Veloena

Illalla seison tikapuilla luumupuun märässä latvuksessa. Lupiini alhaalla poimii luumuja pussiin, ja sade sen kun armotta rummuttaa maata ja kasvillisuutta. Ämpärillinen ja salaattilingollinen siniluumuja, ehkä viisitoista litraa yhteensä, tuntuu melkoiselta lahjalta niin kauan kuin luumuja vasta poimii sateen valuessa goretex-takin hihansuista sisään, ja sitten nyt, kun ne kaikki ovat siististi purkeissa preparoituina. Mutta tällä välin ehdin kirota luumut muutamaan kertaan, joskin laimeasti.

Yöllä emme malta käydä nukkumaan, sillä leipäkonepullan ajatus polttelee mieliämme. Teemme taikinan kymmenen aikaan illalla ja leivän merkkipiippaus koittaa kahden aikaan aamuyöstä. Ei se mitään, että valvomme, perustelen, huomennahan on joka tapauksessa lepopäivä, jonka voin järjestää kuinka hyvänsä. Luumut on vain hillottava.

Vain.

Että yksi pieni sana voikin olla niin petollinen!

Pulla maistuu taivaalliselta yökahdelta. Loput syömme aamiaiseksi. Kuvittelen vielä aamulla, että ehdin nukkua päiväunet. Kävelemme Hakaniemeen ostamaan hillosuppilon ja sitten paarustamme takaisin. Pesen keittokomeron tasot, purkit ja kannet. Sitten istun satulatuolille ja alan pilkkoa luumuja kymmenen litran kattilaan. Vompsu lukee ääneen Gerald Durrellia, jotten menisi mielialoiltani aivan hunningolle. Siinä vaiheessa, kun luumut on saatu pilkottua ja kattila lämpiää hellalla, hän toteaa lukeneensa nyt kolmanneksen kirjasta ääneen. Mutta en tule ajatelleeksi aikaa, en ehdi.

Hämmennän kattilaa ja ajattelen, miten iltapäivällä voisi ottaa päikkärit. Kello puoli viisi hillo kiiluu purkeissa tarkalleen puolukkasoseen värisenä ja kirpeänä (laitoin kymmeneen hillolitraan vain litran sokeria, koska en tykkää liian makeista hilloista; sokeria on tarpeen vaatiessa helpompaa lisätä kuin poistaa) ja iltapäivä on turahtanut armotta kotitaloustöihin. Tässä vaiheessa huomaan toki luumumehun värjänneen kodin seiniin ja lattiaan tummanruskeita läiskiä, mutta sille en nyt aio jaksaa mitään. Myös käsieni iho on värjäytynyt aivan ruskeaksi eikä väri lähde niistä kovalla kuuraamisellakaan. Ei kai auta kuin odottaa pari päivää, että iho kerkiää uudistua. Onneksi tulossa ei ole mitään työhaastattelua tai muuta menoa, jossa pitäisi vaikuttaa edustavalta. (Kiinnostavaa myös huomata, kuinka luumuhillo ei keitettynä värjää, mutta kylläkin näyttää tekevän niin luumuja pilkottaessa. Erityisesti peukalon haavanviiltoarvissa väri on aivan tumma tupakanruskea. Tätä väriä olisi mielenkiintoista kokeilla joskus hiuksiinkin… veikkaan, että väriaine on kuorissa.)

Tuntuu hauskalta ajatella, että talvea vasten meillä on viisi suurta purnukkaa omenamarmeladia ja kolmetoista purkkia lötkömpää tuoreluumuhilloa. (Ei sitä torttutahnaa, se tehdään kuivatuista luumuista. Olen maistanut joskus vastaavaa kuivatuista päärynöistä tehtyä tahnaa ja se maistui hämmentävän samanlaiselta kuin torttutahna. Kuivatut päärynät ovat mielestäni hyvän makuisia ja kuivatut luumut pahoja, joten en osaa selittää, miksi niistä tehdyt soseet voivat maistua niin samalta eli yhtä epämiellyttävältä.) Samalla kun on saatu puuronpäällisiä, myös aiemmin pähkinävoita, tahinaa ja oliiveita sisällään kantaneet purkit ovat päässeet uuteen tehtävään punahehkuisen kesämaun astioiksi.

Siinä kattilaa hämmennellessäni ja dipatessani kuumaan liemeen Rober’s Lemon Rose -pelakuun lehtiä tulen ajatelleeksi, että tätähän minä nyt oikeastaan juuri haluan, tällaista säilömistä ja sitten säilökkeiden käyttämistä, iloa itsetehdystä. Mistä sellainen asenne syntyy? Miksi olen joskus tuntenut siitä syvää kiusaantuneisuutta? Johtuuko se siitä, että tulen kodista, jossa kaikkea itse tai käsin tehtyä on väheksytty ja jossa modernius ja tehdasvalmisteisuus kätevyyksineen ja vaivattomuuksineen on edelleen paitsi käytännön pakko, myös ihastelun kohde? (Luulen, että jos äiti ei tekisi työtään nimenomaan käsillään, konkreettisesti manipuloiden, hän arvostaisi käsitöitä ja kokkaamista enemmän. Ehkä kyse on nimenomaan tasapainosta - itse kaipaan abstraktimpia hommia tekevänä juuri tällaista konkreettista puuhaa.) Ja mistä ihmeestä keksin kymmenenvuotiaana, että tahdon oppia sienestämään, marjastamaan ja hilloamaan? Lopullisesti homma vakiintui kai siinä vaiheessa, kun isoäiti kuoli. Jonkunhan oli tehtävä vähäsokeriset hillot, jos mielin niitä syödä. (Kaupan dieettihillotkin ovat aivan liian imeliä suuhuni.)

Kun kirjoitan tätä, kuuluu äkisti napsahdus. Yksi purkeista on kiskaissut kantensa kuopalle hillon jäähtyessä. On liian myöhäistä käydä päiväunille, mutta ei ole liian myöhäistä laittaa leipäkonetta alustamaan pullataikinaa. Tuntuu ihmeelliseltä, että leipäkoneen myötä meillä voi olla pullantuoksuinen koti. Se on niin luksusta - ja helppoa ja sotkutonta tavalliseen leipomiseen verrattuna, vaikka toki alustusvaihe onkin hyvin terapeuttinen ja taikinaa vaivatessaan ja taputellessaan ei voi olla ajattelematta pehmeitä naisenvatsoja. (Tai reisiä, pyöräilemättömillä naisilla voi olla pehmeät reidetkin, se on minulle suuri ihme, kun omat koipeni ovat kuitenkin lähinnä vantterat lihaksista eivätkä siten tunnu pullataikinanpehmeiltä käteen.) Mutta on myönnettävä, että se, ettei nyt pullaa leipoessa tarvitse raapia leipäveitsellä taikinaa leivinalustasta, tuntuu mainiolta. Kynnys leipoa madaltuu, etenkin tällaisina päivinä, kun on jo valmiiksi kotitöistä väsähtänyt olo. Eikä ihme - tulihan tuossa tehtyä täysi työpäivä ilman lounas- tai kahvitaukoja.

Huolimatta flunssasta ja sateisesta säästä, huolimatta aavistuksista siitä, että retki osoittautuu väsyttäväksi, huolimatta illan pimentymisestä, huolimatta kaikista lieventävistä ja raskauttavista asianhaaroista, huolimatta tämän raitiovaunulinjan liikenteen harventamisesta istumme raitiovaunussa sateenvarjot sylissä ja kissanhäkki lattialla. Ajamme sään läpi hakemaan pientä tuhisevaa pannumyssykissaa. Aamulla on piipannut tekstiviesti: paitsi että katsoo tavaroita, myös kissan voisi hakea tänään.

Käpylä näyttää samalta kuin ennenkin. Unohdan vilkaista, lukeeko sen merkkikyltissä edelleen Kottbyn sijaan Köttby. (Oikeastaan Lihala on äänteellisesti aika kaunis sana, jos pystyy häivyttämään sen merkityksen tai ajattelemaan sitä seksuaalisena, ei kuolettavana.) Entinen asunto näyttää sekin samalta. Oikeastaan huonekalujen poistumista on vaikeaa hahmottaa, koska ne ovat kadonneet vähän kerrallaan ja olenhan nähnyt huoneiston ennenkin tyhjillään, kymmenen vuotta sitten sitä remontoidessa. Katselen uteliaana olohuoneen seiniä enkä edelleenkään tajua, kuinka ystävä saattoi hahmottaa ne maalaamattomaksi ja tasoittamattomaksi raakabetoniksi. Väri on enemmän sinitarran kuin betonin, jos minulta kysytään.

Eksällä ja tämän uudella on muuttoahdistus. He ovat vieneet uuteen asuntoon jo oikeastaan kaiken tarpeellisen ja käyvät nyt läpi sitä valtavaa ryönävuorta, joka asuntoihin kerääntyy. Tässä vaiheessa mekin saavumme paikalle hieman kuin ilmaiskirpparille, jossa on yllättäen minun tekemääni keramiikkaa ja monta rakasta esinettä - intialainen hevosveistos, jonka sain äidiltä kaksitoistavuotislahjaksi, se lelueläinapina, jonka ostin UFFista kun sen iloisuus siellä romulaareissa alkoi itkettää minua (sen täytyi olla kuukautisia edeltävä viikko, sanan eksän uudelle, ja kun Vompsu pyytää, että otamme rikkoontuneen trooppista kalaa esittävän puuveistoksen mukaan, saamme kaikki nauraa sille, että ehkä hänellä on kuukautisia edeltävä viikko meneillään), vanhoja valokuvia, se punainen tekonahkamatkalaukku, jota käytin Italian-matkoilla alakoululaisena.

Huomaan siinä tavaroita rohkeasti kasatessani, kuinka paljon näkemykseni erosta kolmisen vuotta sitten on muuttunut. Kun muutin pois, en rohjennut pyytää paljon mitään mukaan, koska pidin itseäni aivan karmeana ihmisenä, minähän se päätin lähteä ja pidin pääni, vaikka eksä ei olisi halunnut minun muuttavan pois. Jotenkin vieritin koko epäonnistumisen omalle kontolleni ainakin emotionaalisesti, vaikka toki ymmärsinkin muodollisesti ja älyllisesti sen, että suhteen ongelmiin (kuten suhteeseenkin) tarvitaan kaksi osapuolta, ja vasta myöhemmin ja vähän kerrassaan olen tajunnut, miten monia itseni olennaisia puolia jouduin piilottamaan tai oikeammin halusin piilottaa kaikki ne vuodet välttääkseni arvostelua ja miten se ihminen, jonka elämää asetuin elämään suurella päättäväisyydellä, erottuu lapsuuden minusta ja tässä-nyt-minusta pelottavan monissa kohdissa. Enää minusta ei tunnu siltä, että olen haudanryöstäjä, jos sanon, että voisin ottaa tämän kirjan tai tämän kasvin, jos te ette siitä niin välitä. Nyt ajattelen myös, että se, että halusin pois tukehtumisen tuntemuksista, oli oikeastaan hyvä asia eikä jotakin mitä pitäisi surra ja minkä vuoksi pitäisi pitää itseään epäonnistuneena ja liian herkkätunteisena.

