käteni ei särje enää niin pahasti eikä haravointityöstä ole vielä soitettu, joten oletan joka tapauksessa parantuvani seuraavaan työpätkääni ja siten pystyväni raapimaan rahaa kokoon tarjoiluja ajatellen.

Runoilijan talossa käy helposti niin, että itse runoilija jää vähemmälle huomiolle. Ensin on näet leivottava ja sitten onkin vuorossa sauna. Saunan toisen syrjän lauteen päälle on nostettu penkki piippuhyllyksi. Se tekee saunomisesta mielekästä. Kun vielä pesuhuoneen jälkeen voi astua turkoosina kiiluvan, kolmetoista-asteisen uima-altaan luo ja portaita alas veteen, voi olla jokseenkin varma, että saunameditaatio onnistuu tuossa paikassa paremmin kuin missään muualla.

Saunominen on kestävyyslaji, jossa olennaisimmalta tuntuu kehon muuttuneen tilan hyväksyminen sellaisenaan. Se muistuttaa monessa suhteessa pitkänmatkanjuoksua. (Minulle parhaimpina juoksuvuosina kymmenenkin kilometriä tuntui pitkältä. Mutta aina ne kolme, neljä ensimmäistä kilometriä vaikuttivat kaikista lannistavimmilta.) Saunoessakin on hyvä puhua tai laulaa, jottei unohda hengittää ja jotta osaa tauottaa kuumuudessa käpristelyn kylmyyksin.

Kuinka kummallisia tiloja se tuottaakaan! Ensin keho käy hikeväksi, painavaksi, hyvin konkreettiseksi. Ihoa pistelee ja kihelmöi, sisäänhengitysilma miltei korventaa keuhkot. Hiukset imevät löylyn kosteuden ja käyvät raskaiksi. Keho haraa vastaan, ponnistelee tietoisista rentouttamisyrityksistä huolimatta. Siinä vaiheessa, kun happi tuntuu loppuvan ja pää käy kuumasta liian raskaaksi kannatella, on paras astua suihkun kautta altaaseen. Kylmä hulvahtaa jäsenten ympärille. Äkisti todelliselta tuntuu kehon sijasta vesi, sen jäinen tukisukka. Sisäiset tuntemukset katoavat, vain kehon raja piirtyy säkenöivän kirkkaana. Hengittäminen oikealla tekniikalla, kyljet sivulle ja taakse laajeten, käy helpoksi ja vain vesi ihon tuolla puolen vastustaa lempeästi, mutta sekin on keveydeltään melkein kuin ilmaa. Koska kehon tuntemukset keskittyvät sisäisten havaintojen sijasta rajapintaan, keho tuntuu ihmeellisen kevyeltä. Toki vedessä painovoima tarttuu siihen muutenkin lempeämmin. Lipuessaan altaan halki suu veden alla ja vesiraja juuri sierainten alapuolella voi tuntea hiusten latvojen silittävän pyörteilevin liikkein yläselkää ja olkavarsia, liukuu maailmojen rajapinnassa vaivatta ja tarkkaavaisena kuin uiva kyy.

Vedessä ei auta viipyä kauan. Kylmyys pyörryttää. Portaita ilmaan kavutessa kehon reunat ja niiden muoto hahmottuvat selkeinä. Saunassa ne pätevät vielä hetken. Mutta jo pian ne liudentuvat, käyvät osaksi rajoittamatonta tilaa. (Samalla tavalla voi ajatella esimerkiksi ovellisen seinän esteen tai rajoitteen asemesta tihentymäksi tilassa.) On vaikeaa sanoa, mikä erottaa kehoni piippuhyllystä ja kiukaasta, löylykauhasta ja lumisateesta ikkunan takana. Makaan piippuhyllyn kapeudella selälläni ja suljen silmät.

