Veloena

Joskus löytää pudonneen lehden, joka muistuttaa kirjettä. Se kiinnittää huomion heti, sen poimii, sitä kääntelee kädessään. Lehdessä on erikoista kenties väri, kenties muoto, kenties molemmat. Seisoo lehti kädessään, katselee sitä hämmästellen, vilkaisee sitten ylös - ei, ei tästä puusta. Tuuli voi heittää lehdet puista kauemmas. Suvunjatkamisen takia raskaammat puuntuotteet kuten hedelmä, toisin kuin lehden kahisevaksi roskaksi muuttunut, lakkautettu sokeritehdas, jyskähtävät puun juurelle, mutta lehdet lentävät säässä, takertuvat vieraiden pensaiden tiheikköön, kertyvät viemäreiden suille, liimautuvat autojen ikkunalaseihin, matkustavat.

Lehti on punainen ja kahdella tasolla liuskoittunut. Mutta latvus yläpuolella on vihreä. Harhailemme puiden välissä, tähyilemme yläilmoihin poutaa arboretumin värien lävitse. Lehvästö muodostaa eloisan mosaiikin, kahahtelee kuin maan helmasilkki planeetan taivaltaessa valtavaa, mustaa avaruutta. Vaellamme pystysuorien kaarnapeitteisten vesisuonien väleissä. Viimein palaamme siihen, mistä lähdimmekin. Annan käteni hakeutua oksaan yläpuolellani, nyppäisen irti lehden. Se on samanmuotoinen kuin kirje kädessäni, mutta kesänvihreä.

Sydän läpättäen koetan tähyillä ylös. Pelkkää vihreää. Paitsi että - yksi oksa sojottaa sivulle, katoaa toisen puun latvuksen päälle, siellä voisi olla jotakin punaista. Ei auta koettaa hahmottaa asiaa täältä käsin. Meidän on poistuttava alueelta, jotta näemme kunnolla, miten puun latvuksen yläreuna on punastunut, vaikka maan tasolta sitä ei huomaakaan.

Hiljaa se pudottelee kirjeitään, jakaa salaisuuttaan.

Mantsurianvaahtera sen lähellä punastuu, hehkuu päivä päivältä voimakkaammin kuin pidätetystä naurusta tai salaisuudesta. Sen hiilloksen alle olisi ihanaa nostaa sänky, järjestää sängyn viereen pieni tarjoilupöytä ja sen päälle pannumyssyn suojiin pannullinen hyvää valkoista teetä ja sellainen linnunpesän muotoinen kuppi, jonka ympärille sormet on mahdollista kietoa saumattomasti. Sitten voisi vain maata ja katsoa taivasta mantsurianvaahteramosaiikin lävitse ja siemailla teetä, keskittyä hetkeen.

Mutta me seisomme jo kadulla ja näemme latvukset kauempaa ja ihmiset kiirehtivät ohitsemme. Aurinko pakottaa heitä esiin mustista syystakeista, jotka ovat usein ruumisarkkumaisen muotoonleikkaamattomia, jäykkiä universaaleja. Jalat sättivät katukiveystä kuuroina ja ihmismassat väistyvät keskustaa kohti korkeapaineen tieltä. Kaukaakin erotan tai kuvittelen erottavani lehtien leijailevan yksi kerrallaan, tarkoituksetta, kohti maanpintaa.

Kannan hilloja pahvilaatikoissa kellariin syntymäpäivävieraiden tieltä. Ja kas, kellarin nurkassa väijyy kokoontaittuneena tuttu muoto, kirkasvalolamppu. Nostan sen otteeseeni ja tarvon voitonriemuisena portaat ylös. Ha! Jatkukoon vain harmaa ja tihkusade!

Mutta toki kun lamppu on tuotu kellarista taas ihmisten ilmoille, kirkasvaloaurinko suvaitsee näyttäytyä. Hyvä niin. Ihanteellisimmillaan kirkasvalolamppu toimiikin pilvisenkarkottimena. Sitä paitsi tuntuu hauskalta leikkiä ajatuksella, että voisi ajatella maagisesti ja mananneensa auringon taivaalle silkalla tuhahduksella: no, sinua nyt tässä tarvittaisikaan…

Kävelemme keskustaan hoitamaan muutaman matka-asian kuntoon, koska saan työn valmiiksi ja palautan sen. Kun kerran olemme ulkona ja aurinko helottaa, poikkeamme pitkästä aikaa kasvitieteelliseen puutarhaan. Melkein kaikki kukat ovat riisuneet sievät terälehtensä. Siemenet kypsyvät tai ovat jo varisseet. Nauhuksia, auringonkukkia, astereita ja samettikukkia sentään nostelee värikkäitä maljojaan auringolle, ja syysmyrkkyliljojen kalvaissa kukinnoissa hyörii iloinen, karvainen perhonen, niiailee ja poraa imukärsällään meden kaivoja. Lambton Park -kiinankärhön kukat niailevat pienessä tuulessa ja tuoksuvat uskomattomasti kpokosmaitoon tehdylle banaanipirtelölle.

Aurinko täplittää polut ja kuultaa matsurianvaahteran harson läpi. Maailma tuntuu äkisti oikein sykähtelevän elämää kaiken harmaan epämääräisyyden ja flunssan jälkeen. Tuntuu kummalta kävellä näitä polkuja ja tietää, että viikon päästä voimme kävellä toisessa kasvitieteellisessä puutarhassa, Euroopan toisella laidalla, Välimeren armeliaassa valossa. Se ei tunnu enää niin kaukaiselta nyt kun aurinko kultaa latvukset ja tanssittaa hyönteisiä. Samettikukissa pörisee suuri kiitäjä. Sen siipiä ei näe, erottaa pelkän liikkeen. Siitä hahmottaa kauempaa kuin perhosista, että se on kokonaan karvan peitossa. Ja hyvä on ollakin, eihän enää ole kesänlämmin.

Löydämme myös katkeron kukan ja ihailemme sitä. Erässä kirjassa, jota olemme lukeneet viime aikoina yhdessä, puhutaan katkeronsinisestä taivaasta. “Kuinkahan moni tietää, kuinka sinisestä itse asiassa puhutaankaan?” arvuuttelen. Vompsu katselee kukkaa mietteliäänä. “Tuollainen taivas taitaisi tuntua kyllä jo pelottavalta”, hän sitten toteaa. Niin, ajattelen itsekin, millainen aurinko tuollaiselta taivaalta voisi paistaa… ilma olisi ainakin ohuempi, avaruuden tummuus erottuvampi.

Wisteria on tehnyt yhden kukkatertun, mustaseljan marjat eivät ole vielä aivan kypsiä. Katselemme kaikkea, imemme sitä sisäämme. Puutarhasta on tullut Vompsullekin rakas näinä vuosina, joina hän on asunut täällä. Minulle se on jo vanhastaan henkireikä, maaginen paikka kaupungin kiireen ja visuaalisuutta korostavien puistojen keskellä, kasvien ja eläinten aarreaitta.

Tuntuu tavallaan hieman haikealta lähteä matkalle juuri kun eri vaahterat alkavat omaksua syysvärejään. Ne tapailevat kuitenkin jokaista syksyä eri tavalla. Kaiken keveyden ja kirkkauden keskellä on vaikeaa muistaa, että päivä mikä hyvänsä saattaa pilvisyyskostea palata, ja että joinain pilvisinä päivinä linnutkin pysyttelevät vaiti aamulla puistikon läpi kulkiessa ja että silloin on helppoa kaivata kauas pois.