Rohmuamme myös monta sellaista tavaraa, jotka ovat käytännöllisiä ja auttavat säästämään rahaa ja hermoja: haudutuslaatikko ja leipäkone esimerkiksi. En voi uskoa korviani, kun he sanovat, etteivät tahdo leipäkonetta, etteivät he kuitenkaan saa aikaan leivotuksi sillä mitään. Sitten ajattelen uudestaan: niin, he elävät toisenlaista elämää, sellaista johon en itse koskaan osannut sopeutua, tietenkään siinä ei ehdi lapata illalla leipäkoneeseen aineksia. Leipäkone täyttää minut riemulla: nyt voimme leipoa pullaa vaikka meillä ei olekaan uunia! Onhan leipäkonepulla tosin aikamoinen palikka, mutta parempi sekin kuin ei mitään. Sitä paitsi pullantuoksuun on vain niin ihanaa herätä. Saamme myös ison kasan mausteita ja laadukkaita teitä, jotka eivät heillä kulu. Jasmiiniteetäkin. Ihanuus!

Hirvitys iskee vasta siinä vaiheessa kun pakkaamme laatikkoihin ja kasseihin sullottuja tavaroita autoon. Tila-auton takaosa vastaa ehkä puolta asuntomme vapaasta lattiapinta-alasta ja se on aivan täynnä kamaa. Suuri, minua vanhempi limoviikuna, jonka muistan jo lapsuudesta, on surkeana rankana, mutta piristyy kyllä. Se husii naamaan, kun sen taakse koettaa nostaa varovasti kliivian ja sen rahapuun, joka on tottunut kesäilemään parvekkeella ja kaatumaan siellä tuulessa tuon tuosta.”Älä pelkää”, lohduttaa Vompsu, “pian me saadaan se talo maalta ja osan jutuista voi joka tapauksessa pakata kellariin sinne saakka.” Hän lupaa vielä: “Puoli vuotta!” mutta mistä sen voi muka tietää?

Viimeisenä autoon lastataan pieni pannumyssykissa, joka marisee koko automatkan raivokkaasti. Se myös puretaan ensimmäisenä lastista. Vien sen hissillä ylös, asetan häkin lattialle ja avaan verkko-oven. Lohi seisoo kauempana, sen häntä huiskii hermostuneesti ja sen korvat ovat syvässä luimussa. Mutta pian se tunnistaa tulijan, ja jätän kissat seurustelemaan, koska jonkun on nostettava tavarat hissiin ja sieltä huoneistoon, ja jotkut tavarat suoraan kellarikomeroon.

Eksä auttaa nostamaan laatikoita ja nyssäköitä. Vompsuhan ei tietenkään voi nostaa mitään käsi paketissa. Ajattelen helpottuneena siinä tavaroita nostellessamme, että pian eron kaikki materiaaliset jäljet on pyyhitty pois eikä minun ehkä enää tarvitse palata sen läpikäymiseen tällaisin konkreettisin menoin. En saa eksästä selville, miten hän on selvinnyt erosta, ei hän tahdo puhua kanssani sellaisia. Hän vaikuttaa kovin pidättyvältä ja vakavalta, mutta en toisaalta muista enää, käyttäytyykö hän niin muulloinkin kuin tuntiessaan olonsa huteraksi tai loukatuksi. Ehkä, ajattelen, ehkä hän oli tällainen koko suhteemme ajan. Tarkastelen häntä välimatkan päästä ja tajuan, etten voi saada kysymykseen ikinä keneltäkään vastausta. Minusta tuntuu, että hän oli vakava ja pidättyvä silloinkin, kun seurustelimme, ja ainakin muistan sen, että usein pelkäsin suututtaneeni hänet jollakin tavalla (ja että aiheesta oli turhaa kysyä koska hän ei kuitenkaan myöntäisi niin käyneen) ja että silloin oli vain parasta nousta omien epäilystensä ylitse, pakottautua iloiseksi, laulaa jokin hassu laulu tai rutistaa häntä, mutta nyt en tietenkään voi tehdä mitään sellaista, paitsi pakottautua iloiseksi. Ehkä tuolla kaikella ei ole enää mitään väliäkään, mutta on hämmentävää, miten nopeasti sitä unohtaa, millainen jokin vuosikausien olotila tarkalleen oli.

Tavaroita raijatessani toivon, ettei minun enää monta kertaa tarvitsisi muuttaa tai erota. Epämääräisten laatikoiden nosteleminen on vain niin rasittavaa, enkä muista ikinä muuttaneeni yhtä tyylillä kuin Pau, jolla oli vuokrattuna pro-muuttolaatikoita. (Eivät nekään täydellisiä ole - ne ovat niin suuria, että niitä lienisi viisainta liikutella työntökärryillä.) Tunnen myös pientä huvitusta siitä, etten uskaltanut mennä flunssan jälkimainingeissa afrotanssiin - tässä nyt kuitenkin rehkin, puhkin ja ähisen ja hiki virtaa.

Mutta kuin ihmeen kaupalla tavarat asettuvat. Ja kun herään aamulla, hassut kassit ja laatikot ja leipäkoneen möhkälemäinen hahmo seisovat keskilattialla ja pöydän alla ja pieni pannumyssykissa nukkuu kukkapöydän jalkojen muodostamassa suojaisassa sopessa ja Lohi seisoo pöydällä ja karjuu ja kurnuttaa. Selvitettävän, kotiin - vinttiin - kellariin lajiteltavan tavaran määrä ei vaikuta ollenkaan epätoivoiselta. Sataa edelleen. Nostan kaihtimet ylös kesän jäljiltä. (Kesäisin punaiset bambukaihtimeni ovat alhaalla koko ajan, talvella ne ovat ylhäällä koko ajan. Niinpä kun nostan kaihtimet, se tarkoittaa talven alkaneen.)

Oliko tämä viimeinen kerta, kun käyn tuossa asunnossa, jossa asuin vuosikaudet? Kukaan ei tiedä. Linnut viistävät taivaan tasaharmaata suurissa ikkunoissa, värjyn peiton sisässä, kello ei ole vielä aamuseitsemää, koirakin tahtoo nukkua vielä.

Miksi vänkyräinen tertturanka kypsässä punaisessa tomaatissa näyttää taiteelliselta tyhjällä pöydällä tai ikkunalaudalla, mutta ei mikron viereisessä kaaoksessa? Onko tanssiva joukko taidetta, jos sillä ei ole näyttämöä, jolle yleisö ei voisi periaattessa astua esityksen aikana? Entäpä lavatanssit - ovatko ne taidetta muuten kuin elämäkin on?

Tarvitseeko minun kehystää nämä valokuvat ja naulata niiden kehyksille paikat seinälle, jotta voin nauttia niistä täydemmin kuin nyt, kun ne ovat kiepillä taistelevien metsojen teekannun päällä, runohyllyn ylisillä? Entäpä nämä runot - nämä kirjat, joita en ole availlut pariin vuoteen? Ei kai muistamiseni nyt sentään taidetta ole? (Etenkin kun muistini väärentää etevästi asioita, kuten kai parasta mielenterveydelle onkin. Vai onko?) Tai tuo taulu, joka tuossa jo riippuu, grafiikanlehti Venäjänmaalta, lahja taiteilijalta, milloin oikeastaan pysähdyn havaitsemaan sen esteettisiä kvaliteetteja sellaisenaan? Eikö se pikemminkin ole osa seinää, eikö huomioni polveile siihen vain huoneen osana, maailman osana?

Kun keskityn johonkin, enkö silloin katoa? Mikä on tämä paniikki, kun kuuntelen Vompsun terapeutin ystävällisesti meille lainaamaan mindfulness meditation -setin ensimmäistä ceedeetä ja rauhallinen miesääni kehottaa keskittymään hengitykseen mitenkään hengitystä muuttamatta? Onko sellainen mahdollista? Eikö muka huomioni ole voima, joka jähmettää tapahtumisen esineiksi, suorituksiksi, muodoiksi? Joka johonkin minussa suuntautuessaan työntää tuota kohdetta sijoiltaan? Joka johonkin tuntoaistittomaan ja kanssani hermoverkkoa jakamattomaan kohdistuessaan työntää tuon toisen kutsun syrjään ja kohtaa tuon toisen vastuksen sinne saakka, että unohtaa suuntautuvansa ja tulee osaksi tuota toista? Ja millä lailla tuo toinen on silloin muka erillinen minusta, enkö muka kanna yhteyttämme sisälläni lopun elämääni ja suuntaudu uudelleen siitä muistuttaviin tuokioihin, tilanteisiin, tansseihin, näytelmiin, painu ihoa vasten ja unohda kaikkia rumia sanoja?

Onko mitään intiimimpää kuin alkaa hengittää toisen tahtiin tahtomattaan ja huomaamattaan?

Osaako joku hengittää pakottamatta asiaan keskittyessään?

Ovatko minua enemmän ne asiat, jotka tiedän ja joista päätän, vai sellaiset seikat kuin tapani kävellä tai ojentaa käsi, hymyillä tai väräyttää nenääni? Olenko enemmän se joka ajattelen olevani vai se, josta yllätyn, ja kuinka usein unohdan yllättävät seikat? Ja enkö joka tapauksessa luota hahmottomaan elämänvoimaan tai minuuteen tai kokemukseen tai lihasmuistiin, sillä en erityisemmin murehdi, osaanko tänään kävellä kauppaan ja takaisin enkä sitä, tunnistanko äitini hänet tavatessani tai siitä, ymmärränkö sinun sanojasi summittaisesti, kun vastaat kysymykseeni?

Ja miksi käy niin, että kun hengitys ensin vaikeutuu ja levottomuus kuohahtaa, pian rentous valtaa maailman ja ceedeetä on mahdotonta kuunnella loppuun nukahtamatta tai ainakin laskeutumatta jonnekin hyvin hiljaiseen ja liikkumattomaan tilaan, jossa hengityksen keinu on ainoa aistimus? Onko tämä jokin pienimuotoinen katharsis?

Miksi voin tanssia yleisölle vain niin, että yleisö on pimeässä tai suljen silmät tai päättäväisesti kohdistan mieleni siihen, miltä tanssiminen tuntuu lihaksissa ja nivelissä, luiden kulmauksissa ja tasapainoaistillisesti? Irtoavatko nämä sanat minusta sillä tavalla, että kukaan niiden lukija ajattelee niiden voivan olla hänen omia sanojaan, esimerkiksi sellaisia, jotka hän aiemmin kirjoitti lapulle, ja sitten lappu hukkui ja nyt joku on laittanut ne nettiin?