Odotettu saapuu monen kylmän ja kuuman toistamisen jälkeen: maailma pyörii tai minä pyörin; ehkä pitäisi vain todeta, että pyörii. Sen sijaan, että aistisin makaavani paikoillani pää yhteen ilmansuuntaan ja jalat toiseen vatsapuoli taivasta kohden, koen pyörimisen kahdessakin mielessä: ensinnä pyörin kellonsuuntaisesti vaakatasossa kuin lp-levy levylautasella, ja toiseksi tuo kuviteltu levylautanen pyörii vielä hitaammin ympäri siten, että jalkani sojottavat vuoroin kohti taivasta, vuoroin kohti räntäistä maata. Lapsena tilaa haettiin aktiivisesti kastautumalla vuoroin kevätkylmään mereen, vuoroin makaamalla viistolla silokalliolla aurinkoa kohden kuin mutkikas ja pehmeä aurinkopaneeli. Silloin saman tilan saavuttamiseen kului paljon pitempi aika.

En tiedä, hakevatko muut saunassa tuota pyörimisen aistimusta. Monet pitävät kai pyörryttämistä inhottavana tuntemuksena. Minusta se tuntuu inhottavalta lähinnä silloin, jos tuntemukseen liittyy alkoholi, jolloin hengittäminen takkuilee ja suussa tuntuu paha, oksettava maku (ja ainakin itsestäni tuntuu siltä, etten tuolla tavalla kemiallisesti tuntemuksiani muuntelemalla ja samentamalla saavuta kovinkaan oleellista informaatiota kokemuksesta ylipäänsä). Mutta esimerkiksi joissakin kuumetilanteissa pyörtymiseen liittyy paljon kiinnostavia ja puoleensavetäviä piirteitä. Värit väreilevät ja näyttävät paljon kirkkaammilta, hajut korostuvat, kirkkaus käy suorastaan viiltäväksi, ja äkisti aistii putoamisen. Seuraavassa hetkessä, kun avaa silmät, yläpuolella leijuu hämäriä kasvoja vastavalossa, heidän sanomansa kuulostaa hyvin hitaalta ja äkisti tuntee, kuinka kädet ovat taittuneet kummalliseen rentouteen kehon sivuilla. Pyörtymistä seuraa toki inhottava päänsärky, jos pään onnistuu jyskäyttämään johonkin kovaan pintaan (ja yleensä onnistuu). Mutta se on pieni hinta noista muutamista sekunnin kymmenyksistä ennen pyörtymistä, kun todellisuuden terävyyden särmä tunkeutuu ajatuksiin ja olemiseen kaiken muun tukahduttavalla intensiteetillä.

Saunan ja kylmän veden yhdistelmä on ainoita paikkoja, joissa pyörrytystä voi säädellä jokseenkin luotettavasti, pidellä tuota tilaa, toistaa sitä ja laskeutua siihen riittävän pitkästi siinä täysin rentoutuakseen. Kun tuohon tilaan asettuu, kaikki muu katoaa. Ajatus katoaa, sammuu. Ja silti olen hereillä, valpas ja rento, avoimena kaikelle kokemukselle. Kuulen äänet toisesta huoneesta, ystävän katkeamattoman puheenparren. (Mitä muuta puhe sitten on ellei jotakin sanojen parteen sidottua? Yhdistävä voima? Sananparsi on kummallinen sana!) Tunnen asiat nimeämättä niitä, aistin ne rytmeinä ja muotoina, jotka silaavat tyydyttävällä tavalla pyörimisen hahmoa.

Jossain vaiheessa muut rupeavat syömään. On pestävä hiukset, annettava suihkun huuhdella rippeetkin edellisestä tilasta, kiedottava pyyhe hiuksiin, kiskottava merinovillaiset trikoot nihkeisiin sääriin. Ruoan jälkeen istumme vielä pöydän ääressä ja makustelemme liian monta chili-suklaabrowniesia. Ystävä kertoo erään kirjailijan palautteesta, jonka mukaan tämä blogi on käsittämätöntä jaarittelua, ja tiukkaa, että eikö kuitenkin ole kyse kirjallisesta jäsennyksestä eikä vain tapahtumien yksityiskohtaisesta kirjaamisesta tai kaikesta mahdollisesta höpöttämisestä translitteroituna (tai näin ainakin kysymyksen ymmärrän ja muistan).