Herään kuuden maissa paiskimaan töitä, jotta ehtisin ruoanlaiton, siivoamisen, vesijuoksun ja palstalla möyrimisen ohella tehdä palkkatöitä sitä tahtia kuin sovittu aikataulu vaatii. Kaikesta on nyt selvittävä yksin, sillä Vompsun pitää vain maata kolme seuraavaa viikkoa. (Ennen kuin tämä taottiin sairaalassa hänen päähänsä, hän siivosi pelkällä vasemmalla kädellä sotkuisen lipaston silkkaa haluttomuuttaan olla vaivoiksi.)

Kun saan viimein urakan tämän päivän osion päätökseen, poljen hikevässä ilmassa kaupungin halki palstalle. Kaikki (paitsi tänä kesänä mököttämislinjan ottaneet kurpitsat ja munakoisot) on paisunut valtavaksi trooppiseksi sekamelskaksi, jossa oopiumunikko ja silkkikukka loistavat sekaisin. (Nyt ne siis kukkivat.) Ruusupapujen salot ovat romahtaneet sateissa, mutta itse pavut kukkivat punaisin pilvin ja kimalaiset purjehtivat kukasta kukkaan kuin näkymättömien narujen tanssittamina. Kyykistyn ja kitken puoli kuutiometrillistä tiukkaan sullottua vesiheinää, ruohoa, voikukkaa ja ohdaketta. Kompostikehikko pursuaa ylitse. Tuoksuherneet kiipeilevät sen seiniä pitkin. Yllättävää kyllä, komposti tuoksuu siten makealta ja suloiselta.

Maasta vain pieni hetale on nyhdetty siistiksi, mutta en aio ottaa stressiä, en tästä enkä tänään. Istun arkun kannella ja heiluttelen jalkoja, unohdan pestä kasvot. Kaikki loksahtaa kohdalleen näin. Kohdunsuu kuroutuu vaivihkaa auki, supistukset puristavat nivusten tienoilta, helle läähättää paidan pinnassa, ei tämä hellettä ole, mutta tuuleton, aurinkoinen rinne, se kerää lämmön, Vompsun korkeiksi lapioimat harjut.

Tyhjäksi nyhdetty maa ei näytä samalta kuin haavat miehen olkapäässä, siistit sentinmittaiset reiät, joista tähystysleikkaus on suoritettu. Kussakin reiässä on kaksi tikkiä, ja vain reikien pullotuksesta ja ympäröivästä turvotuksesta arvaa, että lihaa on ronkittu syvältä, sheivattu ja karhennettu, laitettu kolme ankkuria. (Ajattelen silti edelleen itsepäisesti laitettu kolmet kompostoituvat nailonit, koska kyse on biohajoavasta muovista ja sukkahousumaisista stripeistä. Ei olkapäähän mahdu kolme ankkuria, kirjoitti lääkäri olkapään tuoteselosteeseen mitä hyvvään.) Tyhjä maa näyttää odottavalta, luontevalta.

Kummallisempi on tämä viidakko, ajattelen, annan silmieni liukua kasvista toiseen. Lehtiplyymeihin naamioituneet kyssäkaalimerimiinat, mangoldin muovimaiset töyhdöt, ruusupapujen romahdus, kivikkokäenmintun lilat kukkatähdet, valtavat yrttihetteiköt persiljaa, korianteria, sitruunakissanminttua, sitruunamelissaa, rakuunaa ja salviaa, parsojen sievät hunnut, parsakaalin sitkeä yritys kukkia, kukalle ehtinyt rucolarivi, kehäkukkien oranssit auringot, tuulen kaatamat jättiauringonkukat jotka ovat suorin vartaloin kangenneet tantereesta maapaakut mukaansa kuin korskeat puut, krassien takkuinen kiharikko, kesäkurpitsan ja kurkkujen lymyävät vihreät krokotiilinpullukat, kaikkea on niin paljon, ranskalaisten maatiaispapujen lihavat sapelit, joihin on piirtynyt yllätyksenä sinisiä läiskiä ikään kuin ne olisivat syöneet salaa mustikkapiirasta öisin…

Tämä kaikki oli keväällä autiota. Istun ja tuijotan väsymystäni, sitten nousen seisomaan, huokaisen, alan sulloa pyörän koria ja reppua täyteen tätä kaupunkiviljelijän pikku satoa, terveyttä ja aurinkoa toipilaalle, joka saa vain maata, jostainhan hänen kehonsa pitää tehdä se puuttuva rustonpalanen, jonka versomiseen on pyritty ärsyttämällä luukalvoa ja rustoa. Tuntuu kurjalta, ettei hän pääse tänne viidakkoon. Mutta ainakin minä pääsen!

Kotona tiskaan hyvillä mielin ja kerron papujen pulleudesta. On kuin aikainen herätys pyyhkiytyisi pois sillä lailla edetessä. Palstalla näkee niin selvästi, miten kannattavaa on jaksaa silloin tällöin ponnistella kummia asioita kuten nostaa maata mainingeille ja piilottaa siemeniä sen sisään, sitten piilottaa maata ruohosilpun alle, odottaa, kitkeä, odottaa, kitkeä. Ja sitten on tämä viidakko, en tunnista sitä samaksi kuin ne siemenet ja ruohosilput. Voin poimia pyörän koriin keinolannoittamattomat kurpitsat ja mangoldit ja pavut ja yrtit ja polkea ne lihasvoimalla kotiin sen sijaan että ostaisin öljystä tehdyllä lannoitteella kasvatetun ja öljypolttoisin ajoneuvoin kuljetettuja vihanneksia kaupasta ja pakkaisin ne ohueen pussiin, joka sekin on alkuperältään öljylähteistä. Miten tyydyttävää.

Kolme viikkoa - yksi hujaus! Kahden viikon päästä on työni deadline, sinne saakka olen kotona vaitonainen ja paperien parissa tai sitten uimastadionilla tai palstalla tai juhlissa - nyt on juuri juhlien vuodenaika, ja miesparka vain makaa. Aavistan hänen viikkojensa pituuden, koska olenhan minäkin maannut, ontunut vain välillä vessaan ja sitten taas maannut ja ottanut lisää särkylääkettä.

Koetan pysyä hyvällä tuulella, hänenkin puolestaan. Pelkkä makaaminen lienee raskain työ, minkä keksiä voi.

Palstalla kasvit alkavat vähitellen hyväksyä, ettei tästä kesästä tule tämän kummempaa. Unikot ovat pullistaneet karvaiset nuppunsa, jotka ovat vielä nuokuksissa, mutta suoristuvat hämmentävän äkisti. (Elättelen edelleen toiveita lauantaihin - jos edes se suurin unikko…) Mangoldit ovat paisuneet nahkeiksi, läpättäviksi purjeiksi, salaatit lähteneet kasvattamaan kukintotorniaan. Kirpat ovat rei’ittäneet uudenkin rucolakylvön, ruisvirna kukkii iloisesti, samoin palstalle omin jaloin marssinut päivänkakkara.