Mikä on tämä huomio, joka kohdistuu ja liikahtelee? Jos se pystyy näkemään rytmin eristämättömässä tomaatinrangassa sekasotkun keskellä, miksi se tahtoisi siivota? Haluaako se oikeastaan vaikuttaa miltään tai tulla tarkastelluksi? Olen melko varma siitä, että se haluaa jakaa hetkiä ja tunnelmia, unohtua tuntemuksiin, lakata skannaamasta, rauhoittua, mutta eikö tämäkin varmuus päde vain joihinkin hetkiin?

Ja jos minuus on jotakin näin hataraa tunnettuna ja toisaalta monoliittimaisen luotettavaa tuntemattomana ja ohjaavana, jotakin näin tilanteista ja hengitysvaikeuksista erottumatonta, miksi olisin huolissani siitä tai suostuisin kuvaamaan sitä työhaastattelussa muutamin adjektiivein? Eikö riitä, että hengitän ja että stressihormonini huuhtovat näitä pehmeitä rantoja ja että yö ja päivä tahdistavat maailman ja että tahtiin on helppoa myöntyä? Osaisinko edelleenkään vastata niille, jotka sanovat, ettei tällaisella hiljaisella kysymisellä ole väliä? Onko vastaamisella väliä?

Mitä tapahtuisi, jos vaikeus hengittää luonnollisesti käskettäessä lakkaisi?

Mitähän tällekin paikalle tapahtuu, kun öljyn hinta tuplaantuu tai kuusinkertaistuu, mietimme vesipuisto Serenan kuvun sisällä. Tunnelimaiset laskut huojuvat pylväsjalkojensa varassa kevyiden liimapuurakenteiden alla. Ulkona ei sada, muttei tunnu oikein kesäiseltäkään. Niin harmaita pilviä ja niin paljon venäläisiä!

Tämä on ensimmäinen naimisissa olevien pariskuntien aktiviteetti, jota kokeilemme ystäväpariskunnan kera. Vettä menee nenään ja korviin. Kun vesi tulee viimein korvasta ulos, se on lämminnyt. Siihen täytyy kulua energiaa.

Jälkikäteen istumme nepalilaisessa ravintolassa ja kauhomme ruokaa liki kädet täristen. Mikä nälkä! Huomaamattaan vesipuistopäivänä tulee kävelleeksi puolimaratonin, kantaneeksi lauttoja ja kellukkeita, ojentaneeksi kehoa tikkusuoraksi ja painaneeksi keskittyneesti leukaa rintaan. Kaiken aikaa lämpöä menetetään veteen tai ilmaan kostealta iholta. Ja jos iho hetkeksi kuivuu, biksat ja hiukset eivät.

Hassu lapsi pari pöytää sinnempänä heiluttelee meille yleisölleen. Lapsen äiti yrittää turhaan tunkea pieneen suuhun ruokaa. Yleisö on toisessa suunnassa! “Aiotteko hankkia lapsia?” kysyy sitten ystävä suoraan. En osaa vastata oikein mitään, vaikka päätös olisikin hyvä tehdä ennen marraskuuta, jolloin nykyinen kierukka pitää vaihtaa tai poistaa. Enkä tietysti tiedä sitäkään, onko se enää edes mahdollista. Hedelmällisyys ei ole mikään itsestäänselvyys, ei enää tässä iässä. Enkä edes oikein tiedä, olisiko minusta sellaiseen, edelleenkään. Mutta oikeastaan se, ettei tuollaiseen kysymykseen osaa vastata mitään, ei tunnu ahdistavalta. Ei, vaikka juuri vähän aiemmin omat vanhempani ovat selittäneet, kuinka heidän elämänsä olisi ilman meitä lapsia tyhjää ja kurjaa. (Sen kuullessani ajattelen, että heidän elämästään olisi tullut aivan erilaista, jos meitä ei olisi ollut, kyllä elämä aina jollakin täyttyy ja etsii merkityksensä siitä, mitä on läsnä ja mitä on tehtävä.) Elämässä on kaikki muukin niin auki. En tiedä, missä asun vuoden päästä tai mitä töitä teen parin vuoden päästä. Alanko opiskella ehkä uudelleen, nyt johonkin käytännöllisempään ammattiin? Millaiseksi ystäväpiiri muodostuu uudella paikkakunnalla?

On niin paljon kysymyksiä, joihin en osaa vastata, etten mitenkään näytä osaavan ahdistua tästä yhdestä, johon minun ehkä pitäisi kyetä muodostamaan vastaus muutamassa kuukaudessa. Mitenhän voisin toteuttaa sattumanvaraisuutta tässä asiassa? Jättämällä päätöksen viimeiseen päivään? Niin olen yleensä muutkin suuret linjat ratkaissut, tai sitten olen vain ratkaisuitta ajautunut johonkin suuntaan.

Parin minuutin päästä kersa huutaa raivon vallassa ja huomaan silmittömän väsymyksen vyöryvän aalto aallolta kehoon, karahtavan siihen ja asettuvan taloksi. Rautatieasemalla halaamme ja seistä toljotamme hetken väsymyksen lamaannuttamina ja jatkamme sitten matkaa koteihimme.

Kävelemme epähuomiossa koko matkan, vaikka olemme puhuneet uudella linjalla, ysillä, ajamisesta. Ostamme kaupasta ohimennen siiderin, mustikka-sitruunasiiderin, joka maistuu makealta ja ehkä vähän fairy-tiskiaineelta. Kävelemme raitiovaunutyömaan mäkeä ylös avonainen siideri vuoroin toisen, vuoroin toisen kädessä. On pakko käydä hakemassa vielä Oatly-jätskiä, jotta juoma saadaan jotenkin kulumaan. Teen sitruunasoodaa siten kuin äiti on opettanut: puoli lasia jäätelöä, puoli sitruunalimua tai tässä siidua. Juoma katoaa soodaan maistumatta enää pahalta. “Hyvää”, sanoo Vompsu. Ilahdun, nyt hän on maistanut sitruunasoodaa, ei ollut ennen.

Kotona kissa kellii vieraspatjalla ja läpsii omaa häntäänsä. Miten rauhallista, turvallista ja kummaa juuri sellaisenaan, miten kuivaa ja lämmintä täällä onkaan.

Laitteiden välejä kulkiessa muistot hulvahtavat kehoon ja järjestävät sen tilaan, jossa nykyinen ja mennyt ovat yhtä. Villiin lapseen ei ole pitkä matka, hän tarvitsee vain hieman virikkeitä varastaakseen koko tajunnan. Jotenkin myös pyöritys ja pyörrytys auttavat. Mikä tämä oikein on, tämä halu nauraa hervottomana ja juosta paikasta toiseen, saada ravistelua ja tuntea päänsä menevän täysin pyörälle? Miten se kaikki voikaan tuntua niin hyvältä ja kiinnostavalta ja tarpeelliselta? Onko tällä kaikella evolutiivinen perusta? Mitä evolutiivistä etua halusta kikertää voisi olla?

Juoksemme vesilaitteesta toiseen, vaikka sataa muutenkin. Siinä on jotakin absurdia, niin kummallista, että harkinta ja epäröinti katoavat. Lopulta on pakko valita vesilaitteessa se paikka, johon tietää suurimpien loiskausten iskevän. Kaikki sujuu muutenkin niin hassujen sääntöjen mukaisesti, että äkisti tahtoo tehdä juuri niin kuin ei muutoin millään tahtoisi. Viimeiseksi laitteeksi jätetään se, joka arvellaan oksennuslingoksi, mutta jossa ei ole vielä uskallettu käydä.

Porteille kävellessä vahtimestari seisoo siellä jo ja odottaa viimeisiä ulostulijoita. Olemme tehneet työpäivän mittaan verrattuna ylitöitä jo joitakin tunteja. Hassua, aika kuluu niin nopeasti. Ja silti joka ikinen kerta, kun on alkanut miettiä, mitähän kello on, on arvioinut ajan kulun melko täsmällisesti. Samalla tavalla kuin jollakin tasolla jokaisessa laitteessa tietää olevansa kolmenkymmenen ja risat, muutama vuosi ja alkaa muistuttaa neljääkymmentä enemmän, ja silti on se sama lapsi, jolla on kaakaoviikset ja kylmästä helposti kalkattavat hampaat ja joka valehtelee kyllä Linnanmäellä ikänsä sujuvasti. (Ennen laitteisiin oli pituusrajojen sijaan ikärajat.)

Kummallinen minäntila valtaa huvipuistossa - yhtä aikaa loputtoman toiveikas, välitön ja hieman surumielinen, villi ja kikatuksen aiheita vain odottava. (Aikuisen mielentilana se on hyvin seksuaalinen - ehkä siksi, että seksuaalisuus on ihmisessä kaikkein haavoittuvinta, sisintä ja samalla villeintä ja hurjimmin nautinnonhakuista? Mitä vakavimmat ihmisetkin ovat intiimissä tilassa kuin hurjat kakarat. Sitä on ilo tarkkailla. Usein myös syvä ystävyys vie tuohon tilaan, ja osa ihmisistä näyttää reagoivan tällaiseen voimakkaaseen intiimiin alkamalla kokea sen jakaneista mustasukkaisuutta ikään kuin jotakin seksuaalista sitoutumista olisi tapahtunut. Jotenkin näin sen jäsennän, ulkopuolisena tarkkailijana. Itse en jotenkin vain osaa ajatella, että minulla olisi oikeus vaatia jonkun intiimiyttä itselleni. Vierailenhan itsekin toisten ihmisten kanssa tuollaisissa välittömyyksissä.) Villin ja iloisen lapsen tilasta on tukalaa palautua aikuiseksi, joka pakkaa laukun huomista työkeikkaa varten. Ja vielä keikkaa oikeudessa, jossa ei saa itkeä eikä nauraa, kirkua eikä juosta läpöttää sateessa vetkuttimesta toiseen.

Palstalla kasvit alkavat vähitellen hyväksyä, ettei tästä kesästä tule tämän kummempaa. Unikot ovat pullistaneet karvaiset nuppunsa, jotka ovat vielä nuokuksissa, mutta suoristuvat hämmentävän äkisti. (Elättelen edelleen toiveita lauantaihin - jos edes se suurin unikko…) Mangoldit ovat paisuneet nahkeiksi, läpättäviksi purjeiksi, salaatit lähteneet kasvattamaan kukintotorniaan. Kirpat ovat rei’ittäneet uudenkin rucolakylvön, ruisvirna kukkii iloisesti, samoin palstalle omin jaloin marssinut päivänkakkara.

Vompatin haaliessa kottikärryihin ruohonleikkuujätettä nypin rikkaruohoja ja mietin, millaista olisi asua kaiken tämän keskellä, voida ottaa koira tai kissa mukaan riviväleihin sietämään pilvipoutaa ja tihkusadetta, milloin mitäkin. Hetkittäin minussa vaihtelee suunnaton toiveikkuus ja epämääräinen haave järkeväksi nimettyjen pelkojen kanssa. Istun polvillani ja muistutan, että erehtyminen on sallittua.