Koska olen edelleen pyörimistä lähellä, kiinnittynyt tilaan ilman jaotteluita, itseäni siitä muistuttanut, on tavattoman vaikeaa pohtia äkisti mitään metatasoista. Niinpä koetan vastata kysymykseen tässä ja nyt tai ainakin selventää, miten kysymyksen ja sen mielekkyyden hahmotan. (Jos et halua lukea pohdiskelua siitä, mitä kirjoittaminen on, kehotan skippaamaan lopun.) Tavallaan ymmärrän hyvin kirjailijan reaktion; se on vastakkainen sille, jonka itse nykyään saan useimpien fiktiivisten kirjojen parissa. (”Hyvät oivallukset ja kuvaukset on aivan turhaan niputettu yhteen juonella, niille ei jää tilaa tematisoitua löysemmässä kudoksessa, kuten ilmiöille elämässä tapahtuu.” - Jotenkin noin.) On tietysti kauhean lukijapiittaamatonta keskittyä juuri elämän juonettomiin elementteihin, jos oletetaan, että lukija tahtoo koukuttua ja seurata lähestulkoon sokkona kerrottua. Mutta toisaalta - eivät kaikki lukijat tahdo sellaista. (Sitäpaitsi sellaisesta materiaalista on ylitarjontaa.) Enkä tiedä, mitä se merkitsisi, että pyrkisin kirjallisuudellisuuteen. Nuorempana tapasin hahmottaa asiat selkeämin juonikertomuksen malliin, mutta siitä seurasi vain tragedioita. Enkä ole varma, kannattaako elämän ei-juonelliset elementit sanallistaa erityisen tarinallisesti, jännittää ne alun, keskikohdan ja lopun rakenteeseen. Jotenkin tuntuu järkevältä noudattaa Aristoteleen kehotusta antaa tutkimuksen kohteen määrittää tarvittavat metodit. Erilaiset ilmiöt vaativat erilaisen tarkastelemisen tavan. (Ja toisinpäin: tietty tarkastelemisen tapa esittää ilmiöt tällaisina-ja-tällaisina, osana tällaista maailmaa.)

Esimerkiksi pyörryttäminen: siihen syventyminen vaatii tarkastelutavakseen saunan ja kylmän uima-altaan, saunaosastolla viipymisen vielä kauan muiden lähdettyä. Tuo huimaus lähestyy pyhän kokemusta.

Tarinaksi saattamisen tervehdyttävistä vaikutteista on kyllä olemassa runsaastikin tutkimusta (esimerkiksi Pennebaker, josta olen aiemminkin kirjoittanut, ja hakusanalla narratiivinen terapia löytyy yhtä sun toista). Mutta en kykene vakuuttumaan siitä, että kaikesta olisi tehtävä juuri tarina. Asioita on hyvä jäsentää, niitä kannattaa tutkiskella, niiden merkitykseen syventyä. Niihin liittyvien mielikuvien kartoittaminen asettaa ne osaksi merkitysten universumia, elämismaailmaa, josta näennäisen mystiset ja perustelemattomat tunnetut arvostukset ja preferenssit kumpuavat. Ilman tuota keskittymisen, syventymisen ja ei-tarinallisen aineksen jäsentämisen työtä tarinat tuskin pystyvät toistamaan mitään muuta kuin opittuja, kulttuurisia malleja. Tämä ei ole sillä tavalla arvottava kommentti, että ajattelisin etabloituneiden mallien toistamisen pahaksi asiaksi - ei suinkaan, onhan esimerkiksi osoitettu, että kulttuurisia malleja omassa elämässään tiiviisti noudattavat kokevat vähemmän kuormittuneisuutta. Mutta toisaalta, kun ajattelee tämän planeetan tilaa, elinehtojemme jatkuvaa kalvamista, ainakin minusta on ilmiselvää, että nämä kulttuuriset mallit työntävät meitä useissakin kohdin haitallisiin suuntiin. Itse olen kokenut mielekkäämmäksi sen, että kaiken järkevältä vaikuttavan hylkäämisenkin ja uppiniskaisuudestani kuormittumisen uhalla keskityn tunnin, pari päivässä joihinkin kokemieni asioiden (sekä kohokohtien, alhojen että yhdentekevyyksien) ruotimiseen hahmottaakseni selkeämmin vaihtoehtoja niille reaktioille, joissa ajattelen epäonnistuneeni. (Usein käy niinkin, että hahmotan, kuinka se, mitä ensin ajattelin epäonnistumisena, oli epäonnistumista vain jostakin aika kapeasta ja suorituskeskeisestä näkökulmasta, ja että oikeastaan aluksi vaikealta tuntuneessa reaktiossa oli monia hyviäkin piirteitä.)