Vompatin haaliessa kottikärryihin ruohonleikkuujätettä nypin rikkaruohoja ja mietin, millaista olisi asua kaiken tämän keskellä, voida ottaa koira tai kissa mukaan riviväleihin sietämään pilvipoutaa ja tihkusadetta, milloin mitäkin. Hetkittäin minussa vaihtelee suunnaton toiveikkuus ja epämääräinen haave järkeväksi nimettyjen pelkojen kanssa. Istun polvillani ja muistutan, että erehtyminen on sallittua.

Elämää en ole saanut harjoitella, kukaan ei saa. Siksi saa erehtyä, kokeilla ja kääntyillä umpikujissa. Umpikuja on ummessa vain kolmelta sivultaan. Ja vaikka risteykseen palatessaan onkin vanhempi, tietää ainakin jo sen, että tuosta haarasta ei kannata koettaa punkea mihinkään.

On niin vähän aikaa kitkeä, nyt. Vatsataudin sotkemat aikataulut kohoavat pilviin saakka huojahdellen, massiivisina ja ilmankevyinä, pelkkien toiveiden kiinnittäminä. Näen ne selkeinä kuin savikantaimet. Samalla määrätietoisuudella tartun niihinkin. Ruokalaji kerrallaan, kunnes on lauantai kello kaksitoista eikä mitään voi enää muuttaa menneisyydestä. On vain seistävä ja oltava valmis ja hymyiltävä.

Nukun vain neljä tuntia, illalla hieromme hiuksiin henna-senna-sotkua ja alamme katsoa kauhuklassikkoa puolenyön jälkeen (”sen ajan että väri kerkiää vaikuttaa”) mutta kolmen pintaan olemmekin siinä tilassa, että vain pesemme hampaat ja käymme nukkumaan värit päässä. Väristä tulee täydellinen, mutta yöunesta ei. Pään ympärille hierottu mutamainen sotku, sen ympärille kiedottu tuorekelmu ja sen päälle viritetty paksu pipo tekevät nukkuma-asennon niskalle tukalaksi. Herään seitsemän pintaan ja kuvittelen osaavani nukahtaa suihkun jälkeen. En osaa.

Entä jos en ensi yönä nuku, arvuuttelen siinä maassa kyykistellen, rikkaruohoja raapien. (Vain hetki, jotta kerkiämme hoitaa loput listan palleroista.) Muistanko maistraatista jälkeenpäin muuta kuin värisuhrun ja takovan päänsäryn? Ei, hätätapauksessa voin ottaa pienet kirsikkabrandyt ennen maistraattia, unohtaa ainakin päänsäryn, vaikka värisuhru edelleen hallitsisikin näkökenttää. Ja illalla voin juoda valeriaanaa, ottaa samaa kirsikkabrandya, mitä vaan, jotta nukahdan. Ja sitä ennen vesijuosta - - väsyttää itseni kaatumaan suorilta jaloilta.

Tässä on niin rauhallista, niin hyvä. Katkon salaattitornien päät, seuraan karvaan maidon nousemisen katkaisukohtaan pulleaksi kuplaksi, linnut ovat hiljaa jo, Kellomäki visuaalinen kulissi, syreenissä siementertut. Hetkeen ei ole kiire mihinkään. Enkä välitä, vaikka farkut likaantuvat. Se on vain maata, samaa josta kaikki muukin on tehty.

Mitä sinulle kuuluu? Mitä olet viime aikoina ajatellut? Mitkä kirjat ovat antaneet sinulle viime aikoina uusia virikkeitä?

Mietin vastauksia muutamaan kysymykseen, joihin tuon tuosta törmää tavatessaan ihmisiä, jotka ovat tuttavan relationaalisessa asemassaan kotoisin jostakin aiemmasta elämänvaiheestani samoin kuin minä olen kotoisin noista vuosista heille, alan niistä ja päätyn niihin ja äkisti putkahdan esiin toisesta yhteydestä ja meihin iskee halu silloittaa tuttavuutta.

Mitä enemmän olen pyöritellyt peruskysymyksiä, sitä enemmän on alkanut tuntua siltä, ettei haluttomuuteni vastata muuta kuin laimea “hyvää kuuluu” (tarkoittaen, että selviän normaalista vuorovaikutusesta perusfraaseihin turvautuen ja ystävällismielisesti ja ehkä pystyn jopa hieman tunnustelemaan toisenkin oloa eli siirtämään syrjään omat oloni hetkeksi) ole vain epämääräistä vastahankaisuutta vaan ilmaisee paljon syvempää tyytymättömyyttä maailmaan, jossa kuuluu kuulua jotakin.

Kaikkein raivostuttavinta on, että huomaan kysyväni nykyään itsekin rutiininomaisesti tuon “mitä kuuluu” sen sijaan, että kysyisin “oletko onnellinen”.

Olisi paljon helpompaa vastata, olenko onnellinen kuin mitä kuuluu. Olen onnellinen niinä hetkinä kun muistan, ettei kukaan muu tiedä, millaista on elää tätä elämää. Että heillä on omat elämänsä, ja että ne ovat osa oikeastaan samaa elämää. Ettei ole mitään minää, jonka tarvitsisi istua ja lukea ja hankkimalla hankkia uusia ajatuksia. Että joinakin päivinä on harmaata ja toisina parempi valo. (Ehkä minuus pilkahtaa näissä paremmuuksissa esiin, jos jossakin - mutta vain silloin jos kamera on mukana. Ehkä minuus onkin aina kyborgisesti tai yhteisöllisesti liittynyt johonkin tai johonkuhun?) Että tuntuu aina yhtä hauskalta kuunnella metaforisesti sääprofeettojen vastauksia matalapaineiden nopealiikkeisyydestä ja ennustamattomuudesta ja toisaalta korkeapaineen vakaudesta ja helppoudesta. Että moni perusasia, terveen järjen selkeän kiinteiden objektien maailmankin perusasia, kuten montako planeettaa aurinkokunnassamme on ja mitkä ovat niiden nimet, on ehtinyt muuttua elinaikanani. Että oikeastaan terve järki on toisin paikoin aika epämääräinen joukkohysteria (paitsi että sen normeja seuraamalla välttää saamasta osakseen negatiivista huomiota).

Mutta mitäkö kuuluu, jaa. Eipä mitään erityistä. Arvostan yhä enemmän epävarmuuttani ja tarkastelen sitä hyvänä piirteenä nyt kun ei ole ketään siitä ärtymässä ja hermostumassa. Äiti on jo unohtanut, miltä kuukautiset tuntuvat, minäkin unohdan jokin päivä. Jaa kirjoja? No, viimeksi luin Janssonin kesäkirjan ja hämmästyin ajatusta, että jonkun isoäiti voisi polttaa tupakkaa. Mutta täytyyhän niin tosiaan olla jonkun kohdalla. Jotenkin järkkyä. Olin luullut, että naiset lopettavat tupakoinnin viimeistään ensimmäiseen raskauteensa, ja isoäitien on kai loogisesti ajatellen ollut pakko kantaa lapsensa ennen lapsenlapsen kanssa seurustelemista. (Ei tätä tarkoiteta, kun kysytään, mitä on ajatellut tai millaisia virikkeitä kirjoista on saanut. Ei ainakaan usein eikä ainakaan tiettyjen ihmisten kohdalla, heidän jotka jotenkin tahtovat hioa teorioitaan tarkastelunkestäviksi.) Muuten en kai ajattele juurikaan.