Elämää en ole saanut harjoitella, kukaan ei saa. Siksi saa erehtyä, kokeilla ja kääntyillä umpikujissa. Umpikuja on ummessa vain kolmelta sivultaan. Ja vaikka risteykseen palatessaan onkin vanhempi, tietää ainakin jo sen, että tuosta haarasta ei kannata koettaa punkea mihinkään.

On niin vähän aikaa kitkeä, nyt. Vatsataudin sotkemat aikataulut kohoavat pilviin saakka huojahdellen, massiivisina ja ilmankevyinä, pelkkien toiveiden kiinnittäminä. Näen ne selkeinä kuin savikantaimet. Samalla määrätietoisuudella tartun niihinkin. Ruokalaji kerrallaan, kunnes on lauantai kello kaksitoista eikä mitään voi enää muuttaa menneisyydestä. On vain seistävä ja oltava valmis ja hymyiltävä.

Nukun vain neljä tuntia, illalla hieromme hiuksiin henna-senna-sotkua ja alamme katsoa kauhuklassikkoa puolenyön jälkeen (”sen ajan että väri kerkiää vaikuttaa”) mutta kolmen pintaan olemmekin siinä tilassa, että vain pesemme hampaat ja käymme nukkumaan värit päässä. Väristä tulee täydellinen, mutta yöunesta ei. Pään ympärille hierottu mutamainen sotku, sen ympärille kiedottu tuorekelmu ja sen päälle viritetty paksu pipo tekevät nukkuma-asennon niskalle tukalaksi. Herään seitsemän pintaan ja kuvittelen osaavani nukahtaa suihkun jälkeen. En osaa.

Entä jos en ensi yönä nuku, arvuuttelen siinä maassa kyykistellen, rikkaruohoja raapien. (Vain hetki, jotta kerkiämme hoitaa loput listan palleroista.) Muistanko maistraatista jälkeenpäin muuta kuin värisuhrun ja takovan päänsäryn? Ei, hätätapauksessa voin ottaa pienet kirsikkabrandyt ennen maistraattia, unohtaa ainakin päänsäryn, vaikka värisuhru edelleen hallitsisikin näkökenttää. Ja illalla voin juoda valeriaanaa, ottaa samaa kirsikkabrandya, mitä vaan, jotta nukahdan. Ja sitä ennen vesijuosta - - väsyttää itseni kaatumaan suorilta jaloilta.

Tässä on niin rauhallista, niin hyvä. Katkon salaattitornien päät, seuraan karvaan maidon nousemisen katkaisukohtaan pulleaksi kuplaksi, linnut ovat hiljaa jo, Kellomäki visuaalinen kulissi, syreenissä siementertut. Hetkeen ei ole kiire mihinkään. Enkä välitä, vaikka farkut likaantuvat. Se on vain maata, samaa josta kaikki muukin on tehty.

Päivää ennen ystävien häihin lähtemistä tulee se kesäpäivä, mitä on odotettu tänne saakka. Ja huis, niin saavat mennä suuren ruusukuvioisen sateensuojan etsiminen (hääsääksi huomiseen on luvattu kolmeatoista astetta ja kuurosateita), tietokoneen virtajohdon korjautus (eilen emme saaneet tv-miestä kiinni vastaanottoaikoina, liekö lomalla) ja muut hyödylliset puuhat. Kun kesä alkaa, siitä on tartuttava kiinni.

Palstalla jano iskee tuon tuosta ja aurinkovoidetta on lisättävä. Työskentelemme bikineissä. Kaikki näyttää kauhean pieneltä ja janoiselta. On vaikeaa uskoa, että kukat tokenisivat maljakkokuntoisiksi kahdessa viikossa juhlapöydän somistukseksi. Minkä sitä säille voi, ne on kuitenkin kylvetty toukokuun alussa ja niiden pitäisi kukkia jo. Kulttuurin siemenpussiin painaman ohjeen mukaan, siis. Salaattia sentään näytämme juhliin saavan ja mangoldia, ehkä muutaman kesäkurpitsan. Palstalla on helpompaa olla onnellinen kuin pyörän selässä Hämeentien liikenteenjyrinässä eivätkä aikataulutukset tunnu ongelmallisilta, ne vain panee merkille ja sillä hyvä. Pilvet sen kuin purjehtivat kaukana taivaanrannassa korkeina, kimmoisina kumpuina. Kun istuu maassa, muurahaiset hyökkäävät puremaan takareisistä. Ruusupavut päättävät viimein erottua pensaspavuista ja venyä vartta. Kasteveden kaarevaan sumuun piirtyy sateenkaari.

Kuumina ja raskaina poljemme joenvarren uimarannalle. (Vasta jälkeenpäin äkkään polkeneeni bikineissä, mikä ehkä ei ole sovelias kaupunkiasuste.) Vesi makaa uomassa ruskeana mutta kylmänä. Jo pieni pulahdus pesee kehosta väsymyksen ja tekee mahdolliseksi pyörän ylämäkeen työntämisen. On silti niin kuuma, että istumme bangladeshlaisessa ravintolassa mieluummin sisällä. Siniseen seinään on maalattu taulu ja kehykset niitattu kiinni suoraan seinään. Taulun oikean puoliskon päällä roikkuu kankainen siiderimainos. Syömme pinaattia pähkinöillä sekä halkaistuja kikherneitä pähkinöillä. Keskiolutihmiset remuavat kesäpäiväänsä sisätilassa myös.

Aika mataa yhtä vastahakoisesti ja öljyistä tahmaisena kuin joki. Kesä tuntuu pysähtyneen, karehtivan. Pyörällä voi liukua lämmön läpi auringonläikkäistä varjoa, ohittaa motorisoidun rullatuolin kevyen liikenteen kaistalla. Tuntuu vaikealta ymmärtää, mitä tarkoittaa huomiseksi luvattu kymmenen astetta kylmempi sää. Pitäisikö jalkaan kiskoa sukkahousut? Missä hameessa ja kengissä selviäisi parhaiten mahdollisesta mutakahlaamisesta?

Vaikka päiväunien turmiollisuus on usein kokein todistettu ja olemme väsyneet tämän päiväuniviikon aikana entisestään, päiväuni tuntuu olevan tarpeen ja vierähdämme välittömästi kotiin päästyämme kuumalle, paahteiselle futonille. (Kesäleikkiin kuuluu, ettei asioita perustella eikä tehdä pitkäjänteisesti.) Nukumme väärinpäin, ettei aurinko häikäisisi samoissa määrin. Pään takana seisovat mietteliäät, ajatuksiinsa sulkeutuneet taidekirjat. Sisällä on nelisenkymmentä astetta.

Herään vähän vaille iltakahdeksan. Juna lähtee alle kahdentoista tunnin kuluttua. Mitä sitten tapahtuu? Pitääkö mukaan ottaa kipulääkkeet, kun ensin istuu junassa tuntikausia, sitten kirkossa jonkin aikaa ja jonkun auton kyydissä toisen mokoman, ja sitten vielä juhlapaikalla on ohjelma suunniteltu pöydissä istuen pönötettäväksi? (Olemme suunnitelmista selvillä, koska Vompsu on bestman.) Vai onkohan tarjolla niin hyvää viiniä, että sillä voi puuduttaa itsensä iloiseen tilaan liikkumisrajoitteista huolimatta? En tunnu voivan mitään sille, että liian istumispitoiset ohjelmat aiheuttavat minussa aina saman kiukkuisen kiemurtelun tarpeen, joka assosioituu koulupäivien tunnelmaan: Onko pakko vain istua, istua, istua ja istua? Miksi ajatellaan sivistyneemmäksi hiljaa kivuissaan istumista kuin vängyrtelemistä ja vaikka hetkeksi lattialle selkää rentouttamaan käymistä? Ymmärrän vaatimuksen tiettyjen viettien suitsimisesta, mutta kehollisten tuntemusten mitätöinti on kyllä mennyt kulttuurissa aivan liian pitkälle. (Minusta myös tunteiden mitätöinti on monessa tapauksessa mennyt liian pitkälle - ikään kuin tunteet tottelisivat paheksuntaa. Ei. Asenteet kyllä tottelevat, mutta jokin olo vain pulpahtaa pintaan sinne saakka, että onnistuu keräämään sen varoitusmerkit ja reagoimaan jo yhteenkin niistä tilannetta aktiivisesti muokaten.) Toisaalta tajuan myös, että osa kiukustani syntyy siitä, että huomaan kaikesta huolimatta asettavani ympäröivän kulttuurin paheksunnan vaarallisemmaksi ja siten vältettävämmäksi kuin oman näkemykseni. Tuskin kukaan tulisi minua komentamaan istumaan, jos vain liukuisin vaivihkaa pöydän alle. (Ukki teki niin sydänoireiden iskiessä teatterissa, eikä hänen veljensä enää koskaan puhunut hänelle sen jälkeen kun oli antanut tämän kuulla kunniansa suvun maineen tahraamisesta moisella penskojen käytöksellä.)

Jotenkin kaikki ajatukset tuntuvat kaukaisilta ja pölyisiltä nyt kesäleikin aikaan. Mies makaa sängyssä alasti, punainen hapsullinen silkkihuivi kasvojensa päälle kiedottuna. Ajatus sukkahousuista, villatakista ja sateenvarjosta tuntuu kaukaukaiselta, ja silti tiedän tämän olevan vain leikki. Siinä leikin, että teen, mitä tahdon. Että tahdon jotakin muuta kuin tahdon, että ilmenee halu juoda veteen sauvasekoittimella murskattua jäistä vadelmaa ja että tuota halua noudatetaan. Että en muista huomista, ihmisiä naulakoilla ja kaupan paketoimia lahjoja, istumajärjestystä ja muitakin kontrollieleitä, joiden puitteissa onnellisuutta ja menestystä on totuttu osoittamaan. Onneksi kyse on sentään Itä-Suomesta, eli saanemme nähdä runsain mitoin kyynelehtimistä ja naurua.

Vielä lasillinen vadelmahyhmää!

Ajattelen tänään taas sitä lorua, jonka kummitäti kirjoittaa kaunolla ystävänkirjaan ollessani seitsemän tai kahdeksan. (Loruilla on merkitystä, ne voivat muodostua loitsuiksi.)

Me olemme kaikki nyt laivalla
ja kynnämme suurta merta.
Me synnyimme tänne vaivalla
ja vaivalla kuolemme kerta.
Mut se mikä niiden on välillä,
se olkohon lämpöä, lempeä.
Kas, yössä kun yhtehen sattuu kaks,
käy kulkukin helpommaks.

Jo lapsena se tuntui osuvan lentäviä ja liitäviä enkeleitä paremmin. Oikeastaan en ajattele syntyneeni vielä, vaikka kuolenkin jo osa osalta, muistikuvien kadotessa ja sidekudosten höltyessä ja niin edelleen. Ainakaan aikuiseksi en selvästi ole vielä syntynyt.