Mutta kun pitäisi vastata, onko tämä kirjallista jäsentämistä, tai MITÄ tämä ylipäänsä nyt on, en tiedä. Onhan tämä sanallista jäsentämistä, sanallistamista. Mutta kirjallista? Jaa-a. En oikeastaan ajattele sitä, mitä tästä syntyy, lopputulosta, vaan ainoastaan etenemistä. Tiedätkö miksi? Koska juostessani kymmenen kilometrin lenkin palaan kuitenkin kotiovelle. Samoin: käyn tanssitunnilla ja kävelen mäkeä ylös kotitalolle ja rappuset ylös ja nukun yöni samassa sängyssä kuin edellisenkin. Vain kunto kasvaa, vasteiden hienostuneisuus. Ehkä. Tai sitten opin jotakin käytännössä harmilliseksi osoittautuvaa, josta on vaikeaa poisoppia. Jos minulla olisi opettaja, ajattelen usein, hän voisi heti alkuunsa sanoa: tuosta seuraa vielä hankaluuksia tai hyvä, olet menossa oikeaan suuntaan. Mutta en ole tavannut vielä ketään, jonka mielipiteeseen luottaisin niin paljon, joka säteilisi sellaista sisäistä rauhaa ja tasapainoa, että pitäisin juuri hänen ohjeitaan varteenotettavina. Niinpä on vain kokeiltava.

Tämä blogi on yksi noista kokeiluista. Minusta on kummallista, että ihmiset reagoivat siihen usein niin voimakkaasti. Eivät he sillä lailla pillastu tai kouhkaa tai hämmenny, jos sanon käyväni vesijuoksemassa tai viljeleväni vuokrapalstaa tai aikovani muuttaa omakotitaloon vielä jokin päivä. Ehkä he eivät näe yhteyttä näiden toimien välillä. Ehkä he eivät ajattele, että tämäkin on vain yksi praksiksen muoto. (Ehkä he ajattelevat, että tämä on theoriaa tai poiesista. Tai eivät ajattele tätä tavallaan meditatiivisena toimintana.)