Tai oikeastaan kaiken aikaa, mutta ei se tunnu tärkeältä. Saatan miettiä, miksi pyöreä soijapyörykkä on formaalisesti parempi kuin ellipsinmuotoinen tai missä ihmeessä viipyvät ulkomailta tilaamani henna- ja sennajauheet. Milloin jaksan mennä pankkiin lopettamaan asiakkuuteni ja niin edelleen. (Sunnuntaina sitä ei valitettavasti voi tehdä, voisin muuten tehdä sen nyt, muistaessani.) Miksi asiat niin helposti lykkäytyvät vuosiakin? Ja että niihin vain tarttuu eräs päivä ja suoriutumiseen menee ehkä viisi minuuttia tai kaksi tuntia ja sitten ihmettelee, miksei tähän kyennyt jo vuosia sitten.

Jotain toki kuuluu, olen löytänyt tavan pestä hampaat niin ettei ikeniin ja kieleen satu. Ratkaisuksi osoittautui vaahtoamaton ja miedon makuinen (mentoliton) hammastahna, joka on tarkoitettu helposti kuivuvalle suulle. Se on aivan ihmeellistä! Minulle neuvottiin konsti ehkä kymmenisen vuotta sitten ja olen aina välillä ajatellut sitä, mutta en ole ikinä aiemmin tullut kokeilleeksi. Miksi ihmeessä? En osaa vastata. Nyt kuitenkin ostin tuollaista apteekin hammastahnaa purtilollisen ja hämmennyin. Eihän ihmepillereitä ja sen sellaisia pitänyt olla. Mutta hampaiden pesu tuntuu miellyttävältä ensimmäistä kertaa elämässäni. Jälkikäteen ei tarvitse kurlata pistelyä kurkusta, kakoa nieluun ajautunutta vaahtoa eikä ottaa sängyn viereen vesilasia, jotta kirvelevää, kuivaa suun limakalvoa voi tarpeen tullen kostuttaa. (Mietin ohimennen myös haluttomuuttani pestä hampaita lapsena ja niitä taisteluita, joita asian tiimoilta käytiin. Ehkä kyse ei ollutkaan pelkästä tottelemattomuudestani vaan siitä, että lapsena minussa oli terve halu kieltäytyä sietämästä kipua. Ei kukaan kai uskonut sitä, että suuhun sattuu hampaita pestessä, ja lakkasin uskomasta siihen itsekin tähän saakka, että sain kokeilla vaahtoamatonta hammastahnaa. Mikä ihme on tuo haluttomuus nimetä kipua kivuksi ja kutsua sitä sen sijaa “epämukavan mutta siedettävän” nimellä? Hyvä kasvatus?)

Mutta onko tuokaan kuuluminen? Tuskin limakalvouutiset riemastuttavat ketään muuta. (Ellei heillä sitten ole ollut vastaavia pulmia.) Juttelin taannoin vanhan tutun kanssa pitkään ja lopulta kesänmenoa koskevassa jaksossa vasta kävi ilmi, että olen menossa naimisiin. “Mitä ihmettä? Mikset heti kertonut?” hän suorastaan hinkui. Kohautin olkapäitäni - ei se tunnu sillä tavalla kuulumiselta, sehän on vain epäpersoonallinen rituaali. “Ei kai se ole niin oleellista?” kysyin. “TOTTA KAI se on tärkeää!” hän kiljaisi takaisin. Mutta minusta - niin kummallista kuin se onkin - mukavan hammastahnan löytyminen tuntuu paljon isommalta asialta. Se on sentään päivittäisrutiinikysymys.

Jotenkin tuntuu siltä, että voidakseen vastata kuulumis- ja ajatuskysymyksiin pitäisi olla joku, jolla on selkeä identiteetti, selkeitä toiveita ja haaveita ja tavoitteita. Niiden avulla vastaukset saattaisi olla helppoa muovailla. (Tämä on vain hypoteesi, voin olla ihan hyvin väärässäkin.) Onkohan tuollainen identiteetti ja tavoitteet helppoa vain ottaa tai muodostaa? Jotenkin minusta tuntuu, etten ole onnistunut sen suhteen. Keksin niin mahdottoman monia kiinnostavia asioita ja sitten toisaalta en osaa muodostaa mitään preferenssiä niiden välille. Lisäksi minun on vaikeaa hahmottaa, mistä asioista pidän ikään kuin ilman avustusta ja mistä pidän sen takia, että joku lähelläni pitää niistä. (Nuo seikat huomaa yleensä vasta kun ajautuu pois jonkun aiemmin tärkeän ihmisen vaikutuspiiristä - alkaa vähitellen ihmetellä, miksi olen pitänyt tärkeänä näitä seikkoja ja sitten tajuaa, että on mukautunut toisen mielipiteeseen hitaasti ja huomaamatta ja saanut toiselta jatkuvasti siitä vahvistusta ja palkintoja, joiden poistuttua äkisti mielipide alkaa vaikuttaa jotenkin irralliselta, perustelemattomalta ja vieraalta. Mutta en tiedä, päteekö tämä kaikkiin pitämisiini ja mielipiteisiini.)

Niin. Mitä kuuluu? Kadulta kuuluu muutama autonoven paukahdus ja käynnistyksen ääni. Eilen leikatut tuoksupelakuut heiluvat tuulessa, valo siilautuu viininpunaisten bambukaihtimien lävitse. Kahvi oli tehnyt neljä papua. Yönkuningatar oli työntänyt elinvoimaisen, sitkeän imujuuren arabianjasmiinin ruukkuun, ja minä kun ihmettelin vain, miksi arabianjasmiini tuntuu kuivuvan kaiken aikaa ja miten kosteussäännöstellyllä yönkuningattarella on voimia tehdä pari ylimetristä versoa kesässä. Koira on kylässä, sen pää on lantioni tasolla, silmät kiinni, nukkuu. Lohi on sulloutunut mielenosoituksellisesti housuhyllylle ja sylkenyt puolikkaita raksujaan takaisin ruokakuppiin. Vompsu on töissä. Lapojen välistä pakottaa.

Sunnuntai, kristalli hievahtelee tuulessa lyhtyyn kiinnitettynä. Se on uutta.

Lehmusten kukkaan puhkeamista ei tarvitse todeta silmin. Riittää, että pyöräilee ja tuntee parfyymitaskun, jossa kaikki on äkisti suloista ja kotoista. Poimin pienen kukkakimpun noista alassuisista trooppisista hapsukukkasista ja tungen sen napinläpeen.

Palstalla makaa yksinäinen, emoeläimestään irtirepeytynyt kaninkäpälä. Vai olisiko se sittenkin rusakon? Joku otus on jyrsinyt pari kyssäkaalia lehdettömiksi rangoiksi ja jättänyt onnea tuovan käpälän. (Minua se kyllä lähinnä vain kuvottaa! Mutta hautaan sen kompostiin muuttumaan hyödylliseksi.)