Ulkoilun jälkeen Vompsu romahtaa sängylle koiran kanssa ja käyn huokaisten käsikirjoituksen ääreen. Mutta sitten katson noita kahta ja tajuan, etten tahdo istua tässä, tai että en suorastaan pysty istumaan tässä, että moinen ponnistus vain vahingoittaa meitä kaikkia. Miksi ihmeessä olen kävelylenkillä ja sitä ennen aamulla puhunut noista kovin elävistä ja helposti tunnistettavista sisäisistä roolihahmoista (tuollainen metafora, että on monta itseä, jotka antavat toisilleen korville, sopii äärimmäisen hyvin siihen tuntemukseen, että elää ristiriitaa ja ei oiken pysty sanomaan, millainen oikeastaan on) ja siitä, kuinka vaikeaa minun on liikkua missään muissa moodeissa kuin hylätyn lapsen, (itseäni) rankaisevan vanhemman ja suojautujan moodissa. Ja kuinka suojautujani on sisäistänyt taitavasti kaiken psykologiassa oppimansa ja tunkee sen avulla hylätyn lapsen ja vihaisen lapsen ja rankaisevan vanhemman näkyvistä ja vaikuttaa terveeltä ja mukavalta tyypiltä kunnes romahtaa. Mutta ennen pitkää se romahtaa kuitenkin. Ja kuinka suojautujaa luonnehtii juuri se, ettei hän tiedä, mitä tahtoo tehdä tai mitä oikeastaan tuntee. - Aivan kuten en tiedä. Ja että kun päästän suruni ja hätäni valloilleen, kuinka vaikea minun on päästä siitä yhtään mihinkään ja kuinka surulliseksi minut tekee ajatus, että tuskin koskaan löydän ketään, joka jaksaisi pitää minua sylissä niin paljon kuin oikeastaan lohdutusta kaipaisin.

Tuossa olisi lohdutusta, ja mitä hittoa minä tässä pöydän ääressä istun töineni?

Kompuroin Vompsun ja koiran luokse ja käperryn heihin kiinni. Varmuuden vuoksi selitän vielä, etten tahdo alistaa, vaikka laitankin käsivarren Vompsun mahan päältä; haluan vain puristua mahdollisimman lähelle, se antaa valtavasti lohtua. Väsymys aaltoilee hengityksen tahtiin, valtava helpotus virtaa kehoon. Mutta ei tämä ole laiva, ei täällä ole ketään muita, joita tarvitsisi pelätä. Meri voi olla suuri mutta hetkellisesti tyyni. Airojakaan en kuvittele, tämä ei ole soutuvene. Voin vain maata ja olla ja antaa kosketuksen toisiin parantaa sitä nälkää, joka tuskin koskaan loittonee ja jonka ruokaa en uskalla oikein pyytää, koska siitä on aiemmin seurannut lähinnä ikävyyksiä ja käskyjä käyttäytyä aikuisesti tai suuttumusta, ja olen vastannut siihen vetäytymällä onttouteen, ehkä siivonnut hieman tai istunut parvekkeella tai kävellyt yksin ja miettinyt, onko tosiaan halu maata jonkun vieressä mitään tekemättä typerä ja itsekäs ja vastannut, että onhan sen oltava, kun toinen kerran niin suuttuu ja vakuuttaa, eivät ihmiset turhaan suutu, vika on selvästi minussa. Mutta nyt saan maata siinä, eihän Vompsu tee mitään, ei koirakaan. He vain ovat, eivät omistaudu kiireisille projekteilleen tai töille, jotka saisivat viereen käpertymiseni vaikuttamaan hankalalta esteeltä, etenemistä jarruttavalta kurakäpäläiseltä lapselta, jonka on vaikeaa pidätellä itkuaan.

On jotenkin pelottavaa huomata, kuinka paljon pysyn koossa ja aikuiselta vaikuttavana ihan vain sillä, että kieltäydyn itkemästä ja puren hammasta. Siinä ei tunne iloa. Olen kyllä iloinenkin, mutta niin harvassa seurassa, ja joskus käyttäydyn tavalla, joka saa minut pois tolaltani viikoiksi tai jopa vuosiksi. Nyt minusta tuntuu, että olen käyttäytynyt hyvin elää yrittäessäni tavalla, joka ehkä saa minut tolaltani loppuelämäksi. Ehkä harvoja oikeita valintoja on ollut tapa seistä eläinten luona ja kosketella niistä voimaa, imeä hitunen varmuutta pelkästä koiran, kissan tai hevosen näkemisestä tai haistamisesta tai rakastetun läsnäolosta. Tai kävellä metsän läpi tai nukkua päiväunet. Tai istua ystävän luona ja itkeä ja niistää ja sitten huomata, ettei hän hitto vie lainkaan suutu siitä. Niin harvoissa tekemisissä ei joudu tukahduttamaan valtavia ristiriitoja ja väsymään niistä kuollakseen.

Hengitys keinuu merta, väsymyksen lautta liikahtelee. Futonille siroaa himmeää valoa rappauslaasteisten muovien harmaan läpi. Sateen voi kuvitella juuri menneen eikä myrsky ehkä iske. Ei ole kiire mihinkään, ei tarve vaikuttaa objektiiviselta eikä pätevältä, oikeastaan en ajattele yrittäväni sellaista muutenkaan, mutta ehkä melkein samaa tarkoittaa, että yritän kyllä käyttäytyä miellyttävästi ja ystävällisesti ja pystyä puhumaan asioista, vaikka oikeastaan haluaisin vain istua jonkun sylissä tai maata jonkun vieressä hiljaa, tuntea kosketuksen tuoman turvan ja lohdun, liukua tällaiseen lauttamaiseen matkantekoon tai paikallaanoloon, sillä ei nyt oikeastaan ole väliä. Rakennustelineiden ympärille kiedotut pressut läiskyvät tuulessa kuin löysät purjeet. Lautassa on siis myös purjeet… Koira nuolaisee ohimennen isovarvastani, toinen jalka on hautautunut harmaan kollin pehmeään vatsakarvaan.

Putoan raskaaseen uneen purskahtamatta itkuun.

Kävelemme koiran kanssa mäen yli ja katselen sen hännän asentoa. Hieman alavireinen, alisteinen. Olen aamulla korjannut skeemoja käsittelevää tekstiä ja oivaltanut, miksi en oikein ymmärrä uhrautuvaa käyttäytymistä, vaikka jotkut omatkin tekoni voisi ainakin ulkopuolelta kätevästi mapittaa marttyyrikansioon. Uhrautujan skeeman profiili ei sovi minuun syntyhistoriansa eikä sisäisten tuntojensa puolesta enkä tunnu edes kollapsoituvan ihan sillä lailla kuin uhrautujat stereotypioissa tekevät. Kun luen tekstikappaletta, jossa käydään läpi eroa uhrautujien ja alistujien välillä, ymmärrän täsmällisesti, miksi minun on niin vaikeaa välillä käsitteellistää tuntemuksiani. (Koska olen yrittänyt käsitteellistää se sellaisen kulttuurisen metaforan kautta, joka sijoittaa psykologisesti koetun “pakon” eri kohtaan kuin se paikantuu kokemuksessani.) Ilahdun huomiosta ja muistan saman tien kirjoittaneeni aiemminkin alistumiseleistä ja siitä, miten huomaan helposti käyttäväni niitä vuorovaikutuksessa (eikä se tunnu tietoiselta päätökseltä) ja miten arvelen oppineeni niitä osittain äidiltäni puhtaan mallioppimisen kautta. (Alistumisen skeemaa käsittelevä luku tarjoaa toisenkinlaisen hypoteesin, joka tuntuu osuvan melko hyvin yksiin kokemusteni kanssa.)

(Olen innoissani koska toimitan skeematerapiaa käsittelevää kirjan tekstiä; jotkut ystävistäni ovat huolissaan sen terminologian normatiivisuudesta mutta en itse osaa huolestua sellaisesta, koska Vompsun terapeuttikin pitää kirjaa loistavana ja on jo ennakkotilannut sen kustantajalta; huomaan miettiväni tuon tuosta tekstiä korjatessani, mitähän hän tästä tai tästä lauseesta ajattelee. Minua jännittää kovasti kun tiedän Vompsun terapeutin lukevan kirjan myöhemmin kannesta kanteen.)

Koiran kanssa on mukavaa kulkea, koska sen käytös ilmaisee selkeästi ja konkretisoidusti monia prosesseja, joista on vaikeaa päästä jyvälle silloin kun ne tapahtuvat itsessä. Miksi se pelkää? Mitä se pelkää? Ei se nyt näytä pelkäävän erityisesti mitään, mutta sen häntä on silti alavireinen ikään kuin varmuuden varoilta. Ja jos muistelen, millainen se oli vuonna 2002, kun kohtasimme ensimmäistä kertaa, näen vielä selkeämmin sen pelon uuvuttavat mittakaavat. Kun otin talutusremmin ensimmäistä kertaa käteeni, se ulisi ja itki ja syöksyi sängyn alle ja kun yritin vetää sitä sieltä ulos, se kääntyi maahan selälleen alistumiseleeseen ja kun vain kiskoin sen esiin kuin jonkin vastahankaisen lipastonlaatikon, se pissi alleen silkasta kauhusta. (Pelon hieman hellittäessä se alkoi purra ja näykkiä kunnes viimein oivalsi, ettei sitä kukaan aio lyödä tai potkaista, ei enää, ei täällä.) Aluksi minusta oli vaikeaa liikkua koiran kanssa, koska jotenkin sen käytös tuntui hävettävältä ja vieraalta. Vähitellen kuitenkin aloin tajuta, että ymmärrän sen useita näkökantoja varsin hyvin, vaikken itse ylikompensoikaan pelkotilojani hyökkäävyydellä - paitsi niissä muutamassa hyvin samaa kaavaa toistavassa tilanteessa, kun pelkoni äkisti räjähtää sellaiseen mittakaavaan, että se lakkaa olemasta pelkoa ja muuttuu joksikin muuksi, joksikin vieraaksi ja vihaiseksi, jota minun on tavattoman vaikeaa yhdistää kaikkeen muuhun ajatteluuni ja toimintaani. (Minulla kuten koirallakin on historia, joka altistaa tietylle liipaisimelle; siitä syystä pelkään sitä, kun joku koettelee tuota liipaisinta siitä autuaan tietämättömänä: en luota täysin siihen, että toimin rakentavasti tilanteessa ja se johtaa helposti siihen, etten uskalla sanoa takaisin mitään ja mieluummin teeskentelen, ettei mitään ole tapahtunut, vaikka sisälläni kiehuu niin että tuskin pystyn hengittämään).