Vastaaminen metatason kysymykseen tuntuu ikävältä. Tiedän näet, miltä kirjoittaminen tuntuu, mutta kukaan muu ei tunnu pitävän sitä oleellisena. Ja silti olen melko varma siitä, että jotakin tuosta tuntemuksesta tihkuu tekstin lävitse eteenpäin noiden intuitiivisten sananvalintojen ja lauserytmin myötä. (Kiinnitän itse huomiota sellaiseen toisten tekstien kohdalla ja voi sitä, joka koettaa vaikuttaa tyylikkään minimalistiselta ja piilottaa kaiken mielenkiintoisen voimakkaiden kertomisrakenteellisten jännitteiden taakse!) Pohjimmiltaan kai kyseessä on se, mitä länsimaisesta taide-estetiikasta hyvin kauas sijoittuva esteettinen arvojärjestelmä (kokemusta ja jatkuvuutta, ei määritelmiä, objektiivisuutta ja kohteen ja kokijan tarkkaa erottelua, korostava ympäristöestetiikka) saa aikaan praksikseen painuessaan? Mutta se, mistä tässä on oikestaan kyse, on historioitsijan kiinnostamaton kysymys. (En näe kysymyksen merkitystä, koska sehän pyrkii lokeroimaan ja itse taas ajattelen lokerointien kertovan lähinnä asennoitumisesta ja ennakko-oletuksista ja koetan höllentää omia lokeroitani sinne saakka kuin se nyt ylipäänsä on kommunikatiivisissa tilanteissa mahdollista jättääkseni akuuteille tuntemuksille ja tunteille tilaa asenteiden pakkopaidoilta.)

Kysymys väsyttää minut perinpohjin. Tahtoisin mennä oikeastaan takaisin saunaan ja altaaseen, saunaan ja altaaseen, saunaan ja altaaseen, kadottaa nuo sanat ja kysymykset, ongelmat ja jäsennykset, tuntea kehoni elävän joutumatta ajattelemaan, että “sehän on vain vaste, sanoja, kysymys, se merkitsee niin olemattoman vähän tässä maailmassa toisin kuin saunameditaatio”. Miten joku vieras ihminen hahmottaa, että olen olemassa ja kirjoitan? Miten ihmeessä se häntä voi kiinnostaa? Ehkä hän ajattelee, että kuvittelen näitä juttuja jotenkin kiinnostaviksi. Mutta eihän siitä ole kyse: osittain kyse on juuri siitä, että annan itselleni terapeuttisessa mielessä luvan olla kiinnostamaton, tylsä, pikkuseikkoihin kiintynyt ja samoihin asioihin tuon tuosta palaava. (Elämä rohkaisee myös näitä piirteitä, miksipä en siis hyväksyisi niitä osana sitä. Tietysti on kummallista, että minulle maksetaan tästä; minustakin se on äärimmäisen kummallista. Mutta ei ainoa kummallinen seikka elämässä, ei suinkaan, ja tuskin yhtä vahingollinen kuin monet muut outoudet.) Annan itselleni luvan myös pelätä sitä, että kaikesta tästä kiinnostamattomuudesta seuraa, että ihmiset saattavat pitää minua naiivina tai käsityksiltäni aivan sopimattomana. (Se on heidän päätöksensä ja jollakin tavalla pidän siitä enemmän kuin tilanteesta, jossa joutuisin olemaan kaiken aikaa varuillani, jottei minusta voisi muodostua muuta kuin asiallinen ja älykäs kuva.) Mutta en usko, että lopultakaan tämä kokeilu vahingoittaa itseäni tai niitä, jotka tutustuvat tähän. (Jos alan uskoa niin, voit olla varma, että lopetan kokeilun. Mutta en satunnaisesta mielijohteesta, vaan vasta muutaman viikon pyörittelyn jälkeen.)

Saunan jälkeen, samoin kuin elokuvan jälkeen, olisin mieluiten yksin, puhumatta kenenkään kanssa. Sanat eivät sovi pyhään, kokemuksen maailmaan. Ja mitä enemmän liikun ihmisten parissa taas, sen enemmän kaipaan hiljaisuutta, sanatonta tekemistä, tilassa liikahtelemista, kosketusta, sitä että saan elää osana maailmaa kenenkään koettamatta tunkea minua mihinkään lokeroon (jotka kaikki, kunnioittavat ja rakastavatkin, näyttävät vankikopeilta). Koetan ajatella pyörivää tuntemusta, mutta se on jo kadonnut. Haluan vain nukkua. Juhlat jatkuvat, kun istumme nelin autossa ja matkaamme kohti kotia liukkaita teitä lumisateen halki.