Puoleksi vuodeksi hiljenneeltä ystävältä saapuu kirje. Näemme häissä tai pian sen jälkeen. Äkkiä helpotus tulvahtaa (ihmisten hiljaisuus saa minut usein pelkäämään, että olen tehnyt heistä jotakin anteeksiantamatonta, rikkonut yhtä sanomattomista säännöistä ja että nyt he ovat vain hävinneet; joskus niin on käynytkin mutta useimmiten ei) ja näen taas mielessäni sen ihmisten piirin, johon me kaikki kuulumme, jotenkin repaleisena ja teippailtuna, mutta silti käsiringin tasolla eheänä. (Ajattelen piirin aukiolle ja aukion reunalle lehmukset.) Tämä puoli vuotta, kun en ole osannut kuvitella piiriä, olen pelännyt koko ajan aivan järjettömissä määrin olevani aivan karmea ihminen ja käyttäytyväni todella ala-arvoisesti silloinkin kun koetan osoittaa ystävällisyyttä ja myötätuntoa. (ikään kuin sitä ei voisi antaa anteeksi, ihmisethän käyttäytyvät usein omanlaillaan.)

Nukumme päiväunet puistossa. Teeskentelen lukevani, mutta oikeastaan minäkin nukahdan. Tulee vilu villapaita päälläkin, siihen on helppo sammua. Kissaa valjaissa alkaa huolestuttaa, se tulee ja täppäisee tassullaan poskeen ja karjuu, että sitä pitää vahtia, ei tuollainen nukkuminen käy, täällä on rottweilereita ja autoja ja mopoja, herätkää nyt! Kun avaan silmät, se sulkee suunsa tyytyväisenä, käy viereeni makaamaan ja tunnen kylkishiatsuna sen kehon tärisevän kehräystä.

Tarkkailen kukka-aallon kehittymistä. Pian vuohenputketkin ovat siemenkotina, mutta palstallamme oopiumunikot ja silkkikukat eivät ole vielä puhjenneet. Vain muutama krassi ja kehäkukka ovat pinnistäneet kukkaan. Pellavat ovat kaksi senttiä korkeita. Äidin palstalla harjaneilikat ovat juuri ja juuri jaksaneet itää. “No, voimmehan me ostaa hääkattaukseen kukkia toriltakin”, sanoo äiti puhelimessa. Ja onhan tässä vielä yhdeksän päivää aikaa, jos nyt iskisi helle ja kaiken aikaa kastelisi, kuka tietäisi… “Parsanhörsöä ainakin on”, sanon, ja äiti vastaa kuin jossain vuorolaulussa: “Ja kuunlijojen lehtiä!” Ja matarat kukkivat, niitä voisi hakea silloin aamulla isot kimput. Hääaamuna näyttää olevan välttämätöntä nousta viiden aikaan, jotta ehdin poimia kukkia, hakea salaatit, vesijuosta, tehdä salaatit ja pukeutua ja kammata hiukset ennen kello kahtatoista, jolloin vieraat saapuvat. (Tässä vaiheessa tuntuu siltä, että ehkä kaaso sittenkin olisi ollut paikallaan - mutta silloin olisin toisaalta voinut joutua polttareihin ja joka tapauksessa joku ystävistä olisi joutunut näkemään vaivaa ja tullut siitä mahdollisesti kiukkuiseksi - on parempi itse herätä viideltä tohottamaan. Ja eipä ainakaan kerkiä jännittää maha kippurassa, kun on saatava aikaiseksi.)

Ensimmäinen häälahja on myös saapunut. Kovakuoriasta esittävä valokuvakortti ja kaksi suloista virkattua miniatyyrilintua, jotka istuvat ikkunalaudalla. (Arvelin, että kyseessä on häälahja, mutta en malttanut odottaa, vaan revin paketin heti uteliaana auki nähtyäni lähettäjän nimen ja tunnusteltuani, että pussin sisässä on jotakin pehmeän jäntevää. Mitä hyötyä odottamisesta olisi ollut?)

Tänään on vapaapäivä, paitsi että suuri erä suloisen vaaleanpunaista raparperisimaa on siivilöitävä, ja sitten on käytävä hamstraamassa vatkautuvaa soijakermaa ja maustamatonta tofuttia kakkuja varten. Loma, niinpä niin. Iltapäivällä äidiltä haetaan vanhoja suvun sormuksia ja sovitellaan niitä. Olemme vähitellen taipumassa siihen, että kun nyt kerran niitä on jo olemassa, voimme rituaalisesti käyttää paria niistä maistraatissa ja ehkä myöhemmin juhlissa, kun se kerran näyttää olevan äidille hyvin tärkeää. (Ja jos niiden säilyttäminen tuntuu liian stressaavalta, ainahan voin kiikuttaa ne säilöön lahjoittajan luo.) Vompsu saa isoisoäidin sormuksen, joka on kulunut hassun pyöreäksi reunoistaan, se on reippaasti päälle satavuotias ja säästynyt sodan sormuskeräyksiltä. Huomaa kyllä, miten työnkuva on muuttunut: pienikokoisella isomummolla on ollut yhtä paksu nimetön kuin Vompsulla, joka ei mikään ihan luikero hänkään ole. Pyykkääminen, luuttuaminen, loukuttaminen ja kehrääminen ja maankääntö ja ties mitkä ovat tehneet isomummosta miehenhabaisen sormivoimiltaan.

Äkisti huomaan ikävöiväni isomummoa, vaikka emme ikinä tutustuneetkaan syvemmin. Isomummo ei juuri puhunut kuin Jeesuksesta ja iski eteen tönkkösokeroitua lakkakiisseliä ja puhui niin sakealla savolla, että luulin lapsena, ettei hän ole vielä opetellut puhumaan suomea.

Lapsena aikuiset tuntuivat niin omituisilta.

Aamu, makaan sängyssä ja koetan ajatella, mitä pitäisi tehdä. Asioita on niin monta, että tahtoisin nukahtaa uudelleen. Vapaapäivä. Koetan kääntää asiat haluamisen kielelle, mutta se tuntuu vaikealta. Onneksi raparperityöstä eilen on perintönä paitsi simatonkka, myös valtavat tonkat r-mehua ja r-mössöä, joten kauranlesepuuron voi keittää kesänkeskesti.

Ompelija naureskelee huolettomalle asenteelleni ja toivottaa leppoisia häitä, kun otan puvun käsivarrelleni ja ilmoitan olevani kaikin puolin tyytyväinen. Ja ihan totta, tuntuu kummalliselta, kun lempiserkkuni kyselee sunnuntaipäivällisellä, eikö yhtään jännitä. Mitä tässä jännittelemään, ajattelen.

Seuraavana päivänä eli tänään saan, huvittavaa kyllä, sitten huolekkuuskohtauksen. Sillä ei oikeastaan ole mitään tekemistä jännittämisen kanssa, ennemminkin kontrollifriikkiyden. En näet millään tahdo löytää sellaista häävalssiehdokasta, jonka sanat voisi jotenkin sovittaa avoimin ja iloisin mielin tilaisuuteen. Tämä ongelma sanojen kanssa ei ole mikään uusi juttu - teininä en voinut laulaa yksiäkään isänmaallisia enkä uskonnollisia sanoja vaan koin jotenkin valehtelevani kylmäpäisesti, jos kakaisin nuo sanat suustani ulos yhteislaulunkaan kontekstissa. Nykyään en jaksa känittää moisista pikkuseikoista, koska en usko syyllistyväni lupausaktiin, vaikka laulaisinkin jotakin laulua. Mutta toisaalta, jos nyt kerran vaivaudun suunnittelemaan tilaisuuden alusta loppuun ja tekemään kaikki ruoat ja kasvattamaan kukatkin alusta asti itse kuin mikäkin pieni kirjava kana, vain äidin ja Vompsun avustuksella, niin kyllä mieluusti sovittaisin laulunkin linjaan muun tyylin kanssa.