Koira nuuskii tarkasti kivikaupungin pystysuoria pintoja. Vastoin yleisiä olettamuksia sen elämä on tiiviissä kaupungissa joiltain aspekteiltaan kovin onnellista: lajitovereiden hajuja on rutkasti eikä pissaa siten tarvitse pidätellä, kuten maalla usein käy. Nasu ei losota heti tilaisuuden tullen kuten monet nartut tekevät vaan merkkaa reviirinsä samalla dialogin täsmällisyydellä kuin uroskoiratkin. (Uroskoirien kanssa maaseuturetket ovat joskus paljastuneet todella ongelmallisiksi, kun vain toisten pissien päälle pissimään tottuneet uroskoirat ovat teputelleet hiekkateitä kymmenenkin kilometriä etsien toisten hajuja sellaisia löytämättä. Ensimmäistä koiraystävääni piti tuollaisessa tilanteessa hieman assistoida - painoin lopulta kädellä ulkopuolelta sen takamahanahkan kuvulle nostanutta virtsarakkoa, ja koira tyhjensi helpottuneen oloisena koko rakon saman tien.)

Tarkkailen ilolla, kuinka taitavasti Nasu ratkaisee sosiaaliset pelkonsa ja väistää mäyräkoiraa rauhanomaisesti koko hihnan pituudelta toimistotyöajan autioittamalle ajoväylälle. Se selvästi tietää, että pelkorähjääminen ei ole hyvä asia, samoin se tajuaa, että sanoisi äksysti, jos se pakotettaisiin innokkaalta vaikuttavan mäyräkoiran kanssa nuuskimisetäisyydelle liian pikaisesti (ja liian pikaisesti tarkoittaa: juoksematta ensin pariasataa metriä ympyrää jännityksen purkautumiseksi; koirapuistossa se onneksi luonnistuu helposti). Parempi väistää ja saada siitä kiitokset ja kehut, olkoonkin että ajoradalle astuminen on kiellettynä hivenen hermostuttavaa sekin.

Remonttityömiehet istuvat pihan laidalla kävellessämme rapun takaovelle. He vain istuvat ja tuijottavat. Koira murahtaa hieman, se ei tahtoisi kulkea tuijotuksen ja roskalaatikoiden välistä kapeaa väylää. Pakotan ääneni iloiseksi ja rohkaisevaksi, vaikka minullakin on ontto olo kulkea siitä. Ilmeetön tuijottaminen tuntuu vain jotenkin pahalta ja uhkaavalta, kun siihen ei liity minkäänlaista tervehdystä. Remonttimiehet eroavat tässä suhteessa rapun siivoajista, jotka vastaavat tervehdykseen ystävällisesti.

Koira hahmottaa ystävälliset sanomiset eri tavalla. Se taitaa kuulla kaiken vieraiden ihmisten puheen uhkaavina haukkuina, ja haukahtaa mieluusti takaisin, jos joku erehtyy puhumaan meidän suuntaamme. Jos toinen jatkaa sen korvissa räkyttämistään (esimerkiksi kysyy tietä jonnekin), se katsoo olevansa oikeutettu pitämään laumamme puolta ja räkyttää vimmatusti takaisin ja neuvot on huudettava todella kovalla äänellä sen huutamisen yli. Ja epäilen, että se ajattelee tuolloin toimivansa ihan korrektisti, koska huudanhan vieraalle minäkin. Joskus mietin, olisiko kaikille parasta, että vain kävelisin pois paikalta; ehkä se tuntuisi tuosta kysyjästä epäkohteliaalta mutta tuskin loukkaisi häntä kovin verisesti. Olen kuitenkin mielestäni enemmän vastuussa koiran kuin ohikulkijoiden tunteista ja oloista, mutta toisaalta pelkään, ettei tämä ole yleinen käsitys tilanteesta. Ja mitähän minulle sitten tehtäisiin, jos käyttäytyisin tuon ajatukseni mukaisesti, kiusoittelen itseäni. (Joskus on vaikeaa suhtautua myötätuntoisesti omaan hupsuuteensa.) Tuskin mitään, ehkä vähän pyöriteltäisiin päätä. Hullu koira, ja vielä kahelimpi ja ilmeisesti kuurokin taluttaja. Mutta en oikein osaa olla vastaamatta kohteliaasti vaikkakin haukun yli karjuen. Eikä siihen kuulu mitään koskaa. Minun on vain pakko vastata, kun joku kysyy asiaa ystävällisesti. Vielä. Jos en ajattele enkä problematisoi toimintatapaani. Yleensä en muista tehdä niin ennen kuin kirjoitan.

Toivon, että joku jaksaisi siedättää minua käyttäytymisen tasolla sillä tavalla kuin itse siedätin koiraa pelottaviin tilanteisiin. Mutta en ole kohdannut vielä ketään, joka sillä tavalla ryhtyisi järjestämään elämääni. (Enkä edes tunne vetoa uhrautujatyyppiseen käyttäytymiseen huomatessani sitä toisissa; se arvelluttaa minua, mutta en osaa tarkalleen sanoa, miksi. Johtuuko se siitä, että sillä tavalla toimiessaan uhrautuja ikään kuin antaa ymmärtää alistuvansa tarpeilleni ja keskittyvänsä niihin - ja minunhan tässä piti alistua, jottei jotakin kauheaa seuraa. Enkä pidä siitä, että tarpeeni erottuvat muka noin selkeästi, itselleni ne saattavat olla huikean epäselvät ja muodottomat ja usein pystyn muotoilemaan jonkin itseni käyttöohjeen vasta kun olen kokenut kymmeniä epäonnistuneita yrityksiä ja sitten äkisti yhden, joka nostaa mielialaani ja täyttää minut toivolla. Miten muka tuo toinen voisi keksiä, mitä haluaisin toivoa? - Ehkä jotakin tuollaista. Nyt kyllä olen innoissani luettuani skeematerapiasta, miten erilaisia käyttöohjeita eri ihmiset voisivat itselleen antaa! Jako 18 skeemaan on tietysti vielä hyvin karkea, mutta käytännön ehdotukset siitä, miten joitakin tutuilta kuulostavia skeemoja voisi yrittää höllentää, kuulostavat monesti mainioilta. Itse ainakin toivoisin kovasti, että osaisin ajatella joustavammin ja kyseenalaistaa ja manipuloida paremmin niitä perusolojani, jotka näyttävät pidättävän minua monesta kiinnostavasta puuhasta.) On vain edettävä itse ja se edellyttää ajattelemista, luokittelua, selityksiä, kokeita. Koira kyllä auttaa minua ihan vain olemalla oma itsensä ja antamalla minun panna merkille hännän alavireen ja jokaisen alistumistilanteen synnyttämän, vähitellen kinostuvan jännitteen, joka jossakin vaiheessa purkautuu äkisti. En kirjoita “yllättäen”, koska en enää ylläty.

Vompsukaan ei enää ylläty.

Illaksi suuntaamme koirasaareen Töölössä koko koiralla vahvistetun lauman ja Napaketun voimin. Me vähempikarvaiset kanta-astujat venyttelemme kesäillassa kallioilla ja Nasukainen saa liittyä kaikenkarvaisten höpöilijöiden joukkoon kirmaamaan, jos se vahtimiseltamme malttaa. En ole selvillä, kävelisikö se mieluummin hihnassa katuja, sillä toisten koirien tapaaminen tuntuu siitä lähtökohtaisesti arvelluttavalta ja Rajasaaressa niitä taatusti tapaa. Kuitenkin se usein reipastuu ja uskaltautuu leikkiin jonkun oikein kiltin ja rauhallisen koiran kanssa, joka ei provosoidu sen aluksi varoittelevan sävyisistä murahduksista vaan jaksaa lähestyä yhä uudestaan järkkymättömän ystävällisin elein. Sellaisen jälkeen se uskaltaa seuraavina päivinä usein mennä nuuhkimaan vieraitakin koiria.

Eric Berne kirjoittaa transaktiosta eräänlaisena silitysten tai kosketusten vaihtona:

“Stroking” may be used as a general term for intimate physical contact; in practice it may take various forms. Some people literally stroke an infant; others hug or pat it, while some people pinch it playfully or flip it with a fingertip. These all have their analogues in conversation, so that it seems one might predict how an individual would handle a baby by listening to him talk.

Entäpä toisinpäin? En oikein osaa arvioida, miten esimerkiksi itse puhun. Eri ihmisten kanssa totaalisen eri tavalla, ainakin. Mutta tiedän kyllä, millainen on suhteeni vauvojen kosketteluun: ei ole mitään niin pelottavaa kuin koskettaa vauvaa tai etenkään pidellä vauvaa. Pelkään satuttavani niin paljon, että mieluummin jätän kokonaan kosketuksen pois ohjelmasta tai jos minulle lykätäänkin jonkun lapsi hetkeksi syliin vanhemman mennessä esimerkiksi vessaan, koetin vielä muutama vuosi sitten sijoittaa vauvan niin, ettei sen tarvitsisi nähdä kasvojani, joista se saattaisi pelästyä, enhän ole sen äiti.

Jos olisin edelleen yhtä säikky kuin vuosi tai kaksi sitten, toimisin epäilemättä edelleen näin. Mutta jotakin on muuttunut sen myötä kun ystävät ovat saaneet vauvoja ja lykänneet niitä pideltävikseni epäilemättä lainkaan kykyäni pidellä pientä, kiemurtelevaa otusta. (Sinänsä järkeenkäypää, että osaanhan pidellä kissaakin - kissa on aika tavalla vauvaa akrobaattisempi.) En ole kehittänyt mitään vauvakuumetta kuten gynekologi väitti tällaisissa tilanteissa käyvän mutta en toisaalta ole kauhunkaan jähmettämä.

Tiedän jotakin siitä, mistä tämä vauvakauhu alkoi - toivoin pikkusiskoa kovasti ja sitten kun hän syntyi, äiti alkoi pelätä, että onnistun vahingoittamaan vauvaa tarkoituksetta, että yksinkertaisesti unohdan pidellä vauvan niskaa vakaasti tai että leikkini ovat liian äänekkäitä vauvan unen kannalta. En usko äidin pitäneen minua erityisenä kiusankappaleena tuossa vaiheessa, onhan hän aina korostanut, kuinka helposti uskoin, kun minulle sanottiin. Mutta tunsin itseni valtavan suureksi, rajuksi ja sopimattomaksi noiden pyyntöjen takia. (Koko perhe eli valtavaa kuormitustilaa, koska sisko oli koliikkivauva eikä kotona oikein pystynyt nukkumaan.) Niinpä saatoin vielä muutama vuosi sitten pelätä, että jotenkin huolimattomuuteni ja ronskiuteni koituu pienen, avuttoman olennon vahingoksi. Sekään ei auttanut, että tiesin, etten tarkoita pahaa - siitä ei vahinkoa pelätessä ole mitään hyötyä. Myös hieman isompien lasten kanssa sama pelko saattoi kytkeytyä äkisti päälle; minut laitettiin toisinaan vahtimaan siskoa ja lähestulkoon yhtä usein tein surkeita virhepäätelmiä siitä, mikä olisi milloinkin hyvä tapa ratkaista jokin ongelma. Jälkeenpäin sitten sain torut ja jouduin toteamaan, etten tosiaankaan osaa olla lasten kanssa.

Tuo sama asetelma virittyi kiusallisen usein silloinkin, kun paikalla oli runsaasti muita aikuisia ja vaikkapa vain yksi lapsi. Saatoin hymyillä ja kujeilla lapselle kaukaa mutta minun oli vaikeaa uskaltautua oikeasti esimerkiksi ottamaan lasta kädestä kiinni, koska en halunnut tälle mitään pahaa ja ajattelin, että jotakin pahaa varmasti tapahtuu, jos kosketan häntä. En luottanut itseeni enkä kehenkään tilassa olevaan muuhun aikuiseen: he eivät vain näe, mitä kaikkea kauheaa voisi tapahtua. Au pairina työskenteleminen oli varsin rasittavaa, koska päävastuuni oli pitää huolta lapsista, ja pelkäsin koko ajan, että he kuolevat tai vammautuvat tai traumoittuvat seurastani. (Lisäksi olin tietysti raivoissani itselleni tuosta pelosta koska olin päättänyt osoittautua saamani luottamuksen arvoiseksi.) Olin kauhean helpottunut lähtiessäni kesken kaiken Lontoosta kotiin.

Lukiessani Bernen kappaleen minulle tulee mieleen eräs valokuva, joka jollakin tavalla kiehtoo ja ärsyttää itseäni. Kuvassa äiti ja äidin sisko istuvat vanhan keittiön pöytämme ääressä. Äidillä on sylissään ehkä parikuukautinen sisko, äidin siskolla siskon ikäinen serkku. Pöydällä seisoo lelulintu, jonka voi vetää soimaan unilaulua. Vauvat tuijottavat lintua ja huitovat iloisennäköisinä käsiään sitä kohti. Äidit puristavat vauvoja kyljistä ja ovat taipuneet kumpikin kurkistamaan vauvansa ilmettä. Minä istun siinä sivussa, katselen jotenkin lumoutuneena tätä näytelmää. Hymy on onnellinen, mutta hieman surumielinen. Jotakin jännitteitä on havaittavissa: väännän vasenta kättäni oikealla aika rajun näköisesti.

Luulen, että kuvaan kiteytyy paljon tuohon aikaan liittyviä ongelmia. Ensiksi olin ensimmäinen lapsenlapsi ja ainoa lapsi. Jokaista edistysaskelta kohti aikuisten maailmaa ylistettiin ja ihmeteltiin ja opin mieltämään, että juuri nopea aikuistuminen on arvostuksen ja huomion lähtökohta (en ehkä näin sanallistetussa muodossa, mutta suuntana kuitenkin). Puhuin kirjakieltä, opettelin lukemaan ja laskemaan reippaasti ennen kouluikää, kuuntelin mielelläni pitkään yöhön keskusteluita aikuismaisen vakavana ja välillä arvokkaasti nyökäten sukulaisten vieraillessa meillä. Sitten äkisti kaikki mullistui, kun kovasti toivottu pikkusisko syntyi. Vauvan kanssa ei saanut eikä edes voinut leikkiä. Ja mikä tyrmistyttävintä, äkisti kaikki nuo taidot, joiden hiomiseen olin panostanut, paljastuivat täysin vääriksi. Sillä jouduin olemaan entistä enemmän yksin ja hiljaa ja kaikkea perusteltiin aina samalla tavalla: “Vauva ei osaa itse, siitä pitää pitää huolta, sinä olet iso tyttö jo, sinä osaat kyllä…” Vauvaa huomioitiin juuri siksi, ettei hän osannut kaikki niitä temppuja kuin minä. Tietenkään vanhemmat eivät lakanneet rakastamasta minua eivätkä elätelleet mitään kummallisia oletuksia siitä, mitä kahdeksanvuotias osaa itse tehdä, mutta yhtäkaikkisesti sain tärkeiltä ihmisiltä huomiota ehkä kymmenesosan siitä mitä ennen, ja se tuntui lapsen maailmankaikkeudessa aikamoiselta romahdukselta, etenkin kun vauvankaan kanssa ei oikein saanut kommunikoida.

Koin pitkään syyllisyyttä tuon jakson vaikeudesta. Mutta vähitellen olen ymmärtänyt, ettei kokemassani ole mitään erityistä tai erikoista: on aika luontevaa tuntea itsensä hylätyksi, kun on tottunut johonkin ja sitten yhtäkkiä kaikki muuttuukin ja vielä osa siitä vähästäkin huomiosta, jota saa, on ärtyisää ja lähinnä omia toiveita kieltävää. Tuntui vapauttavalta lukea viitisen vuotta sitten lehtijuttu, jossa kerrottiin, että monessa perheessä tuore isäkin kokee vastaavia kokemuksia. Kuinka itse kahdeksanvuotiaana olisi osannut ajatella positiivisesti ja suhtautua aikuistumiseen edelleen samalla innolla, jos kerran moni aikuinenkin tuossa tilanteessa jotenkin väsyy äidin ja vauvan klimppaantuessa tiiviiksi symbioosikseen? Osasyynsä siinä, ettei tilannetta mitenkään käsitelty, oli varmaan äidin kehumassa helppoudessani ja hienotunteisuudessani: yksinkertaisesti koteloin nuo asiat syvälle itseeni niistä metelöimättä koska olin iso tyttö ja osasin tehdä niin. Toki vanhemmat huomasivat muutoksia käytöksessä, aloin kuulemma lässyttää ja halusin äkisti paljon pienempien lapsien leluja itselleni ja saatoin takertua vanhempien käteen ulkoillessa sen sijaan, että olisin juoksennellut omia asioitani. (Myös parisuhteideni alkaessa syöksyä kohti tuhoaan olen kummankin kerran tehnyt jotakin vastaavaa: alkanut tuntea yhä suurempaa vetoa lapsenomaiseen pukeutumiseen ja pitänyt hyvin tiukasti kiinni kädestä ulkona kävellessä.) Aloin myös pelätä, että vanhemmat kuolevat auto-onnettomuudessa. Pelko saattoi iskeä milloin hyvänsä, kesken koulupäivän, illalla kotona, balettitunnilla.

Äiti suhtautui hyvin ymmärtävästi näihin oireisiin, onhan hänellä samanlainen ikäero omaan sisareensa. Hän muisti hyvin, miten ärsyttäviltä pikkusiskot saattavat tuntua, kuinka kaikki huomio suuntautuu heidän toilailuihinsa ja kuinka jossakin vaiheessa tuntuu, ettei ikinä saa olla rauhassa. Silti on raskasta kuulla koko ajan olevansa tärkeä roolimalli toiselle. Jos saa raivokohtauksen, se setvitään sivussa ja tehdään selväksi, ettei kyse nyt ole vain omasta käytöksestä ja sen sopivuudesta: “Sinun siskosi katsoo tuossa vieressä silmät suurina; et kai tahdo, ettei hänkään opi käyttäytymään kauniisti?” En ole missään vaiheessa oppinutkaan kai ajattelemaan, että käytökseni jotenkin rajoittuisi kehooni tai imagooni vaan isosiskon roolin tuo puoli seuraa minua kaikkialle minne kuljen: Käytökseni vuotaa rajojeni ylitse ja leviää maailmaan. Ei ole asiaa, joka ei liittyisi toisiin. Pieninkin valintani voi tuottaa jollekulle toiselle äärimmäistä tuskaa ja epätoivoa tai toisaalta antaa toivoa muutoksesta, yhden mahdollisen vaihtoehdon, jonka matkiminen on mahdollista. En oikein tiedä, miten pääsisin tästä ajatuksesta. En ehkä pääsekään. Vaikken enää uskokaan, että sisko välittäisi mistään, mitä teen, tiedän esimerkiksi äidin välittävän. Toisaalta olen päättänyt, etten voi rakentaa elämääni tätä liiaksi korostaen ja esimerkiksi se, että sanoin ammatinvalintapsykologille pari vuotta sitten, että uudessa ammatissa tärkeintä on se, ettei se pahastuta puolison eikä äidin mieltä, tuntuu nyt aivan käsittämättömältä. (Käsittämättömyyden tunteessa on se hyvä puoli että se osoittaa, että liikun tässä asiassa johonkin suuntaan. Nyt minusta on tärkeintä, että itse viihdyn.) Tuollainen liiallinen omien toimien vaikutusten korostus jähmettää ja tekee onnettomaksi. Toisinaan tuntuu hyvältä tehdä rauhallisesti ja harkiten jotakin arvelluttavaa kuten juoda aterian kanssa lasillinen viiniä; huomaan, ettei tähän nyt tosiaankaan kuole ja ettei kukaan ehkä tämän vuoksi pelkää minua alkoholiongelmaiseksi, suistu alkoholismiin tai muuta kummallista. Toisinaan voi matkustaa myös ulkomaille matkailun epäekologisuudesta huolimatta - osoittaakseen itselleen, ettei se vielä riitä romuttamaan ajatusta, ettei sellainen ole hyväksi. Jollakin tavalla moraalisen ristiriidan salliminen elämässään tuntuu helpotukselta.

Isosiskous ei ole kasvattajan rooli eikä aikuisen rooli vaan vanhemman sisaruksen rooli. Se ei ole erityisen miellyttävä roolina: Ei saa päättää mistään, on vain mukauduttava aikuisten vaatimuksiin ja lapsellinen ei ainakaan saa olla, vaikka juuri sillä näyttäisi heruvan hellyyttä. (Lapsellisuus on huomion hakemista ja se taas ilmaisee - näin sen käsitin - itsekkyyttä, lyhynäköisyyttä, mustasukkaisuutta, dominoivuutta. Aivan kuin ihminen ei tarvitsisi jonkin verran apua, hellyyttä ja lohtua hankalien asioidensa kanssa!) Jatkuvasti tulee tehtyä virheitä, vaikka kuinka pinnistelisi. Se johtuu siitä, ettei ole riittävän kypsä eikä harkitseva. Koko ajan arvostelevat silmät seuraavat pienimpiäkin päätöksiä ja ratkaisuja, jotka heijastuvat kausaalisesti eteenpäin ja kertautuvat muiden, nuorempien, teoissa. (Ei ihme, että kantilaisen velvollisuusetiikan kysymykset tuntuivat helpoilta käsittää.) Tie lapsenomaiseen hassuuteen ja hellyyteen on suljettu, mitä perhepiiriin tulee. Jos jotakin uutta tahtoikin tehdä, se oli osattava perustella kasvatuksellisesta näkökulmasta. (Muistan näitä keskusteluita, joissa esitän jonkin ratsastusleirin tai kielikurssin tai oman koiran kasvattavan vastuuta ja omatoimisen selviämisen kykyjä ja vanhemmat lopulta päättävät, että käyhän se sitten joo.)