Oletko huomannut, miten kummallisia sanoja valsseissa on? Saarenmaan valssi käsittelee rivien välissä Viron venäläismiehitystä, Kielon jäähyväisissä palataan kerta toisensa jälkeen siihen, kuinka tulee talvi mutta sitten kukat nousevat uudestaan (vaikken uskokaan yksiavioisuuteen vaan yksi kerrallaan -avioisuuteen, tuntuisi hassunkuriselta raiuttaa sellaista asennetta symboloivaa laulua häissä kaikista juhlista - saman tien voisi soittaa Väliaikaisen) ja Kulkurin valssissa irvaillaan häille ylipäänsä. Kirjavan linnun ihanassa kappaleessa Sinisen taivaan kerjäläinen näkökulma on taas niin naisellinen, että sulhasparka taitaisi jäädä sivuseikaksi, eikä sekään kyllä käy. Complainte de la Buttessa lauletaan kadun prinsessasta ja tämän tissit mainitaan eksplisiittisesti ja La Foulessa kerrotaan väkijoukosta, joka riistää tanssijat erilleen ikuisiksi ajoiksi (mikäli Babelfish sen kääntää lainkaan oikean suuntaisesti). Huooh. (Identifioidun kyllä enemmän katutyttöihin kuin helmikaulamorsiamiin, mutta en oikein usko, että tädit ymmärtäisivät, miksi kummassa menen naimisiin, jos soittelen sellaista häävalssiakin. Hitto, mulla ei vain ole pätkääkään perinteistä morsianidentiteettiä…)

Kesäillan valssin sanoista pidän, koska siinä on miellyttäviä eksistentiaalisia jännitteitä. Pidän erityisesti neljännen ja viidennen valssin kohdasta, jossa pääskysen hurjista syöksähtelyistä ja kesäillan tunnelmoinnista edetään elämänfilosofiseen pohdiskeluun:

Iltahämy maita varjoo, satakieli vaikenee.
Metsä, maa levon saa, tuuli uinahtaa.
Matkamiehen askel sammuu suviöisen sumun taa.
Oksallansa lintu rauhan saa.

Minne kulki, mistä lähti, minne askel ennättää?
Kuka ties matkamies puolitiehen jää.
Taivahalla iltatähti anna suunta, näytä tie,
mistä polku matkamiehen vie.

Ja sitten äkisti surullinen hopotus vaihtuu vihjeeseen, joka ei tulekaan iltatähdeltä jäisistä avaruuden korkeuksista vaan peltojen poikki maisesta maisemasta, karjasta ja paluusta ihmisten ilmoille:

Kuulen iltakellon yli niityn, pellon.
Ääni kauas kantaa sinivettä, rantaa.
Elo parhain, halvin kuni kaiku malmin
täällä hetken helkkää, mitä jälkeen jää?

Viimeinen kysymys palaa iloisesta sävelestä huolimatta aiempaan reflektioon eksymisestä ja suunnattomuudesta sekä elämän lyhyydestä. Mutta sitten laulu pulpahtaa ilon harjalle hetkellisyyden ja läsnäolon ylistykseen:

Ilo sentään olla suvivainiolla
kesäpääskyn lailla huolta, tuskaa vailla.
Punertaissa päivän alla pilvenhäivän
hämyn langetessa yö kun ennättää.

Tuo kohta on vain niin hieno, että päädyn lopulta ostamaan iTunesista Mekalan kuoron version Kesäillan valssista toivoen tämän ratkaisun lopettavan valssien hermostuneen kuuntelemisen. Mekalan kuoron versio on ainoa löytämäni laulettu versio valssista, ja joudun ostamaan sen kuuntelematta (en ole löytänyt iTunesista mahdollisuutta kuunnella kappaleita ennen ostopäätöstä - jos joku osaa neuvoa tämän suhteen, neuvot otetaan kiitollisuudella vastaan; olen vasta alkanut käyttää iTunesin kauppaa). Mutta mitä Mekalan kuoro laulaakaan - se leikkelee valssista pois jännitteitä ja rallatteleekin tämän hienon kohdan näin:

Iltahämy maita varjoo, satakieli vaikenee.
Metsä, maa levon saa, tuuli uinahtaa.
Matkamiehen askel sammuu suviöisen sumun taa.
Oksallansa lintu rauhan saa.
Kuulen iltakellon yli niityn, pellon.
Ääni kauas kantaa sinivettä, rantaa.
Elo parhain, halvin kuni kaiku malmin
täällä hetken helkkää, mitä jälkeen jää?

Tyrmistyksekseni totean, että lyhennelmä hakkaa tiehensä jännitteet syvemmän suuntaa vailla etenemisen ja hetkelliseen iloon kiinnittymisen väliltä. Se kadottaa myös sen sanoituksen loistavan oivalluksen, kuinka vastaus kysymyksiin löytyy usein aivan toisaalta kuin kuvittelisi.

(Yhdistän sen aina mielessäni P. Mustapään runoon filosofiasta ja rakkaudesta, runoon nimeltä Selitys:

“Sinä etsi, sanottiin,
ei pinnalta, vaan alta,
ja filosofialta
ano viisaus laulusi säkeisiin.

En tehnyt niin.

Minun laulussani on
vain kuva kaivattuni
ja kukka, leikki, uni.
Puck. Oberon.

Minun on helppoa identifioitua tuollaiseen ajatukseen, etten etsi suuntaa ja viisautta syvistä periaatteellisista rakennelmista ja metafysiikasta vaan haaveista ja rakkaudesta ja ystävyydestä - niin kai useimpien muidenkin on. Ehkä hakkaan päätäni seinään -henkinen filosofian opiskeluni kuvasi vain haluttomuuttani asettaa mitään asioita vastakkain ja haavetta jotenkin sulauttaa runous ja filosofia toisiinsa - P. Mustapään runon toki tunsin hyvin jo ennen kuin päätin vaihtaa filosofian pääaineeksi).

Tyrmistys tuntuu liioitellulta, koska joka tapauksessa tässä valssissa sanat ovat eniten kohdallaan kaikista kuuntelemistani lauluista. Vaikka voi kyllä olla, ettei Mekalan kuoron ääni oikein kanna salissa, ääni särkyy, jos volan vääntää kovin kuuluvaksi. Äänitys kuulostaa siltä kuin se olisi kaksikymmen-kolmikymmenluvulta. Mutta ehkä tähän lienee tyytyminen, sillä mieleeni muistuu teeveeohjelma, josta ompelija puhui pistellessään pellavan läpi nuppineuloja ja koettaessaan olla osumatta nahkaani. Hän kutsui ohjelmaa bridezillaksi, mutta en tiedä, onko se ohjelman oikea nimi vai pelkkä humoristinen heitto. Häntä kuunnellessani muistin elävästi, miksi minusta tuntuisi hassulta murehtia televisiottomuutta. Ohjelmassa näet morsian saa käyttöönsä henkilökohtaisia avustajia ja suuret summat rahaa ja sitten he alkavat rakentaa täydellisiä häitä, mutta luvassa on lukuisia itkukiukkukohtauksia. (Kuulostaa kummalta, mutta ehkä morsianta pidetään formaatin jännitteen takaamiseksi nälässä tai estetään häntä nukkumasta tai jotain. Tai sitten olen oikeassa epäillessäni, että suuret summat rahaa herkästi pilaavat luonteen, ellei rahanhaltija ole erityisen varuillaan.) Kuulemma morsiamet kokevat syvää eksistentiaaliangstia sen välillä, valitako pöytäkoristeiksi valkoiset silkkipaperista taitellut joutsenet vai murattiköynnökset. Laupias taivas.