Ja sitten kun sisko kasvaa siihen ikään, jossa odottaa hänen nyt seuraavan näitä tarkasti harkittuja ja massiivisin perusteluin läpivyörytettyjä harrasteiden ja toimintamallien kuvioita, eikö hän vain teekin kaiken aivan toisin! Hän kyllä tanssii hetken balettia mutta loikkaakin cheerleaderiksi ja putoaa hevosen selästä jo toisella ratsastustunnillaan ja saa paniikit eikä suostu nousemaan hevosen selkään takaisin. (Muistan hävenneeni kohtuuttomasti jälkimmäistä tapahtumaa ja ajatelleeni, että epäilemättä talleilla nyt tajutaan, että olen tuon raukkamaisen olion isosisko ja että olen jotenkin antanut hänelle huonon esimerkin sisun vähyydessä.) Ja äiti vastaa huolestuneeseen kysymykseen, pitäisikö tilanteelle nyt tehdä jotakin, vain viitaten siihen, miten erilaisia olemme. Joskus hänkin huolestuu siskon ratkaisuista ja itkee puhelimessa ja kysyy neuvoja, ja siitä tulee täysin riittämätön olo, koska en osaa auttaa. No, itkee hän minunkin ratkaisuistani.

Käytökseni ei totisesti jää kehon rajojen sisäpuolelle…

Jotenkin siskon erilaisuus ja hänen täysi huolettomuutensa valintojensa järjellisyydestä ja kehittävyydestä masensi itseäni kovasti ennen. Niin kovin kuin olinkin yrittänyt äidin pyynnöstä olla hyvä roolimalli, joka teki kaiken järjellisesti, rakentavasti ja kehittävästi, nuo uhraukset eivät siirtyneetkään suoraan sen ihmisen hyväksi, jolle ne oli kohdistettu. Enää tuon tajuttuani en olekaan suostunut elämään niin selkeästi jonkun toisen eduksi tai kuvittelemaan itseäni jatkuvasti tarkkailluksi roolimalliksi. En tiedä, yrittäisinkö tehdä niin, jos uskoisin, että minusta on sellaiseen. Mutta en usko, se riittäköön.

Vapautuminen isosiskon roolista tuntuu hyvältä sen jälkeen kuin luopumisen aiheuttaman kriisin yli pääsee. Mutta ensin on luovuttava, ja se herätti ainakin itsessäni vain paljon kyvyttömyyden ja vastuuttomuuden tuntemuksia vuosien ajan. Eikö minun olisi vielä pitänyt yrittää auttaa lisää äitiä, joka soitti ja kysyi, voisinko puhua siskolle siitä tai tästä asiasta? Ehkä tällä kerralla olisin voinutkin onnistua? Miksen vain yrittänyt kovemmin? Mutten enää halunnut. Olin jo vakuuttunut siitä, etten osannut sanoa siskolle oikein mitään. En myöskään enää elänyt sillä tavalla, että olisin mielestäni kelvannut kellekään malliksi: opiskelin epäillyttävän abstraktia ainetta, seurusteluuni liittyi kaikenmoisia ei-niin-rakentavia virityksiä ja lisäksi join alkoholiakin useammin kuin kerran kuussa, yleensä vielä pään täyteen. Tiesin myös olevani jollakin tavalla onneton ja rikkinäinen, vaikken oikein osannutkaan määritellä tai jäsentää tätä surua, nimittää sitä millään täsmällisellä termillä.

Meni vuosia, joina vihasin tuota valokuvaa. En osaa sanoa, miksi nappasin sen muiden kuvien ohella mukaan lapsuudenkodista muuttaessani. Tiesin vain, että kuvaan liittyi jotakin selvitettävää. Joka kerta kun katsoin sitä, kavahdin äitien eläytymistä vauvojen maailmaan, heidän hirvittävää ja kaoottista vauvankirkunaansa heidän virittyessään pikkuisensa tasolle. Säikähdin myös omaa kiinnostustani tuohon eläytymiseen: kuvassa näkee tuon vuorovaikutuksen lumonneen minut täysin, vaikka olenkin auttamatta sen ulkopuolelle suljettu. Miksen vain mennyt huoneeseeni ja vaikka lukenut? Enkö ymmärtänyt, että tuon seureen osaksi ei voi päästä? Jotenkin koko aihe oli arka, koska aina kun vanhempani naureskelivat jollekin jutulle, jota olin tehnyt vauvana, tahdoin yksinkertaisesti kuolla siltä istumalta. Miksi he viittasivat johonkin kallisarvoiseen ja menetettyyn yhteyteen niin kepeästi? Ja samalla: miksi he eivät huomanneet, että osasin yhtä sun toista korvauksena noista menetyksistä, miksi heidän piti nolata minut seurassa muistuttamalla muita siitä, että olin puklaillut ja pissannut jonkun tädin syliin? Olinko todella lakannut olemasta kiinnostava samalla kun lakkasin olemasta vauva?

Luulin pitkään, että jo vierailu lapsiperheessä saisi itseni täysin neuroottiseksi. Nyt kun ystäväni ovat saaneet vauvoja, olen vähitellen huomannut, ettei asia olekaan niin yksinkertainen. Minua pelottaa edelleen, että onnistun jotenkin vahingoittamaan vauvaa tai pientä lasta silkkaa kömpelöyttäni ja ymmärtämättömyyttäni, mutta toisaalta olen huomannut, että tavallaan pienten lasten kanssa on usein helpompi kommunikoida kuin aikuisten. Jos heille hymyilee hieman arastikin, he yleensä hymyilevät takaisin koko sydämestään. Jotkut lapsista ovat myös tarkkoja huomaamaan, jos joku aikuisista on hieman eksynyt ja onneton (kuten itse saatan olla esimerkiksi suurissa kokoontumisissa jossa äkisti tunnen itseni hankalaksi kuusivuotiaaksi joka ei osaa sanoa käsipäivää tai tehdä mitään muutakaan oikein), ja he selvästi nauttivat voidessaan auttaa tällaisessa tilanteessa. Eivätkä ystäväni selvästi näytä ajattelevan, että huolimattomuuttani onnistuisin satuttamaan heidän lastaan. Heidän luottamuksensa on vähitellen vakuuttanut minut siitä, ettei mitään pahaa tapahdu.

Kuinka monta vuotta täytyikään kulua, että osasin lakata vihaamasta tuota kuvaa, tuota omaa uteliasta, rakastavaa ja hieman torjuttua kiinnostustani, jota koin pienenä tyttönä tuossa, keittiön pöytämme ääressä, pupukeramiikkalaattojen alla. On vaikeaa tajuta, miksi otin sen roolimallijutun niin tosissani, varmaan koska järkeilin sen hyödylliseksi ja positiivisia mahdollisuuksia sisältäväksi, ja koska tajusin äidin pyynnön epätoivoisen väsymyksen. Rakensin itsestäni kaukaista, etäistä melkein-aikuista, jonka piti ajatella jokaisessa toimessaan, miltä hän näyttäisi ulkokäsin - mutta ei ystävien näkökulmasta, vaan jonkun sellaisen näkökulmasta, johon ei edes saa tutustua, ja joka ei voi koskaan naurahtaa humoristisesti jollekin torveilulle, että voi herramunjee, tuo on niin sinua. Ja sitten aloin purkaa tätä mallia. Vähitellen olen päässyt sovintoon tuon kuvan kanssa ja tullut siihen tulokseen, että haluni tutustua siskoon ja tehdä tämän kanssa asioita yhdessä ei ole ollut mitenkään väärin vaan aika luonteva halu ja ettei minun tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä, että joskus tulen hermostuneeksi tai surulliseksi jos minusta tuntuu, etten saa luotua tai ylläpidettyä intiimiä yhteyttä läheisiini.

Istumme yksi päivä ystävän kanssa kahvilassa, hän kertoo arjestaan kahden lapsen äitinä, mahdottomuudesta revetä kahtia kahden yhtä tarvitsevan pikkuisensa välille. Hän naurahtaa, että esikoinen sitten myöhemmin pitää häntä ihan kamalana ämmänä.

Jään miettimään sanoja. Oman äitinsä mieltäminen kamalaksi ämmäksi on tajuttoman vaikeaa ja varmasti aivan tarpeetonta. Riittää varmasti, että tunnistaa hänen läpielämiään vaikeuksiaan ja sen, ettei monissa tilanteissa ole mitään ainoaa oikeaa toimintamallia. Kaikkien hyvästä joudutaan vain tinkimään. Vähitellen kasvaessa ja vanhentuessa, elämänvaiheiden kuvien syventyessä monipuolisemmiksi, ristiriitaisten vastuiden ja intressien tarkentuessa minusta on yhä helpompi ymmärtää, miksi täydellistä kasvatusta tai perhettä ei voi olla ja miksi eläytyminen, anteeksi antaminen ja armo muodostuu ehkä tärkeimmäksi ulottuvuudeksi läheisissä siteissä.

Tunnen itseni onnelliseksi sikäli, etten tiedä, olisinko pystynyt näihin ajatuksiin, ellen seurustelisi Vompsun kanssa. Kun kävimme ensimmäisen kerran tapaamassa yhdessä vanhempiani juhannuksena kaksi kesää sitten, hän sanoi näitä mukaviksi ihmisiksi. Olin suunnattoman hämmentynyt siitä, ettei hän aiempien poikaystävien tapaan moittinut näitä oudoiksi tai duunariluokkaisiksi tai kritiikittömiksi. Sitten ilahduin tavattomasti, koska tajusin, että minäkin pidän vanhemmistani heidän rakastamisensa lisäksi, ja tajusin, että viimeinkin saan olla kotoisin sieltä, mistä olen. Saan hyväksyä vanhempani sellaisinaan, antaa heille anteeksi kokemani kolaukset ja myöntää heidän yrittäneensä parhaansa. Saan olla tyytyväinen, vaikkeivät he täydellisiä olekaan. Minunkaan ei tarvitse olla täydellinen eikä parempi kuin nyt eikä kukaan katso sivistämistäni (ikäväksi mutta toisaalta kummalla tavalla myös tyydyttäväksi) velvollisuudekseen. Jos haluan ponnistella sen suhteen, että teen jotkin asiat toisin kuin vanhempani tai että teen jotkin asiat tulevaisuudessa sujuvammin kuin nyt, se on minun päätökseni, ei velvollisuuteni.

Kuvan katsominen tekee edelleen minut hieman surulliseksi, koska muistan, miten vaikealta tuo ajanjakso tuntui. Muistan monta asiaa: olin rakastunut valkoiseen Vanja-tammaan, jolla oli pitkät valkeat silmäripset, halusin ratsastaa sillä koska se muistutti minusta äitiä enkä pelännyt sitä yhtä paljon kuin muita hevosia, hevosten kylkeen saattoi aina painautua nyhjäämään eivätkä ne koskaan käskeneet menemään pois vaikka ne tuntuivatkin pelottavan suurilta, niillä ei ollut kiire eivätkä ne reagoineet äkeästi. Niillä ei ollut pienempää varsaa huollettavana, ei asuntolainan lyhentämistä, mielikuvaa siitä miten asiat eivät ainakaan saisi mennä. Mutta toisaalta, kun katson kuvaa, näen niin paljon positiivista meidän kaikkien asenteissa, ettei suru vyöry täysin ylitse.

Sitä paitsi, siitä on kauan jo.