Meillä onneksi valikointi on ulkoistettu säille siinä mielessä, että korjaamme pöytiin koristeiksi ne kukat, jotka ovat suvainneet edetä katseltavaan vaiheeseen kuukauden päästä. Onneksi säät ovat ryhtyneet nyt suotuisan kosteiksi ja kasvit oikein tösmistyvät silmissä. Pyöräilen kotiin palstalta säkki täynnä salaattia, rucolaa ja mangoldia ja multaiset housut saavat esipesun jo matkalla.

En tahdo bridedzillaksi edes omassa ivallisessa mielikuvituksessani. Taidan lykätä päätöksen valssista Vompsu-polon harteille kaadettuani ensin hänen eteensä pari säkillistä spagettioksennusmaisia perustelurimssuja, miksi vierastan sitä, tätä ja tuota laulua. Instrumentaalivalssejakin toki on ja eniten tahtoisin asioiden asettuvan selviksi, jottei niitä sitten tarvitsisi enää pohtia. Päättäminen on vain karmivan vaikeaa ja silti on päätettävä monia asioita, jotta juhlat vähitellen muotoutuvat sen verran tunnistettavasti, ettei äidin tarvitse soittaa hermostuneena tuon tuosta ja vahdata, että asiat ovat hoidossa. (Voisin tietysti sanoa, että olen päättänyt, vaikken ole, mutta olen huono valehtelemaan äidille enkä oikeastaan edes tahdo opetella siinä paremmaksi.)

Voih, sanat.

Joskus tuntuu siltä, että olisi helpointa, jos voisi unohtaa koko tyhmän ihmisten kielen, joka kantaa liian monimutkaisia ja usein varsin luotaantyöntäviä maailmankuvia. Että voisi palata siihen maailmaan, jossa tila on helppoa jakaa kokematta epäkohteliaaksi hiljaa pysyttelemistä. Maailmaan, joka perustuu enemmän kosketukselle, hymylle ja kutsua tai pelkoa ilmaiseville eleille kuin monimutkaisille ajatusrakennelmille, joiden toissijaisuus on helppoa unohtaa niiden marssiessa tajunnan halki.

Pyöräretkellä Vompsun aamupäivävapaalla törmäämme taas pieniin valkoisiin kukkiin lehdossa. Kevät kevään jälkeen ihastun niihin ja soimaan itseäni siitä, etten muista niiden nimeä tämäkään kevät. (Lintujen suhteen olen luovuttanut jo kauan sitten.) Mutta sentään jotakin edistystä tapahtuu! Arvelen näet Vompatin asiaa kysyessä (mutten uskalla sanoa muistavani), että niiden nimi loppuu joko -mo tai -mö.

Kotona avaan painavan Suuren Pohjolan Kasvion ja etsin valkokukkaisen. Se on jokin tähtimöistä, luultavasti kevättähtimö. Poden suurta tyytyväisyyttä huomatessani, kuinka useamman kevään tankkaamisella olen saanut ahdettua päähäni kasvin nimen viimeisen tavun. Keltamoa ja keltanoa en sentään muista edelleenkään; tiedän kyllä, miltä nimien kasvit näyttävät, mutten koskaan lennossa muista, kumpi näistä kuuluu unikonsukuiselle tatskauskukalle. (Nyt kun tarkistan senkin, huomaan, että se on keltamo. Ehkä teen sille mo-mö-muistisäännön nyt?)

Palstalla ruisvirna on noussut hassuille tikku-ukkotaimille. En ole ennen viljellyt mitään yhtä hassun näköistä. Kukkiessaan ruisvirna on kyllä upea, mutta pienenä yksinomaan omituisuus: miten voikin olla niin tikku-ukon näköinen taimi? Luulisi, ettei noilla kapeilla suikaleilla juuri mitään yhteytetä, mutta sieltä ruisvirna vain porautuu kohti aurinkoa tukevampia tuoksuherneitä tarmokkaammin. Se näyttää valinneen kasvaa ensin pituutta ja sitten laajentaa lehtimassaansa. Tuoksuherne tuhlaisi ruisvirnan mielestä epäilmättä voimansa kunnon kokoisiin sirkkalehtiin eikä veny ihan heti siitä eteenpäin - mutta eihän ruisvirnalla ole mieltä eikä kiinnostusta. Kyykin siinä taimien luona, ne ovat kompostin ympärillä, melkein kaikki nousee nyt mudasta.

Myös muutama makealupiini on itänyt.

Vapaa kuroutuu kohti loppuaan. Huomaan jo odottavani seuraavan työkeikan alkamista, vaikka toisaalta maailma tiukkuu kauneutta ylenpalttisesti juuri tähän aikaan. Vapaa on vain jo kestänyt niin kauan, että kaipaan uusia ajatuksia ja ponnistuksia, enkä näy itse osaavan rakentaa niitä, vaikka luenkin hitaasti Eric Berneä eteenpäin.

Jään miettimään erästä ajatusta, jonka kirjoitin ylös mutta joka sitten katosi koneen kaatuessa. Kesän jokaisessa hetkessä on läsnä koko kesä samalla lailla kuin jokaisessa iässä ovat läsnä muut iät. Vihreä pärsky tihentyy, synkistyy, uhmaa ensin painovoimaa ja sitten leijailee maahan. Monen kesän jälkeen näen jo ensimmäiset löpöt soisessa maastossa koivujen luona katsellessani sinivuokon hämmentäviä heteitä läheltä, siten kuten katsellaan toisen silmän väriä ja silmä äkisti muuttuu kuin omaksi oliokseen, joksikin selvästi rajattavissa olevaksi ja joltakin itsekseen näyttäväksi.

Lapsi vakavimmillaan muistuttaa tarkkaavaista vanhusta, joka tietää kaiken tarvittavan, vanhus katsellessaan syreenin nuppujen paisumista hymyilee äkisti vallattomasti. Jos äitini onkin väittämänsä mukaan viisivuotias pojannaskali, hänessä on silti läsnä keski-ikäisen naisen rooli, vanhentuminen, vauvuus. Itsekin tunnen aikakausien ja roolien huuhtoutuvan ylitseni ja lävitseni mitäänsanomattomina verrattuna siihen ymmärrykseen, jonka saan saunassa katsellessani kehojen erisävyisyyttä ja yksilöllistä rakennetta ja etenemistä kiinteästä rotanpoikasihosta kuoppaisen selluliitin kautta venyneen kuivaan nahkapussiin, verrattuna siihen iloon, joka äkisti tulvahtaa ja kipinöi koko olemuksessa ajaa sujahtaessa puukujaan pyörän tienpintaa pamppailevassa kyydissä, auringon siivilöityessä maahan tummina ja vaaleina täplinä. Lehvien takana kulkevat, syreeninnuppujen päällä, valkoiset pilvet kuin joku olisi kumittanut taivaan siniseen valkoista suhrua.

Mietin, mistä ihmeestä voin äkisti tuntea kaiken lävitse porhaltavan elämän, joka on samalla äärettömän pitkää pienine hengähdyksineen ja epätoivoineen, onnistumisineen ja mietteineen, ja toisaalta äärettömän nopeaa vuosien kadotessa muutamaan hymyilevään kuvaan ja pariin hassuun sanaan. Miten voin ajatella, että kaikissa ihmisissä on samaan aikaan läsnä jokainen ikä, kun kerran oletan eläväni vain kerran? Miten muka sen saattaisi aistia tai ymmärtää? Sen voin toki tietää, että kuukausi tästä heinä näyttää ja tuoksuu erilaiselta, mutta vielä kuulen heinäsirkat enkä tiedä, mitä elämääni kuuluu sitten kun niiden laulu lakkaa minulta. Ja silti kuvittelen.

En osaa kuvitella, että muuttuisin johonkin siitä tytöstä, joka konttaa syvässä heinässä eikä osaa pelätä osuvansa koiranpaskoihin, joka kuvittelee tietävänsä, miltä kissasta tuntuisi heinikossa. En osaa kuvitella, että lakkaisin hämmästymästä ukkoetanaa tai hauen pään luisevuutta, naisten rintojen rauhallista muotoa, tammenlehtien vaaleutta tässä vaiheessa, sudenkorentojen tanssia. Että lakkaisin hämmästymästä ihmisten kykyä rakastaa ja rakastua, iloa, kaipausta. Tunteiden voimakkuus ei jätä valittavaksi sitä näkemystä, että eläisin sivussa, jotenkin ulkopuolella kaikesta. Ne sitovat minut sisäerityksineni ja ajatukseni tähän, joka tapahtuu kaiken aikaa. Eivätkä ne lähde yksin minusta.

Puut ovat juuri nyt kovin kauniita, niiden eritahtisuuden erottaa. Kuka puhkeaa varhain, kuka viipyilee lehtimassojensa kera, kellä on jo siemenetkin pulleina. Pihlaja kukkii jo kallioisilla paikoilla, vaikka on vasta toukokuu. Monina vuosina pihlaja kukki vasta juhannuksena, kun olin lapsi. Toivon, että kyse on vain siitä, että lapsuuteni saarella on kylmää ja tuulista, juhannuskuvissakin on villapaita usein päällä. Nytkin on parahultainen villapaitakeli. Siipipähkinöissä on pitkät marakatinhäntänorkot. En ole ennen kerennyt niitä huomaamaan. Varhainen kevät on kuiva, palstalla maa pölyää. Valtamerillä menee huonosti.

Pääsen oikeustalosta ulos vasta viiden paikkeilla. Salissa ei ole edes ikkunaa ja se on matala kuin maanalaisessa bunkkerissa istuttaisiin. Aurinko ja ulkoilma virvoittavat lopputunnit väkisin nuokkuneen, itseään peukalonhangoista hereille nipistelleen kehon yllättävän nopeasti. On niin erilaista pyöräillä nyt kesällä! Poissa on viiltävä viima ja nastarenkainen ropina ja raskaus. Villahansikkaat tuntuvat silti edelleen hyviltä jotteivät sormet kylmy.

Vaellan ensin katukuiluissa ja pujahtelen kenkäkauppoihin. Haluaisin löytää hääkengät, vaikkei vielä kiire olekaan. En löydä enkä jaksa käydä kuin kahdessa kenkäkaupassa, niiden jälkeen olen taas pahantuulinen ja puolinäännyksissä. Onneksi Vompsu vapautuu ja voimme mennä syömään mansikoita Kaisaniemen kasvitieteelliseen. Löydämme penkin ja sen luota wisteriaa, jossa on muutama kukkakin auki. Uskomatonta tuuria!

Edellisestä vierailusta taitaa olla pari viikkoa. Se on tässä vaiheessa kevättä liikaa. Äkisti Professor Einsteinit ovat kukkineet ilman että saimme tuoksutella ne. Ei se mitään, oikeastaan. (Luultavasti sitten kun saamme talon hankittua, ensin se pitää löytää, minun on joka tapauksessa toimittava toveri Timon hämmästelemällä tavalla ja hankittava joka ikinen kasvilajike riippumatta arviostani sen viehättävyydestä, viehättävyyteen on niin helppoa tulla suostutelluksi, yksi tai kaksi kappaletta kutakin, tehtävä oma vegetatiivinen Nooan puutarhani.) Vihreä tihentyy, taivaan ja maan ylitse käyvä elävä pärsky peittää vähitellen näkyvistä huikaisevaa valoa ja mudaksi liettyvää mustaa ja hiirenharmaata tomua.

Koettelemme puita nyt toisella tapaa, katselemme niiden latvusten muotoja ja mietimme, miten ne voisi sijoittaa tontille. Esimerkiksi saarni olisi hyvä eteläpäätyyn: keväällä sen lehdet puhkeavat myöhään, joten kevään viileämpinä poutina se soisi pihalle liki esteettömän valon, mutta toisaalta helteiden saapuessa se täplittäisi armeliasta varjoa. Olen rakastunut poppeleihin, joita moititaan hankaliksi. Jos lähiseudulla kasvaisi palsamipoppelia, mikäs siinä, niiden luokse voisi ajaa sateen jälkeen hengittämään niiden outoa, voimakasta lemua, joka minusta kuuluu kesään aivan olennaisesti, tai jos kanadanpoppelia, niiden alla voisi kuvitella liikkuvansa paljon etelämmässä, miltei subtrooppisessa mielialassa.

Vihreä tihentyy, imarteiden pitsi venyy ja tummuu, pionit kukkivat jo, pionit ja wisteria. Wisterian varresta tulee mieleen strutsin jalka. Wisteria on köynnöksenä kuin strutsi lintuna: roteva, arvaamaton, voimakas, stereotypiaa riemastuttavalla tavalla venyttävä. (Eikö jossakin Sapfon runossa sanota sinä riemastuttava tyttö?)

Kevät tihentyy kesäksi. Huomenna on muistettava ottaa kamera mukaan, tuo pieni salaperäinen huone, jonka voi sujauttaa repun sivutaskuun. Huomenna tapahtuu niin paljon, että tämä päivä tuntuu vain askelmalta. Huomenna on viimeinen yhteinen tanssitreeni ennen kenraaliharjoitusta ja esiintymistä sekä Annalan taimitori, tuo alkukesän/loppukevään rahareikien ykkönen vuodesta toiseen. (Ilman sitä läheisteni tilukset eivät kukkisi maatiaisiiriksiä, jumaltenkukkaa ja siperiankarhunvatukkaa.)

Kasvillisuuden myötä tihentyy epätodellisuuden tunteeni: Ei voi olla näin vihreää, näin lämmintä, näin paljon ilahduttavia asioita päivässä, parissa! Ei voi olla näin, että nauran enemmän kuin itken! Ei voi olla niin, että rasittavuuksillekin lähinnä hihittää! Mutta kesät ovat sellaisia, niitä odotetaan ensin kahdeksan kuukautta ja sitten neljä kuukautta kärsitään siitä harhasta, ettei tämä voi soljua näin, ei. Ja silti, soljuuhan se.